Nurmijärveläinen Janne Matilainen on syntynyt Helsingissä vuonna 1982. Hän harrastaa lumilautailua, lukemista, piirtämistä ja tarinoiden kirjoittamista.

Janne Matilainen ottaa yleisön haltuun rovastina Aleksis Kiven näytelmässä. Runoja kirjoittava ja Kiveä fanittava Janne ei halua omasta elämästään kivenkovaa kärsimysnäytelmää.

Jumala paratkoon! Jannehan on tähti. 

Voi jos Aleksis Kivi olisi saanut tietää, että 180 vuoden kuluttua hänen syntymästään estradille rovastin rooliin nousee amatööripohjalta Janne Matilainen, väkevä tulkitsija ja Kivi-fani. Mies, joka on kirjoittanut Seitsemälle veljekselle jatko-osankin ja laatikkotolkulla runoja ja kertomuksia, sarjakuvia...

– Minä olen vähän erilainen. Herkkä. Sellaisiahan me taiteilijat olemme.

Erilainen oli Kivikin. Tosin hänellä ei ollut Downin syndroomaa, kuten Matilaisen Jannella eikä samanlaista kirkkaan valoisaa, jannemaista elämänasennetta kuin ehkä lapsena ja kiihkeimpinä luomisvuosinaan. Toisaalta ei kirjailijanerolla ollut aikalaisissaan oikein ymmärtäjiä, mutta Matilaisen pojalla kyllä on. Ja kannustajia paljonkin.

– Älä koskaan käännä elämälle selkääsi, opastaa Janne.

– Jos niin tekee, niin mörökölli sua vieköön.

Kivi joutui mörököllien piinaamaksi, mutta Janne ei niitä pelkää.

Jannen äiti Kati ja täti Tiina huolehtivat, että rovasti myös näyttää rovastilta.
Jannen äiti Kati ja täti Tiina huolehtivat, että rovasti myös näyttää rovastilta.

Sivurooli kasvaa isoksi

Ollaan Nurmijärven Palojoella kylässä, jossa Aleksis Kivi syntyi ja kirmasi pikkuisena paitaressuna onnellisina lapsuuden päivinä. Linnut veisata lirkuttavat samoja lurituksiaan kuin 180 vuotta sitten. Nyt Taaborinvuorella on kesäteatteri, jossa Kivijuhla, Suomen vanhin kesätapahtuma, aloittaa 62. kautensa.

Janne ei ole käynyt Taaborilla sitten viime kesän, kun Veijo Meren Aleksi Kivi -näytelmää esitettiin ensimmäistä kesää. Nyt mukaan Palojoelle on mukana myös Jannen äiti Kati Matilainen.

Tänä iltana pääosassa on Janne, vaikka oikeasti näytelmässä pääosaa, Aleksis Kiveä, esittää Esa-Matti Smolander. Suoraan sanottuna Jannen osuus on pieni pitkässä näytelmässä, mutta hänen lausumissaan vuorosanoissa on sisältöä, joka on liikuttanut sekä yleisöä että muita esiintyjiä.

Oravaiset yleisönä

Jannella on turkoosi tuulitakki. On vähän kirpeän viileä alkuehtoo, se aika kesästä, kun sakea pimeys ei laskeudu vielä Palojoellekaan. Kylä oli Kivelle kuin Seitsemän veljeksen Eerolle "kotomaamme koko kuva, sen ystävälliset äidinkasvot".

Taaborin katsomon yllä oleva kangaskatto heijaa iltatuulessa kuin meri kauniissa kesäillassa. Tänä suvena oravaisia on Palojoella erityisen paljon. Polun poikki vilahtaa yksi tummanruskea, ja ihan katsomon vieressä kohti petäjän huippua kiitää oikein lihava karvapallo. Kaikki menevät omille sammalvuoteillensa. Turvaan Hallin hampailta. Niinhän Aleksis kivi on Oravan laulu -runossa kuvannut pörröhäntien elämää.

Ehkäpä ne hakeutuvat parhaille aitiopaikoille katsomaan Jannen harjoitusta?

Hetkeksi aika katoaa. Voisi kuvitella, että Taaborin laelle kirmaisi kohta kylän nuorisoa, iltatöiden jälkeen riiustelemaan, mutta ei. Tähän päivään päästään viimeistään, kun taivasta halkoo lentokone ja linnunlaulun seasta kantautuu autojen kumu. Jos olisi hiljaista, kuten ennen vanhaan, saattaisi pellon laidalta kantautua ruisrääkän narina.

Janne valmistautuu näytelmäharjoitukseen. Ensin hän vaihtaa tuulitakin rovastin asuun. Liperit ja kaikki. Teatterin puuhanainen Tiina Jokelainen vetää nuorukaisen tukkaan jakauksen – suoran ja mutkattoman kuin moottoritie.

Kohta Janne heristää kättään ja lausuu repliikkinsä:

– Älkää kiusatako sitä riivattua.

Ärrä sorahtaa somasti. Siinä puhuu ihminen ihmisille. Komentaa väkeä, joka nauraa ja pilkkaa mielisairaalasta palannutta kirjailijaa. Komentaa kaikkia suvaitsemattomia.

– Näin rovastina sanoisin, että Kivestä ei varmaan tuntunut kivalta, kun sille naurettiin.

Kivi-juhlien puheenjohtaja Lea Hirvasniemi-Haverinen sekä harrastajanäyttelijät ja Jannen tukijoukot Elina Airikkala, Marko Tikkinen, Kati Matilainen ja Tiina Jokelainen eivät kyllästy katsomaan Jannen roolisuoritusta.
Kivi-juhlien puheenjohtaja Lea Hirvasniemi-Haverinen sekä harrastajanäyttelijät ja Jannen tukijoukot Elina Airikkala, Marko Tikkinen, Kati Matilainen ja Tiina Jokelainen eivät kyllästy katsomaan Jannen roolisuoritusta.

Hyvä ihminen

Rooliasu on jo riisuttu, turkoosi takki on vetoketjutettu kaulaan saakka. Minkälainen nuoriherra Janne Matilainen on ilman rooleja? Näin hän itse kirjoittaa itsestään:

"Voisitteko te ihmiset hetken kuunnella. Luulisi hetken kiinnostavan. Siis minä itse en ole pelkästään vammainen, se on puolet minusta. Se toinen puoli on se, että olen siis hyvä ihminen. Sitä joko rakastaa tai vihaa. Siis jos pystyy näkemään ihokarvapeitteen alle, niin sieltä löytyy herkkä, hauska, älykäs, kaikin puolin tosi mukava mies."

– Jokainen meistä on erilainen. Minä olen Janne.

Janne on syksyn lapsi, kuulakkaan syykuun, valoisa poika. Täyttää pian 32 vuotta.

Hän kirjoittaa: "Kertoisin, jos muistaisin omasta lapsuudesta, mutta kun en vain muista, kun synnyin."

– Janne on ihan täydellinen Janne. Ilman Downin syndroomaa ei olisi Jannea, äiti sanoo. Hän myöntää kuitenkin, että elämä pojan kanssa on ollut joskus hankalaa. Hän oli pienennä valtavan villi ja utelias, pikkumiestä ei voinut silmistään päästää. Hänellä ei ollut lainkaan itsesuojeluvaistoa.

Äiti vertaa poikaansa Seitsemän veljeksen Eeroon.

– Se on sellainen liukas luikku, Jannekin tietää. Hän tahtoisi olla Eero. Ja kokeekin olevansa vähän samanlainen: Eero jaksoi opetella lukemaan yhtä sitkeästi kuin Jannekin. Oppi kirjaimet, sanat, lauseet.

Sitkeyttä ei puutu: opetteli lumilautailemaankin ja on nyt parasta maajoukkueparhaimmistoa.

Janne on kirjoittanut jatko-osan Seitsemälle veljekselle.
Janne on kirjoittanut jatko-osan Seitsemälle veljekselle.

Anna aikaa itselle

Harjaantumiskoulussa Nurmijärvellä kerrottiin Aleksis Kivestä. Siitä Janne innostui ja alkoi kirjoittaa. Ensin paperille tuli pelkkää viivaa, jota kukaan ei muu ymmärtänyt. Poika loukkaantuikin vähän äidille, joka ei saanut tekstistä selvää.

Janne oppi kirjoittamaan, kun oli yli kymmenvuotias. Nyt hän rustaa tekstinsä tikkukirjaimilla: aaneloset täyteen, laidasta laitaan. Eivätkä kaikki kirjaimet ehdi paperille, eivätkä aina pilkut, pisteet tai sanavälitkään. Mutta ajatus on kirkas ja poljento tenhoava.

Kun Janne menee kyläilemään Nurmijärveltä vaikkapa äitinsä luokse Hyvinkäälle, hänen reppunsa painaa kuin siellä olisi suurikin kivikuorma. Nuorella miehellä on aina mukanaan työkirjansa, usein myös "riittävän yöunen selityspäiväkirja", rakkaudentunnustusvihkoja, runonrustaamislehtiöitä ja kyniä myös piirtämistä varten.

– Pitää antaa itselle aikaa. Kirjoitan joka päivä. Ja piirrän, Janne tunnustaa.

Kuva Sylvi-mummosta on Jannelle tärkeä: hahmon ruudut ja raidat ovat mummon ryppyjä.
Kuva Sylvi-mummosta on Jannelle tärkeä: hahmon ruudut ja raidat ovat mummon ryppyjä.

Eikä sen kauniimpaa

Kaksi lenkkeilijää poikkeaa Taaborinvuorelle; lenkkeilijät juoksevat täyttä kyytiä kuin seitsemän veljestä jouluyönä Impivaarasta Jukolaan. Tosin rohdinpaitojen sijasta kuntoilijat sujahtavat maisemassa sulavissa trikoissaan.

– Tämä on ollut unelma lapsesta asti, Janne sanoo mietteissään ja tarkoittaa sitä, että saa esiintyä Aleksis Kivi -näytelmässä.

Hän on näytellyt Kivi-juhlilla jo neljän vuoden ajan, mutta nyt hänellä on siis ensimmäinen puherooli. Repliikkien viesti on varsin merkittävä ja yhä edelleen ajankohtainen: kiusata ei saa.

Janne tunnustaa, että häntäkin on kiusattu, tosin vain vähän aikanaan, kun hän oli töissä alakoulun keittiössä.

– Ei saa kiusata. Jos ei kiusaa, Jumala rankaisee oikeudenmukaisella tavalla, hyvyydellä.

Nyt on Jannen kanssa pääty perimmäisten kysymysten äärelle. Otetaanpa puheeksi rakkausasiat. Toivottavasti ne ovat sujuneet Jannella mutkattomammin kuin esikuvallaan? Janne on runoillut aiheesta paljon:

"Kun rakkaus on valo, voi varjoillekin nauraa. Kun silmiisi katson, niin ymmärrän sen, miksi on suuri meri kaunis ja taivaan tähdet."

Hänen mielestään rakkaus on sallittu kaikille, ja hän jopa suosittelee rakkautta kaikille. Jannella ei tällä hetkellä ole tyttöystävää. On kyllä ollut.

– Rakkaus on hankala asia. Minä ajattelen tulevaisuutta.
Elämältä toivon rakkautta ja terveyttä. Eikä sen kauniimpaa.

Näin Janne kirjoittaa omista tulevista päivistään:

"Taakse olen jättänyt lapsuuden ajat ja nuoruuden. Tästä alkaa aikuisuus. Eikä tässä vielä kaikki. Tän jälkeen alkaa vanhuus."

Mutta sen Jannekin tietää, että voi kirjoittaa, näytellä sittenkin, kun hänen elämä kulkee "rauhaisesti alas illan lepoon tuhannen, kultaisen auringon kiertoessa". Kuten seitsemällä veljeksellä.

Janne antaa itselleen joka päivä aikaa kirjoittaa ja piirtää.
Janne antaa itselleen joka päivä aikaa kirjoittaa ja piirtää.

Artikkeli on julkaistu alun perin ET-lehden numerossa 13/2014.

Kokkolalainen Aimo Kauranen, 76, muistelee vapun viettoa vuonna 1960.
– Söimme munkkipossut ja lähdimme kaupungille kävelemään. Pikkukaupungin huveja!

”Meillä oli aina tapana lähteä porukalla katsomaan vasemmiston vappumarssia Kokkolan keskustaan. Se lähti liikkeelle kuuden kilometrin päässä Ykspihlajasta. Orkesteri meni edellä, kaikilla liput kädessä ja jotain sanomia. Suomen lippu edessä.

Kulkueen katsomisessa ei ollut meillä mitään poliittista, vaan pikkukaupungin huvia lähteä liikkeelle ihmisiä katsomaan.

Meitä oli lähdössä kävelylle lisäkseni kaksi siskoani, Sirkka ja Annikki. Myös kaverimme Arto, Ritva ja Vuokko sekä serkkuni Pentti ja Jorma olivat mukana. Pääsipä siskoni Anne-vauvakin mukaan ja veljentyttöni Riitta, 4. Helmi-äitini on kuvassa mukana, mutta hän jäi kotiin. Olimme juuri juoneet äidin simaa ja munkkipossuja. Hän oli töissä leipomossa lämmittämässä uunia ja oli tuonut sieltä myös tippaleipiä. Ne eivät olleet hajoavan rapeita kuten nykyään vaan vähän munkkimaista pehmeää.

Kävelimme Kokkolaan halkovaa Pitkänsillankatua päästä päähänpäästä päähän. Nuoriso ramppasi sitä muutenkin kahden elokuvateatterin Rexin ja Maximin väliä. Niin vappuaattomme kuin päivämme vietto oli hyvin kilttiä, ei mitään alkoholia vaan yhdessä oloa porukalla. Torilla oli jotain vappuviuhkan myyntiä. Ei yleensä käyty missään kahviloissa, korkeintaan jäätelöä ostettiin. Nähtiin paljon tuttuja kuten aina pikkukaupungissa.

Pukeuduimme hyvin kaupungille.

"Minullakin parhaat vaatteet, mustat housut, ruudullinen irtotakki, kukka rinnassa ja vielä nettain kaulassa."

Se oli veteliläinen sana kravatille! Muistan ostaneeni takin Pukumiehestä. Kamerakin on kaulassa, Pouva-merkkinen. Olen kuvassa 20-vuotias, olin lennättimessä lähettinä tuolloin.

Sirkka-siskolla on keväinen sifonkihuivi päässä ja uusi villakankainen kevätulsteri. Annikki-siskollani on hieno samettilakki. 4-vuotias Riitta on saanut laittaa polvisukat jalkaan, se oli tuolloin kevään merkki.

Kävelimme kaupungilla ja katselimme katujen ympärillä olevia ihmisiä. Monilla oli vappuviuhkat käsissä. Niitä tehtiin itse ja osa varmaan ostettiinkin.

Me nuoret vietimme muutenkin paljon aikaa yhdessä. Pelasimme lentopalloa ja kokoonnuimme toistemme kodeissa. Kävimme myös pyöräilemässä ja retkillä vanhan myllyn raunioilla joen rannalla. Yövyimme joskus teltassa ja käristimme makkaraa. Hassua että tuosta kaikesta on jo niin kauan aikaa. ”

He rakensivat hyvinvointiyhteiskunnan - katso ET:n upea videodokumenttien sarja TÄSTÄ!

Tuulikki

Aimo Kauranen, 76, muistaa vapun 1960: "Simaa ja possuja"

Voi, mitä muistoja tämä artikkeli herättää vapuista 60-luvulla, jolloin olin lapsi.Eihän silloin ollut ohjelmana muissakaan pikkukaupungeissa kuin vasemmiston vappumarssi, mitä mentiin koko perhe katsomaan vanhempien puoluekannasta riippumatta. Äiti teki aina ison saavillisen simaa ( monta lasta) ja paistoi munkkeja. Tämä munkkien tekeminen siirtyi minulle noin 12 ikävuoden jälkeen kun olin lapsista ainoa, joka oli ruuanlaitosta kiinnostunut. Ikinä ei ostettu vappuhuiskia vaan tehtiin itse. Isä...
Lue kommentti

Joskus, sattumalta, tulee todistaneeksi suloisen salaista kohtausta. Näin kävi ET:n kolumnistille, ja se sai hänen varpaansa kihelmöimään.

Nuori mies ja nuori nainen istuivat kahvilassa. Tytöllä oli pitkä vinttikoirakampaus, jakaus keskellä päätä ja hiukset pitkin selkää. Nuorukaisella nuoltu tukka ja hyvä nenä. He eivät puhuneet sanaakaan. Poika tuijotti tyttöä ja tyttö pöytää, mutta luontevasti.

Pojan oikea käsi hiipi pöytää pitkin. Etusormet lukkiutuivat toisiinsa. Silmät imeytyivät silmiin kuin suudelma. Saatoin kuvitella heidän sisäisten intohimojensa taifuunit riehumassa vain etusormien kautta. Se oli intiimimpää kuin jos he olisivat alkaneet tulisesti syleillä.

Tämän session aikana olin ennättänyt juoda kaksi kuppia teetä ja syödä voileivän. Minun oli pakko jättää heidät tuijottamaan.

Olen todistanut toistakin intohimoista, puhumatonta kohtaamista täpötäydessä pubissa.

Pubin tila oli jaettu looseihin, joita erottivat toisistaan selätysten asetetut sohvantapaiset istuimet. Läheiseen loosiin istahti keski-ikäinen nainen, joka selvästikin oli yksi-joka-ei-kuulu-joukkoon. Litran olutkolpakko ei sopinut hänelle laisinkaan, sherryä olisi pitänyt olla.

Pubi alkoi täyttyä ja hänen taakseen asettui nuori mies. En tiedä, miksi aloin seurata heitä – kenties heidän ympärillään hohti radioaktiivista säteilyä. Hetken päästä näin nuoren miehen ojentavan salaa kätensä taaksepäin kohti naista, ja nainen – tuntien kutsuvan käden lämmön – tarttui käteen yhtä huomaamattomasti.

Niin he istuivat liikkumattomina, epämukavassa asennossa selät vastakkain. Käsien kautta he olivat yhtä, kädet puhuivat sen mitä suu ei voinut lausua. Kädet olivat syleily, lupaus, rakkaus. He poistuivat eri aikaan, heitä ei olisi salapoliisikaan osannut yhdistää – paitsi minä.

Tiedän omakohtaisesti miten tuntoaisti voi siirtyä käteen, etusormeen tai isovarpaaseen.

Kansakoulussa päästiin harvoin elokuviin, mutta kerran se tapahtui. Olin 9-vuotias ja ihastukseni istui edessäni. Nostin jalkani hänen tuolinsa selkämyksen reunalle. Minulla oli likaiset, valkoiset tennistossut – kova juttu 50-luvulla. Valojen sammuttua hän ujutti kätensä selkänsä taakse ja tarttui isovarpaaseeni, joka irvisti perunana tossustani. Voih! Sydämeni siirtyi isovarpaaseen sykkien, hyppien, väristen. Pallosalamat sinkoilivat päässäni.

Isovarvas kihelmöi ihanasti ainakin viikon. Sitä tunnetta en ole enää koskaan saavuttanut.

Työ, poika ja hyvä henki. Niiden voimin koevapauttaan Vanajan vankilassa odottava Juho aikoo onnistua elämässään.

Oma lavuaari. Se on luksusjuttu, joka symboloi isompiakin asioita kuin vankilan parasta selliä. Omaa tilaa. Luottamusta. Sitä, että myös viranomaisten mielestä Juhossa on ainesta johonkin parempaan.

Itse hän tajusi sen kolmisen vuotta sitten. Että täydellinen elämänmuutos on ainoa vaihtoehto.

Tutkintavankeuden putka Jokelassa oli eräänlainen pohjakosketus. Hyvin erilainen tila kuin tämä Ojoisten ”opiskelijaboksi”, jonka ikkunassa ei ole kaltereita vaan oranssit verhot. Ikkunalasien viileässä välissä seisoo purkki täysmaitoa. Kahvia ja tupakkaa kuluu paljon, mutta nyt huoneessa tuoksuu ilmanraikastin.

– Jokelan vankilan putka oli pieni betonibunkkeri, jonka katossa paloi koko ajan valo. Parissa viikossa aika menetti merkityksensä. Lähinnä nukuin, mutta korvien välissä tapahtui paljon. Tuolloin en vielä tiennyt rangaistukseni pituutta, mutta sen tiesin, että tuomio tulee olemaan viimeinen.

Tuolloin Juho tiesi senkin, että naisystävä oli raskaana.

Ajatus lapsesta oli yhtä aikaa musertava ja kohottava.

Nyt, reilut pari vuotta myöhemmin, Juho tietää, että poika on parasta mitä hänelle on tapahtunut. Muutoksen takuumies. Ihmisistä tärkein. Mutta kaikkein tärkeintä on oma tahto, ja kyky sietää vastoinkäymisiä.

– Jos olisin jäänyt odottelemaan Janakkalan kunnalta saamaani oppisopimuspaikkaa, odottaisin vieläkin. Vuoden taistelin: tilasin ja täytin papereita, soittelin perään. Viimein pääsin esittäytymään. Epäilivät ensin – totta kai epäilivät! Mutta antoivat yrittää, ja siitä olen hyvin kiitollinen.

– Juho erottui muusta vankiporukasta heti. Hän oli kiinnostunut kaikista asioista, eikä kieltäytynyt mistään hommasta. Kyllä hänestä kunnon huoltomies tulee, yksi työnohjaajista kiteyttää.

Ovenkarmissa huoneen avain

Ovenkarmissa roikkuu oman huoneen avain. Toinen tärkeä ”välitavoite” on auton avain. Nyt Volkkari odottelee huurussa vankilan pihalla, mutta on se saanut kyydittää jo poikaakin.

– Autoja olen osannut ja tykännyt rassata aina. Vanhaa polkuautoa juuri pojalle kunnostan.

Vantteran miehen päällä musta nahkarotsi on kuin haarniska, musta pipo kuin kypärä. Mutta katse on suora, lähes lempeä. Kasvoja halkovasta arvesta huolimatta.

– Ai tämä? Kaulavaltimoani siinä tavoiteltiin, Juho kuittaa, eikä tee itsestäänkään pyhimystä. Ei esitä mitään.

– Täällä vankilassa viranomaisten kanssa keskusteltaessa on silloin tällöin kysytty, että mitkä ovat minun vahvuudet tai hyvät puolet. Aika vaikea siihen on sanoa vieläkään mitään, vaikka joitakin onnistumisia on kertynyt. Kun minun elämääni ajattelee, niin ei siinä suurempaa kehumista ole. Ei mitään syytä kulkea rinta rottingilla.

Tämä perjantai on kyllä erityisen hyvä. Juho saa tavata poikansa kaupungilla.

– Niin kylmä, että ollaan varmaan sisätiloissa. Mutta ollaan me leikkipuistossakin saatu käydä.

”Olen saanut. Olen kiitollinen. Olen onnekas.”

Nämä ilmaukset toistuvat Juhon puheessa, koska hän ei pidä mitään itsestäänselvyytenä. Paitsi vankilan sääntöjä, joiden uhmaaminen olisi kusipäistä hommaa.

– Vain kerran olen meinannut myöhästyä vahvuustarkastuksesta. Joka arkiaamu keräännymme pihalle kolmeen riviin tasan kello seitsemän. Ja siitä sitten töihin.

Nyt hänellä olisikin jo aika paljon menetettävää: opinnot, lapsen tapaamiset, lomat. Vajaan vuoden päästä häämöttävä koevapaus. Saattaa olla, että syksyllä sitä vapautta pääsee jo harjoittelemaan, jos työpaikka löytyy. Sitä ennen pitää suorittaa loput tentit kiinteistöhuollon tutkinnosta.

– LVI-asiat vaikuttavat kiemuraisilta, mutta eiköhän nekin selviä, motivaatio on sen verran kova.

Tavastian Ammattiopiston tutkintotodistukseen ei tule merkintää, että se on suoritettu vankeudessa.

Seurantapanta suihkussakin

Vanajan vankilan Ojoisten osastolla on 53 miespaikkaa. Juhon lisäksi vain kolmella muulla on oikeus käyttää tietokonetta erillisessä luokassa. Oma puhelin on sallittu, mutta siinä ei saa olla nettiyhteyttä eikä kameraa.

Panta, elektroninen seurantalaite on jalassa aina, yötä päivää ja suihkussakin. Pannan vastapari on puhelimen näköinen seurantalaite, jonka pitää aina ja kaikkialla olla vähintään parin metrin päässä pannasta.

Juho kääräisee farkun lahjetta.

– Tämmöinen mötikkä. Turvakengässä tuntuu vähän ahtaalta, ja painaa sääreen loven. Mutta se on pieni hinta muurittomuudesta. Pannan avulla vartijat tietävät meidän sijainnin ja reitit metrilleen.

Työllä ja hyvällä käytöksellä Juho yrittää korvata sen, mikä on korjattavissa. Kaikki ei ole.

– En minä tällä tuomiolla mitään koe sovittavani. En kuvittele, että kun olen täällä määräni lusinut, niin se on sillä hoidettu. Jos joku vanki niin ajattelee, niin sen paikka ei ole siviilissä.

Jotkut päivät, ja ajatukset, ovat lyijynraskaita. Tuomioon johtaneet tapahtumat eivät ole tulleet uniin, koska Juho sanoo, ettei muista niistä juuri mitään.

– Niin humalassa olin. Selvin päin en ole ollut väkivaltainen koskaan. Vastenmieliseltä tuntuu katsoa elokuviakin, joissa tapellaan.

Mutta kyllä hän sitä tiettyä päivää, iltaa ja yötä on kelannut: jos ei olisi aloittanut kaljan kittaamista jo aamusta, jos ei olisi niiden tyyppien luo lähtenyt. Jos.

Mihin tarpeeseen sitä viinaa sitten vedit?

– Epävarmuuteen. Pohjimmiltani olen arka ja vetäytyvä. Viinan kanssa uskalsin enemmän – vääriä asioita. Ja kun oman köörin kanssa hummattiin yössä, se oli olevinaan niin täyttä elämää. Jälkeen päin ne tappelut aina hävetti. Näitä viimeisiä oikeudenkäyntipöytäkirjoja lukiessa tuli tosi outo ja huono olo, niin kuin lukisin jonkun muun teoista. Varsinaisesti en itseäni tunnistanut… mutta hirveän pahoillani olen.

Sen tarkemmin tapahtuneesta rikoksesta on liian kivuliasta puhua.

Minua ei lyödä, minä lyön

Monella väkivaltarikollisella on lapsesta saakka laitostausta. Ja selviytymisstrategia: minua ei lyödä, minä lyön.

Juho ei syytä ketään. Hän varttui Riihimäellä tavallisessa perheessä.

– Aloin hölmöillä varhain, ja kyllä se vanhempiani ärsytti ja satutti. Äiti kuoli, kun olin 18. Vankilaan jouduin ensimmäisen kerran 10 vuotta myöhemmin. Isä ehti sen nähdä, ja kova paikka se oli niin jämptille miehelle. Tuli kuitenkin katsomaan.

Sisaruksiaan Juho on tavannut lomillaan, vaikka linnatuomio on kaikkia suhteita koetellutkin.

Sellin nuppitaululla on kaverin lähettämä kortti, jossa virnuilee Muumilaakson ainoa rikollinen: Haisuli.

– Sen verran osuu hahmo kohdalleen, että olen antanut vanhan kortin olla. Eihän Haisulikaan ole läpikotaisin paha.

Nuppitaulussa on useampi kuva vaaleasta, nauravaisesta pojasta. Ja isänpäiväkortti.

– Tuntuu tosi mukavalta, kun kaverit ovat sanoneet, että poika on ihan kuin minä pienenä.

Pojan äiti on uudessa parisuhteessa, mutta Juhon isyyttä hän ei ole kiistänyt koskaan.

– Jos hän olisi päättänyt toisin, mitäpä minulla olisi siihen ollut sanomista. Hän oli myös lapsen synnyttyä aktiivinen sen suhteen, että sain ylipäätään pojan tavata. Mielestäni hän on maailman paras äiti. Olen sanonut sen ääneen hänellekin.

Sen lisäksi on tarvittu sosiaaliviranomaisten uskoa siihen, että Juho osaa olla isä tai ainakin sellaiseksi kasvaa. Nyt nelikymppinen mies miettii jo sitäkin, minkä verran kasvavan pojan harrastukset ja muut menot tulevat maksamaan.

Kun ei pojan tarvi hävetä

Nuppitaululla nököttää lottokuponki.

– Tavaraa tärkeämpää on tietysti se, ettei pojan koskaan tarvitsisi minua vältellä eikä hävetä. Että saisin jollakin lailla olla osa hänen elämäänsä. Pojan äidille iso kiitos, että olen saanut olla.

Jos kaikki menee hyvin, Juho pääsee pannastaan heinäkuussa 2017. Jo sitä ennen hänen visiossaan on tapahtunut paljon. On työpaikka, ja koti, jossa lapsikin voi vierailla.

– Parisuhdekin kuulostaisi hienolta, mutta ehkä minun on aluksi hyvä asua yksin. Etten tule mokanneeksi mitään arvokasta.

Vapauteen valmistelua on myös se, että kahden kuukauden aikana vanki voi saada kolme lomapäivää, 12 tunnin jaksoissa. Viime aikoina Juhon tie on vienyt Riihimäelle, missä hänellä on kultaseppänä työskentelevä naisystävä.

– Oltiin tuttuja jo kouluvuosilta. Hän otti yhteyttä minuun, ja kiitollinen olen siitäkin. Niistä hyvistä asioista, jotka hän minusta muistaa – ja näkee.

Tilausajon bussi ajaa vangit Hämeenlinnan Prismaan joka torstai. Aikaa ostosten tekoon on tunti.

– Kahvin ja tupakan lisäksi tulee hankittua juustoa ja leipää. Sen kummempaa en iltaisin juuri kokkaile. Vankilaruuan taso on reippaasti parantunut, kun ruokaa rupesi tuomaan Leijona Catering, sama firma ruokkii varusmiehet, Juho huomauttaa.

– Lihaa on onneksi aika usein.

Aamujunalla Helsinkiin

Mikään erityisen hierarkinen paikka avovankila ei ole, suurempia riitoja ei synny. Keittiöön jätetyistä sotkuista tulee kyllä sanomista.

– Jotkut jätkät ei saa heitettyä paperipyyhettäkään koriin, vaan lattialle. En ymmärrä olenkaan.

Kuukautta myöhemmin Juho on tullut aamujunalla Hämeenlinnasta Helsinkiin, ja jatkanut metrolla kiihkeästi hälisevälle Hämeentielle, jossa HelsinkiMissio järjestää Aggredi-istuntojaan. Niissä vakavaan, kodin ulkopuoliseen väkivaltaan syyllistyneet voivat ammattiauttajien tuella vahvistaa mieltään ja tietään tavalliseen elämään.

Juho on hakeutunut ohjelmaan omasta halustaan, tietäen, ettei eheytyminen ole mikään huippukokemus. Keskusteluissa on kohdattava hyvin hankalia asioita.

– Kun tulin tähän Kurvin hulinaan ensimmäisen kerran saattajan kanssa, olin ihan häiriössä, ja toivoin vain pääseväni takaisin oman sellin suojiin.

Tänään hän sai puhua kahden Aggredin työntekijän kanssa yhteensä pari tuntia. Kaikesta. Konkreettisia ohjeita hän sai esimerkiksi siihen, miten joka iltaiset puhelut pojan kanssa pitäisi hoitaa. Kuulostella sitäkin, ettei poika ala riehua.

– Minulle ne puhelut on tietysti tärkeämpiä kuin pojalle.

Missä sanot olevasi, jos hän kysyy?

– Sanon, että isi on töissä.

Vapauden lähestyessä käynnit Helsingissä tihenevät. Tänään tuli puhuttua myös päällimmäisestä huolesta. Sosiaaliviranomaiset kaavailevat siirtävänsä pojan tapaamiset vankilan alueelle.

Juho on sitä vastaan ehdottomasti.

– Minun tehtäväni on suojella poikaa. En halua, että lapseni tulee tontille, jossa on rikollisia. Viranomaisten mielestä poika ei sitä vielä itse tiedä, mutta minä tiedän, hän sanoo ja näyttää tuskaiselta.

– Näitä vastoinkäymisiä pitää vaan sietää...

Kahvilan ikkunan takana on Sörnäisten metrotunnelin aukko, joka imee ja sylkee suustaan monen kirjavaa joukkoa. Juho nousee ja sulautuu massaan, taakseen katsomatta.

Mikkeliläinen Anne Grönroos, 60, on etsinyt elämänsä rakkautta viimeisten kahdeksan vuoden ajan.

Kun Anne Grönroos erosi miehestään, parilla oli takanaan 34 yhteistä aviovuotta. Entinen elämänkumppani oli kiltti ja kunnollinen puoliso, mutta jotain merkittävää puuttui.

– Tahdoin alkaa elää isolla E:llä. Suhde oli jumiutunut uriinsa, enkä löytänyt siitä enää sitä, mitä kaipasin.

Anne harkitsi tarkkaan nettideittisivustoille liittymistä. Seuranhaku verkossa ei varsinaisesti nolottanut, mutta kynnystä kasvatti epäilys tuttuihin kasvoihin törmäämisestä. Lopulta Anne rohkaistui.

– On oma asiani, mitä teen yksityiselämässäni. Nuoruuden kirjeenvaihto on vaihtunut sähköiseen muotoon, joten uuteen kelkkaan oli hypättävä.

Anne haaveilee löytävänsä rehellisen miehen, jolla on pilkettä silmäkulmassa, mutta myös ajatuksia korvien välissä. Tupakoitsijoille hän sanoo ei, samoin oitis sänkypuuhia ehdotteleville. Kun lupaava keskustelu lähtee käyntiin, on kärsivällisyys valttia.

– Nettideittaillessa miettii helposti, olisiko seuraava ehdokas nykyistäkin mielenkiintoisempi. En halua ahnehtia, vaan katsoa mihin jutut kehittyvät. Olisi kamalaa, jos päästäisin sen oikean menemään liian aikaisin.

Ei enää sokkotreffejä

Tällä hetkellä Anne etsii uusia tuttavuuksia Happy Pancake-sivustolta. "Pannarissa" kuvan lisääminen profiiliin ei ole välttämätöntä.

– Koska kuvaa ei ole, vaikutus toiseen täytyy tehdä keskustelemalla. Pidän siitä paljon enemmän kuin ulkonäkökeskeisyydestä. Kuvattomana oma yksityisyyskin säilyy pidempään.

Osa yhteyttä ottavista miehistä haluaa heti ensimmäisenä tietää, minkä näköisen naisen kanssa on avannut keskustelun. Kuvan lähettämisen jälkeen moni kuitenkin lopettaa viestittelyn. Vaikka Anne myöntää itsekin olevansa melko valikoiva, tuntuvat sanattomat rukkaset ikäviltä.

– Pyydän itse kuvan yleensä vasta juuri ennen ensimmäistä tapaamista. Sokkotreffeille en uskaltaudu enää ikinä.

"Kiinnostuksen heräämistä ei voi pakottaa."

Viime vuonna Anne sopi treffit itseään vuotta vanhemman, mukavalta vaikuttavan miehen kanssa. Heillä oli paljon yhteistä, eikä deittikumppanin ääni kuulostanut puhelimessa yhtään hullummalta. Tapaamispaikaksi valittiin kauppakeskuksen kahvila.

– Meinasin pyörtyä, kun oivalsin millainen seuralainen minua odotti. Minua tapaamaan tullut mies oli lähes hampaaton, näytti yli 90-vuotiaalta ja hänen paitansa oli niin koinsyömä, että siitä kuulsi läpi.

Anne ei halunnut olla epäkohtelias ja lähteä samantien menemään, vaan istahti alas ja joi rauhassa kahvit. Seuraaville treffeille hän ei kuitenkaan suostunut, vaan kertoi miehelle ystävällisesti etsivänsä toisen tyyppistä kumppania.

Yleensä Anne huomaa jo ensitreffeillä, jos mies ei ole sopiva. Toisinaan hän on kuitenkin tehnyt poikkeuksen ja tukahduttanut vahvan intuitionsa.

– Vaikka olen epäilyksistäni huolimatta rohkaistunut toisille deiteille, ovat ensivaikutelmani aina pitäneet. Kiinnostuksen heräämistä ei voi pakottaa.

"Moni tahtoo tavata huoltoasemalla. Romanttista ensivaikutelmaa se ei tee."

Sitä oikeaa odotellessa

Annen pisin nettideittisivuston kautta löytynyt suhde kesti seitsemän kuukautta. Lupaavasti alkanut rakkaustarina päättyi kuitenkin seurustelukumppanin valehteluun ja salailuun. Mies oli pyörittänyt Annen selän takana myös muita naisia.

Onneksi sinkkuvuosiin on mahtunut hyviäkin treffikokemuksia. Osa miehistä on vienyt Annen kävelylle, illalliselle tai lettukahveille Mikkelin satamaan. Aina vastakkaisen sukupuolen tilannetaju kohtaamispaikan suhteen ei pelaa niin hyvin kuin toivoisi.

– Moni tahtoo tavata huoltoasemalla. Onhan siellä halpaa kahvia ja ruokaa, mutta romanttista ensivaikutelmaa se ei kyllä tee.

Vaikka Annella on vaihtelevia kokemuksia nettideittailusta, hän ei aio luovuttaa. Muiden onnistumiset antavat toivoa.

Vuosien varrella yksin asumiseenkin on ehtinyt tottua. Siitä huolimatta tulee iltoja, jolloin yksinäisyys ja alakuloisuus ottavat vallan.

– Välillä tuntuu, että tässä menee hyvä nainen ihan hukkaan. Minulla olisi niin paljon hellyyttä ja rakkautta annettavana sille oikealle.

Artikkeli on julkaistu ET Terveys -lehden numerossa 6/2016.