Ohjaaja, teatterineuvos Kalle Holmberg, 76, oli vaimonsa omaishoitaja puolentoista vuoden ajan. Nyt hän seuraa omaa loppunäytelmäänsä.

Viime syyskuun 29. päivä kello viiden ruuhkan aikaan teatterineuvos, ohjaaja Kalle Holmberg, 76, käveli Finlandia-talolta kohti Etu-Töölön kotiaan.

Hän ei ollut jaksaa perille asti, vaan pysähtyi Manalan puistoon puoleksi tunniksi, keräämään voimia.

Hän oli juuri puhunut sadoille kuulijoille edesmenneen vaimonsa omaishoitamisesta. Hän oli hoitanut Ritva Holmbergia puolitoista vuotta, vuodesta 2013, jolloin tämä sairastui keuhkosyöpään.

Kuolemantuomion yö

Ritva Holmbergin ensimmäinen oire alkuvuonna 2013 oli huonovointisuus. Hän hakeutui lääkäriin. Testit osoittivat, että tulehdusarvot olivat koholla. Niitä ei saatu heti laskemaan. Käynnistyi lääkärikierre, saatiin diagnooseja, haettiin lääkkeitä.

Holmberg tajusi pian, että kyse oli vakavammasta.

Ritva soitti syöpäklinikan eteisestä.

Kun ensimmäisestä lääkärikäynnistä oli kulunut kolme viikkoa, Holmberg istui yhdeksän aikaan illalla palaverissa. Hän näki, että puhelimeen oli tullut soitto, Ritva oli soittanut. Sitten puhelimeen saapui tekstiviesti tyttäreltä Anninalta: Mikset vastaa?

Puoli kymmeneltä Ritva sai miehensä kiinni. Hän soitti syöpäklinikan eteisestä ja kertoi, että hänelle etsitään juuri huonetta. Diagnoosiksi oli varmistunut keuhkosyöpä.

Ritva kertoi asian rauhallisesti, itku tuli vasta seuraavana päivänä.

– Sinä kuolemantuomion yönä minä en levännyt lainkaan, Kalle Holmberg sanoo.

Yhteinen elämä

Holmbergin Etu-Töölön kodissa on vain kauniita, vanhoja tavaroita. Kaikkialla on siistiä, kauniin siistiä. Eteisen ja olohuoneen valaisevat jalka- ja pöytälamput. Tunnelma on hämärän kotoisa.

Holmberg istuutuu nojatuoliin. Sovitaan, että sinutellaan, vaikka Holmberg ei vieläkään ole tottunut siihen, että kaupoissa huikataan ”no mitäs sulle”.

Muistellaan, kuinka Ritva ja Kalle päätyivät yksiin voimakkaasta intohimosta jo parikymppisinä, ja kuinka tytär Annina syntyi vuoden yhteiselon jälkeen.

– Anni on ollut mukana aina, Holmberg sanoo.

Perhe eli yhdessä vuodet, joiden aikana pariskunta ohjasi ja kirjoitti hengästyttävän määrän näytelmiä ja käsikirjoituksia ja ravisutti suomalaista teatterimaailmaa radikaalisuudellaan ja suoruudellaan.

Kalle Holmberg teki töitä aina maanisella otteella, mutta viime vuosina alakuloisuus on dominoinut.

– Jos sinä et istuisi siinä, voisin hyvinkin istua tässä ja vain katsella ikkunasta ulos, Holmberg sanoo.

– Ritvalle se olisi ollut mahdotonta.

Lääkäritkin pelkäävät

Kun syöpädiagnoosi tuli, Ritva lopetti tupakoimisen. Hän oli polttanut 15-vuotiaasta. Hän ryhtyi tutkimaan luonnonlääketiedettä ja selvitti keuhkosyövästä kaiken. Hän halusi jatkaa elämäänsä.

Lääkärit vaihtuivat moneen kertaan, heitä oli yli kymmenen, eikä juuri kukaan heistä ottanut potilasta vastaan tavalla, jolla Ritva ja Kalle Holmberg olisivat toivoneet.

– Seurustelivat näyttöpäätteen kanssa sen sijaan, että olisivat kohdanneet meidät, Holmberg sanoo.

Hän tuntee silti empatiaa lääkäreitä kohtaan. Hän uskoo, että nämä joutuvat ottamaan tilanteessa roolin.

– He pelkäävät ihmistä itsessään, Holmberg arvelee.

Hyvästit kodille

Vuoden 2013 syksyllä Ritva ja Kalle ehtivät lähteä vielä ”häämatkalle” Berliiniin, missä olivat molemmille rakkaat teatterimuistot 1960-luvulta.

Joulua kohti Ritvan vointi huononi. Vuoden 2014 alussa hän joutui Meilahden sairaalaan. Ja sieltä kotiin, takaisin sairaalaan, kotiin.

Kalle Holmberg alkoi väsyä. Niin väsyi Anninakin. Mutta molempien oli jaksettava. Ritva ei halunnut olla yksin.

Ritva viipyi jokaisessa huoneessa hetken ja itki.

Toukokuussa 2014 Ritva pääsi toisella yrittämällä Terhokotiin saattohoitoon. Ritva ja Kalle saivat tutustua kahteen hyvään lääkäriin, joille ei ollut vaikeaa kohdata sairastumista ja kuoleman odottamista. He ystävystyivät.

Touko–kesäkuun vaihteessa Ritva halusi vielä viimeisen kerran kotiin, hyvästelemään sen.

Kaksi ortodoksipappia piti rukouspalvelun, ja sen jälkeen Ritva halusi hyvästellä jokaisen huoneen erikseen. Hän viipyi jokaisessa huoneessa hetken ja itki.

”Seuraavaan”, hän pyysi.

Juhlat saattokodissa

Sitten tulivat viimeiset juhlat.

Terhokodin alakerrassa oli juuri sopiva huone, johon mahtui 30 ihmistä. Siellä järjestettiin Ritvan 70-vuotisjuhlat kodin hyvästelyä seuraavana päivänä. Näyttelijä Esko Salmisesta lähtien ystävät tulivat paikalle ja esittivät ohjelmia.

Holmberg seurasi vaimoaan. Tämä jaksoi kaksi tuntia ja nukkui juhlien jälkeen kolme vuorokautta.

Kalle Holmbergin 75-vuotisjuhlat vietettiin Terhokodissa perheen kesken.

Tässä vaiheessa näkyi jo, kuinka lääkitys oli muuttanut Ritvaa. Aviomies katsoi vierestä, mitä kemiallinen muutos aivoissa teki ihmiselle.

”Kalle on kamala. On pitänyt heittää se ulos, kun ei anna käyttää tietokonetta”, Ritva sanoi hoitajille.

En toivonut ihmeitä

Ritvalla säilyi halu huolehtia lähimmäisistään viimeiseen asti. Vielä saattokotiaikanakin hän etsi tietoa ja mietti, olisiko olemassa vielä jokin hoitokeino, jolla hänet voitaisiin pelastaa.

Ritva ei suostunut puhumaan kuolemasta.

Kuolemasta hän ei suostunut miehensä kanssa jatkuvasti puhumaan. Kun tämä yritti, Ritva sanoi: ”Kalle, vaihda jo levyä.”

Mutta Holmberg ajatteli kuolemaa.

Hän oli tiennyt alusta asti, että jos vaimon diagnoosi oli niin raju ja sairauden eteneminen niin selkeää, oli selvää, että se veisi kuolemaan.

– En halveksinut ihmeparantumisia, mutta en toivonut ihmeitäkään, hän sanoo.

Ole valmis

Heinäkuussa 2014 alkoivat hurjat helteet.

Holmberg ja Annina vuorottelivat Ritvan luona. Välipäivinä Holmberg palasi kotiin, virikkeettömään tilaan lepäämään.

Holmberg huomasi, että tytär alkoi väsyä. Hän kehotti tätä lähtemään maalle Ruovedelle pariksi päiväksi lepäämään, ja Annina lähti.

Seuraavana päivänä yöhoitaja Petri soitti kymmeneltä illalla ja kertoi, että Ritvan vointi huononee.

– Ole valmiina, hän sanoi.

Kahdelta yöllä Petri soitti ja sanoi, että nyt kannattaisi lähteä. Holmberg hyppäsi taksiin. Ritva ei tullut tajuihinsa.

Jännitettiin, ehtiikö tytär.

Aamulla yhdeksän maissa lääkäri sanoi, että alkoi olla minuuteista kiinni. Holmberg soitti tyttärelle ja kehotti lähtemään heti. Jännitettiin, ehtiikö tytär.

Ritva hengitti vielä, kun Annina perheineen saapui. Kello 14.55 hengitys pysähtyi.

Holmberg tunsi suunnatonta väsymystä. Voipumista, mutta ei ahdistusta.

Tämä on sitten tältä osin ohi.

Lue myös: Sain isästä iltatähden.

Kun perhe vainajan kuntoon laittamisen jälkeen sai palata paikalle, Ritva näytti perheensä silmissä kuin nukkuvalta prinsessalta.

Saattosoutu

Metropoliitta Ambrosius siunasi Ritvan Pyhän kolminaisuuden kirkossa, ja hänet vietiin seuraavana päivänä Valamoon.

Holmberg lähti kesäpaikalleen Ruovedelle ja nousi puuveneeseen. Hän souti saattosoudun, neljätoista kilometriä. Samaa reittiä oli soudettu Ritvan kanssa .

Se jäi veneen viimeiseksi souduksi.

Lue koko artikkeli ET-lehden numerosta 20/2015.

5 x Kalle Holmberg

  1. Syntynyt 21.6.1939 Mikkelissä.
  2. AsuuHelsingissä.
  3. Perhe tytär Annina ja tämän perhe. Vaimo Ritva Holmberg kuoli 2014.
  4. Eläkkeellä ohjaajan ja käsikirjoittajan työstä.
  5. Harrastukset teatteri, lukeminen, käveleminen.

Emigranttiperheen kaikista lapsista kasvoi laulajia vastoin isän tahtoa. Se on Muska ja Ykä Babitzinin mielestä tehnyt heistä aavistuksen verran suomalaisempia.

Marija ”Muska” Babitzin nauru on hiekkapaperin karheaa, kun hän tuuppaa pikkuveljeään Georgijia eli Ykää kylkeen ja kutsuu luppakorvaksi. Ykän luppamaiset korvat jäivät lapsuuteen, mutta lempinimi säilyi. Yhteys sisarusten välillä on sekin säilynyt ja kestänyt menetykset ja satunnaiset puhelinriidat. Yhteisiä asioita on niin paljon: tiivis suku, maahanmuuttajan identiteetti sekä tietysti lauluääni.

Muska: Täytyyhän meillä olla kovat ja vahvat lauluäänet, kun meidän suvussa miehet olivat satoja vuosia taaksepäin upseereita!

Ykä: On suvussa osattu laulaakin ennen meitä. Äiti oli tosi hyvä laulamaan ja isänäidin täti maailmankuulu oopperalaulaja Venäjältä.

Muska: Äiti kuunteli radiota ja kuljetti meitä soittotunneille. Tosin jo aika nuorena meillä lapsilla alkoi palo rokimpaan musaan. Kävin isoveljien
Kirkan ja Sammyn kanssa kurkkimassa meitä vastapäätä sijainneen pikkubaarin tunnelmaa. Painoimme korvamme lähes kiinni baarin ikkunaan, jotta kuulimme jukeboksin.

Ahtaus tiivisti tunnelmaa

Ykä: Asuimme varhaislapsuuden Helsingin  Eirassa. Meitä köyhiä duunareitten lapsia oli korttelit pullollaan. Totuimme olemaan yhdessä, kun piti mahtua huoneen ja keittiön asuntoon.

Muska: Meitä oli viisi lasta, isä, äiti ja kaksi kissaa. Kylmä vesi tuli sisään, puuhellalla lämmitettiin asunto ja vesi. Vessa oli rappukäytävässä.

Ykä: Varmaan jo silloin meistä lähti hyvin ääntä, kun hirviömäinen talonmiehemme kutsui meitä papiskinin rakeiksi. Saimme elää aika vapaasti, niin kuin sen ajan lapset. Aina välillä sattui kaikenlaista, kaameaakin. Vanhin veljemme Leo hukkui ennen Muskan ja minun syntymää sadevesitynnyriin, ja naapurissamme paras kaverini paloi kotonaan hengiltä, kun olin viiden.

Muska: Meillä oli kyllä äiti kotona ja aika tiukka kuri. Mutta pihoilla ja kaduillahan me siihen aikaan leikittiin.

Turpaan jos tarve vaatii

Ykä: Me olimme emigranttiperhe ja kotikielemme oli venäjä. Kyllä me kaikki varmasti lapsina koimme vinoon katsomista ja kiusaamista.

Muska: Alaluokat kävimme Kirkan kanssa venäläistä koulua, jossa oli viisi lasta. Oli aika shokki, kun muutimme Maunulaan, väljempiin tiloihin. Siirryin luokalle, jossa oli 40 lasta. Olin oppinut lukemaan venäjäksi, joten oli siinä sopeutumista.

Ykä: Isämme otti ryssittelyt aina vakavasti. Hän palveli etulinjassa talvi- ja jatkosodan ja menetti toisen veljensä. Vielä 1970-luvulla isältä evättiin rintamamieseläke vain siksi, ettei hän ollut Suomen kansalainen. Se oli kyllä kova paikka isänmaalliselle miehelle. Tietyllä tavalla juuri se, että olemme olleet vähän erilaisia, on yhdis­tänyt meitä perheenä. Kärjistäen voisi sanoa, että me ollaan oltu vähän niin kuin mafiaperhe, olemme oppineet pienestä pitäen puolustamaan toisiamme.

Muska: Se on totta. Muistan lapsuudesta, kuinka jotkut pojat vetivät Kirkaa turpaan. Menin herkästi tulistuvana pikkusiskona vetämään saman tien takaisin.

Ykä: Aina olemme osanneet riidellä. Muska on vielä meistä kahdesta temperamenttisempi. Aika ajoin puhelin kolahtaa korvaan, kun oikein hiillymme. Pahimmillaan olemme tainneet olla vihoissa puolisen vuotta, mutta aina on sovittu.

Muska: Niin, silloinkin on aina tapeltu asiat läpi. Ja lopulta aina tuota luppakorva-Ykää on tosi kiva nähdä!

Koulusta suoraan keikkalavoille

Ykä: Kukaan meistä sisaruksista ei viihtynyt koulussa Isä olisi halunnut meille kunnon ammatit ja siistit tukat. Vanhimmat veljet aloittelivat muusikon hommat häneltä vähän salassa.

Muska: Tykkäsin koulunkäynnistä ja haaveilin arkeologin urasta. Menin tiukkamaineiseen Hallituskadun tyttökouluun, jossa täytyi pitää villahousuja ja taskuihin tehtiin säännölliset tarkastukset.

Ykä: Tuosta arkeologi-haaveesta en tiennytkään, täytyykin jouluksi piilottaa sulle luita pihalle! Minä taas en viihtynyt koulussa lainkaan. Lähdin sieltä heti kun mahdollista ja pestauduin Dannyn ja Kirkan roudariksi. Hiljalleen aloin yhä enemmän itse esiintyä ja laulaa, kaiken muun lomassa.

Muska: Minäkin lopetin koulun keskikouluun, kun päätin lähteä 17-vuotiaana keikkailemaan. Vaikka olin kauhean nuori, odotukseni olivat aika realistisia.

Sammy ja Kirkahan tekivät silloin töitä musiikin parissa jo täyttä häkää. Ja kyllähän tässä on jaksettu keikkailla, tänä vuonna olen noussut lavalle jo yli 60 kertaa.

Ykä: Meidän nuoruudessa keikkaelämä oli fyysisesti raskasta. Kerran lähdin yhdelle kiertueelle kesken mukaan. Olin pitänyt sen verran taukoa
kantamisesta, että kun ensimmäisen kerran kiskaisin musiikkivehkeitä rinnalle, suusta ja nenästä turskahti veret rinnuksille.

Toisen leipä, toisen huvi

Muska: Olen tehnyt musiikkia koko ikäni. Tietenkään tahti ei ole enää sama kuin silloin nuorena. 1980-lopulla tosin muutimme mieheni Hannun kanssa seitsemäksi vuodeksi Los Angelesiin. Pyöritimme ohjelmatoimistoa ja toimme muusikoita kiertueille Eurooppaan. Se oli tosi hauskaa aikaa.

Ykä: Vaikka Muska asui silloin tuhansien kilometrien päässä, pidimme tiiviisti yhteyttä, kun hoidin hänen ohjelmatoimistonsa kiertuemanagerin hommia täällä päässä. Omat keikkailut lopetin jo 1970-luvun puolivälissä, kun esikoistytär Nonna syntyi. Ensin tein hanttihommia. Sitten vaimoni alkoi tehdä keramiikkatöitä, ja minäkin innostuin. Hiljalleen siirryimme valmistamaan keraamisia hautauurnia. Keikkailin silti satunnaisesti ja  vähitellen kiinnostuin klassisesta laulusta, jota olen opiskellut huippuopettajien johdolla.

Muska: Olen keikkaillut Ykänkin kanssa näiden vuosien varrella. 1970-luvulla osallistuimme Euroviisukarsintoihinkin yhdessä ja olimme joillakin kiertueilla. Se oli tosi nastaa.

Ykä: Olen silti älyttömän onnellinen, että olen voinut tehdä työuran muualla kuin musiikkibisneksessä. Kun ajattelee Kirkan uraa, kuinka hän kovimpina vuosina veti 250 keikkaa. Siinä vaadittiin asennetta, kun alkutahdit jymähtivät dum, dum, dum ja ”hetki lyö, viime hetki lyö” piti laulaa jälleen kerran tuoreesti.

Suru, joka kiinnosti kaikkia

Ykä: Kun Kirka kuoli, en voinut edes kuunnella hänen kappaleitaan. Ne soivat jatkuvasti radiossa, ja joka kerta palauttivat muistoja. Vasta nyt niiden laulaminen alkaa tuntua kivalta.

Muska: Sama juttu. Tämä on ollut pitkä tie surun kanssa, Kirkan lähtö tuli niin yllättäen.

Ykä: Kun Sammy kuoli auto-onnettomuudessa 1973, me olimme tietysti ihan surusta lamaantuneita. Sitten vielä se mieletön julkisuusrumba räjähti kasvoille. Sammyn hautajaisiin lappautui 10 000 ihmistä, jotka kaatoivat hautakiviä ja talloivat istutuksia. Kun Kirka kuoli, päätin ettei sama hulluus saa toistua. Hautajaiset pidettiin salassa ja julkinen muistotilaisuus sitten erikseen.

Muska: Ykä teki silloin raskaan työn meidän puolestamme. En itse olisi jaksanut siinä tilanteessa toimia niin järjestelmällisesti.

Ykä: Vastailin kaikkien puolesta kysymyksiin, ja aloin tuntea itseni jo ihan pelleksi. Toisaalta myötätunto osoitti, että Kirka teki hienon uran. Hänestä tuli laulujensa kautta kaikkien kaveri. Ehkä juuri musiikki on vähän loitonnut meitä muitakin lapsuudesta koetusta vieraudesta.

Muska: Kyllä Kirka varmaan oli myös meidän perheen johtohahmo. Näin joulun alla hän piti aina isot bileet, joihin koko suku osallistui.

Ykä: Nykyään kokoonnumme pääsiäisenä meille ja käymme pääsiäisyön jumalanpalveluksessa. Ollaan siinä mielessä huonoja ortodokseja, että
yleensä livahdamme lasten takia ulos kirkosta noin yhdeltä yöllä. Kun olemme niin iso suku, niin melkein puoli kirkkoa tyhjenee.  Elämä tosiaan jatkuu tässä porukassa. Minustakin, nuoresta miehestä, tulee ihan kohta isoisoisä. Emme me silti Muskan kanssa vielä ole valmiita istumaan keinutuoleihin ja muistelemaan menneitä. Tässä on vielä kauheasti tekemistä.

Artikkeli on julkaistu alunperin ET-lehdessä 20/2014.

Pirkko Pitkäpaasi sai idoliltaan yllättävän huomionosoituksen vuonna 1978.

Pirkko Pitkäpaasi, 62, Helsinki:

"Tauno Palo on suuri idolini. Olen katsonut Kulkurin valssin ja Rosvo-Roopen varmaan kymmeniä kertoja. Hän oli lahjakas näyttelijä, mutta kyllähän se charmin ydin oli jumalainen ulkomuoto. Pehmeä, naisiin sortuva heikko mies tietysti, mutta se palava katse! Suomen Clark Gable ilman muuta.

Helsingissä kaikki tiesivät, että Tauno Suuren kantapaikka oli Elite-ravintola Töölössä. Ei sinne hänen takiaan monikaan mennyt, se oli ja on yhä suosittu ravintola muutenkin. Mutta siellä hänet saattoi nähdä kantapöydässään. 1970-luvulla hän oli jo vanha mies, mutta se sytyttävä katse hänellä oli elämänsä loppuun asti. Sen voi nähdä hänestä kertovissa dokumenteissakin.

"Ennen kuin ehdin ajatella mitään, hän oli polvillaan edessäni ja lauloi minulle serenadin."

Talvella 1978 olin Elitessä isomman seurueen kanssa, meitä oli monta pariskuntaa. Ravintola oli täynnä, puheensorina melkoinen. Yhtäkkiä kuulen, että takana joku mies kysyy jotain poikaystävältäni, tulevalta mieheltäni. Käännyn. Se on Tauno Palo. Ja ennen kuin ehdin ajatella mitään, hän on polvillaan edessäni ja laulaa minulle  serenadin.

Olin niin häkeltynyt, ettei mieleeni jäänyt, mitä hän lauloi, eikä sekään, miten ympärilläni siihen reagoitiin.

Olin tietysti otettu, että suuri idolini on siinä polvillaan edessäni, mutta vähän kiusaantunutkin tästä odottamattomasta huomiosta. Miksi minä? No, olihan minulla silloin pitkä vaalea tukka...

Nyt muistelen tapahtumaa tietysti suurella lämmöllä. Hauskinta on, että 89-vuotias äitini pyytää vieläkin aina silloin tällöin, että kerro taas se, kun Tauno Palo lauloi sinulle."


Pirjo Pitkäpaasi.
Pirjo Pitkäpaasi.

Muisto on julkaistu ET-lehden numerossa 12/2014.

Tyttäret toivoivat lapsina, että heidän perheestään tulisi tavallinen perhe. Mutta tuli perhe, joka välittää toisistaan.

Pulppuava. Nyt jos koskaan sana kuvaa ilmaan puhaltuvaa puhetta. Kaksi aikuista tytärtä istuu sohvalla ja kuuntelee. Pulputus lähtee heidän äidistään.

– Tämän vielä kerron, en enempää, Irja Juntunen livauttaa lupauksen puheittensa väliin. 

– Lasketaanko, kuinka monta kertaa äiti ehtii sanoa tuon, Mari Karjalainen ehdottaa, mutta antaa tämän jatkaa.

Ja Irja puhuu. Kertoo tyttäristään ja heidän lapsistaan. Sovittaa välillä villasukkaa vieraiden jalkoihin ja asettelee pöytään syötävää. Pyytää hakemaan laastaria suunsa eteen, jos vielä jatkaa. Että eihän tänään puhuisi perheen elämästä vain hän, vaan ihanat tyttäret Mari ja Meriliisa.

Tytöt käyvät vuoronperään keittiössä. He eivät tuo sieltä laastaria, vaan lisää ruokaa. 

Iloisia hautajaispuheita

Pitkän pöydän ääressä on usein istunut paljon enemmänkin väkeä. Aikanaan myös omia lapsia, enemmän kuin nyt.

Astiat risteilevät pöydän yli. Voiko hilpeän tunnelman sekaan heittää rujon kysymyksen kuin nukkavierun pannunalusen? Kysyä siitä, miten nämä ihmiset ovat kestäneet menetysten ketjun. Sen, että pöydän äärestä on lähtenyt vuosien saatossa kaikkiaan kolme lasta. 

Irja ei aihetta hätkähdä. Eivätkä tyttäret.

– Meillä on totuttu istumaan iltaa surunkin keskellä, Irja­ toteaa.

Muistatteko, kun menin munuais­leikkaukseen? Juotiin viiniä ja pidettiin hautajaispuheita.

Hartioille jymähtänyt vastuu

Mutta ei suruun totu. Välillä vähän turtuu, mutta sitten se etsii uusia muotoja. Tulee mutkan kautta kuin varkain, verhoutuu väsymykseksi, jopa masennukseksi.

Sen tietävät Mari ja Meriliisa Heiskanen, jotka ovat haudanneet kolme sisartaan.

Mari, perheen esikoinen, oli alakouluikäinen, kun pikkuveli Jyrki kuoli.

Lääkärien vähättelemä pikku tipahduksessa saatu kolahdus päähän olikin aivoverenvuoto, eikä Jyrki selvinnyt. Iloinen perhearki oli hetkessä poispyyhkäisty.

Suru musersi kuin jätepuserrin, jokaista vähän eri tavoin. Leikkikin loppui vuodeksi.

Marista menetys teki huolehtijan ja vastuunkantajan.

Tosin Irjan mielestä tytär oli sellainen jo  aiemmin.

– Mari jo neljän vanhana pissatti Jyrkiä hiekkalaatikon reunalta kesken hiekkaleipomusten, luontevasti kuin osana leikkiä.

Meriliisa muistaa tuolta ajalta hädän ja jonkinlaisen syyllisyyden tunteen. Hän, pieni lapsi, lohdutti saunanlauteilla itkenyttä isäänsä: ”Älä itke isä, äiti synnyttää kyllä uuden pojan.”

– Ne ovat tunteita, joita olen pystynyt sanoittamaan vasta aikuisena. Kuinka ne ovat purkautuneet muun muassa samanlaisena vastuuntuntona kuin Marilla – tai vaikkapa tarpeella pelastaa mahdollisimman monia hädänalaisia, Meriliisa hymähtää.

Ihmisiä iloon ja suruun

Tavallinen perhe. Sellaisesta Meriliisa myöntää nuorena joskus haaveilleensa. Vahvan kuvataiteilija-äidin ja arkea pyörittäneen Reino-isän elämä oli värikästä ja boheemia, avoin kaik­kien tulla ja mennä.

Kaverini totesivat, ettei tarvitse Dallasia katsoa, kun seuraa meitä

Myös suru oli avointa. Siitä puhuttiin, välillä tyttöjen mielestä lähes kyllästymiseen saakka.

– Ihmiset ovat olleet meidän selviytymiskeinomme, Irja myöntää. Ja työ.
Tyttöjen lapsuudessa Irja ei tuoksunut pullalta, vaan tuoreilta maaleilta. Päivät hän oli kuvaamataidonopettaja, viikonloput kuvataiteilija.

Mari muistaa edelleen, kuinka juhlalliselta tuntui valmistautua ylioppilaskirjoituksiin, kun äiti teki eväät. Sellaista ei usein tapahtunut, ainakaan omalle väelle.

– Toisaalta saimme jatkuvasti tavata mitä erilaisempia ihmisiä, se on ollut suuri rikkaus. Äiti kun ei tehnyt koskaan eroa suurlähettilään ja juopon välille, kaikki ovat olleet arvokkaita, Meriliisa toteaa.

Syntymän ja kuoleman vuosi

Meriliisan isälle lupaamaa veljeä ei enää perheeseen syntynyt. Perheen neljä tytärtä, Meri, Virpi, Meriliisa ja Jyrkin kuoleman jälkeen syntynyt Matleena olivat läheisiä ja jokainen sai kasvaa perheessä omanlaisekseen.

Meriliisaa ja Maria yhdisti opiskelu ja työ, opettajan ammatti. Molemmat perustivat valmistuttuaan perheen ja lapsia alkoi syntyä.

Sitten kääntyi vuosituhat. 

– Silloin synnytin tyttären ja menetin sisaren melkein saman vuorokauden aikana, Meriliisa summaa.

Virpi-sisaren mielenterveysongelmat olivat koko perheen tiedossa, mutta silti hänen pitkään hautomansa itsemurha oli täysi sokki. 

– Olin juuri kuullut Virpin kuolemasta, kun Meriliisa soitti onnellisena sairaalasta ja kertoi tytöstään. Minun piti esittää puhelimessa iloista, sillä äiti ja isä olivat menossa kertomaan ­tapahtuneesta.

Meriliisa muistaa, kuinka lopetti puhelun ja näki sairaalan käytävän päässä vanhempiensa kasvot.

Silloin hän jo tiesi.

Pelkäsin pitkään iloa. Ajattelin, että jos olen jostakin onnellinen, heti tapahtuu jotain.

– Lapsi syntyy, sisar kuolee, kun uusi lapsi syntyy, isä halvaantuu. Murehtiminen alkoi tuntua ­luontevammalta.

Kuolemanpelko käy kylässä

Virpin kuoleman aikaan myös Mari eli tiivistä perhe- ja työelämää. Kun pusertavin suru oli juuri helpottamassa, hänen hyvä ystävänsä sairastui syöpään. Mari päätti päätti hoitaa tätä, ihan loppuun saakka.

– Vasta jälkeenpäin huomasin, että väsymys ja suru olivat hiljalleen asettuneet elämääni. Kun joku kysyi, että miten jaksan, saatoin nyökytellä ja vasta tovin jälkeen pohtia, että mitenköhän tosiaan jaksan.

Ja pian perään räjähti uusi suruviesti. Kolmikymppisen Matleenan sydän pysähtyi keskellä yötä, nukkuessa. Elämäniloinen sisko lähti tästä maailmasta täysin varoittamatta.

– Matleenan kuoltua minuun iski kuolemanpelko. Jos ambulanssi ulvahti tai puhelin soi, ensimmäinen ajatus oli, että taas tulee suruviesti. En meinannut enää kestää, joten minun piti alkaa rajata asioita ja vastuualueita, joille en voi mitään, Meriliisa kuvailee.

Entä eivätkö naiset sitten koskaan kysele, miksi tämä kaikki on käynyt juuri heille?

–  En ole ikinä antanut itseni katkeroitua, vaikka suru on repinyt sisuskaluja, Irja toteaa.

Mari myöntää käyttäneensä kysymyksen päässään, mutta ei ole onneksi jäänyt sen pauloihin.

– Kun joitakin vuosia sitten menin psykoterapiaan, olin pitkään aika vihainen, erityisesti äidille. Mutta minulla on ollut hyvä terapeutti. Olen oppinut muistamaan, mistä äiti ja isä ovat selvinneet, ja että he tekivät meidän kanssamme kaiken, mihin pystyivät.

Ei varaa menetyksiin

Naiset täydentävät ja lisäilevät toistensa tarinaa. Irjakaan ei enää illan edetessä kaipaa laastaria.

– Minä sanon meillä herkimmin äidille vastaan, mutta ihan tolkusti. Kerran olen ollut äidille melkein vuoden suuttunut, tosin hän ei tainnut sitä edes huomata. Ja kerran olen pudottanut hänet autosta, kun desibelit nousivat liian korkealle, Mari kertoo.

Autosta jättäminen tapahtui tosin lähes kotipihassa. Ja huudon syy oli Matleenalta perinnöksi jääneen koiran karkureissu.

– Nopeasti me halataan ja pyydetään anteeksi, Irja toteaa. Hän myöntää auliisti olevansa perheensä vahvatahtoisin.

– Tosin teki Marikin tässä taannoin tiukan päätöksen ja kielsi minua kokkaamasta 70-vuotisjuhliani. Ne olivatkin hauskat juhlat, kun vieraat toivat ruuat.

Irja sanoo nauttivansa perheyhteisöstä, johon kuuluvat rakkaat ja paapotut lapsenlapset ja vävyt.

– On ihanaa, kun tyttärenpoika tulee meille viikonlopuksi leikkimään kotia tyttöystävänsä kanssa. Laittaa ruokaa, juttelee, sotkee, tuo elämää, Irja hehkuttaa.

Tavallisen perheen kaipuu on aikuisina tyttäriltäkin karissut. He myöntävät nauttivansa perheestä lapsineen ja heidän ystävineen samalla tapaa kuin äiti heidän nuoruudessaan.

– Kun seisoimme Matleenan arkun äärellä, tajusin kirkkaasti, kuinka vähiin me olimme käyneet. Meillä ei ole varaa menettää toisiamme, ei elävinä, Meriliisa toteaa.

 

Äiti ja tyttäret

Irja Juntunen-Pääskyranta

  • Syntynyt 1944.
  • Asuu: Sotkamossa.
  • Ammatti: Kuvataiteilija.
  • Perhe: Puoliso, viisi lasta, seitsemän lastenlasta ja ­lapsenlapsenlapsi.

Mari Karjalainen

  • Syntynyt 1966.
  • Asuu: Hyrynsalmella.
  • Ammatti: Luokan­opettaja.
  • Perhe: Puoliso, neljä lasta ja yksi lapsenlapsi.

Meriliisa Heiskanen

  • Syntynyt 1971.
  • Asuu: Kajaanissa.
  • Ammatti: Erityis­opettaja.
  • Perhe: Puoliso ja kolme lasta.

Vienan Karjala kolahti Riitta Nykäseen jo lapsena. Vuokkiniemestä hän löysi rakastettavat kalevalaiset mummot ja itselleen ensimmäisen oikean kodin.

Lapsena Etelä-Pohjanmaalla asuessaan Riitta Nykänen luki innokkaasti Suomen luontoon, kansatieteeseen ja eräelämään liittyviä kirjoja. 11-vuotiaana hänen käsiinsä sattui Pertti Virtarannan teos Vienan kyliä kiertämässä. Tyttö lumoutui. 

Vuonna 1993 Suomen Latu järjesti retkiopaskurssin Vuokkiniemessä, Vienassa. Riitta Nykänen ilmoittautui heti kurssille. Nyt hän pääsisi itse rajan taakse näkemään haaveidensa maat!

Vienassa olivat vilkkaat vahvat mummot ja heidän naseva, rakastettava puheensa, jota hyvin ymmärsi. Metsissä kasvoi puolen tuhannen vuoden ikäisiä mäntyjä. Vienassa, juuri Vuokkiniemen pitäjässä, oli Lönnrot kerännyt enimmät Kalevalan runosäkeistä. Riitta Nykänen itki. Hän tajusi oman kodittomuutensa. 

Siihen ikään, lähes neljäänkymmeneen mennessä, hän oli valmistunut luokanopettajaksi ja työskennellyt kouluhallituksessa ja Luonto-Liitossa ja muuttanut asuntoa 25 kertaa. Missään ei tuntunut isosti kodilta. 

Vuokkiniemessä ihmisillä oli koti, johon kuului myös kylä ja kotiseutu metsineen ja järvineen.

Kun Nykänen palasi Vienasta Suomeen Helsingin kotiinsa, jokin oli muuttunut. Myöhemmin hän tajusi missä oli vika. Hän oli poissa Vuokkiniemestä.

Oma talo Vuokkiniemessä

Riitta palasi vuosikymmenen lopulla Vuokkiniemeen kartoittamaan rajaseudun metsiä yhdessä toisten luonnonsuojelijoiden kanssa. Oli näet syntynyt huikea unelma Venäjän ja Suomen metsät yhdistävästä laajasta Kalevalan kansallispuistosta. Se muodostaisi ainutlaatuisen suojelualueen pohjoisen havumetsävyöhykkeen viimeisistä koskemattomista metsistä. Puiston valmisteleminen vaati tarkan maastotiedon keräämisen.

Kartoitusten aikana, kolmena kesänä ja syksynä, Riitta Nykänen kulki talosta taloon ja osallistui kyläläisten töihin ja tarinointeihin. Koskaan hän ei ollut tuntenut itseään yhtä varauksettomasti hyväksytyksi.

Pian Riitta alkoi pakista vienankarjalaa siihen malliin, että tuntemattomat luulivat häntä paikalliseksi. Venäjästä hän oppi tervehdys- ja metsäsanaston.

Hän osti kartoitustyönsä tukikohdaksi ja kodikseen vanhan talon, Köykän, Vuokkiniemestä. 

Yhteistyötä yli rajojen

Sitten eri lähteistä saatiin hankittua rahoitusta ja päästiin toteuttamaan erilaisia hankkeita Vuokkiniemen kehittämiseksi. Esimerkiksi vuosina 2007–10 nuoria koulutettiin hirsityö- ja tekstiilityökursseilla ja kunnostettiin kylätalo. Samalla asukkaita valmistettiin kansallispuiston tuloon ja matkailijoihin. Vuokkiniemi olisi kansallispuiston lähin isompi kylä. 

Riitta oli uudessa menossa keskeisiä toimijoita.

Koko ajan oli myös vireillä Kalevalan kansallispuisto -hanke. Kahdenkymmenen valmisteluvuoden aikana siinä koettiin dramaattisia ylä- ja alamäkiä. 

Juhannuksen alla vuonna 2002 Riitta Nykänen sai paikan päällä sattumalta tietää, että Karjalan tasavallan presidentti aikoi vuokrata valtaosan kaavaillusta metsäalueesta hakkuita varten. 

– Oliko talo lukossa? Oli. Oliko rahaa? Oli, ja passikin sattui olemaan mukanani. Saman tien lähdin Suomeen. Otin heti yhteyttä ihmisiin ja tiedotusvälineisiin. Juhannuksen jälkeisenä maanantaina Kalevalan kansallispuiston suunnitelmista oli Hesarissa etusivun juttu, Riitta Nykänen kertoo.

Julkisuuden avittamana Vienan Karjalassa kerättiin myös tuhansia nimiä puiston puolesta.

Unelma toteutuu

Vuonna 2000 Riitan talo Vuokkiniemessä paloi, mikä ei sielläpäin ole harvinaista. Tulipalo tavallaan vahvisti sen, mikä oli jo ilmeistä: pysyvästi hän ei voisi Venäjällä asua, vaikka sitä halusi.

Onneksi hänellä oli asunto myös Suomen puolella, Kuhmossa ja sitten Suomussalmella. Hänestä oli vuonna 1998 tullut metsähallituksen ympäristökasvattaja, sittemmin erikoissuunnittelija, ja toimipisteeksi vakiintui Suomussalmi. 

Ja metsäunelma toteutui. Vuonna 2006 Venäjän puolelle perustettiin 740 neliökilometrin laajuinen Kalevalan kansallispuisto.

Suomen puolella perustettiin vuonna 2014 Kalevapuisto, johon kuuluu yli 20 pienen luonnonsuojelualueen ”saaristo” pitkin rajaa. Nykäsen mukaan Venäjän puoleinen suurmetsä ruokkii myös suomalaisten suojelualueiden metsälajeja.

Tänä kesänä – itsenäisyyden juhlavuoden kunniaksi – Hossan retkeilyalue Suomussalmella muutetaan kansallispuistoksi.

Suomussalmella esitettiin ensimmäinen julkinen vetoomus Suomen itsenäisyydestä huhtikuussa 1917.

27. koti

Pian sen jälkeen, kun Vuokkiniemen talo oli palanut, Riitta Nykäsen eli Nyyskän ystävät pyysivät sienivelhona tunnetun Nyyskän laittamaan ruokaa Puolangan Joukokylän sienifestareille. 

Keikalla Nykänen tuli kysyneeksi paikallisilta, josko niillä seuduin olisi myytävänä taloa. Hänet ajelutettiin Siikavaaraan autioitunutta rintamamiestaloa, Lepikkoa, katsomaan.

Aikansa tuumailtuaan Nykänen osti talon vuonna 2004. Lepikosta tuli hänen 27. kotinsa ja siellä hän on asunut viimeiset 12 vuotta.

Kotiseutua on Siikavaaran suuri suojeltu metsä, joka alkaa hänen puronsa takaa, sekä toiseen suuntaan maantien vartta Puolangan Joukokylälle 11 kilometrin päähän saakka.

Vuokkiniemi, ylikierroksilla

Vuokkiniemellä hän käy säännöllisen epäsäännöllisesti edelleen, totta kai.

– Vuokkiniemi voi hyvin. Tällä haavaa se käy ylikierroksilla. Se on vuoden 2017 suomalais-ugrilainen kylä; itse he sanovat olevansa suomalais-ugrilainen kulttuuripääkaupunki. Tapahtumia on paljon ja vierailijoita käy runsaasti. Talvella järjestettiin muun muassa kulttuuriolympialaiset, Riitta Nykänen kertoo.

Vuokkineimen runsaan tapahtumatarjonnan vuonna 2017 näet täältä.

Lue lisää Riitta Nykäsen eli Nyyskän elämästä Puolangan Siikavaarassa ET-lehden numerosta 9/2017. Digilehteen pääset tutustumaan täällä