1960–70-lukujen huippumallin Marion Heroldin elämä näytti helpolta, mutta harva tiesi laihuuden aiheuttamista paineista tai nuoren äidin suuresta surusta. Rakkauttakin hän joutui etsimään pitkän kaavan kautta.

Lehden kuvassa kaukaisuuteen katsoo sensuelli, viehättävä nainen. Vaaleat hiukset hulmahtavat, silmät ja huulet viestivät lupausta. Minihameen alta pistävät pitkät sääret on verhottu tiukkoihin saappaisiin.

Vuonna 1967, noin kuukausi ennen kuvan ottamista, Marion Herold on ollut mallina Pariisissa Louis Feraudin näytöksessä. Hän on elänyt kaksi viikkoa syöden pelkkiä laihdutuspillereitä, joita lentoemäntätuttavat tuovat hänelle maailmalta. Pillereiden avulla pysyy energisenä. Ne vievät ruokahalun. Laihuus on työn vaatimus.

Näytösten jälkeen illallisella Marion syö. Hän alkaa voida niin pahoin, että käy välillä oksentamassa roskikseen ravintolan pihalla. Ohikulkija kysyy huolestuneena, voisiko hän auttaa nuorta naista. Marion istuu voipuneena portaalla: "Ei hätää, menen kohta syömään jälkiruuan", hän vastaa.

Suomessa Marion joutuu sairaalaan.

"Mitä oikein olet tehnyt itsellesi? Pillereissä on amfetamiinia!" lääkärit kauhistelevat.

Marion on niin väsynyt, että saattaa nukahdella kesken päivän. Huolestunut äiti tuo tyttärelleen raakaa jauhettua maksaa, jonka joukkoon on sekoitettu puolukoita. Marion mättää epämiellyttävän näköisen sekoituksen suuhunsa pimeässä vessassa. Hemoglobiini nousee, mutta mieliala ei. Naistenlehden kansijuttu saa hänet itkemään katkerasti.

Muotikuvat ja juorupalstat eivät kerro totuutta. Irtoripsillä reunustetussa katseessa vaihtelevat suru ja ilo. Onko tämä se, mitä minulle on elämässä tarkoitettu?

HYPÄTÄÄN 50 VUOTTA ajassa eteenpäin. Maisemasta sitä ei huomaa. Mutkainen ja mäkinen soratie kiemurtelee läpi vehmaiden metsien ja niittyjen kuin vanhassa kansakoulun lukukirjassa. Tuolla laiduntaa lammaslauma, tuolla hirnahtaa hevonen aitauksessaan. Isännät pohtivat traktoriensa äärellä syksyn satokuulumisia.

Perillä, kalliolla, nököttää sievä punainen talo. Kolmen hehtaarin tontille se on poikinut lukuisia pienempiä punaisia varastorakennuksia. Ne ovat aviomiehen kädenjälkiä.

Marion kotinsa edustalla.
Marion kotinsa edustalla.

Talon emäntä Marion Herold lehahtelee ympäri puutarhaansa. Ruusuja, raparpereja, parimetrisiä hortensioita, kasvimaa. Rhododendron, joka on päättänyt omistaa koko maailman. Huolella leikattu Terijoen salava. Huvimaja, kasvihuone, jonka katossa köynnöstävät tomaatit ja kurkut ja jonne

Marion mielellään vetäytyy lukemaan, kirjoittamaan tai joogaamaan.

– Äitini oli intohimoinen puutarhuri. Vannoin, ettei minusta tule koskaan sellaista. Nyt saatan unohtua tuntikausiksi tänne.

Tontille vilkkuu meri. Ulkohuussin ovessa ei ole yläosaa, joten siellä istuskelija saa rauhassa ihailla merimaisemaa.

Marion toteuttaa mietelausetta, joka heilahtelee kyltissä talon seinällä: A thing of beauty is a joy Forever. Kaunis asia on ikuinen ilo.

– Luin joskus, että Englannin hovin kuningataräiti liikkui aina puutarhassaan helmet kaulassa. Päätin, että minäkin arvostan puutarhaani pukeutumalla koruihin.

JOS PIHA ON haaveiden puutarha, on talon yläkerrassa vain lapsenlapsille pyhitetty unelmahuone. Naulassa on valmiina vaihtovaatteita ja seinällä "aarrekaappi", jonka pikkuesineiden historiasta Marion kertoo lapsille tarinoita aina ennen nukkumaanmenoa.

Kun Marion kantoi esiin malliaikojensa leikekirjat, yksi lapsenlapsista, 8-vuotias Amelie ihmetteli:

– Famu, oletko sinä joskus ollut näin kaunis?

Pitkäsäärinen famu on kuitenkin varsin tyytyväinen nykyiseen ulkomuotoonsa.

Työvuosinaan Marion toimi parfyymitalojen verovapaasta myynnistä vastaavana edustajana. Hän matkusti paljon ja osallistui illalliskutsuille. Painoa kertyi.

Viime vuosien aikana Marion on laihtunut 14 kiloa, kiitos säännöllisen joogan, puutarhapuuhailun ja hiilihydraatittoman, hyvän rasvan dieetin, joka sallii herkuttelunkin. Pöydässä on yksi Marionin bravuureista, gluteeniton ja sokeriton suklaakakku, joka on koristeltu hempeästi ruusunkukalla.

1960-LUVUN ALUSSA Marion esiintyi 15-vuotiaana koululaisena Stockmannin tavaratalon nuorisomuotinäytöksessä. Sitä katsomaan olivat tulleet myös Jane ja Aatos Erkko amerikkalaisten ystäviensä Eileen ja Gerald "Jerry" Fordin kanssa.

Eileen Ford ihastui Marionin pohjoismaiseen vaaleuteen ja alkoi valmistella tyttöä kansainvälisille mallimarkkinoille.

– En osannut vielä hyvin englantia, joten Eileen lähetti minulle englanninkielisiä dekkareita. Luin kirjan ja lähetin hänelle kirjeessä selvityksen juonesta ja tapahtumista. Sitten hän toimitti minulle lisää luettavaa.

– Elämäntaidon valmennuskurssilta löysin hengityksen voiman ja joogan, Marion kertoo.
– Elämäntaidon valmennuskurssilta löysin hengityksen voiman ja joogan, Marion kertoo.

Vuonna 1966, parikymppisenä, Marion solmi ensimmäisen avioliittonsa nuoruuden rakkautensa kanssa. Seuraavana vuonna hotelli Marskissa valittiin vuoden tähtimannekiini.

"Hän on Marion Björksten, ikä 21, pituus 176, paino 57, koko 38, rouva, kotipaikka toistaiseksi Helsinki", Seura-lehti kirjoitti.

"Mitkä olivat ne ominaisuudet, jotka toivat voiton? Marion Björkstenin mielestä ne olivat pituus, hyvin onnistunut vaatevalinta (kilpailussa esiinnyttiin terassipuvussa, kävelyleningissä, takki- ja leninkiyhdistelmässä sekä iltapuvussa), itse tehty make up, kampaus ja tietenkin se, miltä vaatteet näyttivät päällä sekä hurja laihuus."

Seuran juttu kuitenkin tähdensi, ettei tähtimannekiini luota vain valokuvamallin uraan, vaan aikoi valmistua kirjeenvaihtajaksi ruotsalaisesta kauppakorkeakoulusta. Mutta mallin ura vei voiton, ja Marion palasi säännöllisesti Pariisiin. Samalla hän perusti Kummitäti-nimisen mallitoimiston ystävättärensä kanssa.

Maailma halusi Marionin. Hänen pitkät vaaleat hiuksensa saivat näytösyleisön kiljumaan.

– Suosio imarteli, mutta tunsin juurieni olevan Suomessa. Kun minua houkuteltiin pysyvästi Pariisiin, menin kampaajalle ja leikkautin tukkani. Olin juuri sellainen, mistä suomalaisia tyttöjä on mallimaailmassa moitittu: halusin pysyä kotona.

Vauvakin ilmoitti kohta tulostaan. Marionilla oli koko ajan omituinen tunne, että jotain ikävää voisi tapahtua. Hän synnytti kuitenkin kymmenen pisteen tytön.

– Kolmiviikkoisena tyttö kuoli streptokokkibakteeriin.

– Pitkään elin tuskassa miettiessäni, keneltä vauva olisi voinut saada tartunnan. Lopulta tajusin, ettei syyllisen etsimisellä ollut merkitystä.

Aivan tuntemattomatkin lähettivät monta osaaottavaa ja kannustavaa kirjettä. Oli myös heitä, jotka eivät ymmärtäneet menettämisen kipua: "Jos sä haluat, voit kyllä pitää mun vauvaa sylissäsi joskus."

Sitten syntyi poika, Seba. Ristiriitaiset tunteet vuorottelivat Marionin mielessä. Ellei hän olisi menettänyt tytärtään, tätä poikaa ei olisi olemassa.

MARION MATKUSTI Helsingin ja Pariisin väliä mallintöissä. Rouva - ja äiti - osallistui myös Suomen edustajana Fordin mallikisoihin Caprilla.

Lenita Airiston ensimmäisen muotikiertueen jälkeen vuonna 1970 Marion palkattiin Pierre Robertin pr-päälliköksi. Siitä alkoi ura kosmetiikan palveluksessa.

Ensimmäinen avioliitto kariutui tyttären kuolemaan ja Marionin silloiseen elämäntyyliin.

Tuli uusi avioliitto ja syntyi toinen poika, Alex. Toinenkin liitto kariutui, ja helppoa ei ollut sillloinkaan.

LAPSET TUOTTIVAT ILOA, mutta rakkautta ei tuntunut löytyvän. Marionille suositeltiin käyntiä ennustajan, silloin tunnetun Madame K:n vastaanotolla. Hän halusi tietää talon kohtalosta ja siitä, saako olla poikiensa läheisyydessä jatkossakin.

– Sain niin paljon lupauksia tulevasta, että tunsin, ettei elämä tähän lopu. Madame sanoi, että tapaisin elämäni miehen työmatkalla. Minulla oli laivoilla työskennellessäni tapana mennä nukkumaan viimeistään puoliltaöin. Työtoverini vitsailivat, että mitäs me sitten tehdään, jos se kaivattu mies ilmestyy sinä aikana, kun minä olen jo unten mailla.

Keväällä 1984 Oscar de la Rentan konferenssissa Silja Linen laivalla työskentelevä Keijo Nylund haki Marionia tanssimaan.

Mies olisi tarjonnut drinkin, mutta Marionilla oli tietysti kiire nukkumaan.

Vesilasillisen hän sentään suostui nauttimaan. Mies pyysi häntä kanssaan lenkille, ja Marion päätti opetella juoksemaan.

– Syksyllä juoksin Keijon kanssa kympin lenkin. Sillä aikaa kun saunoin, Keijo valmisti minulle kreikkalaisen salaatin ja keitti teetä. Wau, mikä mies, ajattelin saunan lauteilla. Runsaan vuoden kuluttua perustimme yhteisen perheen poikinemme.

Marion oli nelikymppinen, kun nuorin pojista, Mikke, syntyi.

Ennustaja sattui olemaan oikeassa. Kolmas avioliitto toi pitkäaikaisen, loppuelämän mittaisen rakkauden.

Vuotta ennen eläkkeelle jäämistään vuonna 2006 Marion hakeutui elämäntaidon valmennuskurssille. Hän oli käynyt useamman kerran ystävättärensä kanssa Ruotsissa kurssikeskuksessa nimeltään Masesgården.

– Hain rohkeutta olla oma itseni. Löysin mindfulnessin, hengityksen voiman ja hurahdin joogaan. Siellä vahvistui myös halu muuttaa pysyvästi maalle, punaiseen taloon.

Kaappeihin kertyneet turkkinsa ja iltapukunsa Marion lahjoitti nettikaupan kautta Roosanauha-keräykseen - myös malliaikoina hankitun tiikeritakin.

– Isänisäni oli kotoisin Venäjältä. Isälläni oli sanonta shirokaja natura, antaessasi saat. Isä näki myös, että elämässä kaikki on mahdollista. Ilman vastoinkäymisiä en osaisi arvostaa jokaikistä päivää.

Myönteisyys on ollut Marionin elämän kantava voima. Hänen mieleensä muistuu valokuva, jossa hän puistelee mattoa leikkimökin kuistilla alle kouluikäisenä. Kuva tulvii onnea ja turvallisuutta. Samanlaista mielihyvää Marion sanoo tuntevansa yhä.

– Mikään ratkaisu ei ole jäänyt harmittamaan, ei sekään, että kieltäydyin maailman makeista houkutuksista.

– Elämässäni on nyt viisi prinsessaa ja kaksi prinssiä, ja olen heistä suunnattoman iloinen, Marion sanoo.

Artikkeli on alun perin julkaistu ET-lehden numerossa 19/2015.

Marion Herold o.s. Björksten

Syntynyt: Helsingissä 1946.
Perhe: Aviomies Keijo Nylund, kolme poikaa Seba, Alex ja Mikke, kuusi lastenlasta, yksi bonus-lapsenlapsi.
Työ: Valokuvamalli 1960-70-luvuilla. Eri kosmetiikkatalojen palveluksessa vuoteen 2007 asti. Eläkkeellä.
Harrastukset: Puutarhanhoito, jooga, ruuanlaitto.

70-vuotispäiviään juhliva Paula Koivuniemi nauttii nyt elämästään enemmän kuin kolmikymppisenä.

Helsingin Sanomien kuukausiliite teki vuonna 1991 ison artikkelin Paula Koivuniemen 25-vuotisjuhlakiertueelta. Jutussa silloin 44-vuotias Paula antoi ymmärtää, että ehkä tässä mennään uran viimeisiä vuosia. Yli neljännesvuosisata myöhemmin suosio ja esiintymiset jatkuvat yhä.

– Minua varmaan pelottivat tulevat 50-vuotispäivät. Ajattelin, ettei sen jälkeen voi tehdä enää mitään – mutta siitähän kaikki vasta alkoikin! Nyt osaan jo sanoa, että viidenkympin jälkeen alkaa hieno elämä. Ei tarvitse enää esittää tai yrittää tai näyttää mitään. Näytöt on siihen mennessä jo annettu, sen jälkeen voi vain nauttia.

Kolmenkympin kriisi

Hankalinta ikävaihetta Paula eli kolmikymppisenä. Se oli angstista aikaa, eikä hän ollut sinut itsensä kanssa.

– 30 oli mielestäni niin iso lukema. Nyt voisin sanoa sille nuorelle Paulalle, että ota vaan iisisti, kyllä asiat helpottavat. Vaikka ei kai sitä voi kenellekään sanoa, se aika pitää vain elää läpi.

Seitsemänkymppinen Paula kuuluu niihin ihmisiin, joista paras ikä on se, jota juuri eletään.

– En todellakaan tunne itseäni vanhaksi. Vielä jalka nousee ja korkokenkä kulkee.

Virtaa riittää

Paula tunnetaan energisestä lavaesiintymisestä. 

– Minulla on aina akut täynnä. Keikalle riittää, että otan mikin käteen ja olen valmis esiintymään. Jälkeenpäin pitää ehkä huilia, mutta kun lavalla huudetaan ”hyvät naiset ja herrat, Paula Koivuniemi!” ja valot syttyvät, virtaa tulee. Se on hieno tilanne, joka myös koukuttaa.

Pitkän uran varrella Paulalle on kertynyt paljon hittejä.

– Siitä on artistille suuri etu artistille, sillä hiteillä saa heti yleisön mukaan. Aloitan yleensä Sata kesää, tuhat yötä tai Kuka pelkää Paulaa -kappaleilla. Aikuisen naisen levytin vuonna 1982. Se on jännä laulu, kun sitä laulavat miehet ja naiset, tytöt ja pojat.

Paula on aina pitänyt elämässään työn etusijalle. Hän nauttii esiintymisestä ja ihmisten edessä olemisesta. 

– Tuntuu hyvältä antaa ihmisille hyviä hetkiä ja koskettaa heidän tunteintaan. Olen aina ollut aika kriittinen itselleni, mutta on se kannattanutkin. Tässä sitä vielä ollaan mukana musiikkimaailmassa viidenkymmen vuoden jälkeenkin.

Lue Paula Koivuniemen koko haastattelu uudesta ET Terveys -lehdestä. Lehti on myynnissä lehtipisteissä. Digilehteen pääset tutustumaan täällä

Entinen ikivanhuus voi tarkoittaa jopa vuosikymmenten iloa itselle ja ympäristölle, ET:n kolumnisti Teemu Keskisarja muistuttaa muutoksista suomalaisten elämässä.

Kirkonkirjoja tutkiva kaverini Ilkka vinkkasi löydöstä, joka pistää ajattelemaan, että ikä todella on pelkkä numero.

Erään 38-vuotiaan vainajan virallinen kuolinsyy oli ”vanhuus”. Tämä lienee ennätys, mutta viisissäkymmenissä ”vanhuuteen” kuolleita esivanhempia piisaa jokaisessa suvussa ja pitäjässä. Vielä 1800-luvulla kehon romahdus vaikutti luonnolliselta iässä, jossa nykyihmiset rientävät kukkeimmillaan.

Suomalaisten elinajanodote oli 1800-luvulla 40 vuoden kieppeillä. Sen painoi alas valtava lapsikuolleisuus, ei vanhuuden harvinaisuus tai lyhyys. Vanhuksia oli melkoisesti, koska vanhuus alkoi niin varhain.

Ilman huippugeenejä, poikkeuksellisen terveellistä huushollia ja tuuria tapaturmien välttämisessä ei nelikymppinen suomalainen ollut läheskään teräkunnossa. Vanhuuden merkit näkyivät jo teineissä. Puutostilojen takia hampaat putoilivat ja mätänivät jokseenkin jokaiselta. Siitä aiheutuivat paitsi jomotukset ja tulehdukset, myös vellin litkimisen pakko. Paloviina oli paras kipulääke, mutta sivuvaikutukset eivät ketään ainakaan nuorentaneet.

Kirurgien ja kiropraktikoiden tulevia hommia hoitelivat kansanparantajat parhaan kykynsä mukaan eli huonosti. Pollenpotku polvilumpioon, rusahdus selässä tukkia nostaessa tai akillesjänne poikki ojan yli harpatessa, ja ”työura” oli taputeltu. Raakki mikä raakki, ei siitä enää kalua saanut.

Säätyläiset vanhenivat rahvaan tavoin, koska ”uusia alkuja” ei irronnut rahallakaan. Lääkärikonstit ja apteekkien rohdot olivat nykytietämyksellä hyödyttömiä ja haitallisia. Kun suolistovaiva tai tuberkuloosi kaatoi, kroonikkona makaaminen ei ollut kartanossa paljon auvoisampaa kuin vaivaistalossa.

Älytöntä olisi mainostaa vanhuutta voimavarana, mutta jotain ytyä ikäkautta eläviin on ilmaantunut. 80-vuotiaiden nykysuomalaisten joukkue pärjäisi varmasti köydenvedossa ja aivojumpassa 1800-luvun kuusikymppisille.

En suinkaan lähetä syöpäpotilaille ja muistisairaille sellaisia terveisiä, että kiittäkää yhteiskuntaa elontien ihanasta loppupätkästä. Ymmälläni vain mietiskelen historian harppausta. Vasta 1900-luvulla yleistyi elämänkaari, jossa entinen ikivanhuus voi tarkoittaa jopa vuosikymmenten iloa itselle ja ympäristölle.

Kolumni on julkaistu ET-lehdessä 10/2017

Kyra Kyrklund on kokenut ja kylmähermoinen kilpailija. Viime vuosina hänen sisuaan on testannut agressiivinen syöpä, mutta  kesällä 2017 tilanne on valoisa. Lue ET-lehden tekemä haastattelu syksyltä 2014.

Kouluratsastaja ja valmentaja Kyra Kyrklund, 63, lupaa tulla meitä vastaan Billingshurstin juna-asemalle.

– Avoautolla, Kyra lisää puhelimessa.

Tuota pikaa hopeanharmaa avomersu kaartaa hiljaiselle juna-asemalle Etelä-Englannissa. Kyra istuu kuskin paikalla lierihattu päässään.

Puoli vuotta sitten Kyra Kyrklundilla ei ollut avoautoa eikä lierihattua – eikä pienintäkään ajatusta niiden hankkimisesta. Hän ei ollut vielä kuullut sairastavansa aggressiivista rintasyöpää.

Pelko vaihtuu Rytmiin

Kyra Kyrklund oppi tärkeän läksyn pelon voittamisesta jo 11-vuotiaana.
Hän oli pudonnut satuloimattoman työhevosen selästä edelliskesänä kummitätinsä kartanolla.

Pudottuaan Kyra roikkui ravaavan hevosen ohjaksissa, mutta selvisi lopulta luunmurtumilla ja käden kipsaamisella. Kun hän uhosi nousevansa uudestaan hevosen selkään, vanhemmat näkivät viisaammaksi viedä hänet ratsastuskouluun.

Matka Helsingin Ruskeasuon ratsastuskoululle ei ollut helppo. Onnettomuus palasi yksityiskohtaisesti mieleen, sydän hakkasi ja pelko painoi harteilla. Kyra päätti olla puhumatta pelostaan, sillä halu hevosen selkään oli väkevämpi kuin kipeät muistot.

Hän kipusi pelkonsa kanssa Rytmi-nimisen ruunikon selkään. Sen jälkeen hänen arjessa ja juhlassaan on ollut tasan yksi asia, ratsastus.

Ratsastus on tuonut Kyra Kyrklundin elämään ystävät, työ- ja asuinpaikat, arvokisamenestyksen, kuuluisuuden, aviopuolison ja elämäntyön, josta hän ei taida jäädä edes ­eläk­keelle.

– Kilpaileminen ja ratsastus ovat olleet niin tärkeitä, etten ole paljon ehtinyt katsoa sivuilleni, Kyra myöntää.

Nykyiseen puolisoonsa Richard Whiteen Kyra tutustui vasta nelikymppisenä. Lapsia he eivät ehtineet hankkia.

Elämästä 50 vuotta on mennyt ratsastuksen ehdoilla.

– Minulla ei ole ollut ikinä välivuotta. Lomakin on ollut kymmenen päivää lämpimässä joka viides vuosi.

Kun Kyra kuuli keväällä sairastavansa rintasyöpää, hän päätti että seuraavan vuoden ajan sairaus ja siitä toipuminen saavat määrätä tahdin.

– Sairaus panee väkisin pohtimaan asioiden tärkeysjärjestystä.

Ja minähän näytän

Kun Kyra riisuu eteisessä lierihattunsa, alta paljastuvat sytostaattihoidossa ohentuneet hiukset. Morris, kolmevuotias länsigöötanmaanpystykorva, haukkuu ja pyörii jaloissa. Kyra pehmenee silmissä.

Viinkinkiajalta asti tunnetun paimenkoirarodun kasvatusoppaissa korostetaan, että rotu pitää huomiosta ja haluaa sitä joskus liikaakin, joten kasvatuksessa pitää olla johdonmukainen ja päättäväinen.

Siihen Kyra ei kykene – tai kykenee omalla tavallaan. Olohuoneen nurkassa on Morrisin pehmoeläinvuori, joka kasvaa joka matkan jälkeen yhdellä uudella tuliaisella.

Kyran olemus on sekoitus hellää ja karskia. Kirosanat maustavat käheä-äänistä puhetta, mutta olemus on lämmin ja välitön.

Kyra Kyrklund on saanut urallaan vaikeatkin hevoset aisoihin, mutta tupakanpolttoa hän ei ole onnistunut lopettamaan.

– Yritän säännöllisesti vähentää.

Kyra aloitti tupakoinnin herkässä teini-iässä. Lähes ensimmäisissä ratsastuskisoissaan hän sai palautetta miespuoliselta tuomarilta, että hän ratsastaa hyvin, mutta on valitettavasti niin paksu, että häntä on ikävä katsella ja pisteitä täytyy vähentää.

– En ikinä unohda sitä. Päätin että näytän sille. Kun halusin laihtua, aloitin ­tupakoinnin.

Helppo se on sanoa

Kyra Kyrklundin motto sopii huippu-urheilijalle: jos on tahtoa, löytyy tie.
Tahdosta Kyra Kyrklundin menestys kouluratsastajana ei ole jäänyt kiinni. Voitonhalua on riittänyt kuusiin olympialaisiin ja kymmenien grand prix -tasoisten hevosten ­kasvattamiseen.

Yksi hevosista on ollut ylitse muiden – Matador. Sillä Kyra voitti MM-hopeaa vuonna 1990. Niin hyvällä hevosella piti olla mahdollisuudet mitaleille jo vuoden 1988 olympialaisissa.

– Se yritys kaatui omiin virheisiini. Mutta ilman niitä virheitä olisin tuskin voittanut sitä MM-hopeaa.

Hevosen kouluttaminen grand prix -tasolle kestää kuutisen vuotta. Täydelliseksi ratsastajaksi kasvamiseen ei riitä ihmiselämä.

– Vaikka sinulla olisi ympärillä viisaita ihmisiä, jotka sanovat varo sitä, tee näin ja älä tee noin, neuvot eivät auta ennen kuin tunnet asiat ihollasi.

Tukholman MM-hopean jälkeen Matadorin omistaja päätti lyödä rahoiksi ja Kyra menetti elämänsä ­hevosen.

– Isälläni oli tapana sanoa, että asioi­ta, joihin ei voi vaikuttaa, ei kannata jäädä suremaan.

Kyra ei sure myöskään saavuttamatta jääneitä olympiamitaleja.

– Siinä vaiheessa, kun jotain ei ole, kuvittelee että sen saavuttaminen muuttaa elämän. MM-hopean jälkeen tajusin, että elämäni ei muuttunut ensinkään. Paremmin muistaa ne hetket, kun asiat eivät menneet niin kuin niiden piti mennä.

Sellainen hetki oli viimeksi maaliskuussa, kun Kyra oli käynyt maaseutua kiertävässä mammografia-autossa ja hänet kutsuttiin jatkotutkimuksiin. Hän ei osannut olla huolissaan, terve nainen.

Tahtoo avoauton!

Ensimmäinen huhtikuuta Kyran rinnasta otettiin koepala. Viikon päästä tuli vastaus ja viikko siitä hänet ­leikattiin.

Syöpä varmistui tutkimuksissa HER2-positiiviseksi, joita on noin 20 prosenttia rintasyövistä. Kyseessä on rintasyövän aggressiivisempi muoto ja hoidot ovat sen mukaiset: leikkauk­sen jälkeen kahta solumyrkkyä, sädehoitoa, herseptiini-nimistä lääkettä ja lopuksi hormonihoitoa.

– Lääkäri sanoi, että hoito kestää vuoden eikä se ole kivaa. Mutta sitten kun se on ohi, sen pitäisi olla ohi.

Kun tapaamme, toinen solumyrkkykuuri on vasta alkuvaiheessa. Kyra ajaa Lontooseen hoitoon joka maanantai seuraavan seitsemän viikon ajan.

– Odotas, kun näytän yhden kuvan.

Kyra kaivaa tietokoneeltaan kuvan tammimetsästä, joka näkyy keittiön ikkunasta. Kuva on samalta ajalta, kun tieto sairaudesta tuli. Keväinen metsä oli juuri muuttunut keijukellomereksi. Kuvassa keijukellojen keskellä voi havaita pienen polunpätkän.

– Tämä kuva minulla on koko ajan mielessäni, vuoden pituinen matka. Sen jälkeen haluan nähdä taas tämän saman kukkaloiston.

Kyra on sietänyt hoitoja melko hyvin, mutta ratsastamisen hän on toistaiseksi jättänyt ja keskittyy valmentamiseen sen minkä hoidoilta jaksaa.

– Olen puhunut enemmän ihmisten kanssa. Ostin myös avoauton. Jos ei muuta, niin halusin ainakin auton, jolla on kiva ajaa niihin hoitoihin.

Avoauton ostettuaan Kyra sattui lukemaan lehtijutun, jossa kerrottiin että suuri osa Britannian avoautojen ostajista on yli viisikymppisiä naisia, jotka ovat eronneet tai sairastuneet.

– En ollutkaan niin erikoinen kuin kuvittelin.

Kyra ei ole silti katunut hankintaansa.

– Kun aurinko paistaa ja laskee katon alas, elämä tuntuu aika hyvältä.

Huolella harkittu liitto

Kyra muutti miehensä Richard Whiten kanssa Snowhillin tilalle Sussexiin kymmenen vuotta sitten. Pari tutustui vuonna 1990 Saksassa. Naimisiin he menivät 17 vuoden harkinnan jälkeen vuonna 2007.

– Ei se enää tästä paremmaksi muutu, joten miksei, Kyra vastaa kysymykseen naimisiinmenopäätöksestä.

Kyra ja Richard ovat sekä työtovereita että pariskunta. Ulkojäsenenä perheeseen kuuluu myös Mia Pettersson, jonka Kyra ja Richard houkuttelivat edellisestä työpaikastaan Ruotsista avukseen Englantiin.

– Muutin tänne vuonna 2000. Onhan tämä työtä, mutta enemmänkin elämäntapa. Olen oikeastaan perheenjäsen, Mia huikkaa keittiöstä.

Kyra kehuu pariskunnan työnjakoa. Hän ja Richard täydentävät toisiaan sekä ratsastuksessa että elämässä.

– Minä näen mahdollisuudet, Richard näkee myös mahdolliset ongelmat. Se on aika hyvä yhdistelmä.

– Ja jos asiat menevät päin persettä, hän ei ylireagoi.

Se on jo nähty

Kyran taipumus nähdä mahdollisuudet on vienyt hänet pitkälle. Lukion jälkeen hän päätti elättää itsensä kouluratsastuksella, vaikka suomalaisia esikuvia ei juuri ollut.

Kyra lähti oppiin Ruotsin Strömsholmaan ja sieltä Laukon kartanoon. Oman kilpatallin hän perusti vuonna 1976.

1990-luvun alussa Kyra sai kutsun Ruotsiin Flyingenin valtionsiittolan kouluratsastuksen päävalmentajaksi. Myös Richard tuli töihin Flyingeniin ja alkoi valmentaa avovaimoaan.

Viitisentoista sitten Kyra oli jälleen valinnan edessä. Hän ei kokenut Flyingenin kehityssuunnitelmia enää omikseen, vaan päätti perustaa Richardin kanssa oman valmennuskeskuksen Englantiin. Ensimmäiset vuodet kuluivat vuokratiloissa, kunnes Snowhill löytyi 10 vuotta sitten.

Tilalla oli valmiina kaikki tarvittava: päärakennus, tallitilat 20 hevoselle, laitumia, maneesi sekä tammilehto ja puutarha kaupan päälle.  

Kyra päätti luopua lupaavimmasta hevosestaan Tip Topista ja laittaa rahat tilaan. Ensimmäistä kertaa elämässä miellyttävä asia vei voiton arvokisasijoituksista. Hän ei ole katunut valintaansa.

– Minulla ei ole enää sitä draivia, että haluan välttämättä olympialaisiin ja olen valmis luopumaan kaikesta muusta. Se on nähty.

Kunnianhimo ja tavoitteellisuus kanavoituvat toisaalle. Kyra arvelee puhuvansa hevosta aika hyvin, mutta parantamisen varaa on edelleen.

Huutaminen ei kannata

Hevosten kouluttaminen on muuttunut kolmenkymmenen viime vuoden aikana perin pohjin. Käskeminen ja komentaminen ovat vaihtuneet hevosten käyttäytymisen tutkimiseen ja ymmärtämiseen.

– Kun aloitin, homma oli komentamista. Jos ei tapahtunut mitä halusit, huusit kovempaa. Jos ei vieläkään tapahtunut, huusit perkele.

Ei ihme, että ääni on vieläkin käheä. Kyra vaihtoi tyyliä kuultuaan ensimmäistä kertaa mentaalivalmennuksesta.

– Ymmärsin, miten uutta voi oppia ja miten kauan oppiminen kestää. ­Rauhoituin.

Nykyään Kyran tavoite on saada asiansa perille mahdollisimman huomaamattomasti ja pienillä avuilla.

– Ratsastaessa etsin sitä fiilistä, ettei tarvitse tehdä mitään, vaan yhteisymmärrys hevosen kanssa on lähes täydellinen.  

Kyra on tehnyt parhaat tuloksensa oreilla, joita pidetään vaikeasti hallittavina.

– Ruuna on helpoin. Kerrot vaan sille, että nyt teet näin. Orilta pitää ensin kysyä, että voisitko tehdä näin. Tammat ovat kaikkein vaikeimpia. Niille pitää lähettää ensi pari kirjallista anomusta, Kyra nauraa.

Tosin yksi sääntö orien kanssa pitää muistaa, muuten käy köpelösti.

– Orin kanssa ei auta joutua konfliktiin, jossa se huomaa olevansa vahvempi osapuoli. Jos tulee ristiriita, sinun pitää tietää, että voitat sen.

Syövänkään kanssa ei neuvotella. Kyran ranteessa on helmiäisnauha ja siinä 10 kirjainta: FUCK CANCER.

ET:n haastattelun jälkeen Kyra Kyrklundin hoidot jatkuivat. Uusimpien tietojen mukaan syöpä ei ole uusiutunut. Helsingin Sanomien haastattelussa 10.6.2017 Kyrklund, 65, kertoo toipumisestaan. Hän ratsastaa edelleen viitenä päivänä viikossa, mutta aikoo ottaa aikaa yhä enemmän myös itselleen ja pitää kerrankin kunnon kesäloman.

 

Syntynyt 1951 Helsingissä, asuu Billings­hurstissa Englannissa.

Ammatti Kouluratsastaja, valmentaja ja ­hevosalan yrittäjä. Edustanut Suomea kuusissa olympialaisissa ja ollut kolmesti viidennellä ­sijalla. Voitti kouluratsastuksen MM-hopeaa ­Tukholmassa vuonna 1990.

Perhe Aviopuoliso Richard White, länsi­göötanmaanpystykorva Morris ja talouden­-hoitaja Mia Pettersson.

Harrastaa Puutarhan hoitoa ja kuuntelee ­
musiikkia lähes kaikkiruokaisesti.

Vierailija

Rintasyöpään sairastunut Kyra Kyrklund: "Haluan nähdä ensi kevään keijukellot"

Kaikkea hyvää Kyralle ja Richardille! Mukava lukea kuulumisiasi. Uskon, että selätät taudin,kun käyt läpi tämän "matokuurin" ja jatkat legendaarista työtäsi upeiden eläinten parissa. Toivon myös, että otat seuraavaksi projektiksesi tumppaamisen,lopullisesti...tupakasta ei seuraa mitään hyvää, päinvastoin... Olet ollut minun sekä tuhansien muiden hevostyttöjen idoli, kymmenet ikäpolvet ovat kiertäneet kaviouraa mielessään sinä ja upea,kiiltävänmusta Matador. Upeinta ja arvostettavinta on...
Lue kommentti

Rauni Lunden alkoi kirjoittaa runoja miehensä kuoleman jälkeen. Hän ei osannut arvata, että harrastus johdattaisi hänet uuden ystävyyden luokse.

"Olen tamperelainen runonkirjoittelija. Haluaisin kertoa ainutlaatuisen ystävyystarinan."

Näin Rauni Lunden aloitti viestinsä. Reilu vuosi sitten hänen miehensä Risto kuoli. Lohduksi suruun Rauni löysi runojen kirjoittamisen. Hän liittyi Facebookin runoryhmään. Sieltä hän löysi kajaanilaisen Veli Huovisen.

– Sain todellisen, aidon ystävän. Tämä ei ole mikään rakkaustarina, vaan jotain suurempaa, Rauni kuvailee.

Ystävykset puhuvat puhelimessa päivittäin. Viime pääsiäisenä he tapasivat Kajaanissa.

– Se oli ihana kulttuuritapaaminen. Kävimme Eino Leinon talolla, valokuvanäyttelyssä ja Veli esitteli minulle ja veljelleni kaunista Kajaania. Ystävystyin myös Velin vaimon kanssa, Rauni kertoo.

Nyt ystävykset ovat kirjoittaneet yhteisen runokirjan, jonka nimeksi tulee Luurit kuumina. Se on lähetetty kustantajalle, ja teos ilmestynee syksyllä.

Sekä Rauni että Veli julkaisivat jo hiljattain omat runokirjansa maksutta Mediapinnan Suomi 100 runokirjaa -sarjassa. Raunin teos oli hänen ensimmäisensä, Velille julkaistu runokirja oli jo toinen. 

Veli kutsui Raunin myös Kajaanin runoviikoille, joka järjestetään heinäkuussa. 

– Menen, jos suinkin pääsen.

Velin runokirjassa julkaistiin runo, jonka hän kirjoitti Raunille. Se kuuluu näin: 

Ystäväni

Ystäväni löytyi puroista

kevään sulavista

sanavirtojen runoista

heleistä kuulevista

Ystäväni löytyi virroilta

ajatusten hiekkamailta

kaislikoitten reunoilta

veneeni hankailta

Ystäväni löytyi täältä

runomaailmasta

nyt vasta uskon sen

kaikki on alkua vasta

Julkaistu Veli Huovisen teoksessa Runomies, Mediapinta.