Kun Hülya "Hissu" Kytö muutti Turkista Suomeen yli 40 vuotta sitten, hän järkyttyi. Nyt Suomi on kuitenkin hänen kotinsa. Ja Hissu on tehnyt Suomesta monta halausta lämpimämmän paikan.

Ihan ensimmäisenä Hülya Kydöstä näkyvät käsivarret. Ne ojentuvan etuviistoon, kuin hän olisi juuri pääsemässä jonkin mahtipontisen euroviisukappaleen loppuhuipentumaan. Mutta ei hän ole. Kädet nappaavat kiinni hartioihin.

Rutistus on perusteellinen. 

– Näin me tutustutaan, Hülya nauraa ja suomentaa heti nimensä. Se on Hissu.

Siksi hänet nimettiin jo yli 40 vuotta sitten, kun hän muutti tänne Turkista. 

–  Onhan Hissu vähän hassu. Enhän minä ole yhtään hissunkissun-tyyppi, hän puuskahtaa.

"Puolen tunnin kävelyn jälkeen kysyin, että missä se kaupunki on. Se meni jo, mieheni vastasi."

Missä kaikki ihmiset ovat? 

Hissu tarttuu kädestä ja lähtee johdattamaan sokkeloisen talon uumeniin. Kurkistelemme huoneisiin. Keittiön puuhellalla porisee linssikeitto. Salissa kourallinen naisia opiskelee suomea. Käytävän päästä löytyvä huone leiskuu väreistä. Thaimaalaisnainen on innostunut askartelemaan koriste-esineitä myyntiin.

– Hän on todellinen kone, Hissu kuiskaa ja iskee naiselle silmää.  

DaisyEläkeläiset ry:n Muistojen koti sijaitsee ihan Turun sydämessä, 1600-luvulta peräisin olevassa vanhassa köydenpunojan taloon. Ulkomailta Suomeen muuttaneiden naisten päivätoimintakeskus on Hissun luomus ja työpaikka. Tänne hän tulee aamuisin ja lähtee iltaisin. Tuskin malttaa edes syödä siinä välissä.

Niin innoissaan hän on, kun saa auttaa muita.

Tällaista paikkaa hän ei osannut edes kuvitella, kun vuonna 1971 muutti Turkuun. 

Ei tosin paljon muutakaan. Hissu kun tuli Suomeen rakastuneen naisen ruusunpunaiset lasit päässään. Hän oli ehtinyt nähdä maailmaa, voittaa sukunsa vastarinnan ja saada heiltä vuoden väsytystaistelun jälkeen luvan liittoon suomalaismiehen kanssa. Mutta hän ei ollut ehtinyt varautua siihen, mitä kohtasi täällä. 

– Oli aurinkoinen toukokuun päivä, kun saavuimme. Mieheni halusi esitellä minulle kotikaupunkiaan. Puolen tunnin kävelyn jälkeen kysyin, että missä se kaupunki on. Mieheni vastasi, että sehän meni jo.

"Tunsin olevani niin yksin kuin vain olla voi."

Istanbulin miljoonakaupungissa kasvanut nuori nainen ei osanut kuvitella näin pientä ja hiljaista kaupunkia olevan edes olemassa. 

– Hiljaisuuden lisäksi ihan kaikki muukin oli uutta: ruoka, vaatteet ja tavat. En osannut tulkita ihmisten kasvoista, olivatko he surullisia, iloisia vai vihaisia. Oi, tunsin olevani niin erilainen ja yksin kuin vain olla voi. 

Puoleen pienentynyt elekieli

Hissun työhuone löytyy lopulta talon perällä. Kodikkaan kammarin seiniä koristavat postikortit, kuvat lapsista ja lapsenlapsista. 

Rakkaus suomalaismieheen ja oman perheen perustaminen juurruttivat Hissun Suomen Turkuun. Tai no, pikemminkin kyse oli päätöksestä. Hän päätti jäädä. 

– En ikinä halua luovuttaa, se on periaatteeni. En, vaikka eteen on tullut todella ikäviäkin asioita, Hissu sanoo tiukasti ja tarttuu heti perään kevyesti käsivarresta. 

– Ai kauhea, osaan olla tiukka tough lady, mutta sitten toisessa hetkessä pillitän, älä välitä, Hissu sanoo. Tai pikemminkin hyrisee. Lennättää käsiään lauseiden perässä, joihin liimaantuu väliin englanninkielisiä sanoja ja pientä hyminää. Kuin tarina välillä säveltyisi lauluksi.  

"Minulle kotoilu on aina ollut myrkkyä."

– Ja minä kun olen pienentänyt elekieleltäni puoleen siitä, mitä se oli nuoruuteni Turkissa, sillä täällä ei tykätä äänekkyydestä, Hissu toteaa. Tosin Daisyssa hän saa olla sellainen kuin, halailla ja huitoa käsiään juuri niin kuin haluaa. Tai vaikka tanssia, ilman että se herättää muissa huolenväristyksiä.

– Voi, kun aamuisin tulen töihin, minulla on tapana tanssia yhden somalimummun kanssa heti tuossa eteiskäytävässä. Jaksan sen voimalla pitkälle iltapäivään.

Töihin kopiohuoneeseen

Mutta palataan vielä sinne hiljaiselle 70-luvulle. 

Jos Turku oli Hissulle pieni paikka, oli koti vielä pienempi. 

– Minulle kotoilu on aina ollut myrkkyä, silloinkin. Työvoimatoimiston tiskillä tilanne näytti kuitenkin ihan toivottomalta. Kukaan ei halunnut ottaa suomenkielentaidotonta töihin. Lopulta yksi rohkea tyyppi uskaltautui palkkaamaan minut kopioijaksi. 

Hissu Kytö rakastaa, kun saa olla monessa mukana ja vaikuttaa. – Minun pitää saada toimia. Ja enhän ilman jääräpäisyyttäni olisi Suomessa.
Hissu Kytö rakastaa, kun saa olla monessa mukana ja vaikuttaa. – Minun pitää saada toimia. Ja enhän ilman jääräpäisyyttäni olisi Suomessa.

Siitä lähtien töitä on riittänyt. Niiden lomassa perheeseen syntyi kolme lasta, ja Hissu oppi suomen, ilman kursseja, hiekkalaatikon reunalta. 

– Työelämässä etenin kopiohuoneesta ensin kirjeenvaihto-osastolle, sitten kanslistiksi ja kurssisihteeriksi. Kiinnostuin yhä enemmän järjestötoiminnasta ja ideoin ja perustin niitä itsekin. Opetin turkin kieltä kansalaisopistossa ja kävin itsekin kaikenlaisilla kursseilla. 

Perhe ja työ, tekivätkö ne maasta jo kodin? Hissu miettii hetken. Eivät oikeastaan. Kotiin tarvitaan ihmisiä. Suomalaisten on Hissun mielestä edelleenkin vaikea tajuta, että monissa kulttuureissa koti on paljon avoimempi paikka kuin vain seinät ja perhe. Se on yhteisö.

"En tajua suomalaisten tarvetta yksityisyyteen. Mihin sitä tarvitaan?"

– Alkuvuosina kutsuin kaiken näköisiä ihmisiä kotiini syömään. Halusin tutustua ja jutella. Kukaan ei kutsunut takaisin. Lopulta lopetin sen.

Entä onko Hissu mielestään jo suomalainen? 

Taas seuraa hetken hiljaisuus. Kyllä hän oikeastaan on, aika lailla. Tietyin varauksin.

– Edelleenkään en tajua suomalaisten tarvetta yksityisyyteen. Mihin ihmeeseen sitä tarvitaan? En minä tunne sinuakaan, ja silti avaan sinulle koko sydämeni. Enkä minä siinä kuitenkaan menetä mitään, enhän? 

Yhteisö alkaa kasvaa 

Hissun huoneen ovella käy ihmisiä, puhelin soi, ja hän jakaa neuvoja. Hän rakastaa, kun saa olla kaikessa mahdollisessa mukana. Ja vaikuttaa asioihin. 

– Olin jo kotona meistä neljästä sisaruksesta vähän musta lammas. Jos koin jonkin asian itselleni tärkeäksi, ajoin sitä kunnes sain tahtoni läpi. Minun pitää saada toimia. Ja enhän ilman jääräpäisyyttäni olisi täällä Suomessakaan. 

Päättäväisyyttä on tosiaan tarvittu. Ensin oman paikan löytymiseen. Sitten toisten auttamiseen.

Suomeen tulevat tarvitsevat sitä, mitä Hissukin olisi tarvinnut: yhteisöllisyyttä ja vertaistukea.

80-luvulla Hissu huomasi, ettei hän pian olisikaan enää ainoa eksoottinen olento Turun katukuvassa. Suomeen kun alettiin ottaa pakolaisia. 

– Kun ensimmäiset pakolaiset, vietnamilainen venekansa, saapui tänne 80-luvun puolivälissä, olin paikalla. Se oli iso juttu, ehkä jälkeenpäin ajatellen jopa liian isoksi paisuteltu. 

Hissu tajusi kuitenkin jo silloin kaiken mediakohun ja kuinka kohtaat pakolaisen -seminaarien keskellä, että tänne tulevat tarvitsevat juuri sitä, mitä hänkin olisi aikoinaan tarvinnut: toisia ihmisiä, yhteisöllisyyttä ja vertaistukea.

– Siitä se lähti. Ensin sain järjestettyä itselleni pakolaisten kurssisihteerin pestin ja sitten vuonna 1989 pääsin perustamaan Turkuun kansainvälistä kohtauspaikkaa, ensimmäistä laatuaan.   

Väsyttävä vihaposti

Elämä on kuitenkin arvaamatonta. Rakkaus, jonka perässä Hissu oli tänne tullut, ei kestänyt. Kun vuosikymmen vaihtui, Hissusta tuli kolmen alaikäisen lapsen yksinhuoltaja.

– Voi, se oli inhottavaa aikaa, Hissu huokaa. 

"Yhtäkkiä olin taas muukalainen."

Alkoi lama, muutenkin kuin taloudellisesti. Kun ihmisillä on harmia, heidän pitää Hissun kokemuksen mukaan löytää sille kohde. Silloin, niin kuin viime aikoinakin, kohteeksi sopivat ulkomaalaiset.

– Sain siihen aikaan paljon inhottavaa postia. Olin asunut jo puolet elämästäni täällä ja yhtäkkiä olin taas muukalainen! Väsyin jatkuvana vihan kohteena olemiseen. Lopulta menin ihan totaaliseen burn outiin. Ensimmäistä kertaa elämässäni en jaksanut mitään. 

Ja mikä pahinta, Hissu tunsi jälleen itsensä maailman yksinäisimmäksi ihmiseksi. 

– Jos olisin uskaltanut kertoa turkkilaisille sukulaisilleni, minkälaista elämäni täällä silloin oli, he olisivat varmasti hakeneet minut ensimmäisellä koneella väkipakolla kotiin. Eivät he varmasti vieläkään tajua edes sitä, että kun täällä ottaa eron miehestä, koko suku ottaa eron sinusta. 

Elämä tuntui olevan täysin jumissa. Hissulle ehdittiin myöntää jo työkyvyttömyyseläke. 

Neljä vuosikymmentä Turussa ovat tehneet Hissu Kydöstä suomalaisen. Vielä hän toivoisi Suomeen lisää yhteisöllisyyttä.
Neljä vuosikymmentä Turussa ovat tehneet Hissu Kydöstä suomalaisen. Vielä hän toivoisi Suomeen lisää yhteisöllisyyttä.

Mutta sitten vuonna 1999 tapahtui jotain järisyttävää, ihan konkreettisesti. Hissun synnyinmaassa järisi maa oikein perusteellisesti. 

– Silloin havahduin, että mitä ihmettä minä täällä istun, tekemättä mitään. Lähdin Turkkiin, suoraan maanjäristysalueelle. Halusin auttaa ihmisiä. Asuin heidän kanssaan teltoissa. Ruokaa oli vähän ja vesi likaista, mutta silti kaikki ne ihanat ihmiset jaksoivat yrittää kaaoksen ja tuhon keskellä. Sain siitä hirveästi voimaa, tajusin, että jos nämä kaiken menettäneet jaksavat, niin kyllä minäkin!

Päivänkakkara kurottautuu valoon

Kun Hissu palasi avustusreissultaan Suomeen, hän päätti saman tien tehdä jotain ihan uutta. Hän perusti parin ystävänsä kanssa DaisyLadies -yhdistyksen auttamaan Suomeen muuttaneiden naisten integroitumista yhteiskuntaan. Ensi vuodet toimistoa pyöritettiin Hissun olohuoneessa.

Daisy, päivänkakkara, sopi nimeksi hyvin. Olen vähän samanlainen. Hieman vain kun aurinko pilkahtaa, niin nuupahtaneinkin kukka nostaa päänsä ylös, Hissu sanoo ja hymyilee leveästi. Aijai, hän huokaa ja tanssahtaa pari tahtia tuolillaan, Daisysta alkoi hänen uusi elämänsä. 

Hissusta on käsittämätöntä, että ulkomaalaisia ajatellaan ryhmänä, mamuina.

Töitä riittää ja toiminta on laajentunut ikäihmisiin, miehiin ja nuoriin. Välillä työssä pitää olla lähes etsivä. Yksinäiset kun eivät huutele tarpeitaan Turun torilla. 

– Suomessa edelleen jokainen joutuu olemaan oman onnensa seppä, siksi kaltaisiamme ruohonjuuritason ihmisiä tarvitaan. Menemme ihmisten luo, kotioville.  

Hissusta nykyinen kiristynyt tunnelma Suomessa on ahdistavaa. Hänestä siitä ovat vastuussa ennen kaikkea Arkadianmäki.

– Jos päättäjät päättävät, että Suomeen otetaan tietty määrä pakolaisia, heistä on pidettävä huolta, Hissu sanoo.

Hissusta on käsittämätöntä, että ulkomaalaisia ajatellaan yhtenä ryhmänä, mamuina, vaikka porukassa on kymmeniä uskontoja, kansallisuuksia, mummoja, vaareja, vauvoja. 

 – Mamu, mamu, hoetaan ilman, että otetaan asioista selvää, Hissu puuskahtaa, mutta nauraa taas perään. Hän voisi jatkaa aiheesta vaikka vuorokauden, mutta ei, asiat eivät muutu puhumalla vaan tekemällä. 

– Vielä haluaisin toteuttaa yhden haaveeni ja perustaa monikulttuurisen vanhainkodin. Siellä olisi eri kulttuureille omistettuja huoneita, joista asukkaat voisivat valita mieleisensä. 

Mahtuisiko sinne Suomi-huonekin?

– Totta kai! Sillä lopulta meidän kaikkien pitää päättää, yritämmekö me päästä toisistamme eroon vai pitää yhtä, niin yksinkertaista se on, Hissu hymähtää.

Lopuksi Hissu nousee ja ojentaa jälleen käsivartensa. Enää ne eivät yllätä. Hetken aikaa olemme niin rutistuksissa, että kuulemme varmasti toistemme sydämenlyönnit.

Artikkeli on alun perin julkaistu ET-lehden numerossa 10/2016.

Pirkko Pitkäpaasi sai idoliltaan yllättävän huomionosoituksen vuonna 1978.

Pirkko Pitkäpaasi, 62, Helsinki:

"Tauno Palo on suuri idolini. Olen katsonut Kulkurin valssin ja Rosvo-Roopen varmaan kymmeniä kertoja. Hän oli lahjakas näyttelijä, mutta kyllähän se charmin ydin oli jumalainen ulkomuoto. Pehmeä, naisiin sortuva heikko mies tietysti, mutta se palava katse! Suomen Clark Gable ilman muuta.

Helsingissä kaikki tiesivät, että Tauno Suuren kantapaikka oli Elite-ravintola Töölössä. Ei sinne hänen takiaan monikaan mennyt, se oli ja on yhä suosittu ravintola muutenkin. Mutta siellä hänet saattoi nähdä kantapöydässään. 1970-luvulla hän oli jo vanha mies, mutta se sytyttävä katse hänellä oli elämänsä loppuun asti. Sen voi nähdä hänestä kertovissa dokumenteissakin.

"Ennen kuin ehdin ajatella mitään, hän oli polvillaan edessäni ja lauloi minulle serenadin."

Talvella 1978 olin Elitessä isomman seurueen kanssa, meitä oli monta pariskuntaa. Ravintola oli täynnä, puheensorina melkoinen. Yhtäkkiä kuulen, että takana joku mies kysyy jotain poikaystävältäni, tulevalta mieheltäni. Käännyn. Se on Tauno Palo. Ja ennen kuin ehdin ajatella mitään, hän on polvillaan edessäni ja laulaa minulle  serenadin.

Olin niin häkeltynyt, ettei mieleeni jäänyt, mitä hän lauloi, eikä sekään, miten ympärilläni siihen reagoitiin.

Olin tietysti otettu, että suuri idolini on siinä polvillaan edessäni, mutta vähän kiusaantunutkin tästä odottamattomasta huomiosta. Miksi minä? No, olihan minulla silloin pitkä vaalea tukka...

Nyt muistelen tapahtumaa tietysti suurella lämmöllä. Hauskinta on, että 89-vuotias äitini pyytää vieläkin aina silloin tällöin, että kerro taas se, kun Tauno Palo lauloi sinulle."


Pirjo Pitkäpaasi.
Pirjo Pitkäpaasi.

Muisto on julkaistu ET-lehden numerossa 12/2014.

Tyttäret toivoivat lapsina, että heidän perheestään tulisi tavallinen perhe. Mutta tuli perhe, joka välittää toisistaan.

Pulppuava. Nyt jos koskaan sana kuvaa ilmaan puhaltuvaa puhetta. Kaksi aikuista tytärtä istuu sohvalla ja kuuntelee. Pulputus lähtee heidän äidistään.

– Tämän vielä kerron, en enempää, Irja Juntunen livauttaa lupauksen puheittensa väliin. 

– Lasketaanko, kuinka monta kertaa äiti ehtii sanoa tuon, Mari Karjalainen ehdottaa, mutta antaa tämän jatkaa.

Ja Irja puhuu. Kertoo tyttäristään ja heidän lapsistaan. Sovittaa välillä villasukkaa vieraiden jalkoihin ja asettelee pöytään syötävää. Pyytää hakemaan laastaria suunsa eteen, jos vielä jatkaa. Että eihän tänään puhuisi perheen elämästä vain hän, vaan ihanat tyttäret Mari ja Meriliisa.

Tytöt käyvät vuoronperään keittiössä. He eivät tuo sieltä laastaria, vaan lisää ruokaa. 

Iloisia hautajaispuheita

Pitkän pöydän ääressä on usein istunut paljon enemmänkin väkeä. Aikanaan myös omia lapsia, enemmän kuin nyt.

Astiat risteilevät pöydän yli. Voiko hilpeän tunnelman sekaan heittää rujon kysymyksen kuin nukkavierun pannunalusen? Kysyä siitä, miten nämä ihmiset ovat kestäneet menetysten ketjun. Sen, että pöydän äärestä on lähtenyt vuosien saatossa kaikkiaan kolme lasta. 

Irja ei aihetta hätkähdä. Eivätkä tyttäret.

– Meillä on totuttu istumaan iltaa surunkin keskellä, Irja­ toteaa.

Muistatteko, kun menin munuais­leikkaukseen? Juotiin viiniä ja pidettiin hautajaispuheita.

Hartioille jymähtänyt vastuu

Mutta ei suruun totu. Välillä vähän turtuu, mutta sitten se etsii uusia muotoja. Tulee mutkan kautta kuin varkain, verhoutuu väsymykseksi, jopa masennukseksi.

Sen tietävät Mari ja Meriliisa Heiskanen, jotka ovat haudanneet kolme sisartaan.

Mari, perheen esikoinen, oli alakouluikäinen, kun pikkuveli Jyrki kuoli.

Lääkärien vähättelemä pikku tipahduksessa saatu kolahdus päähän olikin aivoverenvuoto, eikä Jyrki selvinnyt. Iloinen perhearki oli hetkessä poispyyhkäisty.

Suru musersi kuin jätepuserrin, jokaista vähän eri tavoin. Leikkikin loppui vuodeksi.

Marista menetys teki huolehtijan ja vastuunkantajan.

Tosin Irjan mielestä tytär oli sellainen jo  aiemmin.

– Mari jo neljän vanhana pissatti Jyrkiä hiekkalaatikon reunalta kesken hiekkaleipomusten, luontevasti kuin osana leikkiä.

Meriliisa muistaa tuolta ajalta hädän ja jonkinlaisen syyllisyyden tunteen. Hän, pieni lapsi, lohdutti saunanlauteilla itkenyttä isäänsä: ”Älä itke isä, äiti synnyttää kyllä uuden pojan.”

– Ne ovat tunteita, joita olen pystynyt sanoittamaan vasta aikuisena. Kuinka ne ovat purkautuneet muun muassa samanlaisena vastuuntuntona kuin Marilla – tai vaikkapa tarpeella pelastaa mahdollisimman monia hädänalaisia, Meriliisa hymähtää.

Ihmisiä iloon ja suruun

Tavallinen perhe. Sellaisesta Meriliisa myöntää nuorena joskus haaveilleensa. Vahvan kuvataiteilija-äidin ja arkea pyörittäneen Reino-isän elämä oli värikästä ja boheemia, avoin kaik­kien tulla ja mennä.

Kaverini totesivat, ettei tarvitse Dallasia katsoa, kun seuraa meitä

Myös suru oli avointa. Siitä puhuttiin, välillä tyttöjen mielestä lähes kyllästymiseen saakka.

– Ihmiset ovat olleet meidän selviytymiskeinomme, Irja myöntää. Ja työ.
Tyttöjen lapsuudessa Irja ei tuoksunut pullalta, vaan tuoreilta maaleilta. Päivät hän oli kuvaamataidonopettaja, viikonloput kuvataiteilija.

Mari muistaa edelleen, kuinka juhlalliselta tuntui valmistautua ylioppilaskirjoituksiin, kun äiti teki eväät. Sellaista ei usein tapahtunut, ainakaan omalle väelle.

– Toisaalta saimme jatkuvasti tavata mitä erilaisempia ihmisiä, se on ollut suuri rikkaus. Äiti kun ei tehnyt koskaan eroa suurlähettilään ja juopon välille, kaikki ovat olleet arvokkaita, Meriliisa toteaa.

Syntymän ja kuoleman vuosi

Meriliisan isälle lupaamaa veljeä ei enää perheeseen syntynyt. Perheen neljä tytärtä, Meri, Virpi, Meriliisa ja Jyrkin kuoleman jälkeen syntynyt Matleena olivat läheisiä ja jokainen sai kasvaa perheessä omanlaisekseen.

Meriliisaa ja Maria yhdisti opiskelu ja työ, opettajan ammatti. Molemmat perustivat valmistuttuaan perheen ja lapsia alkoi syntyä.

Sitten kääntyi vuosituhat. 

– Silloin synnytin tyttären ja menetin sisaren melkein saman vuorokauden aikana, Meriliisa summaa.

Virpi-sisaren mielenterveysongelmat olivat koko perheen tiedossa, mutta silti hänen pitkään hautomansa itsemurha oli täysi sokki. 

– Olin juuri kuullut Virpin kuolemasta, kun Meriliisa soitti onnellisena sairaalasta ja kertoi tytöstään. Minun piti esittää puhelimessa iloista, sillä äiti ja isä olivat menossa kertomaan ­tapahtuneesta.

Meriliisa muistaa, kuinka lopetti puhelun ja näki sairaalan käytävän päässä vanhempiensa kasvot.

Silloin hän jo tiesi.

Pelkäsin pitkään iloa. Ajattelin, että jos olen jostakin onnellinen, heti tapahtuu jotain.

– Lapsi syntyy, sisar kuolee, kun uusi lapsi syntyy, isä halvaantuu. Murehtiminen alkoi tuntua ­luontevammalta.

Kuolemanpelko käy kylässä

Virpin kuoleman aikaan myös Mari eli tiivistä perhe- ja työelämää. Kun pusertavin suru oli juuri helpottamassa, hänen hyvä ystävänsä sairastui syöpään. Mari päätti päätti hoitaa tätä, ihan loppuun saakka.

– Vasta jälkeenpäin huomasin, että väsymys ja suru olivat hiljalleen asettuneet elämääni. Kun joku kysyi, että miten jaksan, saatoin nyökytellä ja vasta tovin jälkeen pohtia, että mitenköhän tosiaan jaksan.

Ja pian perään räjähti uusi suruviesti. Kolmikymppisen Matleenan sydän pysähtyi keskellä yötä, nukkuessa. Elämäniloinen sisko lähti tästä maailmasta täysin varoittamatta.

– Matleenan kuoltua minuun iski kuolemanpelko. Jos ambulanssi ulvahti tai puhelin soi, ensimmäinen ajatus oli, että taas tulee suruviesti. En meinannut enää kestää, joten minun piti alkaa rajata asioita ja vastuualueita, joille en voi mitään, Meriliisa kuvailee.

Entä eivätkö naiset sitten koskaan kysele, miksi tämä kaikki on käynyt juuri heille?

–  En ole ikinä antanut itseni katkeroitua, vaikka suru on repinyt sisuskaluja, Irja toteaa.

Mari myöntää käyttäneensä kysymyksen päässään, mutta ei ole onneksi jäänyt sen pauloihin.

– Kun joitakin vuosia sitten menin psykoterapiaan, olin pitkään aika vihainen, erityisesti äidille. Mutta minulla on ollut hyvä terapeutti. Olen oppinut muistamaan, mistä äiti ja isä ovat selvinneet, ja että he tekivät meidän kanssamme kaiken, mihin pystyivät.

Ei varaa menetyksiin

Naiset täydentävät ja lisäilevät toistensa tarinaa. Irjakaan ei enää illan edetessä kaipaa laastaria.

– Minä sanon meillä herkimmin äidille vastaan, mutta ihan tolkusti. Kerran olen ollut äidille melkein vuoden suuttunut, tosin hän ei tainnut sitä edes huomata. Ja kerran olen pudottanut hänet autosta, kun desibelit nousivat liian korkealle, Mari kertoo.

Autosta jättäminen tapahtui tosin lähes kotipihassa. Ja huudon syy oli Matleenalta perinnöksi jääneen koiran karkureissu.

– Nopeasti me halataan ja pyydetään anteeksi, Irja toteaa. Hän myöntää auliisti olevansa perheensä vahvatahtoisin.

– Tosin teki Marikin tässä taannoin tiukan päätöksen ja kielsi minua kokkaamasta 70-vuotisjuhliani. Ne olivatkin hauskat juhlat, kun vieraat toivat ruuat.

Irja sanoo nauttivansa perheyhteisöstä, johon kuuluvat rakkaat ja paapotut lapsenlapset ja vävyt.

– On ihanaa, kun tyttärenpoika tulee meille viikonlopuksi leikkimään kotia tyttöystävänsä kanssa. Laittaa ruokaa, juttelee, sotkee, tuo elämää, Irja hehkuttaa.

Tavallisen perheen kaipuu on aikuisina tyttäriltäkin karissut. He myöntävät nauttivansa perheestä lapsineen ja heidän ystävineen samalla tapaa kuin äiti heidän nuoruudessaan.

– Kun seisoimme Matleenan arkun äärellä, tajusin kirkkaasti, kuinka vähiin me olimme käyneet. Meillä ei ole varaa menettää toisiamme, ei elävinä, Meriliisa toteaa.

 

Äiti ja tyttäret

Irja Juntunen-Pääskyranta

  • Syntynyt 1944.
  • Asuu: Sotkamossa.
  • Ammatti: Kuvataiteilija.
  • Perhe: Puoliso, viisi lasta, seitsemän lastenlasta ja ­lapsenlapsenlapsi.

Mari Karjalainen

  • Syntynyt 1966.
  • Asuu: Hyrynsalmella.
  • Ammatti: Luokan­opettaja.
  • Perhe: Puoliso, neljä lasta ja yksi lapsenlapsi.

Meriliisa Heiskanen

  • Syntynyt 1971.
  • Asuu: Kajaanissa.
  • Ammatti: Erityis­opettaja.
  • Perhe: Puoliso ja kolme lasta.

Vienan Karjala kolahti Riitta Nykäseen jo lapsena. Vuokkiniemestä hän löysi rakastettavat kalevalaiset mummot ja itselleen ensimmäisen oikean kodin.

Lapsena Etelä-Pohjanmaalla asuessaan Riitta Nykänen luki innokkaasti Suomen luontoon, kansatieteeseen ja eräelämään liittyviä kirjoja. 11-vuotiaana hänen käsiinsä sattui Pertti Virtarannan teos Vienan kyliä kiertämässä. Tyttö lumoutui. 

Vuonna 1993 Suomen Latu järjesti retkiopaskurssin Vuokkiniemessä, Vienassa. Riitta Nykänen ilmoittautui heti kurssille. Nyt hän pääsisi itse rajan taakse näkemään haaveidensa maat!

Vienassa olivat vilkkaat vahvat mummot ja heidän naseva, rakastettava puheensa, jota hyvin ymmärsi. Metsissä kasvoi puolen tuhannen vuoden ikäisiä mäntyjä. Vienassa, juuri Vuokkiniemen pitäjässä, oli Lönnrot kerännyt enimmät Kalevalan runosäkeistä. Riitta Nykänen itki. Hän tajusi oman kodittomuutensa. 

Siihen ikään, lähes neljäänkymmeneen mennessä, hän oli valmistunut luokanopettajaksi ja työskennellyt kouluhallituksessa ja Luonto-Liitossa ja muuttanut asuntoa 25 kertaa. Missään ei tuntunut isosti kodilta. 

Vuokkiniemessä ihmisillä oli koti, johon kuului myös kylä ja kotiseutu metsineen ja järvineen.

Kun Nykänen palasi Vienasta Suomeen Helsingin kotiinsa, jokin oli muuttunut. Myöhemmin hän tajusi missä oli vika. Hän oli poissa Vuokkiniemestä.

Oma talo Vuokkiniemessä

Riitta palasi vuosikymmenen lopulla Vuokkiniemeen kartoittamaan rajaseudun metsiä yhdessä toisten luonnonsuojelijoiden kanssa. Oli näet syntynyt huikea unelma Venäjän ja Suomen metsät yhdistävästä laajasta Kalevalan kansallispuistosta. Se muodostaisi ainutlaatuisen suojelualueen pohjoisen havumetsävyöhykkeen viimeisistä koskemattomista metsistä. Puiston valmisteleminen vaati tarkan maastotiedon keräämisen.

Kartoitusten aikana, kolmena kesänä ja syksynä, Riitta Nykänen kulki talosta taloon ja osallistui kyläläisten töihin ja tarinointeihin. Koskaan hän ei ollut tuntenut itseään yhtä varauksettomasti hyväksytyksi.

Pian Riitta alkoi pakista vienankarjalaa siihen malliin, että tuntemattomat luulivat häntä paikalliseksi. Venäjästä hän oppi tervehdys- ja metsäsanaston.

Hän osti kartoitustyönsä tukikohdaksi ja kodikseen vanhan talon, Köykän, Vuokkiniemestä. 

Yhteistyötä yli rajojen

Sitten eri lähteistä saatiin hankittua rahoitusta ja päästiin toteuttamaan erilaisia hankkeita Vuokkiniemen kehittämiseksi. Esimerkiksi vuosina 2007–10 nuoria koulutettiin hirsityö- ja tekstiilityökursseilla ja kunnostettiin kylätalo. Samalla asukkaita valmistettiin kansallispuiston tuloon ja matkailijoihin. Vuokkiniemi olisi kansallispuiston lähin isompi kylä. 

Riitta oli uudessa menossa keskeisiä toimijoita.

Koko ajan oli myös vireillä Kalevalan kansallispuisto -hanke. Kahdenkymmenen valmisteluvuoden aikana siinä koettiin dramaattisia ylä- ja alamäkiä. 

Juhannuksen alla vuonna 2002 Riitta Nykänen sai paikan päällä sattumalta tietää, että Karjalan tasavallan presidentti aikoi vuokrata valtaosan kaavaillusta metsäalueesta hakkuita varten. 

– Oliko talo lukossa? Oli. Oliko rahaa? Oli, ja passikin sattui olemaan mukanani. Saman tien lähdin Suomeen. Otin heti yhteyttä ihmisiin ja tiedotusvälineisiin. Juhannuksen jälkeisenä maanantaina Kalevalan kansallispuiston suunnitelmista oli Hesarissa etusivun juttu, Riitta Nykänen kertoo.

Julkisuuden avittamana Vienan Karjalassa kerättiin myös tuhansia nimiä puiston puolesta.

Unelma toteutuu

Vuonna 2000 Riitan talo Vuokkiniemessä paloi, mikä ei sielläpäin ole harvinaista. Tulipalo tavallaan vahvisti sen, mikä oli jo ilmeistä: pysyvästi hän ei voisi Venäjällä asua, vaikka sitä halusi.

Onneksi hänellä oli asunto myös Suomen puolella, Kuhmossa ja sitten Suomussalmella. Hänestä oli vuonna 1998 tullut metsähallituksen ympäristökasvattaja, sittemmin erikoissuunnittelija, ja toimipisteeksi vakiintui Suomussalmi. 

Ja metsäunelma toteutui. Vuonna 2006 Venäjän puolelle perustettiin 740 neliökilometrin laajuinen Kalevalan kansallispuisto.

Suomen puolella perustettiin vuonna 2014 Kalevapuisto, johon kuuluu yli 20 pienen luonnonsuojelualueen ”saaristo” pitkin rajaa. Nykäsen mukaan Venäjän puoleinen suurmetsä ruokkii myös suomalaisten suojelualueiden metsälajeja.

Tänä kesänä – itsenäisyyden juhlavuoden kunniaksi – Hossan retkeilyalue Suomussalmella muutetaan kansallispuistoksi.

Suomussalmella esitettiin ensimmäinen julkinen vetoomus Suomen itsenäisyydestä huhtikuussa 1917.

27. koti

Pian sen jälkeen, kun Vuokkiniemen talo oli palanut, Riitta Nykäsen eli Nyyskän ystävät pyysivät sienivelhona tunnetun Nyyskän laittamaan ruokaa Puolangan Joukokylän sienifestareille. 

Keikalla Nykänen tuli kysyneeksi paikallisilta, josko niillä seuduin olisi myytävänä taloa. Hänet ajelutettiin Siikavaaraan autioitunutta rintamamiestaloa, Lepikkoa, katsomaan.

Aikansa tuumailtuaan Nykänen osti talon vuonna 2004. Lepikosta tuli hänen 27. kotinsa ja siellä hän on asunut viimeiset 12 vuotta.

Kotiseutua on Siikavaaran suuri suojeltu metsä, joka alkaa hänen puronsa takaa, sekä toiseen suuntaan maantien vartta Puolangan Joukokylälle 11 kilometrin päähän saakka.

Vuokkiniemi, ylikierroksilla

Vuokkiniemellä hän käy säännöllisen epäsäännöllisesti edelleen, totta kai.

– Vuokkiniemi voi hyvin. Tällä haavaa se käy ylikierroksilla. Se on vuoden 2017 suomalais-ugrilainen kylä; itse he sanovat olevansa suomalais-ugrilainen kulttuuripääkaupunki. Tapahtumia on paljon ja vierailijoita käy runsaasti. Talvella järjestettiin muun muassa kulttuuriolympialaiset, Riitta Nykänen kertoo.

Vuokkineimen runsaan tapahtumatarjonnan vuonna 2017 näet täältä.

Lue lisää Riitta Nykäsen eli Nyyskän elämästä Puolangan Siikavaarassa ET-lehden numerosta 9/2017. Digilehteen pääset tutustumaan täällä
 

Ufoja, maailmanvalloitusta. aivojumppaa ja vetreämmät sormet. Kari Lahti on löytänyt tietokonepeleistä huvia ja hyötyä.

Espoolainen Kari Lahti aloitti tietokonepelaamisen jo parikymmentä vuotta sitten. Silti hän pitää itseään pelaajana aloittelijana.

– Pelasin yli kymmenen vuotta pelkästään Civilization 2 -peliä. Vasta eläkkeelle jäämisen jälkeen aloin tutustua peleihin laajemmin.

Kari on innokas tieteiskirjallisuuden harrastaja, mikä heijastuu hänen pelimakuunsakin. Science fiction -maailmaan sijoittuvat erilaiset toiminta-, seikkailu- ja strategiapelit ovat nimittäin Karin suosikkeja.

– Pelaaminen kannattaa usein aloittaa sellaisista peleistä, joiden aihepiiri kiinnostaa oikeassa elämässäkin, Kari neuvoo.

Kone maksaa, pelit eivät

Kari käyttää pelaamiseen tehokasta pöytäkonetta, mutta hänellä on myös pelikäyttöön soveltuva kannettava. Sitä hän käyttää esimerkiksi käydessään kirjastoissa esittelemässä pelejä senioreille. Kannettavan tietokoneen hinta on noin tuhat euroa, pöytäkoneen muutaman satasen vähemmän.

– Tärkeintä on, että koneessa on hyvä näytönohjain ja tehokas prosessori. Kun ne ovat kunnossa, ovat muutkin ominaisuudet yleensä hyvällä tolalla.

Uudet pelit ovat melko kalliita, noin 60–70 euroa, mutta niiden hinta laskee ajan myötä. Kari ostaa pelinsä Steam-verkkokaupasta, jonka alennusmyynneistä hiukan vanhemman suosikkipelin voi saada vitosella.

– Minulla ei ole mikään kiire saada pelejä heti niiden ilmestyttyä. Odotan rauhassa, että hinta laskee. Minulle se on kuitenkin uusi kokemus, kun alan sitä pelata. Odottamisessa on sekin etu, että pelissä mahdollisesti olleet tekniset ongelmat on ehditty korjata.

Monenlaista kehitystä

Pelaamisen aloittaminen voi olla hankalaa, mutta harjoittelemalla oppii. Samalla voi löytää itsestään aivan uudenlaista osaamista.

– Ensimmäisen räiskintäpelin aloittaminen oli hankalaa. Pelihahmon ohjaaminen vaatii näppäimistön ja hiiren yhtäaikaista käyttöä. Aluksi jouduin aina katsomaan sormiani, mikä haittasi pelissä etenemistä. Hiljalleen kuitenkin opin, ja sorminäppäryys kehittyi. Aloitin samaan aikaan sormijumpan, ja nyt käteni toimivat paljon paremmin kuin ennen.

Sormien lisäksi pelit pakottavat käyttämään aivoja, oppimaan uutta ja muistamaan asioita.

– Minua kiinnostavat pelit, joissa ajattelu on vahvasti mukana. Olen kai sitä porukkaa, joka pelaa keskivertoa hankalampia pelejä.

Näin Kari kertoo suosikkipeleistään:

Civilization 5

Aloitin pelaamisen noin 20 vuotta sitten Civilization 2 -pelillä. Pelasin pelkästään sitä yli 10 vuotta. Muutama vuosi sitten siirryin Civilization 4 -peliin, ja pari viimeistä vuotta olen pelannut tätä vitosta.

Pelin ideana on johtaa omaa valtakuntaa mahdollisimman menestyksekkäästi kehittämällä sen taloutta, teknologiaa ja kulttuuria. Aiemmin asevoimilla oli tärkeä rooli pelissä, mutta Civilization 5:ssa voi voittaa käymättä valloitussotia.

Peli vaatii strategista ajattelua ja aikaa. Lyhytkin peli vie helposti 12 tuntia. Yhtä kyytiä peliä ei ole pakko pelata, sillä sen voi tallentaa haluamaansa kohtaan ja palata pelin ääreen vaikka viikon kuluttua.

Civilization 5 on saatavilla PC:lle ja Macille.

Mass Effect

Pidän kovasti tieteiskirjallisuudesta, ja sen takia poikani suositteli minulle Mass Effect -peliä. Tarina sijoittuu tulevaisuuteen, jossa maailman ovat valloittaneet ulkoavaruuden asukkaat. Vaikka juoni vaikuttaa yksinkertaiselta, on pelissä paljon tarinallisuutta. Pelin aikana tehtävät valinnat ja päätökset vaikuttavat juonen kulkuun ja lopputulokseen.

Mass Effect oli ensimmäinen räiskintäpeli jota pelasin. Opettelin ohjaamaan pelihahmoani hiirellä ja näppäimistöllä, ja se vei aikaa. En edes tiedä kuinka pitkään pelin läpäiseminen kesti.

Peli on saanut kaksi jatko osaa, Mass Effect 2 ja 3. Niitä en ole vielä pelannut läpi.

Mass Effect on saatavilla PC:lle ja Xbox-pelikonsolille.

Dead Space

Dead Space on avaruuteen sijoittuva räiskintäpeli.

Sen juoni paljon yksinkertaisempi kuin Mass Effectissä, eikä pelaaja pysty samalla tavalla vaikuttamaan tapahtumien kulkuun. Peli on kuitenkin hienosti tehty ja hyvin viihdyttävä.

Dead Space on saatavilla PC:lle, Xboxille ja Playstationille.

XCOM Enemy Unknown

XCOM kertoo ufojen valtaamasta maasta, jossa pelaajan tehtävä on johtaa avaruusolentoja vastaan taistelevaa sotilasjoukkoa. Sotilaat kehittyvät pelin aikana paremmiksi. Jos sotilas kuolee, tilalle on otettava alokas. Pelisysteemi kannustaa pitämään sotilaista hyvää huolta.

Peli on vuoropohjainen, eli sitä pelataan vähän kuten shakkia: Ensin pelaaja tekee omat siirtonsa, ja sen jälkeen tietokone tekee omansa. Vuoropohjaiset pelit sopivat hyvin senioripelaajille, sillä näissä saa rauhassa tehdä omat valintansa. Reaaliaikaisissa peleissä tulee helposti kiire, kun pelin tapahtumiin on reagoitava välittömästi. Civilization-pelisarja on samaan tapaan vuoropohjainen.

XCOM Enemy Unknown on saatavilla PC:lle, Macille, Xboxille ja Playstationille.