Sodankylässä asuva Taru Tasala ei ole juurikaan matkustellut ulkomailla. Mutta ensimmäinen matka Kanarian saarille sai aikaan pienen matkakuumeen. Tässä juttusarjassa kohtaamme tavallisia suomalaisia ja kysymme, mitä uutta heidän elämässään on meneillään.

"Asun Sodankylän Syväjärvellä, ja matkustelu on jäänyt Norjassa, Ruotsissa ja Virossa käymiseen. Sodankylästä on kallista ja vaivalloista lähteä, varsinkaan neljän lapsen kanssa. Olen Helsingistä kotoisin, joten sinne lennän vuosittain. Mutta viimeisen ”kunnon” ulkomaanmatkani tein 17-vuotiaana Samarkandiin, Taskentiin ja Buharaan siskoni kanssa.

Nyt yllätimme kaikki päräyttämällä porukalla viikoksi Playa del Inglesiin Kanariansaarille. Vietämme mieheni siskon 50-vuotispäiviä neljän hengen porukalla. Aamulla vielä kolasimme lumet kotona Lapissa, ja yömyöhään olimme jo etelän lämmössä. Olen puutarhayrittäjä, ja jaksan ihastella ja ihmetellä sitä, että meikäläisiä sisäkasveja elää ja voi hyvin täällä ulkona.

Teen talvisin maatalouslomittajan sijaisuuksia, mutta pian aloitan taas kesäkukkien kasvattamisen. Maaliskuussa kylvän taimet kasvihuoneeseen, ja kesäkuun alussa ne ovat valmiita myyntiin."

Taru Tasala, 47, Las Palmas

Zinaida Lindén on suomenvenäläinen kirjailija. Hän on huolissaan, miten politiikka ja Ukrainan kriisi vaikuttavat tavallisten suomalaisten ja venäläisten kohtaamisiin. Zinaida kiinnostui Suomesta tutustuttuaan kotikaupungissaan Leningradissa 1980-luvulla suomalaisiin bussikuskeihin

– Tässä on Zinaida.

Zinaida Lindén ottaa työhuoneensa seinältä piirroksen nuoresta tytöstä. Piirros esittää Lindénin isoisän äitiä, joka syntyi Pietarissa vuonna 1895. Suomessa lähes neljännesvuosisadan asunut kirjailija on saanut harvinaisen etunimensä isoisoäitinsä mukaan.

Vanhempi Zinaida eli pitkään, joten nuorempi kaima ehti viettää lapsuuttaan hänen kanssaan ja sai kosketuksen kadonneeseen maailmaan.

Isoisän äiti kasvoi Pietarissa tsaarin Venäjällä, kävi koulua, nai aatelisen upseerin ja säilytti arvokkuutensa läpi sotien ja Siperiaan karkotuksen.

– Sen ajan hienostonaisten koulunkäynnin tavoite oli oppia taidot joilla sai itselleen mahdollisimman hyvän aviomiehen.

Zinaida säilytti viehätysvoimansa niin hyvin, että hänelle riitti nuoria ihailijoita vielä vanhanakin.

Zinaida Lindénin luona historiaa ei voi välttää. Hän hyppii tarinoissaan sukupolvesta, aikakaudesta ja maasta toiseen.

Hän rakastaa vanhoja taloja ja vanhoja ihmisiä. Niistä saa lohtua.

– Kun heitä kuuntelee, heidän muistoistaan tulee minun muistojani, Zinaida sanoo.

Ihanat suomalaiset bussikuskit

Zinaida Ushakovan koti oli akateeminen. Äiti oli fyysikko, biologinen isä biologi ja isäpuoli patologian professori.

Ruotsista Zinaida kiinnostui teini-ikäisenä löydettyään pohjoismaiset tarut ja eepokset. Neuvostoliitossa saattoi seikkailla ja matkustaa mielikuvituksessaan, vaikka rajat olivat muuten kiinni.

Lukion jälkeen Zinaida alkoi opiskella ruotsia ja pohjoismaista kirjallisuutta. Opiskelujen ohessa hän tienasi rahaa Intouristin matkaoppaana. Opastettavat tulivat yleensä Ruotsista tai Norjasta, mutta heidän bussinsa ja bussikuskinsa Suomesta.

"Ihastuin noihin suomalaismiehiin, jotka selvisivät kaikesta, jopa ilman kielitaitoa."

Heistä tuli työtovereitani ja kavereitani.

Vuonna 1988 Zinaida sai opastettavakseen helsinkiläisen ainejärjestö Spektrumin opiskelijarevohkan. Yhteinen matka kulki Leningradista Baltian läpi Valko-Venäjälle. Matkan päätteeksi Zinaidalla oli 17 uutta ystävää ja kutsu Spektrumin vuosijuhlaan.

Ensimmäinen ulkomaanmatkallaan Zinaida ihastui itseään kaksi vuotta nuorempaan teekkariopiskelijaan Johan Lindéniin.

– Ai että mitä näin tässä opiskelijapojassa? Taisin nähdä äitini isän, samanlaisen luonnontieteilijän elämänasenteen. Olen aina pitänyt ihmisistä, jotka osaavat selvittää yksinkertaisesti ja ymmärrettävästi monimutkaisia asioita. Ja sitten oli… rakkaus.

Yhtä asiaa nuori fyysikkokaan ei osannut selittää – tai ei halunnut. Mitä tapahtuu venäläisnaiselle, joka ei osaa suomea, muuttaa lama-ajan Helsinkiin ja jonka erityisosaamista ovat Selma Lagerlöfin runous ja Andrej Tarkovskin elokuvat?

– Alku oli todella vaikea, en saanut töitä edes hampurilaisravintolasta.

Vanhemmuus synnytti proosan

Zinaida Lindénin halu kirjoittaa ruotsinkielistä proosaa syntyi yllättäen, kun hänestä tuli 30-vuotiaana äiti.

– Synnytin esikoisemme vuonna 1993. Kun hän oli neljän kuukauden vanha, kirjoitin ensimmäisen novellini. Paikkani sukupolvien ketjussa oli muuttunut, se pisti minut kirjoittamaan.

Ruotsinkielinen esikoiskirja ilmestyi vuonna 1996. Nyt takana on kuusi omaa kirjaa, monia käännöksiä ja useita kirjallisuuspalkintoja. Romaani Ennen maanjäristystä sai Runeberg-palkinnon vuonna 2005.

Tietokoneen näytöllä on auki uusin novellikokoelma, jonka ensimmäinen versio on parhaillaan kustantajalla luettavana.

– Tässä ammatissa ei voi oikein sanoa, koska seuraava kirja tulee vai tuleeko ollenkaan.

"Mietin usein jopa sitä, uskallanko sanoa itseäni kirjailijaksi."

– Se on niin suuri sana.

Ainakin yritys on kova. Zinaida saapuu joka arkiaamu työhuoneelleen ja alkaa kirjoittaa.

Työhuoneen ikkunasta näkyy yli satavuotiaan jugendtalon hiljaiselle pihamaalle. Naapurihuoneissa psykologit ja psykiatrit selvittävät ihmisen elämää omilla konsteillaan.

– Ja äänieristys on aika huono, Zinaida naurahtaa.

Tavallisten ihmisten diplomatia

Niin, se ihmisen ymmärtäminen ja selvittäminen. Maailma pakittaa parhaillaan kylmän sodan asetelmiin. Lindén miettii mistä aloittaisi, sillä aihe on vaikea.

– Me olemme imperiumin lapsia, halusimme tai emme. Imperiumilla on oma logiikkansa, tietynlainen messiaaninen viritys. Meissä on jollain lailla sisäänrakennettuna, että pelastamme maailman.

Zinaida miettii usein koulukavereitaan, miten heille oikeastaan kävi.

Ikäluokka oli vähän alta kolmekymppinen, kun Neuvostoliitto lakkasi olemasta.

– Minun tekisi mieli kirjoittaa luokastamme. Harva lännessä ymmärtää, millaisessa sekasorrossa Venäjä eli 1990-luvulla.

Venäjän 1990-luku tulkitaan usein yksioikoisesti demokratian voitoksi. Venäläisten näkökulmasta mihinkään ei voinut luottaa: rupla syöksyi, säästöt sulivat, keskiluokka köyhtyi ja valtion omaisuus katosi. Venäläisistä moni tukee Vladimir Putinia juuri siksi, että hän nosti Venäjän alennustilasta ja häpeästä.

Nyt käynnissä on massiivinen informaatiosota, jossa ensimmäisiä uhreja ovat totuus ja luotettavuus. Pahinta on, jos dialogi lakkaa. Jos venäläinen opiskelijaneito ei tapaa enää suomalaisia bussikuskeja. Jos suomenruotsalainen teekkariporukka ei uskaltaudu Venäjän-reissulle.

Zinaida puhuu tavallisten ihmisten diplomatiasta ja kertoo esimerkin. Lindénit menivät naimisiin Siuntion kartanossa, jonka Johanin täti Margareta Segersven omistaa. Kartano sijaitsi aikoinaan Porkkalan miehitysalueella, johon Zinaidan äidinisä päätyi sodan jälkeen töihin ja asui siellä vuoteen 1951 asti.

"Isovanhempiemme kohtalot ristesivät erikoisella tavalla, ja nyt olemme samaa sukua."

– Tällaiset kertomukset antavat uskoa suurvaltapolitiikan keskellä.

Zinaidan mukaan sekä elämässä että kirjoittamisessa on pohjimmiltaan kyse vuorovaikutuksesta.

– Ihmisten kohtaamisen ovat tärkeitä.

Maagisia kohtaamisia

Johan Lindén sai Åbo Akademista lehtorin paikan 1990-luvun lopulla ja perhe muutti Turkuun.

Yhtenä marraskuisena aamuna Zinaida odotti Turussa bussia.

– Ympärillä oli mykkyyttä ja pimeyttä – todella masentavaa. Sitten bussi tuli. Tunnistin kuljettajan heti, vaikka hän oli saanut lisää painoa ja edellisestä tapaamisesta oli 15 vuotta.

"Syöksyimme toistemme kaulaan ja muut bussissa olijat ihmettelivät, mikä noita kahta voi yhdistää."

Iloinen jälleennäkeminen Intourist-ajoilta tutun kuskin kanssa oli maaginen kohtaaminen. Yllättävän tapaamisen jälkeen Zinaidan alkoi kirjoittaa fiktiivistä novellia suomalaisesta bussikuskista ja venäläisestä naisesta.

Uuden novellikokoelman yksi hahmo on nunna, jonka esikuvan Zinaida kohtasi suomen kielen kursseilla Turussa.
Zinaida ja nunna ystävystyivät. Heillä oli yhteinen kieli, puola, jota Zinaida oppi lapsena sukulaisiltaan. Nunnan vaikutus Lindéniin oli vahva.

– Olen aina vieroksunut ihmisiä, jotka tietävät miten toisten pitäisi elää. Nunna hyväksyi maailman ja minut sellaisenaan, vaikka kaikki yritykseni uskoa ovat epäonnistuneet.

Uskomisessa epäonnistuminen ei ole estänyt Zinaidaa liittymästä Suomen ortodoksiseen kirkkoon ja käymästä aikuisena kasteella.

– Olen epäilijä, joka kunnioittaa ja hiukan kadehtiikin uskoa.

Hiljaisuus ja mikrofoni

Zinaida Lindén ymmärtää suomea, rakastaa sen ääkkösiä ja lupaa itselleen toistuvasti, että valloittaa sen vielä joskus käyttökielekseen.

Tähän asti jokin muut asiat ovat kiilanneet edelle. Vuosituhannen vaihteessa Lindénit asuivat pari vuotta Japanissa ja opettelivat japania.

– Usein sanotaan, että suomalaisia ja japanilaisia yhdistää hiljaisuus, mutta minun kokemukseni mukaan japanilainen ja suomalainen hiljaisuus ovat erilaisia.

Zinaida törmää Suomessa hiljaisuuteen, kun selviää että hänen suomensa on kankeaa.

– Suomeni on parhaimmillaan, kun istun junassa ventovieraan ihmisen kanssa, joka ei puhu muuta kuin suomea. Silloin minusta tulee hetkeksi vuolas suomen puhuja.

Zinaidalla ei ole mitään hiljaisuutta vastaan, sehän on kirjailijan työn ydintä. Kirjailijan ammatti on tosin muuttunut. Enää ei riitä, että kirjoittaa kammiossaan. Yleisö haluaa kokea kirjailijan myös elävänä ja puhuvana.

Entinen matkaopas löytää itsensä yhä useammin tutusta tilanteesta, jossa hänellä on mikrofoni kädessään ja malttamaton yleisö odottaa vetäviä tarinoita.

– Kirjailijana oleminen on niin henkilökohtaista ja intiimiä, että tilanne on melkein pelottava. Fiktio käsittelee aina jollain tavalla kirjailijaa itseään. Turistioppaana oli helpompaa.

Lapset lähtevät, hauva tuli

Lindénien poika opiskelee Helsingissä ja 16-vuotias tytär haaveilee vaihto-oppilasvuodesta. Zinaida tuskailee uutta tilannetta.

– Ehkä näin ei saisi sanoa, mutta elämä oli parempaa, kun lapset olivat pieniä. Onneksi hankimme koiran, se on nyt meidän vauvamme.

Zinaida Lindén ei halua olla äiti, joka roikkuu lapsissaan ja soittelee heille päivittäin.

– Lähinnä mietin sitä, millainen suhteestamme tulee, kun näemme enää harvakseltaan.

Venäläisessä perhekäsityksessä myös isovanhemmat ovat tiivis osa perhettä.

Zinaidan 77-vuotias äiti jäi viime vuonna eläkkeelle opetettuaan viimeiset parikymmentä vuotta englantia Pietarin teknisessä korkeakoulussa. Lindénit viettävät paljon aikaa Pietarissa.

Zinaida on syntynyt 29. joulukuuta 1963.

– Enää en jaksa välittää kovin paljon siitä, mitä muut ovat minusta mieltä. Kun katson tytärtäni, muistan millaista se oli. Olihan silloin kaunis ja täynnä energiaa. Mutta se epävarmuus.

Tunteella hyvä tulee

Kaikki epäröinti ei karise iän myötä. Miten käy Venäjän? Vieläkö kirjoja luetaan ja kustannetaan 10 vuoden kuluttua? Onko uusi novellikokoelma sittenkään valmis?

Neuvostoliitto oli suunnitelmatalous, jossa asioita oli pakko tehdä tunteella ja vaistolla. Zinaida opiskeli ruotsin kielen rakkaudesta muinaisskandinaavisiin Eddan runoihin.

– Neuvostoliitossa vieras kieli valittiin sen mukaan, mikä tuntui kiinnostavalta, tietämättä onko siitä mitään hyötyä elämässä.
Tämän enempää hyötyä on vaikea kuvitella: työ, aviopuoliso, uusi kotimaa ja kanava kommunikoida maailman kanssa.

Zinaidan elämä ja kertomukset todistavat, että maaginen kulkee innostuksen jalanjäljissä.

– Nykyään ollaan niin pragmaattisia. Kaikessa ajatellaan vain taloudellista hyötyä – myös Venäjällä.

Haastattelun aikaan työn alla ollut Zinaida Lindénin novellikokoelma ilmestyi keväällä 2016 nimellä Valenciana (Schidts & Söderströms).

Artikkeli on julkaistu alunperin ET-lehdessä 1/2015. Teksti on päivitetty 28.11.2016.

Laulaja Martti Syrjä, 57, on luonteeltaan spontaani taiteilija, rumpali Aku Syrjä, 57, harkitseva bisnesmies. Niin bändissä kuin kavereina he ovat aina löytäneet yhteisen sävelen. Serkusten ja yhtyeen vaiheista kertova dokumenttielokuva Eput saa ensi-iltansa 2.12.

Tämä vuonna 40 vuotta täyttävä suomirockin johtotähti Eppu Normaali syntyi, kun veljekset Martti ja Mikko ”Pantse” Syrjä sekä heidän serkkunsa Aku löivät musiikilliset hynttyynsä yhteen Tampereen kupeessa Ylöjärven Takamaalla.

Ylöjärvelle, Teivon teollisuusalueelle, yhtye on myös rakennuttanut tukikohdakseen Akun tehtaan. Isossa kompleksissa toimii Eppu Normaali Oy:n lisäksi kymmenkunta audiovisuaalisen alan yritystä.

Martti astuu sisään Akun tehtaaseen täsmälleen sovittuna aikana. Kädenpuristus on jämäkkä. Rokkari näyttää olevan hyvässä kunnossa vastaamaan juhlavuoden haasteisiin.

Aku odottelee toimistossaan rakennuksen kolmannessa kerroksessa. Sieltä käsin hän pyörittää toimitusjohtajana sekä bändin että Tehtaan liiketoimintaa.

Kuvausta varten Martti asettaa silmilleen mustat aurinkolasit, "työlasit", ja virittää kasvoilleen aseista riisuvan keikkavirneensä. Akulta pettää pokka, eikä varmaan ensimmäistä kertaa.

–Kun näyttelijä Matti Pellonpää pääsi teatterikouluun, hänen isänsä puuskahti, että mitä vaan typerämpää voidaan keksiä, niin siitä vain, Martti kertoo.

–Se on ollut aina myös Martin ja Eppu Normaalin johtotähti, Aku naurahtaa.

Martti Syrjä kertoo:

"Lapsena liittouduimme Akun kanssa isoveljeäni Mikkoa vastaan.

Aku asui Tikkakoskella, mutta vietti paljon aikaa Ylöjärvellä. Meillä kahdella oli erikoinen työnjako. Akulla on aina siistit vaatteet, jotka pysyivätkin siistinä joka tilanteessa. Jos vaikkapa löysimme sopivan kuralätäkön, Aku saattoi pohdiskella, että olisipa mukava kieriskellä siinä. Ja minä sitten mitään miettimättä hyppäsin siihen lätäkköön.

Aku on rauhallinen ja harkitseva, minä olen impulsiivinen ja vähän yllytyshullu.

"Aku on tasapainottava hahmo."

Mutta on Akulla temperamenttiakin. Se näkyy silloin, kun hän lopulta menettää hermonsa kestettyään pitkään toisten jankuttamista jostain sovituksen tai keikan yksityiskohdasta.

– Akulla on lempinimiä vaikka kuinka, mutta ne eivät kestä päivänvaloa, Martti sanoo.
– Akulla on lempinimiä vaikka kuinka, mutta ne eivät kestä päivänvaloa, Martti sanoo.

Aku on tasapainottava hahmo, ja se rooli sopii hänelle luontaisesti. Jokaisessa työporukassa tarvitaan hyvähermoinen tyyppi. Muut saavat sitten olla vähän enemmän taiteilijoita.

Minulla ei olisi toimitusjohtajan työhön vaadittavaa pitkäjänteisyyttä. Bisneksessä tarvitaan kärsivällisyyttä katsoa kuohuntavaiheiden yli.

MEILLE ON TÄRKEÄÄ tietää, millä vehkeillä soitamme ja mitä ominaisuuksia niistä saa irti. Alkuaikoina, kun ei ollut rahaa, rakensimme jopa oman äänentoistojärjestelmän.

Aku huomasi jossain vaiheessa 1980-luvun lopulla, että äänentoisto- ja valopalveluita tarvitaan ja että laitteiden vuokraaminen on parhaimmillaan ihan hyvää liiketoimintaa. Siinä vaiheessa meillä oli jo aika mittavat laitteet, mutta emme tarvinneet niitä kaiken aikaa. Tästä kaikki lähti.

Aluksi Aku toimi autotallistaan käsin, mutta tilat kävivät nopeasti liian pieniksi. Vaatimukset kasvoivat koko ajan, ja 2000-luvun alussa meidän piti miettiä, jatkammeko tosissamme vuokraamista. Päätimme jatkaa. Perustimme Akun tehtaan ja rakennutimme toimitilat tänne Ylöjärvelle.

"On meillä ollut kriisejä bändissä, mutta moneen työporukkaan verrattuna vähän."

Kun Suomessa järjestettiin Eurovision laulukilpailut, Akun tehdas vastasi valoista ja saliäänestä. Ja Akuhan sitä palettia pyöritti.

MINUN ON VAIKEA NÄHDÄ nähdä Akussa mitään eroa toisaalta serkkuna ja perheenisänä, toisaalta Eppu Normaalin rumpalina. Me kaikki olemme bändissä niin kuin olemme muutenkin.

Aku on ottanut rauhallisen luonteensa mukaisen aseman porukassa. Voihan hänellä olla yhtyeen ulkopuolelle jokin tiukan bisnesmiehen rooli, mutta sitä puolta minä en näe.

Toki meillä ollut bändissä kriisejä vuosikymmenten varrella, mutta moneen muuhun työporukkaan verrattuna niitä on ollut harvinaisen vähän.

Aku on toiminut herättelijänä. Vaikeina vuosina hän ehdotti Eppu Normaalin alasajoa ja määrittelemättömän tauon aloittamista. Bändin keikat ja levynteko pyörivät silloin tahdostamme riippumatta. Meitä ahdisti monotoninen aikataulupaine, joka ei enää sopinut bändin henkiseen tilanteeseen. Vietimmekin sitten aika pitkään hiljaiseloa.

Yhden albumimme nimi on Aku ja köyhät pojat. Se tulee ihailemamme CCR-yhtyeen levystä Willy and the Poor Boys. Koska Aku on bändin kassanhoitaja, totta kai se tarkoittaa, että hänellä on kaikki rahat eikä meillä muilla pojilla mitään.

SUKULAISUUSSUHTEEN, pitkän ystävyyden ja Eppu Normaalin lisäksi Akua ja minua yhdistää moottoripyöräily. Teemme joka vuosi yhden tai kaksi reissua Eurooppaan. Olemme ajelleet Italiassa, Ranskan Alpeilla ja Korsikalla.

"Akun kanssa on terapeuttista reissata."

Viimeksi ajoimme pyörät aikaisin keväällä kotiin Espanjasta, jonne ne oli viety rekan kyydissä. Ensi huhtikuussa lähdemme vähän etelämmäs Espanjaan. Näin pystymme venyttämään ajokautta. Ajaessa ei tule ajatelleeksi työasioita, mikä on hänelle varmaan hyvin tarpeellista, koska hän on niin voimakkaasti kiinni firman bisneksissä.

Akun kanssa on terapeuttista reissata. Minulle Aku on paras mahdollinen matkakumppani, sillä siedämme toisiamme harvinaisen hyvin. Jo bändin alkuaikoina, kun meillä ei ollut varaa ottaa jokaiselle omaa hotellihuonetta, olin aina Akun kanssa samassa.

Ajaessa juttelemme koko ajan kypäräpuhelimien kautta. Harvemminhan kaksi kaveria istuu nokikkain puhumassa kymmenen tuntia, mutta tien päällä olemme yhdessä luonnostaan. Voimme jutella yksityisasioista, ajamisesta, maisemista, välillä bändin touhuista ja vaikka politiikasta.

Aku on kuskinakin rauhallinen ja itseensä luottava. Tosin hän on vähän nopeampi kuin minä ja häipyy välillä horisonttiin. Siellä hän sitten odottelee minua."

– Tässä asennossa pystymme lukemaan toistemme ajatukset, Martti vitsailee.
– Tässä asennossa pystymme lukemaan toistemme ajatukset, Martti vitsailee.

Aku Syrjä kertoo:

"Martilla on monessa asiassa vain ykkösiä tai nollia. Täysillä tai ei mitään.

Hän tekee kaiken isosti. Kun pikkupoikina ostimme irtokarkkeja, Martti ei tyytynyt pariinsataan grammaan, vaan osti kaksi kiloa.

Moottoripyörällä ajo on tästä poikkeus, hän ei ole mikään hurjastelija. Hän nauttii ajamisesta, mutta vain silloin, kun tietää menon olevan turvallista.

Yhdessä vaiheessa, kun kaasuttelimme vähän reippaammin, Martti kaatui ja loukkaantui. Sen jälkeen hän tuli varovaisemmaksi ja alkoi ennakoida tilanteita enemmän.

MARTTI ON HYVIN empaattinen lähimpiään kohtaan. Hän kantaa heistä huolta omalla tavallaan. Jos joku on enemmän tunneihminen kuin toinen, Martin voisi määritellä tunneihmiseksi.

Lopetimme lukion ja heittäydyimme musiikin vietäväksi yhtä aikaa. Emme alussa osanneet suhtautua soittamiseen muuten kuin että se oli hemmetin hauskaa. Meni aikaa ennen kuin uskalsimme kirjoittaa papereihin ammatiksi ’muusikko’, kun olimme siihen saakka kirjoittaneet ’sekatyömies’.

”Martti olisi voinut menestyä piirtäjänäkin.”

Martin kontolle lankeavat keikoilla välispiikit ja kommunikointi yleisön kanssa. Hän on siihen tarpeeksi hullu irrottelija, asenteeltaan edelleen sama alkuaikojen punkrokkari. Se ei ole huomionkipeyttä, sitä että hänen olisi pakko päästä esiintymään. Kyse on uskalluksesta ja heittäytymisestä.

Martti toteuttaa itseään rock-laulajana, mutta yhtä hyvin hän voisi menestyä piirtäjänäkin. Hän on taiteillut levyjemme kansia ja kuvittanut äitinsä Kirsi Kunnaksen lastenkirjan Puupuu ja käpypoika.

2000-LUVUN TAITTEESSA Martille sattuivat hankalat vuodet, oli avioero ja alkoholilla läträämistä. Käsittelimme asiaa bändissä, mutta emme ylireagoineet. Itse luotin vahvasti siihen, että hän selättää vaikeutensa tavalla tai toisella.

Ei Martti ihmisenä siinä vaiheessa miksikään muuttunut. Jokainen tietää, että humalassa käyttäytyminen ailahtelee, ja meillä kaikilla oli alkoholista vankat kokemukset.

”Martti ei selittele rupisia riimejään.”

Martti on biisiemme sanoittaja. Hän varmasti peilaa teksteissään omaa elämäänsä, niin kuin useimmat lauluntekijät, mutta hän ei ole koskaan selitellyt "rupisia riimejään".

Itse en kiinnitä teksteihin paljonkaan huomiota. Minulle laulu on paljon enemmän rytmiikkaa kuin sisältöä, varsinkin soittotilanteessa eläytyessäni.

Tämä ei tarkoita, ettenkö arvostaisi Martin lyriikkaa, onhan hän saanut sekä Junnu Vainio että Reino Helismaa -sanoittajapalkinnon. Esimerkiksi Murheellisten laulujen maassa hän sukeltaa hienosti sisään suomalaiseen sielunmaisemaan.

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 18/2016.

Dokumenttielokuva Eput saa ensi-iltansa 2.12.

Santtu Luoto: Eppu Normaalin tarina – 40 vuotta tiimalasin santaa. WSOY.

Hilla Blomberg aloittaa aamunsa sydämellä, joka sykkii iloa. Loppuunpalamisen jälkeen hän on vähä vähältä vahvistunut. Usein arki sujuu jo kuin tanssi. Eikä askelten aina tarvitse mennä kohdalleen. Riittää, kun luottaa itseensä ja uskaltaa heittäytyä elämän syliin.

Nyt tapahtuu kummia: vaihdan roolia Aamu sydämellä -ohjelmasta tutun Hilla Blombergin, 55, kanssa. Hän on se toimittaja, joka ohjelmaa katsomme YLE:n ykköskanavalta sunnuntaiaamuisin. Siinä hän kuuntelee meitä taviksia, jotka olemme jollakin tavalla selvinneet monenmoista kriiseistä: sairauksista, läheisten kuolemasta, sairauksista, vammautumisista...

Minä olen nyt haastattelija ja Hilla saa kertoa on tarinansa. Emme ole studiossa, mutta Yleisradion tiloissa kuitenkin. Työmaakuppilassa on lounaan syöjiä, ja myös Hillalla on höyryävä lautanen edessään.

"Vaikeista ajoista voi oppia. Mutta pitää osata pyytää apua."

Hilla, olet puhunut paljon työuupumuksestasi myös julkisesti, miksi?

– Kun olen itse käynyt läpi vaikean burnoutin, kerron mielelläni muille, että siitä voi myös selvitä. Jokaisen elämässä on yllättäviä käännekohtia, vaikeita aikoja. Niistä voi oppia. Mutta pitää osata pyytää apua.

Olenko tulossa hulluksi?

Hilla on aina ymmärtänyt, että kenelle tahansa voi tapahtua elämässä notkahduksia. Niin monet haastateltavat kertoivat oman elämänsä pohjakosketuksista ja myöhemmin Aamu sydämellä -ohjelmassa. Mutta eihän hän voinut kuvitella, että hän joutuisi kokemaan sellaisen itse, syvästi.

Oli kesä 2005. Hilla teki YLE:n Suomi liikkuu -ohjelmaan kuuluvaa Syke sytyttää -ohjelmasarjaa. Siinä oli mukana myös presidentti Tarja Halonen. Naiset kävelivät Helsingin Seurasaaressa. Hilla puuskutti, hänestä tuntui, ettei henki kulje.

– Presidentti kysyikin, että mikä mahtaa olla toimittajan oma kunto? Sanoin, että en tiedä. Arvelin, että se olisi allergista astmaa.

"Tein päivät hulluna töitä ja yöt hikoilin unettomana. Sydän tykytti, itketti."

Tilanne oli Hillalle, liikuntatieteen maisterille, kovin outo. Hänellä on aina ollut hyvä fyysinen kunto. Hän on liikkunut paljon: juossut, hiihtänyt, suunnistanut, uinut... Urheillut ihan tosissaan, kirinyt aikanaan 400 metrin aitoja Tuija Helanderin perässä, ollut Jukolan viestissä kilpailemassa.

Puuskutusoireiden rinnalle tuli muitakin ikäviä tuntemuksia.

– Tein päivät hulluna töitä ja yöt hikoilin unettomana. Kurkku oli tulipunainen. Sydän tykytti, miten sattui, ja itketti. Ajattelin, että olen tulossa hulluksi.

Hilla oli tuolloin 45-vuotias kahden tyttären äiti. Hän ajatteli, että kyseessä voisi olla vaihdevuodet.

Unettomuus aiheuttaa mielialan laskua, joten Hilla huolehtii, että saa kunnon yöunet ja joskus vartin torkutkin kesken päivän.
Unettomuus aiheuttaa mielialan laskua, joten Hilla huolehtii, että saa kunnon yöunet ja joskus vartin torkutkin kesken päivän.

Kun hän kesäloman jälkeen palasi töihin, hän ei kyennyt mihinkään.

– Jouduin olemaan kaksi kuukautta pois töistä, minulle tuli totaalinen burnout. Paha masennus.

YLE:n kuppila alkaa tyhjentyä. Lounasaika on ohi. Hillan lautanen tyhjä.

Verikokeisiin, mars!

Ensimmäiseksi työterveyslääkäri määräsi verikokeisiin. Niistä selvisi, että kilpirauhasarvot olivat aivan pielessä.

– Kilpirauhastulehdus edisti loppuunpalamista. Olin jo niin väsynyt valvomisesta ja hikoilusta ja muista vaivoista. Unettomuus vaikutti mielialaani. Tein paljon töitä, mutta en niin hirmuisesti, että ne yksin olisivat väsyttäneet minua. Minähän olen aina tehnyt paljon hommia.

"Oli liian monta rautaa tulessa."

Nyt terve-Hilla tietää, ettei nuorempana osannut pitää rajojaan, vaan hänen suustaan pääsi kyllä-sana aina, kun häntä pyydettiin johonkin. Nuorena kätensä nousi myöntymisen merkiksi, kun yhdistyksissä tarvittiin puheenjohtajaa. Nyt hän on ottanut käyttöönsä myös ei-vastauksen.

Sairastumisensa aikoihin naisen mieltä vaivasivat monet käytännön asiat. Silloisella avopuolisolla ei ollut töitä. Oli huoli taloudesta. Lapset olivat pieniä, omakotitalon remontti oli menossa. Mieltä askarrutti myös omien vanhempien tilanne. Nilkka- ja polvivaivat, leikkaukset ja toipumiset lisäsivät stressiä. Vaivoja oli päällekkäin. Työ – muiden tarinoiden kuuleminen – välillä raskasta, jos ihmisten kohtalot jäivät mieleen pyörimään.

– Oli liian monta rautaa tulessa, Hilla myöntää.

Armotonta itseruoskintaa

Burnout on tunnollisen ihmisen tauti. Tyypillistä on, että sairastunut syyttää kaikesta helposti itseään. Niin teki myös Hilla.

– Masentuneena ajattelin, että olen mokannut kaiken itse, että olen tosi huono.

Aina niin elämänmyönteisen Hillan usko omaan itseensä ja tulevaisuuteen alkoi hiipua. Häntä oli kouluaikana Kankaanpäässä aina kannustettu harrastamaan ja tuettu kaikin keinoin. Jos äiti joskus napisi siitä, että tyttö oli koko ajan menossa, sanoi isä, että tyttö saa harrastaa, miten paljon tahtoo.

Nuorena Hillasta tuntui, että hänellä on miljoona mahdollisuutta, ja hän haluaa toteuttaa haaveitaan. Kun ei ensi yrittämällä päässyt oikeustieteelliseen, hän aloitti opinnot liikuntatieteellisessä. Opiskeluaikana hän näytteli Jyväskylän ylioppilasteatterissa ja unelmoi näyttelijän urasta, pyrkikin kerran teatterikorkeaan.

"Minulla oli itsetuhoisia ajatuksia. En osannut iloita mistään."

Ikiliikkujalle tuli pysähdys

Itsetunnon piti olla kohdallaan, mutta jotenkin se keikahti noin 10 vuotta sitten. Hillan täytyi omasta mielestään kaikki, tehdä aina oikein. Hän tahtoi voittaa, kuten urheillessaan, olla aina paras. Hän ylisuoritti ja katsoi masentuneena elämäänsä vähän niin kuin kuvaruudun takaa: se olen kyllä minä, mutta niin etäinen ja pieni. Suomen ensimmäisestä naispuolisesta urheiluselostajasta tuntui, että hän selostaa omaa elämäänsä.

Kukaan ei etukäteen aavistanut, että Hilla – iloinen ikiliikkuja – uupuisi ja masentuisi.

– Minulla oli itsetuhoisia ajatuksia. Olin niin väsynyt kaikkeen, että ajattelin: parempi, kun leikkaisivat kurkun poikki. Sitten ei tarvitsisi ikinä enää tehdä mitään.

Kahden tyttären äiti ei osannut iloita mistään, ei edes lapsistaan, joiden syntymät olivat olleet hänelle maailman hienoin asia. Huono äitikin, sellainen Hilla päätteli olevansa.

– Koko ajan musta kasetti soi päässä. Se oli pelottavaa – kuolemanvaarallista. Sain juuri ja juuri haettua postin laatikosta, mutta en kyennyt lukemaan mitään. Ajattelin, etten koskaan pääse palaamaan työelämään.

Ensin apua mielialalääkkeistä

Hilla haki apua. Työpaikkalääkäri suositteli mielialalääkkeitä. Ja Hilla sanoi kiitos kyllä.

Hän ei ole koskaan kammoksunut käyttää niitä. Hän oli saanut niistä avun jo kerran aikaisemmin, tinnituksesta johtuvan unettomuuden aiheuttamaan masennukseen, ja myöhemmin ne helpottivat vaihdevuosivaivojakin.

– Ne tehoavat minuun.

"Onnellista elämää ei saa päivässä. Täytyy antaa itselleen aikaa toipua."

Lääkkeet eivät olleet kuitenkaan ainoa keino selvitä pohjalta maan pinnalle. Tarvittiin keskusteluapua ja lääkärin rohkaisuja.

– Kävin työterveydessä muutaman kerran kysymässä, että koska tämä musta putki loppuu. Minulle sanottiin, että oloni kohenee, mutta siihen menee noin kahdeksan viikkoa. Aloin oikein laskea päiviä. Sillä tavalla, vähän kerrallaan sain taas otteen elämästä. Eihän onnellista elämää saa päivässä, hokkuspokkus-keinoja kun ei ole olemassa. Täytyy antaa itselleen aikaa toipua.

– Oli hyvä tietää, että kun jaksan levätä, masennus menee ohi. Sain voimaa metsälenkeistä ja ulkoilusta. Työpaikalta tuli ymmärrystä, sekin oli tärkeää. Tosin joku saattoi ihmetellä, että olin niin pitkään pois. Oman heikkouden hyväksyminen vei aikaa.

Toipumisessa tarvittiin myös ripaus eteläpohjalaista sisua.

– Vaikka luulee olevansa kehärääkki, niin masennuksesta tullaan takaisin. Minä olen selviytyjä – monet ovat, Hilla uskoo.

Häntä hirvitti mennä töihin, koska kuvitteli, ettei kykene mihinkään. Työ on kuitenkin aina ollut hänen tukipilarinsa.

Hilla on kiitollinen työnantajalle, joka antoi hänelle aikaa totutella työssäoloon. Pikkuhiljaa hän sai itsetuntoa. Puolen vuoden päästä hän oli jo studiossa haastattelemassa vieraitaan.

Huolet kuuluvat elämään

YLE:n kuppilassa väki vaihtuu. Vuorot loppuvat, uudet alkavat. Väkeä virtaa ulos ja sisään.

Hilla Blombergin elämässä on ollut burnoutin jälkeen muitakin mutkia, mutta hän on selvinnyt niistä ajan kanssa. Erostakin, vaikka Hilla olisi halunnut jatkaa edes lasten takia.

Ehkä hän ei enää pelkää elämää, elää paremmin tässä hetkessä ja uskoo, että asiat järjestyvät.

"Oli vaikea hyväksyä omaa rapautumistaan."

Reilu vuosi sitten Hilla antautui tanssin vietäväksi. Mutta ryhmäliikuntaan lähteminen oli vaikeaa.

– Olin lihonut parikymmentä kiloa, koska en liikkunut jalkaleikkausten ja muiden murheiden takia. On vaikea hyväksyä omaa rapautumistaan, iästä johtuvia remppoja. Ajattelin, että en kuitenkaan osaisi mitään.

Hilla on saanut tanssiharrastuksen myötä paljon uusia kavereita. Tanssiporukka on hitsautunut iloiseksi yhteisöksi.
Hilla on saanut tanssiharrastuksen myötä paljon uusia kavereita. Tanssiporukka on hitsautunut iloiseksi yhteisöksi.

Tanssijan itsetunto oli kadonnut, vaikka Hilla oli opiskeluaikana tanssinut sambaryhmässä, tehnyt koreografioita ja menestynyt diskomusiikin piirimestaruuskilpailussa.

Elämä maistuu taas

Heti ensimmäisen tanssitunnin jälkeen Hilla löysi elämäänsä ihan uuden rytmin. Siitä hetkestä on nyt reilu vuosi.

– Menin tyttäreni kanssa tunnille. Asetuin takariviin. Yllätykseksi huomasin, että pysynkin mukana ja nautin siitä. Aina ei tarvitse olla paras tai täydellinen – ja liikkeitä voi soveltaa oman kunnon mukaan.

– Itseluottamukseni lähti kasvamaan kohinalla. Olen saanut muutaman kilon pois. Läskien seasta alkaa tulla lihaksia. Tunneilla on mukavaa porukkaa ja kannustava yhteishenki.

Teemme lähtöä. Hilla vie likaiset astiat hihnalle, joka kuljettaa ne tiskattaviksi. Huomenna jokainen saa ateriansa puhtaalta lautaselta olipa sitten nälkä tai ei.

Ja jos ei mikään maistu, tulee vielä toisenlaisiakin päiviä. Hilla tietää sen. Hän uskaltaa haukata elämästä jo isoja palasia.

 

Artikkeli on alun perin julkaistu ET Terveys -lehden numerossa 2/2015.

Näistä Hilla saa voimaa

1. Kuorolaulusta. Hilla laulaa kahdessa kuorossa, ennen alttoa, nykyisin sopraanoa.
2. Ihmisistä ja heidän tarinoistaan, elämän teatterista.
3. Heittäytymisestä uusin asioihin.
4. Omasta kehosta.
5. Teatterista.
6. Hyvistä yöunista.
7. Villakoira Ronjasta.
8. Liikunnasta.
9. Omista lapsista.

Salme Olmalalla ei ole oikein ketään, kenen kanssa viettää joulua tai äitienpäivää. Yksinäisyydestään huolimatta hän jaksaa hakea elämäänsä mielekkyyttä.

"Yhtenä jouluna katoin itselleni herkkupöydän, mutta tuntui, että kaikkea oli liikaa, eikä yksin syöminen innostanut. Joulukoristeita en enää vuosiin ole jaksanut asetella. Vain ovikoristeen laitan. Myös äitienpäivät ovat vaikeita."

Näin sanoo 82-vuotias helsinkiläinen Salme Olmala, joka on jäänyt kahdesti leskeksi ja jonka tytär on vieraantunut äidistään niin, että Olmala on viimeksi nähnyt lastaan nelisen vuotta sitten.

– Minulle yksinäisyys on elämänkumppanin, lapsen läheisyyden ja puhetoverin puutetta. Ja turvattomuuttakin se on, ajoittain myös toivottomuutta.

"Jos tulee tilanne, etten enää pärjää yksin, matkustan Sveitsiin hankkimaan eutanasian."

Viimeinen vaihtoehto

Eniten Olmala pelkää sitä, ettei hän enää kykene toimittamaan asioitaan itse.

– Voi kenties kuulostaa rankalta, mutta olen pannut rahaa syrjään eutanasiaa varten. Jos tulee sellainen tilanne, etten enää pärjää yksin, matkustan Sveitsiin eutanasiaa varten. Olen miettinyt tämän järjellä läpi. Minulle se on vain turvatoimi.

Lue myös: Yksinäisyys tappaa useammin kuin ylipaino

Yksinäisyys on ollut Salme Olmalalle pitkäaikainen seuralainen. Hän jäi ensimmäisen kerran leskeksi alle kolmekymppisenä, kun puoliso menehtyi sydänveritulppaan.

Farmaseutin työ ja uusi avioliitto lievittivät surua, kunnes syöpä vei toisen aviomiehen. Tytär oli jo kadonnut maailmalle ja eläkevuodet söivät pohjan sosiaalisilta suhteilta.

– Onhan minulla toki muutama ystävä. Erään löysin sanomalehden ilmoituksella 1980, kun etsin matkakumppania Yhdysvaltain reppureissulle. Matka meni hienosti, ja siitä asti olemme pitäneet yhteyttä, nykyisin tosin lähinnä soittelemme.

"Vaihdan kuulumiset virastoihmisten ja hyvänpäiväntuttujen kanssa."

Salme on ollut siitä onnekas, että hänellä ei ole ollut kovin vakavia terveysongelmia.

– Käyn kerran viikossa kuntosalilla ja sängyllä teen venytyksiä. Asioilla käyminen on sekin liikuntaa ja mielenvirikettä. Virastojen ihmiset tai taloyhtiön pihalla tapaamani hyvänpäiväntutut ovat niitä, joiden kanssa vaihdan kuulumiseni.

Matkalle tekee mieli

Salme Olmala ei ole luovuttanut. Hän hakee elämänsisältöä luovan kirjoittamisen kurssilta, liikunnasta, kotitöistä ja esimerkiksi television luonto-ohjelmista.

– Nyt tiedossani on eräs uusi tuttavuus, rouva, jonka kanssa olen pitänyt yhteyttä. Suunnittelemme jo yhteistä matkaa. Olen toiveikas!

"Yksinäisen pitää olla rohkea ja sinnikäs."

Kerran Olmala tapasi kadulla kivan nuoren naisen, vapaaehtoistyöntekijän HelsinkiMissiosta.

– Sieltä on käynyt mukavia ihmisiä auttelemassa minua kirjahyllyn pystytyksessä tai lääkkeiden noutamisessa. On hienoa, että tällaista apua on olemassa niille, joilla ei ole ketään, keneltä kysyä.

Salme Olmala sanoo, ettei yksinäisyys ole sammuttanut hänen elämänjanoaan.

– Etsin elämisen arvoisia asioita. Yksinäisen pitää olla rohkea ja sinnikäs. Sellainen minä olen.

 

Haluatko Salme Olmalan ystäväksi? Hänen yhteystietonsa saat jutun kirjoittaneelta toimittajalta: essi.kahkonen@pp.inet.fi.

Artikkeli on alun perin julkaistu ET Terveys -lehden numerossa 5/2016.