Naapurukset Elvis Varjonen ja Petter Kauhanen eväsretkellä Skatanniemellä Vuosaaressa.

Puolitoista vuotta vaimonsa kuoleman jälkeen Petter Kauhanen kävelee, pyöräilee, matkustaa ja nauttii taas elämästä. Muutoksen avain ovat kotikerrostalosta löytyneet uudet ystävät.

Pesukone hurisee kylpyhuoneessa, ja Petter Kauhanen, 82, istuu tietokoneen ääressä kotonaan Helsingin Vuosaaressa. Asunnossa leijuu vielä aamukahvin tuoksu. Kauhanen on skannannut ottamiaan mustavalkoisia valokuvia 50-luvun Helsingistä ja lataa niitä parhaillaan näytille Facebookiin.

–Ihmiset näyttävät tykkäävän näistä historiallisista kuvista, Petter kertoo.

–Olen koko ikäni harrastanut valokuvausta, ja löysin 17–19-vuotiaana ottamani taidekuvat vaatehuoneesta, kun raivasin paikkoja vaimoni kuoleman jälkeen.

Kauhanen sanoo olevansa vilkas savolaisukko, vaikka muuttikin jo kolmevuotiaana Kuopiosta Helsingin Alppilaan. Hänestä virtaa hyväntuulista puheenpulinaa tasaiseen tahtiin. Hyvä, jos juttuseuralainen ehtii jonkun sanan väliin heittää.

Olohuoneen piirongin päällä on edesmenneen vaimon Meeri Kauhasen kuva. 60 vuotta kestänyt avioliitto päättyi helmikuussa 2015, kun keuhkokuume vei rouvan tuonpuoleisiin.

Petteri muistelee yhteisiä vuosia kiitollisena. Meeri oli tiedonhaluinen kuva- ja rakennustaiteen sekä luonnon ystävä. Pariskunta tapasi ystäviä ja sukulaisia, teki kulttuuriretkiä kotimaassa ja matkusteli eri puolilla Välimerta.

Evlis on hyvin tiedonhaluinen. Petter vastaa mielellään hänen kysymyksiinsä.
Evlis on hyvin tiedonhaluinen. Petter vastaa mielellään hänen kysymyksiinsä.

Pesukoneen hurina muuttuu linkouksen ääneksi. Petter menee kylpyhuoneeseen ripustamaan pyykit kuivumaan. Askel on reipas ja joustava, ja mies on ripeä otteissaan.

Vaimon lihasreuma puhkesi kesän 2012 lopussa, ja osteoporoosi iski seuraavana vuonna. Petter toimi käytännössä vaimonsa omaishoitajana kolmen viimeisen vuoden ajan.

–Vuonna 2013 pääsimme vielä vähän liikkumaan ja sukuloimaan, mutta vuoden 2014 vietimme kokonaan neljän seinän sisällä. Vaimoni ei lopulta pystynyt kivuiltaan edes istumaan, kun lannerangan nikamat olivat romahtaneet.

Pariskunta halusi pärjätä omin voimin, apua ei pyydetty. Lopulta kumpikaan ei päässyt ulos asunnosta, vaimo huonon kuntonsa takia ja Petter siksi, että vaimo saattoi tarvita häntä koska vain.

Elviksen kanssa retkille

Petter kurkkii vähän väliä olohuoneen seinällä raksuttavaa kelloa, sillä naapurinpoika Elvis Varjonen on tulossa käymään. Tarkoitus on, että Petter ja Elvis jatkavat viime talvena aloittamaansa valokuva-albumia pojan ensimmäisistä vuosista. Albumien teko on Petterin lempiharrastus, ja hänellä itsellään on tekeillä jo 38. valokuva-albumi.

Sitten ovikello soi. Oven takana seisoo Elvis, 8. Petter ja Elvis ovat tutustuneet juteltuaan niitä näitä pihalla, mutta heistä tuli paremmat kaverit viime syksynä, kun poika pyysi Petteriä viemään hänet linnoitusretkelle läheiseen Mustavuoren metsään. Elviksen isä oli ollut aiemmin mukana Petterin vetämällä retkellä.

–Linnoitusretki oli tosi kiva. Näimme hienoja juoksuhautoja, ja kävimme yhden luolan suulla, Elvis kertoo innostuneesti.

Retkellä Petter sanoi Elvikselle, että hän on tyytyväinen elämäänsä yhtä seikkaa lukuun ottamatta: vaikka hänellä on aikuinen tytär, hänellä ei ole lapsenlapsia. Silloin Elvis oli tönäissyt Petteriä kylkeen ja tokaissut pikkuvanhaan tapaansa:

”Älä sinä siitä välitä, olenhan minä, Elvis, tässä vieressä.”

Kaverukset syventyvät valokuvien valitsemiseen ja sommitteluun. Hauskinta Elviksestä on liimaaminen. Parivaljakko on käynyt viimeisen vuoden aikana muun muassa eläinmuseossa ja liskonäyttelyssä, ja nyt on suunnitteilla eväsretki meren rannalle. Elvis tuo usein Petterille yhdessä äidin kanssa leipomiaan herkkuja.

–Petteri on tämän talon kivoin naapuri, koska hän tykkää touhuta minun kanssani, huudahtaa Elvis ja jatkaa valokuvien liimaamista.

Petter neuvoo Elvistä valokuva-albumin teossa.
Petter neuvoo Elvistä valokuva-albumin teossa.

Viikko-ohjelma on tärkeä

Kun Elvis lähtee kotiin, Petter lämmittää lounaaksi pinaattikeittoa. Pakastimesta löytyy aina sama sarja kaali-, maksa- ja makaronilaatikkoja ja erilaisia keittoja, kaikki eineksiä.

–Vaimo opetti ennen kuolemaansa minua tekemään kotitaloustyöt. Hän olisi opettanut laittamaan ruokaakin, mutta en ollut siitä niin kiinnostunut. Onneksi kaupasta saa ruokaa, Petter sanoo.

Lounaan jälkeen Petter kävelee kauppaan läheisen golfkentän ympäri kiertäen saadakseen samalla liikuntaa. Hän on intohimoinen kävelijä ja pyöräilijä.

Vaimoa hoitaessa Petterin kunto romahti. Hän teki lopulta kaikki taloustyöt ja hoiti vaimon lääkäri- ja tutkimuskäynnit. Vähitellen hän meni itse aivan piippuun. Kädet alkoivat täristä, ja hän laihtui 12 kiloa. Ja masentui.

–Minua rassasi hoitovastuu ja huoli siitä, mitä on edessä. En uskaltanut ajatella elämää eteenpäin. Kävin lääkärillä hakemassa masennuslääkettä. Sen avulla jaksoin, kunnes vaimoni sitten kuoli. Kuolema oli hänelle armahdus.

Ensin Petter ei meinannut tajuta vaimonsa kuolemaa, vaikka pari oli puhunut lähestyvästä kuolemasta ja hautajaisjärjestelyistä etukäteen. Hautajaisten jälkeen alkoi toipuminen. Vaikeinta aikaa kesti kolme kuukautta. Silloin Petter puhui toisella paikkakunnalla asuvan tyttärensä kanssa päivittäin puhelimessa.

–Suru ja ikävä tulivat viiveellä.

–Pahimpia olivat aamut ja saunareissut, kun tuttu hahmo ei enää istunutkaan lauteen toisessa päässä jalat paljussa.

Petter asetti itselleen kolme tavoitetta: hyvän kävelykunnon palauttaminen, matkustaminen ja yhteyden ottaminen omiin sukulaisiin. Sisarensa vinkistä hän alkoi noudattaa viikko-ohjelmaa: kaksi liikuntapäivää, kaksi kauppapäivää, taloustyöpäivä ja asioidenhoitopäivä. Sunnuntai on vapaapäivä, jolloin Petter käy elokuvissa tai museoissa ja seikkailee turistina rakastamassaan Helsingissä.

Pahimman surun yli päästyään Petter tyhjensi kaapeista vaimon vaatteet ja tavarat, antoi osan lähisukulaisille ja luovutti loput Emmaukselle. Hän sisusti itselleen oman huoneen ja remontoi pariskunnan entisestä makuuhuoneesta vierashuoneen tyttärelleen.

Sitten Petter matkusti Turkin Alanyaan serkkunsa luokse. Se oli ensimmäinen ulkomaanmatka 20 vuoteen. Sen jälkeen hän on käynyt Madeiralla ja Kreetalla.

– Kaappien tyhjentäminen oli eräänlaista terapiaa, mutta Turkin- matka oli todellinen käänne. Kun lähdin pois kotoa, pääsin irti surusta. Serkku vaimoineen piti minua kuin piispaa pappilassa, ja kauniit maisemat ja mielenkiintoiset retket palauttivat elämänilon.

Ystävyyttä ja avunantoa

Ovikello soi taas. Lasse Mäki-Kahra, 35, naapurirapusta tulee auttamaan Petteriä tietokoneongelmassa. Lasse on luokanopettaja, joka on hoitanut kotona vuoden päivät kahta pientä tytärtään.

–Mikä hätänä, veli Hopea? Lasse kysyy ja kävelee suoraan Petterin tietokoneen luokse.

–Sähköposti ei toimi normaalisti, Petter sanoo ja Lasse ryhtyy tutkimaan tietokonetta.

Petter keittää kahvit. Hän kattaa kirjaston pöydälle kahvikupit, konjakkilasin Lasselle ja viinilasin itselleen. Kun tietokoneongelma on hoidettu, Petter ja Lasse istahtavat kahvipöytään, ja Petter tarjoaa Lasselle lasillisen konjakkia ja kaataa itselleen alkoholitonta punaviiniä. Näin on kuulemma tapana tehdä, kun tietokonepulma on ratkaistu. Sen jälkeen sana on vapaa.

Lasse opastaa Petteriä netin käytössä ja ratkoo teknisiä ongelmia. Toisinaan miehet tapaavat tietotekniikan merkeissä viikottain.
Lasse opastaa Petteriä netin käytössä ja ratkoo teknisiä ongelmia. Toisinaan miehet tapaavat tietotekniikan merkeissä viikottain.

Lasse oli vaimonsa kanssa seurannut pidempään sivusta vanhan parin yhteisen elämän loppusuoraa. Kun Meerin kuolemasta oli kulunut viikko, Lasse haki vaimonsa kehotuksesta Petterin kävelylle aurinkoiseen talvisäähän. Miehet olivat tutustuneet Petterin vetämillä talonyhtiön esittelykierroksella ja Vuosaaren historiaan liittyvillä retkillä.

Talvisesta kävelyretkestä alkoi läheisempi tutustuminen. Petteri sai purkaa sydäntään ja Lasse seurustella aikuisen miehen kanssa vastapainona koti-isän hommille.

–Lasse on sellainen entisaikojen nuori mies, samanlainen kuin edesmennyt paras ystäväni nuorena.

–Rehellinen, lämmin, kuuntelevainen ja huumorintajuinen. Hänellä on sydämen sivistystä, Petteri sanoo ääni värähtäen. 

Henkilökemia pelaa.

–Lasse on sen verran hiljaisempi, että minä saan puhua, Petter jatkaa hymyillen.

–Minä olen Pohjanmaalta. Pohjalainen saattaa puheen määrässä hyvinkin jäädä savolaiselle toiseksi, Lasse virkkaa rauhallisesti. Sitten hän nauraa sydämellisesti ja hörppää kupista kahvia.

Kolme elämänkautta

Kahvittelun jälkeen Petter ja Lasse lähtevät kävelylle läheiseen metsään. Kotikerrostalon pihapiiri on kaunis ja rehevä, ja Mustavuoreen on vain sata metriä. Sieltä löytyy kävelyteitä ja metsäpolkuja.

Petter on ollut Lasselle hyvä tietolähde Vuosaaren asioissa. Petter tuntee tienoon kuin omat taskunsa asuttuaan samassa talossa 50 vuotta ja hoidettuaan pitkään paikallisia luottamustehtäviä.

–Ensimmäisen retkeni tänne tein 12-vuotiaana vuonna 1946. Uutelan rannasta tuli minulle niin rakas, että kävin siellä usein telttailemassa. Toin sinne myös vaimoni vuonna 1957. Kun kuulin, että Asuntosäästäjät rakentavat taloja Vuosaareen, ehdotin vaimolleni asunnon ostamista täältä.

Lasse kuuntelee Petterin tarinointia hymyssä suin. Vieno kesätuuli heiluttaa koivujen oksia ja hiekka rahisee kenkien alla.

Petter seuraa aktiivisesti Vuosaaren tapahtumia. Olisiko Mustavuoren luonnonsuojelualueen ilmoitustaululla jotain uutta?
Petter seuraa aktiivisesti Vuosaaren tapahtumia. Olisiko Mustavuoren luonnonsuojelualueen ilmoitustaululla jotain uutta?

Petter kokee, että hän on saanut vaimonsa kuoleman jälkeen uuden elämän. Ensimmäinen elämänkausi päättyi loppuun palamiseen hänen ollessaan nelikymppinen. Mies oli mukana työelämässä 50 vuotta. Eläkkeellä hän on ollut nyt 20 vuotta. Suurimman osan työuraansa hän toimi esimiestehtävissä vaatetusalalla ja viimeiset neljä työvuotta Palahallissa kaupallisena johtajana.

– Minulla oli Lassen ikäisenä toistakymmentä luottamustehtävää vaativan päivätyön lisäksi, ja paloin loppuun. Viisaan lääkärin tuella muutin elämäntapojani, ja siitä alkoi toinen elämänkausi. Vietin enemmän aikaa perheen kanssa, matkustelimme ja retkeilimme, Petter muistelee.

– Nyt elän kolmatta elämänkautta.  Olen enemmän tekemisissä aikuisen tyttäreni kanssa kuin vuosikymmeniin. Meillä on nyt yhtä hauskaa yhdessä kuin silloin, kun hän oli lapsi. Sisareenikin pidän nyt aiempaa enemmän yhteyttä.

Olen myös paremmassa kunnossa kuin moni nuori mies.

– Lähes kaikki nuoruudenystäväni ovat kuolleet. Onneksi vaimon nuorin sisko perheineen ja jälkikasvuineen pitää yhteyttä, ja olen myös saanut luotua uudenlaisen yhteyden omiin sukulaisiini.

Lasse katsoo kelloaan ja toteaa, että hänen täytyy lähteä kotiin hoitamaan lapsia. Miehet palaavat Mustavuoren metsästä takaisin kotitalolle. Petter avaa kotirapun alaoven ja kävelee toisessa kerroksessa sijaitsevaan kotiinsa. Lasse menee viereiseen rappuun. Petterin ilta sujuu ristisanatehtäviä ratkoen ja kirjaa lukien. Elämä maistuu taas.

Pyöräretkellä kotikulmilla Mustavuoren metsässä. Petter pyöräilee kahdesti viikossa parikymmentä kilometriä kerrallaan.
Pyöräretkellä kotikulmilla Mustavuoren metsässä. Petter pyöräilee kahdesti viikossa parikymmentä kilometriä kerrallaan.

Jutun kirjoittaja on Petter Kauhasen tytär.

Artikkeli on alunperin julkaistu ET-lehdessä 14/2016.

Leskille on tarjolla apua

Leskiä on Suomessa ikärakenteen muutoksen ja eliniän pidentymisen johdosta aiempaa enemmän. Vähintään 65-vuotiaita naisleskiä on Suomessa 203 667, miesleskiä 45 365.

Useimmille sureville 3–9 ensimmäistä kuukautta ovat raskaimmat. Läheisten tuki ja käytännön apu on tarpeen, koska leskeksi jääminen tuo myös usein mukanaan tarpeen oppia uusia taitoja, muutoksia sosiaalisissa suhteissa ja epävarmuutta arjessa selviytymisestä. Jos suru pitkittyy, tarvitaan ammattiapua.

Tukea ja apua antavat lähiseurakunta, Eläkeliitto, (leskeyden kohtaaminen, vertaistukitoiminta, sopeutumisvalmennuskurssit), Suomen Punainen Risti, (ystävätoiminta) ja Vanhustyön Keskusliitto, (ystäväpiiritoiminta).

elakeliitto.fi, punainenristi.fi, vtkl.fi

Vierailija

Naapurit toivat uutta iloa leskeksi jääneen Petterin elämään

Kyllä naapuriapua ainakin maaseudulla vielä löytyy, kaupungeissa ei ehkä niinkään. Riippuu tietysti millaiset naapurit on saanut, heitäkun ei voi valita. Ainakin minun naapurit ovat aivan mahtavia ja tarjoutuvat avuksi aivan oma-aloitteisesti jos uskovat minun olevan apunsa tarpeessa. On arvokas asia omistaa hyvät naapurit ja hyvät suhteet heihin!
Lue kommentti

Kansaedustaja Li Anderssonin arki on kiireistä. Parhaiten hän rentoutuu kotikaupungissaan Turussa. Siellä onkin monia mukavia paikkoja myös satunnaiselle turistille. Nämä ovat Lin suosikkipaikat Turussa.

1. Vanhan suurtorin Kirjakahvila

Vasemmistoliiton puheenjohtaja Li Andersson viihtyy kotikaupunkinsa Turun kahviloissa. Yksi hänen suosikeistaan on Kirjakahvila Vanhalla suurtorilla.

– Se on osuuskuntapohjainen, pääosin vapaaehtoisvoimin pyörivä epäkaupallinen kulttuurikahvila. Siellä järjestetään keskustelutilaisuuksia, leffanäytöksiä, kirpputoreja, livekeikkoja, dj-iltoja, peli-iltoja ja lukupiirejä. Kahvilan vegaanileivonnaiset ja leivät ovat tosi hyviä. Menen välillä läppärini kanssa tekemään töitä sinne.

Kirjakahvilan valikoimassa on suomalaisten ja ulkomaisten pienkustantamojen kirjallisuutta. Kulttuuri- ja yhteiskunta-aiheisten teosten rinnalta löytyy myös vaihtoehtoisia satuja, ajatuksia herättäviä sarjakuvia ja verevää lyriikkaa – proosaa ja filosofiaa unohtamatta. Teemoja ovat esim. queer ja feminismi, sukupuoli ja seksuaalisuus, antirasismi, kestävä kehitys, ekologia ja alkuperäiskansat, veganismi, DIY-kulttuuri, luomuviljely, anarkismi, pyöräily, yhteiskuntakritiikki, luova kirjallisuus, runo ja taide.

Turun kirjakahvila, Vanha Suurtori 3 (Brinkkalan sisäpiha), www.kirjakahvila.org

2. Turun pääkirjastossa viihtyy pitkään

Li tekee paljon töitä Turun pääkirjaston lukusalissa.

– Se on kuin työhuoneeni. Tykkään tehdä töitä paikassa, jossa ympärillä on ihmisiä. Keskityn siellä paremmin kuin yksin kotona. Sielläkin kiva kahvila. 

Li myös ostaa kirjoja mielellään, vaikka pitääkin kirjastoa upeana palveluna. 

– Minulla on kotona paljon kirjoja, vaikka niiden hamstraaminen on ehkä vähän tyhmää. Haluan usein palata itselleni tärkeään kirjaan. En ehdi lukea niin paljon kuin haluaisin. Yritän silti huolehtia siitä, että lukisin myös kaunokirjallisuutta ja runoutta, jottei äidinkieleni ruotsi kuihtuisi. Teen töitä pääasiassa suomeksi. Kun käyttää koko ajan kahta kieltä, on hirveän tärkeää huolehtia, että oma kieli kehittyy.

3. Kaunis Kakolanmäki

Li kävelee mielellään Kakolanmäen kukkuloilla.

– Kakolanmäki on aika myllerryksessä nyt, kun sinne rakennetaan paljon. Pidän siitä miljööstä kovasti.  Kakolanmäellä näkee Turun kauneimman auringonlaskun. Ja sen näkee siellä pisimpään.

4. Upea Aurajoen ranta

Li Andersson kehuu kovasta Aurajoen jokirantaa, joka on on kuin kaupunkilaisten olohuone. 

– Eri tunnetiloille löytyy omat paikkansa, kaipaat sitten rauhaa tai menoa ja meininkiä. Tykkään pyöräillä ja kävellä joenrannassa. Siinä on paljon kahviloita, joista yksi suositekistani on Kafe Art. Kesällä maistuu Tintån terassilla pizza ja lasi valkoviiniä.

5. Pyöräilijän Ruissalo

Li pyöräilee usein Ruissaloon, sillä sinne on hyvä pyörätie ja matkaa kertyy edestakaisin noin 15 kilometriä.

– Matkalla on monta erilaista kalliorantaa, joista voi valita haluaako olla rauhassa vai muiden ihmisten kanssa.

Lue lisää Li Anderssonista ja hänen äidistään Siv Skogmanista ET-lehden numerosta 2/2017. 

Jaana Boström luuli, ettei hänen lapsensa koskaan puhuisi tai kävelisi. Nyt niin Jaana kuin poika käyvät töissä.

Kukaan ei virkkonut mitään, mutta synnytyssalissa kävi sipinä ja supina.

Jaana Boströmin, 57, esikoinen annettiin hetkeksi hänen rinnalleen, mutta pian poika vietiin isänsä kanssa lääkärin luo. Jaana jäi toipumaan sektiosta tietämättä, mistä oli kyse.

Jaana oli käynyt raskauden aikana seulontatutkimuksissa, eikä niissä löytynyt mitään. Kolme viikkoa ennen synnytystä hänet oli otettu kuitenkin osastolle muun muassa si­kiön pienuuden vuoksi. Silloinkaan hänelle ei ollut sanottu mitään suoraan, mutta merkkejä tulevasta oli.

– Minulle esimerkiksi kerrottiin, että lapsen nimen piti olla valmiina ennen synnytystä. Ajattelin silloin, ettei asia murehtimalla parane, muistelee Jaana.

Diagnoosi tuli kolmen päivän päästä Jerin syntymästä: vaikea-asteinen Downin syndrooma. Lääkärin mukaan poika ei ehkä koskaan kävelisi tai puhuisi.

Tärkeää: Oletko omaishoitaja? Muista nämä ”bonustuet”

Takaisin töihin

20 vuotta myöhemmin Jaana istuu iloisena Loimaan seudun Omaishoitajat ja Läheiset ry:n toimistolla, jossa hän työskentelee omaistoiminnan ohjaajana.

Hän on tehnyt nyt reilun vuoden töitä oltuaan 19 vuotta kotona Jerin kanssa, ensin hoitovapaalla ja sitten omaishoitajana. Omaishoitaja Jaana on vieläkin, mutta työelämään hän on voinut palata.

Vastoin ennusteita Jeri oppi kävelemään ja puhumaan. Hän käy töissä kehitysvammaisten toimintakeskuksessa, ja lähivuosina on tiedossa muutto omaan kotiin.

Tarmokkaana ihmisenä Jaana on painanut eteenpäin miehensä Bussen tukemana, vaikka omaishoitajan arki on ollutkin raskasta.

"Omat lapset pakottivat
siihen, että täytyy
jatkaa eteenpäin."

Kaksi kertaa hän on ollut äärirajoilla. Ensimmäinen tilanne tuli hiukan sen jälkeen, kun 4-vuotias Jeri oli saanut pikkusiskon, Taran.

– Isäni kuoli pian ristiäisten jälkeen. Mieheni lähti suoraan isäni hautajaisista työmatkalle Saksaan, jäi siellä auton alle ja mursi luitaan.

Kolmen viikon päästä siitä Jaanan äidin sisko kuoli liikenneonnettomuudessa. Äiti oli lohduton menetettyään kaksi tärkeää ihmistä.

– Silloin ei voinut muuta kuin vain keskittyä hoitamaan asioita. Omat lapset tavallaan pakottivat siihen, että täytyy jatkaa eteenpäin.

Oletko tietämättäsi omaishoitaja? Tee testi!

Itkun paikka

Toinen tiukka tilanne oli, kun Jerellä  diagnosoitiin 12-vuotiana harvinainen Perthesin tauti, joka surkastuttaa lonkkaa. Isku oli kova, koska Jeri oli hyvin liikunnallinen.

– Itkin ja itkin. Sanoin miehelleni, että tämä on niin väärin. Oliko näin pakko käydä leikkipuiston kiipeilykingille?

Taudin eteneminen on nyt pysähtynyt. Jeri käy fysio- ja allasterapiassa.

Jerillä on myös ykköstyypin diabetes. Se on vaikeuttanut muuttamista omaan asuntoon, koska Jerillä täytyy olla lähellä joku, joka osaa laskea hiilihydraatit ja annostella insuliinit. Loimaalle on onneksi tulossa uudenlaisia tuettuja asuntoja, joihin Jerikin toivottavasti pääsee.

Suosittelemme: Kehitysvammaisen Topin mummo: ”Jotkut ajattelevat, että poika on iso ja paha"

Auttaminen palkitsee

Jaana oli jo pitkään tehnyt vapaaehtoisena työtä omaishoitajien parissa, ennen kuin hän siirtyi palkkatyöhön. Työssään hän nauttii erityisesti siitä, että saa auttaa muita.

Aamuisin Jaana heittää ensin Jerin toimintakeskukseen ja menee sitten töihin. Työelämään paluu on ollut yllättävän helppoa.

– Tämä homma on lähtenyt ihan hyvin pyörimään, Jaana hymyilee.

Katso: Omaishoitaja Ilkka Pirhosen blogin löydät täältä.

Artikkeli on julkaistu alunperin ET Terveys 4/2015 -lehdessä.

  1. Penkkiurheilu
    Jaana seuraa intohimoisesti Biisonit-koripallojoukkuetta. Sama faniporukka käy jatkuvasti matseissa ja luo hienoa yhteisöllisyyttä.
  2. Aktiivisuusranneke
    Ranneke kertoo muun muassa askeleet ja motivoi liikkumaan.
  3. Puutarha
    Puutarhan hoito on palkitsevaa, koska siinä näkee työnsä tulokset niin selvästi.
  4. Vertaisryhmät
    Vertaisryhmistä saa voimaa ja positiivisuutta. "Helpottaa huomata, ettei ole yksin asioidensa kanssa."
  5. Positiivisuus
    Kannattaa etsiä harmillisista asioista positiivisia puolia. Ainakin yksi sieltä aina löytyy!

Esa Pulliainen on Suomen menestyneimpiä muusikoita, mutta vaatimaton: "En kauheasti iloitse voitoista enkä sure tappioita. Olen huono siis pelimies, pelit eivät tunnu missään."

Täältä, Vantaan Askistosta, alkoi Esa Pulliaisen, 58, tie suomalaisen musiikin suurmieheksi ja Agents-yhtyeen perustajaksi.

– Tuosta ikkunasta heitin kitaran ulos suutuspäissäni, kun homma ei meinannut edetä, Esa sanoo ja osoittaa kotitalonsa ikkunaa

Pulliaiset hankkivat tontin Askistosta 1960-luvun alussa. Ensin tontille kohosi pihamökki. Kun itse talo valmistui, pihamökki vapautui soittokäyttöön.

– Kesällä mökin ikkunat olivat auki. Kun harjoittelimme Rauli ”Badding” Somerjoen kanssa, alueen äidit parkkeerasivat lastenvaununsa tuohon kadulle ja jäivät kuuntelemaan, Esa muistelee kukoistavassa puutarhassa, jota Irja-äiti hoitaa edelleen.

Kai-veljen Agents-kultalevyt komeilevat lapsuudenkodin seinällä, mutta missäs Esan vastaavat ovat?

– Kehtaakohan tätä sanoa, pahvilaatikossa jossain kellarissa.

Esa Pulliaisen mukaan kultalevyistä menee aika pian maku, mutta musiikista ei koskaan.

Täydellistä haahuilua

Esa Pulliaisen Alvi-isä oli syntynyt Karjalan Salmissa. Hän muurasi ammatikseen seiniä. Poika muuraa musiikkia samalla työmiehen asenteella.

– Muurareita on monenlaisia, mutta isä oli yksi parhaista. Opin häneltä tinkimättömyyden, periksiantamattomuuden ja ahkeruuden.

Alvi teki työtään laulaen, joten Esa oppi häneltä musiikin alkeet. Alvi myös osti lapsilleen pianon, mikä ei ollut työläiskodeissa tavallista.

– Pianoja oli niin harvassa, että meillä kävivät harjoittelemassa myös naapurien tenavat. Vanhemmat eivät koskaan sanoneet, että voisitkohan jo lopettaa tai pistää mankan hiljemmalle. Meille soi aina ja taukoamatta.

"Kyllä vanhemmat katselivat touhujani aika huolestuneena."

Nyt äiti-Irja pyytää vieraat pöytään ja tarjoaa paistamiaan karjalanpiirakoita.

– Ota nyt, äiti patistaa poikaansa.

Esa kieltäytyy kohteliaasti, sillä edellisilta on päässyt venähtämään eikä ruoka maita.

Äiti ei tuputa sen enempää. Hän tuntee poikansa. Tämä on kieltäytynyt pienestä pitäen monesta hyvää tarkoittavasta neuvosta.

– Kyllä vanhemmat katselivat touhujani aika huolestuneena. Olin asettanut itselleni tavoitteet, mutta vanhempien silmissä se homma näytti täydelliseltä teinihaahuilulta.

Nopeita lähtöjä

Esa Pulliaisen koulu jäi kesken. Lahnuksen yhteiskoulussa hän nousi kesken oppitunnin pulpetistaan, käveli ulos ovesta eikä koskaan palannut.
Väsymyksellä oli osuutta asiaan, sillä Esa kiersi noihin aikoihin Suomea äänentoistoalan pioneerin Matti Sarapaltion matkassa. Opiskelua sekin tosin oli: musiikin, äänentoiston, roudaamisen ja reissaamisen. Sittemmin opeista on ollut hyötyä.

Kun Esa oppi äänihommat, hänestä tuli urallaan nousukiitoon lähteneen Dave Lindholmin yhtyeen roudari. Pesti loppui, kun Dave pyysi roudarilta vettä ja Esa vastasi: ”Hae ite vetes.”

Siirtymä musiikin taustajoukoista parrasvaloihin kävi nopeasti. Aloitteleva lauluntekijä Hannu ”Tuomari” Nurmio ja nuori kitaristi Esa Pulliainen löysivät amerikkalaisesta juurimusiikista yhteiset sävelet.

Tuomari Nurmion esikoislevy Kohdusta hautaan ei jäänyt huomiotta.

– Yhtäkkiä oltiin listaykkösiä ja vedettiin tukka luutana ympäri Suomea. Se alkoi ja loppui nopeasti, ja mitä siinä välillä tapahtui, ei jäänyt oikein edes mieleen, Esa kertoo 35 vuoden takaisista tapahtumista.

"Tärkein Baddingilta saatu opetus oli: omalla tyylillä voi pärjätä. Ei tarvitse matkia muita."

Yhtye hajosi pian ensilevyn jälkeen, sillä tulevaisuudesta oli kaksi kilpailevaa visiota – Nurmion ja Pulliaisen.

Tulevat vuodet osoittivat, että molemmat olivat oikeassa. Suomessa löytyi tilaus sekä Nurmion omaperäiselle ja uutta luovalle linjalle että Pulliaisen perinnetietoiselle pop-arkeologialle.

Lopullisesti Esan tyylin vakiinnutti seuraava yhteistyökumppani, Rauli Somerjoki.

– Tärkein Baddingilta saatu opetus oli, että omalla tyylillä voi pärjätä ja tulla toimeen. Ei aina tarvitse matkia muita. Pitää muistaa, että Badding erosi sen ajan joukosta aika paljon. Hänellä oli pokkaa laulaa peräkkäin Fiilaten ja höyläten ja Tammerkosken sillalla.

Raskaan talven jälkeen

Agentsin kaikkein pyhimmässä, Esa Pulliaisen rakentamalla studiolla Helsingin Pitäjänmäessä on ollut muutaman viikon hiljaista.

– Pitäisköhän ne kultalevyt tuoda tänne, tulisko siitä fiilistä? Esa miettii.

Agentsin uusimman levyn Sound on Sound  kivulloinen synnytys tapahtui täällä.

– Jotkut levyt syntyvät nopeasti ja jotkut ovat aivan hirveitä työmaita. Tämä viimeisin oli todella työläs, Esa kertoo.

"Täytyy myöntää, että matkat alkavat tuntua pidemmiltä ja myöhäiset soittoajat rassaavat."

Uuden levyn tekemiseen ei meinannut löytyä Esan mukaan ”oikeaa jengaa”. Lisäksi Esa sairastui toissa syksynä keuhkokuumeeseen, jota ei diagnosoitu aluksi oikein.

– Tein hölmöyksissäni muutaman keikan keuhkokuumeessa. Yhdellä niistä nousi seinä vastaan – totaalinen umpikuja.

Toipuminen vei aikansa ja tapahtui osittain tahdonvoimalla, sillä levy piti saada valmiiksi: kesäksi oli tiedossa keikkoja sekä 35-vuotisjuhliaan viettävän Agentsin että oman Esa Pulliainen C-Combon kanssa.

”Agents syö kolmelta”

Esalle viime kesä oli neljäskymmenes kesä tanssilavoilla.

– Täytyy myöntää, että samat matkat alkavat tuntua pidemmiltä. Unta ei saa enää niin helposti, ja myöhäiset soittoajat rassaavat.

Konkarilla on omat, toimiviksi havaitut lääkkeensä uuvuttaviin matkoihin Suomen valtateillä.

– Maisemia en ole katsellut enää 30 vuoteen. Sen sijaan uppoan mielelläni kirjojen maailmaan ja kuuntelen musiikkia tai radiodokumentteja.

Kuulostaa keski-ikäiseltä. Kaukana ovat ne päivät Topi Sorsakosken alias Pekka Tammilehdon kanssa, kun käyttöön vakiintui lentävä lause ”Agents syö kolmelta”.

"Kulkemista ei klaaraa, jos luonteessa ei ole vähän kulkuria."

Lause sai alkunsa, kun Väinämöinen-nimellä tunnettu hahmo tuli Agentsin kiertuepäälliköksi ja yritti saada yhtyeen ruotuun.

– Olimme aika villiä ja vallatonta porukkaa, joten Väinämöinen laati meille selkeät säännöt. Yksi periaate oli se, että tasan kolmelta syödään lounas.

Esa alkaa olla pikkuhiljaa siinä iässä, jossa löydetään golf, uskonto tai terveet elämäntavat. Esalle kulkeminen maittaa vieläkin – tai ainakin menettelee.

– Jatkuvaa kulkemista ei klaaraa, jos luonteessa ei ole vähän kulkuria. Vielä tässä kävelyttää, mutta askel pikkuisen lyhenee.

Lohdun lähettiläs

Esa Pulliainen koki olevansa koulussa erilainen nuori. Hän tunsi syntyneensä sukupolvea liian myöhään, sillä hänen sielunmaisemansa sijoittui 1950-luvulle ja 1960-luvun alkuun.

Sinne hän pääsi mielikuvituksessaan kuuntelemalla vanhoja levyjä ja opiskelemalla ke­vyen musiikin historiaa. Jopa osa Esan unista sijoittui nuorena tyylipuhtaalle 1950-luvulle.

– Silloin on tehty hienoimmat autot, hienoimmat soittimet, hienoimmat kledjut ja oikeastaan mikä tahansa design. Minun silmääni 1970- ja 1980-luku olivat aivan kauheita.

"Jumaliste kun lähetään rajaseuduille esiintymään. Siellä Agentsin merkityksen näkee."

Topi Sorsakoski määritteli joskus Agentsin, että sen rooli on olla vaari keinutuolissa pitämässä perheelle tarinatuokiota, lukemassa Välskärin kertomuksia.

Esa on puolestaan todennut, että ”mun duuni on viedä lohtua Suomen korpiin”.

Agents edustaa rakennemuutosten vyöryssä jotain puhdasta, pysyvää ja luotettavaa.

– Kyllä se just niin on. Kun kierretään isoja tanssilavoja, sitä ei välttämättä huomaa, mut jumaliste kun lähetään rajaseudulle paikkoihin, joissa bändit eivät enää juurikaan käy. Siellä sen merkityksen näkee. Ihmiset saavat meidän soitosta lohtua ja elämäniloa.

Musiikki on samassa roolissa myös Esan omassa elämässä.

– Kyllä niitä heikkoja hetkiä tulee. Tuntuu ettei touhussa ole mitään tolkkua. Sellaisista paikoissa vanhat levyt lohduttavat: Gene Vincent, Hank B. Marvin ja Sounds. Elämällä on sittenkin joku tarkoitus.

Kotona en rokkenrollaa

Perhe-elämän makuun Esa Pulliainen pääsi vasta nelikymppisenä.

– Mulla ei ollut siihen asti mitään muuta kuin musiikki. Kun muut rassasivat muijia ja mopoja, minä rassasin kitaroita. Katsoin sitä ikäisteni touhua hyvin ulkopuolisena.

Vaimoonsa Maritaan Esa tutustui viitisentoista vuotta sitten. Vaimo työskentelee erityisopettajana ja tytär Brita on teini-ikäinen.

– Nautin normaalista perhe-elämästä. 40 ensimmäistä vuotta tuli rokattua ja rollattua, mutta himassa en rokkenrollaa. Olen ihan eri ihminen.

Marita on kotoisin Ulvilasta. Kesät perhe viettää Lavialla, josta Esa sinkoilee keikoilleen.

– Brita totesi just yks päivä äidilleen, että kyllä isä on ollut tosi rohkee, kun se mennyt maalaisjuntin kanssa naimisiin. Hän ei varmaan pystyis. Teineillä on mahtava ajatuksenjuoksu!

"Näillä elämäntavoilla en olisi hengissä, jos en polkisi pää punaisena joka päivä."

Ihminen paljaimmillaan

Esa Pulliainen on nähnyt läheltä suomalaisen kevyen musiikin kiihkeät ja kosteat vuodet, joista kaikki mukana heiluneet eivät selvinneet hengissä.

Omaksi pelastuksekseen Esa laskee perheen ja polkupyöräilyn.

– Näillä elämäntavoilla en olisi enää hengissä, jos en polkisi pää punaisena joka päivä.

Rakastetuimpia laulajia yhdistää usein epävarmuus ja herkkyys, jotka kuulijat jollain tapaa aistivat. Esimerkiksi Badding oli tunnettu siitä, että hän suorastaan kammosi yleisön eteen astumista.

Myös Esa tunnustaa olevansa pohjimmiltaan ujo ja arka.

– Helppohan sellainen rooli on ottaa, että on tietyt maneerit, joiden taakse menee jemmaan. Kestohymy lärviin ja menoksi. Se on vähän eri juttu, kun puhutaan topeista ja baddingeista, herkistä jätkistä ja taiteilijoista.

Topi Sorsakoski tunnettiin rehvakkaana seuramiehenä ja naistennaurattajana, mutta myös hänessä oli hauraampi puoli.

– Joskus Topikin oli yllättävän… miten mä sanoisin… arka ei ole oikea sana… eikä pelokas. Topi oli niin rehellinen, että sillä ei ollut mitään kilpeä suojanaan. Se oli aika haavoittuvainen. Ehkä jossain kohtaa viinasta tuli se kilpi.

Vastavirtaan mars

Suosio on Jumalten keinu, jossa menestystä seuraa takuuvarmasti laskukausi ja unohduksen laihat vuodet. Kunnes sitten taas jostain kohtalon oikusta tai sinnikkyyden siemenestä ura kääntyy uuteen nousuun.

Esalla ja Agentsilla on takana sen verran monta kierrosta keinutusta, että nousuihin ja laskuihin alkaa jo tottua.

– Sitä oppii vuosien saatossa ottamaan takkiinsa. Oppii saavuttamaan ja hyväksymään sen, että aina ei voi voittaa.

Neuvojia ja paremmin tietäjiä löytyy toki aina. Heistä Esa ei paljon perusta. Vasta aika näyttää, mikä kestää ja mikä ei.

Mestarikitaristi kutsuu metodiaan vastavirtaan uimiseksi.

– Se pitää vireessä ja hengissä, kun joutuu koko ajan vähän tappelemaan. Valtavirran mukana eivät mene kuin tylsimykset.

Kuka on Esa Pulliainen?

  • Syntynyt 1.1.1957 Helsingissä.
  • Asuu Kaivokselassa Vantaalla.
  • Perhe: Aviopuoliso Marita ja tytär Brita.
  • Ammatti: 35 vuotta toimineen Agents-yhtyeen perustaja ja kitaristi.
    Into­himoinen äänittäjä.
  • Harrastukset: Hiihto, laskettelu, polkupyöräily, lukeminen ja elektroninen musiikki.

Annikki Kyllöseltä on tutkttu harvinaista ja halvannuttavaa sairautta, johon ei toistaiseksi ole löytynyt selitystä. Vakavan sairauden epäilyjen kanssa hän on oppinut paljon elämästä, ilosta ja hetkien merkityksestä.

"Oli perjantai-ilta maaliskuussa 2012. Ravirinkimme eli tuttu lenkkiporukkamme kokoontui Suomussalmen kylpylälle. Olin vuorotteluvapaalla ja edessä oli kolmen viikon reissu Yhdysvaltoihin.

Hiihtokilometrejä oli tullut sinä talvena paljon, ja mietin lenkillä, olinko saanut lihakset jumiin hiihtämisestä. Meno tuntui jotenkin työläältä ja hankalalta.
En ehtinyt miettiä asiaa sen enempää, vaan pakkasimme tavarat ja lähdimme matkaan kohti Amerikkaa. Reissun päällä vaiva jatkui; toinen jalka äänti ja läpsytti kummasti. Säikähdin toden teolla, kun huomasin, että toinen jalkapohjahan oli aivan hervoton. En päässyt enää varpailleni.

Amerikan-matka meni kuitenkin hyvin, onnistuin jopa lumikenkäilemään Kalliovuorilla. Kun palasimme Suomeen, hiihtelin ja elin melko normaalisti, sillä mitään kipuja ei ollut.

Oire on löydöstä suurempi

Aloin kaivaa netistä tietoa, mikä jalkaterässäni voisi olla. Epäilin ensi alkuun niin sanottua mansikanpoimijan halvausta, jossa pohjehermo on joutunut lihaskalvojen puristukseen.

Myös tuttu lääkäri epäili jonkinlaista hermopinnettä ja kehotti jatkotutkimuksiin yksityiselle puolelle, jotta apua ei tarvitsisi odottaa liian pitkään.
Tein työtä käskettyä. Magneettikuvissa paljastui selkärangan viidennen nikaman ahtauma, ja sain lähetteen julkiselle puolelle leikkaukseen.
Siinä meni muutama kuukausi leikkausta odotellessa. Kun neurokirurgi paneutui tapaukseeni, hän oli sitä mieltä, että löydös ei ole yhtä suuri kuin oire. Hän halusi tutkia myös neurologisen puolen. Ehkä siellä olisi jotain, mikä selittäisi oireeni.

Neurologisissa tutkimuksissa minulta löydettiin liekaantunut selkäydin. Selkäydin ei päässyt liikkumaan normaalisti selkäydinkanavassa, vaan oli jänteellä kiinni selkäydinkanavani pohjukassa.

Jäin taas odottamaan leikkaukseen pääsyä. Jonotusaikana oireet pahenivat ja jaloista katosi pikkuhiljaa voima. Pystyin vielä kävelemään, mutta se alkoi olla aikamoista känkkäämistä. Piti pelätä, kantavatko jalat vai kaadunko.

Selkäydinkanavasta naps

Elokuussa 2013 pääsin Oulun yliopistolliseen keskussairaalaan leikkaukseen, jossa jänne selkäydinkanavan pohjukasta napsaistiin poikki.
Leikkauksen jälkeen minut passitettiin kotiin kuntoutumaan. Yritin kuntoutua innolla, mutta se ei onnistunut, vaan jalat tottelivat yhä huonommin.

Palasin alkuvuodesta 2014 töihin tekemään puolta päivää, mutta jo rappujen nouseminen työpaikalle oli lähes ylivoimaista. Kiskoin itseni toiseen kerrokseen sisulla ja käsivoimilla.

Henkisesti elin kovia aikoja. Olin luullut koko elämäni, että kun ihminen sairastuu, ensin annetaan diagnoosi ja sitten hoidetaan. Huomasin kauhukseni, että lääkäreillä ei ollut haisuakaan, mikä minua vaivaa. Oireet vain pahenivat, mutta kukaan ei pystynyt auttamaan.

Tokaisin miehelleni, että taidan kuolla ennen kuin kukaan saa selville, mikä minua vaivaa.

Viime vuoden huhtikuun alussa jäin sairauslomalle ja tutkimukset jatkuivat. Googlasin hädissäni, mistä saisin hankittua minkäkin tutkimuksen ja hoidon. Neuvottomuus ja odottaminen ottivat koville.

Lopulta pääsin Tampereelle tapaamaan harvinaisten neurologisten tautien asiantuntijaa, dosentti Aki Hietaharjua.
Hietaharjun tapaaminen oli todella helpottava.

Neuvottomuuden ja hädän keskellä itsesääli meinasi saada vallan. Teki mieli linnoittautua kotiin ja vetää peitto korville.

Tuntui ylivoimaiselta selittää tutuille ihmisille, miten koko ikänsä urheillut nainen ei saakaan tossua toisen eteen. Toivoin, että asuisimme jossain suuressa kaupungissa, jossa voisin liikkua tuntemattomana.

Pikkuhiljaa pääsin pahimman yli. Nyt uskallan taas kohdata ihmisiä ja osaan kertoa tilanteeni ilman, että alan heti itkeä. Kärsimättömyyteni ja hätäni ovat hellittäneet. Olen hyväksynyt tilanteen ja päättänyt mennä näillä, mitä annetaan.

Onhan tässä annetukin

Vierelläni on positiivinen ukko, Jari, joka repii minut aina takaisin arkeen ja elämään – vaikka kaveriksi ikkunanpesuun.
Keskimmäinen lapsemme Minttu rakensi miehensä kanssa viime vuonna omakotitalon tähän ihan lähelle. Meidän talo kuhisi taas elämää, kun rakennusporukka kävi täällä syömässä ja tytär miehineen asui rakennusvaiheen ajan meillä.

Saimme myös osallistua yhteiseen odotukseen, ja joulukuussa Minttu synnytti ensimmäisen lapsenlapsemme Fridan. Pikku-Frida on antanut minulle valtavasti iloa ja voimia.

Myös suurin osa ystävistä on pysynyt rinnalla. Kun en päässyt enää lenkille, lenkkikaverit alkoivat tulla tänne ja käydä kanssani muun muassa uimassa.

Huomisesta ei ole takuuta

Totta kai epätietoisuus rassaa minua, Jaria, lapsia ja koko lähipiiriä.

Mieheni jaksaa sanoa, että ehkä harvinainen tautini on nimeltään Annikki ja siihen keksitään vielä jokin hoito.

Oma toivoni on muuttanut muotoaan. Kun sairastuu näin vakavasti ja katsoo kuolemaa silmiin, tärkeät ja merkittävät asiat nousevat etualalle.

Kenellekään ei ole luvattu huomista päivää emmekä tiedä, kuka lähtee ensimmäisenä. Jos kuolemaa jää odottamaan, elämä jää elämättä.
Haluan elää viimeiseen päivään asti. Vaikeuksia ja esteitä tässä varmasti tulee, mutta sitten elän niiden kanssa.

liljankukka

Annikki Kyllönen: "Kun kuolemaa katsoo silmiin, näkee elämän"

Hyvin sanottu " Kun kuolema katsoo silmiin näkee elämän.." Yritän sopeutua vakavaan, parantumattomaan neurologiseen sairauteen. Alussa diagnoosin saatuani oli sama reaktio; teki mieli vaan olla pimeässä peiton alla. Ihmisten kohtaaminen pelotti ja ilman itkua en saanut yhtäkään sanaa sanottua. Empatia nosti tunteet heti pintaan. - Muutama kuukausi diagnoosista on kulunut ja yritän nauttia siitä mitä on ollut ja mitä vielä on jäljellä. " Päivä kerrallaan" ja "nauti tästä hetkestä" on välillä...
Lue kommentti