Naapurukset Elvis Varjonen ja Petter Kauhanen eväsretkellä Skatanniemellä Vuosaaressa.

Puolitoista vuotta vaimonsa kuoleman jälkeen Petter Kauhanen kävelee, pyöräilee, matkustaa ja nauttii taas elämästä. Muutoksen avain ovat kotikerrostalosta löytyneet uudet ystävät.

Pesukone hurisee kylpyhuoneessa, ja Petter Kauhanen, 82, istuu tietokoneen ääressä kotonaan Helsingin Vuosaaressa. Asunnossa leijuu vielä aamukahvin tuoksu. Kauhanen on skannannut ottamiaan mustavalkoisia valokuvia 50-luvun Helsingistä ja lataa niitä parhaillaan näytille Facebookiin.

–Ihmiset näyttävät tykkäävän näistä historiallisista kuvista, Petter kertoo.

–Olen koko ikäni harrastanut valokuvausta, ja löysin 17–19-vuotiaana ottamani taidekuvat vaatehuoneesta, kun raivasin paikkoja vaimoni kuoleman jälkeen.

Kauhanen sanoo olevansa vilkas savolaisukko, vaikka muuttikin jo kolmevuotiaana Kuopiosta Helsingin Alppilaan. Hänestä virtaa hyväntuulista puheenpulinaa tasaiseen tahtiin. Hyvä, jos juttuseuralainen ehtii jonkun sanan väliin heittää.

Olohuoneen piirongin päällä on edesmenneen vaimon Meeri Kauhasen kuva. 60 vuotta kestänyt avioliitto päättyi helmikuussa 2015, kun keuhkokuume vei rouvan tuonpuoleisiin.

Petteri muistelee yhteisiä vuosia kiitollisena. Meeri oli tiedonhaluinen kuva- ja rakennustaiteen sekä luonnon ystävä. Pariskunta tapasi ystäviä ja sukulaisia, teki kulttuuriretkiä kotimaassa ja matkusteli eri puolilla Välimerta.

Evlis on hyvin tiedonhaluinen. Petter vastaa mielellään hänen kysymyksiinsä.
Evlis on hyvin tiedonhaluinen. Petter vastaa mielellään hänen kysymyksiinsä.

Pesukoneen hurina muuttuu linkouksen ääneksi. Petter menee kylpyhuoneeseen ripustamaan pyykit kuivumaan. Askel on reipas ja joustava, ja mies on ripeä otteissaan.

Vaimon lihasreuma puhkesi kesän 2012 lopussa, ja osteoporoosi iski seuraavana vuonna. Petter toimi käytännössä vaimonsa omaishoitajana kolmen viimeisen vuoden ajan.

–Vuonna 2013 pääsimme vielä vähän liikkumaan ja sukuloimaan, mutta vuoden 2014 vietimme kokonaan neljän seinän sisällä. Vaimoni ei lopulta pystynyt kivuiltaan edes istumaan, kun lannerangan nikamat olivat romahtaneet.

Pariskunta halusi pärjätä omin voimin, apua ei pyydetty. Lopulta kumpikaan ei päässyt ulos asunnosta, vaimo huonon kuntonsa takia ja Petter siksi, että vaimo saattoi tarvita häntä koska vain.

Elviksen kanssa retkille

Petter kurkkii vähän väliä olohuoneen seinällä raksuttavaa kelloa, sillä naapurinpoika Elvis Varjonen on tulossa käymään. Tarkoitus on, että Petter ja Elvis jatkavat viime talvena aloittamaansa valokuva-albumia pojan ensimmäisistä vuosista. Albumien teko on Petterin lempiharrastus, ja hänellä itsellään on tekeillä jo 38. valokuva-albumi.

Sitten ovikello soi. Oven takana seisoo Elvis, 8. Petter ja Elvis ovat tutustuneet juteltuaan niitä näitä pihalla, mutta heistä tuli paremmat kaverit viime syksynä, kun poika pyysi Petteriä viemään hänet linnoitusretkelle läheiseen Mustavuoren metsään. Elviksen isä oli ollut aiemmin mukana Petterin vetämällä retkellä.

–Linnoitusretki oli tosi kiva. Näimme hienoja juoksuhautoja, ja kävimme yhden luolan suulla, Elvis kertoo innostuneesti.

Retkellä Petter sanoi Elvikselle, että hän on tyytyväinen elämäänsä yhtä seikkaa lukuun ottamatta: vaikka hänellä on aikuinen tytär, hänellä ei ole lapsenlapsia. Silloin Elvis oli tönäissyt Petteriä kylkeen ja tokaissut pikkuvanhaan tapaansa:

”Älä sinä siitä välitä, olenhan minä, Elvis, tässä vieressä.”

Kaverukset syventyvät valokuvien valitsemiseen ja sommitteluun. Hauskinta Elviksestä on liimaaminen. Parivaljakko on käynyt viimeisen vuoden aikana muun muassa eläinmuseossa ja liskonäyttelyssä, ja nyt on suunnitteilla eväsretki meren rannalle. Elvis tuo usein Petterille yhdessä äidin kanssa leipomiaan herkkuja.

–Petteri on tämän talon kivoin naapuri, koska hän tykkää touhuta minun kanssani, huudahtaa Elvis ja jatkaa valokuvien liimaamista.

Petter neuvoo Elvistä valokuva-albumin teossa.
Petter neuvoo Elvistä valokuva-albumin teossa.

Viikko-ohjelma on tärkeä

Kun Elvis lähtee kotiin, Petter lämmittää lounaaksi pinaattikeittoa. Pakastimesta löytyy aina sama sarja kaali-, maksa- ja makaronilaatikkoja ja erilaisia keittoja, kaikki eineksiä.

–Vaimo opetti ennen kuolemaansa minua tekemään kotitaloustyöt. Hän olisi opettanut laittamaan ruokaakin, mutta en ollut siitä niin kiinnostunut. Onneksi kaupasta saa ruokaa, Petter sanoo.

Lounaan jälkeen Petter kävelee kauppaan läheisen golfkentän ympäri kiertäen saadakseen samalla liikuntaa. Hän on intohimoinen kävelijä ja pyöräilijä.

Vaimoa hoitaessa Petterin kunto romahti. Hän teki lopulta kaikki taloustyöt ja hoiti vaimon lääkäri- ja tutkimuskäynnit. Vähitellen hän meni itse aivan piippuun. Kädet alkoivat täristä, ja hän laihtui 12 kiloa. Ja masentui.

–Minua rassasi hoitovastuu ja huoli siitä, mitä on edessä. En uskaltanut ajatella elämää eteenpäin. Kävin lääkärillä hakemassa masennuslääkettä. Sen avulla jaksoin, kunnes vaimoni sitten kuoli. Kuolema oli hänelle armahdus.

Ensin Petter ei meinannut tajuta vaimonsa kuolemaa, vaikka pari oli puhunut lähestyvästä kuolemasta ja hautajaisjärjestelyistä etukäteen. Hautajaisten jälkeen alkoi toipuminen. Vaikeinta aikaa kesti kolme kuukautta. Silloin Petter puhui toisella paikkakunnalla asuvan tyttärensä kanssa päivittäin puhelimessa.

–Suru ja ikävä tulivat viiveellä.

–Pahimpia olivat aamut ja saunareissut, kun tuttu hahmo ei enää istunutkaan lauteen toisessa päässä jalat paljussa.

Petter asetti itselleen kolme tavoitetta: hyvän kävelykunnon palauttaminen, matkustaminen ja yhteyden ottaminen omiin sukulaisiin. Sisarensa vinkistä hän alkoi noudattaa viikko-ohjelmaa: kaksi liikuntapäivää, kaksi kauppapäivää, taloustyöpäivä ja asioidenhoitopäivä. Sunnuntai on vapaapäivä, jolloin Petter käy elokuvissa tai museoissa ja seikkailee turistina rakastamassaan Helsingissä.

Pahimman surun yli päästyään Petter tyhjensi kaapeista vaimon vaatteet ja tavarat, antoi osan lähisukulaisille ja luovutti loput Emmaukselle. Hän sisusti itselleen oman huoneen ja remontoi pariskunnan entisestä makuuhuoneesta vierashuoneen tyttärelleen.

Sitten Petter matkusti Turkin Alanyaan serkkunsa luokse. Se oli ensimmäinen ulkomaanmatka 20 vuoteen. Sen jälkeen hän on käynyt Madeiralla ja Kreetalla.

– Kaappien tyhjentäminen oli eräänlaista terapiaa, mutta Turkin- matka oli todellinen käänne. Kun lähdin pois kotoa, pääsin irti surusta. Serkku vaimoineen piti minua kuin piispaa pappilassa, ja kauniit maisemat ja mielenkiintoiset retket palauttivat elämänilon.

Ystävyyttä ja avunantoa

Ovikello soi taas. Lasse Mäki-Kahra, 35, naapurirapusta tulee auttamaan Petteriä tietokoneongelmassa. Lasse on luokanopettaja, joka on hoitanut kotona vuoden päivät kahta pientä tytärtään.

–Mikä hätänä, veli Hopea? Lasse kysyy ja kävelee suoraan Petterin tietokoneen luokse.

–Sähköposti ei toimi normaalisti, Petter sanoo ja Lasse ryhtyy tutkimaan tietokonetta.

Petter keittää kahvit. Hän kattaa kirjaston pöydälle kahvikupit, konjakkilasin Lasselle ja viinilasin itselleen. Kun tietokoneongelma on hoidettu, Petter ja Lasse istahtavat kahvipöytään, ja Petter tarjoaa Lasselle lasillisen konjakkia ja kaataa itselleen alkoholitonta punaviiniä. Näin on kuulemma tapana tehdä, kun tietokonepulma on ratkaistu. Sen jälkeen sana on vapaa.

Lasse opastaa Petteriä netin käytössä ja ratkoo teknisiä ongelmia. Toisinaan miehet tapaavat tietotekniikan merkeissä viikottain.
Lasse opastaa Petteriä netin käytössä ja ratkoo teknisiä ongelmia. Toisinaan miehet tapaavat tietotekniikan merkeissä viikottain.

Lasse oli vaimonsa kanssa seurannut pidempään sivusta vanhan parin yhteisen elämän loppusuoraa. Kun Meerin kuolemasta oli kulunut viikko, Lasse haki vaimonsa kehotuksesta Petterin kävelylle aurinkoiseen talvisäähän. Miehet olivat tutustuneet Petterin vetämillä talonyhtiön esittelykierroksella ja Vuosaaren historiaan liittyvillä retkillä.

Talvisesta kävelyretkestä alkoi läheisempi tutustuminen. Petteri sai purkaa sydäntään ja Lasse seurustella aikuisen miehen kanssa vastapainona koti-isän hommille.

–Lasse on sellainen entisaikojen nuori mies, samanlainen kuin edesmennyt paras ystäväni nuorena.

–Rehellinen, lämmin, kuuntelevainen ja huumorintajuinen. Hänellä on sydämen sivistystä, Petteri sanoo ääni värähtäen. 

Henkilökemia pelaa.

–Lasse on sen verran hiljaisempi, että minä saan puhua, Petter jatkaa hymyillen.

–Minä olen Pohjanmaalta. Pohjalainen saattaa puheen määrässä hyvinkin jäädä savolaiselle toiseksi, Lasse virkkaa rauhallisesti. Sitten hän nauraa sydämellisesti ja hörppää kupista kahvia.

Kolme elämänkautta

Kahvittelun jälkeen Petter ja Lasse lähtevät kävelylle läheiseen metsään. Kotikerrostalon pihapiiri on kaunis ja rehevä, ja Mustavuoreen on vain sata metriä. Sieltä löytyy kävelyteitä ja metsäpolkuja.

Petter on ollut Lasselle hyvä tietolähde Vuosaaren asioissa. Petter tuntee tienoon kuin omat taskunsa asuttuaan samassa talossa 50 vuotta ja hoidettuaan pitkään paikallisia luottamustehtäviä.

–Ensimmäisen retkeni tänne tein 12-vuotiaana vuonna 1946. Uutelan rannasta tuli minulle niin rakas, että kävin siellä usein telttailemassa. Toin sinne myös vaimoni vuonna 1957. Kun kuulin, että Asuntosäästäjät rakentavat taloja Vuosaareen, ehdotin vaimolleni asunnon ostamista täältä.

Lasse kuuntelee Petterin tarinointia hymyssä suin. Vieno kesätuuli heiluttaa koivujen oksia ja hiekka rahisee kenkien alla.

Petter seuraa aktiivisesti Vuosaaren tapahtumia. Olisiko Mustavuoren luonnonsuojelualueen ilmoitustaululla jotain uutta?
Petter seuraa aktiivisesti Vuosaaren tapahtumia. Olisiko Mustavuoren luonnonsuojelualueen ilmoitustaululla jotain uutta?

Petter kokee, että hän on saanut vaimonsa kuoleman jälkeen uuden elämän. Ensimmäinen elämänkausi päättyi loppuun palamiseen hänen ollessaan nelikymppinen. Mies oli mukana työelämässä 50 vuotta. Eläkkeellä hän on ollut nyt 20 vuotta. Suurimman osan työuraansa hän toimi esimiestehtävissä vaatetusalalla ja viimeiset neljä työvuotta Palahallissa kaupallisena johtajana.

– Minulla oli Lassen ikäisenä toistakymmentä luottamustehtävää vaativan päivätyön lisäksi, ja paloin loppuun. Viisaan lääkärin tuella muutin elämäntapojani, ja siitä alkoi toinen elämänkausi. Vietin enemmän aikaa perheen kanssa, matkustelimme ja retkeilimme, Petter muistelee.

– Nyt elän kolmatta elämänkautta.  Olen enemmän tekemisissä aikuisen tyttäreni kanssa kuin vuosikymmeniin. Meillä on nyt yhtä hauskaa yhdessä kuin silloin, kun hän oli lapsi. Sisareenikin pidän nyt aiempaa enemmän yhteyttä.

Olen myös paremmassa kunnossa kuin moni nuori mies.

– Lähes kaikki nuoruudenystäväni ovat kuolleet. Onneksi vaimon nuorin sisko perheineen ja jälkikasvuineen pitää yhteyttä, ja olen myös saanut luotua uudenlaisen yhteyden omiin sukulaisiini.

Lasse katsoo kelloaan ja toteaa, että hänen täytyy lähteä kotiin hoitamaan lapsia. Miehet palaavat Mustavuoren metsästä takaisin kotitalolle. Petter avaa kotirapun alaoven ja kävelee toisessa kerroksessa sijaitsevaan kotiinsa. Lasse menee viereiseen rappuun. Petterin ilta sujuu ristisanatehtäviä ratkoen ja kirjaa lukien. Elämä maistuu taas.

Pyöräretkellä kotikulmilla Mustavuoren metsässä. Petter pyöräilee kahdesti viikossa parikymmentä kilometriä kerrallaan.
Pyöräretkellä kotikulmilla Mustavuoren metsässä. Petter pyöräilee kahdesti viikossa parikymmentä kilometriä kerrallaan.

Jutun kirjoittaja on Petter Kauhasen tytär.

Artikkeli on alunperin julkaistu ET-lehdessä 14/2016.

Leskille on tarjolla apua

Leskiä on Suomessa ikärakenteen muutoksen ja eliniän pidentymisen johdosta aiempaa enemmän. Vähintään 65-vuotiaita naisleskiä on Suomessa 203 667, miesleskiä 45 365.

Useimmille sureville 3–9 ensimmäistä kuukautta ovat raskaimmat. Läheisten tuki ja käytännön apu on tarpeen, koska leskeksi jääminen tuo myös usein mukanaan tarpeen oppia uusia taitoja, muutoksia sosiaalisissa suhteissa ja epävarmuutta arjessa selviytymisestä. Jos suru pitkittyy, tarvitaan ammattiapua.

Tukea ja apua antavat lähiseurakunta, Eläkeliitto, (leskeyden kohtaaminen, vertaistukitoiminta, sopeutumisvalmennuskurssit), Suomen Punainen Risti, (ystävätoiminta) ja Vanhustyön Keskusliitto, (ystäväpiiritoiminta).

elakeliitto.fi, punainenristi.fi, vtkl.fi

Vierailija

Naapurit toivat uutta iloa leskeksi jääneen Petterin elämään

Kyllä naapuriapua ainakin maaseudulla vielä löytyy, kaupungeissa ei ehkä niinkään. Riippuu tietysti millaiset naapurit on saanut, heitäkun ei voi valita. Ainakin minun naapurit ovat aivan mahtavia ja tarjoutuvat avuksi aivan oma-aloitteisesti jos uskovat minun olevan apunsa tarpeessa. On arvokas asia omistaa hyvät naapurit ja hyvät suhteet heihin!
Lue kommentti

Marja Korhonen rakastaa seikkailuja. Niitä ei estä pyörätuoli eikä se, että Marja ei ole voinut puhua kymmeneen vuoteen ja kommunikoi vain silmillään.

Enkelit vilkuttavat saarijärveläisen rivitalokodin pöydältä, sellaiset somat pienet patsaat. Heitä lehahtelee vastaan myös heti eteisen ovella, tosin ihmisen hahmossa. Marja Korhonen kutsuu nimittäin avustajiaan enkeleiksi. He kun mahdollistavat lähes taruolentojen tavoin monia juttua Marjan elämässä, arki­askareista pitkiin reissuihin.

– Minähän menen vaikka minne! Konsertteihin, matkoille, jopa keskelle Egyptin sisällissotaa. Enkelien kanssa olen päässyt katselemaan Thaimaan maisemia norsun selästä ja sadan rapun päässä nököttävän Buddha-patsaan juurelta. Ja ne maisemat olivat suorastaan taivaalliset, Marja nauraa.

Ratkaiseva ristipistoenkeli

Koriste-enkelin alkoivat kansoittaa Marjan hyllyjä syksyllä 2004, kun hän, nelikymppinen erityisopettaja makasi liikkumattomana sairaalan vuodeosastolla.

Marja oli saanut aivohalvauksen, jossa tulppa aivorungossa halvaannutti kehon ja kasvojen lihakset ja nielun sekä lamaannutti puhekyvyn. Tilaa kutsutaan locked-in -oireyhtymäksi.

Erään oppilaan äiti lähetti silloin Marjalle ristipistoenkelin.

– Se oli niin koskettava hetki. Hän oli itsekin kokenut hiljattain suuren menetyksen, ja nyt hänen lähettämänsä enkeli lohdutti minua! Päätin, että kun tästä tokenen, alan jakaa enkeleitä, tavalla tai toisella, Marja muistelee.

"Olin ennen halvaustakin puhelias ja temperamenttinen. Ne piirteet eivät ole kadonneet."

Marja puhuu vuolaasti, tosin ei omalla äänellään. Puheäänenä toimii tänään yksi Marjan pitkäaikaisimmista enkeleistä, Krista Sironen.

Krista pitelee käsissään näppärän kokoista aakkostaulua. Sen kirjaimia Marja napauttaa silmillään hurjalla vauhdilla, yksi toisensa perään, ja Krista toistaa ne lauseen pituisina. Marjan suurten silmien reunustamien ripsien painokkaista räpsähdyksistä voi melkein kuulla ilmaan heitetyt huutomerkit. Niitä satelee lähes yhtä vuolaasti kuin puhetta.

Marjan silmät juoksevat aakkostaululla salamannopeasti.
Marjan silmät juoksevat aakkostaululla salamannopeasti.

– Olin ennen halvaustakin tosi puhelias ja temperamenttinen, eivätkä ne piirteet ole mihinkään kadonneet, päinvastoin, Marja nauraa.

Avustaja-enkelit ympärillä nyökkäävät kuin yhdellä leualla. Näin on.

Taisteluja vaativa tila

– Ihanaa, sillä en ole tippaakaan sairas! Marja huudahtaa, kun sovimme, ettemme nyt liiaksi juutu voivottelemaan menneitä.

Marja on nimittäin harvinaisen terve, flunssakin kiusaa harvoin. Vaikka hän istuu pyörätuolissa eikä pysty puhumaan tai liikuttamaan itseään, hän ei ole potilas. Sellainen hänestä tosin meinattiin ihan väkisin leipoa. Halvauksen jälkeen sattui muutama hoitovirhe ja Marja oli 15 kuukautta vuodepotilaana sairaalassa.

– Ne olivat 15 helvetillistä kuukautta, Marja myöntää.

Silloin sairaalasängyssä kaikkien leikkausten ja diagnoosien keskellä Marjan vauhti pysähtyi, aluksi ihan kokonaan. Kun ei voi puhua eikä liikkua, kommunikointitapojen löytämiseen meni aikansa. Kaikki sairaalassa eivät edes halunneet ymmärtää, mitä Marjalla oli sanottavanaan. Asiat käsiteltiin Marjan ohi ja yli, ennen kuin löytyi aakkostaulu ja sitä myötä väylä omaan tahtoon.

"Ennemmin olisin kuollut kuin asettunut laitokseen."

Siitä alkoi taistelu oikeuksista, kuten omasta kodista. Asiantuntijat kun pitivät laitosasumista ainoana vaihtoehtona.

– Ennemmin olisin kuollut kuin asettunut laitokseen, ja pistin vastaan kaikella tarmollani. Jaksan taistella, kun tiedän olevani oikeassa, ja aika hyvin olen pärjännyt, Marja sanoo.

Taisteluita on siitä lähtien ollut tasaiseen tahtiin. Milloin on vedetty köyttä kuntoutus-, puheterapia-, tulkki- tai avustaja-asioista, pienemmistä ja isommista summista, milloin taas muuten vaan kohdattu nihkeyttä byrokratian portaissa. Silti ne ovat Marjan mielestä pieniä juttuja alkutaistojen rinnalla.

– Olen aina asiallinen mutta tiukka, se auttaa. Viimeksi tosin ilmoitin Kelaan, että jos he eivät ymmärrä sähköpostiviestejäni, aina voivat tulla keskustelemaan kasvotusten. Se tepsi.

Ja yksi hyvä puoli nykypäivän taisteluissa on kymmenen vuoden takaisiin: ne käydään oman kodin seinien turvasta, omalta tietokoneelta, ihan itse.

Spontaani perfektionisti

Marjan keittiöön katettu kahvipöytä on korea kuin mikä, kupit, lautaset ja piiraat kuin juhlaan aseteltu. Marja rakastaa kauneutta ja järjestystä yli kaiken.

– Minussa asuu pikku perfektionisti, ja mikä olisikaan mahtavampaa tällaisessa tilanteessa, hän nauraa.

Sääliä Marja ei kaipaa muilta eikä itseltään. Sitä vastaan hän alkoi taistella jo sairaalassa. Yksi iso herättäjä oli tsunami, joka vyöryi Thaimaan rannoille vain pari kuukautta Marjan halvauksen jälkeen.

– Silloin ajattelin, että maailma jatkaa pyörimistään, vaikka minä täällä makaan. Sain niin paljon apua läheisiltäni, että ajattelin itsekin voivani antaa jotain.

Enkeleitä on kertynyt Marjan hyllylle kymmenen vuoden ajan.
Enkeleitä on kertynyt Marjan hyllylle kymmenen vuoden ajan.

Ja niin hän antoi. Marjan lahjoitti rahaa katastrofin uhreille ja heidän omaisilleen. Marja on aina ollut projekti-ihminen. Muutama vuosi sitten kotikuntaan hankittiin hyväntekeväisyystempauksella kävelysimulaattori.

– Olen aina tykännyt järjestellä asioita, ja nyt, ironista kyllä, saan tehdä sitä arjessa ihan jatkuvasti, olenhan monen ihmisen työnantajakin, Marja sanoo.

Hänen pelkkään sijaisrinkiinsäkin kuuluu toistakymmentä ihmistä. Tänään avustaja-enkeleitä on paikalla kolme, koska on tällainen erityistilaisuus.

Yöt Marja on sentään itsekseen, nukkuu ja ajattelee. Vähäunisena hän ehtii öisin miettiä kaikenlaista – ja tietysti suunnitella.

– Vaikka rakastan organisointia, olen silti hetkessä valmis kaikkeen uuteen. Se pitää elämän tuoreena, Marja nauraa.

Juuri eilen elämään toi tuoreutta ostosmatka Jyväs­kylään, kun Marja huomasi tarvitsevansa uudet saapikkaat. Lopulta niitä kannettiin kotiin neljät.

Syksyn suuri päätepiste

Syksyllä 2014 tuli kuluneeksi 10 vuotta halvauksesta. Samalla ilmestyi Marjan kirja.

– Olen luvannut lapsilleni, että nyt kun kirjoitin menneet kirjaan, asia haudataan, ihan konkreettisesti. Sen jälkeen emme enää palaa sairaala-aikoihin, vaan ne ajat pysyvät kirjassa.

Niin lapset, he vilahtavat Marjan puheissa usein. Kaikki kolme ovat jo täysikäisiä, kuopus kirjoitti ylioppilaaksi viime keväänä. Se oli iso juttu.

– Pelkkä ajatuskin lapsista antoi minulle voimaa huonoimpiinkin hetkiin, heidän vuokseen jaksoin eteenpäin. Nyt olen niin onnellinen, kun he ovat omillaan, yksi etappi on saavutettu, Marja sanoo.

"Vaikka en puhu ääneen, osaan olla sama jäkättävä äiti kuin aiemminkin."

Kymmenen vuotta sitten lapset muuttivat isänsä, Marjan ex-miehen luokse.

Marjan kotiuduttua lapset ovat saaneet kulkea vanhempiensa kotien väliä niin kuin ovat halunneet.

– He hyväksyivät minut tällaisena yllättävän nopeasti, ja välimme ovat olleet koko ajan tosi välittömät. Vaikka en puhu ääneen, osaan olla ihan sama jäkättävä äiti kuin aiemminkin, Marja toteaa.

Yksi perhe-elämän sykähdyttäviä hetkiä Marjalle oli se, kun lapset ruokapöydässä uskalsivat taas riidellä oikein kunnolla. Se oli hälinän ja melun rakastajan korville taivaan mannaa.

Itkun ja naurun kirjoitus

Niin, Marja ei todellakaan ole kuuro, vaikka monet niin tuntuvat uskovan. Edelleenkin, vaikka silmät kiitävät aakkostaululla lähes valon nopeudella, hänen ylitseen puhutaan aika usein. Siksi Marjalle tietokone, internet ja sähköposti ovat välttämättömiä apuvälineitä. Samoin hänen läheisilleen.

– Jopa 81-vuotias isänikin hankki tablettikoneen, ja viestit suihkivat vauhdilla!

Marja viettää tietokoneensa ääressä täysiä työpäiviä. Kirjaimet painautuvat näytölle otsahiiren avulla. Entisen himourheilijan sitkeydellä ja niskalihaksien voimalla on tullut nakutettua tuleva kirjakin – ja siinä sivussa useita kymmeniä viestejä joka päivä.

"Kirjoittamalla löysin viimeisetkin möykyt ja vihan tunteet."

Silti kirjatyö yllätti enemmän muulla kuin niskakivuilla.

– Alkuun itkin kirjoittaessani lähes koko ajan. Aloitin siitä, kuinka heräsin teholta. Kirjoittamalla ja käymällä läpi kaikki epikriisit ja hoitoraportit avasin lopulta viimeisetkin möykyt ja vihan tunteet jostain todella syvältä. Tein alun varmaan kuusi kertaa, ennen kuin se aukesi, sitten helpotti, Marja kertoo.

Suuret kyyneleet valahtavat hänen poskilleen, ja avustaja Iida Minkkinen kuivaa ne salamannopeasti. Marjaa alkaa naurattaa hänen ympärillään käytävä touhotus ja hän myöntää, että saattaa nykyään itkeä ja nauraa saman päivän aikana enemmän kuin moni vuodessa.

Tietokoneella Marja haluaa olla aina omissa oloissaan.
Tietokoneella Marja haluaa olla aina omissa oloissaan.

Mitä pidemmälle Marja kirjassaan pääsi, sitä enemmän tekstiin alkoi tarttua huumoriakin, sitä mikä nykyään siivittää takuuvarmasti tylsintäkin arkea.

– Täällä nauretaan paljon, se melkein lukee työehdossa.

Avustajat ovat samaa mieltä.

– Pari kertaa olen löytänyt itseni tokaisemasta Marjalle häntä pukiessani, että pysypäs paikallasi tai että ole vähän aikaa hiljaa. Eihän siinä voi kuin revetä yhdessä nauruun, Sirpa Jokinen sanoo.

Ja nauru, sellainen kujeileva haa-äänne, joka Marjan suusta pääsee, on ihanasti mukaansatempaava.

"Unelmoin matkoista, mutta ne ovat ihan toteutettavissa olevia unelmia."

Ei kaipuuta menneeseen

On silti pakko kysyä vielä yksi vakava, vähän inhottavakin kysymys. Mitä Marja kaipaa entisestä, kohta jo haudatusta elämästään?

Ensimmäistä kertaa kahvipöytään laskeutuu hetken mietintätauko.

– En juuri mitään, kirjautuu taululle. En paljon edes opettajan työtäni, sillä tavallaan opetan yhä, tällä omalla elämälläni. Unelmoin tietysti matkoista ja kaikenlaisesta, mutta ne ovat ihan toteutettavissa olevia unelmia, Marja sanoo ja naputtaa perään vilpittömän kysymyksen:

– Saan kai olla vain ihan reilusti onnellinen?

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 6/2014.

Marja Korhonen

Syntynyt: 1962 Virroilla, sairauseläkkeellä oleva ­erityisopettaja.

Asuu: Saarijärvellä.

Perhe: Eronnut, kolme aikuista lasta.

Kirja: Marjan kirja Häivähdyksiä – erityinen elämäni (Myllylahti) ilmestyi syksyllä 2014.

 

Pirkko Arstilan mielestä me ansaitsisimme ihanan, pastellisävyisen ja iloa pulppuilevan suomalaisen musikaalin.

Lauloimme la-la-laa tullessamme ulos elokuvateatterista, me kolme ystävystä, nuori, keski-ikäinen ja vanha eli minä. Tunsimme suorastaan pakahduttavaa lemmenkaipuuta. Unelmoimme hulmuavista kellohelmoista valssin tahdissa tähtitarhoissa, suudelmista puiston penkillä kaupungin valojen vilkkuessa silkkisessä yössä. Oli ihanaa tuntea pitkästä aikaa sellaista romantiikan janoa.

Älkää pelästykö, olen jo iso tyttö ja otan kaipuut elämän merkkinä.

Vanhat musikaalit ovat heränneet eloon elokuvassa La La Land, joka on kahminut kohta kaikki mahdolliset palkinnot. Olen jo pitkään ihmetellyt, missä tanssittavat musikaalit viipyvät. Nuoret etsivät retrovaatteita ja penkovat vintiltä äitinsä veskoja. Merirosvoleffat ovat palanneet ohjelmistoon (ilman Errol Flynnia), ja operettejakin esitetään oopperan lavalla. Mutta musikaalit ovat kai olleet liian lälläritavaraa vampyyri- ja toimintaleffojen aikana.

Muistan Gene Kellyn, säihkysääri Ginger Rogersin ja monia muita. Tähdet, jotka osasivat laulaa, tanssia ja stepata samanaikaisesti. La La Land ei ole Sound of Music eikä Singing in the Rain, vaan tähän päivään sijoittuva romanttinen tarina ja ensimmäinen osoitus musikaalien uudesta tulemisesta.

La La Landin vaaleanpunaiset haaveet pysyivät mielessä vielä seuraavanakin päivänä. Ruuhka-bussissa ympärilläni oli vain happamia, väsyneitä ilmeitä, märältä koiralta haisevia toppatakkeja ja kännyköiden näpsyttelyä. Bussin ainoa hyväntuulinen tyyppi oli kuljettaja, valkohampainen somali. Hän sanoi kaikille tervetuloa, mutta vain harvat viitsivät vastata tervehdykseen.

Istuin siinä ostoskassien puristuksessa ja annoin mieleni leijua vapaasti La La Landiin.

Kuljettaja alkoi ensin hyräillä la-laa ja sai kaikki unohtamaan kännykät. Hän puhkesi lauluun, ääni kuin pehmeää mahonkia – la-laa – ja me nousimme ylös la-laa. Bussi pysähtyi keskelle Hakaniemen siltaa. Tungeksimme ulos tanssimaan, hyppimään, steppaamaan. La-laa, vanhatkin osasivat heittää volttia ja juosta pitkin sillan kaiteita.

Ohikulkijat innostuivat mukaan, ottivat repuistaan huiluja ja afrikkalaisia rumpuja. Heitimme toppatakkimme ilmaan, ja tuuli tempaisi ne ylä-ilmoihin ilmavirroissa pyörähteleviksi ilmapalloiksi. Lähitalojen ikkunat avautuivat ja ihmiset vilkuttivat meille villisti la-la-laa. Puistossa koirat kävelivät kahdella jalalla haukkuen la-la-laa.

Kuljettaja steppasi mustavalkoisissa steppikengissään taiturimaisesti bussin katolla. Ylleni versoi Doris Day -tyllihame ja nousin pilviin asti pyörimään huumaavassa swingissä. Korkokengät olivat kepeät kuin siivet kantapäissä.

Liikenne pysähtyi. Syntyi kaaos ja tööttäily. Kuljettaja steppasi sisälle, heitti pari kärrynpyörää ja lentosuukkoja. Ilmapallot puhkesivat poks poks. Tyllimekkoni kutistui farkuiksi. Vedimme toppatakit niskaan ja palauduimme arkeen etsien vimmatusti kännykästä sähkötaivaalle kadonneita meilejä.

Miksi Suomessa ei tehdä musikaaleja? Elokuvat Made in Finland ovat useimmiten harmaanraskaita ja katkeria tarinoita, joissa kaikilla on kurja lapsuus.

Musikaali oli kuin makeaa, kuplivaa juomaa. Mielen hemmottelua, joka tarjosi pehmennystä tuimalle uutisvirralle. Jos tulee synkkiä hetkiä, keksin oman La La Landin, olinpa missä tahansa.

Leena ja Leea toivat syntyessään äidilleen aivan erityisen tuplaonnen. Identtiset sisärukset ovat sittemmin kulkeneet samaa tietä – hääpäivänäänkin.

Kaksossiskot Leena Rauhala ja Leea Hiltunen nimeävät identtisyydelleen selvän syyn.

– Se oli Taivaan Isän syvää huolenpitoa, että kovia kokenut äiti sai tuplaonnen, Leena sanoo ja Leea selittää:

– Äitimme kohtalo oli hyvin dramaattinen. Kolme vuotta ennen syntymäämme hän menetti talvisodan kynnyksellä lento-onnettomuudessa koko perheensä. Puolison sekä 9-, 7- ja 4-vuotiaat lapset. Äiti oli itsekin menossa tuohon lentokoneeseen, mutta jäi viime hetkellä pois.

Äitinsä siskokset muistavat topakkana ja vahvana naisena, joka kätki surun ja päätti selviytyä elämässä eteenpäin. Onnettomuuden jälkeen hän palveli lottana ja avioitui uudelleen vuonna 1941. Vuotta myöhemmin terveet tyttäret näkivät päivänvalon. Isälle liitto oli ensimmäinen.

– Äiti ei juuri puhunut menettämästään perheestä, mutta surua tihkui hänestä aina välillä. Tavallaan se varjosti elämäämme, Leea luonnehtii.

– Hän teki kaikkensa meidän eteemme ja rakasti valtavasti. Vaikka elämä oli aineellisesti köyhää, hän hankki kekseliäisyydellään kaikenlaista eikä tinkinyt niissä puitteissa hyvinvoinnistamme, Leena jatkaa.

Pienet pieksukaksoset Leena (vas.) ja Leea parivuotiaina.
Pienet pieksukaksoset Leena (vas.) ja Leea parivuotiaina.

Yksi oli varmaa. Kaksoset olivat aina perheessä ja läheisille tytöt, eivät koskaan Leena ja Leea erikseen. Heillä oli samanlaiset vaatteet, korkeintaan väri hieman vaihteli. He kulkivat yhdessä kouluun, istuivat vierekkäin, jakoivat samat ystävät ja leikit. Opintietä käytiin yhtä matkaa aina sairaanhoito-opiston erikoistumisopintoihin asti.

– Kun sinä kirjoitit hakemukseesi kirurginen suuntautumisvaihtoehto, minä ajattelin, että joo haetaan vaan. Sitten rupesin miettimään, ettei se sittenkään ole minun juttuni, ja kirjoitin omaani psykiatrinen sairaanhoito. Sinä olet meistä aina ollut se vähän toiminnallisempi. Minä keskityn enemmän pohdiskelemaan. En olisi kestänyt leikkaussalissa. Eikö olekin niin? Leena kysäisee siskoltaan.

– No niin se on, tämä nyökkää vastaukseksi.

Tuplahäät, totta kai

Opintojen päätyttyä siskokset viettivät kaksoishäät. Leea avioitui tulevan lastenlääkärin kanssa ja Leena pastorin. Erikoistumisvalinnat olivat siis menneet nappiin. Kaksosista toinen hoiti ruumiin terveyttä kuten puolisonsakin ja toinen sielun terveyttä ruustinnana.

– Vietimme perheinä juhlapyhiä ja lomia yhdessä. Esikoisemme syntyivät lähes samaan aikaan 1964. Vuonna 1965 minä sain pojan ja Leena kaksospojat. Eikä näitä ajoituksia mitenkään suunniteltu. Vietimme lasten ristiäisjuhlat yhdessä. Kuuluimme niihin aikoihin molemmat Vapaakirkkoon. Usko on ollut elämämme pohja pienestä pitäen ja se kantaa meitä edelleen. Nyt olemme luterilaisia, Leea kertoo.

Leena ja Leea eivät myönnä milloinkaan kyseenalaistaneensa sitä, että heidät niputettiin niin samaan muottiin lapsuus- ja nuoruusvuosina. Leenan identtiset kaksospojat ovat sen sijaan halunneet aina pukeutua eri tavoin, olla eri luokalla ja omissa kaveripiireissään.

– Meillä yhdessä kulkeminen oli niin luonnollista. En ole koskaan kokenut, että olisin jäänyt yksilönä syrjään. Ehkä yhteyttämme vahvisti myös se, että isämme alkoholinkäyttö oli ongelmallista. Tästä ei voitu huudella kylillä, mutta keskenämme saatoimme jakaa tuon häpeän, Leena toteaa.

Artikkeli jatkuu kuvan alla.

Sisaret hennot valkoiset elokuussa 1963, mutta kumpi on kumpi? Muistisääntönä toimii se, että Leenalla on hieman kapeammat kasvot. Siis Leea vasemmalla, Leena oikealla.
Sisaret hennot valkoiset elokuussa 1963, mutta kumpi on kumpi? Muistisääntönä toimii se, että Leenalla on hieman kapeammat kasvot. Siis Leea vasemmalla, Leena oikealla.

Oliko se sittenkin Leea?

Siskoksilta kysytään silloin tällöin, kokevatko he olevansa toistensa vankeja. Vastaus on aina sama. Remakkaa naurua ja päänpudistuksia. Siinäpä ihmeellinen kysymys, vaikka toisaalta ymmärrettävä!

– Olemme molemmat vahvoja ja sanomme toisillemme kritiikkiä hyvin suoraan ilman loukkaantumisia. Kestämme erimielisyyksiä. Kun Leea hyppäsi Kristillisdemokraateista Kokoomukseen, hyväksyin sen, koska perustelut olivat hyvät. On mahtavaa, että on saanut elämäänsä tällaisen rinnallakulkijan, Leena selvittää.

Sanat rinnallakulkemisesta hän lausuu erityisen painokkaasti. Siskon perheen tuki oli Leenalle oljenkorsi, kun avioliitto yli 20 vuotta sitten rakoili ja päättyi lopulta eroon.

– Ilman Leeaa ja Perttiä en olisi jaksanut, hän myöntää.

– Kun Leenalla oli oikein vaikeaa, minäkään en voinut täysin iloita omasta onnestani. Vaikka hän ei aina kertonut kaikkea, vaistosin hänen olemuksestaan, etteivät asiat olleet hyvin, Leea liikuttuu.

Helluntaimorsiamet Leea (vas.) ja Leena 1963.
Helluntaimorsiamet Leea (vas.) ja Leena 1963.

Nuorukaisesta lähtien siskosten arkea ja juhlaa jakanut Leean puoliso, Pertti Hiltunen kuuntelee jutustelua.

– Leeassa ja Leenassa on niin paljon samaa. Yhteys on tiivis ja ehkä joskus olen tuntenut jääväni hitusen ulkopuoliseksi. Leena on minulle rakas ystävä. Välimme ovat niin mutkattomat, että kerran kun Leea ei voinut eduskuntavelvoitteidensa vuoksi lähteä mukaani jo maksetulle ystäväporukan perinteiselle laskettelumatkalle Ranskaan, Leena lähti hänen tilalleen. Matkan päätteeksi joku Leean tuntemista ystävistämme tokaisi: Sanos nyt Pertti, eikö tuo ollut sittenkin Leea?

Puhelin varattuna

Tämän kaksosparin maailmanlaajuisesti erikoisin ominaisuus lienee se, että molemmat ovat toimineet kansanedustajina, jopa samaan aikaan. Aluksi politiikkaan lähti Leea ja tukijoukoissa kannustanut Leena innostui haasteista siskonsa imussa.

– Kyllä, kyllä. Luonteenpiirteisiimme kuuluu asioille syttyminen ja innostuminen. Leea vahvistaa.

Eduskunnan käytävillä oli aivan tavallista, että siskokset sekoitettiin toisiinsa. Jopa puhemies Riitta Uosukainen joutui puheenvuoroja jakaessaan toteamaan, ettei tiedä, kumpi nyt pyrkii ääneen.

Leea Hiltunen (vas.) ja Leena Rauhala eivät mielestään ole enää niin samannäköisiä kuin nuorempina. – Lapsenlapset hyväksyvät silti mummaksi kumman tahansa!
Leea Hiltunen (vas.) ja Leena Rauhala eivät mielestään ole enää niin samannäköisiä kuin nuorempina. – Lapsenlapset hyväksyvät silti mummaksi kumman tahansa!

– Usein joku puhuttelee minua Leenana. Jos asia ei ole tärkeä, en välttämättä korjaa, Leea nauraa.

– Aivan sama juttu, ja näin on ollut koko elämämme ajan, sanoo. Arkeen mahtuu paljon hauskoja sattumuksia. Toiselle soittaessa ajatukset menevät usein niin yksiin, että puhelin tuuttaa varattua. Kun Leena kertoo aluksi, että teinpä tuossa juuri karjalanpaistia, Leea vastaa:

– No niin meilläkin oli!

Tuplaonnen lisäksi lienee siunaantunut tuplasti energiaa, sillä molemmat naiset jatkavat edelleen aktiivisesti työelämässä.

Totta vai tarua?

Tiedän, mitä kaksoseni ajattelee jostain asiasta.

Leena: Totta.
Leea: Totta.

Vaistoan, jos hänellä on huolia.

Leena: Totta.
Leea: Totta.

Teemme samoja asioita samanaikaisesti toisistamme tietämättä.

Leena: Totta.
Leea: Totta.

Meillä on yhteys, johon kukaan ei pääse väliin.

Leena: Totta toinen puoli.
Leea: Totta toinen puoli.

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 3/2010.

Arja Virtasen tv-vuosista on aikaa, mutta vieläkin hänet muistetaan Arja-tätinä, jonka kanssa laulettiin "Hei laukkaa ratsu reima". Kuvakavalkadi 60-luvulta palauttaa mieleen muistoja niin silloisille lapsille, kuin vähän isillekin.

Tenavatuokio-ohjelmaa tehtiin vuosina 1968–69. Arja-tädin kanssa leikkimässä ja olleet lapset olivat 3–6-vuotiaita. Joskus vieraana oli aikuisiakin, kuten tässä näyttelijä Leo Lastumäki.

 

Jo 60-luvulla Suomen televisiossa esitettiin kansainvälisiä formaatteja. Tenavatuokiokin oli sellainen. Arja, tuolloin sukunimeltään Puro sai koulutuksen juontajan tehtäväänsä Englannissa. Kuvissa Arjan seurana hänen kollegansa Sveitsistä.

Arja-täti oli televisiotyön aloittaessaan 23-vuotias neitokainen. Tenavatuokion jälkeen hän juonsi vielä Satuposti-ohjelmaa vuosina 1971–72.

Joskus ratsu reima pääsi laukkamaan myös ulkosalle ja silloin ohjelmissa saattoi vilahtaa 60-luvun muotia.

Unohtumaton Arja-täti vuonna 1968 ja vuonna 2017.

Mitä Arja Virtaselle kuuluu nyt, sen voi lukea upeasta uudistuneesta ET-lehdestä 6/2017. Tutustu digilehteen täällä.