Kajaanilainen Tuomo Seppo on lahjoittanut valtavan taidekokoelmansa Ateneumin taidemuseolle. Helmikuusssa 2017 avautuva näyttely tuo työt yleisön nähtäväksi. ET-lehden haastattelussa vuonna 2014 Seppo kertoi, miten hänestä tuli taiteen kerääjä.

Vuonna 1937 syntynyt Tuomo Seppo työskenteli oppikouluiässä kukkakaupan lähettinä. Jo ensimmäiset tienestinsä hän sijoitti kuvataiteeseen: hän hankki kajanilaista Usko Nyströmiä ja helsinkiläistä Tuulikki Pietilää, jonka näyttely saapui parahiksi Kajaaniin.

Herätys kuvataiteeseen oli tullut kavereiden kotoa. Tuomo huomasi viihtyvänsä Reutereilla ystäviensä isän eli ”Papan” kanssa. Pappa oli legendaarinen Einar Reuter alias H. Ahtela, joka tunnetaan muun muassa Helene Schjerfbeckin elämäkerturina, sydänystävänä ja keräilijänä.

Kun Reuter maalasi ateljeessaan, Tuomo sai luvan olla paikalla ja nuuhkia öljyvärien huumaavaa tuoksua.

– Reuter oli minulle hyvän, ankaran maun esikuva.

Toinen tärkeä nuoruusvuosien kyläpaikka oli Kajaanin seminaarin musiikin lehtorin Eero Sipilän ja hänen Saima-vaimonsa luona. Siellä Tuomo sai ensikosketuksen Ina Collianderin puupiirroksiin, joita hänellä on nykyään Suomen suurin kokoelma.

Lukion jälkeen Tuomo Seppo suuntasi isänsä jalanjäljissä teologiseen, mutta tuli pian katumapäälle ja hakeutui salaa Oulun opettajankoulutuslaitokseen. Isä oli vihainen.

– Hän totesi, ettei ollut kouluttanut lapsiaan ylioppilaaksi sen takia, että heistä tulisi kansakoulunopettajia.

Kansakoulunopettajana Tuomo Seppo kuitenkin viihtyi kymmenisen vuotta ja alkoi ostaa muun muassa Ina Collianderin taidetta. Heistä tuli myös kirjeenvaihtoystävät, vaikka ikäeroa oli yli 30 vuotta.

– Ina valitteli aika paljon elämänsä vaikeutta. Mitä minä kaksikymppinen tynnyrissä kasvanut poika osasin hänelle vastata? Ilmeisesti jotain, kun kirjeenvaihto jatkui hänen kuolemaansa asti.

Kokoelma ystävyydestä

Tuomo Seppo mietti vakavissaan myös oopperalaulajan uraa, mutta musiikki pysyi lopulta harrastuksena. Kuopusta tarvittiin Kajaanissa leskeksi jääneen äitinsä apuna.

Tuomo hankki itselleen ja äidilleen yhteisen omakotitalon vuonna 1973 aloitettuaan Kajaanin lyseon ranskan ja englanninkielen lehtorina.

Elämässä alkoivat taiteen ja toimeliaisuuden täyttämät vuodet. Tuomo Seppo kasvatti koiria, kanoja, kukkia ja tuhansia abiturientteja. Lisätuloja hän hankki kesäisin preppauskursseilta, Lapin hillasoilta, torikaupasta ja ikäihmisten mökkitalonmiehenä. Joulun aluset kuluivat aamuöitä myöten kukkakaupan kiireapulaisena.

Pääosa vakituisista ja satunnaisista tuloista meni taiteen hankkimiseen.

– Moni sanoo, ettei heillä ole joutilasta rahaa taiteeseen. Minulle taide on ollut aina ykkösasia. Minulla ei ole ollut ylimääräistä rahaa kenkiin, vaatteisiin eikä matkusteluun. Olen ollut hirveän hyvä pihistämään.

Tuomo Sepon ei ollut tarkoitus kerätä taidekokoelmaa, mutta niin siinä vain kävi. Teoksia on kertynyt vuosikymmenten saatossa yli 1700.

Tuomo on kerännyt taidetta omalla tyylillään ja maullaan. Kun hän kiinnostuu jostain taiteilijasta, hän opiskelee ensin tämän taidetta ja tuotantoa. Sitten hän ottaa yhteyttä taiteilijaan ja pyytää lupaa tulla tutustumiskäynnille. Monet näistä käynneistä ovat johtaneet taidekauppoihin ja vuosikymmenten mittaiseen ystävyyteen.

Tuomo Sepon laajaan ystäväpiiriin ovat kuuluneet Collianderin lisäksi muun muassa Tapani Raittila, Aimo Kanerva, Pentti Kaskipuro, Outi Heiskanen, Veikko Vionoja, Anitra Lucander, Reino Hietanen, Nina Terno, Niilo Hyttinen ja Marjatta Hanhijoki. Hänen suhteistaan ovat hyötyneet myös Kajaanin kaupunki ja Kajaanin seurakunta, joille Tuomo on hankkinut taidetta.

Tuomo Sepon kokoelman parhaita paloja on ollut esillä Oulun taidemuseossa jo neljän näyttelyn verran. Tänä kesänä kokoelman helmet ovat ensi kertaa näytillä kotikaupungissa Kajaanissa. Näyttelyn ripustus alkaa tuota pikaa.

– Olen ripustanut työt jo mielessäni. Jos uni ei ota tullakseen, en laske lampaita vaan ripustan tauluja.

Artikkeli on alun perin julkaistu ET-lehden numerossa 10/2014.

"Ainutlaatuinen näkökulma 1900-luvun taiteeseen"

Tuomo Sepon Ateneumille lahjoittamassa kokoelmassa on liki 2000 työtä, joita taidemuseo luonnehtii verkkosivuillaan: Sepon herkkä ja henkilökohtainen kokoelma avaa ainutlaatuisen näkökulman suomalaisen 1900-luvun taiteen historiaan. Kokoelman selkärangan muodostavat Ina Colliander, Reino Hietanen, Pentti Kaskipuro, Tapani Raittila, Nina Terno ja Ellen Thesleff."

Tuomo Sepon kokoelman töistä koottu näyttely Valo muuttaa kaiken Ateneumin taidemuseossa 28.2.–16.4.2017

 

 

Mikä yhdistää Mannerheimia ja Akseli Gallen-Kallelaa? Molemmat keräsivät ryijyjä. Varkautelainen Tuomas Sopanen, 70, kulkee heidän jalanjäljissään. Hänellä on 451 ryijyä.

Rakkaus ryijyihin roihahti 1997.

– Olin pitkään ajatellut, että moderniin tupaamme sopisi hyvin vanha ryijy. En kuitenkaan etsinyt sellaista aktiivisesti. Kerran Helsingin Kruununhaassa kävellessäni kuitenkin näin nyt jo lopettaneen Antik Oskarin ikkunassa ryijyn. Ajattelin heti, että se sopisi hyvin tupaamme. Yksinkertainen kuvio viehätti minua. Näin jo ryijyn ruokapöydän päädyssä. Se olisi aina edessäni syödessäni, Tuomas Sopanen , 70, muistelee.

– Kauppias huomasi heti, että kyseessä oli heräteostos. Hän kyseli, oliko minulla todella paikka ryijylle ja mitä muut sanovat. Sitten hän kertoi, että ryijy on varattu jollekin ulkomaalaiselle, mutta voisin kuukauden kuluttua kysyä uudelleen. Niin tein ja sain ryijyni ostettua.

Jugendryijyssä on tyypillistä kierteinen tyylitelty kasvivaihe. Väinö Blomstedt suunnitteli Punainen-ryijyn jo 1905, ja se on mallistossa vieläkin.
Jugendryijyssä on tyypillistä kierteinen tyylitelty kasvivaihe. Väinö Blomstedt suunnitteli Punainen-ryijyn jo 1905, ja se on mallistossa vieläkin.

Nykyisin 451 ryijyä omistavan Tuomas Sopasen mielestä ryijy on kansantaidetta parhaimmillaan.

Jo hänen lapsuudenkodissaan Varkaudessa oli seinällä ryijy, kuten lähes kaikissa kodeissa 1950-luvulla. Lapsuudenryijy oli vuodelta 1891, tumma, kulunut ja paikattu. Mutta siitä jäi pikkupojan mieleen kunnioitus käsityötä kohtaan.

Liekki lahjaksi

Vuonna 1980 Tuomas Sopanen väitteli tohtoriksi aiheenaan itävä ohranjyvä. Väitöskirjan kunniaksi isosisko osti hänelle ryijyn. Kotiin tuli Liekki , jonka Akseli Gallen-Kallela suunnitteli Pariisin maailmannäyttelyyn vuonna 1900.

– Viisitoista vuotta sitten minulla oli 25 ryijyä, joita pyydettiin Heinolaan näyttelyyn. Aloin ajatella ryijyn kehityskaarta vene- ja sänkypeitosta upeaksi taidetekstiiliksi. Kolmessa vuodessa metsästin 200 ryijyä. Halusin kokoelman, jonka avulla voisin esitellä suomalaisen ryijyn koko historian. Siksi hankin myös moderneja ryijyjä ja sellaisiakin, joista en pitänyt.

Vanhat kansanomaiset ryijyt maksoivat tuolloin 500–1 000 euroa. Hintaluokka on edelleen sama.

Uhra Simberg-Ehrström: Kupari, 1968.
Uhra Simberg-Ehrström: Kupari, 1968.

Helmiä huutokaupasta

Sopanen muistaa nopeasti mehukkaimmat ryijyhankintansa.

– Ostin helsinkiläisestä huutokaupasta Väinö Blomstedtin 1906 suunnitteleman Hevoset -ryijyn. Olin innoissani suuresta, hyväkuntoisesta ja harvinaisesta jugendryijystä. Se oli kallis, 4 000 euroa.

Ruotsista löytyi 1700-luvun lopulla kudottu keskisuomalainen elämänpuuryijy.

– Huusin sen huutokaupasta puhelimitse pelkän kuvan perusteella. Nähdessäni koristeellisesti kuvioidun harvinaisen nurjan puolen riemastuin hirveästi. Halusin nimittäin kokoelmiini vippeläisryijyn, jonka nukaton puoli on koristeltu värillisin raidoin. Ruotsista saadun ryijyn nukaton puoli muistuttaa hieman vippeläisryijyä.

– Ryijy on lämmin ja taiteellinen kokonaisuus, joka ilmaisee menneiden sukupolvien tuntoja, Tuomas Sopanen tiivistää.
– Ryijy on lämmin ja taiteellinen kokonaisuus, joka ilmaisee menneiden sukupolvien tuntoja, Tuomas Sopanen tiivistää.

Kolmas herkkupala on Hugo Simbergin tyttären Uhra Simberg-Ehrnströmin Oras vuodelta 1970.

– Se oli huutokaupassa vaatimattomasti rullalle käärittynä. Nurjalle puolelle ommellussa lapussa kerrottiin ryijyn olevan ensimmäinen kappale tätä mallia. Taiteilija kävi päivittäin keskustelemassa kutojan kanssa, joten joka nukka on kohdallaan. Huutokaupassa eivät mainostaneet tätä lappua, joka on hyvin harvinainen.

Ryijytrio omin käsin

Sopasen mukaan ryijyt eivät ole läheskään yhtä kalliita keräillä kuin taulut.

– Uusi täysikokoinen ryijy maksaa 3 500–5 000 euroa. Moderneja ryijyjä ei tarjota huutokaupoissa edullisesti, sillä omistajat eivät ole vielä luopumassa niistä. Esimerkiksi Karpalosuon ostin suoraan tekstiilitaiteilija Katri Haahdilta 2008.

Vihkiryijy vuodelta 1817. Elämänpuu oli yleinen aihe vihkiryijyissä, sillä sen uskottiin tuovan onnea ja menestystä avioliittoon. Hapsut tulivat ryijyihin vasta 1900-luvulla.
Vihkiryijy vuodelta 1817. Elämänpuu oli yleinen aihe vihkiryijyissä, sillä sen uskottiin tuovan onnea ja menestystä avioliittoon. Hapsut tulivat ryijyihin vasta 1900-luvulla.

– Nettihuutokaupasta olen löytänyt vain kerran arvokkaan kansanomaisen ryijyn. Enimmäkseen tarjotaan 1930–40-lukujen funkisryijyjä ja 1950–70-luvuilla pakettien mukaan kudottuja ryijyjä.

Sopanen on itse ommellut kolme ryijyä, jotta saisi käsityksen niiden tekemisestä.

– Tein Eva Brummerin 1950 suunnitteleman Zeebran sekä Nina Nisosen Kiertoradat 1:n ja Medaljongin. Ompelu on rauhallista puuhaa, samalla voi kuunnella musiikkia. Yhtä riviä tekee 45-90 minuuttia, neljän Mozartin pianosonaatin ajan.

Ritva Puotila: Loitsu, 1978.
Ritva Puotila: Loitsu, 1978.

Haaveena Teheran

Suomen Käsityön Ystävät perustettiin 1879, kun heräsi huoli käsityötaiteen tulevaisuudesta. Tuomas Sopanen uskoo, että ryijyt tulevat vielä muotiin.

– Kun aloitin keräilyn huutonetissä, Huutonetissä myynnissä oli sata ryijyä, nyt on yleensä yli 300. Uudet tekijät tuovat raikkaita ideoita, kuten ryijytakit ja ekologiset hapsut, jotka korvaavat kauluksena turkiksen. Maisa Kaarnan ryijyissä on rautaa ja kiviä. Tenka Issakainen lisää töihinsä rintaliivin olkaimia ja tekoruusuja.

Osa Sopasen ryijyistä oli kesällä esillä Keski-Suomen museossa. Vuonna 2013 hänen ryijyjään näkyi Istanbulissa ja Budapestissa, seuraavana vuonna Szombathelyssä ja Minneapoliksessa.

Ryijyn taustalapussa kerrotaan kutojan nimi ja että kyseessä on toinen kopio Puotilan Loitsusta. Näitä lappuja on ryijyissä harvoin.
Ryijyn taustalapussa kerrotaan kutojan nimi ja että kyseessä on toinen kopio Puotilan Loitsusta. Näitä lappuja on ryijyissä harvoin.

– Sain elämäni aplodit, kun pidin Unkarissa avajaispuheen unkariksi. Haaveilen ryijynäyttelystä Teheranissa ja yritän jo opiskella farsia avajaispuheeseen, keräilijä nauraa.

Sopasen mielestä ryijy on parhaimmillaan lämmin taiteellinen kokonaisuus, joka ilmaisee jotain menneiden sukupolvien tunnoista.

– Ryijyn alkuperäinen tarkoitus oli lämmittää nukkuvaa ihmistä. Nykyisin se luo lämpöä ympäristöönsä kauneuden kautta.

Katso kuvat kaikista jutussa mainituista ryijyistä tästä!

Artikkeli on alun perin julkaistu ET-lehden numerossa 18/2015.

Ryijyn historia

Alun perin ryijy oli yksinkertainen peite niin maalla kuin merellä. Se lämmitti myös kosteana eikä merivesi pilannut sitä.

Varakkaiden ryijyjä alettiin koristella kirjomalla. Nukkuessa ryijyn nukkapuoli oli alaspäin, mutta vähitellen nukkia alettiin solmia päällispuolellekin lisälämmön takia. Näkyvää puolta somistettiin värillisillä langoilla ja kuvioilla.

1700-luvun loppu ja 1800-luvun alku oli kansanomaisen ryijyn loistokautta Suomessa. Ryijystä tuli komeilutekstiili, vihkiryijynä, joka muuttui peitoksi. Eri alueille kehittyivät omat yksinkertaiset mallinsa, joita kutojat muuntelivat. Suosittuja kuvioita olivat tulppaani, elämänpuu, risti, sydän ja tiimalasi. Säätyläisryijyissä oli monimutkaisia kuvioita ja värejä. Mallit olivat usein peräisin Ruotsista.

1800-luvun alkupuoliskolla vanutäkit yleistyivät. Ryijyt siirtyivät päiväpeitteiksi ja seinäkoristeiksi. Usein niiden kuviointiin alettiin käyttää ulkomaisia ristipistomalleja. Teollisen langan takia värit voimistuivat usein räikeiksi.

Jugendkaudella ryijyä alettiin pitää korkeaselkäisen penkkisohvan peitteenä. 1900-luvun alussa taiteilijat ja arkkitehdit alkoivat suunnitella ryijymalleja Akseli Gallen-Kallelan innoittamana.

1920-luvulla alettiin valmistaa kopioita vanhoista kansanomaisista ryijyistä. Kun ryijyjen koko pieneni ja niitä alettiin valmistaa myös ompelemalla valmiille pohjakankaalle, ryijystä tuli joka kodin kaunistus.

1930-luvulla ryijyjen arvostus oli huipussaan.

1950–70-luvulla suomalaisten ryijytaiteilijoiden töitä arvostettiin kansainvälisestikin. Suomen yleisin ryijy? Porin tienoot -ryijy, 30-luvun funkisryijyt sekä modernit Pirkka ja Metsässä palaa ovat Suomen yleisimpiä ryijyjä.

Lähteet Tuomas Sopanen, Leena Willberg: Ryijy elää. Suomalaisia ryijyjä 1778–2008. www.ryijy.com

Sukututkimus on Eliina Saariselle salapoliisityötä. Hän on tutkinut juuriaan jo yli 30 vuotta ja oppinut samalla jotakin hyvin tärkeää itsestään.

Millainen nainen oli isoäitini, jonka mukaan minut aikanaan ristittiin? Kysymys käynnisti Eliina Saarisen, 60, sukututkimusharrastuksen.

– Isäni muistikuvat omasta äidistään olivat hatarat, sillä hän oli vain kolmivuotias, kun Eliina-äiti kuoli.

Aluksi harrastajatutkijalle oli tärkeää löytää isän suvusta kaikki esi-isät ja esiäidit. Hän päätti jo varhain, että tutkii esipolvia ja aloittaa omasta sukupolvestaan.

– Pääsin vuoteen 1691. Siitä taaksepäin on vaikea jatkaa, koska kirkonkirjat ovat puutteellisia, jos niitä ylipäätään on, Eliina kertoo.

Kun hän oli kahminut eri arkistoista ja kirkonkirjoista esiin valtavasti esi-isiä isänsä ja äitinsä ja miehensä suvuista, häntä alkoi kiinnostaa, millaisissa oloissa milloinkin elettiin. Tutkimus muuttui yksilöhistoriasta enemmän yhteisö- ja perhehistorian suuntaan.

Sodasta ei ole kauan. Eräs Eliinan sukulaisista on taistellut kolmessa sodassa.
Sodasta ei ole kauan. Eräs Eliinan sukulaisista on taistellut kolmessa sodassa.

Sukututkimus on Eliinan mielestä hyvä harrastus siksikin, että se vie ajatukset pois kaikesta muusta. Jos tahtoo, pääsee vaikka lapsuuden paratiisiin – mummolaan.

– Ennen elämä oli yksinkertaisempaa, mutta usein kyllä työlästä ja vaatimatonta. Yhteisöllisyys oli tärkeämpää kuin nyt.

Tarina avautuu tiedonmuruista

Osa Eliinan tutkimuksista on tietokantoina. Hän näyttää tietokoneelta: on viuhkamaisia sukupuita ja vanhoja kirkonkirjoja sekä muita tiedostoja, jotka vaikuttavat aiheeseen perehtymättömästä käsittämättömiltä hieroglyfeiltä. Eliina on kolunnut arkistoja aikaansa säästämättä. 

– Mitä enemmän tutkin, sitä nälkäisemmäksi tulen. Ideoita uusiin tutkimuksiin riittää.

Sukulaisvauva saa hopeakupin, johon on kaiverrettu kaikkien tiedossa olevien esiäitien nimet.
Sukulaisvauva saa hopeakupin, johon on kaiverrettu kaikkien tiedossa olevien esiäitien nimet.

Ohessa on syntynyt teoksia ja kuvakirjoja, joissa vuosilukutietojen lisäksi on tarkkoja kuvauksia eri aikakausista, ihmisten elinoloista ja paikkakunnista – Suomen historiaa parhaimmillaan.

– On hienoa tehdä johtopäätöksiä. Tiedonmurusista syntyy jonkun ihmisen tai suvun tarina. On tietysti hyväksyttävä sekin, että kaikkea tietoa ei voi löytää.

"On tärkeä tietää, miksi on sellainen kuin on."

Isänsä äidin romanttisten rakkauskirjeiden pohjalta Eliina on tehnyt osin fiktiivisen artikkelisarjan.

– Sen jälkeen halusin paremmin ymmärtää Suomen sotia. Tein Isien ja poikien sodat -kirjan. Ja monta muuta. Sotahistoria on myös yksilön ja perheen historiaa – haavoja, jotka vaikuttavat myöhempiin sukupolviin.

Tieto lohduttaa

Psykoterapeuttina Eliinaa kiinnostaa, miten luonteenpiirteet siirtyvät sukupolvelta toiselle, miten perheen arvot vaikuttavat lapsiin.

– On tärkeä tietää, miksi on sellainen kuin on. Vaikka pitäisi joitakin ominaisuuksiaan huonoina, ne voi hyväksyä, kun saa tietää, että ne ovat kulkeneet suvussa. Tieto tuo lohtua.

– Sukumme naiset ovat määrätietoisia ja hyviä organisoimaan. Ehkä vuonna 1644 syntyneessä Maria Krekontyttäressä on jotakin samaa kuin minussa. 

Eliinan äidinpuoleiset juuret ovat Kauhajoella ja Ilmajoella. Isän suku on Savosta. Suvussa on paljon talollisia, kun taas hänen miehensä suvussa on torppareita ja työläisiä.

– Meidän arjessamme nämä erot eivät enää näy. Ehkä minut on kasvatettu vähän ankarammin kuin mieheni.

Onko mistään sukuhaarasta löytynyt karmeita murhamiehiä?

– Ei, mutta paljon työteliäitä, tavallisia ihmisiä ja kovaa elämää eläneitä perheitä. Esi-isistäni löytyy kyllä 1500-luvun lopulla elänyt kapinajohtaja, nuijamiesten päällikkö Jaakko Ilkka.

Sukututkija tarvitsee mielikuvitusta ja usein myös salapoliisin taitoja.
Sukututkija tarvitsee mielikuvitusta ja usein myös salapoliisin taitoja.

Artikkeli on alun perin julkaistu ET-lehden numerossa 3/2015.

Eliina Saarinen

  • Syntynyt Kauhajoella 1955, o.s. Torvinen
  • Asuu Helsingissä
  • Psykoterapeutti
  • Naimisissa, kolme aikuista lasta
  • Harrastaa sukututkimusta, valokuvausta ja ruuanlaittoa, rakastaa englantilaisia poliisisarjoja

Retkiluistelu on laji, jossa yhdistyvät liikunta, ulkoilu ja talviset luontoelämykset. Turvallisuudesta huolehtiminen ja oikeat varusteet ovat kaiken a ja o.

Retkiluistelua voi periaatteessa harrastaa kaikkialla, missä vesi jäätyy: merellä, järvellä, joella. Varusteet ovat yksinkertaiset eivätkä vaadi suuria sijoituksia.

– Luisteluliike, rytmi ja vauhti ovat osa retkiluistelun viehätystä. On suorastaan eksoottista, kun jää on kuin peili ja voit luistella missä tahansa, kertoo lajia yli kymmenen vuotta harrastanut Elina Sillanpää.

Lue myös: Laskettelu tekee ihmeitä vireystilalle

– Jää ei kuitenkaan aina ole optimaalisen luisteltavaa. Usein se on niin röpeliäistä, että amalgaamit tippuvat hampaista. Sellaiset alueet on vain yritettävä luistella läpi. Myös lumi vaikuttaa luisteluun, ja vastaan voi tulla ahtojääalue tai railo.

Lapsen riemu jalostui

Kipinän lajiin Sillanpää sai lapsena, kun hän luisteli joen jäällä. Joskus vesi oli noussut törmän yli ja ja jäätynyt. Silloin pääsi liukumaan heinätuppojen ja pajukon sekaan.

– Lapsen riemu on jalostunut retkiluisteluksi. Keinojää ei koskaan korvaa luonnonjään tuomaa jännityksen tunnetta, hän kertoo.

"Saaristomeri oli jäässä Ahvenanmaalle saakka."

Sillanpää aloitti retkiluistelun aikuisena omatoimisesti.

– Talvella 2002 Saaristomeri oli Ahvenanmaalle saakka jäässä ja luistelukelit hulppeat. Luistelimme avomieheni kanssa hokkareilla. Kaulassa roikkuivat tee se itse -naskalit ja kädessä omatekoinen jääsauva. Asusteena oli sentään kuivapuku ja yllä pelastusliivit.

Lue myös: Näin ET:n lukijat liikkuvat talvella

Vastaan tuli retkiluisteluryhmiä, ja Sillanpään kiinnostus heräsi. Järjestetyillä retkillä on omat sääntönsä. Ryhmässä tapaa uusia ihmisiä, mutta myös omatoimisessa menossa on puolensa.

– Omatoimiretkillä pystyn enemmän keskittymään ympäristöön ja tekemään luontohavaintoja, mikä minulle on tärkeämpää kuin liikuntasuoritus.

Turvallisuus ennen kaikkea

Turvallisuuden varmistaminen kuuluu osana lajiin. Suomen retkiluistelijoiden ylläpitämältä skrinnari.fi-sivustolta löytyvät vinkit oikeisiin varusteisiin. Niiden on hyvä olla asialliset, jos jää jostain syystä notkahtaa alla tai kuuluu epäilyttävä risahdus.

– Näin voi käydä, jos menee liian lähelle tuuliavantoa, railoa tai mitä tahansa sulaa paikkaa. Silloin tulee kiire. Siihen ei voi myöskään luottaa, että samoja jälkiä on turvallista palata, Sillanpää neuvoo.

Juha Mieto: ”Ollaan tarkkana, ettei meistä tule vellihousuja”

Varsinkin keväällä jääolosuhteet voivat muuttua muutamassa tunnissa. Laivaväylän läheisyydessä laivan mentyä jää aaltoilee. Silloin tulee mieleen, miten jää kestää.

– Vaarattomia mutta upeita kokemuksia ovat ne kerrat, kun jää ääntelee voimakkaasti – varsinkin jos luistelee pimeässä otsalampun tai kuun valossa.

 

Näin liikut jäällä turvallisesti

  1. Harkitse tarkkaan ennen uusille jäille menoa

    Uusilla jäillä turvallisesti liikkuminen edellyttää kokemusta. Sitä voit hankkia perehtymällä jääturvallisuuteen ja liikkumalla osaavassa seurassa. Vain näin voi oppia lukemaan jäätä ja tunnistamaan vaaranpaikkoja. Perusvaruste on luja sauva, jolla voi lyödä reiän viiden senttimetrin vahvuiseen jäähän. Vasta sen paksuinen jää kantaa kulkijan.
     

  2. Tärkein turvaväline on kaveri

    Jos jää kuitenkin pettää, tarvitaan pelastautumisvarusteita. Näitä ovat muun muassa naskalit ja heittoliina, joiden avulla voi hilata itsensä kantavalle jäälle. Hyväkuntoinenkaan ei pääse naskaleiden avulla vedestä ylös kaikissa olosuhteissa. Jotta heittoliinasta olisi hyötyä, sen toisessa päässä on oltava kaveri, joka vetää. Älä liiku yksin, jos on vähäisintäkään riskiä pudota jäihin.
     

  3. Varaa toinen vaatekerta

    Avannosta kantavalle jäälle nousta pitää pikimmiten vaihtaa ylle kuivat vaatteet. Ne on oltava vedenpitävästi pakattuna repussa. Märkien vaatteiden aiheuttama jäähtyminen johtaa hypotermiaan, joka voi aiheuttaa hengenvaarallisia oireita 15 minuutissa. Kuivapuku on erinomainen suoja kastumista ja jäähtymistä vastaan. Kelluntapuku ja pelastusliivit eivät hypotermiaa hidasta, ne vain vaikeuttavat avannosta nousua.
     

  4. Jos yhtään epäilyttää, älä mene

    Jäällä liikkumisessa on vaaransa, joihin täytyy varautua. Ei kukaan lähde vuorikiipeilemään tai hyppäämään laskuvarjolla suin päin. Ota asioista selvää. Tietoa löytyy Suomen Retkiluistelijoiden sivustolta, osoitteesta

www.skrinnari.fi

Kysely

Oletko liikkunut jäillä tänä talvena?

Kyllä
Kyllä
0%
En
En
0%
Ääniä yhteensä: 0

Mummolta peritty punainen Arabian kahvikuppi aloitti Aino Alakoivun keräilyharrastuksen. Tässä jutussa hän esittelee niistä rakkaimmat. 

Rautjärveläinen Aino Alakoivu, 70, muistaa hyvin, mistä hänen kahvikuppivillityksensä alkoi.

Hänen Luumäen-mummollaan oli yksi punainen Arabian kuppi, ja mummolassa käydessään Aino kilpaili sisartensa kanssa, kuka saa juoda juuri siitä. Kun mummo kuoli, Aino peri kupin.

Mummon kuppi on edelleen Ainon rakkain kuppi, vaikka se on vuosien mittaan saanut yli 3 100 kilpailijaa.

Voisi kuvitella, että kymmenen suosikkikupin valitseminen tuhansien joukosta on vaikeaa, mutta Aino noukkii lempikuppinsa vitriinistä varmoin käsin. Tärkeimmät kupit ovat sisällä talossa, jossa ne täyttävät suuren vitriinin ja useita pienempiä kaappeja ja hyllyköitä. 

Lue myös: Keräiletkö Arabiaa? Tämä astia voi olla tuhansien arvoinen

Suurin osa kupeista on esillä Ainon miehen Matti Alakoivun rakentamissa hyllyissä pihan toisella puolella sijaitsevassa navetassa. Ainon ja Matin kahvikuppimuseossa saa vierailla – jos löytää perille. Opasteita tai verkkosivuja ei ole, mutta Ainon ja Matin puhelinnumerot ovat julkisia. Soittamalla ja sopimalla ajasta etukäteen he näyttävät kokoelmiaan vieraille. Pääsymaksua ei peritä, mutta vieraan toivotaan kartuttavan kokoelmaa yhdellä kahvikupilla.

Kahvikuppien lisäksi museokäytössä on samassa pihapiirissä sijaitseva vanha talo, jonne Aino ja Matti ovat keränneet vanhoja huonekaluja, historiallisia esineitä, leluja, kiiltokuvia, postikortteja – ja täydellisen sarjan vuosiluvulla varustettuja astiapyyhkeistä vuodesta 1964 lähtien.

– Olen aina ollut keräilijä, Aino kohauttaa olkiaan.

Tässä ovat Aino Alakoivun suosikkikupit tärkeysjärjestyksessä:

1. Mummon kuppi

"Tämä Arabian siirtokuvakuppi 1940-luvulta on ensimmäinen kuppi, johon olen ihastunut. Tämä on se Luumäen-mummon kuppi."

2. Ensimmäinen itse ostettu

"Tämä on ensimmäinen kuppi, jonka olen itse ostanut. Kesäkuussa 1962, viikkoa ennen minun ja mieheni Matin häitä meille tuli vieras, ja oli pakko ostaa kahvikupit, jotta saatiin tarjottua vieraalle kahvit. Metsäkylän kaupassa ei ollut kuin kolme samaa kuppia, ja ostin ne kaikki. Kupit ovat Arabiaa 1960-luvulta."

3. Lahjaksi saatu vanhus

"Wenzel Hagelstam kuvasi Antiikkia, Antiikkia -ohjelman jaksoa täällä meillä vuonna 1999. Hän kävi etukäteen katsomassa millaista meillä on, ja kysyi mikä on vanhin kuppini. Kerroin, että ei minulla oikein vanhoja ole ollenkaan. Kuvauspäivänä hän sitten toi tämän 1600-luvun tanskan kuninkaan kupin. Minusta tämä on hirmu nätti kuppi."

4. Vanhempien häälahjakuppi

"Tämä on Arabian Kesäkukka-kuppi, ainoa näistä Arabia-suosikeistani, joka on nimetty. Tätä kerätään paljon. Isä ja äiti vihittiin 1944, ja tämä on heidän häälahjakuppejaan. Hauska yksityiskohta on, että isä ja äiti eivät kumpikaan juoneet kahvia, vaan ainoastaan teetä."

5. Lapsuudenkodista

"Tämä Arabian käyttökuppi on lapsuudenkodistani, tähän on olemassa myös maitokannu ja kermakot. Minulla on koko sarja."

6. Lahja kummitytöltä

"Kummityttöni toi tämän italiasta, jossa oli opiskelemassa. Erikoinen ja nätti kuppi."

7. Turkkilainen erikoisuus

"Turkkilaisessa messinkikupissa on posliinisisus. Ostin tämän kirppitorilta, koska se oli niin erikoinen, en ollut aiemmin tällaista tavannut missään."

8. Virkattu lahja

"Virkatun kupin tätini osti Helsingistä kirpputorilta. Tämäkin on erikoinen. Antajat totta kai vaikuttavat siihen, mitkä ovat suosikkikuppejani. Tärkeiden ihmisten antamissa kupeissa on erityistä tunnearvoa."

9. Täydellinen käyttökuppi

"Tämä on oma arkikuppini. Kaikki jotka näistä kupeista juovat, kehuvat miten hyvä korva tässä on, ja sanovat että tästä on hyvä juoda. Kuppi on suhtkoht ohut ja kukkanenkin on nätti. Ostin nämä huutokaupasta enkä tiedä yhtään näiden taustaa, koska kupeissa ei ole mitään leimoja."

10. Lapsuuden leikeistä

"Tämän lastenastiaston sain 50-luvulla lahjaksi kummitädiltäni, joka asui Helsingissä ja toi aina hienoja tuliaisia. Astiastoon kuului neljä kuppia, sokerikko ja kermakko. Kupeista vain tämä yksi on säilynyt, ja siitäkin on korva liimattu."