Markku Pietikäinen on 51-vuotias eläkkeellä oleva rajavartioaseman koiranohjaaja ja Rajavartioliiton pääluottamusmies.

Rajavartija Markku Pietikäinen jäi sairauden takia eläkkeelle 51-vuotiaana. Uusi alku ja sisäinen rauha löytyivät monen raskaan ja rajun käänteen jälkeen.

"Olen isoveli, vaikka meillä on veljeni kanssa vain puolen tunnin ikäero. Emme ole identtisiä mutta erottamattomat olimme jo lapsuudessa, Pietikäisten villit kaksoset. Kaksi rasavilliä poikaa, jotka vannoivat verivalan, että pitäisimme aina toisistamme huolen.

Asuimme lapsuutemme Kainuussa, Kuhmon Rajakankaan rajavartioasemalla, jossa isämme työskenteli ylirajavartijana.

Nuorena olisin halunnut sairaanhoitajakouluun. Laitoin kuitenkin paperit Rajavartiolaitokselle, jonne pääsin vuonna 1981. Isä oli siitä ylpeä.

Ensimmäisten työvuosieni aikana hain ja pääsin sairaanhoitajakouluun kaksi kertaa. En kuitenkaan aloittanut koulua, sillä ura rajavartijana oli turvallisempi vaihtoehto perhettä perustettaessa.

Menin naimisiin vuonna 1983, ja saimme vaimoni Annelin kanssa tytön ja pojan, joilla on vain vuosi ikäeroa. Ostimme mukavan omakotitalon Kuhmosta.

Toimin Rajakankaan rajavartioasemalla koiranohjaajana, kunnes minut valittiin Rajavartioliiton päätoimiseksi pääluottamusmieheksi vuonna 1991.

Siitä alkaen tein töitä niin sanotusti kellon ympäri. Sairauslomapäiviä ei tullut juuri pidettyä, vaikka aihettakin olisi ollut.

KUN KAKSOSVELJENI KAATUI ja joutui tajuttomana teho-osastolle helmikuussa 2011, minä toimin hänen lähiomaisenaan.

En osannut aavistaa, että pian myös minä makaisin teho-osastolla.

Veljeni oli jo herännyt tajuttomuudesta huhtikuussa, kun sairastuin tuntemattoman viruksen aiheuttamaan aivotulehdukseen. Se ilmeni niin, että kun tyttäreni pyysi minua tuomaan kupin kahvia, toin hänelle keittiöstä lenkkimakkaran. Ihmisten nimet ja kasvot katosivat muististani. Loppuun asti tiedostin kuitenkin perhettäni katsoessani, että nämä ihmiset ovat minulle erittäin rakkaita.

Makasin kaksi viikkoa tajuttomana ennen kuin aloin toipua. Palasin töihin syyskuussa. Lokakuussa pidimme veljeni kanssa yhteiset 100-vuotisjuhlat, kun täytimme kumpikin 50 vuotta. Isämme piti helpottuneen puheen.

Läheiset olivat ehtineet pelätä sekä minun että veljeni hengen puolesta. Yksi veljistäni oli kuollut vain vähän ennen kuin me sairastuimme.

Minulla oli kuitenkin edessä vielä lisää hetkiä, joina kuolema tulisi lähelle.

Harrastukset ovat tärkeitä eläkkeellä olevalle Markulle. Hän onkin monessa mukana.
Harrastukset ovat tärkeitä eläkkeellä olevalle Markulle. Hän onkin monessa mukana.

SAIRAUS VAIKUTTI TYÖKYKYYNI. Pitkään asiaa pohdittuani jäin lopulta sairauseläkkeelle vuoden 2013 alussa, samaan aikaan kun Rajavartio- ja Merivartioliitto yhdistyivät.

Urasta luopuminen oli vaikeaa, mutta uusi alku tuntui myös hyvältä. 21 vuoden kiihkeä työputki vaihtui itse rakennettuun arkeen.

Eläkkeelle päästyäni koitti kesä, ja lähdin yksin kotiseudulleni Jämäslahdelle kalastamaan. Viivyin sillä reissulla kolme kuukautta. Ajelin venettä sähkömoottorilla, vetelin uistinta ja nautin hiljaisuudesta.

Aamuisin lähdin heti herättyäni järvelle ja palasin rantaan vasta pimeällä. Otin paljon maisemakuvia, tallensin auringonlaskuja. Joka ilta söin itse onkimani kalasaaliin illalliseksi. Se oli upea kesä.

Tunsin tarvetta olla yksin, ja sain kokea ihmeellistä rauhaa.

Ymmärsin, että minun oli luovuttava työstäni, en olisi jaksanut jatkaa.

En ollut tehnyt töitä normaalilla tahdilla vaan aivan liikaa. Päätin keskittyä arkisista asioista nauttimiseen.

OLIN KIPEÄNÄ JOULUNA vuonna 2013. Kun vaimoni ja tyttäreni palasivat aattona kirkosta, he löysivät minut sohvalta oksennuksen peittämänä.

Heräsin teho-osastolla. Rintalastani oli murtunut rajusta elvyttämisestä.

Avasin silmäni ja näin vaimoni sängyn vieressä. Kurotin käsiäni, koppasin vaimon syliini ja supatin hänelle: ’Anneli, muista pitää ajasta kiinni!’

Tuntui tärkeältä kertoa hänelle, että me kuljemme täällä vain kerran, että elämä on arvokas.

Olin sairastunut rajuun keuhkokuumeeseen. Se oli aiheuttanut valtaisan oksentamisen, johon olin tukehtua. Ennen sitä olin ollut jo kahdeksan vuotta täysin raittiina, joten alkoholilla ei ollut osuutta asiaan.

Pääsin kotiin tammikuussa, mutta pian heräsin taas teho-osastolla. Olin sairastunut suolihalvaukseen, joka hoidettiin leikkauksella.

Jälkikäteen ajateltuna uusi alku sai elämässäni tilaa vasta hyvin dramaattisten vaiheiden jälkeen.

HUHTIKUUSSA 2014 PÄÄTIMME vaimoni kanssa hakea avioeroa, ja Anneli muutti pois yhteisestä kodistamme. Olimme molemmat harkinneet päätöstä pitkään. Tuntui, että olimme lähes 35 vuodessa kulkeneet loppuun yhteisen tiemme avioparina.

Lapsissa päätös herätti pelkoa.

He epäilivät, että heidän äitinsä oli hylännyt minut ja vielä heti sairauden jälkeen. Tein kuitenkin lapsillemme selväksi, etten halunnut, saati tarvinnut heidän äidistään itselleni säälijää tai omaishoitajaa.

Rakastan ja ihailen vaimoani suuresti, soittelemme edelleen säännöllisesti. Viime joulun vietimme hänen luonaan Sastamalassa lasten kanssa. Mukana oli myös Annelin uusi miesystävä. Tulimme tutuiksi, ja alusta lähtien kokoonpano tuntui hyvältä.

VUOSI SITTEN KAKSOSVELJENI ehdotti, että panisin omakotitaloni Kuhmossa myyntiin ja muuttaisin hänen kämppäkaverikseen Ouluun. Tein niin.

Päätös oli hyvä, vaikka rakkaasta kodista luopuminen oli minulle ja lapsille rankkaa. Nyt asun kuitenkin lähempänä lapsiani.

Käyn myyjänä työskentelevän poikani kanssa katsomassa Oulun Kärppien otteluita. Tyttäreni kanssa lounastamme yhdessä. Hän on käynyt armeijan ja kouluttautunut sairaanhoitajaksi.

Kaksoisveljeni on yhä työelämässä. Hän suunnittelee jäävänsä eläkkeelle kymmenen vuoden kuluttua.

"Meille kaikille on täällä jokin tarkoitus", Markku Pietikäinen sanoo.
"Meille kaikille on täällä jokin tarkoitus", Markku Pietikäinen sanoo.

ON IHANAA OLLA ELÄKKEELLÄ. Olen luonteeltani erittäin sosiaalinen.

Ensimmäisen eläkevuoteni aloitinkin harrastusteni parissa.

Toimin Kuhmon kaupunginvaltuustossa ja muissa kunnallisissa luottamusmiestehtävissä sekä Kuhmon eläkkeensaajien puheenjohtajana.

Olen puuhannut erilaisissa järjestöissä nuoresta pitäen. Olen perustanut Rajan koiramiehet -yhdistyksen, ja olen sen ja Rajavartioliiton kunniajäsen. Kuulun Oulun eläkkeensaajien hallitukseen.

Erityisen tärkeä minulle on ollut hanke eläkeläisten mielen hyvinvoinnin tukemiseksi. Kävin juuri vertaiskoulutuksen yksinäisyyden ehkäisemisestä ja niitä oppeja yritän viedä eteenpäin omassa järjestötyössäni.

Toimin vertaisohjaajana tietotekniikkaa opiskeleville ikäihmisille.

Tapaamme koneen äärellä joko kotona tai kirjastossa ja opettelemme asioita kunkin lähtötason mukaan.

Lisäksi ylläpidän Eläkkeensaajien Oulun piirin ja Kuhmon eläkkeensaajien nettisivuja. Olen myös mukana hankkeessa, jossa tuodaan nettiluentoja kiinnostavista aiheista senioreiden ulottuville.

Töitä on siis edelleen, joskin palkattomia. Eläkkeellä olen oppinut sietämään niukkuutta.

En tarvitse uusimpia puhelimia tai laitteita, vaatteetkin voin ostaa kirpputorilta.

ELÄMÄN JA KUOLEMAN kysymykset on tullut mietittyä läpi viime vuosien aikana. Kuolemanpelkoni on kadonnut kokonaan. Olen hyväksynyt sen, että meidän jokaisen osa on lopulta lähteä täältä.

Uskon myös, että meille kaikille on täällä jokin tarkoitus, elämäntehtävä.

Entisen vaimonikin kanssa ajattelemme, että tulimme toistemme elämään siksi, että meillä oli toisillemme paljon annettavaa.

En nähnyt kuoleman porteilla valotunneleita enkä kokenut mitään muutakaan hengellistä. Silti kristilliset arvot myötätunnosta, läheisen rakastamisesta ja välittämisestä tuntuvat nyt erittäin tärkeiltä. Yritän toteuttaa niitä työnikin kautta.

Nyt 54-vuotiaana toivon tulevaisuudelta terveyttä, uusia haasteita ja miksei uutta suhdettakin. Pietikäisten villit kaksospojathan elävät nyt molemmat sinkkuina Oulussa."

Kuka?

Markku Pietikäinen

Syntynyt: 1961.

Kotoisin: Kuhmosta, Rajakankaan rajavartioasemalta. Asuu Oulussa.

Perhe: Eronnut, kaksi aikuista lasta.

Työ: Koiranohjaaja Rajakankaan rajavartioasemalla ja Rajavartioliiton päätoimisena pääluottamusmies, eläkkeellä.

Harrastukset: Valokuvaaminen, kävely, sosiaalinen media.

Vierailija

Markku Pietikäinen: "Elämän ja kuoleman kysymykset on tullut mietittyä"

Kun elämä oikein murjoo niin kyllä siinä päivittää elämänarvonsa kohdilleen nykyistä vastaaviksi. Useimmalla, kuin minullakin arvoista aivan kärkipäässä lienee terveys, muut tulevat sitten vaihdellen elämäntilanteiden mukaan. Jolla arvot kohdillaan, karsii kyllä elämästään kaiken turhan epäolennaisen, jättäen jäljelle vain olennaisen oman elämänsä laatuun vaikuttavat olennaiset asiat joista ei varmasti vähäisin ole oikeat, aidot ystävät!
Lue kommentti

Pirkko Pitkäpaasi sai idoliltaan yllättävän huomionosoituksen vuonna 1978.

Pirkko Pitkäpaasi, 62, Helsinki:

"Tauno Palo on suuri idolini. Olen katsonut Kulkurin valssin ja Rosvo-Roopen varmaan kymmeniä kertoja. Hän oli lahjakas näyttelijä, mutta kyllähän se charmin ydin oli jumalainen ulkomuoto. Pehmeä, naisiin sortuva heikko mies tietysti, mutta se palava katse! Suomen Clark Gable ilman muuta.

Helsingissä kaikki tiesivät, että Tauno Suuren kantapaikka oli Elite-ravintola Töölössä. Ei sinne hänen takiaan monikaan mennyt, se oli ja on yhä suosittu ravintola muutenkin. Mutta siellä hänet saattoi nähdä kantapöydässään. 1970-luvulla hän oli jo vanha mies, mutta se sytyttävä katse hänellä oli elämänsä loppuun asti. Sen voi nähdä hänestä kertovissa dokumenteissakin.

"Ennen kuin ehdin ajatella mitään, hän oli polvillaan edessäni ja lauloi minulle serenadin."

Talvella 1978 olin Elitessä isomman seurueen kanssa, meitä oli monta pariskuntaa. Ravintola oli täynnä, puheensorina melkoinen. Yhtäkkiä kuulen, että takana joku mies kysyy jotain poikaystävältäni, tulevalta mieheltäni. Käännyn. Se on Tauno Palo. Ja ennen kuin ehdin ajatella mitään, hän on polvillaan edessäni ja laulaa minulle  serenadin.

Olin niin häkeltynyt, ettei mieleeni jäänyt, mitä hän lauloi, eikä sekään, miten ympärilläni siihen reagoitiin.

Olin tietysti otettu, että suuri idolini on siinä polvillaan edessäni, mutta vähän kiusaantunutkin tästä odottamattomasta huomiosta. Miksi minä? No, olihan minulla silloin pitkä vaalea tukka...

Nyt muistelen tapahtumaa tietysti suurella lämmöllä. Hauskinta on, että 89-vuotias äitini pyytää vieläkin aina silloin tällöin, että kerro taas se, kun Tauno Palo lauloi sinulle."


Pirjo Pitkäpaasi.
Pirjo Pitkäpaasi.

Muisto on julkaistu ET-lehden numerossa 12/2014.

Tyttäret toivoivat lapsina, että heidän perheestään tulisi tavallinen perhe. Mutta tuli perhe, joka välittää toisistaan.

Pulppuava. Nyt jos koskaan sana kuvaa ilmaan puhaltuvaa puhetta. Kaksi aikuista tytärtä istuu sohvalla ja kuuntelee. Pulputus lähtee heidän äidistään.

– Tämän vielä kerron, en enempää, Irja Juntunen livauttaa lupauksen puheittensa väliin. 

– Lasketaanko, kuinka monta kertaa äiti ehtii sanoa tuon, Mari Karjalainen ehdottaa, mutta antaa tämän jatkaa.

Ja Irja puhuu. Kertoo tyttäristään ja heidän lapsistaan. Sovittaa välillä villasukkaa vieraiden jalkoihin ja asettelee pöytään syötävää. Pyytää hakemaan laastaria suunsa eteen, jos vielä jatkaa. Että eihän tänään puhuisi perheen elämästä vain hän, vaan ihanat tyttäret Mari ja Meriliisa.

Tytöt käyvät vuoronperään keittiössä. He eivät tuo sieltä laastaria, vaan lisää ruokaa. 

Iloisia hautajaispuheita

Pitkän pöydän ääressä on usein istunut paljon enemmänkin väkeä. Aikanaan myös omia lapsia, enemmän kuin nyt.

Astiat risteilevät pöydän yli. Voiko hilpeän tunnelman sekaan heittää rujon kysymyksen kuin nukkavierun pannunalusen? Kysyä siitä, miten nämä ihmiset ovat kestäneet menetysten ketjun. Sen, että pöydän äärestä on lähtenyt vuosien saatossa kaikkiaan kolme lasta. 

Irja ei aihetta hätkähdä. Eivätkä tyttäret.

– Meillä on totuttu istumaan iltaa surunkin keskellä, Irja­ toteaa.

Muistatteko, kun menin munuais­leikkaukseen? Juotiin viiniä ja pidettiin hautajaispuheita.

Hartioille jymähtänyt vastuu

Mutta ei suruun totu. Välillä vähän turtuu, mutta sitten se etsii uusia muotoja. Tulee mutkan kautta kuin varkain, verhoutuu väsymykseksi, jopa masennukseksi.

Sen tietävät Mari ja Meriliisa Heiskanen, jotka ovat haudanneet kolme sisartaan.

Mari, perheen esikoinen, oli alakouluikäinen, kun pikkuveli Jyrki kuoli.

Lääkärien vähättelemä pikku tipahduksessa saatu kolahdus päähän olikin aivoverenvuoto, eikä Jyrki selvinnyt. Iloinen perhearki oli hetkessä poispyyhkäisty.

Suru musersi kuin jätepuserrin, jokaista vähän eri tavoin. Leikkikin loppui vuodeksi.

Marista menetys teki huolehtijan ja vastuunkantajan.

Tosin Irjan mielestä tytär oli sellainen jo  aiemmin.

– Mari jo neljän vanhana pissatti Jyrkiä hiekkalaatikon reunalta kesken hiekkaleipomusten, luontevasti kuin osana leikkiä.

Meriliisa muistaa tuolta ajalta hädän ja jonkinlaisen syyllisyyden tunteen. Hän, pieni lapsi, lohdutti saunanlauteilla itkenyttä isäänsä: ”Älä itke isä, äiti synnyttää kyllä uuden pojan.”

– Ne ovat tunteita, joita olen pystynyt sanoittamaan vasta aikuisena. Kuinka ne ovat purkautuneet muun muassa samanlaisena vastuuntuntona kuin Marilla – tai vaikkapa tarpeella pelastaa mahdollisimman monia hädänalaisia, Meriliisa hymähtää.

Ihmisiä iloon ja suruun

Tavallinen perhe. Sellaisesta Meriliisa myöntää nuorena joskus haaveilleensa. Vahvan kuvataiteilija-äidin ja arkea pyörittäneen Reino-isän elämä oli värikästä ja boheemia, avoin kaik­kien tulla ja mennä.

Kaverini totesivat, ettei tarvitse Dallasia katsoa, kun seuraa meitä

Myös suru oli avointa. Siitä puhuttiin, välillä tyttöjen mielestä lähes kyllästymiseen saakka.

– Ihmiset ovat olleet meidän selviytymiskeinomme, Irja myöntää. Ja työ.
Tyttöjen lapsuudessa Irja ei tuoksunut pullalta, vaan tuoreilta maaleilta. Päivät hän oli kuvaamataidonopettaja, viikonloput kuvataiteilija.

Mari muistaa edelleen, kuinka juhlalliselta tuntui valmistautua ylioppilaskirjoituksiin, kun äiti teki eväät. Sellaista ei usein tapahtunut, ainakaan omalle väelle.

– Toisaalta saimme jatkuvasti tavata mitä erilaisempia ihmisiä, se on ollut suuri rikkaus. Äiti kun ei tehnyt koskaan eroa suurlähettilään ja juopon välille, kaikki ovat olleet arvokkaita, Meriliisa toteaa.

Syntymän ja kuoleman vuosi

Meriliisan isälle lupaamaa veljeä ei enää perheeseen syntynyt. Perheen neljä tytärtä, Meri, Virpi, Meriliisa ja Jyrkin kuoleman jälkeen syntynyt Matleena olivat läheisiä ja jokainen sai kasvaa perheessä omanlaisekseen.

Meriliisaa ja Maria yhdisti opiskelu ja työ, opettajan ammatti. Molemmat perustivat valmistuttuaan perheen ja lapsia alkoi syntyä.

Sitten kääntyi vuosituhat. 

– Silloin synnytin tyttären ja menetin sisaren melkein saman vuorokauden aikana, Meriliisa summaa.

Virpi-sisaren mielenterveysongelmat olivat koko perheen tiedossa, mutta silti hänen pitkään hautomansa itsemurha oli täysi sokki. 

– Olin juuri kuullut Virpin kuolemasta, kun Meriliisa soitti onnellisena sairaalasta ja kertoi tytöstään. Minun piti esittää puhelimessa iloista, sillä äiti ja isä olivat menossa kertomaan ­tapahtuneesta.

Meriliisa muistaa, kuinka lopetti puhelun ja näki sairaalan käytävän päässä vanhempiensa kasvot.

Silloin hän jo tiesi.

Pelkäsin pitkään iloa. Ajattelin, että jos olen jostakin onnellinen, heti tapahtuu jotain.

– Lapsi syntyy, sisar kuolee, kun uusi lapsi syntyy, isä halvaantuu. Murehtiminen alkoi tuntua ­luontevammalta.

Kuolemanpelko käy kylässä

Virpin kuoleman aikaan myös Mari eli tiivistä perhe- ja työelämää. Kun pusertavin suru oli juuri helpottamassa, hänen hyvä ystävänsä sairastui syöpään. Mari päätti päätti hoitaa tätä, ihan loppuun saakka.

– Vasta jälkeenpäin huomasin, että väsymys ja suru olivat hiljalleen asettuneet elämääni. Kun joku kysyi, että miten jaksan, saatoin nyökytellä ja vasta tovin jälkeen pohtia, että mitenköhän tosiaan jaksan.

Ja pian perään räjähti uusi suruviesti. Kolmikymppisen Matleenan sydän pysähtyi keskellä yötä, nukkuessa. Elämäniloinen sisko lähti tästä maailmasta täysin varoittamatta.

– Matleenan kuoltua minuun iski kuolemanpelko. Jos ambulanssi ulvahti tai puhelin soi, ensimmäinen ajatus oli, että taas tulee suruviesti. En meinannut enää kestää, joten minun piti alkaa rajata asioita ja vastuualueita, joille en voi mitään, Meriliisa kuvailee.

Entä eivätkö naiset sitten koskaan kysele, miksi tämä kaikki on käynyt juuri heille?

–  En ole ikinä antanut itseni katkeroitua, vaikka suru on repinyt sisuskaluja, Irja toteaa.

Mari myöntää käyttäneensä kysymyksen päässään, mutta ei ole onneksi jäänyt sen pauloihin.

– Kun joitakin vuosia sitten menin psykoterapiaan, olin pitkään aika vihainen, erityisesti äidille. Mutta minulla on ollut hyvä terapeutti. Olen oppinut muistamaan, mistä äiti ja isä ovat selvinneet, ja että he tekivät meidän kanssamme kaiken, mihin pystyivät.

Ei varaa menetyksiin

Naiset täydentävät ja lisäilevät toistensa tarinaa. Irjakaan ei enää illan edetessä kaipaa laastaria.

– Minä sanon meillä herkimmin äidille vastaan, mutta ihan tolkusti. Kerran olen ollut äidille melkein vuoden suuttunut, tosin hän ei tainnut sitä edes huomata. Ja kerran olen pudottanut hänet autosta, kun desibelit nousivat liian korkealle, Mari kertoo.

Autosta jättäminen tapahtui tosin lähes kotipihassa. Ja huudon syy oli Matleenalta perinnöksi jääneen koiran karkureissu.

– Nopeasti me halataan ja pyydetään anteeksi, Irja toteaa. Hän myöntää auliisti olevansa perheensä vahvatahtoisin.

– Tosin teki Marikin tässä taannoin tiukan päätöksen ja kielsi minua kokkaamasta 70-vuotisjuhliani. Ne olivatkin hauskat juhlat, kun vieraat toivat ruuat.

Irja sanoo nauttivansa perheyhteisöstä, johon kuuluvat rakkaat ja paapotut lapsenlapset ja vävyt.

– On ihanaa, kun tyttärenpoika tulee meille viikonlopuksi leikkimään kotia tyttöystävänsä kanssa. Laittaa ruokaa, juttelee, sotkee, tuo elämää, Irja hehkuttaa.

Tavallisen perheen kaipuu on aikuisina tyttäriltäkin karissut. He myöntävät nauttivansa perheestä lapsineen ja heidän ystävineen samalla tapaa kuin äiti heidän nuoruudessaan.

– Kun seisoimme Matleenan arkun äärellä, tajusin kirkkaasti, kuinka vähiin me olimme käyneet. Meillä ei ole varaa menettää toisiamme, ei elävinä, Meriliisa toteaa.

 

Äiti ja tyttäret

Irja Juntunen-Pääskyranta

  • Syntynyt 1944.
  • Asuu: Sotkamossa.
  • Ammatti: Kuvataiteilija.
  • Perhe: Puoliso, viisi lasta, seitsemän lastenlasta ja ­lapsenlapsenlapsi.

Mari Karjalainen

  • Syntynyt 1966.
  • Asuu: Hyrynsalmella.
  • Ammatti: Luokan­opettaja.
  • Perhe: Puoliso, neljä lasta ja yksi lapsenlapsi.

Meriliisa Heiskanen

  • Syntynyt 1971.
  • Asuu: Kajaanissa.
  • Ammatti: Erityis­opettaja.
  • Perhe: Puoliso ja kolme lasta.

Vienan Karjala kolahti Riitta Nykäseen jo lapsena. Vuokkiniemestä hän löysi rakastettavat kalevalaiset mummot ja itselleen ensimmäisen oikean kodin.

Lapsena Etelä-Pohjanmaalla asuessaan Riitta Nykänen luki innokkaasti Suomen luontoon, kansatieteeseen ja eräelämään liittyviä kirjoja. 11-vuotiaana hänen käsiinsä sattui Pertti Virtarannan teos Vienan kyliä kiertämässä. Tyttö lumoutui. 

Vuonna 1993 Suomen Latu järjesti retkiopaskurssin Vuokkiniemessä, Vienassa. Riitta Nykänen ilmoittautui heti kurssille. Nyt hän pääsisi itse rajan taakse näkemään haaveidensa maat!

Vienassa olivat vilkkaat vahvat mummot ja heidän naseva, rakastettava puheensa, jota hyvin ymmärsi. Metsissä kasvoi puolen tuhannen vuoden ikäisiä mäntyjä. Vienassa, juuri Vuokkiniemen pitäjässä, oli Lönnrot kerännyt enimmät Kalevalan runosäkeistä. Riitta Nykänen itki. Hän tajusi oman kodittomuutensa. 

Siihen ikään, lähes neljäänkymmeneen mennessä, hän oli valmistunut luokanopettajaksi ja työskennellyt kouluhallituksessa ja Luonto-Liitossa ja muuttanut asuntoa 25 kertaa. Missään ei tuntunut isosti kodilta. 

Vuokkiniemessä ihmisillä oli koti, johon kuului myös kylä ja kotiseutu metsineen ja järvineen.

Kun Nykänen palasi Vienasta Suomeen Helsingin kotiinsa, jokin oli muuttunut. Myöhemmin hän tajusi missä oli vika. Hän oli poissa Vuokkiniemestä.

Oma talo Vuokkiniemessä

Riitta palasi vuosikymmenen lopulla Vuokkiniemeen kartoittamaan rajaseudun metsiä yhdessä toisten luonnonsuojelijoiden kanssa. Oli näet syntynyt huikea unelma Venäjän ja Suomen metsät yhdistävästä laajasta Kalevalan kansallispuistosta. Se muodostaisi ainutlaatuisen suojelualueen pohjoisen havumetsävyöhykkeen viimeisistä koskemattomista metsistä. Puiston valmisteleminen vaati tarkan maastotiedon keräämisen.

Kartoitusten aikana, kolmena kesänä ja syksynä, Riitta Nykänen kulki talosta taloon ja osallistui kyläläisten töihin ja tarinointeihin. Koskaan hän ei ollut tuntenut itseään yhtä varauksettomasti hyväksytyksi.

Pian Riitta alkoi pakista vienankarjalaa siihen malliin, että tuntemattomat luulivat häntä paikalliseksi. Venäjästä hän oppi tervehdys- ja metsäsanaston.

Hän osti kartoitustyönsä tukikohdaksi ja kodikseen vanhan talon, Köykän, Vuokkiniemestä. 

Yhteistyötä yli rajojen

Sitten eri lähteistä saatiin hankittua rahoitusta ja päästiin toteuttamaan erilaisia hankkeita Vuokkiniemen kehittämiseksi. Esimerkiksi vuosina 2007–10 nuoria koulutettiin hirsityö- ja tekstiilityökursseilla ja kunnostettiin kylätalo. Samalla asukkaita valmistettiin kansallispuiston tuloon ja matkailijoihin. Vuokkiniemi olisi kansallispuiston lähin isompi kylä. 

Riitta oli uudessa menossa keskeisiä toimijoita.

Koko ajan oli myös vireillä Kalevalan kansallispuisto -hanke. Kahdenkymmenen valmisteluvuoden aikana siinä koettiin dramaattisia ylä- ja alamäkiä. 

Juhannuksen alla vuonna 2002 Riitta Nykänen sai paikan päällä sattumalta tietää, että Karjalan tasavallan presidentti aikoi vuokrata valtaosan kaavaillusta metsäalueesta hakkuita varten. 

– Oliko talo lukossa? Oli. Oliko rahaa? Oli, ja passikin sattui olemaan mukanani. Saman tien lähdin Suomeen. Otin heti yhteyttä ihmisiin ja tiedotusvälineisiin. Juhannuksen jälkeisenä maanantaina Kalevalan kansallispuiston suunnitelmista oli Hesarissa etusivun juttu, Riitta Nykänen kertoo.

Julkisuuden avittamana Vienan Karjalassa kerättiin myös tuhansia nimiä puiston puolesta.

Unelma toteutuu

Vuonna 2000 Riitan talo Vuokkiniemessä paloi, mikä ei sielläpäin ole harvinaista. Tulipalo tavallaan vahvisti sen, mikä oli jo ilmeistä: pysyvästi hän ei voisi Venäjällä asua, vaikka sitä halusi.

Onneksi hänellä oli asunto myös Suomen puolella, Kuhmossa ja sitten Suomussalmella. Hänestä oli vuonna 1998 tullut metsähallituksen ympäristökasvattaja, sittemmin erikoissuunnittelija, ja toimipisteeksi vakiintui Suomussalmi. 

Ja metsäunelma toteutui. Vuonna 2006 Venäjän puolelle perustettiin 740 neliökilometrin laajuinen Kalevalan kansallispuisto.

Suomen puolella perustettiin vuonna 2014 Kalevapuisto, johon kuuluu yli 20 pienen luonnonsuojelualueen ”saaristo” pitkin rajaa. Nykäsen mukaan Venäjän puoleinen suurmetsä ruokkii myös suomalaisten suojelualueiden metsälajeja.

Tänä kesänä – itsenäisyyden juhlavuoden kunniaksi – Hossan retkeilyalue Suomussalmella muutetaan kansallispuistoksi.

Suomussalmella esitettiin ensimmäinen julkinen vetoomus Suomen itsenäisyydestä huhtikuussa 1917.

27. koti

Pian sen jälkeen, kun Vuokkiniemen talo oli palanut, Riitta Nykäsen eli Nyyskän ystävät pyysivät sienivelhona tunnetun Nyyskän laittamaan ruokaa Puolangan Joukokylän sienifestareille. 

Keikalla Nykänen tuli kysyneeksi paikallisilta, josko niillä seuduin olisi myytävänä taloa. Hänet ajelutettiin Siikavaaraan autioitunutta rintamamiestaloa, Lepikkoa, katsomaan.

Aikansa tuumailtuaan Nykänen osti talon vuonna 2004. Lepikosta tuli hänen 27. kotinsa ja siellä hän on asunut viimeiset 12 vuotta.

Kotiseutua on Siikavaaran suuri suojeltu metsä, joka alkaa hänen puronsa takaa, sekä toiseen suuntaan maantien vartta Puolangan Joukokylälle 11 kilometrin päähän saakka.

Vuokkiniemi, ylikierroksilla

Vuokkiniemellä hän käy säännöllisen epäsäännöllisesti edelleen, totta kai.

– Vuokkiniemi voi hyvin. Tällä haavaa se käy ylikierroksilla. Se on vuoden 2017 suomalais-ugrilainen kylä; itse he sanovat olevansa suomalais-ugrilainen kulttuuripääkaupunki. Tapahtumia on paljon ja vierailijoita käy runsaasti. Talvella järjestettiin muun muassa kulttuuriolympialaiset, Riitta Nykänen kertoo.

Vuokkineimen runsaan tapahtumatarjonnan vuonna 2017 näet täältä.

Lue lisää Riitta Nykäsen eli Nyyskän elämästä Puolangan Siikavaarassa ET-lehden numerosta 9/2017. Digilehteen pääset tutustumaan täällä
 

Ufoja, maailmanvalloitusta. aivojumppaa ja vetreämmät sormet. Kari Lahti on löytänyt tietokonepeleistä huvia ja hyötyä.

Espoolainen Kari Lahti aloitti tietokonepelaamisen jo parikymmentä vuotta sitten. Silti hän pitää itseään pelaajana aloittelijana.

– Pelasin yli kymmenen vuotta pelkästään Civilization 2 -peliä. Vasta eläkkeelle jäämisen jälkeen aloin tutustua peleihin laajemmin.

Kari on innokas tieteiskirjallisuuden harrastaja, mikä heijastuu hänen pelimakuunsakin. Science fiction -maailmaan sijoittuvat erilaiset toiminta-, seikkailu- ja strategiapelit ovat nimittäin Karin suosikkeja.

– Pelaaminen kannattaa usein aloittaa sellaisista peleistä, joiden aihepiiri kiinnostaa oikeassa elämässäkin, Kari neuvoo.

Kone maksaa, pelit eivät

Kari käyttää pelaamiseen tehokasta pöytäkonetta, mutta hänellä on myös pelikäyttöön soveltuva kannettava. Sitä hän käyttää esimerkiksi käydessään kirjastoissa esittelemässä pelejä senioreille. Kannettavan tietokoneen hinta on noin tuhat euroa, pöytäkoneen muutaman satasen vähemmän.

– Tärkeintä on, että koneessa on hyvä näytönohjain ja tehokas prosessori. Kun ne ovat kunnossa, ovat muutkin ominaisuudet yleensä hyvällä tolalla.

Uudet pelit ovat melko kalliita, noin 60–70 euroa, mutta niiden hinta laskee ajan myötä. Kari ostaa pelinsä Steam-verkkokaupasta, jonka alennusmyynneistä hiukan vanhemman suosikkipelin voi saada vitosella.

– Minulla ei ole mikään kiire saada pelejä heti niiden ilmestyttyä. Odotan rauhassa, että hinta laskee. Minulle se on kuitenkin uusi kokemus, kun alan sitä pelata. Odottamisessa on sekin etu, että pelissä mahdollisesti olleet tekniset ongelmat on ehditty korjata.

Monenlaista kehitystä

Pelaamisen aloittaminen voi olla hankalaa, mutta harjoittelemalla oppii. Samalla voi löytää itsestään aivan uudenlaista osaamista.

– Ensimmäisen räiskintäpelin aloittaminen oli hankalaa. Pelihahmon ohjaaminen vaatii näppäimistön ja hiiren yhtäaikaista käyttöä. Aluksi jouduin aina katsomaan sormiani, mikä haittasi pelissä etenemistä. Hiljalleen kuitenkin opin, ja sorminäppäryys kehittyi. Aloitin samaan aikaan sormijumpan, ja nyt käteni toimivat paljon paremmin kuin ennen.

Sormien lisäksi pelit pakottavat käyttämään aivoja, oppimaan uutta ja muistamaan asioita.

– Minua kiinnostavat pelit, joissa ajattelu on vahvasti mukana. Olen kai sitä porukkaa, joka pelaa keskivertoa hankalampia pelejä.

Näin Kari kertoo suosikkipeleistään:

Civilization 5

Aloitin pelaamisen noin 20 vuotta sitten Civilization 2 -pelillä. Pelasin pelkästään sitä yli 10 vuotta. Muutama vuosi sitten siirryin Civilization 4 -peliin, ja pari viimeistä vuotta olen pelannut tätä vitosta.

Pelin ideana on johtaa omaa valtakuntaa mahdollisimman menestyksekkäästi kehittämällä sen taloutta, teknologiaa ja kulttuuria. Aiemmin asevoimilla oli tärkeä rooli pelissä, mutta Civilization 5:ssa voi voittaa käymättä valloitussotia.

Peli vaatii strategista ajattelua ja aikaa. Lyhytkin peli vie helposti 12 tuntia. Yhtä kyytiä peliä ei ole pakko pelata, sillä sen voi tallentaa haluamaansa kohtaan ja palata pelin ääreen vaikka viikon kuluttua.

Civilization 5 on saatavilla PC:lle ja Macille.

Mass Effect

Pidän kovasti tieteiskirjallisuudesta, ja sen takia poikani suositteli minulle Mass Effect -peliä. Tarina sijoittuu tulevaisuuteen, jossa maailman ovat valloittaneet ulkoavaruuden asukkaat. Vaikka juoni vaikuttaa yksinkertaiselta, on pelissä paljon tarinallisuutta. Pelin aikana tehtävät valinnat ja päätökset vaikuttavat juonen kulkuun ja lopputulokseen.

Mass Effect oli ensimmäinen räiskintäpeli jota pelasin. Opettelin ohjaamaan pelihahmoani hiirellä ja näppäimistöllä, ja se vei aikaa. En edes tiedä kuinka pitkään pelin läpäiseminen kesti.

Peli on saanut kaksi jatko osaa, Mass Effect 2 ja 3. Niitä en ole vielä pelannut läpi.

Mass Effect on saatavilla PC:lle ja Xbox-pelikonsolille.

Dead Space

Dead Space on avaruuteen sijoittuva räiskintäpeli.

Sen juoni paljon yksinkertaisempi kuin Mass Effectissä, eikä pelaaja pysty samalla tavalla vaikuttamaan tapahtumien kulkuun. Peli on kuitenkin hienosti tehty ja hyvin viihdyttävä.

Dead Space on saatavilla PC:lle, Xboxille ja Playstationille.

XCOM Enemy Unknown

XCOM kertoo ufojen valtaamasta maasta, jossa pelaajan tehtävä on johtaa avaruusolentoja vastaan taistelevaa sotilasjoukkoa. Sotilaat kehittyvät pelin aikana paremmiksi. Jos sotilas kuolee, tilalle on otettava alokas. Pelisysteemi kannustaa pitämään sotilaista hyvää huolta.

Peli on vuoropohjainen, eli sitä pelataan vähän kuten shakkia: Ensin pelaaja tekee omat siirtonsa, ja sen jälkeen tietokone tekee omansa. Vuoropohjaiset pelit sopivat hyvin senioripelaajille, sillä näissä saa rauhassa tehdä omat valintansa. Reaaliaikaisissa peleissä tulee helposti kiire, kun pelin tapahtumiin on reagoitava välittömästi. Civilization-pelisarja on samaan tapaan vuoropohjainen.

XCOM Enemy Unknown on saatavilla PC:lle, Macille, Xboxille ja Playstationille.