Kiinteistökuningatar Kaisa Liski on kokenut häpeää, vihaa ja lopulta rakkautta – kaikkia ihan täysillä. Nyt hän on onnellinen kotinyhjäri.

Divaani keskellä keittiön lattiaa! Se kertoo paljon liiketoimintajohtaja Kaisa Liskistä, 47. Hän uskaltaa olla oma itsensä: antaa itselleen oikeuden löhötä kesken perunan keiton. Mieluummin puuhakas nainen kuopsuttaa kuitenkin peruna- tai kasvimaalla, juoksee kolmivuotiaan Manu-poikansa kanssa metsissä ja tekee paljon työtä. Hän kuuluu Marttoihin ja osaa elää vaatimattomasti, jos tahtoo, mutta saattaa ostaa päräyttää 4 000 euroa maksavan käsilaukun ihan vain kaupanteon ilosta.

– En ole kuitenkaan mikään Louis Vuitton -tyyppi enkä ole koskaan ollutkaan. Olen traktoria ajava maalainen – pohjimmiltani tällainen kotinyhjäri.

Kaisa uskaltaa siis myös koreilla ja sanoa mielipiteensä. Hänellä on harvinaisen hyvä itsetunto suomalaisnaiseksi, ja paljon ihailijoita, mutta myös kadehtijoita.

– Hyvä niin, sillä kateus pitää ansaita, Kaisa sanoo ja nauraa.

– Minulla on maailman paras itsetunto. Koska en ole koskaan saanut kannustusta, minun on ollut pakko uskoa itseeni.

Kaisa Liski on esitellyt ja myynyt tuhansia asuntoja, vienyt asiakkaita olohuoneisiin, makuuhuoneisiin, keittiöihin vessoihin... Muuttanut itsekin monesti.

Jos hänen elämänsä koostuisi huoneista, jotkut niistä olisivat ainakin ulkopuolisten mielestä varsin pimeitä ja ahdistavia. Hän on myös sulkenut monta ovea: ensin pamahti kiinni ovi hänen ja hänen äitinsä välillä. On ollut myös raskaita rautaportteja, joiden kiinnilaittaminen ei ole tahtonut onnistua. Joskus takaovi on jäänyt raolleen ja rakosesta lehahtaa muistoja eletyistä ajoista.

"Ulkopuoliset ehkä ajattelevat, että lapsuuteni oli rankka, mutta enhän tiennyt muusta."

Kaisa ei ollut kaupan

Ensimmäinen ovi aukeaa lapsuuteen. Pikku-Kaisan mielipaikka oli keittiön ikkunalauta. Siinä hän istui ja odotti yksinhuoltajaäitiään kotiin – kapakasta, mistä milloinkin. Harvoin äiti tuli selvin päin. Aina äiti ei palannutkaan reissuilta kotiin, ainakaan silloin kun oli luvannut tulla. Vanhemmat olivat eronneet, kun tyttö oli alle parivuotias. Samalla isä jyrättiin pois Kaisan elämästä.

– Ulkopuoliset ehkä ajattelevat, että lapsuuteni oli rankka, mutta enhän tiennyt mistään muusta. Kai minulla oli ikävä ja suru, mutta se oli minulle täysin normaalia. Kuten sekin, että kun menin kuuden vanhana kouluun, aloitin yksin perjantaisiivoukset. En tuntenut olevani pieni onneton rääpäle. En muista kokeneeni nälkää, vaikka meillä ei ollut juuri koskaan ruokaa.

"Minusta lapset on opetettava tottelemaan ja kunnioittamaan vanhempia ihmisiä. Minä opin isoäidiltäni tämän asian."
"Minusta lapset on opetettava tottelemaan ja kunnioittamaan vanhempia ihmisiä. Minä opin isoäidiltäni tämän asian."

Vain kerran ulkopuoliset ovat puuttuivat äidin käytökseen. Myöhemmin tämä itse kertoi Kaisalle tapahtuman. 

– Olin ollut reilun vuoden ikäinen, kun olin vappuna ravintolassa äidin mukana pikkutunneille saakka. Silloin tuntematon pariskunta yritti ostaa minut 10 000 markalla, koska heidän mielestään äitini ei selvästikään välittänyt minusta. 

Äiti pelotteli kuolemalla

Samoihin aikoihin, kun Kaisa sai kuulla tämän tarinan, äidin tilanne huononi. 

– Hän sairasteli ja pelotteli omalla kuolemallaan. Onneksi minä olin terve ja tomera tyttö. 

"En käynyt läpi murrosikää. Aikuistuin suoralta kädeltä."

Kaisa tutustui häpeään jo varhain. 

– Kaverit sanoivat, ettei meille voi tulla, kun mun äiti on niin hullu. Hän saattoi töksäyttää, mitä tahansa. Kaverit haukkuivat myös huonoja vaatteitani ja kotiani. Kukaan ei käynyt meillä. Lapsuuden kokemukset ovat olleet traumaattisia, mutta muisti tekee tepposensa ja poistaa pahimmat jutut. 

Kun Kaisa oli 11-vuotias, tapahtui käänne. Hän rakensi paksun muurin itsensä ja äidin välille. Sulki oven lapsuuteensa. Ja oli helpottunut, kun otti vastuun itsestään. 

– Noihin aikoihin kirjoitin päiväkirjaan, että koska minua ei tunnu kukaan rakastavan, niin teen itse ne, jotka minua rakastavat: teen itselleni perheen. En käynyt läpi murrosikää. Aikuistuin suoralta kädeltä.

Samaan aikaan, 11-vuotiaana, hän valehteli ikänsä ja meni töihin grilliin. Oli siis taloudellisestikin riippumaton äidistään. Tyttö halusi selvitä, löytää itse avaimet elämäänsä.

Suhde kuin kuolemanselli

Olemme nyt Kaisan, hänen miehensä Kimmo Liskin ja Manu-pojan kodissa Hausjärvellä. Olohuone on onnellisen valoisa. Tässä kodissa Kaisa on turvassa ja uskaltaa jo avata raskaan oven menneisyyteensä, vankityrmältä vaikuttavaan suhteeseen.

Kiidetään muutaman huoneen ja monen vuoden taakse ja päädytään 1990-luvulle, aikuisen Kaisan elämään. Hän oli tuolloin kiireinen yksinhuoltaja. Elämä oli rankkaa, mutta perhe säästyi suurilta katastrofeilta, kunnes uusi parisuhde osoittautui vankityrmäksi, jonne ei mahtunut iloa eikä rakkautta. Vain väkivaltaa. Lopulta Kaisa oli täynnä vihaa.

Lapsena Kaisa joutui kuulemaan äidiltään, kuinka paha lapsi hän oli.

Kun hän kertoo tästä parisuhteestaan, se kuulostaa siltä kuin hän muistelisi kauhuleffan juonikuviolta. Hän ei kyynelehdi eikä hänen äänensä sorru muistojen painosta. Ei enää.

Kaisa on miettinyt paljon, mikä sai hänet haksahtamaan. Ehkäpä häntä hiveli se, että häntä ihailtiin. Lapsena joutui kuulemaan äidiltään jatkuvasti, kuinka paha lapsi hän oli. 

– Ajauduin parisuhteeseen ihmisen kanssa, joka jumaloi minua aluksi. Se tuntui hyvältä. Hän oli mitä viehättävin seuramies. Jopa jotkut ystävänikin pitivät minua hulluna, kun väitin miestä väkivaltaiseksi. 

Kaisalle luonto, oma koti ja perhe ovat elämän luksusta. Robi-koira on maailman paras personal trainer.
Kaisalle luonto, oma koti ja perhe ovat elämän luksusta. Robi-koira on maailman paras personal trainer.

Pelko piti yhdessä

Vähitellen, lyöntien, uhkausten ja piinan seurauksena astui Kaisan sisäisiin huoneisiin pelko. Hän ei tuntenut edes elävänsä. 

– Minä vain hengitin.

"Mies sanoi tekevänsä kaikkensa tuhotakseen elämäni."

– En uskaltanut erota. Hullua, että tällainen vahva ihminen alistuu sellaiseen kohteluun. En kyennyt auttamaan itseäni. Mies sanoi tekevänsä kaikkensa tuhotakseen elämäni. Jos ei pysty tappamaan minua, niin hän vahingoittaa lapsiani. 

– Vuosien ajan sanoin joka aamu itselleni, että ehkä selviän tästä päivästä. 

Viimeiset kuusi vuotta elämä vain raaistui. Lopulta Kaisa lähti. 

Se ei kuitenkaan käynyt helposti, ja niihin hetkiin palaamme vielä. Mutta olisiko jo aika piipahtaa Kaisan nuoruudessa? Avataan pariovi onnellisimpiin aikoihin, kun elämässä ei ollut muita vaikeuksia kuin köyhyys.

Tarpeeton ero?

Kaisa muutti 16-vuotiaana omilleen, löysi poikaystävän ja tuli raskaaksi 18-vuotiaana. Kaikki sujui kuten hän oli suunnitellut. Ensin syntyi tytär, sitten poika. Nuori äiti oli sisustanut kotiaan, entisöinyt huonekaluja...

– Olin täysin valmis äitiyteen. Olimme onnellisia, vaikka rahaa ei ollut.

"Vastoinkäymiset eivät vahvista. Ihmisestä tulee niiden myötä heikompi."

Kymmenen vuoden yhdessäolon jälkeen omakotitalon ulko-ovi alkoi nitistä, tunnelma tiivistyä liiaksikin: avioliitto päättyi avioeroon. 

– Olimme liian nuoria, kun menimme naimisiin. Hän oli ihana mies, oli ihan tarpeetonta jättää hänet. Lähdin henkiselle karkumatkalle. Halusin tehdä uraa. Ehkä elämäni oli liian turvallista? Olin aina lapsena tottunut olemaan niin epävarmoissa oloissa. 

Pihalla on monta hienoa autoa, mutta Kaisalle myös traktorin ajaminen on tuttua touhua.
Pihalla on monta hienoa autoa, mutta Kaisalle myös traktorin ajaminen on tuttua touhua.

Usein ihmiset hokevat, etteivät antaisi elämästään päivääkään pois. Kaisa antaisi pitkän pätkän, surutta. 

– Vastoinkäymiset eivät vahvista. Ihmisestä tulee kärsimysten myötä aina vain heikompi. Kun on kokenut kovia, vaikeuksien tuoma elämänviisaus ajaa ihmisen järjestämään elämänsä niin, että välttelee tilanteita, joissa väijyy vastoinkäymisiä. 

– On helpotus, että en ole äitini kanssa tekemisissä, vaikka hän elää edelleen. Isän olen onneksi löytänyt uudestaan. 

"Vasta, kun hääkutsut oli lähetetty, tuli kunnolla turpaan."

Pelko muuttui vihaksi

Palataan nuoruuden avioliiton jälkeiseen aikaan, kun Kaisan ihmistuntemus petti. Kun mies oli kosiskellut sitkeästi neljä kuukautta, Kaisa päästi psykopaatiksi osoittautuneen miehen läpi omien sisäisten turvaoviensa. Ovi henkiseen kauhugalleriaan avautui.

– Vasta, kun hääkutsut oli lähetetty, tuli kunnolla turpaan. 

Kaisa teki töitä, myi asuntoja, koteja onnellisille ihmisille. Lapset muuttivat omilleen. Päivän päätteeksi hän meni sydän pelosta pamppailen kotiin, kunnes eräänä iltana, kun mies taas kävi päälle ja uhkasi tappaa Kaisan. Tällä kertaa Kaisa ei jäänytkään alistuneena odottamaan nyrkiniskuja, vaan sanoi miehelle: ”Tapa. Niin pääsen helpommalla!” 

– Olin ihan tosissani. Millään ei ollut enää mitään väliä. 

Kaisa sai apua ystävältään. Ja viimein tilille oli kertynyt rahaa palkata kunnollinen asianajaja.

”Olin valmis tappamaan”

Oli taas aika sulkea yksi ovi ja avata toinen maailmaan, jossa ei olisi pelkoa.

"Mies teki minusta muiden silmissä hullun."

– Sit mä vaan lähdin. Olin hotellissa ja ystävien luona. Mies etsi minua, ja yhtenä iltana sain häneltä 178 puhelua ja 60 tekstiviestiä. Olin varautunut siihenkin, että hän löytää minut. En voi kertoa, miten ajattelin toimia, etten saa syytettä. 

Haastemies seurasi miestä yhdeksän kuukautta. Tilanne alkoi helpottua, kun tälle saatiin toimitettua avioeropaperit. 

– Hänen oli pakko alkaa kiillottaa julkisuuskuvaansa, teki minusta muiden silmissä hullun. Ihan sama! Tärkeintä, että pääsin hänestä eroon.

Silti ennen lopullista eroa mies löysi Kaisan muutaman kerran. Kerran hän kaappasi naisen autoonsa ja uhkasi ajaa puuta päin. Koskaan Kaisa ei ole tuntenut sellaista vihaa.

– Ajattelin, että tapan tuon, että vuokraan kuorma-auton ja ajan monta kertaa päälle. Vihani kertoi siitä, että olin päässyt pelon yli. Minä, joka en ole väkivaltainen ollenkaan, olin valmis tappamaan. Olin suunnitellut senkin, että hankin hyvän asianajajan ja saan lievän tuomion, koska vetoaisin itsepuolustukseen. 

"Kimmo on ollut minulle taivaan lahja."

Rakkaus vapautti energiaa

Pelko hälveni ja oven seuraavaan elämänvaiheeseen avasi Kaisalle entuudestaan tuntematon mies, Kimmo Liski, tekstiviestillä. 

– Heti tuli tunne, että hänellä on itsetunto kohdallaan. Kun tapasimme, se oli menoa.

– Nyt minulla on oikeasti elämä. Kimmo on ollut minulle taivaan lahja. Unelmat ovat loksahdelleet paikoilleen: Kimmo kosi ja Manu syntyi. Kimmo on tuonut elämääni turvallisuutta.

Kun pelko hiipui, jäi käyttöön paljon energiaa ja iloa. Kun Manu herättelee äitinsä kuuden aikaan aamulla, tämä tietää, että selviää onnellisena uudesta päivästä.

 

Artikkeli on alun perin julkaistu ET Terveys -lehden numerossa 6/2015.

Kaisa Liski

Syntynyt: 1968 Helsingissä. 
Asuu: Hausjärvellä miehensä Kimmon, poikansa Manun ja Robi-koiransa kanssa. Perheeseen kuuluu myös Kaisan kaksi aikuista lasta, lapsenlapsi ja Kimmon kaksi lasta.
Ammatti: Liiketoimintajohtaja. Työssä Uudenmaan Viva LKV -yrityksessä. Tuttu televisio-ohjelmista: Kiinteistökuningatar, Kaisa ja puoli valtakuntaa, Kaisa ja luksuskodit, MasterChef Vip ja Julkkikset lapsenvahteina.

Leena ja Leea toivat syntyessään äidilleen aivan erityisen tuplaonnen. Identtiset sisärukset ovat sittemmin kulkeneet samaa tietä – hääpäivänäänkin.

Kaksossiskot Leena Rauhala ja Leea Hiltunen nimeävät identtisyydelleen selvän syyn.

– Se oli Taivaan Isän syvää huolenpitoa, että kovia kokenut äiti sai tuplaonnen, Leena sanoo ja Leea selittää:

– Äitimme kohtalo oli hyvin dramaattinen. Kolme vuotta ennen syntymäämme hän menetti talvisodan kynnyksellä lento-onnettomuudessa koko perheensä. Puolison sekä 9-, 7- ja 4-vuotiaat lapset. Äiti oli itsekin menossa tuohon lentokoneeseen, mutta jäi viime hetkellä pois.

Äitinsä siskokset muistavat topakkana ja vahvana naisena, joka kätki surun ja päätti selviytyä elämässä eteenpäin. Onnettomuuden jälkeen hän palveli lottana ja avioitui uudelleen vuonna 1941. Vuotta myöhemmin terveet tyttäret näkivät päivänvalon. Isälle liitto oli ensimmäinen.

– Äiti ei juuri puhunut menettämästään perheestä, mutta surua tihkui hänestä aina välillä. Tavallaan se varjosti elämäämme, Leea luonnehtii.

– Hän teki kaikkensa meidän eteemme ja rakasti valtavasti. Vaikka elämä oli aineellisesti köyhää, hän hankki kekseliäisyydellään kaikenlaista eikä tinkinyt niissä puitteissa hyvinvoinnistamme, Leena jatkaa.

Pienet pieksukaksoset Leena (vas.) ja Leea parivuotiaina.
Pienet pieksukaksoset Leena (vas.) ja Leea parivuotiaina.

Yksi oli varmaa. Kaksoset olivat aina perheessä ja läheisille tytöt, eivät koskaan Leena ja Leea erikseen. Heillä oli samanlaiset vaatteet, korkeintaan väri hieman vaihteli. He kulkivat yhdessä kouluun, istuivat vierekkäin, jakoivat samat ystävät ja leikit. Opintietä käytiin yhtä matkaa aina sairaanhoito-opiston erikoistumisopintoihin asti.

– Kun sinä kirjoitit hakemukseesi kirurginen suuntautumisvaihtoehto, minä ajattelin, että joo haetaan vaan. Sitten rupesin miettimään, ettei se sittenkään ole minun juttuni, ja kirjoitin omaani psykiatrinen sairaanhoito. Sinä olet meistä aina ollut se vähän toiminnallisempi. Minä keskityn enemmän pohdiskelemaan. En olisi kestänyt leikkaussalissa. Eikö olekin niin? Leena kysäisee siskoltaan.

– No niin se on, tämä nyökkää vastaukseksi.

Tuplahäät, totta kai

Opintojen päätyttyä siskokset viettivät kaksoishäät. Leea avioitui tulevan lastenlääkärin kanssa ja Leena pastorin. Erikoistumisvalinnat olivat siis menneet nappiin. Kaksosista toinen hoiti ruumiin terveyttä kuten puolisonsakin ja toinen sielun terveyttä ruustinnana.

– Vietimme perheinä juhlapyhiä ja lomia yhdessä. Esikoisemme syntyivät lähes samaan aikaan 1964. Vuonna 1965 minä sain pojan ja Leena kaksospojat. Eikä näitä ajoituksia mitenkään suunniteltu. Vietimme lasten ristiäisjuhlat yhdessä. Kuuluimme niihin aikoihin molemmat Vapaakirkkoon. Usko on ollut elämämme pohja pienestä pitäen ja se kantaa meitä edelleen. Nyt olemme luterilaisia, Leea kertoo.

Leena ja Leea eivät myönnä milloinkaan kyseenalaistaneensa sitä, että heidät niputettiin niin samaan muottiin lapsuus- ja nuoruusvuosina. Leenan identtiset kaksospojat ovat sen sijaan halunneet aina pukeutua eri tavoin, olla eri luokalla ja omissa kaveripiireissään.

– Meillä yhdessä kulkeminen oli niin luonnollista. En ole koskaan kokenut, että olisin jäänyt yksilönä syrjään. Ehkä yhteyttämme vahvisti myös se, että isämme alkoholinkäyttö oli ongelmallista. Tästä ei voitu huudella kylillä, mutta keskenämme saatoimme jakaa tuon häpeän, Leena toteaa.

Artikkeli jatkuu kuvan alla.

Sisaret hennot valkoiset elokuussa 1963, mutta kumpi on kumpi? Muistisääntönä toimii se, että Leenalla on hieman kapeammat kasvot. Siis Leea vasemmalla, Leena oikealla.
Sisaret hennot valkoiset elokuussa 1963, mutta kumpi on kumpi? Muistisääntönä toimii se, että Leenalla on hieman kapeammat kasvot. Siis Leea vasemmalla, Leena oikealla.

Oliko se sittenkin Leea?

Siskoksilta kysytään silloin tällöin, kokevatko he olevansa toistensa vankeja. Vastaus on aina sama. Remakkaa naurua ja päänpudistuksia. Siinäpä ihmeellinen kysymys, vaikka toisaalta ymmärrettävä!

– Olemme molemmat vahvoja ja sanomme toisillemme kritiikkiä hyvin suoraan ilman loukkaantumisia. Kestämme erimielisyyksiä. Kun Leea hyppäsi Kristillisdemokraateista Kokoomukseen, hyväksyin sen, koska perustelut olivat hyvät. On mahtavaa, että on saanut elämäänsä tällaisen rinnallakulkijan, Leena selvittää.

Sanat rinnallakulkemisesta hän lausuu erityisen painokkaasti. Siskon perheen tuki oli Leenalle oljenkorsi, kun avioliitto yli 20 vuotta sitten rakoili ja päättyi lopulta eroon.

– Ilman Leeaa ja Perttiä en olisi jaksanut, hän myöntää.

– Kun Leenalla oli oikein vaikeaa, minäkään en voinut täysin iloita omasta onnestani. Vaikka hän ei aina kertonut kaikkea, vaistosin hänen olemuksestaan, etteivät asiat olleet hyvin, Leea liikuttuu.

Helluntaimorsiamet Leea (vas.) ja Leena 1963.
Helluntaimorsiamet Leea (vas.) ja Leena 1963.

Nuorukaisesta lähtien siskosten arkea ja juhlaa jakanut Leean puoliso, Pertti Hiltunen kuuntelee jutustelua.

– Leeassa ja Leenassa on niin paljon samaa. Yhteys on tiivis ja ehkä joskus olen tuntenut jääväni hitusen ulkopuoliseksi. Leena on minulle rakas ystävä. Välimme ovat niin mutkattomat, että kerran kun Leea ei voinut eduskuntavelvoitteidensa vuoksi lähteä mukaani jo maksetulle ystäväporukan perinteiselle laskettelumatkalle Ranskaan, Leena lähti hänen tilalleen. Matkan päätteeksi joku Leean tuntemista ystävistämme tokaisi: Sanos nyt Pertti, eikö tuo ollut sittenkin Leea?

Puhelin varattuna

Tämän kaksosparin maailmanlaajuisesti erikoisin ominaisuus lienee se, että molemmat ovat toimineet kansanedustajina, jopa samaan aikaan. Aluksi politiikkaan lähti Leea ja tukijoukoissa kannustanut Leena innostui haasteista siskonsa imussa.

– Kyllä, kyllä. Luonteenpiirteisiimme kuuluu asioille syttyminen ja innostuminen. Leea vahvistaa.

Eduskunnan käytävillä oli aivan tavallista, että siskokset sekoitettiin toisiinsa. Jopa puhemies Riitta Uosukainen joutui puheenvuoroja jakaessaan toteamaan, ettei tiedä, kumpi nyt pyrkii ääneen.

Leea Hiltunen (vas.) ja Leena Rauhala eivät mielestään ole enää niin samannäköisiä kuin nuorempina. – Lapsenlapset hyväksyvät silti mummaksi kumman tahansa!
Leea Hiltunen (vas.) ja Leena Rauhala eivät mielestään ole enää niin samannäköisiä kuin nuorempina. – Lapsenlapset hyväksyvät silti mummaksi kumman tahansa!

– Usein joku puhuttelee minua Leenana. Jos asia ei ole tärkeä, en välttämättä korjaa, Leea nauraa.

– Aivan sama juttu, ja näin on ollut koko elämämme ajan, sanoo. Arkeen mahtuu paljon hauskoja sattumuksia. Toiselle soittaessa ajatukset menevät usein niin yksiin, että puhelin tuuttaa varattua. Kun Leena kertoo aluksi, että teinpä tuossa juuri karjalanpaistia, Leea vastaa:

– No niin meilläkin oli!

Tuplaonnen lisäksi lienee siunaantunut tuplasti energiaa, sillä molemmat naiset jatkavat edelleen aktiivisesti työelämässä.

Totta vai tarua?

Tiedän, mitä kaksoseni ajattelee jostain asiasta.

Leena: Totta.
Leea: Totta.

Vaistoan, jos hänellä on huolia.

Leena: Totta.
Leea: Totta.

Teemme samoja asioita samanaikaisesti toisistamme tietämättä.

Leena: Totta.
Leea: Totta.

Meillä on yhteys, johon kukaan ei pääse väliin.

Leena: Totta toinen puoli.
Leea: Totta toinen puoli.

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 3/2010.

Arja Virtasen tv-vuosista on aikaa, mutta vieläkin hänet muistetaan Arja-tätinä, jonka kanssa laulettiin "Hei laukkaa ratsu reima". Kuvakavalkadi 60-luvulta palauttaa mieleen muistoja niin silloisille lapsille, kuin vähän isillekin.

Tenavatuokio-ohjelmaa tehtiin vuosina 1968–69. Arja-tädin kanssa leikkimässä ja olleet lapset olivat 3–6-vuotiaita. Joskus vieraana oli aikuisiakin, kuten tässä näyttelijä Leo Lastumäki.

 

Jo 60-luvulla Suomen televisiossa esitettiin kansainvälisiä formaatteja. Tenavatuokiokin oli sellainen. Arja, tuolloin sukunimeltään Puro sai koulutuksen juontajan tehtäväänsä Englannissa. Kuvissa Arjan seurana hänen kollegansa Sveitsistä.

Arja-täti oli televisiotyön aloittaessaan 23-vuotias neitokainen. Tenavatuokion jälkeen hän juonsi vielä Satuposti-ohjelmaa vuosina 1971–72.

Joskus ratsu reima pääsi laukkamaan myös ulkosalle ja silloin ohjelmissa saattoi vilahtaa 60-luvun muotia.

Unohtumaton Arja-täti vuonna 1968 ja vuonna 2017.

Mitä Arja Virtaselle kuuluu nyt, sen voi lukea upeasta uudistuneesta ET-lehdestä 6/2017. Tutustu digilehteen täällä.

Matti Hietanen kertoo jo menettäneensä toivonsa, että hänen aloitteensa päätyisi eduskunnan käsittelyyn.

Espoolainen Matti Hietanen kertoo inhoavansa kesäaikaan ja talviaikaan siirtymistä erityisesti sen vaivan takia, joka kellojen ajan muuttamiseen menee.

– Minulla on pelkästään keittiössä yhdeksän kelloa. Kun muutan jokaisen ajan, siihen menee paljon aikaa. Vaivalloistakin se on ja pitää tehdä uudelleen taas puolen vuoden kuluttua.

"Minulla on pelkästään keittiössä yhdeksän kelloa."

Matti Hietanen on kerännyt kansalaisten allekirjoituksia viime lokakuusta alkaen oikeusministeriön maksuttomassa kansalaisaloite-palvelussa.

Jos allekirjoituksia kertyy 50 000 huhtikuun 10. päivään mennessä, aloite etenee eduskunnan käsittelyyn. Jollei kerry, työ raukeaa ja allekirjoitusten kerääminen pitää aloittaa alusta.

– Näissä jokakeväisissä ja -syksyisissä kellojen siirroissa ei minusta ole nykyään mitään hyötyä, ennemminkin niistä on vain haittaa, Matti sanoo.

– Pysyttäispä aina vain ja ainoastaan normaaliajassa.

"Tästä ei ole mitään hyötyä, ennemminkin vain haittaa."

Tätä artikkelia kirjoitettaessa allekirjoituksia on koossa 22 000. Aikaa määräpäivään on enää viikkoja. Matti kertoo olevansa turhautunut. Hän ei usko, että aloitteen kannattajia kertyy riittävästi määräaikaan mennessä.

Asiantuntijoiden mukaan kesäaikaan ja talviaikaan siirtymiseen sopeutuminen kestää parista kolmeen päivään ja lisää esimerkiksi uniongelmia ja muita terveyspulmia, kuten sydänkohtauksia.

Kansalaisaloite-palvelussa aloitteen kannattamiseen tarvitaan vahva tunnistautuminen, esimerkiksi pankkitunnukset tai mobiilivarmenne, jotta allekirjoituksia ei voi tehtailla varta vasten.

Täältä löydät Matti Hietasen kansalaisaloitteen.

Ajan tasalla oleva aloitteen allekirjoittaneiden määrä Kansalaisaloite.fi-palvelussa:

 

Ylivieskan Kantokylässä syntynyt ja kasvanut Antero Marjakangas, 70, muistelee elämänsä koulutietä. Sinnikkyyttä tarvittiin!

"Pitäkää lippu korkealla, oli Olavi-isällä tapana sanoa meille lapsille, kun läksimme kotoa kouluun tai töihin. Ymmärsin sen niin, että köyhyydestä huolimatta tavoitteista täytyy pitää kiinni vaikka vastoinkäymisiä tulee aina.

Vaikka rahat olivat tiukassa, isä päästi minut kansakoulun viidenneltä oppikouluun, kun opettajani kävi sitä toistuvasti pyytämässä. Talvisin kävelin aamuisin kolme kilometriä metsätietä pääsin maantien varteen, josta linjuri vei minut 18 kilometrin matkan Ylivieskan kirkonkylään ja toi takaisin viideltä. Keväisin ja syksyisin ajoin matkan polkupyörällä, koska bussilippuihin ei ollut varaa.

"Sanoin opettajalle, että 'nelosten määrä ilimasee opettajan petakookisen epäpätevyyen'."

Ensimmäisellä luokalla sain ehdot ruotsista ja toisella luokalla saksasta. Toisen luokan alussa opettaja oli uhkaillut ehdoilla jo syksyllä.

Isä oli todistuksen nähtyään lyhytsanainen: ”Oliko se siinä?” Häntä kyllä nauratti kun kerroin sanoneeni opettajalle, että ”nelosten määrä ilimasee opettajan petakookisen epäpätevyyen”.

Suoritin kummatkin ehdot ilman kursseja. Viidenneltä luokalta sain hyvän todistuksen, mutta rahanpuuteten vuoksi en voinut pyrkiä lukioon. Onneksi tätini Martta järjesti minulle kesäksi kortteerin ja työpaikan Kemistä tukinerottelusta ja opasti kirjallisten työhakemusten tekemisessä.

Teinipoika opettajaksi

Kaikkien yllätykseksi pääsin syksyllä 17-vuotiaana alakoulun opettajan sijaiseksi Nivalan Junnonperälle. Ostin palkallani heti osamaksulla mopon ja television.

Kesäksi ajelin taas uittotöihin Kemiin, ja syksyllä pääsin toiseksi lukuvuodeksi opettajan sijaiseksi Nivalan Karvoskylään. Opettajan paikka olisi ollut luvassa myös seuraavaksi vuodeksi, mutta Jaakko-pappani toivomuksesta menin opiskelemaan Raudaskylän kristilliseen opistoon kansankorkeakouluun, josta sain stipendin.

Seuraavan oli vuorossa varusmiesaika Pohjan prikaatissa Oulun Hiukkavaarassa. Sen jälkeen lähdin rauhanturvaajaksi Kyprokselle yhdeksän kuukauden ajaksi.

Sosiaalitiikerin ura alkaa

Kun palasin kotiin kesällä 1968, tapasin kirkolla opettajani Simo Kärsämän. Hän neuvoi minua hakemaan heti Tampereen yliopistoon suorittamaan yhteiskunnallista tutkintoa, koska sinne riitti keskikoulukin.

Pääsin sinne ja suoritin tutkinnon, jonka ohessa olin Ruotsissa Borlängessä kolme kesää trukinkuljettajana paperitehtaalla ja kaksi vuotta Takon paperitehtaalla Tampereella portinvartijana.

"Vanhemmilta perityllä sinnikkyydellä on ollut korvaamaton merkitys."

Tokrissa eli Tampereen Opiskelijain Kristillisessä yhdistyksessä olin tavannut  ihanan Tuulan. Menimme naimisiin ja saimme esikoistyttären, joten rahaa oli pakko tienata opiskelujen ohessa. Koska lasta oli vaikea saada päivähoitoon Tampereella, muutimme Anjalankoskelle. Sain heti töitä ensin pavitarkkailijana (päihdyttävien aineiden väärinkäyttäjien sosiaalitarkkailija) ja sitten lastenvalvoja-sosiaalitarkkailijana.

Toisen tyttären synnyttyä hain lastenvalvojan virkaa Kotkasta. Minua peloteltiin työstä laivatyttöjen ja juoppojen takia, mutta olin siellä ”sosiaalitiikerinä” 28 vuotta.

Vanhemmilta perityllä sinnikkyydellä ja henkisillä eväillä sekä isovanhempien esirukouksilla on ollut minulle ja perheelleni korvaamaton merkitys. Uskon johdatukseen: köyhyydestä voi nousta kun pitää lippua korkealla!"

Antero Marjakangas Olavi-isänsä kanssa. Olavi Marjakangas kuoli joulukuussa 2016.
Antero Marjakangas Olavi-isänsä kanssa. Olavi Marjakangas kuoli joulukuussa 2016.