1960–70-lukujen huippumallin Marion Heroldin elämä näytti helpolta, mutta harva tiesi laihuuden aiheuttamista paineista tai nuoren äidin suuresta surusta. Rakkauttakin hän joutui etsimään pitkän kaavan kautta.

Lehden kuvassa kaukaisuuteen katsoo sensuelli, viehättävä nainen. Vaaleat hiukset hulmahtavat, silmät ja huulet viestivät lupausta. Minihameen alta pistävät pitkät sääret on verhottu tiukkoihin saappaisiin.

Vuonna 1967, noin kuukausi ennen kuvan ottamista, Marion Herold on ollut mallina Pariisissa Louis Feraudin näytöksessä. Hän on elänyt kaksi viikkoa syöden pelkkiä laihdutuspillereitä, joita lentoemäntätuttavat tuovat hänelle maailmalta. Pillereiden avulla pysyy energisenä. Ne vievät ruokahalun. Laihuus on työn vaatimus.

Näytösten jälkeen illallisella Marion syö. Hän alkaa voida niin pahoin, että käy välillä oksentamassa roskikseen ravintolan pihalla. Ohikulkija kysyy huolestuneena, voisiko hän auttaa nuorta naista. Marion istuu voipuneena portaalla: "Ei hätää, menen kohta syömään jälkiruuan", hän vastaa.

Suomessa Marion joutuu sairaalaan.

"Mitä oikein olet tehnyt itsellesi? Pillereissä on amfetamiinia!" lääkärit kauhistelevat.

Marion on niin väsynyt, että saattaa nukahdella kesken päivän. Huolestunut äiti tuo tyttärelleen raakaa jauhettua maksaa, jonka joukkoon on sekoitettu puolukoita. Marion mättää epämiellyttävän näköisen sekoituksen suuhunsa pimeässä vessassa. Hemoglobiini nousee, mutta mieliala ei. Naistenlehden kansijuttu saa hänet itkemään katkerasti.

Muotikuvat ja juorupalstat eivät kerro totuutta. Irtoripsillä reunustetussa katseessa vaihtelevat suru ja ilo. Onko tämä se, mitä minulle on elämässä tarkoitettu?

HYPÄTÄÄN 50 VUOTTA ajassa eteenpäin. Maisemasta sitä ei huomaa. Mutkainen ja mäkinen soratie kiemurtelee läpi vehmaiden metsien ja niittyjen kuin vanhassa kansakoulun lukukirjassa. Tuolla laiduntaa lammaslauma, tuolla hirnahtaa hevonen aitauksessaan. Isännät pohtivat traktoriensa äärellä syksyn satokuulumisia.

Perillä, kalliolla, nököttää sievä punainen talo. Kolmen hehtaarin tontille se on poikinut lukuisia pienempiä punaisia varastorakennuksia. Ne ovat aviomiehen kädenjälkiä.

Marion kotinsa edustalla.
Marion kotinsa edustalla.

Talon emäntä Marion Herold lehahtelee ympäri puutarhaansa. Ruusuja, raparpereja, parimetrisiä hortensioita, kasvimaa. Rhododendron, joka on päättänyt omistaa koko maailman. Huolella leikattu Terijoen salava. Huvimaja, kasvihuone, jonka katossa köynnöstävät tomaatit ja kurkut ja jonne

Marion mielellään vetäytyy lukemaan, kirjoittamaan tai joogaamaan.

– Äitini oli intohimoinen puutarhuri. Vannoin, ettei minusta tule koskaan sellaista. Nyt saatan unohtua tuntikausiksi tänne.

Tontille vilkkuu meri. Ulkohuussin ovessa ei ole yläosaa, joten siellä istuskelija saa rauhassa ihailla merimaisemaa.

Marion toteuttaa mietelausetta, joka heilahtelee kyltissä talon seinällä: A thing of beauty is a joy Forever. Kaunis asia on ikuinen ilo.

– Luin joskus, että Englannin hovin kuningataräiti liikkui aina puutarhassaan helmet kaulassa. Päätin, että minäkin arvostan puutarhaani pukeutumalla koruihin.

JOS PIHA ON haaveiden puutarha, on talon yläkerrassa vain lapsenlapsille pyhitetty unelmahuone. Naulassa on valmiina vaihtovaatteita ja seinällä "aarrekaappi", jonka pikkuesineiden historiasta Marion kertoo lapsille tarinoita aina ennen nukkumaanmenoa.

Kun Marion kantoi esiin malliaikojensa leikekirjat, yksi lapsenlapsista, 8-vuotias Amelie ihmetteli:

– Famu, oletko sinä joskus ollut näin kaunis?

Pitkäsäärinen famu on kuitenkin varsin tyytyväinen nykyiseen ulkomuotoonsa.

Työvuosinaan Marion toimi parfyymitalojen verovapaasta myynnistä vastaavana edustajana. Hän matkusti paljon ja osallistui illalliskutsuille. Painoa kertyi.

Viime vuosien aikana Marion on laihtunut 14 kiloa, kiitos säännöllisen joogan, puutarhapuuhailun ja hiilihydraatittoman, hyvän rasvan dieetin, joka sallii herkuttelunkin. Pöydässä on yksi Marionin bravuureista, gluteeniton ja sokeriton suklaakakku, joka on koristeltu hempeästi ruusunkukalla.

1960-LUVUN ALUSSA Marion esiintyi 15-vuotiaana koululaisena Stockmannin tavaratalon nuorisomuotinäytöksessä. Sitä katsomaan olivat tulleet myös Jane ja Aatos Erkko amerikkalaisten ystäviensä Eileen ja Gerald "Jerry" Fordin kanssa.

Eileen Ford ihastui Marionin pohjoismaiseen vaaleuteen ja alkoi valmistella tyttöä kansainvälisille mallimarkkinoille.

– En osannut vielä hyvin englantia, joten Eileen lähetti minulle englanninkielisiä dekkareita. Luin kirjan ja lähetin hänelle kirjeessä selvityksen juonesta ja tapahtumista. Sitten hän toimitti minulle lisää luettavaa.

– Elämäntaidon valmennuskurssilta löysin hengityksen voiman ja joogan, Marion kertoo.
– Elämäntaidon valmennuskurssilta löysin hengityksen voiman ja joogan, Marion kertoo.

Vuonna 1966, parikymppisenä, Marion solmi ensimmäisen avioliittonsa nuoruuden rakkautensa kanssa. Seuraavana vuonna hotelli Marskissa valittiin vuoden tähtimannekiini.

"Hän on Marion Björksten, ikä 21, pituus 176, paino 57, koko 38, rouva, kotipaikka toistaiseksi Helsinki", Seura-lehti kirjoitti.

"Mitkä olivat ne ominaisuudet, jotka toivat voiton? Marion Björkstenin mielestä ne olivat pituus, hyvin onnistunut vaatevalinta (kilpailussa esiinnyttiin terassipuvussa, kävelyleningissä, takki- ja leninkiyhdistelmässä sekä iltapuvussa), itse tehty make up, kampaus ja tietenkin se, miltä vaatteet näyttivät päällä sekä hurja laihuus."

Seuran juttu kuitenkin tähdensi, ettei tähtimannekiini luota vain valokuvamallin uraan, vaan aikoi valmistua kirjeenvaihtajaksi ruotsalaisesta kauppakorkeakoulusta. Mutta mallin ura vei voiton, ja Marion palasi säännöllisesti Pariisiin. Samalla hän perusti Kummitäti-nimisen mallitoimiston ystävättärensä kanssa.

Maailma halusi Marionin. Hänen pitkät vaaleat hiuksensa saivat näytösyleisön kiljumaan.

– Suosio imarteli, mutta tunsin juurieni olevan Suomessa. Kun minua houkuteltiin pysyvästi Pariisiin, menin kampaajalle ja leikkautin tukkani. Olin juuri sellainen, mistä suomalaisia tyttöjä on mallimaailmassa moitittu: halusin pysyä kotona.

Vauvakin ilmoitti kohta tulostaan. Marionilla oli koko ajan omituinen tunne, että jotain ikävää voisi tapahtua. Hän synnytti kuitenkin kymmenen pisteen tytön.

– Kolmiviikkoisena tyttö kuoli streptokokkibakteeriin.

– Pitkään elin tuskassa miettiessäni, keneltä vauva olisi voinut saada tartunnan. Lopulta tajusin, ettei syyllisen etsimisellä ollut merkitystä.

Aivan tuntemattomatkin lähettivät monta osaaottavaa ja kannustavaa kirjettä. Oli myös heitä, jotka eivät ymmärtäneet menettämisen kipua: "Jos sä haluat, voit kyllä pitää mun vauvaa sylissäsi joskus."

Sitten syntyi poika, Seba. Ristiriitaiset tunteet vuorottelivat Marionin mielessä. Ellei hän olisi menettänyt tytärtään, tätä poikaa ei olisi olemassa.

MARION MATKUSTI Helsingin ja Pariisin väliä mallintöissä. Rouva - ja äiti - osallistui myös Suomen edustajana Fordin mallikisoihin Caprilla.

Lenita Airiston ensimmäisen muotikiertueen jälkeen vuonna 1970 Marion palkattiin Pierre Robertin pr-päälliköksi. Siitä alkoi ura kosmetiikan palveluksessa.

Ensimmäinen avioliitto kariutui tyttären kuolemaan ja Marionin silloiseen elämäntyyliin.

Tuli uusi avioliitto ja syntyi toinen poika, Alex. Toinenkin liitto kariutui, ja helppoa ei ollut sillloinkaan.

LAPSET TUOTTIVAT ILOA, mutta rakkautta ei tuntunut löytyvän. Marionille suositeltiin käyntiä ennustajan, silloin tunnetun Madame K:n vastaanotolla. Hän halusi tietää talon kohtalosta ja siitä, saako olla poikiensa läheisyydessä jatkossakin.

– Sain niin paljon lupauksia tulevasta, että tunsin, ettei elämä tähän lopu. Madame sanoi, että tapaisin elämäni miehen työmatkalla. Minulla oli laivoilla työskennellessäni tapana mennä nukkumaan viimeistään puoliltaöin. Työtoverini vitsailivat, että mitäs me sitten tehdään, jos se kaivattu mies ilmestyy sinä aikana, kun minä olen jo unten mailla.

Keväällä 1984 Oscar de la Rentan konferenssissa Silja Linen laivalla työskentelevä Keijo Nylund haki Marionia tanssimaan.

Mies olisi tarjonnut drinkin, mutta Marionilla oli tietysti kiire nukkumaan.

Vesilasillisen hän sentään suostui nauttimaan. Mies pyysi häntä kanssaan lenkille, ja Marion päätti opetella juoksemaan.

– Syksyllä juoksin Keijon kanssa kympin lenkin. Sillä aikaa kun saunoin, Keijo valmisti minulle kreikkalaisen salaatin ja keitti teetä. Wau, mikä mies, ajattelin saunan lauteilla. Runsaan vuoden kuluttua perustimme yhteisen perheen poikinemme.

Marion oli nelikymppinen, kun nuorin pojista, Mikke, syntyi.

Ennustaja sattui olemaan oikeassa. Kolmas avioliitto toi pitkäaikaisen, loppuelämän mittaisen rakkauden.

Vuotta ennen eläkkeelle jäämistään vuonna 2006 Marion hakeutui elämäntaidon valmennuskurssille. Hän oli käynyt useamman kerran ystävättärensä kanssa Ruotsissa kurssikeskuksessa nimeltään Masesgården.

– Hain rohkeutta olla oma itseni. Löysin mindfulnessin, hengityksen voiman ja hurahdin joogaan. Siellä vahvistui myös halu muuttaa pysyvästi maalle, punaiseen taloon.

Kaappeihin kertyneet turkkinsa ja iltapukunsa Marion lahjoitti nettikaupan kautta Roosanauha-keräykseen - myös malliaikoina hankitun tiikeritakin.

– Isänisäni oli kotoisin Venäjältä. Isälläni oli sanonta shirokaja natura, antaessasi saat. Isä näki myös, että elämässä kaikki on mahdollista. Ilman vastoinkäymisiä en osaisi arvostaa jokaikistä päivää.

Myönteisyys on ollut Marionin elämän kantava voima. Hänen mieleensä muistuu valokuva, jossa hän puistelee mattoa leikkimökin kuistilla alle kouluikäisenä. Kuva tulvii onnea ja turvallisuutta. Samanlaista mielihyvää Marion sanoo tuntevansa yhä.

– Mikään ratkaisu ei ole jäänyt harmittamaan, ei sekään, että kieltäydyin maailman makeista houkutuksista.

– Elämässäni on nyt viisi prinsessaa ja kaksi prinssiä, ja olen heistä suunnattoman iloinen, Marion sanoo.

Artikkeli on alun perin julkaistu ET-lehden numerossa 19/2015.

Marion Herold o.s. Björksten

Syntynyt: Helsingissä 1946.
Perhe: Aviomies Keijo Nylund, kolme poikaa Seba, Alex ja Mikke, kuusi lastenlasta, yksi bonus-lapsenlapsi.
Työ: Valokuvamalli 1960-70-luvuilla. Eri kosmetiikkatalojen palveluksessa vuoteen 2007 asti. Eläkkeellä.
Harrastukset: Puutarhanhoito, jooga, ruuanlaitto.

Juontaja Kari Salmelainen muistelee, kuinka rakkaus syntyi Napakymppi-ohjelmassa – ja kertoo, miten hänen oma parisuhteensa on kestänyt yli 20 vuoden ajan. 

– Nopeasti kuvauksissa jo aisti, että keillä osallistujista synkkaisi parhaiten, kertoo Napakymppiä juontanut Kari Salmelainen. Hän juonsi ohjelmaa vuosina 1985–2002.

Salmelainen on tavannut muutamia Napakympin kautta naimisiin päätyneitä pariskuntia.

– Ruotsinlaivalla olen tavannut pariskunnan, joka tuli esittelemään 18- ja 20-vuotiaat tyttärensä. He kertoivat tavanneensa Napakympin kautta. Onnittelin tietysti ja otimme muutaman valokuvan, Salmelainen kertoo.

Salmelaisen mukaan Napakympissä ihmiset olivat kiinnostuneita samoista arvoista kuin tanssilavalta kumppania hakiessaan.

– Kysymykset toistuivat usein hyvin samankaltaisina. Alkuun ihmettelin, että miten ihmiset jaksavatkin kysyä aina samoja asioita, mutta sitten ymmärsin, että ne ovat niitä kaikkein tärkeimpiä kysymyksiä, Salmelainen kertoo.

– Minkälaisesta ruuasta tykkäät ja pidätkö matkustelusta toistuivat moneen kertaan. Monet olivat myös kiinnostuneita siitä, pitääkö kumppani valkosipulista, Salmelainen naurahtaa.

Kari Salmelainen Napakympin kuvauksissa.
Kari Salmelainen Napakympin kuvauksissa.

"Vuosipäivien vietto kuuluu amatööreille"

Salmelainen on itse pitänyt yhtä puolisonsa Sirpa Teräksen kanssa yli kaksikymmentä vuotta.

– Sirpa ohjasi parikymmentä vuotta Napakymppiä, vietimme siis jo töissä paljon aikaa yhdessä. On vaikea enää edes muistaa, mistä kohtaa parisuhteemme alkoi.

Kari Salmelaisen paras parisuhdevinkki on kunnioitus.

– Toisen osaamista, ammattitaitoa ja luonnetta on osattava arvostaa. Liian usein tulee nähtyä pariskuntia, joissa toista mollataan tyhmyydestä tai osaamattomuudesta. Sellaisen todistaminen tekee aina pahaa. 

Samankaltainen ajatusmaailma ja vahva luottamus ovat Salmelaisen mukaan parisuhteen tärkeimpiä rakennuspalikoita.

– Sirpa ja minä olemme molemmat tarkkoja televisioviihteen ammattilaisia. Olemme myös tottuneet joustamaan ammattiemme puitteissa. Vuosipäivien vietto kuuluu amatööreille, Salmelainen toteaa.

Hänen mielestään suhdetta kannattaa juhlistaa vaikka arkisena maanantaiaamuna, kun muut ovat töissä ja yhteistä aikaa viimein löytyy.

– Luottamukseen sisältyy myös se tärkeä näkökulma, että kumpikaan ei suhteessa roiku toisessa kynsin ja hampain kiinni, molemmilla on oltava oma tilansa mennä ja tehdä.

Kari ja Sirpa-vaimo.
Kari ja Sirpa-vaimo.

"Enää en kaipaa televisioon"

Napakymppi jatkuu televisiossa jälleen syksyllä, Janne Katajan juontamana.

– Aikansa kutakin, ne hommat ovat minun osaltani ohi. Televisioon en enää kaipaa, ne ajat on jätetty taakse, Kari Salmelainen sanoo. 

Salmelainen esiintyy silloin tällöin koko perheen toritapahtumissa juontamassa Napakymppejä.

– Olemme vaimoni kanssa molemmat jo eläkkeellä ja rakastamme tehdä spontaaneja matkoja. Maailmaa on tullut kierrettyä, se on hauskaa puuhaa. Liika keikkailu vaikeuttaisi lähtemistä liikaa, joten olen tarkka siitä, minkälaisiin hommiin sitoudun. Televisioon en enää lähtisi, Salmelainen toteaa.

Lue lisää Kari Salmelaisen kuulumisia ET:stä 14/2017. 

Savolaistunut napolilainen Paco kertoi vuoden 2016 murrekisassa värikkäästi tuntemuksista, joita miljoonakaupungin kasvatille jäi aution oloisesta Pielavedestä. Hän veti esityksen uudelleen ET:n lukijoille.

Mamma mia! Vai voe tokkiisa...? Paco Nucci toteaa, että napolilaisissa ja savolaisissa on paljon samaa: puheliaisuus ja vahva murre.

– Rakastan Kuopiota, enkä voisi kuvitellakaan asuvani muualla, vaikka olin Helsingissäkin monta vuotta. Tykkään myös savolaisista naisista, sillä kaikki neljä vaimoani ovat olleet savolaisia, Paco nauraa.

Pacon mielestä savon murteen mukavin lausahdus on yrkäilöö myteröityä eli alkaa hämärtyä.

– Opin kieliä helposti ja olen opiskellut suomen kieltä Helsingin yliopistossa. Uskomattoman paljon ovia avautuu, kun huasteloo savon murretta. Kun käyn vaikka verovirastossa ja heitän iloisesti päevää niin minua palvellaan heti hymyillen. Ottavat toki vähän vitsinä, mutta myös arvostavat.

– Olen aina osannut ja halunnut kuunnella ihmisiä, ja saada kontaktia. Savossa ihmisten kanssa pääsee paljon helpommin juttuun kuin Helsingissä. Sitten heistä ei meinaa päästä eroon...

Paco Nucci pyörittää neljää ravintolaa Kuopiossa. Gusto Runin -viinibaari avattiin kesällä satamassa Raninin vanhassa myllyssä. Lounaskahvila Momentontossa kauppakeskus Minnassa on tarjolla muun muassa tuorepastalounaitaja kotitekoista jäätelöä. Lisäksi Paco isännöi Sorrentoa ja Capri Marinaa satamassa.

ET-lehti tutustuu tänä vuonna Suomen eri heimoihin ja maakuntiin juttusarjassa Minun heimoni. Savolaisuudesta ja savolaisista voit lukea ET:n numerosta 14/2017. 

 

Sarjakuvia savoksi kääntänyt Olavi Rytkönen kertoo, millainen mies on rellukka. Entä miksi olisi kätevää, jos urheiluselostuksetkin tehtäisiin savoksi? 

Sonkajärveltä syntyisin oleva ohjelmapalveluyrittäjä, kuopiolainen Olavi Rytkönen puhuu elävää ja hersyvää savon murretta. Tekstaritkin hän näpyttää savoksi.

Olavi tunnetaan muun muassa sarjakuvien savontajana. Asterix-kirja Opeliksin Orjalaeva on muhevaa luettavaa. Olavi tekee paljon juontöitä, ja stand up -keikoilla hän voi vetää 20 minuutin sukellus savolaisuuteen -pätkän.

– En pistä karvahattua viärinpäin ja esitä pöljempöö ku mittee jo valamiiks oon. Vanahoissa elokuvissa se tyhmä polliisi olj melekein aena savolainen. En tykkee liian piälleliimatusta murteella puhumisesta. Minun savolaenen on normaalisti pukkeutunu city-savolaenen, tämmönenpähän viiskymppinen ukon vuplake.

Interaktiivinen murrekonsultataatio särkee aina jään Olavin vetämissä firmojen iltatilaisuuksissa.

– Alotettaan rojjaattamalla kaverin kanssa käsjpäevät. Sitten neovon kaikkia sanomaan toesilleen savoks mitenkä mukavoo olj ku kaverikkii ilikes pilleisiin köejjäytyä. Väkisinnii tämä alakaa naarattoo, tunnelma kevenöö ja ilta lähtöö mukavasti alakuusa. Monet kättelöö illan mittaan montae kertoo.

Katso yllä olevalta videolta, miten savolaisittain luonnehditaan esimerkiksi Jorma Uotista ja Jope Ruonansuuta. Olavi kuvailee myös, miten mukavaa olisi, jos urheiluselostukset tehtäisiin savon murteella.

Murrerunoilija Heli Laaksonen elää vuodenaikojen rytmissä ja rauhoittuu metsässä. Siellä hän saa olla piilossa katseilta ja kameroilta.

"Olen syntynyt Turussa ja elin siellä ensimmäiset vuoteni. Minulle olivat jo pienenä tärkeitä eksyneet orvokit, jotka kurkistivat nurmikosta.

Meillä oli isäni synnyinseudulla Lokalahdella pieni viljelyspalsta. Isä rakensi metsän reunaan havumajan, jonka hienon hämäryyden muistan vieläkin. Sain vetäytyä majaan omiin oloihini.

Olin lapsena paljon Halikossa. Mummon talo sijaitsi korkealla mäellä, josta näkyy peltojen yli joka suuntaan. Missään ei tänä päivänäkään pilkistä rivitaloa tai Prisman kulmaa.
Se on sielunmaisemaani. Olin paljon kahdestaan mummon kanssa. Mummo oli karjakko ja puhui lämpimästi lehmistä.

”Mää tahro olla lehm koivu al”, kirjoitin myöhemmin runossani.

"Koko suku murehti kuohuttavaa tekoa."

Mummolan valtava pihakoivu kurkotti sen verran naapurin puolelle, että tämä ällipäisyyksissään kaatoi sen. Koko suku murehti kuohuttavaa tekoa.

"Metsässä rauhoitun"

Työhöni liittyy paljon esiintymistä ja muuta liehumista.

Metsä on minulle paikka rauhoittua. Siellä ei ole silmäpareja tuijottamassa eikä valvontakameroita. Ei tarvitse miettiä, minkä vaikutuksen teen.

Lapsuuden havumajaan ryömin samalla tavalla katseilta piiloon. Kirjoittamiseenkin liittyy omaan maailmaan vetäytyminen.

Metsä ei saa olla pelkkä rahapölli. Ymmärrän, että ihminen voi puun ottaa ja hyödyntää sitä hyvällä tavalla, mutta kantojen maasta repiminen tekee minut murheelliseksi. Sen jälkeen metsä ei kelpaa enää mihinkään. Siellä hirvikin kompuroi.

Muutimme 1870-luvun maalaistaloon nelisen vuotta sitten. Naapurin pellot avautuvat ihan ikkunani alla. Minusta tuntuu, että he aivan erityisesti huolehtivat, että saisin ihailla hienoa ohrapeltoa.

Lue myös: Heli Laaksonen: "Levottomuuden iskiessä selaan Matkahuollon aikatauluja"

On mukava seurata, kuinka oraat nousevat esiin. Siemen itää, kärki erottuu mullasta ja maisema muuttaa vähitellen väriä.

"Vuodenaikojen vaihtelu tuo virkusuutta elämään."

Vuodenaikojen vaihtelu tuo virkusuutta elämään. Tykkään siitäkin, että talossamme on talvella vilu ja kesällä lämmin. Haluan elää vuodenaikojen rytmissä enkä torjua niitä.

Suurta kolkkoutta

Suurkaupungissa minulle tulee joskus yksinäinen olo, kun ikkunasta ei näy rakennusten lisäksi muuta kuin kenties taivaalla lipuva pilvi. Kaikki muu on ihmiskäden tekemää. Se on suurta kolkkoutta. Kun joskus vaikka lintu lentää ohi, siinä on sitten edes yksi sydän lisää läsnä.

Ehkä joillakin kaupunkilaisilla on sama tunne metsässä. Mutta itse olen mieluummin luonnon kuin tekniikan armoilla.

Runoilijana saan luonnosta voimaa ja inspiraatiota. Luontometaforat ovat keskeisiä runoissani.

Mielikuvituksessa kaikki on mahdollista. Esikoisteokseni nimi Pulu uis tulee siitä, kun Tartossa asuessani seurailin Emajoen sorsia. Yhtenä päivänä näin mielestäni pulun kelluskelevan niiden joukossa. En tiedä, halusinko vain niin kovasti nähdä pulun vieraassa elementissä, että näin sen."

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 14/2015.

  1. Syntynyt Turussa 1972. Asuu Rauman Lapissa.
  2. FM, Lounais-Suomen murteella kirjoittava ja esiintyvä runoilija.
  3. Uusin kirja Lähtisiks föli?
  4. Harrastaa lukemista, kansalaisopiston kursseja ja oman talon ylläpitoa.