Nurmijärveläinen Janne Matilainen on syntynyt Helsingissä vuonna 1982. Hän harrastaa lumilautailua, lukemista, piirtämistä ja tarinoiden kirjoittamista.

Janne Matilainen ottaa yleisön haltuun rovastina Aleksis Kiven näytelmässä. Runoja kirjoittava ja Kiveä fanittava Janne ei halua omasta elämästään kivenkovaa kärsimysnäytelmää.

Jumala paratkoon! Jannehan on tähti. 

Voi jos Aleksis Kivi olisi saanut tietää, että 180 vuoden kuluttua hänen syntymästään estradille rovastin rooliin nousee amatööripohjalta Janne Matilainen, väkevä tulkitsija ja Kivi-fani. Mies, joka on kirjoittanut Seitsemälle veljekselle jatko-osankin ja laatikkotolkulla runoja ja kertomuksia, sarjakuvia...

– Minä olen vähän erilainen. Herkkä. Sellaisiahan me taiteilijat olemme.

Erilainen oli Kivikin. Tosin hänellä ei ollut Downin syndroomaa, kuten Matilaisen Jannella eikä samanlaista kirkkaan valoisaa, jannemaista elämänasennetta kuin ehkä lapsena ja kiihkeimpinä luomisvuosinaan. Toisaalta ei kirjailijanerolla ollut aikalaisissaan oikein ymmärtäjiä, mutta Matilaisen pojalla kyllä on. Ja kannustajia paljonkin.

– Älä koskaan käännä elämälle selkääsi, opastaa Janne.

– Jos niin tekee, niin mörökölli sua vieköön.

Kivi joutui mörököllien piinaamaksi, mutta Janne ei niitä pelkää.

Jannen äiti Kati ja täti Tiina huolehtivat, että rovasti myös näyttää rovastilta.
Jannen äiti Kati ja täti Tiina huolehtivat, että rovasti myös näyttää rovastilta.

Sivurooli kasvaa isoksi

Ollaan Nurmijärven Palojoella kylässä, jossa Aleksis Kivi syntyi ja kirmasi pikkuisena paitaressuna onnellisina lapsuuden päivinä. Linnut veisata lirkuttavat samoja lurituksiaan kuin 180 vuotta sitten. Nyt Taaborinvuorella on kesäteatteri, jossa Kivijuhla, Suomen vanhin kesätapahtuma, aloittaa 62. kautensa.

Janne ei ole käynyt Taaborilla sitten viime kesän, kun Veijo Meren Aleksi Kivi -näytelmää esitettiin ensimmäistä kesää. Nyt mukaan Palojoelle on mukana myös Jannen äiti Kati Matilainen.

Tänä iltana pääosassa on Janne, vaikka oikeasti näytelmässä pääosaa, Aleksis Kiveä, esittää Esa-Matti Smolander. Suoraan sanottuna Jannen osuus on pieni pitkässä näytelmässä, mutta hänen lausumissaan vuorosanoissa on sisältöä, joka on liikuttanut sekä yleisöä että muita esiintyjiä.

Oravaiset yleisönä

Jannella on turkoosi tuulitakki. On vähän kirpeän viileä alkuehtoo, se aika kesästä, kun sakea pimeys ei laskeudu vielä Palojoellekaan. Kylä oli Kivelle kuin Seitsemän veljeksen Eerolle "kotomaamme koko kuva, sen ystävälliset äidinkasvot".

Taaborin katsomon yllä oleva kangaskatto heijaa iltatuulessa kuin meri kauniissa kesäillassa. Tänä suvena oravaisia on Palojoella erityisen paljon. Polun poikki vilahtaa yksi tummanruskea, ja ihan katsomon vieressä kohti petäjän huippua kiitää oikein lihava karvapallo. Kaikki menevät omille sammalvuoteillensa. Turvaan Hallin hampailta. Niinhän Aleksis kivi on Oravan laulu -runossa kuvannut pörröhäntien elämää.

Ehkäpä ne hakeutuvat parhaille aitiopaikoille katsomaan Jannen harjoitusta?

Hetkeksi aika katoaa. Voisi kuvitella, että Taaborin laelle kirmaisi kohta kylän nuorisoa, iltatöiden jälkeen riiustelemaan, mutta ei. Tähän päivään päästään viimeistään, kun taivasta halkoo lentokone ja linnunlaulun seasta kantautuu autojen kumu. Jos olisi hiljaista, kuten ennen vanhaan, saattaisi pellon laidalta kantautua ruisrääkän narina.

Janne valmistautuu näytelmäharjoitukseen. Ensin hän vaihtaa tuulitakin rovastin asuun. Liperit ja kaikki. Teatterin puuhanainen Tiina Jokelainen vetää nuorukaisen tukkaan jakauksen – suoran ja mutkattoman kuin moottoritie.

Kohta Janne heristää kättään ja lausuu repliikkinsä:

– Älkää kiusatako sitä riivattua.

Ärrä sorahtaa somasti. Siinä puhuu ihminen ihmisille. Komentaa väkeä, joka nauraa ja pilkkaa mielisairaalasta palannutta kirjailijaa. Komentaa kaikkia suvaitsemattomia.

– Näin rovastina sanoisin, että Kivestä ei varmaan tuntunut kivalta, kun sille naurettiin.

Kivi-juhlien puheenjohtaja Lea Hirvasniemi-Haverinen sekä harrastajanäyttelijät ja Jannen tukijoukot Elina Airikkala, Marko Tikkinen, Kati Matilainen ja Tiina Jokelainen eivät kyllästy katsomaan Jannen roolisuoritusta.
Kivi-juhlien puheenjohtaja Lea Hirvasniemi-Haverinen sekä harrastajanäyttelijät ja Jannen tukijoukot Elina Airikkala, Marko Tikkinen, Kati Matilainen ja Tiina Jokelainen eivät kyllästy katsomaan Jannen roolisuoritusta.

Hyvä ihminen

Rooliasu on jo riisuttu, turkoosi takki on vetoketjutettu kaulaan saakka. Minkälainen nuoriherra Janne Matilainen on ilman rooleja? Näin hän itse kirjoittaa itsestään:

"Voisitteko te ihmiset hetken kuunnella. Luulisi hetken kiinnostavan. Siis minä itse en ole pelkästään vammainen, se on puolet minusta. Se toinen puoli on se, että olen siis hyvä ihminen. Sitä joko rakastaa tai vihaa. Siis jos pystyy näkemään ihokarvapeitteen alle, niin sieltä löytyy herkkä, hauska, älykäs, kaikin puolin tosi mukava mies."

– Jokainen meistä on erilainen. Minä olen Janne.

Janne on syksyn lapsi, kuulakkaan syykuun, valoisa poika. Täyttää pian 32 vuotta.

Hän kirjoittaa: "Kertoisin, jos muistaisin omasta lapsuudesta, mutta kun en vain muista, kun synnyin."

– Janne on ihan täydellinen Janne. Ilman Downin syndroomaa ei olisi Jannea, äiti sanoo. Hän myöntää kuitenkin, että elämä pojan kanssa on ollut joskus hankalaa. Hän oli pienennä valtavan villi ja utelias, pikkumiestä ei voinut silmistään päästää. Hänellä ei ollut lainkaan itsesuojeluvaistoa.

Äiti vertaa poikaansa Seitsemän veljeksen Eeroon.

– Se on sellainen liukas luikku, Jannekin tietää. Hän tahtoisi olla Eero. Ja kokeekin olevansa vähän samanlainen: Eero jaksoi opetella lukemaan yhtä sitkeästi kuin Jannekin. Oppi kirjaimet, sanat, lauseet.

Sitkeyttä ei puutu: opetteli lumilautailemaankin ja on nyt parasta maajoukkueparhaimmistoa.

Janne on kirjoittanut jatko-osan Seitsemälle veljekselle.
Janne on kirjoittanut jatko-osan Seitsemälle veljekselle.

Anna aikaa itselle

Harjaantumiskoulussa Nurmijärvellä kerrottiin Aleksis Kivestä. Siitä Janne innostui ja alkoi kirjoittaa. Ensin paperille tuli pelkkää viivaa, jota kukaan ei muu ymmärtänyt. Poika loukkaantuikin vähän äidille, joka ei saanut tekstistä selvää.

Janne oppi kirjoittamaan, kun oli yli kymmenvuotias. Nyt hän rustaa tekstinsä tikkukirjaimilla: aaneloset täyteen, laidasta laitaan. Eivätkä kaikki kirjaimet ehdi paperille, eivätkä aina pilkut, pisteet tai sanavälitkään. Mutta ajatus on kirkas ja poljento tenhoava.

Kun Janne menee kyläilemään Nurmijärveltä vaikkapa äitinsä luokse Hyvinkäälle, hänen reppunsa painaa kuin siellä olisi suurikin kivikuorma. Nuorella miehellä on aina mukanaan työkirjansa, usein myös "riittävän yöunen selityspäiväkirja", rakkaudentunnustusvihkoja, runonrustaamislehtiöitä ja kyniä myös piirtämistä varten.

– Pitää antaa itselle aikaa. Kirjoitan joka päivä. Ja piirrän, Janne tunnustaa.

Kuva Sylvi-mummosta on Jannelle tärkeä: hahmon ruudut ja raidat ovat mummon ryppyjä.
Kuva Sylvi-mummosta on Jannelle tärkeä: hahmon ruudut ja raidat ovat mummon ryppyjä.

Eikä sen kauniimpaa

Kaksi lenkkeilijää poikkeaa Taaborinvuorelle; lenkkeilijät juoksevat täyttä kyytiä kuin seitsemän veljestä jouluyönä Impivaarasta Jukolaan. Tosin rohdinpaitojen sijasta kuntoilijat sujahtavat maisemassa sulavissa trikoissaan.

– Tämä on ollut unelma lapsesta asti, Janne sanoo mietteissään ja tarkoittaa sitä, että saa esiintyä Aleksis Kivi -näytelmässä.

Hän on näytellyt Kivi-juhlilla jo neljän vuoden ajan, mutta nyt hänellä on siis ensimmäinen puherooli. Repliikkien viesti on varsin merkittävä ja yhä edelleen ajankohtainen: kiusata ei saa.

Janne tunnustaa, että häntäkin on kiusattu, tosin vain vähän aikanaan, kun hän oli töissä alakoulun keittiössä.

– Ei saa kiusata. Jos ei kiusaa, Jumala rankaisee oikeudenmukaisella tavalla, hyvyydellä.

Nyt on Jannen kanssa pääty perimmäisten kysymysten äärelle. Otetaanpa puheeksi rakkausasiat. Toivottavasti ne ovat sujuneet Jannella mutkattomammin kuin esikuvallaan? Janne on runoillut aiheesta paljon:

"Kun rakkaus on valo, voi varjoillekin nauraa. Kun silmiisi katson, niin ymmärrän sen, miksi on suuri meri kaunis ja taivaan tähdet."

Hänen mielestään rakkaus on sallittu kaikille, ja hän jopa suosittelee rakkautta kaikille. Jannella ei tällä hetkellä ole tyttöystävää. On kyllä ollut.

– Rakkaus on hankala asia. Minä ajattelen tulevaisuutta.
Elämältä toivon rakkautta ja terveyttä. Eikä sen kauniimpaa.

Näin Janne kirjoittaa omista tulevista päivistään:

"Taakse olen jättänyt lapsuuden ajat ja nuoruuden. Tästä alkaa aikuisuus. Eikä tässä vielä kaikki. Tän jälkeen alkaa vanhuus."

Mutta sen Jannekin tietää, että voi kirjoittaa, näytellä sittenkin, kun hänen elämä kulkee "rauhaisesti alas illan lepoon tuhannen, kultaisen auringon kiertoessa". Kuten seitsemällä veljeksellä.

Janne antaa itselleen joka päivä aikaa kirjoittaa ja piirtää.
Janne antaa itselleen joka päivä aikaa kirjoittaa ja piirtää.

Artikkeli on julkaistu alun perin ET-lehden numerossa 13/2014.

70-vuotispäiviään juhliva Paula Koivuniemi nauttii nyt elämästään enemmän kuin kolmikymppisenä.

Helsingin Sanomien kuukausiliite teki vuonna 1991 ison artikkelin Paula Koivuniemen 25-vuotisjuhlakiertueelta. Jutussa silloin 44-vuotias Paula antoi ymmärtää, että ehkä tässä mennään uran viimeisiä vuosia. Yli neljännesvuosisata myöhemmin suosio ja esiintymiset jatkuvat yhä.

– Minua varmaan pelottivat tulevat 50-vuotispäivät. Ajattelin, ettei sen jälkeen voi tehdä enää mitään – mutta siitähän kaikki vasta alkoikin! Nyt osaan jo sanoa, että viidenkympin jälkeen alkaa hieno elämä. Ei tarvitse enää esittää tai yrittää tai näyttää mitään. Näytöt on siihen mennessä jo annettu, sen jälkeen voi vain nauttia.

Kolmenkympin kriisi

Hankalinta ikävaihetta Paula eli kolmikymppisenä. Se oli angstista aikaa, eikä hän ollut sinut itsensä kanssa.

– 30 oli mielestäni niin iso lukema. Nyt voisin sanoa sille nuorelle Paulalle, että ota vaan iisisti, kyllä asiat helpottavat. Vaikka ei kai sitä voi kenellekään sanoa, se aika pitää vain elää läpi.

Seitsemänkymppinen Paula kuuluu niihin ihmisiin, joista paras ikä on se, jota juuri eletään.

– En todellakaan tunne itseäni vanhaksi. Vielä jalka nousee ja korkokenkä kulkee.

Virtaa riittää

Paula tunnetaan energisestä lavaesiintymisestä. 

– Minulla on aina akut täynnä. Keikalle riittää, että otan mikin käteen ja olen valmis esiintymään. Jälkeenpäin pitää ehkä huilia, mutta kun lavalla huudetaan ”hyvät naiset ja herrat, Paula Koivuniemi!” ja valot syttyvät, virtaa tulee. Se on hieno tilanne, joka myös koukuttaa.

Pitkän uran varrella Paulalle on kertynyt paljon hittejä.

– Siitä on artistille suuri etu artistille, sillä hiteillä saa heti yleisön mukaan. Aloitan yleensä Sata kesää, tuhat yötä tai Kuka pelkää Paulaa -kappaleilla. Aikuisen naisen levytin vuonna 1982. Se on jännä laulu, kun sitä laulavat miehet ja naiset, tytöt ja pojat.

Paula on aina pitänyt elämässään työn etusijalle. Hän nauttii esiintymisestä ja ihmisten edessä olemisesta. 

– Tuntuu hyvältä antaa ihmisille hyviä hetkiä ja koskettaa heidän tunteintaan. Olen aina ollut aika kriittinen itselleni, mutta on se kannattanutkin. Tässä sitä vielä ollaan mukana musiikkimaailmassa viidenkymmen vuoden jälkeenkin.

Lue Paula Koivuniemen koko haastattelu uudesta ET Terveys -lehdestä. Lehti on myynnissä lehtipisteissä. Digilehteen pääset tutustumaan täällä

Entinen ikivanhuus voi tarkoittaa jopa vuosikymmenten iloa itselle ja ympäristölle, ET:n kolumnisti Teemu Keskisarja muistuttaa muutoksista suomalaisten elämässä.

Kirkonkirjoja tutkiva kaverini Ilkka vinkkasi löydöstä, joka pistää ajattelemaan, että ikä todella on pelkkä numero.

Erään 38-vuotiaan vainajan virallinen kuolinsyy oli ”vanhuus”. Tämä lienee ennätys, mutta viisissäkymmenissä ”vanhuuteen” kuolleita esivanhempia piisaa jokaisessa suvussa ja pitäjässä. Vielä 1800-luvulla kehon romahdus vaikutti luonnolliselta iässä, jossa nykyihmiset rientävät kukkeimmillaan.

Suomalaisten elinajanodote oli 1800-luvulla 40 vuoden kieppeillä. Sen painoi alas valtava lapsikuolleisuus, ei vanhuuden harvinaisuus tai lyhyys. Vanhuksia oli melkoisesti, koska vanhuus alkoi niin varhain.

Ilman huippugeenejä, poikkeuksellisen terveellistä huushollia ja tuuria tapaturmien välttämisessä ei nelikymppinen suomalainen ollut läheskään teräkunnossa. Vanhuuden merkit näkyivät jo teineissä. Puutostilojen takia hampaat putoilivat ja mätänivät jokseenkin jokaiselta. Siitä aiheutuivat paitsi jomotukset ja tulehdukset, myös vellin litkimisen pakko. Paloviina oli paras kipulääke, mutta sivuvaikutukset eivät ketään ainakaan nuorentaneet.

Kirurgien ja kiropraktikoiden tulevia hommia hoitelivat kansanparantajat parhaan kykynsä mukaan eli huonosti. Pollenpotku polvilumpioon, rusahdus selässä tukkia nostaessa tai akillesjänne poikki ojan yli harpatessa, ja ”työura” oli taputeltu. Raakki mikä raakki, ei siitä enää kalua saanut.

Säätyläiset vanhenivat rahvaan tavoin, koska ”uusia alkuja” ei irronnut rahallakaan. Lääkärikonstit ja apteekkien rohdot olivat nykytietämyksellä hyödyttömiä ja haitallisia. Kun suolistovaiva tai tuberkuloosi kaatoi, kroonikkona makaaminen ei ollut kartanossa paljon auvoisampaa kuin vaivaistalossa.

Älytöntä olisi mainostaa vanhuutta voimavarana, mutta jotain ytyä ikäkautta eläviin on ilmaantunut. 80-vuotiaiden nykysuomalaisten joukkue pärjäisi varmasti köydenvedossa ja aivojumpassa 1800-luvun kuusikymppisille.

En suinkaan lähetä syöpäpotilaille ja muistisairaille sellaisia terveisiä, että kiittäkää yhteiskuntaa elontien ihanasta loppupätkästä. Ymmälläni vain mietiskelen historian harppausta. Vasta 1900-luvulla yleistyi elämänkaari, jossa entinen ikivanhuus voi tarkoittaa jopa vuosikymmenten iloa itselle ja ympäristölle.

Kolumni on julkaistu ET-lehdessä 10/2017

Kyra Kyrklund on kokenut ja kylmähermoinen kilpailija. Viime vuosina hänen sisuaan on testannut agressiivinen syöpä, mutta  kesällä 2017 tilanne on valoisa. Lue ET-lehden tekemä haastattelu syksyltä 2014.

Kouluratsastaja ja valmentaja Kyra Kyrklund, 63, lupaa tulla meitä vastaan Billingshurstin juna-asemalle.

– Avoautolla, Kyra lisää puhelimessa.

Tuota pikaa hopeanharmaa avomersu kaartaa hiljaiselle juna-asemalle Etelä-Englannissa. Kyra istuu kuskin paikalla lierihattu päässään.

Puoli vuotta sitten Kyra Kyrklundilla ei ollut avoautoa eikä lierihattua – eikä pienintäkään ajatusta niiden hankkimisesta. Hän ei ollut vielä kuullut sairastavansa aggressiivista rintasyöpää.

Pelko vaihtuu Rytmiin

Kyra Kyrklund oppi tärkeän läksyn pelon voittamisesta jo 11-vuotiaana.
Hän oli pudonnut satuloimattoman työhevosen selästä edelliskesänä kummitätinsä kartanolla.

Pudottuaan Kyra roikkui ravaavan hevosen ohjaksissa, mutta selvisi lopulta luunmurtumilla ja käden kipsaamisella. Kun hän uhosi nousevansa uudestaan hevosen selkään, vanhemmat näkivät viisaammaksi viedä hänet ratsastuskouluun.

Matka Helsingin Ruskeasuon ratsastuskoululle ei ollut helppo. Onnettomuus palasi yksityiskohtaisesti mieleen, sydän hakkasi ja pelko painoi harteilla. Kyra päätti olla puhumatta pelostaan, sillä halu hevosen selkään oli väkevämpi kuin kipeät muistot.

Hän kipusi pelkonsa kanssa Rytmi-nimisen ruunikon selkään. Sen jälkeen hänen arjessa ja juhlassaan on ollut tasan yksi asia, ratsastus.

Ratsastus on tuonut Kyra Kyrklundin elämään ystävät, työ- ja asuinpaikat, arvokisamenestyksen, kuuluisuuden, aviopuolison ja elämäntyön, josta hän ei taida jäädä edes ­eläk­keelle.

– Kilpaileminen ja ratsastus ovat olleet niin tärkeitä, etten ole paljon ehtinyt katsoa sivuilleni, Kyra myöntää.

Nykyiseen puolisoonsa Richard Whiteen Kyra tutustui vasta nelikymppisenä. Lapsia he eivät ehtineet hankkia.

Elämästä 50 vuotta on mennyt ratsastuksen ehdoilla.

– Minulla ei ole ollut ikinä välivuotta. Lomakin on ollut kymmenen päivää lämpimässä joka viides vuosi.

Kun Kyra kuuli keväällä sairastavansa rintasyöpää, hän päätti että seuraavan vuoden ajan sairaus ja siitä toipuminen saavat määrätä tahdin.

– Sairaus panee väkisin pohtimaan asioiden tärkeysjärjestystä.

Ja minähän näytän

Kun Kyra riisuu eteisessä lierihattunsa, alta paljastuvat sytostaattihoidossa ohentuneet hiukset. Morris, kolmevuotias länsigöötanmaanpystykorva, haukkuu ja pyörii jaloissa. Kyra pehmenee silmissä.

Viinkinkiajalta asti tunnetun paimenkoirarodun kasvatusoppaissa korostetaan, että rotu pitää huomiosta ja haluaa sitä joskus liikaakin, joten kasvatuksessa pitää olla johdonmukainen ja päättäväinen.

Siihen Kyra ei kykene – tai kykenee omalla tavallaan. Olohuoneen nurkassa on Morrisin pehmoeläinvuori, joka kasvaa joka matkan jälkeen yhdellä uudella tuliaisella.

Kyran olemus on sekoitus hellää ja karskia. Kirosanat maustavat käheä-äänistä puhetta, mutta olemus on lämmin ja välitön.

Kyra Kyrklund on saanut urallaan vaikeatkin hevoset aisoihin, mutta tupakanpolttoa hän ei ole onnistunut lopettamaan.

– Yritän säännöllisesti vähentää.

Kyra aloitti tupakoinnin herkässä teini-iässä. Lähes ensimmäisissä ratsastuskisoissaan hän sai palautetta miespuoliselta tuomarilta, että hän ratsastaa hyvin, mutta on valitettavasti niin paksu, että häntä on ikävä katsella ja pisteitä täytyy vähentää.

– En ikinä unohda sitä. Päätin että näytän sille. Kun halusin laihtua, aloitin ­tupakoinnin.

Helppo se on sanoa

Kyra Kyrklundin motto sopii huippu-urheilijalle: jos on tahtoa, löytyy tie.
Tahdosta Kyra Kyrklundin menestys kouluratsastajana ei ole jäänyt kiinni. Voitonhalua on riittänyt kuusiin olympialaisiin ja kymmenien grand prix -tasoisten hevosten ­kasvattamiseen.

Yksi hevosista on ollut ylitse muiden – Matador. Sillä Kyra voitti MM-hopeaa vuonna 1990. Niin hyvällä hevosella piti olla mahdollisuudet mitaleille jo vuoden 1988 olympialaisissa.

– Se yritys kaatui omiin virheisiini. Mutta ilman niitä virheitä olisin tuskin voittanut sitä MM-hopeaa.

Hevosen kouluttaminen grand prix -tasolle kestää kuutisen vuotta. Täydelliseksi ratsastajaksi kasvamiseen ei riitä ihmiselämä.

– Vaikka sinulla olisi ympärillä viisaita ihmisiä, jotka sanovat varo sitä, tee näin ja älä tee noin, neuvot eivät auta ennen kuin tunnet asiat ihollasi.

Tukholman MM-hopean jälkeen Matadorin omistaja päätti lyödä rahoiksi ja Kyra menetti elämänsä ­hevosen.

– Isälläni oli tapana sanoa, että asioi­ta, joihin ei voi vaikuttaa, ei kannata jäädä suremaan.

Kyra ei sure myöskään saavuttamatta jääneitä olympiamitaleja.

– Siinä vaiheessa, kun jotain ei ole, kuvittelee että sen saavuttaminen muuttaa elämän. MM-hopean jälkeen tajusin, että elämäni ei muuttunut ensinkään. Paremmin muistaa ne hetket, kun asiat eivät menneet niin kuin niiden piti mennä.

Sellainen hetki oli viimeksi maaliskuussa, kun Kyra oli käynyt maaseutua kiertävässä mammografia-autossa ja hänet kutsuttiin jatkotutkimuksiin. Hän ei osannut olla huolissaan, terve nainen.

Tahtoo avoauton!

Ensimmäinen huhtikuuta Kyran rinnasta otettiin koepala. Viikon päästä tuli vastaus ja viikko siitä hänet ­leikattiin.

Syöpä varmistui tutkimuksissa HER2-positiiviseksi, joita on noin 20 prosenttia rintasyövistä. Kyseessä on rintasyövän aggressiivisempi muoto ja hoidot ovat sen mukaiset: leikkauk­sen jälkeen kahta solumyrkkyä, sädehoitoa, herseptiini-nimistä lääkettä ja lopuksi hormonihoitoa.

– Lääkäri sanoi, että hoito kestää vuoden eikä se ole kivaa. Mutta sitten kun se on ohi, sen pitäisi olla ohi.

Kun tapaamme, toinen solumyrkkykuuri on vasta alkuvaiheessa. Kyra ajaa Lontooseen hoitoon joka maanantai seuraavan seitsemän viikon ajan.

– Odotas, kun näytän yhden kuvan.

Kyra kaivaa tietokoneeltaan kuvan tammimetsästä, joka näkyy keittiön ikkunasta. Kuva on samalta ajalta, kun tieto sairaudesta tuli. Keväinen metsä oli juuri muuttunut keijukellomereksi. Kuvassa keijukellojen keskellä voi havaita pienen polunpätkän.

– Tämä kuva minulla on koko ajan mielessäni, vuoden pituinen matka. Sen jälkeen haluan nähdä taas tämän saman kukkaloiston.

Kyra on sietänyt hoitoja melko hyvin, mutta ratsastamisen hän on toistaiseksi jättänyt ja keskittyy valmentamiseen sen minkä hoidoilta jaksaa.

– Olen puhunut enemmän ihmisten kanssa. Ostin myös avoauton. Jos ei muuta, niin halusin ainakin auton, jolla on kiva ajaa niihin hoitoihin.

Avoauton ostettuaan Kyra sattui lukemaan lehtijutun, jossa kerrottiin että suuri osa Britannian avoautojen ostajista on yli viisikymppisiä naisia, jotka ovat eronneet tai sairastuneet.

– En ollutkaan niin erikoinen kuin kuvittelin.

Kyra ei ole silti katunut hankintaansa.

– Kun aurinko paistaa ja laskee katon alas, elämä tuntuu aika hyvältä.

Huolella harkittu liitto

Kyra muutti miehensä Richard Whiten kanssa Snowhillin tilalle Sussexiin kymmenen vuotta sitten. Pari tutustui vuonna 1990 Saksassa. Naimisiin he menivät 17 vuoden harkinnan jälkeen vuonna 2007.

– Ei se enää tästä paremmaksi muutu, joten miksei, Kyra vastaa kysymykseen naimisiinmenopäätöksestä.

Kyra ja Richard ovat sekä työtovereita että pariskunta. Ulkojäsenenä perheeseen kuuluu myös Mia Pettersson, jonka Kyra ja Richard houkuttelivat edellisestä työpaikastaan Ruotsista avukseen Englantiin.

– Muutin tänne vuonna 2000. Onhan tämä työtä, mutta enemmänkin elämäntapa. Olen oikeastaan perheenjäsen, Mia huikkaa keittiöstä.

Kyra kehuu pariskunnan työnjakoa. Hän ja Richard täydentävät toisiaan sekä ratsastuksessa että elämässä.

– Minä näen mahdollisuudet, Richard näkee myös mahdolliset ongelmat. Se on aika hyvä yhdistelmä.

– Ja jos asiat menevät päin persettä, hän ei ylireagoi.

Se on jo nähty

Kyran taipumus nähdä mahdollisuudet on vienyt hänet pitkälle. Lukion jälkeen hän päätti elättää itsensä kouluratsastuksella, vaikka suomalaisia esikuvia ei juuri ollut.

Kyra lähti oppiin Ruotsin Strömsholmaan ja sieltä Laukon kartanoon. Oman kilpatallin hän perusti vuonna 1976.

1990-luvun alussa Kyra sai kutsun Ruotsiin Flyingenin valtionsiittolan kouluratsastuksen päävalmentajaksi. Myös Richard tuli töihin Flyingeniin ja alkoi valmentaa avovaimoaan.

Viitisentoista sitten Kyra oli jälleen valinnan edessä. Hän ei kokenut Flyingenin kehityssuunnitelmia enää omikseen, vaan päätti perustaa Richardin kanssa oman valmennuskeskuksen Englantiin. Ensimmäiset vuodet kuluivat vuokratiloissa, kunnes Snowhill löytyi 10 vuotta sitten.

Tilalla oli valmiina kaikki tarvittava: päärakennus, tallitilat 20 hevoselle, laitumia, maneesi sekä tammilehto ja puutarha kaupan päälle.  

Kyra päätti luopua lupaavimmasta hevosestaan Tip Topista ja laittaa rahat tilaan. Ensimmäistä kertaa elämässä miellyttävä asia vei voiton arvokisasijoituksista. Hän ei ole katunut valintaansa.

– Minulla ei ole enää sitä draivia, että haluan välttämättä olympialaisiin ja olen valmis luopumaan kaikesta muusta. Se on nähty.

Kunnianhimo ja tavoitteellisuus kanavoituvat toisaalle. Kyra arvelee puhuvansa hevosta aika hyvin, mutta parantamisen varaa on edelleen.

Huutaminen ei kannata

Hevosten kouluttaminen on muuttunut kolmenkymmenen viime vuoden aikana perin pohjin. Käskeminen ja komentaminen ovat vaihtuneet hevosten käyttäytymisen tutkimiseen ja ymmärtämiseen.

– Kun aloitin, homma oli komentamista. Jos ei tapahtunut mitä halusit, huusit kovempaa. Jos ei vieläkään tapahtunut, huusit perkele.

Ei ihme, että ääni on vieläkin käheä. Kyra vaihtoi tyyliä kuultuaan ensimmäistä kertaa mentaalivalmennuksesta.

– Ymmärsin, miten uutta voi oppia ja miten kauan oppiminen kestää. ­Rauhoituin.

Nykyään Kyran tavoite on saada asiansa perille mahdollisimman huomaamattomasti ja pienillä avuilla.

– Ratsastaessa etsin sitä fiilistä, ettei tarvitse tehdä mitään, vaan yhteisymmärrys hevosen kanssa on lähes täydellinen.  

Kyra on tehnyt parhaat tuloksensa oreilla, joita pidetään vaikeasti hallittavina.

– Ruuna on helpoin. Kerrot vaan sille, että nyt teet näin. Orilta pitää ensin kysyä, että voisitko tehdä näin. Tammat ovat kaikkein vaikeimpia. Niille pitää lähettää ensi pari kirjallista anomusta, Kyra nauraa.

Tosin yksi sääntö orien kanssa pitää muistaa, muuten käy köpelösti.

– Orin kanssa ei auta joutua konfliktiin, jossa se huomaa olevansa vahvempi osapuoli. Jos tulee ristiriita, sinun pitää tietää, että voitat sen.

Syövänkään kanssa ei neuvotella. Kyran ranteessa on helmiäisnauha ja siinä 10 kirjainta: FUCK CANCER.

ET:n haastattelun jälkeen Kyra Kyrklundin hoidot jatkuivat. Uusimpien tietojen mukaan syöpä ei ole uusiutunut. Helsingin Sanomien haastattelussa 10.6.2017 Kyrklund, 65, kertoo toipumisestaan. Hän ratsastaa edelleen viitenä päivänä viikossa, mutta aikoo ottaa aikaa yhä enemmän myös itselleen ja pitää kerrankin kunnon kesäloman.

 

Syntynyt 1951 Helsingissä, asuu Billings­hurstissa Englannissa.

Ammatti Kouluratsastaja, valmentaja ja ­hevosalan yrittäjä. Edustanut Suomea kuusissa olympialaisissa ja ollut kolmesti viidennellä ­sijalla. Voitti kouluratsastuksen MM-hopeaa ­Tukholmassa vuonna 1990.

Perhe Aviopuoliso Richard White, länsi­göötanmaanpystykorva Morris ja talouden­-hoitaja Mia Pettersson.

Harrastaa Puutarhan hoitoa ja kuuntelee ­
musiikkia lähes kaikkiruokaisesti.

Vierailija

Rintasyöpään sairastunut Kyra Kyrklund: "Haluan nähdä ensi kevään keijukellot"

Kaikkea hyvää Kyralle ja Richardille! Mukava lukea kuulumisiasi. Uskon, että selätät taudin,kun käyt läpi tämän "matokuurin" ja jatkat legendaarista työtäsi upeiden eläinten parissa. Toivon myös, että otat seuraavaksi projektiksesi tumppaamisen,lopullisesti...tupakasta ei seuraa mitään hyvää, päinvastoin... Olet ollut minun sekä tuhansien muiden hevostyttöjen idoli, kymmenet ikäpolvet ovat kiertäneet kaviouraa mielessään sinä ja upea,kiiltävänmusta Matador. Upeinta ja arvostettavinta on...
Lue kommentti

Rauni Lunden alkoi kirjoittaa runoja miehensä kuoleman jälkeen. Hän ei osannut arvata, että harrastus johdattaisi hänet uuden ystävyyden luokse.

"Olen tamperelainen runonkirjoittelija. Haluaisin kertoa ainutlaatuisen ystävyystarinan."

Näin Rauni Lunden aloitti viestinsä. Reilu vuosi sitten hänen miehensä Risto kuoli. Lohduksi suruun Rauni löysi runojen kirjoittamisen. Hän liittyi Facebookin runoryhmään. Sieltä hän löysi kajaanilaisen Veli Huovisen.

– Sain todellisen, aidon ystävän. Tämä ei ole mikään rakkaustarina, vaan jotain suurempaa, Rauni kuvailee.

Ystävykset puhuvat puhelimessa päivittäin. Viime pääsiäisenä he tapasivat Kajaanissa.

– Se oli ihana kulttuuritapaaminen. Kävimme Eino Leinon talolla, valokuvanäyttelyssä ja Veli esitteli minulle ja veljelleni kaunista Kajaania. Ystävystyin myös Velin vaimon kanssa, Rauni kertoo.

Nyt ystävykset ovat kirjoittaneet yhteisen runokirjan, jonka nimeksi tulee Luurit kuumina. Se on lähetetty kustantajalle, ja teos ilmestynee syksyllä.

Sekä Rauni että Veli julkaisivat jo hiljattain omat runokirjansa maksutta Mediapinnan Suomi 100 runokirjaa -sarjassa. Raunin teos oli hänen ensimmäisensä, Velille julkaistu runokirja oli jo toinen. 

Veli kutsui Raunin myös Kajaanin runoviikoille, joka järjestetään heinäkuussa. 

– Menen, jos suinkin pääsen.

Velin runokirjassa julkaistiin runo, jonka hän kirjoitti Raunille. Se kuuluu näin: 

Ystäväni

Ystäväni löytyi puroista

kevään sulavista

sanavirtojen runoista

heleistä kuulevista

Ystäväni löytyi virroilta

ajatusten hiekkamailta

kaislikoitten reunoilta

veneeni hankailta

Ystäväni löytyi täältä

runomaailmasta

nyt vasta uskon sen

kaikki on alkua vasta

Julkaistu Veli Huovisen teoksessa Runomies, Mediapinta.