Kun Hülya "Hissu" Kytö muutti Turkista Suomeen yli 40 vuotta sitten, hän järkyttyi. Nyt Suomi on kuitenkin hänen kotinsa. Ja Hissu on tehnyt Suomesta monta halausta lämpimämmän paikan.

Ihan ensimmäisenä Hülya Kydöstä näkyvät käsivarret. Ne ojentuvan etuviistoon, kuin hän olisi juuri pääsemässä jonkin mahtipontisen euroviisukappaleen loppuhuipentumaan. Mutta ei hän ole. Kädet nappaavat kiinni hartioihin.

Rutistus on perusteellinen. 

– Näin me tutustutaan, Hülya nauraa ja suomentaa heti nimensä. Se on Hissu.

Siksi hänet nimettiin jo yli 40 vuotta sitten, kun hän muutti tänne Turkista. 

–  Onhan Hissu vähän hassu. Enhän minä ole yhtään hissunkissun-tyyppi, hän puuskahtaa.

"Puolen tunnin kävelyn jälkeen kysyin, että missä se kaupunki on. Se meni jo, mieheni vastasi."

Missä kaikki ihmiset ovat? 

Hissu tarttuu kädestä ja lähtee johdattamaan sokkeloisen talon uumeniin. Kurkistelemme huoneisiin. Keittiön puuhellalla porisee linssikeitto. Salissa kourallinen naisia opiskelee suomea. Käytävän päästä löytyvä huone leiskuu väreistä. Thaimaalaisnainen on innostunut askartelemaan koriste-esineitä myyntiin.

– Hän on todellinen kone, Hissu kuiskaa ja iskee naiselle silmää.  

DaisyEläkeläiset ry:n Muistojen koti sijaitsee ihan Turun sydämessä, 1600-luvulta peräisin olevassa vanhassa köydenpunojan taloon. Ulkomailta Suomeen muuttaneiden naisten päivätoimintakeskus on Hissun luomus ja työpaikka. Tänne hän tulee aamuisin ja lähtee iltaisin. Tuskin malttaa edes syödä siinä välissä.

Niin innoissaan hän on, kun saa auttaa muita.

Tällaista paikkaa hän ei osannut edes kuvitella, kun vuonna 1971 muutti Turkuun. 

Ei tosin paljon muutakaan. Hissu kun tuli Suomeen rakastuneen naisen ruusunpunaiset lasit päässään. Hän oli ehtinyt nähdä maailmaa, voittaa sukunsa vastarinnan ja saada heiltä vuoden väsytystaistelun jälkeen luvan liittoon suomalaismiehen kanssa. Mutta hän ei ollut ehtinyt varautua siihen, mitä kohtasi täällä. 

– Oli aurinkoinen toukokuun päivä, kun saavuimme. Mieheni halusi esitellä minulle kotikaupunkiaan. Puolen tunnin kävelyn jälkeen kysyin, että missä se kaupunki on. Mieheni vastasi, että sehän meni jo.

"Tunsin olevani niin yksin kuin vain olla voi."

Istanbulin miljoonakaupungissa kasvanut nuori nainen ei osanut kuvitella näin pientä ja hiljaista kaupunkia olevan edes olemassa. 

– Hiljaisuuden lisäksi ihan kaikki muukin oli uutta: ruoka, vaatteet ja tavat. En osannut tulkita ihmisten kasvoista, olivatko he surullisia, iloisia vai vihaisia. Oi, tunsin olevani niin erilainen ja yksin kuin vain olla voi. 

Puoleen pienentynyt elekieli

Hissun työhuone löytyy lopulta talon perällä. Kodikkaan kammarin seiniä koristavat postikortit, kuvat lapsista ja lapsenlapsista. 

Rakkaus suomalaismieheen ja oman perheen perustaminen juurruttivat Hissun Suomen Turkuun. Tai no, pikemminkin kyse oli päätöksestä. Hän päätti jäädä. 

– En ikinä halua luovuttaa, se on periaatteeni. En, vaikka eteen on tullut todella ikäviäkin asioita, Hissu sanoo tiukasti ja tarttuu heti perään kevyesti käsivarresta. 

– Ai kauhea, osaan olla tiukka tough lady, mutta sitten toisessa hetkessä pillitän, älä välitä, Hissu sanoo. Tai pikemminkin hyrisee. Lennättää käsiään lauseiden perässä, joihin liimaantuu väliin englanninkielisiä sanoja ja pientä hyminää. Kuin tarina välillä säveltyisi lauluksi.  

"Minulle kotoilu on aina ollut myrkkyä."

– Ja minä kun olen pienentänyt elekieleltäni puoleen siitä, mitä se oli nuoruuteni Turkissa, sillä täällä ei tykätä äänekkyydestä, Hissu toteaa. Tosin Daisyssa hän saa olla sellainen kuin, halailla ja huitoa käsiään juuri niin kuin haluaa. Tai vaikka tanssia, ilman että se herättää muissa huolenväristyksiä.

– Voi, kun aamuisin tulen töihin, minulla on tapana tanssia yhden somalimummun kanssa heti tuossa eteiskäytävässä. Jaksan sen voimalla pitkälle iltapäivään.

Töihin kopiohuoneeseen

Mutta palataan vielä sinne hiljaiselle 70-luvulle. 

Jos Turku oli Hissulle pieni paikka, oli koti vielä pienempi. 

– Minulle kotoilu on aina ollut myrkkyä, silloinkin. Työvoimatoimiston tiskillä tilanne näytti kuitenkin ihan toivottomalta. Kukaan ei halunnut ottaa suomenkielentaidotonta töihin. Lopulta yksi rohkea tyyppi uskaltautui palkkaamaan minut kopioijaksi. 

Hissu Kytö rakastaa, kun saa olla monessa mukana ja vaikuttaa. – Minun pitää saada toimia. Ja enhän ilman jääräpäisyyttäni olisi Suomessa.
Hissu Kytö rakastaa, kun saa olla monessa mukana ja vaikuttaa. – Minun pitää saada toimia. Ja enhän ilman jääräpäisyyttäni olisi Suomessa.

Siitä lähtien töitä on riittänyt. Niiden lomassa perheeseen syntyi kolme lasta, ja Hissu oppi suomen, ilman kursseja, hiekkalaatikon reunalta. 

– Työelämässä etenin kopiohuoneesta ensin kirjeenvaihto-osastolle, sitten kanslistiksi ja kurssisihteeriksi. Kiinnostuin yhä enemmän järjestötoiminnasta ja ideoin ja perustin niitä itsekin. Opetin turkin kieltä kansalaisopistossa ja kävin itsekin kaikenlaisilla kursseilla. 

Perhe ja työ, tekivätkö ne maasta jo kodin? Hissu miettii hetken. Eivät oikeastaan. Kotiin tarvitaan ihmisiä. Suomalaisten on Hissun mielestä edelleenkin vaikea tajuta, että monissa kulttuureissa koti on paljon avoimempi paikka kuin vain seinät ja perhe. Se on yhteisö.

"En tajua suomalaisten tarvetta yksityisyyteen. Mihin sitä tarvitaan?"

– Alkuvuosina kutsuin kaiken näköisiä ihmisiä kotiini syömään. Halusin tutustua ja jutella. Kukaan ei kutsunut takaisin. Lopulta lopetin sen.

Entä onko Hissu mielestään jo suomalainen? 

Taas seuraa hetken hiljaisuus. Kyllä hän oikeastaan on, aika lailla. Tietyin varauksin.

– Edelleenkään en tajua suomalaisten tarvetta yksityisyyteen. Mihin ihmeeseen sitä tarvitaan? En minä tunne sinuakaan, ja silti avaan sinulle koko sydämeni. Enkä minä siinä kuitenkaan menetä mitään, enhän? 

Yhteisö alkaa kasvaa 

Hissun huoneen ovella käy ihmisiä, puhelin soi, ja hän jakaa neuvoja. Hän rakastaa, kun saa olla kaikessa mahdollisessa mukana. Ja vaikuttaa asioihin. 

– Olin jo kotona meistä neljästä sisaruksesta vähän musta lammas. Jos koin jonkin asian itselleni tärkeäksi, ajoin sitä kunnes sain tahtoni läpi. Minun pitää saada toimia. Ja enhän ilman jääräpäisyyttäni olisi täällä Suomessakaan. 

Päättäväisyyttä on tosiaan tarvittu. Ensin oman paikan löytymiseen. Sitten toisten auttamiseen.

Suomeen tulevat tarvitsevat sitä, mitä Hissukin olisi tarvinnut: yhteisöllisyyttä ja vertaistukea.

80-luvulla Hissu huomasi, ettei hän pian olisikaan enää ainoa eksoottinen olento Turun katukuvassa. Suomeen kun alettiin ottaa pakolaisia. 

– Kun ensimmäiset pakolaiset, vietnamilainen venekansa, saapui tänne 80-luvun puolivälissä, olin paikalla. Se oli iso juttu, ehkä jälkeenpäin ajatellen jopa liian isoksi paisuteltu. 

Hissu tajusi kuitenkin jo silloin kaiken mediakohun ja kuinka kohtaat pakolaisen -seminaarien keskellä, että tänne tulevat tarvitsevat juuri sitä, mitä hänkin olisi aikoinaan tarvinnut: toisia ihmisiä, yhteisöllisyyttä ja vertaistukea.

– Siitä se lähti. Ensin sain järjestettyä itselleni pakolaisten kurssisihteerin pestin ja sitten vuonna 1989 pääsin perustamaan Turkuun kansainvälistä kohtauspaikkaa, ensimmäistä laatuaan.   

Väsyttävä vihaposti

Elämä on kuitenkin arvaamatonta. Rakkaus, jonka perässä Hissu oli tänne tullut, ei kestänyt. Kun vuosikymmen vaihtui, Hissusta tuli kolmen alaikäisen lapsen yksinhuoltaja.

– Voi, se oli inhottavaa aikaa, Hissu huokaa. 

"Yhtäkkiä olin taas muukalainen."

Alkoi lama, muutenkin kuin taloudellisesti. Kun ihmisillä on harmia, heidän pitää Hissun kokemuksen mukaan löytää sille kohde. Silloin, niin kuin viime aikoinakin, kohteeksi sopivat ulkomaalaiset.

– Sain siihen aikaan paljon inhottavaa postia. Olin asunut jo puolet elämästäni täällä ja yhtäkkiä olin taas muukalainen! Väsyin jatkuvana vihan kohteena olemiseen. Lopulta menin ihan totaaliseen burn outiin. Ensimmäistä kertaa elämässäni en jaksanut mitään. 

Ja mikä pahinta, Hissu tunsi jälleen itsensä maailman yksinäisimmäksi ihmiseksi. 

– Jos olisin uskaltanut kertoa turkkilaisille sukulaisilleni, minkälaista elämäni täällä silloin oli, he olisivat varmasti hakeneet minut ensimmäisellä koneella väkipakolla kotiin. Eivät he varmasti vieläkään tajua edes sitä, että kun täällä ottaa eron miehestä, koko suku ottaa eron sinusta. 

Elämä tuntui olevan täysin jumissa. Hissulle ehdittiin myöntää jo työkyvyttömyyseläke. 

Neljä vuosikymmentä Turussa ovat tehneet Hissu Kydöstä suomalaisen. Vielä hän toivoisi Suomeen lisää yhteisöllisyyttä.
Neljä vuosikymmentä Turussa ovat tehneet Hissu Kydöstä suomalaisen. Vielä hän toivoisi Suomeen lisää yhteisöllisyyttä.

Mutta sitten vuonna 1999 tapahtui jotain järisyttävää, ihan konkreettisesti. Hissun synnyinmaassa järisi maa oikein perusteellisesti. 

– Silloin havahduin, että mitä ihmettä minä täällä istun, tekemättä mitään. Lähdin Turkkiin, suoraan maanjäristysalueelle. Halusin auttaa ihmisiä. Asuin heidän kanssaan teltoissa. Ruokaa oli vähän ja vesi likaista, mutta silti kaikki ne ihanat ihmiset jaksoivat yrittää kaaoksen ja tuhon keskellä. Sain siitä hirveästi voimaa, tajusin, että jos nämä kaiken menettäneet jaksavat, niin kyllä minäkin!

Päivänkakkara kurottautuu valoon

Kun Hissu palasi avustusreissultaan Suomeen, hän päätti saman tien tehdä jotain ihan uutta. Hän perusti parin ystävänsä kanssa DaisyLadies -yhdistyksen auttamaan Suomeen muuttaneiden naisten integroitumista yhteiskuntaan. Ensi vuodet toimistoa pyöritettiin Hissun olohuoneessa.

Daisy, päivänkakkara, sopi nimeksi hyvin. Olen vähän samanlainen. Hieman vain kun aurinko pilkahtaa, niin nuupahtaneinkin kukka nostaa päänsä ylös, Hissu sanoo ja hymyilee leveästi. Aijai, hän huokaa ja tanssahtaa pari tahtia tuolillaan, Daisysta alkoi hänen uusi elämänsä. 

Hissusta on käsittämätöntä, että ulkomaalaisia ajatellaan ryhmänä, mamuina.

Töitä riittää ja toiminta on laajentunut ikäihmisiin, miehiin ja nuoriin. Välillä työssä pitää olla lähes etsivä. Yksinäiset kun eivät huutele tarpeitaan Turun torilla. 

– Suomessa edelleen jokainen joutuu olemaan oman onnensa seppä, siksi kaltaisiamme ruohonjuuritason ihmisiä tarvitaan. Menemme ihmisten luo, kotioville.  

Hissusta nykyinen kiristynyt tunnelma Suomessa on ahdistavaa. Hänestä siitä ovat vastuussa ennen kaikkea Arkadianmäki.

– Jos päättäjät päättävät, että Suomeen otetaan tietty määrä pakolaisia, heistä on pidettävä huolta, Hissu sanoo.

Hissusta on käsittämätöntä, että ulkomaalaisia ajatellaan yhtenä ryhmänä, mamuina, vaikka porukassa on kymmeniä uskontoja, kansallisuuksia, mummoja, vaareja, vauvoja. 

 – Mamu, mamu, hoetaan ilman, että otetaan asioista selvää, Hissu puuskahtaa, mutta nauraa taas perään. Hän voisi jatkaa aiheesta vaikka vuorokauden, mutta ei, asiat eivät muutu puhumalla vaan tekemällä. 

– Vielä haluaisin toteuttaa yhden haaveeni ja perustaa monikulttuurisen vanhainkodin. Siellä olisi eri kulttuureille omistettuja huoneita, joista asukkaat voisivat valita mieleisensä. 

Mahtuisiko sinne Suomi-huonekin?

– Totta kai! Sillä lopulta meidän kaikkien pitää päättää, yritämmekö me päästä toisistamme eroon vai pitää yhtä, niin yksinkertaista se on, Hissu hymähtää.

Lopuksi Hissu nousee ja ojentaa jälleen käsivartensa. Enää ne eivät yllätä. Hetken aikaa olemme niin rutistuksissa, että kuulemme varmasti toistemme sydämenlyönnit.

Artikkeli on alun perin julkaistu ET-lehden numerossa 10/2016.

Kansaedustaja Li Anderssonin arki on kiireistä. Parhaiten hän rentoutuu kotikaupungissaan Turussa. Siellä onkin monia mukavia paikkoja myös satunnaiselle turistille. Nämä ovat Lin suosikkipaikat Turussa.

1. Vanhan suurtorin Kirjakahvila

Vasemmistoliiton puheenjohtaja Li Andersson viihtyy kotikaupunkinsa Turun kahviloissa. Yksi hänen suosikeistaan on Kirjakahvila Vanhalla suurtorilla.

– Se on osuuskuntapohjainen, pääosin vapaaehtoisvoimin pyörivä epäkaupallinen kulttuurikahvila. Siellä järjestetään keskustelutilaisuuksia, leffanäytöksiä, kirpputoreja, livekeikkoja, dj-iltoja, peli-iltoja ja lukupiirejä. Kahvilan vegaanileivonnaiset ja leivät ovat tosi hyviä. Menen välillä läppärini kanssa tekemään töitä sinne.

Kirjakahvilan valikoimassa on suomalaisten ja ulkomaisten pienkustantamojen kirjallisuutta. Kulttuuri- ja yhteiskunta-aiheisten teosten rinnalta löytyy myös vaihtoehtoisia satuja, ajatuksia herättäviä sarjakuvia ja verevää lyriikkaa – proosaa ja filosofiaa unohtamatta. Teemoja ovat esim. queer ja feminismi, sukupuoli ja seksuaalisuus, antirasismi, kestävä kehitys, ekologia ja alkuperäiskansat, veganismi, DIY-kulttuuri, luomuviljely, anarkismi, pyöräily, yhteiskuntakritiikki, luova kirjallisuus, runo ja taide.

Turun kirjakahvila, Vanha Suurtori 3 (Brinkkalan sisäpiha), www.kirjakahvila.org

2. Turun pääkirjastossa viihtyy pitkään

Li tekee paljon töitä Turun pääkirjaston lukusalissa.

– Se on kuin työhuoneeni. Tykkään tehdä töitä paikassa, jossa ympärillä on ihmisiä. Keskityn siellä paremmin kuin yksin kotona. Sielläkin kiva kahvila. 

Li myös ostaa kirjoja mielellään, vaikka pitääkin kirjastoa upeana palveluna. 

– Minulla on kotona paljon kirjoja, vaikka niiden hamstraaminen on ehkä vähän tyhmää. Haluan usein palata itselleni tärkeään kirjaan. En ehdi lukea niin paljon kuin haluaisin. Yritän silti huolehtia siitä, että lukisin myös kaunokirjallisuutta ja runoutta, jottei äidinkieleni ruotsi kuihtuisi. Teen töitä pääasiassa suomeksi. Kun käyttää koko ajan kahta kieltä, on hirveän tärkeää huolehtia, että oma kieli kehittyy.

3. Kaunis Kakolanmäki

Li kävelee mielellään Kakolanmäen kukkuloilla.

– Kakolanmäki on aika myllerryksessä nyt, kun sinne rakennetaan paljon. Pidän siitä miljööstä kovasti.  Kakolanmäellä näkee Turun kauneimman auringonlaskun. Ja sen näkee siellä pisimpään.

4. Upea Aurajoen ranta

Li Andersson kehuu kovasta Aurajoen jokirantaa, joka on on kuin kaupunkilaisten olohuone. 

– Eri tunnetiloille löytyy omat paikkansa, kaipaat sitten rauhaa tai menoa ja meininkiä. Tykkään pyöräillä ja kävellä joenrannassa. Siinä on paljon kahviloita, joista yksi suositekistani on Kafe Art. Kesällä maistuu Tintån terassilla pizza ja lasi valkoviiniä.

5. Pyöräilijän Ruissalo

Li pyöräilee usein Ruissaloon, sillä sinne on hyvä pyörätie ja matkaa kertyy edestakaisin noin 15 kilometriä.

– Matkalla on monta erilaista kalliorantaa, joista voi valita haluaako olla rauhassa vai muiden ihmisten kanssa.

Lue lisää Li Anderssonista ja hänen äidistään Siv Skogmanista ET-lehden numerosta 2/2017. 

Jaana Boström luuli, ettei hänen lapsensa koskaan puhuisi tai kävelisi. Nyt niin Jaana kuin poika käyvät töissä.

Kukaan ei virkkonut mitään, mutta synnytyssalissa kävi sipinä ja supina.

Jaana Boströmin, 57, esikoinen annettiin hetkeksi hänen rinnalleen, mutta pian poika vietiin isänsä kanssa lääkärin luo. Jaana jäi toipumaan sektiosta tietämättä, mistä oli kyse.

Jaana oli käynyt raskauden aikana seulontatutkimuksissa, eikä niissä löytynyt mitään. Kolme viikkoa ennen synnytystä hänet oli otettu kuitenkin osastolle muun muassa si­kiön pienuuden vuoksi. Silloinkaan hänelle ei ollut sanottu mitään suoraan, mutta merkkejä tulevasta oli.

– Minulle esimerkiksi kerrottiin, että lapsen nimen piti olla valmiina ennen synnytystä. Ajattelin silloin, ettei asia murehtimalla parane, muistelee Jaana.

Diagnoosi tuli kolmen päivän päästä Jerin syntymästä: vaikea-asteinen Downin syndrooma. Lääkärin mukaan poika ei ehkä koskaan kävelisi tai puhuisi.

Tärkeää: Oletko omaishoitaja? Muista nämä ”bonustuet”

Takaisin töihin

20 vuotta myöhemmin Jaana istuu iloisena Loimaan seudun Omaishoitajat ja Läheiset ry:n toimistolla, jossa hän työskentelee omaistoiminnan ohjaajana.

Hän on tehnyt nyt reilun vuoden töitä oltuaan 19 vuotta kotona Jerin kanssa, ensin hoitovapaalla ja sitten omaishoitajana. Omaishoitaja Jaana on vieläkin, mutta työelämään hän on voinut palata.

Vastoin ennusteita Jeri oppi kävelemään ja puhumaan. Hän käy töissä kehitysvammaisten toimintakeskuksessa, ja lähivuosina on tiedossa muutto omaan kotiin.

Tarmokkaana ihmisenä Jaana on painanut eteenpäin miehensä Bussen tukemana, vaikka omaishoitajan arki on ollutkin raskasta.

"Omat lapset pakottivat
siihen, että täytyy
jatkaa eteenpäin."

Kaksi kertaa hän on ollut äärirajoilla. Ensimmäinen tilanne tuli hiukan sen jälkeen, kun 4-vuotias Jeri oli saanut pikkusiskon, Taran.

– Isäni kuoli pian ristiäisten jälkeen. Mieheni lähti suoraan isäni hautajaisista työmatkalle Saksaan, jäi siellä auton alle ja mursi luitaan.

Kolmen viikon päästä siitä Jaanan äidin sisko kuoli liikenneonnettomuudessa. Äiti oli lohduton menetettyään kaksi tärkeää ihmistä.

– Silloin ei voinut muuta kuin vain keskittyä hoitamaan asioita. Omat lapset tavallaan pakottivat siihen, että täytyy jatkaa eteenpäin.

Oletko tietämättäsi omaishoitaja? Tee testi!

Itkun paikka

Toinen tiukka tilanne oli, kun Jerellä  diagnosoitiin 12-vuotiana harvinainen Perthesin tauti, joka surkastuttaa lonkkaa. Isku oli kova, koska Jeri oli hyvin liikunnallinen.

– Itkin ja itkin. Sanoin miehelleni, että tämä on niin väärin. Oliko näin pakko käydä leikkipuiston kiipeilykingille?

Taudin eteneminen on nyt pysähtynyt. Jeri käy fysio- ja allasterapiassa.

Jerillä on myös ykköstyypin diabetes. Se on vaikeuttanut muuttamista omaan asuntoon, koska Jerillä täytyy olla lähellä joku, joka osaa laskea hiilihydraatit ja annostella insuliinit. Loimaalle on onneksi tulossa uudenlaisia tuettuja asuntoja, joihin Jerikin toivottavasti pääsee.

Suosittelemme: Kehitysvammaisen Topin mummo: ”Jotkut ajattelevat, että poika on iso ja paha"

Auttaminen palkitsee

Jaana oli jo pitkään tehnyt vapaaehtoisena työtä omaishoitajien parissa, ennen kuin hän siirtyi palkkatyöhön. Työssään hän nauttii erityisesti siitä, että saa auttaa muita.

Aamuisin Jaana heittää ensin Jerin toimintakeskukseen ja menee sitten töihin. Työelämään paluu on ollut yllättävän helppoa.

– Tämä homma on lähtenyt ihan hyvin pyörimään, Jaana hymyilee.

Katso: Omaishoitaja Ilkka Pirhosen blogin löydät täältä.

Artikkeli on julkaistu alunperin ET Terveys 4/2015 -lehdessä.

  1. Penkkiurheilu
    Jaana seuraa intohimoisesti Biisonit-koripallojoukkuetta. Sama faniporukka käy jatkuvasti matseissa ja luo hienoa yhteisöllisyyttä.
  2. Aktiivisuusranneke
    Ranneke kertoo muun muassa askeleet ja motivoi liikkumaan.
  3. Puutarha
    Puutarhan hoito on palkitsevaa, koska siinä näkee työnsä tulokset niin selvästi.
  4. Vertaisryhmät
    Vertaisryhmistä saa voimaa ja positiivisuutta. "Helpottaa huomata, ettei ole yksin asioidensa kanssa."
  5. Positiivisuus
    Kannattaa etsiä harmillisista asioista positiivisia puolia. Ainakin yksi sieltä aina löytyy!

Esa Pulliainen on Suomen menestyneimpiä muusikoita, mutta vaatimaton: "En kauheasti iloitse voitoista enkä sure tappioita. Olen huono siis pelimies, pelit eivät tunnu missään."

Täältä, Vantaan Askistosta, alkoi Esa Pulliaisen, 58, tie suomalaisen musiikin suurmieheksi ja Agents-yhtyeen perustajaksi.

– Tuosta ikkunasta heitin kitaran ulos suutuspäissäni, kun homma ei meinannut edetä, Esa sanoo ja osoittaa kotitalonsa ikkunaa

Pulliaiset hankkivat tontin Askistosta 1960-luvun alussa. Ensin tontille kohosi pihamökki. Kun itse talo valmistui, pihamökki vapautui soittokäyttöön.

– Kesällä mökin ikkunat olivat auki. Kun harjoittelimme Rauli ”Badding” Somerjoen kanssa, alueen äidit parkkeerasivat lastenvaununsa tuohon kadulle ja jäivät kuuntelemaan, Esa muistelee kukoistavassa puutarhassa, jota Irja-äiti hoitaa edelleen.

Kai-veljen Agents-kultalevyt komeilevat lapsuudenkodin seinällä, mutta missäs Esan vastaavat ovat?

– Kehtaakohan tätä sanoa, pahvilaatikossa jossain kellarissa.

Esa Pulliaisen mukaan kultalevyistä menee aika pian maku, mutta musiikista ei koskaan.

Täydellistä haahuilua

Esa Pulliaisen Alvi-isä oli syntynyt Karjalan Salmissa. Hän muurasi ammatikseen seiniä. Poika muuraa musiikkia samalla työmiehen asenteella.

– Muurareita on monenlaisia, mutta isä oli yksi parhaista. Opin häneltä tinkimättömyyden, periksiantamattomuuden ja ahkeruuden.

Alvi teki työtään laulaen, joten Esa oppi häneltä musiikin alkeet. Alvi myös osti lapsilleen pianon, mikä ei ollut työläiskodeissa tavallista.

– Pianoja oli niin harvassa, että meillä kävivät harjoittelemassa myös naapurien tenavat. Vanhemmat eivät koskaan sanoneet, että voisitkohan jo lopettaa tai pistää mankan hiljemmalle. Meille soi aina ja taukoamatta.

"Kyllä vanhemmat katselivat touhujani aika huolestuneena."

Nyt äiti-Irja pyytää vieraat pöytään ja tarjoaa paistamiaan karjalanpiirakoita.

– Ota nyt, äiti patistaa poikaansa.

Esa kieltäytyy kohteliaasti, sillä edellisilta on päässyt venähtämään eikä ruoka maita.

Äiti ei tuputa sen enempää. Hän tuntee poikansa. Tämä on kieltäytynyt pienestä pitäen monesta hyvää tarkoittavasta neuvosta.

– Kyllä vanhemmat katselivat touhujani aika huolestuneena. Olin asettanut itselleni tavoitteet, mutta vanhempien silmissä se homma näytti täydelliseltä teinihaahuilulta.

Nopeita lähtöjä

Esa Pulliaisen koulu jäi kesken. Lahnuksen yhteiskoulussa hän nousi kesken oppitunnin pulpetistaan, käveli ulos ovesta eikä koskaan palannut.
Väsymyksellä oli osuutta asiaan, sillä Esa kiersi noihin aikoihin Suomea äänentoistoalan pioneerin Matti Sarapaltion matkassa. Opiskelua sekin tosin oli: musiikin, äänentoiston, roudaamisen ja reissaamisen. Sittemmin opeista on ollut hyötyä.

Kun Esa oppi äänihommat, hänestä tuli urallaan nousukiitoon lähteneen Dave Lindholmin yhtyeen roudari. Pesti loppui, kun Dave pyysi roudarilta vettä ja Esa vastasi: ”Hae ite vetes.”

Siirtymä musiikin taustajoukoista parrasvaloihin kävi nopeasti. Aloitteleva lauluntekijä Hannu ”Tuomari” Nurmio ja nuori kitaristi Esa Pulliainen löysivät amerikkalaisesta juurimusiikista yhteiset sävelet.

Tuomari Nurmion esikoislevy Kohdusta hautaan ei jäänyt huomiotta.

– Yhtäkkiä oltiin listaykkösiä ja vedettiin tukka luutana ympäri Suomea. Se alkoi ja loppui nopeasti, ja mitä siinä välillä tapahtui, ei jäänyt oikein edes mieleen, Esa kertoo 35 vuoden takaisista tapahtumista.

"Tärkein Baddingilta saatu opetus oli: omalla tyylillä voi pärjätä. Ei tarvitse matkia muita."

Yhtye hajosi pian ensilevyn jälkeen, sillä tulevaisuudesta oli kaksi kilpailevaa visiota – Nurmion ja Pulliaisen.

Tulevat vuodet osoittivat, että molemmat olivat oikeassa. Suomessa löytyi tilaus sekä Nurmion omaperäiselle ja uutta luovalle linjalle että Pulliaisen perinnetietoiselle pop-arkeologialle.

Lopullisesti Esan tyylin vakiinnutti seuraava yhteistyökumppani, Rauli Somerjoki.

– Tärkein Baddingilta saatu opetus oli, että omalla tyylillä voi pärjätä ja tulla toimeen. Ei aina tarvitse matkia muita. Pitää muistaa, että Badding erosi sen ajan joukosta aika paljon. Hänellä oli pokkaa laulaa peräkkäin Fiilaten ja höyläten ja Tammerkosken sillalla.

Raskaan talven jälkeen

Agentsin kaikkein pyhimmässä, Esa Pulliaisen rakentamalla studiolla Helsingin Pitäjänmäessä on ollut muutaman viikon hiljaista.

– Pitäisköhän ne kultalevyt tuoda tänne, tulisko siitä fiilistä? Esa miettii.

Agentsin uusimman levyn Sound on Sound  kivulloinen synnytys tapahtui täällä.

– Jotkut levyt syntyvät nopeasti ja jotkut ovat aivan hirveitä työmaita. Tämä viimeisin oli todella työläs, Esa kertoo.

"Täytyy myöntää, että matkat alkavat tuntua pidemmiltä ja myöhäiset soittoajat rassaavat."

Uuden levyn tekemiseen ei meinannut löytyä Esan mukaan ”oikeaa jengaa”. Lisäksi Esa sairastui toissa syksynä keuhkokuumeeseen, jota ei diagnosoitu aluksi oikein.

– Tein hölmöyksissäni muutaman keikan keuhkokuumeessa. Yhdellä niistä nousi seinä vastaan – totaalinen umpikuja.

Toipuminen vei aikansa ja tapahtui osittain tahdonvoimalla, sillä levy piti saada valmiiksi: kesäksi oli tiedossa keikkoja sekä 35-vuotisjuhliaan viettävän Agentsin että oman Esa Pulliainen C-Combon kanssa.

”Agents syö kolmelta”

Esalle viime kesä oli neljäskymmenes kesä tanssilavoilla.

– Täytyy myöntää, että samat matkat alkavat tuntua pidemmiltä. Unta ei saa enää niin helposti, ja myöhäiset soittoajat rassaavat.

Konkarilla on omat, toimiviksi havaitut lääkkeensä uuvuttaviin matkoihin Suomen valtateillä.

– Maisemia en ole katsellut enää 30 vuoteen. Sen sijaan uppoan mielelläni kirjojen maailmaan ja kuuntelen musiikkia tai radiodokumentteja.

Kuulostaa keski-ikäiseltä. Kaukana ovat ne päivät Topi Sorsakosken alias Pekka Tammilehdon kanssa, kun käyttöön vakiintui lentävä lause ”Agents syö kolmelta”.

"Kulkemista ei klaaraa, jos luonteessa ei ole vähän kulkuria."

Lause sai alkunsa, kun Väinämöinen-nimellä tunnettu hahmo tuli Agentsin kiertuepäälliköksi ja yritti saada yhtyeen ruotuun.

– Olimme aika villiä ja vallatonta porukkaa, joten Väinämöinen laati meille selkeät säännöt. Yksi periaate oli se, että tasan kolmelta syödään lounas.

Esa alkaa olla pikkuhiljaa siinä iässä, jossa löydetään golf, uskonto tai terveet elämäntavat. Esalle kulkeminen maittaa vieläkin – tai ainakin menettelee.

– Jatkuvaa kulkemista ei klaaraa, jos luonteessa ei ole vähän kulkuria. Vielä tässä kävelyttää, mutta askel pikkuisen lyhenee.

Lohdun lähettiläs

Esa Pulliainen koki olevansa koulussa erilainen nuori. Hän tunsi syntyneensä sukupolvea liian myöhään, sillä hänen sielunmaisemansa sijoittui 1950-luvulle ja 1960-luvun alkuun.

Sinne hän pääsi mielikuvituksessaan kuuntelemalla vanhoja levyjä ja opiskelemalla ke­vyen musiikin historiaa. Jopa osa Esan unista sijoittui nuorena tyylipuhtaalle 1950-luvulle.

– Silloin on tehty hienoimmat autot, hienoimmat soittimet, hienoimmat kledjut ja oikeastaan mikä tahansa design. Minun silmääni 1970- ja 1980-luku olivat aivan kauheita.

"Jumaliste kun lähetään rajaseuduille esiintymään. Siellä Agentsin merkityksen näkee."

Topi Sorsakoski määritteli joskus Agentsin, että sen rooli on olla vaari keinutuolissa pitämässä perheelle tarinatuokiota, lukemassa Välskärin kertomuksia.

Esa on puolestaan todennut, että ”mun duuni on viedä lohtua Suomen korpiin”.

Agents edustaa rakennemuutosten vyöryssä jotain puhdasta, pysyvää ja luotettavaa.

– Kyllä se just niin on. Kun kierretään isoja tanssilavoja, sitä ei välttämättä huomaa, mut jumaliste kun lähetään rajaseudulle paikkoihin, joissa bändit eivät enää juurikaan käy. Siellä sen merkityksen näkee. Ihmiset saavat meidän soitosta lohtua ja elämäniloa.

Musiikki on samassa roolissa myös Esan omassa elämässä.

– Kyllä niitä heikkoja hetkiä tulee. Tuntuu ettei touhussa ole mitään tolkkua. Sellaisista paikoissa vanhat levyt lohduttavat: Gene Vincent, Hank B. Marvin ja Sounds. Elämällä on sittenkin joku tarkoitus.

Kotona en rokkenrollaa

Perhe-elämän makuun Esa Pulliainen pääsi vasta nelikymppisenä.

– Mulla ei ollut siihen asti mitään muuta kuin musiikki. Kun muut rassasivat muijia ja mopoja, minä rassasin kitaroita. Katsoin sitä ikäisteni touhua hyvin ulkopuolisena.

Vaimoonsa Maritaan Esa tutustui viitisentoista vuotta sitten. Vaimo työskentelee erityisopettajana ja tytär Brita on teini-ikäinen.

– Nautin normaalista perhe-elämästä. 40 ensimmäistä vuotta tuli rokattua ja rollattua, mutta himassa en rokkenrollaa. Olen ihan eri ihminen.

Marita on kotoisin Ulvilasta. Kesät perhe viettää Lavialla, josta Esa sinkoilee keikoilleen.

– Brita totesi just yks päivä äidilleen, että kyllä isä on ollut tosi rohkee, kun se mennyt maalaisjuntin kanssa naimisiin. Hän ei varmaan pystyis. Teineillä on mahtava ajatuksenjuoksu!

"Näillä elämäntavoilla en olisi hengissä, jos en polkisi pää punaisena joka päivä."

Ihminen paljaimmillaan

Esa Pulliainen on nähnyt läheltä suomalaisen kevyen musiikin kiihkeät ja kosteat vuodet, joista kaikki mukana heiluneet eivät selvinneet hengissä.

Omaksi pelastuksekseen Esa laskee perheen ja polkupyöräilyn.

– Näillä elämäntavoilla en olisi enää hengissä, jos en polkisi pää punaisena joka päivä.

Rakastetuimpia laulajia yhdistää usein epävarmuus ja herkkyys, jotka kuulijat jollain tapaa aistivat. Esimerkiksi Badding oli tunnettu siitä, että hän suorastaan kammosi yleisön eteen astumista.

Myös Esa tunnustaa olevansa pohjimmiltaan ujo ja arka.

– Helppohan sellainen rooli on ottaa, että on tietyt maneerit, joiden taakse menee jemmaan. Kestohymy lärviin ja menoksi. Se on vähän eri juttu, kun puhutaan topeista ja baddingeista, herkistä jätkistä ja taiteilijoista.

Topi Sorsakoski tunnettiin rehvakkaana seuramiehenä ja naistennaurattajana, mutta myös hänessä oli hauraampi puoli.

– Joskus Topikin oli yllättävän… miten mä sanoisin… arka ei ole oikea sana… eikä pelokas. Topi oli niin rehellinen, että sillä ei ollut mitään kilpeä suojanaan. Se oli aika haavoittuvainen. Ehkä jossain kohtaa viinasta tuli se kilpi.

Vastavirtaan mars

Suosio on Jumalten keinu, jossa menestystä seuraa takuuvarmasti laskukausi ja unohduksen laihat vuodet. Kunnes sitten taas jostain kohtalon oikusta tai sinnikkyyden siemenestä ura kääntyy uuteen nousuun.

Esalla ja Agentsilla on takana sen verran monta kierrosta keinutusta, että nousuihin ja laskuihin alkaa jo tottua.

– Sitä oppii vuosien saatossa ottamaan takkiinsa. Oppii saavuttamaan ja hyväksymään sen, että aina ei voi voittaa.

Neuvojia ja paremmin tietäjiä löytyy toki aina. Heistä Esa ei paljon perusta. Vasta aika näyttää, mikä kestää ja mikä ei.

Mestarikitaristi kutsuu metodiaan vastavirtaan uimiseksi.

– Se pitää vireessä ja hengissä, kun joutuu koko ajan vähän tappelemaan. Valtavirran mukana eivät mene kuin tylsimykset.

Kuka on Esa Pulliainen?

  • Syntynyt 1.1.1957 Helsingissä.
  • Asuu Kaivokselassa Vantaalla.
  • Perhe: Aviopuoliso Marita ja tytär Brita.
  • Ammatti: 35 vuotta toimineen Agents-yhtyeen perustaja ja kitaristi.
    Into­himoinen äänittäjä.
  • Harrastukset: Hiihto, laskettelu, polkupyöräily, lukeminen ja elektroninen musiikki.

Annikki Kyllöseltä on tutkttu harvinaista ja halvannuttavaa sairautta, johon ei toistaiseksi ole löytynyt selitystä. Vakavan sairauden epäilyjen kanssa hän on oppinut paljon elämästä, ilosta ja hetkien merkityksestä.

"Oli perjantai-ilta maaliskuussa 2012. Ravirinkimme eli tuttu lenkkiporukkamme kokoontui Suomussalmen kylpylälle. Olin vuorotteluvapaalla ja edessä oli kolmen viikon reissu Yhdysvaltoihin.

Hiihtokilometrejä oli tullut sinä talvena paljon, ja mietin lenkillä, olinko saanut lihakset jumiin hiihtämisestä. Meno tuntui jotenkin työläältä ja hankalalta.
En ehtinyt miettiä asiaa sen enempää, vaan pakkasimme tavarat ja lähdimme matkaan kohti Amerikkaa. Reissun päällä vaiva jatkui; toinen jalka äänti ja läpsytti kummasti. Säikähdin toden teolla, kun huomasin, että toinen jalkapohjahan oli aivan hervoton. En päässyt enää varpailleni.

Amerikan-matka meni kuitenkin hyvin, onnistuin jopa lumikenkäilemään Kalliovuorilla. Kun palasimme Suomeen, hiihtelin ja elin melko normaalisti, sillä mitään kipuja ei ollut.

Oire on löydöstä suurempi

Aloin kaivaa netistä tietoa, mikä jalkaterässäni voisi olla. Epäilin ensi alkuun niin sanottua mansikanpoimijan halvausta, jossa pohjehermo on joutunut lihaskalvojen puristukseen.

Myös tuttu lääkäri epäili jonkinlaista hermopinnettä ja kehotti jatkotutkimuksiin yksityiselle puolelle, jotta apua ei tarvitsisi odottaa liian pitkään.
Tein työtä käskettyä. Magneettikuvissa paljastui selkärangan viidennen nikaman ahtauma, ja sain lähetteen julkiselle puolelle leikkaukseen.
Siinä meni muutama kuukausi leikkausta odotellessa. Kun neurokirurgi paneutui tapaukseeni, hän oli sitä mieltä, että löydös ei ole yhtä suuri kuin oire. Hän halusi tutkia myös neurologisen puolen. Ehkä siellä olisi jotain, mikä selittäisi oireeni.

Neurologisissa tutkimuksissa minulta löydettiin liekaantunut selkäydin. Selkäydin ei päässyt liikkumaan normaalisti selkäydinkanavassa, vaan oli jänteellä kiinni selkäydinkanavani pohjukassa.

Jäin taas odottamaan leikkaukseen pääsyä. Jonotusaikana oireet pahenivat ja jaloista katosi pikkuhiljaa voima. Pystyin vielä kävelemään, mutta se alkoi olla aikamoista känkkäämistä. Piti pelätä, kantavatko jalat vai kaadunko.

Selkäydinkanavasta naps

Elokuussa 2013 pääsin Oulun yliopistolliseen keskussairaalaan leikkaukseen, jossa jänne selkäydinkanavan pohjukasta napsaistiin poikki.
Leikkauksen jälkeen minut passitettiin kotiin kuntoutumaan. Yritin kuntoutua innolla, mutta se ei onnistunut, vaan jalat tottelivat yhä huonommin.

Palasin alkuvuodesta 2014 töihin tekemään puolta päivää, mutta jo rappujen nouseminen työpaikalle oli lähes ylivoimaista. Kiskoin itseni toiseen kerrokseen sisulla ja käsivoimilla.

Henkisesti elin kovia aikoja. Olin luullut koko elämäni, että kun ihminen sairastuu, ensin annetaan diagnoosi ja sitten hoidetaan. Huomasin kauhukseni, että lääkäreillä ei ollut haisuakaan, mikä minua vaivaa. Oireet vain pahenivat, mutta kukaan ei pystynyt auttamaan.

Tokaisin miehelleni, että taidan kuolla ennen kuin kukaan saa selville, mikä minua vaivaa.

Viime vuoden huhtikuun alussa jäin sairauslomalle ja tutkimukset jatkuivat. Googlasin hädissäni, mistä saisin hankittua minkäkin tutkimuksen ja hoidon. Neuvottomuus ja odottaminen ottivat koville.

Lopulta pääsin Tampereelle tapaamaan harvinaisten neurologisten tautien asiantuntijaa, dosentti Aki Hietaharjua.
Hietaharjun tapaaminen oli todella helpottava.

Neuvottomuuden ja hädän keskellä itsesääli meinasi saada vallan. Teki mieli linnoittautua kotiin ja vetää peitto korville.

Tuntui ylivoimaiselta selittää tutuille ihmisille, miten koko ikänsä urheillut nainen ei saakaan tossua toisen eteen. Toivoin, että asuisimme jossain suuressa kaupungissa, jossa voisin liikkua tuntemattomana.

Pikkuhiljaa pääsin pahimman yli. Nyt uskallan taas kohdata ihmisiä ja osaan kertoa tilanteeni ilman, että alan heti itkeä. Kärsimättömyyteni ja hätäni ovat hellittäneet. Olen hyväksynyt tilanteen ja päättänyt mennä näillä, mitä annetaan.

Onhan tässä annetukin

Vierelläni on positiivinen ukko, Jari, joka repii minut aina takaisin arkeen ja elämään – vaikka kaveriksi ikkunanpesuun.
Keskimmäinen lapsemme Minttu rakensi miehensä kanssa viime vuonna omakotitalon tähän ihan lähelle. Meidän talo kuhisi taas elämää, kun rakennusporukka kävi täällä syömässä ja tytär miehineen asui rakennusvaiheen ajan meillä.

Saimme myös osallistua yhteiseen odotukseen, ja joulukuussa Minttu synnytti ensimmäisen lapsenlapsemme Fridan. Pikku-Frida on antanut minulle valtavasti iloa ja voimia.

Myös suurin osa ystävistä on pysynyt rinnalla. Kun en päässyt enää lenkille, lenkkikaverit alkoivat tulla tänne ja käydä kanssani muun muassa uimassa.

Huomisesta ei ole takuuta

Totta kai epätietoisuus rassaa minua, Jaria, lapsia ja koko lähipiiriä.

Mieheni jaksaa sanoa, että ehkä harvinainen tautini on nimeltään Annikki ja siihen keksitään vielä jokin hoito.

Oma toivoni on muuttanut muotoaan. Kun sairastuu näin vakavasti ja katsoo kuolemaa silmiin, tärkeät ja merkittävät asiat nousevat etualalle.

Kenellekään ei ole luvattu huomista päivää emmekä tiedä, kuka lähtee ensimmäisenä. Jos kuolemaa jää odottamaan, elämä jää elämättä.
Haluan elää viimeiseen päivään asti. Vaikeuksia ja esteitä tässä varmasti tulee, mutta sitten elän niiden kanssa.

liljankukka

Annikki Kyllönen: "Kun kuolemaa katsoo silmiin, näkee elämän"

Hyvin sanottu " Kun kuolema katsoo silmiin näkee elämän.." Yritän sopeutua vakavaan, parantumattomaan neurologiseen sairauteen. Alussa diagnoosin saatuani oli sama reaktio; teki mieli vaan olla pimeässä peiton alla. Ihmisten kohtaaminen pelotti ja ilman itkua en saanut yhtäkään sanaa sanottua. Empatia nosti tunteet heti pintaan. - Muutama kuukausi diagnoosista on kulunut ja yritän nauttia siitä mitä on ollut ja mitä vielä on jäljellä. " Päivä kerrallaan" ja "nauti tästä hetkestä" on välillä...
Lue kommentti