Nurmijärveläinen Janne Matilainen on syntynyt Helsingissä vuonna 1982. Hän harrastaa lumilautailua, lukemista, piirtämistä ja tarinoiden kirjoittamista.

Janne Matilainen ottaa yleisön haltuun rovastina Aleksis Kiven näytelmässä. Runoja kirjoittava ja Kiveä fanittava Janne ei halua omasta elämästään kivenkovaa kärsimysnäytelmää.

Jumala paratkoon! Jannehan on tähti. 

Voi jos Aleksis Kivi olisi saanut tietää, että 180 vuoden kuluttua hänen syntymästään estradille rovastin rooliin nousee amatööripohjalta Janne Matilainen, väkevä tulkitsija ja Kivi-fani. Mies, joka on kirjoittanut Seitsemälle veljekselle jatko-osankin ja laatikkotolkulla runoja ja kertomuksia, sarjakuvia...

– Minä olen vähän erilainen. Herkkä. Sellaisiahan me taiteilijat olemme.

Erilainen oli Kivikin. Tosin hänellä ei ollut Downin syndroomaa, kuten Matilaisen Jannella eikä samanlaista kirkkaan valoisaa, jannemaista elämänasennetta kuin ehkä lapsena ja kiihkeimpinä luomisvuosinaan. Toisaalta ei kirjailijanerolla ollut aikalaisissaan oikein ymmärtäjiä, mutta Matilaisen pojalla kyllä on. Ja kannustajia paljonkin.

– Älä koskaan käännä elämälle selkääsi, opastaa Janne.

– Jos niin tekee, niin mörökölli sua vieköön.

Kivi joutui mörököllien piinaamaksi, mutta Janne ei niitä pelkää.

Jannen äiti Kati ja täti Tiina huolehtivat, että rovasti myös näyttää rovastilta.
Jannen äiti Kati ja täti Tiina huolehtivat, että rovasti myös näyttää rovastilta.

Sivurooli kasvaa isoksi

Ollaan Nurmijärven Palojoella kylässä, jossa Aleksis Kivi syntyi ja kirmasi pikkuisena paitaressuna onnellisina lapsuuden päivinä. Linnut veisata lirkuttavat samoja lurituksiaan kuin 180 vuotta sitten. Nyt Taaborinvuorella on kesäteatteri, jossa Kivijuhla, Suomen vanhin kesätapahtuma, aloittaa 62. kautensa.

Janne ei ole käynyt Taaborilla sitten viime kesän, kun Veijo Meren Aleksi Kivi -näytelmää esitettiin ensimmäistä kesää. Nyt mukaan Palojoelle on mukana myös Jannen äiti Kati Matilainen.

Tänä iltana pääosassa on Janne, vaikka oikeasti näytelmässä pääosaa, Aleksis Kiveä, esittää Esa-Matti Smolander. Suoraan sanottuna Jannen osuus on pieni pitkässä näytelmässä, mutta hänen lausumissaan vuorosanoissa on sisältöä, joka on liikuttanut sekä yleisöä että muita esiintyjiä.

Oravaiset yleisönä

Jannella on turkoosi tuulitakki. On vähän kirpeän viileä alkuehtoo, se aika kesästä, kun sakea pimeys ei laskeudu vielä Palojoellekaan. Kylä oli Kivelle kuin Seitsemän veljeksen Eerolle "kotomaamme koko kuva, sen ystävälliset äidinkasvot".

Taaborin katsomon yllä oleva kangaskatto heijaa iltatuulessa kuin meri kauniissa kesäillassa. Tänä suvena oravaisia on Palojoella erityisen paljon. Polun poikki vilahtaa yksi tummanruskea, ja ihan katsomon vieressä kohti petäjän huippua kiitää oikein lihava karvapallo. Kaikki menevät omille sammalvuoteillensa. Turvaan Hallin hampailta. Niinhän Aleksis kivi on Oravan laulu -runossa kuvannut pörröhäntien elämää.

Ehkäpä ne hakeutuvat parhaille aitiopaikoille katsomaan Jannen harjoitusta?

Hetkeksi aika katoaa. Voisi kuvitella, että Taaborin laelle kirmaisi kohta kylän nuorisoa, iltatöiden jälkeen riiustelemaan, mutta ei. Tähän päivään päästään viimeistään, kun taivasta halkoo lentokone ja linnunlaulun seasta kantautuu autojen kumu. Jos olisi hiljaista, kuten ennen vanhaan, saattaisi pellon laidalta kantautua ruisrääkän narina.

Janne valmistautuu näytelmäharjoitukseen. Ensin hän vaihtaa tuulitakin rovastin asuun. Liperit ja kaikki. Teatterin puuhanainen Tiina Jokelainen vetää nuorukaisen tukkaan jakauksen – suoran ja mutkattoman kuin moottoritie.

Kohta Janne heristää kättään ja lausuu repliikkinsä:

– Älkää kiusatako sitä riivattua.

Ärrä sorahtaa somasti. Siinä puhuu ihminen ihmisille. Komentaa väkeä, joka nauraa ja pilkkaa mielisairaalasta palannutta kirjailijaa. Komentaa kaikkia suvaitsemattomia.

– Näin rovastina sanoisin, että Kivestä ei varmaan tuntunut kivalta, kun sille naurettiin.

Kivi-juhlien puheenjohtaja Lea Hirvasniemi-Haverinen sekä harrastajanäyttelijät ja Jannen tukijoukot Elina Airikkala, Marko Tikkinen, Kati Matilainen ja Tiina Jokelainen eivät kyllästy katsomaan Jannen roolisuoritusta.
Kivi-juhlien puheenjohtaja Lea Hirvasniemi-Haverinen sekä harrastajanäyttelijät ja Jannen tukijoukot Elina Airikkala, Marko Tikkinen, Kati Matilainen ja Tiina Jokelainen eivät kyllästy katsomaan Jannen roolisuoritusta.

Hyvä ihminen

Rooliasu on jo riisuttu, turkoosi takki on vetoketjutettu kaulaan saakka. Minkälainen nuoriherra Janne Matilainen on ilman rooleja? Näin hän itse kirjoittaa itsestään:

"Voisitteko te ihmiset hetken kuunnella. Luulisi hetken kiinnostavan. Siis minä itse en ole pelkästään vammainen, se on puolet minusta. Se toinen puoli on se, että olen siis hyvä ihminen. Sitä joko rakastaa tai vihaa. Siis jos pystyy näkemään ihokarvapeitteen alle, niin sieltä löytyy herkkä, hauska, älykäs, kaikin puolin tosi mukava mies."

– Jokainen meistä on erilainen. Minä olen Janne.

Janne on syksyn lapsi, kuulakkaan syykuun, valoisa poika. Täyttää pian 32 vuotta.

Hän kirjoittaa: "Kertoisin, jos muistaisin omasta lapsuudesta, mutta kun en vain muista, kun synnyin."

– Janne on ihan täydellinen Janne. Ilman Downin syndroomaa ei olisi Jannea, äiti sanoo. Hän myöntää kuitenkin, että elämä pojan kanssa on ollut joskus hankalaa. Hän oli pienennä valtavan villi ja utelias, pikkumiestä ei voinut silmistään päästää. Hänellä ei ollut lainkaan itsesuojeluvaistoa.

Äiti vertaa poikaansa Seitsemän veljeksen Eeroon.

– Se on sellainen liukas luikku, Jannekin tietää. Hän tahtoisi olla Eero. Ja kokeekin olevansa vähän samanlainen: Eero jaksoi opetella lukemaan yhtä sitkeästi kuin Jannekin. Oppi kirjaimet, sanat, lauseet.

Sitkeyttä ei puutu: opetteli lumilautailemaankin ja on nyt parasta maajoukkueparhaimmistoa.

Janne on kirjoittanut jatko-osan Seitsemälle veljekselle.
Janne on kirjoittanut jatko-osan Seitsemälle veljekselle.

Anna aikaa itselle

Harjaantumiskoulussa Nurmijärvellä kerrottiin Aleksis Kivestä. Siitä Janne innostui ja alkoi kirjoittaa. Ensin paperille tuli pelkkää viivaa, jota kukaan ei muu ymmärtänyt. Poika loukkaantuikin vähän äidille, joka ei saanut tekstistä selvää.

Janne oppi kirjoittamaan, kun oli yli kymmenvuotias. Nyt hän rustaa tekstinsä tikkukirjaimilla: aaneloset täyteen, laidasta laitaan. Eivätkä kaikki kirjaimet ehdi paperille, eivätkä aina pilkut, pisteet tai sanavälitkään. Mutta ajatus on kirkas ja poljento tenhoava.

Kun Janne menee kyläilemään Nurmijärveltä vaikkapa äitinsä luokse Hyvinkäälle, hänen reppunsa painaa kuin siellä olisi suurikin kivikuorma. Nuorella miehellä on aina mukanaan työkirjansa, usein myös "riittävän yöunen selityspäiväkirja", rakkaudentunnustusvihkoja, runonrustaamislehtiöitä ja kyniä myös piirtämistä varten.

– Pitää antaa itselle aikaa. Kirjoitan joka päivä. Ja piirrän, Janne tunnustaa.

Kuva Sylvi-mummosta on Jannelle tärkeä: hahmon ruudut ja raidat ovat mummon ryppyjä.
Kuva Sylvi-mummosta on Jannelle tärkeä: hahmon ruudut ja raidat ovat mummon ryppyjä.

Eikä sen kauniimpaa

Kaksi lenkkeilijää poikkeaa Taaborinvuorelle; lenkkeilijät juoksevat täyttä kyytiä kuin seitsemän veljestä jouluyönä Impivaarasta Jukolaan. Tosin rohdinpaitojen sijasta kuntoilijat sujahtavat maisemassa sulavissa trikoissaan.

– Tämä on ollut unelma lapsesta asti, Janne sanoo mietteissään ja tarkoittaa sitä, että saa esiintyä Aleksis Kivi -näytelmässä.

Hän on näytellyt Kivi-juhlilla jo neljän vuoden ajan, mutta nyt hänellä on siis ensimmäinen puherooli. Repliikkien viesti on varsin merkittävä ja yhä edelleen ajankohtainen: kiusata ei saa.

Janne tunnustaa, että häntäkin on kiusattu, tosin vain vähän aikanaan, kun hän oli töissä alakoulun keittiössä.

– Ei saa kiusata. Jos ei kiusaa, Jumala rankaisee oikeudenmukaisella tavalla, hyvyydellä.

Nyt on Jannen kanssa pääty perimmäisten kysymysten äärelle. Otetaanpa puheeksi rakkausasiat. Toivottavasti ne ovat sujuneet Jannella mutkattomammin kuin esikuvallaan? Janne on runoillut aiheesta paljon:

"Kun rakkaus on valo, voi varjoillekin nauraa. Kun silmiisi katson, niin ymmärrän sen, miksi on suuri meri kaunis ja taivaan tähdet."

Hänen mielestään rakkaus on sallittu kaikille, ja hän jopa suosittelee rakkautta kaikille. Jannella ei tällä hetkellä ole tyttöystävää. On kyllä ollut.

– Rakkaus on hankala asia. Minä ajattelen tulevaisuutta.
Elämältä toivon rakkautta ja terveyttä. Eikä sen kauniimpaa.

Näin Janne kirjoittaa omista tulevista päivistään:

"Taakse olen jättänyt lapsuuden ajat ja nuoruuden. Tästä alkaa aikuisuus. Eikä tässä vielä kaikki. Tän jälkeen alkaa vanhuus."

Mutta sen Jannekin tietää, että voi kirjoittaa, näytellä sittenkin, kun hänen elämä kulkee "rauhaisesti alas illan lepoon tuhannen, kultaisen auringon kiertoessa". Kuten seitsemällä veljeksellä.

Janne antaa itselleen joka päivä aikaa kirjoittaa ja piirtää.
Janne antaa itselleen joka päivä aikaa kirjoittaa ja piirtää.

Artikkeli on julkaistu alun perin ET-lehden numerossa 13/2014.

Television parisuhdetoimittaja Raimo Vakkuri imi auttamisen vimman äidiltään. Hän on huolehtinut muista jopa niin paljon, että vapaaehtoistyö vauhditti loppuun palamista.

Raimo Vakkuri, 68, on lähdössä Saksaan keskimmäisen tyttären perheen luo.

– Siellä minua odottavat ompelutyöt. Tykkään korjata vaatteita, Raimo sanoo.

Mukaan lähtee vaimo Marjatta, 67.

Raimo on aina puuhannut paljon lastensa kanssa. Kun Annika, Pauliina ja Katariina olivat pieniä, nuori isä järjesti heille yhtenään juhlia ja reissuja. Tytöt ovat kertoneet, että he näkivät aina isänsä ilmeestä, milloin tapahtuu jotain. Kerran hän keksi järjestää lapsille pihalle sambakarnevaalit.

– Katselin leikkiä ikkunasta, nauroin ja itkin.

Vuonna 1972 Raimo oli ensimmäisiä isiä, jotka osallistuivat synnytysvalmennukseen. Lapset ja raskausajan ongelmat opettivat Raimoa arvostamaan Marjattaa uudella tavalla.

– Mies ei voi koskaan täysin ymmärtää, miltä tuntuu kantaa lasta sydämensä alla. Miehen pitää muodostaa suhde lapseen vasta myöhemmin.

Auttamisen malli kotoa

Raimo syntyi Alahärmässä kahdeksanlapsisen maanviljelijäperheen nuorimmaiseksi. Äiti oli tuolloin lähes 50-vuotias, ja lapsuutta varjosti pelko vanhempien kuolemasta.

– Äiti puhui kuolemastaan 20 vuotta. Päätin, et­ten ikinä tee samaa omille lapsilleni. Kun sitten olin pohjalla, lapset kertoivat jälkeenpäin toivoneensa minun sanovan, etten aio kuolla.

Auttamisen vimman Raimo peri äidiltään. Suurperheessä oli aina tilaa vieraille. Äiti ruokki kiertävät mustalaisetkin. Raimokin alkoi huolehtia muista jo lapsena.

– Isosiskoni oli erityiskohteeni, olisin tehnyt mitä vain hänen puolestaan. Pesin hänen polkupyöränsäkin, ennen kuin hän lähti tansseihin, etteivät hänen valkoiset hansikkaansa olisi likaantuneet.

Aikuisena Raimo halusi antaa sisällään olevaa rakkautta mahdollisimman monelle. Autettavia on riittänyt. Joskus liikaakin, ainakin vaimon mielestä.

– Marjatta sanoo, että normaali ihminen tuo kotiin lemmikkejä, mutta minä tuon ihmisiä. Aina Marjatta ei ole ollut asiasta kauhean innoissaan.

Läheisten mielestä Raimolla tuppaavat asiat menemään liiallisuuksiin. Jos Raimo huomaa, että tuttu kehitysvammainen tarvitsee väliaikaisen asunnon, hänet otetaan vaikka omaan kotiin.

– Haluan huolehtia koko ajan. Olen onnellinen kaikkien puolesta enkä kadehdi ketään.

Työuupumus yllätti

Kesällä 1970 nuori Raimo näki kotinsa parvekkeelta, kun viehättävä nainen juoksi läheiseen kangaskauppaan. Hänestä tuntui, että hänen piti mennä mukaan. Niin Raimo tutustui Marjattaan, ja jo puolen vuoden kuluttua pari oli naimisissa.

– Minulle tuli tunne, että Marjatalle voin antaa sitä valtavaa rakkautta, jota olin täynnä.

Viime jouluna vietettiin jo 44-vuotishääpäivää. Puhetta ja naurua on riittänyt kaikki vuodet.

– Vävymme olivat aluksi ihmeissään, että voiko tuollaista olla. Viihdymme koko ajan yhdessä. Joskus toisen naama tietenkin ärsyttää, mutta siitä pääsee nopeasti yli.

"Töitä ei voi tehdä niin paljon, että sillä saisi itsetunnon korjattua."

1980-luvulla Raimo työskenteli pankinjohtajana Jurvassa. Seitsemän vuotta sujui hyvin. Vähitellen hän kuitenkin huomasi tekevänsä liikaa töitä.

– En tiedostanut ajoissa, miksi tein töitä niin paljon. Vasta jälkeenpäin tajusin, että yritin vahvistaa itsetuntoani. Mutta niin paljon ei voi töitä tehdä, että sillä saisi itsetunnon korjattua.

Työssä alkoi tulla virheitä. Se lisäsi pahaa oloa ja teki kyyniseksi. Unettomuus vaivasi. Lopulta Raimo huomasi, ettei ole enää hyvä aviomies eikä isä.

– Kun olin töissä, ajattelin, että pitäisi olla enemmän kotona, ja päinvastoin. En ollut enää missään oma itseni. Kuluttavinta oli oman ajatusmaailman kaventuminen. Näin vain kielteisiä vaihtoehtoja.

Työn ja kotihommien lisäksi Raimo teki koko ajan vapaaehtoistyötä Mannerheimin Lastensuojeluliitossa ja Suomen Punaisessa Ristissä.

– Olin vanhusten ja kehitysvammaisten ystävänä. Siitä sain mittaamattomasti voimaa arkeen. Niistä hetkistä en haluaisi antaa pois yhtäkään.

Pian Raimo ryhtyi myös kouluttamaan vapaaehtoisia ja kehittämään heidän tekemäänsä työtä Vaasan vankilassa. Sekin kulutti ja vauhditti loppuun palamista. Jatkuva antaminen vei voimia, eikä tuonut enää tyydytystä.

– Muistutan tästä vapaaehtoistyöntekijöitä, jotka uskovat, että työstä saa aina enemmän kuin antaa. Olen nähnyt paljon uupuneita vapaaehtoisia.

Sisäisesti rikki pitkään

Lopulta Raimon oli myönnettävä, ettei hän enää jaksa. Itsetunto oli murentunut, itseluottamus ei tahtonut riittää mihinkään. Oli pakko uskaltaa kohdata tuska ja aloittaa alusta. Raimo irtisanoutui pankinjohtajan työstä ja jäi sairauslomalle.

–  Minulla ei ollut muuta kuin läheiseni. Muuten koin olevani todella yksin. En heti tajunnut, että olin aiheuttanut sen omalla vetäytymiselläni. Pohjalla olin pitänyt välimatkaa muihin ihmisiin.

Alkoi pitkä tie. Ensin Raimo makasi voimattomana sängyn pohjalla ja nukkui yöt ja päivät, kunnes kaikki valvottujen öiden univelat oli kuitattu.

Vähitellen hän opetteli oikeasti arvostamaan välittämistä ja läsnäoloa, asioita, joita oli pitänyt perusarvoinaan. Taakse jäi usko siihen, että yhteiskunnallisella asemalla saa arvostusta. Hän alkoi nauttia arjesta lasten kanssa ja tajusi, ettei koko ajan tarvitse keksiä suuria juttuja.

– Erittelin syyt, jotka johtivat loppuun palamiseen. Pyrin korjaamaan asiat, jos se oli vallassani. Opin sanomaan työyhteisössä mielipiteeni ja ottamaan työkavereiden tarjoaman tuen vastaan.

Uuden työn Raimo löysi jo kuukauden sairausloman jälkeen. Uusi ammatti liittyi vapaaehtoistyöhön. Koska aihepiiri oli ennestään tuttu, uuteen työhön oli helpottavaa mennä.

"Onneksi putosin ihan pohjalle."

Mutta vaikka ulkoisesti näytti siltä, että Raimo oli kunnossa, sisäisesti olo oli pitkään rikkinäinen. Selviytymistaistelu kesti vuosia.

– Ilman pudotusta en olisi se ihminen, mikä nyt olen. Onneksi putosin ihan pohjalle, jossa ei ollut enää vaihtoehtoja jatkaa entiseen malliin. Hyvä mielenterveys sisältää kyvyn rakastaa ja tehdä työtä. Näitä asioita olen yrittänyt toteuttaa parhaani mukaan vaikeinakin aikoina.

Parisuhdepatologiksi

Vapaaehtoistyö teki Raimosta myös julkisuuden henkilön. Vuonna 1995 hän sai Suomen Punaisen Ristin Vuoden ystäväteko -palkinnon, minkä vuoksi häntä haastateltiin televisioon. Haastattelun jälkeen tuottaja tuli kysymään, kiinnostaisiko Raimoa tulla Lauantaivekkari-ohjelmaan puhumaan parisuhteesta.

– Olin ihmeissäni. Mitä minä televisiossa osaisin puhua. Lopulta tein televisio-ohjelmia yli kymmenen vuotta. Lauantaivekkari muuttui Sunnuntaivekkariksi. Oli arvokasta saada tutustua satoihin parisuhteisiin, Raimo sanoo.

Hänestä tuli parisuhdepatologi. Kun kuunteli joka viikko tavallisten suomalaisten pariskuntien ongelmia, tuntui, että oma elämä onkin ihan kunnossa.

– Mutta nopeasti sitä unohti taas ja alkoi murehtia omiaan. Yleensä unohdus tapahtui Hämeenlinnan kohdalla, kun olin ajamassa Helsingistä kotiin Kurikkaan.

Tv-kasvolle alkoi olla kysyntää myös luennoitsijana työpaikoilla ja koulujen vanhempienilloissa. Taas Raimo huomasi tekevänsä liikaa kaikkea.

– Luulin, että yksi burnout tekee immuuniksi, mutta niin ei ollut. Ajoin vuodessa yli satatuhatta kilometriä. Onneksi huomasin ajoissa, että vauhti kasvoi taas, ja osasin olla varuillani.

Tällä kertaa ei tarvinnut mennä pohjan kautta, Raimo tunnisti stressin oireet ja hidasti vauhtia.

Sitten tuli puhelu kustannusyhtiö Otavalta. Raimolta tilattiin kirja parisuhteista. Hän kirjoitti vimmatusti kesän ja 1997 ilmestyi Arkipeili. Vuoden kuluttua siitä ilmestyi toinen kirja Pelimerkeistä persooniksi, joka kertoo työpaikan ihmissuhteista.

– Olin purkanut kirjoihin entisen elämäni. Se oli vapauttavaa. Mutta kirjoista seurasi lisää julkisuutta ja esiintymispyyntöjä. Minua pidettiin jonain virallisena parisuhdeasiantuntijana. Minusta kirjat olivat vain puhetta ihmiseltä toiselle.

Ei mitään hienoja harrastuksia

Vuosi sitten Raimo teki raskaan päätöksen. Hän lopetti vapaaehtoistyön ja vapaaehtoisten kouluttamisen.

Jäljelle jäi vain vankilatyö, joka on ollut hänelle tärkeää alusta asti.

– En osannut vähentää sopivasti, joten lopetin lähes kaiken työn kerralla. Itkien sitä päätöstä tein.

Nyt Raimon ja Marjatan elämä on puoliksi eläkkeellä oloa. Marjatta on jäänyt virallisesti eläkkeelle työstään terveyskeskuksessa, mutta töihin pyydetään yhä, sillä iäkkäiden osastolle on vaikea löytää sijaisia.

"Tärkeämpää on elää täysillä ja aidosti päivä kerrallaan."

Raimolle jäi Sunnuntaivekkarista perinnöksi Aamusydämellä-ohjelman taustatoimittajan työ ja luentomatkoja. Vapaa-aikana Raimo kirjoittaa ajatuskasoja, joita hän ei ainakaan vielä aio koota kirjaksi, vaikka siihen olisi mahdollisuus.

– Elämämme kuulostaa tylsältä, emme harrasta mitään hienoja juttuja. Viihdymme yhdessä. Katselemme leffoja ja käymme lasten luona.

Tulevaisuuteen Raimo Vakkuri suhtautuu rauhallisesti. Päivä kerrallaan.

– Onko meidän tavoitteemme edes elää mahdollisimman pitkään? Minusta tärkeämpää on elää täysillä ja aidosti päivä kerrallaan. Rakastaa itseään ja lähimmäisiään ja auttaa heitä.

Raimon selviytymis­keinot x 3

  1. Tunteiden tajuaminen. Tiedostan omat tunteeni ja uskallan elää niiden mukaan.
  2. Puhuminen. Uskallan puhua itselleni ja läheisilleni sekä heikkoudestani että vahvuudestani.
  3. Kyky rakastaa itseä. Kun opin rakastamaan itseäni sellaisena kuin olen, pystyn olemaan aito muiden kanssa.

Artikkeli on ilmestynyt alunperin ET-lehdessä 15/2015

4 x Raimo Vakkuri
  1. Syntynyt: Ala­härmässä 1946. Asuu Kurikassa.
  2. Perhe: Vaimo Marjatta, kolme tytärtä ja neljä lastenlasta.
  3. Ammatti: Toimittaja, koulut­taja, luennoitsija.
  4. Harrastaa: Kirjoittamista, musiikkia, elokuvia ja yhdessäoloa perheen kanssa.

Oletko sinä kokenut burnoutin?

Kyllä
Kyllä
82.4%
En
En
17.5%
Ääniä yhteensä: 91

Veli-Pekka "Vellu" Ketola, 66, oli yksi 1970-luvun kuuluisimpia suomalaisia jääkiekkoilijoita. Mitä hänelle kuuluu tänään?

Kahdesti maailman parhaaksi jääkiekkoilijaksi valittu Veli-Pekka Ketola pelaa edelleen lätkää vähintään kahdesti viikossa.

– Pelaamme ukkoklubimme kanssa 1,5 tuntia. Peli kulkee, vaikka yhtä sattuu polveen, toista nilkkaan, Ketola nauraa.

Remmissä ovat muun muassa Anto Virta, 77, Risto Tuomi, 55, ja Antti Heikkilä, 72.

– Hauskinta on pukukoppipelaaminen ja toisillemme vinoilu. Haukumme tietenkin kaikki nykyiset Ässä-pelaajat!

Ketolan mielestä jääkiekkopeleissä on nykyisin liikaa taktiikkaa ja järjestelmällisyyttä. Sen vuoksi taitavat yksilöt eivät pääse esille.

– Peli voitetaan usein voimakkaalla puolustuksella, joka on yleisölle tylsää hyökkäyspeliin verrattuna. 1970-luvulla joillakin pelaajilla oli hiukan enemmän vapauksia toimia, Ketola miettii.

Viisivuotiaana luistimille

Koko ikänsä Porissa asunut Ketola aloitti pelaamisen viisivuotiaana, ja sai yksiteräiset hokkarit jo nuorena poikana.

– Olin siitä onnekas, että asuin aina aika lähellä ulkona olevia kenttiä. Matkaa oli vain muutama sata metriä. Moni poika joutui polkemaan 15 kilometriä pyörällä pakkasessa varusteiden kanssa päästäkseen pelaamaan.

1960–70-luvulla lätkä ei ollut silti välineurheilua, Ketola huomauttaa. Nuoret pärjäsivät niillä varusteilla, joita oli tarjolla. Tärkeintä oli porukka, yhteenkuuluvuus, iloisuus ja sosiaalinen elämä.

– Me olimme urheilun kanssa kaikki samalla viivalla. Tänä päivänä jo junnuillakin pitää olla heti kaikki hienot varusteet. Myös vauhtia on tullut lisää, tahattomia kolareita.

Ketolan mielestä jääkiekko on silti menossa oikeaan suuntaan. Sääntöjä on; esimerkiksi NHL:ssä liika kentällä koheltaminen on palkasta pois. Varusteet ovat muuttuneet kevyemmiksi ja paremmiksi, suojaavammiksi.

– Esimerkiksi maalivahdin varusteet ovat kooltaan tuplasuuret, mutta paino oli 70-luvulla varmaan kolminkertainen tämän päivän varusteiden painoon verrattuna. Ja silloin pelattiin ulkonakin, ja jos sade yllätti niin varusteet painoivat vieläkin enemmän!

Leegot suussa

Vuonna 1972 Veli-Pekka Ketola teki historiaa yhdessä Heikki Riihirannan kanssa, kun kaksikko lähti ensimmäisinä Suomessa jääkiekon oppineina pelaajina ammattilaisiksi Pohjois-Amerikkaan.

– Hyvin pärjättiin Winnipegissä, vaikka en kovin hyvin osannut englantia. Hexi (Riihiranta) osasi paremmin. Silloin sinne piti mennä kilpailemaan kaikkien kanssa, jopa omien joukkuetovereiden kanssa. Hekin olivat tavallaan vastustajia. Nykyisin siellä on niin paljon eurooppalaisia, ettei enää ole samanlaista asennetta, Ketola miettii.

Jos Ketola joutuikin ensimmäisenä Pohjois-Amerikkaan lähteneenä jääkiekkoilijana umpihankeen, perässä tulijoilla on jo helpompaa. Seuraavana vuonna Amerikkaan tulivat Tamminen, Repo ja Rautkallio. Ketola itse pelasi Amerikassa kaikkiaan kolme vuotta.

– Hexin kanssa olemme erittäin hyvät ystävät, soittelemme viikoittain.

Ketolalla on ollut peleissä hyvä onni. Häntä ei ole koskaan leikattu jääkiekon takia.

– Toki leegot on suussa ja nokka on murtunut seitsemän kertaa, mutta nämä ovat pikkuvammoja. Kypärääkin aloin käyttää jo 1960-luvun lopulla.

Ruotsi on suosikki

MM-kisoissa Ketola tutustui pelien jälkeen muiden maiden pelaajiin, vaikka aina yhteistä kieltä ei ollut.

– Venäläiset eivät osanneet englantia, mutta joimme baarissa yhdessä heidän ja tsekkien kanssa ja homma sujui hyvin. Esimerkiksi Aleksandr Maltsevin ja Vladimir Petrovin kanssa seurustelu oli mutkatonta – varsinkin 2,5 prosentin humalassa.

Suosikkipeleistä ja vastustajista kysyttäessä Ketolalla on vastaus valmiina.

– Ruotsi-pelit ovat olleet parhaita! Usein kyllä hävittiin, valitettavasti.

– Tapaan jatkuvasti ruotsalaisia, sillä meillä on joka vuosi ikämiesten maaottelu vuorotellen Ruotsissa ja Suomessa. 20 äijää otetaan ja 100 halukasta jää ulkopuolelle. Ruotsalaisten kanssa on kiva pelata! Viime syksynä olimme Södertäljessä ja lisäkseni pelasivat muun muassa Timo Nummelin, Jyrki Lumme, Lasse Oksanen ja Jukka Porvari.

Veli-Pekka Ketola

Syntyi: 28.3.1948 Porissa
Perhe: Vaimo, kolme lasta ja seitsemän lastenlasta. Lapsenlapsista kaksi poikaa ja yksi tyttö pelaavat jääkiekkoa.
Työ: 20-vuotiaiden maajoukkueen johtaja, jääkiekkopelien asiantuntija TV-lähetyksissä, mukana Ässien nuoria tukevassa alumni-toiminnassa.
Pelasi 1968–1981 kuusissa MM-kisoissa, kaksissa olympialaisissa ja 183 A-maaottelussa.
Lähti 1974 Heikki Riihirannan kanssa ensimmäisinä suomalaisena ammattilaiseksi Pohjois-Amerikkaan Winnipeg Jetsiin.

Oliko se Jannen soittama väärä nuotti viululla ja sitä seurannut painokas anteeksipyyntö vai pelkkä nuoren muusikon olemus, joka vangitsi Aino Järnefeltin sydämen? Joka tapauksessa Ainosta tuli säveltäjälle loppuelämän sulostuttaja, tuki ja ryhtikin.

Ennen kuin on päästy nuoren musiikinopiskelijan Janne Sibeliuksen ja kulttuurisuvun tyttären Aino Järnefeltin katseiden vaihtoon ja helsinkiläissivistyneistön illanviettoihin, on käytävä katsomassa, mistä kaikki alkoi 150 vuotta sitten.

Hämeenlinnan Hallituskatu 11:ssa on 1860-luvulla kaupunginlääkäri Johan Julius Sibeliuksen ja Maria Charlotta o.s. Borgin koti. Joulukuun 8. päivänä puolen yön jälkeen ulkona on pakkasta peräti 17 astetta, mutta makuukammarissa nurkassa lämmittää kakluuni. Johan ja Maria Sibeliuksen perheeseen on juuri syntynyt poika, pikkuveli 2-vuotiaalle Lindalle. Poika saa nimekseen Johan Christian Julius.

Isä Johan Sibelius kirjoittaa tammikuussa veljelleen Pehr Sibeliukselle ja kutsuu tätä katsomaan uutta perheenjäsentä. "Me alamme kutsua häntä Janneksi, edesmenneen veljemme muistoksi." Tämä oli siis kauppalaivankapteeni Johan ”Janne” Sibelius, joka kummitteli Jannen elämässä vielä myöhemminkin.

Musisoiva hutilus

Kun Janne oli kaksivuotias, isä kuoli kaupungissa riehuneeseen pilkkukuumeeseen ja äiti jäi lasten kanssa yksin. Perhe oli konkurssissa, sillä Johan Sibelius oli hoitanut raha-asiansa kehnosti. Maria Sibelius joutui muuttamaan äitinsä, leskiruustinna Borgin luo. Maria sai pian miehensä kuoleman jälkeen vielä kolmannen lapsen, Christianin.

Jannen ympärillä oli hyväntahtoista sukua niin isän kuin äidin puolelta. Alakoulun Janne kävi äidinkielellään ruotsilla, mutta siirtyi 9-vuotiaana suomenkieliseen kouluun.

Säveltäjä pianonsa äärellä.
Säveltäjä pianonsa äärellä.

Pojalla oli viljas mielikuvitus, ja hänen kätensä hakeutuivat pianon koskettimille jo varhain. Hän soitti kappaleita korvakuulolta, mutta tapaili myös ennestään tuntemattomia sävelkulkuja, omasta päästään. Musikaalisuus periytyi kummankin vanhemman puolelta.

Lakiopinnot saivat jäädä. Janne halusi tehdä musiikkia.

Isoäiti Borg yritti pitää Jannelle kuria, poika kun kadotteli tavaroitaan ja teki koulussa töitä vain sen verran, ettei jäänyt luokalleen. "Janne-slarven" eli Janne-hutilus, niin isoäiti kutsui tulevaa säveltäjä-mestaria.

Äidin kirjeissä kuului normaali äidin huoli lapsistaan, Jannen musikaalisuuteen äiti ei ottanut kantaa. Sen sijaan isän sisko Evelina ymmärsi Jannen lahjakkuuden ja piti huolta, että tämä harjoitteli soittoa. 7–8 vuoden ikäisenä alkoivat soittotunnit äidin siskon Julia Borgin hoteissa. Murrosiässä piano vaihtui viuluun. Elokuussa 1883 nuori Sibelius kertoi kirjeessään, että on säveltänyt trion.

Sibelius muutti ylioppilaaksi tulon jälkeen Helsinkiin, ensin lainopilliseen tiedekuntaan. Hän kirjautui myös musiikkiopistoon, Sibeliusakatemian edeltäjään, ja pian lakiopinnot saavat jäädä. Musiikkia, sitä hän halusi tehdä.

Kun Janne soitti viululla väärin, hän kääntyi Ainoon päin, kumarsi ja pahoitteli.

Förlåt!

Helsingissä musiikinopiskelija vietti vilkasta seuraelämää. Hän ystävystyi Armas Järnefeltin, Ainon veljen kanssa. Armas oli kertonut lahjakkaasta opiskelutoveristaan kotonaan, ja tulevan säveltäjän persoona alkoi kiehtoa Ainoa jo ennen kuin hän oli edes tavannut tätä.

Järnefeltien lähipiiriin kuulunut Hilma Wiik-Arina muisteli kirjeessään, että nuoret kohtasivat ensimmäisen kerran "appelsiiniviftissä" – nämä olivat koti-iltoja, joissa nuoret söivät appelsiineja ja keskustelivat. Järnefelteilläkin sellaisia pidettiin, ja Arina-Wiikin mukaan Ainon appelsiininsyönti muuttui kovin vaikeaksi, kun Sibelius astui sisään. Katseiden vaihto oli intensiivinen.

Janne ja Aino kasvitarhan penkillä n. 1940-1945.
Janne ja Aino kasvitarhan penkillä n. 1940-1945.

Armas Järnefelt puolestaan on muistellut kohtaamista korostaen musiikin roolia. Armas soitti illanvietossa pianoa ja Janne viulua. Kun Janne oli soittanut yhden väärän äänen, hän oli kääntynyt Ainoon päin, kumartanut ja sanonut: "Förlåt."

Vaikka kyse oli suurista tunteista heti ensi katseesta lähtien, suhteen alussa oli omat mutkansa. Janne lähti Berliiniin opiskelemaan, ja yhteydenpito Ainoon jäi. Hän heilasteli Betty Lerchen kanssa, sävelsi tälle jopa valssin. Aino pahoitti mielensä.

Ainon rakkaus ei horjunut.

Jannen palattua Suomeen asiat alkoivat kuitenkin edetä vauhdilla, ja umpirakastunut pari meni salaa kihloihin, ennen kuin Janne rohkeni kysyä kenraali Alexander Järnefeltiltä tyttären kättä. Kihlausaikana Janne opiskeli Wienissä ja tunnusti Ainolle olleensa uskotonkin. Ainon rakkaus ei horjunut.

Naimisiin Aino ja Janne pääsivät Järnefeltien kesäpaikassa Tottesundissa Vaasassa 10. kesäkuuta 1892. Janne oli julkaissut ensimmäisen sinfoniansa, Kullervon, saman vuoden keväänä.

Häämatkallekin pari pääsi, koska Janne oli saanut yliopistolta matka-apurahan, jonka avulla hänen oli määrä tutustua kanteleen soittoon ja runolauluun Karjalassa. Nuoripari yöpyi Vuonislahdessa Monolan talossa, ja tietysti sinne otettiin mukaan myös piano.

Ennen kuin piano vietiin Monolan taloon, se tarinan mukaan raahattiin Kolin huipulle, jotta säveltäjä pääsi musisoimaan siihen aikaan niin muodikkaissa karjalaisissa maisemissa.

"Se minussa herättää tuhmuutta..."

Sibelius oli luonteeltaan tunteellinen – hän tunsi syvästi, kaikenlaisia tunteita, ja hän myös ilmaisi niitä.

"Olet niin ihana ja kaunis – et sinä kulta ymmärrä mitä piirteitä ruumiillasi on ja miten jalosti olet luotu. Se minussa herättää tuhmuutta sellaista tulista hurjaa joka voi olla niin melankolista ja salaista mutta joka tekee tunnetta teräksikseksi."

Näin Janne kirjoitti Ainolle elokuussa 1894.

Avioparin kirjeenvaihto on täynnä hellittelysanoja ja ikävää. He olivat toisilleen kaikki kaikessa, Aino oli Jannelle paras ymmärtäjä, tuki ja turva. Sibelius teki säveltäjän uraa ja Aino hoiti lapsia ja kotia, niin kuin siihen aikaan kuului, mutta he olivat tasaveroisia.

Jean ja Aino Sibelius sekä Margareta (vas.), Katarina ja Heidi Ainolassa 1915. Kuvasta puuttuvat vanhimmat tyttäret Eva ja Ruth.
Jean ja Aino Sibelius sekä Margareta (vas.), Katarina ja Heidi Ainolassa 1915. Kuvasta puuttuvat vanhimmat tyttäret Eva ja Ruth.

Säveltäminen aiheutti Sibeliukselle paineita, samoin huonot arvostelut. Mutta ei ollut hyvä sekään, jos kukaan ei noteerannut uusia teoksia edes jonkinlaisella maininnalla.

Masennus tuli Sibeliukselle tutuksi, ja erityisesti se koetteli pimeään vuodenaikaan. Paineita piti purkaa istumalla Kämpissä ja Königissä pahimmillaan päiväkausia. Joutuipa Sibelius tappeluihinkin.

Kun Janne aneli anteeksi, Aino suli.

Alkoholi kiristi puolisoiden välejä aika ajoin vakavastikin, mutta Aino palautti säveltäjän aina takaisin ryhtiin. Ainon ei tarvinnut nalkuttaa. Hänessä oli auktoriteettia ja voimaa, jolla hän vetosi miehensä poikkeuksellisiin lahjoihin. Tämä ei saisi haaskata lahjaansa huonoon elämään.

Kun Janne viimein kotiutui ryyppyreissuiltaan, Ainolassa oli hyvin hiljaista. Janne joutui anelemaan Ainolta, ettei tämä olisi niin ankara. Ja silloin Aino suli.

Juttua varten on haastateltu Sibelius 150 -juhlavuoden johtajaa Erkki Korhosta ja tietokirjailija SuviSirkku Talasta. 

Artikkeli on alun perin julkaistu ET-lehden numerossa 1/2015.

Näin syntyi Finlandia + kaksi versiota vuodelta 2016

Kaikille suomalaisille tuttu Finlandia on kuin Suomi nuotteihin vangittuna. Se ei ole sattumaa.

Sibelius sävelsi ensimmäisen version Finlandiasta helmikuun manifestin jälkimainingeissa 1899 Jalmari Finnen musiikkinäytelmään. Sävellyksen nimi oli Suomi herää. Myöhemmin Sibelius viimeisteli teoksen Finlandiaksi.

– Hän katsoi maiseman muodon, miten metsän viiva horisontissa menee, ja piirsi sen saman viivan melodiaan. Sibelius kertoi, että Finlandiaa säveltäessään hänellä oli ollut mielessään Aulangon kansallismaisema, kertoo Sibelius 150-juhlavuoden johtaja Erkki Korhonen

Viimeisimpänä Finlandian ovat äänittäneet esimerkiksi Club For Five sekä Paula Vesala. Vesalan version pääset kuuntelemaan Spotifysta täältä (kuunteleminen edellyttää rekisteröitymistä).

Club For Fiven version näet alta: 

Taiteilijaprofessori Jorma Uotinen huolehtii hyvinvoinnistaan joogaamalla. Ikääntyminen hidastaa liikkeitä, mutta pääasia on, että järki pelaa. 

Kun treenaaminen jää pois, tanssija konkreettisesti lyhenee. Rintakehä alkaa painua alaspäin. Jorma Uotisen täytyy päivittäin muistuttaa itseään avaamaan rinta.

Jorma Uotinen istuu matolle olohuoneensa lattialle. Valokuvaaja tähtää oviaukon läpi toisesta huoneesta.

– Joogatessa en käytä laseja, mutta kuvassa näyttää hassulta, jos niitä ei ole, Uotinen sanoo ja nappaa pokat viereiseltä pöydältä takaisin silmilleen.

Hän koukistaa toisen polvensa ja kiertää ylävartaloaan. Se on yksi bikram-joogan 26 asennosta, asanasta.

"Ajattelin, että jos jotain vielä eläessäni treenaan, se on tämä laji."

Kun Jorma Uotinen päätti tanssijanuransa, päivittäinen harjoittelu loppui. Ainoastaan koreografioita tehdessä ja harjoitettaessa tuli tehtyä liikkeitä.

– Tanssissa on koko ajan pyrkimyksensä tietty ylösveto, Uotinen sanoo, ryhdistää rintaansa ja ikään kuin nostaa itseään päälaesta.

Uotinen löysi bikram-joogan nelisen vuotta sitten. Hänen ystävänsä ja entinen puolisonsa Helena Lindgren harjoittaa sitä helsinkiläisen Kirsi Koskisen studiossa.

Kirsi ja Helena houkuttelivat Uotista monta kertaa mukaan. Viimein hän meni, ja bikram kolahti ensimmäisellä tunnilla.

– Ajattelin, että jos vielä jotain vielä eläessäni treenaan, tämä on se laji.

Kuin saunassa

Bikram-joogaa harjoitetaan kuumassa, 38-asteisessa salissa. Asennot tehdään aina samassa järjestyksessä, ja sarja kestää puolitoista tuntia.

– Minulle on hyvin vapauttavaa, että järjestys pysyy, koska olen koko elämäni opetellut erilaisia liikesarjoja. Enää ei tarvitse ottaa muistamisesta painetta.

Uotinen nousee seisomaan seuraavaa asanaa varten. Hän koukistaa toisen jalkansa toista polvea vasten ja seisoo yhdellä jalalla. Hetken hän joutuu etsimään tasapainoa.

"Joogan voi aloittaa vanhemmallakin iällä."

– Bikram-joogalla on puhdistava vaikutus fyysisesti. Tuntuu siltä kuin sisäelimetkin hikoilisivat. Sanonkin, että en hikoile vaan tulvin. Ympärilläni lattialla on kokonainen lammikko.

Joogaan kuuluu ajatus, että ihminen on kokonaisuus ja että fyysinen harjoitus vaikuttaa myös mieleen. Puoleentoista tuntiin ei ajattele mitään muuta.

Koskisen studiolla käy kaikenikäisiä. Uotinen itse täytti juuri 66 vuotta.

– Totta kai tanssijataustani on hyötyä, mutta kyllä bikram sopii kaikille. En näe mitään estettä aloittaa sitä vanhemmallakaan iällä, jos ei ole sairauksia, jotka estävät.

"Ihminen on aina oikean ikäinen."

Uotinen näyttää vielä yhden asanan, sen vaikean. Hän pudottautuu polvilleen, asettaa kädet alaselkää vasten ja taivuttaa ylävartaloa taaksepäin. Ilme on tuskainen.

– Perkele, tätä en pysty tekemään, manaan usein. Liike venyttää reisiä ja vatsalihaksia, mutta kun pudotan päätä taakse, minua alkaa pyörryttää.

Uotinen huokaisee käyneensä jo aika kankeaksi. Mutta hän vertaakin fysiikkaansa nuorempaan itseensä, ei muihin.

– Ymmärrän ruumiissa vanhenemisen myötä tapahtuvat muutokset. Ne pitää vain hyväksyä. Ihminen on aina oikean ikäinen.

Sairauden paradoksi

Uotinen ei ole ikinä harrastanut mitään perusurheilulajeja, ei edes koulussa.

– Kun luistimet piti olla, hankin pikaluistimet. Sain kiertää omaa rataa, eikä minun tarvinnut mennä jääkiekkokaukaloon.

Uotinen kiittää liikunnanopettajaansa Kauko Hulpiota, joka oli 1960-luvun ihmiseksi hyvin avarakatseinen. Hän ymmärsi, etteivät agg-ressiiviset joukkuelajit sovi Uotiselle.

– Hulpio sanoi aina, että Uotinen saa lähteä kävelylle. Hän näki minussa herkkyyden ja tietyn erityislaadun.

Päivä, jona Uotinen pystyi itse viemään lusikan suuhun, räjäytti tajunnan.

Tanssitreenit tulivat kuvaan mukaan 15 ikävuoden paikkeilla, kun Uotinen pääsi Porin teatteriin avustajaksi. Hän esiintyi musikaaleissa ja kesäteatterissa.

Sitten iski täydellinen sokki. Uotinen oli 19-vuotias, kun hän sairastui vakavaan hermojuuritulehdukseen, Guillain-Barrén tautiin. Hän menetti liikunta- ja puhekykynsä. Hänellä oli myös voimakkaita hermokipuja.

Tulehdus voi edetä hengityslihaksiin. Uotisellakin oli varmuuden vuoksi sairaalasängyn vieressä hengityskone. Viisas lääkäri kuitenkin lohdutti, että vaikka tauti on oireiltaan dramaattinen, siitä voi parantua täysin.

– Se oli valtava lupaus 19-vuotiaalle. Se antoi uskoa ja voimaa. Mutta kaikki riippuu itsestä, siitä kuinka paljon jaksaa treenata.

"Liike on ihme, kun sen ensin menettää ja saa sitten takaisin."

Toipuminen oli vaativa prosessi, kun kaikki piti opetella alusta. Päivä, jona Uotinen pystyi itse viemään lusikan suuhun, lähes räjäytti tajunnan. Se teki Uotisesta tanssijan.

– Tunsin valtavaa riemua jokaisesta liikkeestä, jonka sain haltuun. Liike on ihme, kun sen ensin menettää ja saa sitten takaisin.

Koreografioita tehdessään Uotinen aina puhuu liikkeen millimetrintarkasta merkityksestä. Sairautensa aikana hän kävi sen prosessin läpi. Hänellä on jotain, mihin perustaa taiteensa.

Toipuminen kesti noin vuoden. Sitten Uotinen pyrki Kansallisbaletin kouluun ja pääsi.

– Silloin oli varmaan niin hirveä pula miestanssijoista, että minutkin otettiin, hän nauraa.

Uotinen nousi heti näyttämölle harjoittelijasopimukselle. Seitsemän vuotta myöhemmin hän löysi itsensä Pariisin oopperasta.

"En ole terveysintoilija, sillä elämästä ei saa viedä kaikkia makuja."

Raflaava ele

Tanssijan on vaikea erottaa ammatin edellyttämää hyväkuntoisuutta yleisestä hyvinvoinnista. Treenaaminen ja kurinalaisuus ovat arkea.

– Olen kaikkiruokainen, syön monipuolisesti enkä hurahda äärimmäisyyksiin. En ole terveysintoilija, sillä elämästä ei saa viedä kaikkia makuja. Mutta makkara ei ole minun juttuni, ja maitoa olen inhonnut lapsesta saakka.

Nuorempana Uotinen poltti tupakkaa, mutta lopetti sen kerralla 1980-luvun alussa.

– En ollut himopolttaja. Saattoi mennä viikkoja, etten polttanut lainkaan. Kyse oli pikemminkin tupakanpolton eleestä, Uotinen sanoo, vie kuvitellun savukkeen suupieleensä ja heilauttaa sen sivulle pitkällä ja näyttävällä kädenojennuksella.

– Se oli mukamas raflaavaa siihen aikaan. Kaikki tupakkaan liittyvä näprääminen on rituaalinomaista. Sitä ei moni tule ajatelleeksi.

Tanssijan kroppa on kovilla ja onnettomuuksia sattuu. Uotinen selviytyi aktiiviaikanaan suhteellisen vähin vammoin, mitä nyt vaivaisenluut ovat kipuilleet.

"Sanoin lääkärille, että kiitos vain, mutta olen kuuluisa taipuisasta selästäni."

Muutama vuosi sitten hän tanssi Rooman oopperassa Kuningas Learissa. Häntä roikotettiin käsistä ja hyppyytettiin. Vasemman käden hauislihas irtosi alaosastaan, ja se jouduttiin leikkaamaan.

Kerran 1980-luvulla Uotiselle ilmaantui alaselkään hermosärkyä. Innostunut kirurgi olisi halunnut asentaa selkään metallilevyn, koska Uotisen nikamat ovat niin liikkuvia.

Kirurgi kehui juuri tehneensä samanlaisen operaation jääkiekkoilijalle, ja se oli onnistunut hyvin.

– Sanoin, että kiitos vain, mutta olen kuuluisa siitä, että selkäni on taipuisa. Miten järjetön idea ehdottaa tanssijalle selän jäykistystä!

"Mietin, kelpaanko enää kellekään."

Alakulon ajat

Uotinen toimi kymmenen vuotta Kansallisbaletin johtajana. Pesti päättyi 2000-luvun taitteessa. Kun samaan aikaa purkautui tärkeä ihmissuhde, hän putosi tyhjiöön.

– Pari vuotta olin hukassa ja mietin, mihin kuulun. Ei ollut päivittäistä työtä, eikä kotonakaan ketään. Mietin, kelpaanko enää kenellekään.

Uotinen ei miellä tilaansa uupumukseksi tai masennukseksi, vaan alakuloksi. Kärsivällisyys oli koetuksella, oli suuri tarve karistaa alavireisyys.

Niihin aikoihin Göteborgin oopperatalo otti yhteyttä. Uotinen oli tehnyt sinne aiemmin koreografian, ja he etsivät baletille johtajaa.

– Kun kävin Göteborgissa, kävelin yksin sateisella kadulla. Aloin miettiä, miksi aloittaisin alusta saman, minkä olin jo tehnyt Suomessa?

Samaan aikaan Uotiselle tarjottiin Kuopio tanssii ja soi -festivaalin taiteellisen johtajan paikkaa. Se oli uudenlainen tehtävä, joka kiinnosti. Uotinen on hoitanut pestiä jo 15 vuotta.

Kauneus koukuttaa

Uotinen asuu 1912 rakennetussa jugend-talossa Helsingin Punavuoressa. Asunto on sanalla sanoen upea. Avarat ja valoisat huoneet on sisustettu taideteoksilla, koriste-esineillä ja selkeillä väripinnoilla.

– Olen lapsesta saakka ollut kiinnostunut kauneudesta. Äitini kertoi, että kun olin vielä alle kouluikäinen, olin vappukävelyllä ihmetellyt, miksi kaikki naiset olivat kauniita.

Estetiikka on Uotisesta kaiken taiteen ydin.

Äiti oli ompelija, ja kotona tehtiin aina vaatteita. Uotinen arvelee kiinnostuksensa vaatteisiin ja muotiin muodostuneen jo silloin.

– Katselin kerran kuvia ensimmäisestä 18 neliön kodistani Helsingissä. Siellä oli samat elementit kuin täällä.

Uotiselle esteettisyys on perustava asia. Kyse ei ole vain silmää miellyttävistä asioista. Estetiikka tarkoittaa alun perin aisteihin vetoavaa, aistielämystä. Se on kaiken taiteen ydin.

Nykyisin puhutaan paljon, että taide tuottaa hyvinvointia. Uotinen ei ajattele niin, vaan korostaa taiteen itseisarvoa.

– Kun halutaan oikeuttaa taide terveyden edistäjänä, kyse on rahasta. Laitetaan apuraha-anomukseen, että esitys viedään vaikkapa vanhainkotiin. Se on väärin perusteltu.

Uutta kohti

Uotinen ei ole jäänyt haikailemaan menneitä menestyksiä tanssitaiteessa. Tilalle on aina ilmaantunut jotain kiinnostavaa.

– Olen sielultani esiintyjä. Sitä puolta olen saanut toteuttaa chanson-laulajana.

"Voimattomuus elämän edessä on sen suola."

Uotinen tuntee monia suomalaisia tanssijoita, jotka ovat ryhtyneet uuteen ammattiin. Yksi opiskelee hammaslääkäriksi, toinen on suutari ja kolmas raitiovaunun kuljettaja.

– Hän ajaa kympin ratikkaa ja huutelee hirveän ylpeänä ohjaamosta, että "Jorma, olet nyt minun kyydissä". Hän itse oli vuosia tavallaan minun kyydissäni.

Tanssijan ura on lyhyt ja intensiivinen, mutta se voi päättyä ennen aikojaan vaikkapa yhteen nostoon.

– Elämä on aina arvaamatonta. Onneksi näin on, sillä mitähän tekisinkään, jos tietäisin, että jään huomenna auton alle. Voimattomuus elämän edessä on sen suola.

Artikkeli on alun perin julkaistu ET Terveys -lehden numerossa 5/2016.

Kuka?

Jorma Uotinen

Syntynyt: Porissa 1950.

Asuu: Helsingin Punavuoressa.

Työ: Taiteilijaprofessori, laulaja, Kuopio tanssii ja soi -festivaalin taiteellinen johtaja. Tampereen Klubilla saa 15.10. ensi-iltansa show Ei huono. Mukana loka-marraskuun vaihteessa käynnistyvällä tangokuninkaiden Sinitaivas-kiertueella. Chanson-konsertit Trio Avecin kanssa jatkuvat.

Motto: Portugalilaisen runoilija Fernando Pessoan sanoin: "Ollaksesi suuri, pane kaikki, mitä olet, pienimpäänkin, mitä teet. Älä mitään itsessäsi liioittele, äläkä mitään sulje pois. Ole kaikki kaikessa. Kuu mahtuu joka lampeen, koska se loistaa niin korkealta."