Kiinteistökuningatar Kaisa Liski on kokenut häpeää, vihaa ja lopulta rakkautta – kaikkia ihan täysillä. Nyt hän on onnellinen kotinyhjäri.

Divaani keskellä keittiön lattiaa! Se kertoo paljon liiketoimintajohtaja Kaisa Liskistä, 47. Hän uskaltaa olla oma itsensä: antaa itselleen oikeuden löhötä kesken perunan keiton. Mieluummin puuhakas nainen kuopsuttaa kuitenkin peruna- tai kasvimaalla, juoksee kolmivuotiaan Manu-poikansa kanssa metsissä ja tekee paljon työtä. Hän kuuluu Marttoihin ja osaa elää vaatimattomasti, jos tahtoo, mutta saattaa ostaa päräyttää 4 000 euroa maksavan käsilaukun ihan vain kaupanteon ilosta.

– En ole kuitenkaan mikään Louis Vuitton -tyyppi enkä ole koskaan ollutkaan. Olen traktoria ajava maalainen – pohjimmiltani tällainen kotinyhjäri.

Kaisa uskaltaa siis myös koreilla ja sanoa mielipiteensä. Hänellä on harvinaisen hyvä itsetunto suomalaisnaiseksi, ja paljon ihailijoita, mutta myös kadehtijoita.

– Hyvä niin, sillä kateus pitää ansaita, Kaisa sanoo ja nauraa.

– Minulla on maailman paras itsetunto. Koska en ole koskaan saanut kannustusta, minun on ollut pakko uskoa itseeni.

Kaisa Liski on esitellyt ja myynyt tuhansia asuntoja, vienyt asiakkaita olohuoneisiin, makuuhuoneisiin, keittiöihin vessoihin... Muuttanut itsekin monesti.

Jos hänen elämänsä koostuisi huoneista, jotkut niistä olisivat ainakin ulkopuolisten mielestä varsin pimeitä ja ahdistavia. Hän on myös sulkenut monta ovea: ensin pamahti kiinni ovi hänen ja hänen äitinsä välillä. On ollut myös raskaita rautaportteja, joiden kiinnilaittaminen ei ole tahtonut onnistua. Joskus takaovi on jäänyt raolleen ja rakosesta lehahtaa muistoja eletyistä ajoista.

"Ulkopuoliset ehkä ajattelevat, että lapsuuteni oli rankka, mutta enhän tiennyt muusta."

Kaisa ei ollut kaupan

Ensimmäinen ovi aukeaa lapsuuteen. Pikku-Kaisan mielipaikka oli keittiön ikkunalauta. Siinä hän istui ja odotti yksinhuoltajaäitiään kotiin – kapakasta, mistä milloinkin. Harvoin äiti tuli selvin päin. Aina äiti ei palannutkaan reissuilta kotiin, ainakaan silloin kun oli luvannut tulla. Vanhemmat olivat eronneet, kun tyttö oli alle parivuotias. Samalla isä jyrättiin pois Kaisan elämästä.

– Ulkopuoliset ehkä ajattelevat, että lapsuuteni oli rankka, mutta enhän tiennyt mistään muusta. Kai minulla oli ikävä ja suru, mutta se oli minulle täysin normaalia. Kuten sekin, että kun menin kuuden vanhana kouluun, aloitin yksin perjantaisiivoukset. En tuntenut olevani pieni onneton rääpäle. En muista kokeneeni nälkää, vaikka meillä ei ollut juuri koskaan ruokaa.

"Minusta lapset on opetettava tottelemaan ja kunnioittamaan vanhempia ihmisiä. Minä opin isoäidiltäni tämän asian."
"Minusta lapset on opetettava tottelemaan ja kunnioittamaan vanhempia ihmisiä. Minä opin isoäidiltäni tämän asian."

Vain kerran ulkopuoliset ovat puuttuivat äidin käytökseen. Myöhemmin tämä itse kertoi Kaisalle tapahtuman. 

– Olin ollut reilun vuoden ikäinen, kun olin vappuna ravintolassa äidin mukana pikkutunneille saakka. Silloin tuntematon pariskunta yritti ostaa minut 10 000 markalla, koska heidän mielestään äitini ei selvästikään välittänyt minusta. 

Äiti pelotteli kuolemalla

Samoihin aikoihin, kun Kaisa sai kuulla tämän tarinan, äidin tilanne huononi. 

– Hän sairasteli ja pelotteli omalla kuolemallaan. Onneksi minä olin terve ja tomera tyttö. 

"En käynyt läpi murrosikää. Aikuistuin suoralta kädeltä."

Kaisa tutustui häpeään jo varhain. 

– Kaverit sanoivat, ettei meille voi tulla, kun mun äiti on niin hullu. Hän saattoi töksäyttää, mitä tahansa. Kaverit haukkuivat myös huonoja vaatteitani ja kotiani. Kukaan ei käynyt meillä. Lapsuuden kokemukset ovat olleet traumaattisia, mutta muisti tekee tepposensa ja poistaa pahimmat jutut. 

Kun Kaisa oli 11-vuotias, tapahtui käänne. Hän rakensi paksun muurin itsensä ja äidin välille. Sulki oven lapsuuteensa. Ja oli helpottunut, kun otti vastuun itsestään. 

– Noihin aikoihin kirjoitin päiväkirjaan, että koska minua ei tunnu kukaan rakastavan, niin teen itse ne, jotka minua rakastavat: teen itselleni perheen. En käynyt läpi murrosikää. Aikuistuin suoralta kädeltä.

Samaan aikaan, 11-vuotiaana, hän valehteli ikänsä ja meni töihin grilliin. Oli siis taloudellisestikin riippumaton äidistään. Tyttö halusi selvitä, löytää itse avaimet elämäänsä.

Suhde kuin kuolemanselli

Olemme nyt Kaisan, hänen miehensä Kimmo Liskin ja Manu-pojan kodissa Hausjärvellä. Olohuone on onnellisen valoisa. Tässä kodissa Kaisa on turvassa ja uskaltaa jo avata raskaan oven menneisyyteensä, vankityrmältä vaikuttavaan suhteeseen.

Kiidetään muutaman huoneen ja monen vuoden taakse ja päädytään 1990-luvulle, aikuisen Kaisan elämään. Hän oli tuolloin kiireinen yksinhuoltaja. Elämä oli rankkaa, mutta perhe säästyi suurilta katastrofeilta, kunnes uusi parisuhde osoittautui vankityrmäksi, jonne ei mahtunut iloa eikä rakkautta. Vain väkivaltaa. Lopulta Kaisa oli täynnä vihaa.

Lapsena Kaisa joutui kuulemaan äidiltään, kuinka paha lapsi hän oli.

Kun hän kertoo tästä parisuhteestaan, se kuulostaa siltä kuin hän muistelisi kauhuleffan juonikuviolta. Hän ei kyynelehdi eikä hänen äänensä sorru muistojen painosta. Ei enää.

Kaisa on miettinyt paljon, mikä sai hänet haksahtamaan. Ehkäpä häntä hiveli se, että häntä ihailtiin. Lapsena joutui kuulemaan äidiltään jatkuvasti, kuinka paha lapsi hän oli. 

– Ajauduin parisuhteeseen ihmisen kanssa, joka jumaloi minua aluksi. Se tuntui hyvältä. Hän oli mitä viehättävin seuramies. Jopa jotkut ystävänikin pitivät minua hulluna, kun väitin miestä väkivaltaiseksi. 

Kaisalle luonto, oma koti ja perhe ovat elämän luksusta. Robi-koira on maailman paras personal trainer.
Kaisalle luonto, oma koti ja perhe ovat elämän luksusta. Robi-koira on maailman paras personal trainer.

Pelko piti yhdessä

Vähitellen, lyöntien, uhkausten ja piinan seurauksena astui Kaisan sisäisiin huoneisiin pelko. Hän ei tuntenut edes elävänsä. 

– Minä vain hengitin.

"Mies sanoi tekevänsä kaikkensa tuhotakseen elämäni."

– En uskaltanut erota. Hullua, että tällainen vahva ihminen alistuu sellaiseen kohteluun. En kyennyt auttamaan itseäni. Mies sanoi tekevänsä kaikkensa tuhotakseen elämäni. Jos ei pysty tappamaan minua, niin hän vahingoittaa lapsiani. 

– Vuosien ajan sanoin joka aamu itselleni, että ehkä selviän tästä päivästä. 

Viimeiset kuusi vuotta elämä vain raaistui. Lopulta Kaisa lähti. 

Se ei kuitenkaan käynyt helposti, ja niihin hetkiin palaamme vielä. Mutta olisiko jo aika piipahtaa Kaisan nuoruudessa? Avataan pariovi onnellisimpiin aikoihin, kun elämässä ei ollut muita vaikeuksia kuin köyhyys.

Tarpeeton ero?

Kaisa muutti 16-vuotiaana omilleen, löysi poikaystävän ja tuli raskaaksi 18-vuotiaana. Kaikki sujui kuten hän oli suunnitellut. Ensin syntyi tytär, sitten poika. Nuori äiti oli sisustanut kotiaan, entisöinyt huonekaluja...

– Olin täysin valmis äitiyteen. Olimme onnellisia, vaikka rahaa ei ollut.

"Vastoinkäymiset eivät vahvista. Ihmisestä tulee niiden myötä heikompi."

Kymmenen vuoden yhdessäolon jälkeen omakotitalon ulko-ovi alkoi nitistä, tunnelma tiivistyä liiaksikin: avioliitto päättyi avioeroon. 

– Olimme liian nuoria, kun menimme naimisiin. Hän oli ihana mies, oli ihan tarpeetonta jättää hänet. Lähdin henkiselle karkumatkalle. Halusin tehdä uraa. Ehkä elämäni oli liian turvallista? Olin aina lapsena tottunut olemaan niin epävarmoissa oloissa. 

Pihalla on monta hienoa autoa, mutta Kaisalle myös traktorin ajaminen on tuttua touhua.
Pihalla on monta hienoa autoa, mutta Kaisalle myös traktorin ajaminen on tuttua touhua.

Usein ihmiset hokevat, etteivät antaisi elämästään päivääkään pois. Kaisa antaisi pitkän pätkän, surutta. 

– Vastoinkäymiset eivät vahvista. Ihmisestä tulee kärsimysten myötä aina vain heikompi. Kun on kokenut kovia, vaikeuksien tuoma elämänviisaus ajaa ihmisen järjestämään elämänsä niin, että välttelee tilanteita, joissa väijyy vastoinkäymisiä. 

– On helpotus, että en ole äitini kanssa tekemisissä, vaikka hän elää edelleen. Isän olen onneksi löytänyt uudestaan. 

"Vasta, kun hääkutsut oli lähetetty, tuli kunnolla turpaan."

Pelko muuttui vihaksi

Palataan nuoruuden avioliiton jälkeiseen aikaan, kun Kaisan ihmistuntemus petti. Kun mies oli kosiskellut sitkeästi neljä kuukautta, Kaisa päästi psykopaatiksi osoittautuneen miehen läpi omien sisäisten turvaoviensa. Ovi henkiseen kauhugalleriaan avautui.

– Vasta, kun hääkutsut oli lähetetty, tuli kunnolla turpaan. 

Kaisa teki töitä, myi asuntoja, koteja onnellisille ihmisille. Lapset muuttivat omilleen. Päivän päätteeksi hän meni sydän pelosta pamppailen kotiin, kunnes eräänä iltana, kun mies taas kävi päälle ja uhkasi tappaa Kaisan. Tällä kertaa Kaisa ei jäänytkään alistuneena odottamaan nyrkiniskuja, vaan sanoi miehelle: ”Tapa. Niin pääsen helpommalla!” 

– Olin ihan tosissani. Millään ei ollut enää mitään väliä. 

Kaisa sai apua ystävältään. Ja viimein tilille oli kertynyt rahaa palkata kunnollinen asianajaja.

”Olin valmis tappamaan”

Oli taas aika sulkea yksi ovi ja avata toinen maailmaan, jossa ei olisi pelkoa.

"Mies teki minusta muiden silmissä hullun."

– Sit mä vaan lähdin. Olin hotellissa ja ystävien luona. Mies etsi minua, ja yhtenä iltana sain häneltä 178 puhelua ja 60 tekstiviestiä. Olin varautunut siihenkin, että hän löytää minut. En voi kertoa, miten ajattelin toimia, etten saa syytettä. 

Haastemies seurasi miestä yhdeksän kuukautta. Tilanne alkoi helpottua, kun tälle saatiin toimitettua avioeropaperit. 

– Hänen oli pakko alkaa kiillottaa julkisuuskuvaansa, teki minusta muiden silmissä hullun. Ihan sama! Tärkeintä, että pääsin hänestä eroon.

Silti ennen lopullista eroa mies löysi Kaisan muutaman kerran. Kerran hän kaappasi naisen autoonsa ja uhkasi ajaa puuta päin. Koskaan Kaisa ei ole tuntenut sellaista vihaa.

– Ajattelin, että tapan tuon, että vuokraan kuorma-auton ja ajan monta kertaa päälle. Vihani kertoi siitä, että olin päässyt pelon yli. Minä, joka en ole väkivaltainen ollenkaan, olin valmis tappamaan. Olin suunnitellut senkin, että hankin hyvän asianajajan ja saan lievän tuomion, koska vetoaisin itsepuolustukseen. 

"Kimmo on ollut minulle taivaan lahja."

Rakkaus vapautti energiaa

Pelko hälveni ja oven seuraavaan elämänvaiheeseen avasi Kaisalle entuudestaan tuntematon mies, Kimmo Liski, tekstiviestillä. 

– Heti tuli tunne, että hänellä on itsetunto kohdallaan. Kun tapasimme, se oli menoa.

– Nyt minulla on oikeasti elämä. Kimmo on ollut minulle taivaan lahja. Unelmat ovat loksahdelleet paikoilleen: Kimmo kosi ja Manu syntyi. Kimmo on tuonut elämääni turvallisuutta.

Kun pelko hiipui, jäi käyttöön paljon energiaa ja iloa. Kun Manu herättelee äitinsä kuuden aikaan aamulla, tämä tietää, että selviää onnellisena uudesta päivästä.

 

Artikkeli on alun perin julkaistu ET Terveys -lehden numerossa 6/2015.

Kaisa Liski

Syntynyt: 1968 Helsingissä. 
Asuu: Hausjärvellä miehensä Kimmon, poikansa Manun ja Robi-koiransa kanssa. Perheeseen kuuluu myös Kaisan kaksi aikuista lasta, lapsenlapsi ja Kimmon kaksi lasta.
Ammatti: Liiketoimintajohtaja. Työssä Uudenmaan Viva LKV -yrityksessä. Tuttu televisio-ohjelmista: Kiinteistökuningatar, Kaisa ja puoli valtakuntaa, Kaisa ja luksuskodit, MasterChef Vip ja Julkkikset lapsenvahteina.

Kirjailija Anita Konkka on kiertänyt öisin maailman ympäri ja reissannut pitkin lapsuuden maisemia. Unet ovat auttaneet ymmärtämään mennyttä ja päästämään siitä irti.

Kauppatorin Kolera-altaan laineilla keikkuu viikinkilaiva. Anita Konkka kiipeää sen kyytiin. Hänen tehtävänään on kertoa tarinoita venettä soutaville viikingeille ja tuoreelle sulhaselleen. On hurja myrsky ja Anitan on tarinoitava henkensä edestä, muuten vene uppoaisi.

– Ei kovin kannustava uni kirjailijan urasta haaveilevalle nuorelle morsiamelle, Anita Konkka nauraa.

Parikymppisen Anitan elämä oli tosin unennäön aikaan vaikeaa muuallakin kuin unissa.

– Olin menossa naimisiin, mutta elämä tuntui raskaalta. Vasta vähän yli 40-vuotias äitini teki kuolemaa enkä voinut uskoa sitä todeksi. Eiväthän äidit noin vain kuole!

Kuoli kuitenkin. Mutta edelleen äiti elää Anitan unissa, niin kuin jo monta kymmentä vuotta sitten kuollut isäkin.

– Hän tuo usein unissa näytille uusia naisystäviään, kun äiti taas on aina hauras, Anita hymähtää.

"Lapsena en osannut erottaa unta ja totta toisistaan."

Yön ja päivän sekava keitos

Anita Konkka istuu Vuosaaren-kotinsa pöydän ääressä ja hämmentää kahvia. Koti ympärillä on kodikas ja näppärän kokoinen. Käden ulottuvilla on tietokone ja muutaman askelen päässä sänky. Kun siitä nousee, näkee meren. Se myrskyää harvoin samalla tapaa kuin nuoruuden unessa.

Sänky on Anitalle tärkeä paikka, sillä siellä hän näkee unia.

– Lapsena en edes osannut erottaa unta ja totta toisistaan. Olin isoäitini mielestä hirveä valehtelija, kun kerroin totena kaikenmoista yöllä tapahtunutta.

Teini-ikäisenä Anita löysi psykiatri C.G.Jungin kirjat. Hän kiinnostui alitajunnasta ja ryhtyi kirjaamaan uniaan ylös. Tapa on säilynyt läpi elämän.

– Kun yöllä herään uneen, kirjoitan sen saman tien yöpöydällä odottavaan unipäiväkirjaan. Joitakin kirjojanikin olen tehnyt niin, että herättyäni olen saman tien ryhtynyt sängyssä maaten kirjoittamaan. Silloin alitajunta on vielä voimakkaimmillaan, kun päivätodellisuus ei ole kunnolla hereillä.

"En uskaltanut työstää alitajuntaani kuin vasta keski-iässä."

Tämän työtekniikan oivaltamiseen Anitalta meni kuitenkin vuosia. Nuorena, viikinkiunen aikaan, hän ei ollut vielä löytänyt omaa ääntään, eikä näkemiensä unien kieltä.

– Halusin nuorena niin kovasti kirjailijaksi, mutta tapani kirjoittaa oli ulkokohtaista. En pystynyt oikein menemään omaan itseeni, enkä uskaltanut työstää alitajuntaani kunnolla kuin vasta lähes keski-iässä.

Muutto, joka valaisi kodin

Pöydällä, kahvikupin vieressä, hymyilevät nuoren Anitan kasvot. Syksyllä 2014 ilmestyneen Unennäkijän muistelmat -elämäkerran kanteen valikoitui valokuva Anitasta äitinsä vierellä. He ovat kumartuneina kuvataiteilijaäidin freskotyön ääreen, jonka mallina Anita oli itseoikeutetusti seissyt. Se oli hänen tärkeä tehtävänsä tyttärenä, pysähtyä malliksi.

Anita kasvoi kulttuuriperheessä. Kodin seinien sisällä vanhempien välinen jännite ja heidän työnsä hallitsivat perhe-elämää. Kirjailija-kääntäjä-isä Juhani Konkan työt imaisivat usein täysin. Ja jos eivät työt, niin sitten alkoholi. Silloin perhe-elämä sai hiljentyä ympäriltä, sillä normaalitkin elämän äänet suuren kodin toisessa päässä olivat isälle liikaa. Jos naapurin pojan trumpetinsoitto häiritsi, se katkaistiin kirveellä uhaten.

"Ihailin isää, mutta silti aina petyin. Ristiriidan purkaminen vei vuosikymmeniä."

Isän herkästi vaihtuvien mielenliikkeitten seuraaminen langetti pitkän varjon Anitan lapsuuteen.

– Ihailin häntä valtavasti, mutta silti aina petyin. Tämä synnytti niin valtavan ristiriidan, että sen purkaminen vei vuosikymmeniä, Anita toteaa.

– Olen joskus yrittänyt ratkaista ongelmiani unien avulla .Se tapahtuu kuitenkin unissa niin tiedostamatta, että viestin tajuaa yleensä vasta, kun ongelma on ratkaistu. Alitajunta vain on niin kovin itsepäinen, Anita Konkka sanoo.
– Olen joskus yrittänyt ratkaista ongelmiani unien avulla .Se tapahtuu kuitenkin unissa niin tiedostamatta, että viestin tajuaa yleensä vasta, kun ongelma on ratkaistu. Alitajunta vain on niin kovin itsepäinen, Anita Konkka sanoo.

Elämä helpottui, kun Konkan perheestä muuttivat vanhemmat pois. Ensin isä uuden naisystävänsä luokse, ja pian sen jälkeen äiti. Hänen tosin piti lähteä vain kolmen kuukauden freskokurssille Italiaan, mutta matka venyi lopulta kolmeksi vuodeksi. Niin teini-ikäinen Anita päätyi pitämään huushollia pystyssä pikkuveljiensä kanssa. 

– Oikeastaan vanhempien lähtö oli helpotus, tuntui kuin koko asunto olisi valoistunut. Kotisisar kävi kerran viikossa laittamassa meille ruokaa ja siivosimme kun muistimme, Anita sanoo ja myöntää, että kerrankin häntä kadehdittiin. Kenelläkään ikätovereista ei ollut samanlaista vapautta.

Uneton terapiassa

Kun Anita alkoi kirjoittaa elämästään, hän tiesi, että unet viitoittaisivat matkaa. Niin paljon hän on niiden avulla purkanut omaa mennyttään.

Mutta minkälainen on hyvä uni? Anitan mielestä sellainen, jossa on alku, keskikohta ja loppu. Eikä itse tarina usein ole kummoinen, vaan tunnelma ja näyt. Hyvä uni voi kertoa pallosalaman matkasta lapsuuden kesäpaikkaan tai uuden tähtikuvion muodostumisesta taivaalle. Huono uni puolestaan loppuu kesken, jättää oudon jälkitunteen.

"Koin olevani huono äiti, huono kirjailija, epäonnistunut."

– Pahimpia ovat kuitenkin olleet jaksot, jolloin en ole nähnyt tai siis muistanut näkemiäni unia lainkaan. Silloin herää huoli, että mikä nyt on vialla.

Pitkä uneton vaihe osui hänen elämän siihen kohtaan, kun omat lapset olivat pieniä. Myös Anita sai lapsensa äitinsä tavoin nuorella iällä, kun oman uran etsintä oli vielä pahasti kesken. Ja myös hänen avioliittonsa päättyi eroon. Hän koki olevansa huono äiti, huono kirjailijan alku, kaikin tavoin epäonnistunut yksilö.

– Silloin päätin mennä terapiaan. Koin, etten ollut lainkaan yhteydessä itseeni ja alitajuntaani, olin hukassa.

Yli nelivuotisen terapian aikana Anita löysi unet uudelleen. Vaikka arki oli raskasta, öisin alkoi tapahtua. Anita tajusi potevansa syyllisyyttä jopa isänsä kuolemasta. Tämä oli kuollut samoihin aikoihin, kun Anitan esikoisromaani Irti ilmestyi.

– Kuulostaa absurdilta, mutta pohdin tosissani, oliko hän ehtinyt lukea käsikirjoitukseni ennen kuolemaansa. Käsittelin siinä aviokriisin ohessa myös ristiriitaista isäsuhdetta.

– En tietysti koskaan saa selville, lukiko hän sen, mutta terapian avulla syyllisyystaakka hiljalleen keveni. En muuttunut paremmaksi ihmiseksi tai äidiksi, mutta itsetuntoni koheni. Ja olen jopa voinut iloita siitä, että pojistanikin kasvoi lopulta hajamielisen äidin ansiosta yllättävän käytännöllisiä miehiä!

"Opin nauramaan itselleni. Sehän on heikkojen puolustuskeino, jonka avulla pysyy hengissä."

Huumorin ja häpeän ristiaallokko

Anita Konkan puhetta pilkuttaa nauru. Olkapäät hytkyvät herkästi ja suusta purkautuu tarttuvaa hekotusta. Silloinkaan, kun aihe on vakava, hän ei vaivu synkkyyteen.

– Löysin jo lapsena komiikan. Ylinäyttelin muille kehnouteni.

Anita koki lapsena olevansa muukalainen. Eikä se johtunut pelkästään isän inkeriläistaustasta.

– Olin kaikin puolin kömpelö: vasenkätinen, lukihäiriöinen ja siihen päälle vielä puolisuomalainen. Häpesin, mutta opin hiljalleen nauramaan itselleni. Sehän on klassinen heikkojen puolustuskeino, sillä tavoin pysyy hengissä.

Anita sanoo aina olleensa kiltti. Lapsena jopa niin, että se purkautui neuroottisena käytöksenä, vuoteenkasteluna ja todistuksen numeroiden väärentämisenä.

"Minun ikäpolveni kasvatus perustui syyllistämiseen ja varoitteluun."

Vielä aikuisena hänen päässään on kaikunut ankaran äidinäidin ääni, joka kertoo, mikä on sopivaa ja mikä ei.

– Minun ikäpolveni kasvatus perustui pitkälti syyllistämiseen ja varoitteluun, joissa isoäitini oli mestari. Hän juurrutti minuun häpeän, jota tunnen edelleen ihan arkipäiväisistäkin asioista. Saatan pohtia, onko tällainen käytös sopivaa ja hävetä jälkikäteen sanomisiani ja tekemisiäni. Jopa jotain ihan pikku asiaa, kuten sateenvarjoa käsivarrella, kun on poutasää.

Unien miehet päätyivät kirjaan

Unissaan Anita ei häpeä eikä syyllisty. Ehkä juuri siksi niiden kieli on aina vedonnut häneen. Lapsuuden ihmisten lisäksi hänen unissaan vierailevat säännöllisesti miesystävät eri elämänvaiheista. Siksi Anitan oli kirjoitettava heidät Unennäkijän muistelmiinsa. Niin kirjan sivuille ilmestyi muun muassa kirjailija Hannu Salama.

– Hänestä kirjoittamista jännitin varmasti eniten. En oikeastaan hänen reaktiotaan, vaan sitä, etten rasittaisi lukijaa katkeralla tilityksellä.

Yli kymmenen vuotta sitten päättynyt suhde oli polveileva ja ristiriitainen. Myös monet Anitan unipäiväkirjoistaan löytämät Salama-unet ovat hyvin vihaisia ja turhautuneita.

– Onneksi olin merkinnyt tarkkaan käymiämme keskusteluja ylös, niin kuvani hänestä ei ole niin musta, Anita nauraa.

Kirja ei esittele miestä pehmeässä valossa, mutta yhtä lailla se häikäisee myös kirjoittajansa silmiä.

"Isäni kuvasi kirjassaan tarkasti minun heikkouksiani. Päätin, etten tekisi samoin lapsilleni."

Anita kuvaa itsensä suhteissaan niin Salamaan kuin vaikkapa kuvanveistäjä Heikki Virolaiseen aika ristiriitaiseksi. Toisaalta hän on ripustautuva ja huomionkipeä, toisaalta hyvinkin herkästi itsenäisyyttä ja omaa työtä korostavana, jopa toisen menestystä kadehtiva. Myös miehet ovat jopa hilpeyttä herättävän epäjohdonmukaisia, kuin hyviä romaanihenkilöitä konsanaan.

– Ja lopultahan kaikki on fiktiota, sillä se on minun kokemukseni ja tulkintani elämästäni, ei totuus, Anita toteaa.

Kaksi elämänsä miestä hän jättää kirjassaan yllättävä vähälle huomiolle, nimittäin poikansa Jarkon ja Jyrkin.

– Isäni kuvasi omaelämäkerrallisessa kirjassaan Elämän antimet tarkasti minun heikkouksiani, sitä minkälainen olin. Että en oppinut lukemaan ajallaan ja olin laiska. Siksi päätin jo kauan sitten, että jos kirjoitan elämästäni, en määrittelisi lapsiani sanoilla kuten isäni teki.

Suurten tunteiden uniryhmät

Anita myöntää, että elämän ja unien läpikäyminen kirjaa varten oli raskas, monien vuosien projekti. Sen kirjoittaminen ei onnistunut enää sängyssä maaten, vaan konetta istualtaan päättäväisesti nakuttaen.

– Olen paljon pohtinut omaa kirjailijanuraani. Se on ollut aika vaivalloinen ja pitkään hyvin turhauttava, kirjoitin pitkään väkisin.

Anitan mielestä on onni, että nykyisin nuoret kirjailijanaluille on tarjolla erilaisia kursseja ja koulutuksia. Hän tuhersi yksin.

Vasta kun unet alkoivat 1980-luvulla kantaa kirjoihin saakka, Anitan ääni vahvistui ja hänellä alkoi tuottelias ja luova kausi elämässä.

Elämänkerran kirjoittamisen jälkeen Anitan unielämä on ollut hiljaista.
Elämänkerran kirjoittamisen jälkeen Anitan unielämä on ollut hiljaista.

Myöhemmin hän kiinnostui myös toisten unista.

– Olen kuulunut useampaan uniryhmään elämäni aikana. Kahdessa niistä tavattiin kerran kuussa Helsingissä ja keskusteltiin unista. Mieleenpainuvia ovat olleet myös kansainväliset nettiryhmät. Yksi toimi samaan aikaan, kun Nato pommitti Serbiaa. Ryhmään kuulunut serbityttö sai ryhmäläisiltä lohtua kertoessaan pelottavista unistaan.

Anitalle on ollut valaisevaa huomata, kuinka suuri tunteita unet herättävät myös muissa.

– Kun kuuluin nettiryhmään, jossa pelattiin unien avulla monimutkaista peliä, porukassa koettiin aivan hurjia reaktioita: vihaa, rakkautta ja yksi suuri lemmenleiskahduskin. Tämä kaikki pelkästään virtuaalisesti!

Juuri nyt Anita ei kuulu yhteenkään uniryhmään, eikä oikein jaksa nousta yöllä kirjoittamaan uniaan ylös.

– Kun aloin kirjoittaa elämäkertaa, näin valtavasti kaikenlaista värikästä. Nyt on aika hiljaista. Äitiä ja isääkään ei ole näkynyt pitkään aikaan. Missähän he mahtavat piileskellä?

Artikkeli on alun perin julkaistu ET-lehden numerossa 5/2015.

Anita Konkka

Syntynyt: 5.2.1941 Helsingissä. Asuu Vuosaaren taiteilijakodissa.

Perhe: Kaksi aikuista poikaa, neljä lastenlasta.

Ammatti: Kirjailija. Julkaissut toistakymmentä teosta, joista muun muassa Hullun taivaassa (1988) oli Finlandia-palkintoehdokkaana. Omaelämäkerta Unennäkijän muistelmat (Teos) ilmestyi viime syksynä.

Harrastukset: Palstaviljely, venäläinen kirjallisuus, bloggaaminen. Kirjailijan päiväkirja -blogi vuodesta 2002 ja Sanat-blogi vuodesta 2005 lähtien.

Voitot ja tappiot ovat maustaneet Matti Koverolan 40-vuotista yrittäjätaivalta. Eläke on pieni ja elämä on jatkuvaa taiteilua.

Keskellä yötä, keväällä 1976, Matti Koverola herätti vaimonsa. Mies oli jo pitkään miettinyt, millainen kannatin toimisi parhaiten hänen suunnittelemassaan hyllyssä.

Pikkutuntien hiljaisuudessa ajatus kirkastui. Menestyksen avain olisi metallilangasta taivutettu kannatin, joka tukisi hyllyä myös sivusuunnassa. Hyllyvälin voisi vaihtaa helposti ja nopeasti. Idea piti heti kertoa vaimolle.

– Opiskeluaikana olin muuttanut monta kertaa ja tiesin, että tarve helposti kasattaville huonekaluille oli suuri. Siksi erikoistuin opiskelijamarkkinoihin, Matti kertoo.

Lahjat ja luovuus likoon

Puusepänverstaansa Matti Koverola oli perustanut vuotta aiemmin, 1975, kerättyään ensin pääomaa insinöörintyössä.

Pesti liikkuvan kaluston virransyöttöjärjestel­mien maahantuonnin parissa oli ollut kiintoisa. Silti Matista oli usein tuntunut, ettei elämä voisi olla pelkkää rahan perässä juoksemista.

Hän halusi panna lahjansa ja luovuutensa intohimoisesti likoon ja olla oman itsensä herra.

– Kätevät kädet perin isältäni, ja rakentelu oli tuttua pikkupojasta saakka. Tyypillisesti asiat karkaavat käsistäni, Matti virnistää.

Niin kävi hyllynkin kanssa. Ruuvariksi nimetystä hyllystä tuli menestys. Huonekaluliike Asko otti tuotteen valikoimiinsa. Tehdas Forssan Tammelassa työllisti 25 henkeä, ja merkillä oli oma myymälä Helsingissä ja Tampereella.

– Ensimmäinen vaimoni teki merkittävän työn yrityksen kehittämisessä. Vuonna 1975 syntynyt tyttäremme ja 1982 syntynyt poikamme kasvoivat perheyrityksen helmoissa. Olimme vahva yrittäjäperhe, ja elämä oli työntäyteistä, Matti muistelee.

"Kahteen viikkoon en viitsinyt sängystä nousta."

Myydä vai ei

Menestys toi vaurautta, jonka kartuttamiseen Matilla oli niksinsä. Liiketoiminnan alkuvaiheista saakka hän oli oivaltanut kouluttautumisen merkityksen. Pelkkä hittituote ei johtaisi toivottuun kasvuun, jos yrittäjältä uupuisi talous- ja henkilöstöhallinnon osaaminen.

– Kävin yliopistojen sekä työ- ja elinkeinokeskuksen kursseilla. Johtamisessa sovelsin joustavaa tiimi-organisaatiomallia, joka oli uusi 1980-luvulla. Hallinto oli avointa ja läpinäkyvää. Liiketoiminta kukoisti.

1980-luvun puolivälissä Matti sai kirjeen. Huonekaluvalmistaja Lundia tarjoutui ostamaan Ruuvarin summalla, josta ei kannattanut kieltäytyä. Silti päätös askarrutti. Miten elämä lutviutuisi kaupan jälkeen, kun yritykseen oli sijoittanut aikansa, lahjansa ja tarmonsa?

– Kirjeessä oli liimatarra ja lätkäisin sen ikkunaan. Vitsillä heitin, että jos tarra pysyy ikkunassa, myydään firma. Ajattelin, ettei se kuitenkaan pysy, mutta pysyihän se.

Rahaa kuin roskaa

Matti aloitti myyntineuvottelut, ja reilun vuoden kuluttua kädessä oli kannattava sopimus. Joulukuussa 1987 Ruuvari siirtyi Lundian omistukseen.

– Kahteen viikkoon en viitsinyt sängystä nousta. Olisin voinut saada päivän kulumaan vain juomalla Koskenkorvaa. Tyhjyydentunne oli valtava, vaikka rahaa oli paljon.

Yrityksestä luopuminen koetteli myös lapsia. He olivat ihmeissään, kun vanhemmilla ei enää ollut kiire töihin.

Hiljalleen perhe pääsi uuden elämän makuun, ja Matti ryhtyi hyödyntämään osaamistaan tar­joamalla konsultti- ja koulutuspalveluita.

– Vietin yli puolet vuodesta tien päällä, kysyntä oli suurta. Hienointa oli, kun rasvanahkainen konepajayrittäjä ymmärsi, miten liiketoimintasuunnitelmat, analyysit ja strategiat liittyvät omaan yritystoimintaan. Kaikki ei ratkea sillä, että painetaan entistä enemmän duunia ja kuvitellaan kaiken järjestyvän omalla painollaan. Jos jokin on pielessä, on muutettava suuntaa tietoisesti, Matti sanoo.

"Halusin auttaa omaisuutensa menettäneitä yrittäjiä, ettei kenenkään tarvitsisi ampua itseään."

Elämän suurin erehdys

Samaan aikaan, kun konsultti auttoi muita menestymään, hän teki itse elämänsä erehdyksen.

– Ryhdyin kiinteistösijoittajaksi. Sekaannuin alaan, josta en ymmärtänyt mitään.

Matti sijoitti suuria summia ja rakennutti neljän miljoonan markan hallin, jota vuokrasi pienyrittäjille. 1990-luvun lamassa yritys toisensa jälkeen kaatui, ja halli tyhjeni. Kiinteistö pakkohuutokaupattiin 1,2 miljoonalla markalla. Muidenkin sijoituskohteiden arvo romahti.

– Olin rahaton, veloissa korviani myöten, Matti hymähtää.

Omaisuuden menetys oli valtava isku, mutta samoin oli käynyt monelle muullekin. Vertaillessaan Kauppalehden protestilistaa ja Helsingin Sano­mien kuolinilmoituksia, Matti huomasi yhteyden.

– Halusin auttaa omaisuutensa menettäneitä yrittäjiä, ettei kenenkään tarvitsisi ampua itseään. Kansanedustaja Sirkka-Liisa Anttilan avustuksella aloin ajaa ylivelkaantuneiden asiaa.

– Jälkikäteen huomaan, että yrityksen myymisestä seurannut tyhjyys oli pahempaa kuin omaisuuden menettäminen. Ei auttanut katkeroitua vaan puskea eteenpäin. Olen Karjalan evakoiden jälkeläinen, joten suvussani on ennenkin menetetty kaikki. Tämä ajatus toi suhteellisuudentajua.

Uupunut ja hukassa

Kesällä 1993 Matti perusti Ristiinan yrityskoulutuskeskuksen, joka toimi ensisuojana konkurssin tehneille yrittäjille. Mukana oli yhteistyökumppaneita ja rahoittajana Raha-automaattiyhdistys.

– Neljä vuotta annoimme kriisiapua kymmenille saman kohtalon kokeille perheille.

Keskuksen yhteydessä toimi puusepänverstas Ekofakta, jossa valmistettiin Matin kehittämiä puupakkauksia konjakille ja koruille.

– Neuvottelin jatkuvasti rahoituksesta, mutta kovasta ponnistelusta huolimatta idea ei saanut tuulta. Toiminta kuitenkin pyöri pienimuotoisesti, Matti kertoo.

Ristiinan projekti päättyi. Kariutuneiden rahoitusneuvottelujen jälkeen Matin voimat hiipuivat.

– Juhannuksena 1999 takkini oli tyhjä. Kuntoni romahti. Sairastuin kakkostyypin diabetekseen, ja pitkä liittoni kariutui. Omaa tyhmyyttäni sekin. Minuun iski jonkin sortin viidenkympin villitys. Olin hukassa ja mietin, mihin suuntaan jatkan.

Eläke ei meinaa riittää

Liikesuhteidensa ansiota Matti sai hyvän myyntityön huonekalualalta ja pääsi jälleen leivänsyrjään kiinni. Elämää sulostutti myös rakkaus.
Voimien elvyttyä virisi liikeidea. Riskeistä huolimatta yrittäjyys veti jälleen puoleensa.

Syksyllä 2004 Matti vuokrasi Hyvinkäältä pienen verstaan, nikkaroi tarvittavat koneet ja ryhtyi takomaan puukkoja isänsä oppien mukaisesti. Ensimmäinen talvi Matias-Puukoksi nimetyssä verstaassa oli työteliäs, seuraava kesä sitäkin vilkkaampi.

– Nautin joka hetkestä Helsingin Kauppatorilla, kun ihmiset pysähtyivät kojulleni ihastelemaan puukkojani. Kauppa kävi yllättävän hyvin.

Kymmenen vuotta Matti takoi talvet puukkoja ja kesät myi niitä. Vuoden 2014 alussa mies jäi eläkkeelle.

– Kuvittelin aina viettäväni eläkepäiviä Ruuvarin myyntivoittojen turvin, mutta toisin kävi. Eläkkeen pienuus on yllättänyt minut. Elämä on jatkuvaa taiteilua, että saa rahat riittämään. Kun siinä onnistuu, on voittajafiilis.

– Sitä paitsi kaverit ovat todenneet, että olin aikamoinen öykkäri, kun minulla oli rahaa, taloja, autoja ja purjevene, Matti kertoo.

Niukkuudesta huolimatta Matti toteaa olevansa rikkaampi kuin valtaosa maailman ihmisistä. Kaiken arvoa ei voi mitata rahassa.

– Kaipaan rahakkaampia aikoja, mutta osaan nauttia sinisestä järvenselästä, kauniista maisemasta, musiikista, kirjoista ja keskusteluista, Matti Koverola kertoo.

– Onnea ei tosiaankaan voi ostaa. Rahalla saa hyvän jäljitelmän, mutta siihen kyllästyy. Vaikeuksista on mentävä eteenpäin, ­yksin ei saa jäädä.

Lue lisää ET-lehden suosittuja selviytymistarinoita.

Matti Koverola x 3

  1. Syntynyt 1947 Nokialla. Asuu Hyvinkäällä avopuolisonsa kanssa. Kaksi aikuista lasta.
  2. Yrittäjä, insinööri, eläkeläinen. Kehitti menestyneen Ruuvari-hyllyn, jonka Lundia osti päästäkseen eroon kilpailijasta.
  3. Harrastaa laihduttamista, lukemista, kokkaamista.

Matin selviytymiskeinot x 3

  1. Luon oman polun. En tee niin kuin on aina tehty.
  2. Torjun katkeruuden. Kannan itse vastuun ratkaisuistani.
  3. Katson eteenpäin. Vanhoja virheitä ei kuitenkaan kannata toistaa.

Pirkko Arstila teki mielikuvareissun Bangkokiin matkamuistotyynyä pöyhiessään. Thaisilkkibuumi saapui aikoinaan Suomeenkin Amerikan mailta, mutta millainen mies oli silkit länsimaihin tuonut James Thompson? 

"Usein jonkin esineen kosketus herättää häivähtävän muiston, kuin näkisi kalan hopeisen kyljen välähdyksen sen kääntyessä tummassa vedessä.

Olin pöyhimässä sohvan silkkityynyä – jonka olin juuri istunut lyttyyn – ja äkkiä olinkin Bangkokissa. Muistin Johnsonin silkkiliikkeen ja omistajan mystisen katoamisen. Nykyään thaisilkit ovat turistille helppoja matkamuistoja, mutta oli aika, jolloin ne olivat länsimaissa täysin tuntemattomia. Niiden suosiosta on kiittäminen amerikkalaista seikkailijaa James H.W. Thompsonia.

Thompson asettui sodan jälkeen Thaimaahan ja ihastui sateenkaaren väreissä välkkyviin, ihanan rouheasti kudottuihin kankaisiin, joita köyhät perheet louskuttivat kangaspuissaan kaukaisissa kylissä ja Bangkokin köyhillä kujilla. Kutojat itse eivät tahtoneet uskoa, että ulkomaalainen ”farangi” voisi olla kiinnostunut heidän kankaistaan.

"Alkoi mieletön buumi. Suomessakin joka naisella piti olla thaisilkkinen kotelomekko."

Thompson otti silkkitilkkuja mukaansa Yhdysvaltoihin ja näytti niitä Voguen päätoimittajalle. Tämä hurahti täydellisesti – ah! ja oh! – ja julkisti ne näyttävästi muotisivuilla. Silkit päätyivät miltei pääosaan vuonna 1956 ensi-iltansa saaneeseen elokuvamusikaaliin Kuningas ja minä, jossa kaljupää säihkypöksy Yul Brynner komisteli Siamin kuninkaana.

Alkoi aivan mieletön thaisilkkibuumi. Suomessakin joka naisella piti olla ainakin yksi thaisilkkinen kotelomekko.

Thaisilkkien lisäksi Thompson pelasti myös vanhat thaitalot, joita uutta ja länsimaista halunneet paikalliset eivät enää arvostaneet. Ne oli koottu ilman naulan naulaa ja edustivat taidokasta puusepäntaitoa.

Taloja voitiin myös siirtää ja rakentaa uudelleen. Thompson rakennutti itselleen puretuista taloista kodin Bangkokin keskustaan kanavan eli ”kongin” varrelle. Hän sisusti kotinsa vanhoilla thaimaalaisilla taide-esineillä. Sellaista ei ollut ennen nähty, ja Thompsonista tuli legenda jo eläessään.

Siepattiinko Thompson? Söikö tiikeri hänet?

Miehellä oli jamesbondimaisen hämärä menneisyys, josta huhuttiin kaikenlaista. Vuonna 1967 hän oli viettämässä viikonloppua vuoristossa ystäviensä kanssa. Lounaan jälkeen muut vetäytyivät päiväunille, mutta 61-vuotias liikemies jäi yksin verannalle. Jälkikäteen toiset muistivat kuulleensa aurinkotuolin jalan raapaisun lattiaa vasten.

Sen jälkeen hänestä ei ole kuultu.

Tuolilla roikkui puvun takki. Tupakat ja sytytin lojuivat pöydällä. Muut henkilökohtaiset tavarat olivat tallella.

Siepattiinko Thompson? Söikö tiikeri hänet? Kenties asialla olivatkin marsilaiset!

Thompsonin takia Aasiassa toteutettiin sen ajan suurin etsintäoperaatio, mutta turhaan. Tähän päivään mennessä mitään uutta ei ole paljastunut.

Mutta käykää ihmeessä silkkimiehen kotimuseossa, jos liikutte Bangkokissa. Siellä leijuu hurmaava, ajaton idän tunnelma, josta voi aavistaa millaista kaupungissa oli ennen pilvenpiirtäjiä ja turisteja. Tummat, kiiltävät tiikkilattiat hyväilevät jalkapohjia, olohuoneessa silkkisohvat odottavat isäntäänsä.

Kietoutukaa thaisilkkiin. Mystiikka tulee kaupan päälle."

Kolumni on julkaistu ET-lehdessä 1/2017

Kansaedustaja Li Anderssonin arki on kiireistä. Parhaiten hän rentoutuu kotikaupungissaan Turussa. Siellä onkin monia mukavia paikkoja myös satunnaiselle turistille. Nämä ovat Lin suosikkipaikat Turussa.

1. Vanhan suurtorin Kirjakahvila

Vasemmistoliiton puheenjohtaja Li Andersson viihtyy kotikaupunkinsa Turun kahviloissa. Yksi hänen suosikeistaan on Kirjakahvila Vanhalla suurtorilla.

– Se on osuuskuntapohjainen, pääosin vapaaehtoisvoimin pyörivä epäkaupallinen kulttuurikahvila. Siellä järjestetään keskustelutilaisuuksia, leffanäytöksiä, kirpputoreja, livekeikkoja, dj-iltoja, peli-iltoja ja lukupiirejä. Kahvilan vegaanileivonnaiset ja leivät ovat tosi hyviä. Menen välillä läppärini kanssa tekemään töitä sinne.

Kirjakahvilan valikoimassa on suomalaisten ja ulkomaisten pienkustantamojen kirjallisuutta. Kulttuuri- ja yhteiskunta-aiheisten teosten rinnalta löytyy myös vaihtoehtoisia satuja, ajatuksia herättäviä sarjakuvia ja verevää lyriikkaa – proosaa ja filosofiaa unohtamatta. Teemoja ovat esim. queer ja feminismi, sukupuoli ja seksuaalisuus, antirasismi, kestävä kehitys, ekologia ja alkuperäiskansat, veganismi, DIY-kulttuuri, luomuviljely, anarkismi, pyöräily, yhteiskuntakritiikki, luova kirjallisuus, runo ja taide.

Turun kirjakahvila, Vanha Suurtori 3 (Brinkkalan sisäpiha), www.kirjakahvila.org

2. Turun pääkirjastossa viihtyy pitkään

Li tekee paljon töitä Turun pääkirjaston lukusalissa.

– Se on kuin työhuoneeni. Tykkään tehdä töitä paikassa, jossa ympärillä on ihmisiä. Keskityn siellä paremmin kuin yksin kotona. Sielläkin kiva kahvila. 

Li myös ostaa kirjoja mielellään, vaikka pitääkin kirjastoa upeana palveluna. 

– Minulla on kotona paljon kirjoja, vaikka niiden hamstraaminen on ehkä vähän tyhmää. Haluan usein palata itselleni tärkeään kirjaan. En ehdi lukea niin paljon kuin haluaisin. Yritän silti huolehtia siitä, että lukisin myös kaunokirjallisuutta ja runoutta, jottei äidinkieleni ruotsi kuihtuisi. Teen töitä pääasiassa suomeksi. Kun käyttää koko ajan kahta kieltä, on hirveän tärkeää huolehtia, että oma kieli kehittyy.

3. Kaunis Kakolanmäki

Li kävelee mielellään Kakolanmäen kukkuloilla.

– Kakolanmäki on aika myllerryksessä nyt, kun sinne rakennetaan paljon. Pidän siitä miljööstä kovasti.  Kakolanmäellä näkee Turun kauneimman auringonlaskun. Ja sen näkee siellä pisimpään.

4. Upea Aurajoen ranta

Li Andersson kehuu kovasta Aurajoen jokirantaa, joka on on kuin kaupunkilaisten olohuone. 

– Eri tunnetiloille löytyy omat paikkansa, kaipaat sitten rauhaa tai menoa ja meininkiä. Tykkään pyöräillä ja kävellä joenrannassa. Siinä on paljon kahviloita, joista yksi suositekistani on Kafe Art. Kesällä maistuu Tintån terassilla pizza ja lasi valkoviiniä.

5. Pyöräilijän Ruissalo

Li pyöräilee usein Ruissaloon, sillä sinne on hyvä pyörätie ja matkaa kertyy edestakaisin noin 15 kilometriä.

– Matkalla on monta erilaista kalliorantaa, joista voi valita haluaako olla rauhassa vai muiden ihmisten kanssa.

Lue lisää Li Anderssonista ja hänen äidistään Siv Skogmanista ET-lehden numerosta 2/2017. Pääset tutustumaan digilehteen klikkaamalla tästä

oikeudenmukaisuutta

Nämä ovat Li Anderssonin lempipaikat Turussa

Kiitos Li ja Siv. Upeita ihmisiä! En muista koska viimeksi olisin lukenut äidin mielipiteen tyttärestään, jossa kiittää tätä vähempiosaisten aseman puolustamisesta. Hienoa, että Li jaksaa puuttua epäkohtiin, vaikka selvästi saa eduskunnan kyselytunnilla nuivaa ja ylimielistä kohtelua osakseen. Jaksa Li, jaksa. Asiaosaamisesi on huikeaa ja uskallat ottaa kantaa. Syvin kunnioitukseni!
Lue kommentti