Markku Pietikäinen on 51-vuotias eläkkeellä oleva rajavartioaseman koiranohjaaja ja Rajavartioliiton pääluottamusmies.

Rajavartija Markku Pietikäinen jäi sairauden takia eläkkeelle 51-vuotiaana. Uusi alku ja sisäinen rauha löytyivät monen raskaan ja rajun käänteen jälkeen.

"Olen isoveli, vaikka meillä on veljeni kanssa vain puolen tunnin ikäero. Emme ole identtisiä mutta erottamattomat olimme jo lapsuudessa, Pietikäisten villit kaksoset. Kaksi rasavilliä poikaa, jotka vannoivat verivalan, että pitäisimme aina toisistamme huolen.

Asuimme lapsuutemme Kainuussa, Kuhmon Rajakankaan rajavartioasemalla, jossa isämme työskenteli ylirajavartijana.

Nuorena olisin halunnut sairaanhoitajakouluun. Laitoin kuitenkin paperit Rajavartiolaitokselle, jonne pääsin vuonna 1981. Isä oli siitä ylpeä.

Ensimmäisten työvuosieni aikana hain ja pääsin sairaanhoitajakouluun kaksi kertaa. En kuitenkaan aloittanut koulua, sillä ura rajavartijana oli turvallisempi vaihtoehto perhettä perustettaessa.

Menin naimisiin vuonna 1983, ja saimme vaimoni Annelin kanssa tytön ja pojan, joilla on vain vuosi ikäeroa. Ostimme mukavan omakotitalon Kuhmosta.

Toimin Rajakankaan rajavartioasemalla koiranohjaajana, kunnes minut valittiin Rajavartioliiton päätoimiseksi pääluottamusmieheksi vuonna 1991.

Siitä alkaen tein töitä niin sanotusti kellon ympäri. Sairauslomapäiviä ei tullut juuri pidettyä, vaikka aihettakin olisi ollut.

KUN KAKSOSVELJENI KAATUI ja joutui tajuttomana teho-osastolle helmikuussa 2011, minä toimin hänen lähiomaisenaan.

En osannut aavistaa, että pian myös minä makaisin teho-osastolla.

Veljeni oli jo herännyt tajuttomuudesta huhtikuussa, kun sairastuin tuntemattoman viruksen aiheuttamaan aivotulehdukseen. Se ilmeni niin, että kun tyttäreni pyysi minua tuomaan kupin kahvia, toin hänelle keittiöstä lenkkimakkaran. Ihmisten nimet ja kasvot katosivat muististani. Loppuun asti tiedostin kuitenkin perhettäni katsoessani, että nämä ihmiset ovat minulle erittäin rakkaita.

Makasin kaksi viikkoa tajuttomana ennen kuin aloin toipua. Palasin töihin syyskuussa. Lokakuussa pidimme veljeni kanssa yhteiset 100-vuotisjuhlat, kun täytimme kumpikin 50 vuotta. Isämme piti helpottuneen puheen.

Läheiset olivat ehtineet pelätä sekä minun että veljeni hengen puolesta. Yksi veljistäni oli kuollut vain vähän ennen kuin me sairastuimme.

Minulla oli kuitenkin edessä vielä lisää hetkiä, joina kuolema tulisi lähelle.

Harrastukset ovat tärkeitä eläkkeellä olevalle Markulle. Hän onkin monessa mukana.
Harrastukset ovat tärkeitä eläkkeellä olevalle Markulle. Hän onkin monessa mukana.

SAIRAUS VAIKUTTI TYÖKYKYYNI. Pitkään asiaa pohdittuani jäin lopulta sairauseläkkeelle vuoden 2013 alussa, samaan aikaan kun Rajavartio- ja Merivartioliitto yhdistyivät.

Urasta luopuminen oli vaikeaa, mutta uusi alku tuntui myös hyvältä. 21 vuoden kiihkeä työputki vaihtui itse rakennettuun arkeen.

Eläkkeelle päästyäni koitti kesä, ja lähdin yksin kotiseudulleni Jämäslahdelle kalastamaan. Viivyin sillä reissulla kolme kuukautta. Ajelin venettä sähkömoottorilla, vetelin uistinta ja nautin hiljaisuudesta.

Aamuisin lähdin heti herättyäni järvelle ja palasin rantaan vasta pimeällä. Otin paljon maisemakuvia, tallensin auringonlaskuja. Joka ilta söin itse onkimani kalasaaliin illalliseksi. Se oli upea kesä.

Tunsin tarvetta olla yksin, ja sain kokea ihmeellistä rauhaa.

Ymmärsin, että minun oli luovuttava työstäni, en olisi jaksanut jatkaa.

En ollut tehnyt töitä normaalilla tahdilla vaan aivan liikaa. Päätin keskittyä arkisista asioista nauttimiseen.

OLIN KIPEÄNÄ JOULUNA vuonna 2013. Kun vaimoni ja tyttäreni palasivat aattona kirkosta, he löysivät minut sohvalta oksennuksen peittämänä.

Heräsin teho-osastolla. Rintalastani oli murtunut rajusta elvyttämisestä.

Avasin silmäni ja näin vaimoni sängyn vieressä. Kurotin käsiäni, koppasin vaimon syliini ja supatin hänelle: ’Anneli, muista pitää ajasta kiinni!’

Tuntui tärkeältä kertoa hänelle, että me kuljemme täällä vain kerran, että elämä on arvokas.

Olin sairastunut rajuun keuhkokuumeeseen. Se oli aiheuttanut valtaisan oksentamisen, johon olin tukehtua. Ennen sitä olin ollut jo kahdeksan vuotta täysin raittiina, joten alkoholilla ei ollut osuutta asiaan.

Pääsin kotiin tammikuussa, mutta pian heräsin taas teho-osastolla. Olin sairastunut suolihalvaukseen, joka hoidettiin leikkauksella.

Jälkikäteen ajateltuna uusi alku sai elämässäni tilaa vasta hyvin dramaattisten vaiheiden jälkeen.

HUHTIKUUSSA 2014 PÄÄTIMME vaimoni kanssa hakea avioeroa, ja Anneli muutti pois yhteisestä kodistamme. Olimme molemmat harkinneet päätöstä pitkään. Tuntui, että olimme lähes 35 vuodessa kulkeneet loppuun yhteisen tiemme avioparina.

Lapsissa päätös herätti pelkoa.

He epäilivät, että heidän äitinsä oli hylännyt minut ja vielä heti sairauden jälkeen. Tein kuitenkin lapsillemme selväksi, etten halunnut, saati tarvinnut heidän äidistään itselleni säälijää tai omaishoitajaa.

Rakastan ja ihailen vaimoani suuresti, soittelemme edelleen säännöllisesti. Viime joulun vietimme hänen luonaan Sastamalassa lasten kanssa. Mukana oli myös Annelin uusi miesystävä. Tulimme tutuiksi, ja alusta lähtien kokoonpano tuntui hyvältä.

VUOSI SITTEN KAKSOSVELJENI ehdotti, että panisin omakotitaloni Kuhmossa myyntiin ja muuttaisin hänen kämppäkaverikseen Ouluun. Tein niin.

Päätös oli hyvä, vaikka rakkaasta kodista luopuminen oli minulle ja lapsille rankkaa. Nyt asun kuitenkin lähempänä lapsiani.

Käyn myyjänä työskentelevän poikani kanssa katsomassa Oulun Kärppien otteluita. Tyttäreni kanssa lounastamme yhdessä. Hän on käynyt armeijan ja kouluttautunut sairaanhoitajaksi.

Kaksoisveljeni on yhä työelämässä. Hän suunnittelee jäävänsä eläkkeelle kymmenen vuoden kuluttua.

"Meille kaikille on täällä jokin tarkoitus", Markku Pietikäinen sanoo.
"Meille kaikille on täällä jokin tarkoitus", Markku Pietikäinen sanoo.

ON IHANAA OLLA ELÄKKEELLÄ. Olen luonteeltani erittäin sosiaalinen.

Ensimmäisen eläkevuoteni aloitinkin harrastusteni parissa.

Toimin Kuhmon kaupunginvaltuustossa ja muissa kunnallisissa luottamusmiestehtävissä sekä Kuhmon eläkkeensaajien puheenjohtajana.

Olen puuhannut erilaisissa järjestöissä nuoresta pitäen. Olen perustanut Rajan koiramiehet -yhdistyksen, ja olen sen ja Rajavartioliiton kunniajäsen. Kuulun Oulun eläkkeensaajien hallitukseen.

Erityisen tärkeä minulle on ollut hanke eläkeläisten mielen hyvinvoinnin tukemiseksi. Kävin juuri vertaiskoulutuksen yksinäisyyden ehkäisemisestä ja niitä oppeja yritän viedä eteenpäin omassa järjestötyössäni.

Toimin vertaisohjaajana tietotekniikkaa opiskeleville ikäihmisille.

Tapaamme koneen äärellä joko kotona tai kirjastossa ja opettelemme asioita kunkin lähtötason mukaan.

Lisäksi ylläpidän Eläkkeensaajien Oulun piirin ja Kuhmon eläkkeensaajien nettisivuja. Olen myös mukana hankkeessa, jossa tuodaan nettiluentoja kiinnostavista aiheista senioreiden ulottuville.

Töitä on siis edelleen, joskin palkattomia. Eläkkeellä olen oppinut sietämään niukkuutta.

En tarvitse uusimpia puhelimia tai laitteita, vaatteetkin voin ostaa kirpputorilta.

ELÄMÄN JA KUOLEMAN kysymykset on tullut mietittyä läpi viime vuosien aikana. Kuolemanpelkoni on kadonnut kokonaan. Olen hyväksynyt sen, että meidän jokaisen osa on lopulta lähteä täältä.

Uskon myös, että meille kaikille on täällä jokin tarkoitus, elämäntehtävä.

Entisen vaimonikin kanssa ajattelemme, että tulimme toistemme elämään siksi, että meillä oli toisillemme paljon annettavaa.

En nähnyt kuoleman porteilla valotunneleita enkä kokenut mitään muutakaan hengellistä. Silti kristilliset arvot myötätunnosta, läheisen rakastamisesta ja välittämisestä tuntuvat nyt erittäin tärkeiltä. Yritän toteuttaa niitä työnikin kautta.

Nyt 54-vuotiaana toivon tulevaisuudelta terveyttä, uusia haasteita ja miksei uutta suhdettakin. Pietikäisten villit kaksospojathan elävät nyt molemmat sinkkuina Oulussa."

Kuka?

Markku Pietikäinen

Syntynyt: 1961.

Kotoisin: Kuhmosta, Rajakankaan rajavartioasemalta. Asuu Oulussa.

Perhe: Eronnut, kaksi aikuista lasta.

Työ: Koiranohjaaja Rajakankaan rajavartioasemalla ja Rajavartioliiton päätoimisena pääluottamusmies, eläkkeellä.

Harrastukset: Valokuvaaminen, kävely, sosiaalinen media.

Vierailija

Markku Pietikäinen: "Elämän ja kuoleman kysymykset on tullut mietittyä"

Kun elämä oikein murjoo niin kyllä siinä päivittää elämänarvonsa kohdilleen nykyistä vastaaviksi. Useimmalla, kuin minullakin arvoista aivan kärkipäässä lienee terveys, muut tulevat sitten vaihdellen elämäntilanteiden mukaan. Jolla arvot kohdillaan, karsii kyllä elämästään kaiken turhan epäolennaisen, jättäen jäljelle vain olennaisen oman elämänsä laatuun vaikuttavat olennaiset asiat joista ei varmasti vähäisin ole oikeat, aidot ystävät!
Lue kommentti

Pohjanmaalaisen valokuvaajan Eetu Sillanpään minihevoset hurmaavat tempuillaan. Katso video ja kuvia!

Pian seitsemän vuotta täyttävä Timo ja parivuotias Touko ovat miniatyyrihevosia, joita ei pidä sotkea poneihin.

Pikku-Timo on kotoisin Ruotsista. Eetun ja Timon ensikohtaaminen oli onnekas vahinko. Sillanpäät olivat Tukholman liepeillä etsimässä Riitta-vaimolle uutta ratsuhevosta. Myyjällä sattui olemaan pihapiirissään myös minihevosten sirkus, ja siellä se seisoi teltan kupeessa kuin unikuva – spanielin kokoinen varsa! Eetu ei saanut ministä silmiään irti. Silitteli ja kanteli sylissään, oli pakahtua: Tän mä haluun, mä haluun, mitään en ole koskaan ennen näin halunnut...

Viisas vaimo esitti joitakin tyynnyttäviä ja käytännönläheisiä kysymyksiä, mutta mies oli ihan pistoksissa. Lopulta vaimokin heltyi.

Seuraavat kuukaudet Eetu vieraili ahkerasti hevosvauvansa luona Ruotsissa, että se oppisi tuntemaan hänet. Oppihan se, juoksi kuljetuslaatikosta vapauduttuaan suoraan Eetun syliin, liikuttavasti hörähdellen. Vierihoito jatkui Suomessa.

– Eetu otti Timon takia oikein isyyslomaa. Nyt jokainen katse ja ele heijastavat miehen ja hevosen erityistä suhdetta, jota käydään silloin tällöin todistamassa myös sirkus Florentinon estradilla.

Western-aiheisessa ohjelmanumerossa Timo vetää vankkureita, kävelee kahdella jalalla, pyörähtelee, paukuttaa rumpua ja suukottaa lopuksi Eetua. Siinä lopussa on aina jännitys päällä, Timo kun saattaa jekkuhenkeen vähän näykätäkin.

– Timo oppi tunnistamaan oman musiikkinsa ja oli aina syöksyä verhojen läpi heti, kun se pärähti soimaan, Eetu muistelee satunnaisen show-elämän haasteita.

– Ei niitä aina huvita harjoitella, jolloin annan olla. Hermostua ei kannata koskaan. Siinä saattaa mennä kuukausien työ hukkaan, ovat niin herkkiä.

Touko löytyi Timon kaveriksi Hollannista pitkän etsiskelyn jälkeen – täplikkäät minit ovat harvinaisia ja haluttuja. Touko on luonnollisesti hieman horjuttanut Timon asemaa. Nytkin Eetu joutuu hiukan pinnistelemään ollakseen kyllin tasapuolinen, mutta hyvin ne ovat vielä samaan pihattoon sopineet.

Eetu Sillanpään ja minihevosten koti sijaitsee Vöyrissä, ruotsinkielisellä Pohjanmaalla. Ohi kulkevalla tiellä ei ole juuri liikennettä, mutta joskus joku kaahari saattaa eksyä kulmille. Heitä varten Eetu teetätti varoituskyltin, tyylinsä mukaisesti pilke silmäkulmassa: Kör sakta! Finnjävlar.

- Aiemmin samassa kohdassa oli kolmenkympin rajoituksesta kertova taulu. Sillä ei ollut mitään vaikutusta. Mutta kun tämä nykyinen saatiin tien varteen, moni on oikein peruuttanut katsomaan, mitä ihmettä siinä vinoillaan, kertoo Eetu nauraen.
 

Irlanninsusikoira Pyry on vielä pentu, mutta jo isompi kuin minihevoset. 

Eetu Sillanpää

  • Syntynyt 24.7.1957 Kokkolassa. Asuu Vöyrissä.
  • Valokuvaaja. Työskentelee Ilkka-Yhtymässä, sanomalehtien Pohjalainen ja Ilkka kuvaajana.
  • Lukuisia tunnustuksia: Vuoden Lehtikuvaaja 1997, Vuoden Henkilökuva 2003, Vuoden Lehtikuva 2004,  Vuoden Urheilukuva 2010.
  • Naimisissa, kaksi aikuista lasta.
  • Harrastaa remontointia ja sirkuksessa esiintymistä.
  • Motto: ”Täytyy olla vähän kahjo pysyäkseenjärjissään.”

Katso Sillanpään palkitut kuvat:

Vuoden Henkilökuva 2003

Vuoden Lehtikuva 2004

Vuoden Urheilukuva 2010

Artikkeli Eetusta on julkaistu ET-lehdessä 1/2013.

1600-luvun Suomessa avioeron perusteeksi ei riittänyt väkivaltaisuus, saati impotenssin kaltainen pikkuseikka, muistuttaa ET:n kolumnisti, historioitsija Teemu Keskisarja.

Kaiketi jo kivikauden Suomessa viisaat ämmät ja äijät sovittelivat lajitovereidensa parittelua. Ensimmäinen kirjallisia lähteitä tuottanut terapeutti oli Sigfridus Aronus Forsius, 1600-luvun pappi ja ”monioppinut”. Forsius kirjoitteli Ennustuksia ja Arveluja kaikenlaisista tulevista tapahtumista Ilmassa ja alhaalla Maan päällä. Rannattomaan asiantuntemukseen sisältyi suomalaisen naisen sielunelämä.

Forsius havaitsi, että enkeleiden kaltaisista immistä tuli vaimoina pirulaisia. Tieteellinen selitys löytyi 1600-luvun vaatteista. Kun nuoret kulkivat paljain päin, kiukku tihkui päänahan ”hikirei’istä” vaarattomasti. Säätyläisrouvilla tiehyitä tukkivat hatut, rahvaanmuijilla huivit. Paha patoutui. Isompina päästöinä se sitten höyrysi suusta ja sieraimista. Ylipaineen takia suomalaisnaiset puhisivat 1600-luvulla kuin ”vihaiset tammat”, potkivat ja purivatkin.

Naisvaltainen nykyaika uskoo, että muinaiset miehet hakkasivat alinomaa vaimojaan.

Pitää paikkansa, joskin suomalaisten perheriitojen historia on tasaväkisempää. Raamattu ehdotti maailman navaksi isäntää, mutta opinkappale ei aina näkynyt savupirtin hämärässä. Jämerät emännät rusikoivat vaikkapa sairasta tai ikäloppua ”vahvempaa” sukupuolta. Hakkaajanaiset joutuivat harvoin oikeuteen, sillä uhrit häpesivät kohtaloaan. Asiakirjoista aistii käräjäyleisön hihityksen, kun asianomistajana luimisteli hameväen nujertama isäntä.

Alemmat säädyt solmivat sietämisavioliittoja.

Alemmissa säädyissä parit tekivät itse kumppanivalintansa, mutta talonpidon ja työnjaon seikat niitä sanelivat. Tuloksena ei ollut rakkaus- vaan sietämisavioliittoja.

Yhteensopimattomia puolisoita pakottivat pysymään yksissä arjen velvoitteet, kirkko ja maallinen laki. Onnettoman liiton ies painoi tammaa ja oria peruuttamattomasti. Avio-ongelmat takuulla pillastuttivat, jos laiska, huoraava ja juopotteleva puolisko oli rinnalla hautaan saakka. Eron perusteeksi ei riittänyt väkivaltaisuus, saati impotenssin kaltainen pikkuseikka.

Ennen 1900-lukua avioeroja oli vain jokunen per vuosi. Nykyisin liitoista särkyy yli puolet. En murehdi erojen yleistymistä historioitsijana enkä varsinkaan eronneena miehenä. Harva meistä pysyisi järjissään ensimmäiseen kumppaniinsa loppuiäksi kahlehdittuna.

Kolumni on julkaistu ET-lehdessä 13/2017

Juontaja Kari Salmelainen muistelee, kuinka rakkaus syntyi Napakymppi-ohjelmassa – ja kertoo, miten hänen oma parisuhteensa on kestänyt yli 20 vuoden ajan. 

– Nopeasti kuvauksissa jo aisti, että keillä osallistujista synkkaisi parhaiten, kertoo Napakymppiä juontanut Kari Salmelainen. Hän juonsi ohjelmaa vuosina 1985–2002.

Salmelainen on tavannut muutamia Napakympin kautta naimisiin päätyneitä pariskuntia.

– Ruotsinlaivalla olen tavannut pariskunnan, joka tuli esittelemään 18- ja 20-vuotiaat tyttärensä. He kertoivat tavanneensa Napakympin kautta. Onnittelin tietysti ja otimme muutaman valokuvan, Salmelainen kertoo.

Salmelaisen mukaan Napakympissä ihmiset olivat kiinnostuneita samoista arvoista kuin tanssilavalta kumppania hakiessaan.

– Kysymykset toistuivat usein hyvin samankaltaisina. Alkuun ihmettelin, että miten ihmiset jaksavatkin kysyä aina samoja asioita, mutta sitten ymmärsin, että ne ovat niitä kaikkein tärkeimpiä kysymyksiä, Salmelainen kertoo.

– Minkälaisesta ruuasta tykkäät ja pidätkö matkustelusta toistuivat moneen kertaan. Monet olivat myös kiinnostuneita siitä, pitääkö kumppani valkosipulista, Salmelainen naurahtaa.

Kari Salmelainen Napakympin kuvauksissa.
Kari Salmelainen Napakympin kuvauksissa.

"Vuosipäivien vietto kuuluu amatööreille"

Salmelainen on itse pitänyt yhtä puolisonsa Sirpa Teräksen kanssa yli kaksikymmentä vuotta.

– Sirpa ohjasi parikymmentä vuotta Napakymppiä, vietimme siis jo töissä paljon aikaa yhdessä. On vaikea enää edes muistaa, mistä kohtaa parisuhteemme alkoi.

Kari Salmelaisen paras parisuhdevinkki on kunnioitus.

– Toisen osaamista, ammattitaitoa ja luonnetta on osattava arvostaa. Liian usein tulee nähtyä pariskuntia, joissa toista mollataan tyhmyydestä tai osaamattomuudesta. Sellaisen todistaminen tekee aina pahaa. 

Samankaltainen ajatusmaailma ja vahva luottamus ovat Salmelaisen mukaan parisuhteen tärkeimpiä rakennuspalikoita.

– Sirpa ja minä olemme molemmat tarkkoja televisioviihteen ammattilaisia. Olemme myös tottuneet joustamaan ammattiemme puitteissa. Vuosipäivien vietto kuuluu amatööreille, Salmelainen toteaa.

Hänen mielestään suhdetta kannattaa juhlistaa vaikka arkisena maanantaiaamuna, kun muut ovat töissä ja yhteistä aikaa viimein löytyy.

– Luottamukseen sisältyy myös se tärkeä näkökulma, että kumpikaan ei suhteessa roiku toisessa kynsin ja hampain kiinni, molemmilla on oltava oma tilansa mennä ja tehdä.

Kari ja Sirpa-vaimo.
Kari ja Sirpa-vaimo.

"Enää en kaipaa televisioon"

Napakymppi jatkuu televisiossa jälleen syksyllä, Janne Katajan juontamana.

– Aikansa kutakin, ne hommat ovat minun osaltani ohi. Televisioon en enää kaipaa, ne ajat on jätetty taakse, Kari Salmelainen sanoo. 

Salmelainen esiintyy silloin tällöin koko perheen toritapahtumissa juontamassa Napakymppejä.

– Olemme vaimoni kanssa molemmat jo eläkkeellä ja rakastamme tehdä spontaaneja matkoja. Maailmaa on tullut kierrettyä, se on hauskaa puuhaa. Liika keikkailu vaikeuttaisi lähtemistä liikaa, joten olen tarkka siitä, minkälaisiin hommiin sitoudun. Televisioon en enää lähtisi, Salmelainen toteaa.

Lue lisää Kari Salmelaisen kuulumisia ET:stä 14/2017. 

Savolaistunut napolilainen Paco kertoi vuoden 2016 murrekisassa värikkäästi tuntemuksista, joita miljoonakaupungin kasvatille jäi aution oloisesta Pielavedestä. Hän veti esityksen uudelleen ET:n lukijoille.

Mamma mia! Vai voe tokkiisa...? Paco Nucci toteaa, että napolilaisissa ja savolaisissa on paljon samaa: puheliaisuus ja vahva murre.

– Rakastan Kuopiota, enkä voisi kuvitellakaan asuvani muualla, vaikka olin Helsingissäkin monta vuotta. Tykkään myös savolaisista naisista, sillä kaikki neljä vaimoani ovat olleet savolaisia, Paco nauraa.

Pacon mielestä savon murteen mukavin lausahdus on yrkäilöö myteröityä eli alkaa hämärtyä.

– Opin kieliä helposti ja olen opiskellut suomen kieltä Helsingin yliopistossa. Uskomattoman paljon ovia avautuu, kun huasteloo savon murretta. Kun käyn vaikka verovirastossa ja heitän iloisesti päevää niin minua palvellaan heti hymyillen. Ottavat toki vähän vitsinä, mutta myös arvostavat.

– Olen aina osannut ja halunnut kuunnella ihmisiä, ja saada kontaktia. Savossa ihmisten kanssa pääsee paljon helpommin juttuun kuin Helsingissä. Sitten heistä ei meinaa päästä eroon...

Paco Nucci pyörittää neljää ravintolaa Kuopiossa. Gusto Runin -viinibaari avattiin kesällä satamassa Raninin vanhassa myllyssä. Lounaskahvila Momentontossa kauppakeskus Minnassa on tarjolla muun muassa tuorepastalounaitaja kotitekoista jäätelöä. Lisäksi Paco isännöi Sorrentoa ja Capri Marinaa satamassa.

ET-lehti tutustuu tänä vuonna Suomen eri heimoihin ja maakuntiin juttusarjassa Minun heimoni. Savolaisuudesta ja savolaisista voit lukea ET:n numerosta 14/2017.