Kajaanilainen Tuomo Seppo on lahjoittanut valtavan taidekokoelmansa Ateneumin taidemuseolle. Helmikuusssa 2017 avautuva näyttely tuo työt yleisön nähtäväksi. ET-lehden haastattelussa vuonna 2014 Seppo kertoi, miten hänestä tuli taiteen kerääjä.

Vuonna 1937 syntynyt Tuomo Seppo työskenteli oppikouluiässä kukkakaupan lähettinä. Jo ensimmäiset tienestinsä hän sijoitti kuvataiteeseen: hän hankki kajanilaista Usko Nyströmiä ja helsinkiläistä Tuulikki Pietilää, jonka näyttely saapui parahiksi Kajaaniin.

Herätys kuvataiteeseen oli tullut kavereiden kotoa. Tuomo huomasi viihtyvänsä Reutereilla ystäviensä isän eli ”Papan” kanssa. Pappa oli legendaarinen Einar Reuter alias H. Ahtela, joka tunnetaan muun muassa Helene Schjerfbeckin elämäkerturina, sydänystävänä ja keräilijänä.

Kun Reuter maalasi ateljeessaan, Tuomo sai luvan olla paikalla ja nuuhkia öljyvärien huumaavaa tuoksua.

– Reuter oli minulle hyvän, ankaran maun esikuva.

Toinen tärkeä nuoruusvuosien kyläpaikka oli Kajaanin seminaarin musiikin lehtorin Eero Sipilän ja hänen Saima-vaimonsa luona. Siellä Tuomo sai ensikosketuksen Ina Collianderin puupiirroksiin, joita hänellä on nykyään Suomen suurin kokoelma.

Lukion jälkeen Tuomo Seppo suuntasi isänsä jalanjäljissä teologiseen, mutta tuli pian katumapäälle ja hakeutui salaa Oulun opettajankoulutuslaitokseen. Isä oli vihainen.

– Hän totesi, ettei ollut kouluttanut lapsiaan ylioppilaaksi sen takia, että heistä tulisi kansakoulunopettajia.

Kansakoulunopettajana Tuomo Seppo kuitenkin viihtyi kymmenisen vuotta ja alkoi ostaa muun muassa Ina Collianderin taidetta. Heistä tuli myös kirjeenvaihtoystävät, vaikka ikäeroa oli yli 30 vuotta.

– Ina valitteli aika paljon elämänsä vaikeutta. Mitä minä kaksikymppinen tynnyrissä kasvanut poika osasin hänelle vastata? Ilmeisesti jotain, kun kirjeenvaihto jatkui hänen kuolemaansa asti.

Kokoelma ystävyydestä

Tuomo Seppo mietti vakavissaan myös oopperalaulajan uraa, mutta musiikki pysyi lopulta harrastuksena. Kuopusta tarvittiin Kajaanissa leskeksi jääneen äitinsä apuna.

Tuomo hankki itselleen ja äidilleen yhteisen omakotitalon vuonna 1973 aloitettuaan Kajaanin lyseon ranskan ja englanninkielen lehtorina.

Elämässä alkoivat taiteen ja toimeliaisuuden täyttämät vuodet. Tuomo Seppo kasvatti koiria, kanoja, kukkia ja tuhansia abiturientteja. Lisätuloja hän hankki kesäisin preppauskursseilta, Lapin hillasoilta, torikaupasta ja ikäihmisten mökkitalonmiehenä. Joulun aluset kuluivat aamuöitä myöten kukkakaupan kiireapulaisena.

Pääosa vakituisista ja satunnaisista tuloista meni taiteen hankkimiseen.

– Moni sanoo, ettei heillä ole joutilasta rahaa taiteeseen. Minulle taide on ollut aina ykkösasia. Minulla ei ole ollut ylimääräistä rahaa kenkiin, vaatteisiin eikä matkusteluun. Olen ollut hirveän hyvä pihistämään.

Tuomo Sepon ei ollut tarkoitus kerätä taidekokoelmaa, mutta niin siinä vain kävi. Teoksia on kertynyt vuosikymmenten saatossa yli 1700.

Tuomo on kerännyt taidetta omalla tyylillään ja maullaan. Kun hän kiinnostuu jostain taiteilijasta, hän opiskelee ensin tämän taidetta ja tuotantoa. Sitten hän ottaa yhteyttä taiteilijaan ja pyytää lupaa tulla tutustumiskäynnille. Monet näistä käynneistä ovat johtaneet taidekauppoihin ja vuosikymmenten mittaiseen ystävyyteen.

Tuomo Sepon laajaan ystäväpiiriin ovat kuuluneet Collianderin lisäksi muun muassa Tapani Raittila, Aimo Kanerva, Pentti Kaskipuro, Outi Heiskanen, Veikko Vionoja, Anitra Lucander, Reino Hietanen, Nina Terno, Niilo Hyttinen ja Marjatta Hanhijoki. Hänen suhteistaan ovat hyötyneet myös Kajaanin kaupunki ja Kajaanin seurakunta, joille Tuomo on hankkinut taidetta.

Tuomo Sepon kokoelman parhaita paloja on ollut esillä Oulun taidemuseossa jo neljän näyttelyn verran. Tänä kesänä kokoelman helmet ovat ensi kertaa näytillä kotikaupungissa Kajaanissa. Näyttelyn ripustus alkaa tuota pikaa.

– Olen ripustanut työt jo mielessäni. Jos uni ei ota tullakseen, en laske lampaita vaan ripustan tauluja.

Artikkeli on alun perin julkaistu ET-lehden numerossa 10/2014.

"Ainutlaatuinen näkökulma 1900-luvun taiteeseen"

Tuomo Sepon Ateneumille lahjoittamassa kokoelmassa on liki 2000 työtä, joita taidemuseo luonnehtii verkkosivuillaan: Sepon herkkä ja henkilökohtainen kokoelma avaa ainutlaatuisen näkökulman suomalaisen 1900-luvun taiteen historiaan. Kokoelman selkärangan muodostavat Ina Colliander, Reino Hietanen, Pentti Kaskipuro, Tapani Raittila, Nina Terno ja Ellen Thesleff."

Tuomo Sepon kokoelman töistä koottu näyttely Valo muuttaa kaiken Ateneumin taidemuseossa 28.2.–16.4.2017

 

 

Suomenhevonen Sulona saa huomiota, herkkuja ja kaikenlaista hevostavaraa neljän sukupolven naisilta. Palkkioksi se pitää naiset liikkeessä.

Hevosen turpa hamuaa aidan yli. Kun herkkua ei tipahda, hevonen keskittyy heinänrippeiden hamsimiseen kuin tärkeään projektiin. Suomenhevonen Sulona on kolmivuotisen hevoselämänsä aikana tottunut yleisöön. Ja jos huomiota ei heru, sitä hankitaan.

– Sulona on aina osannut yllättää. Kerran se astui takajalkansa kaninhäkkiin. Sulona ei ollut häkistä moksiskaan, vaan jatkoi matkaa häkki jalassaan. Onneksi sekä jalka että kani säilyivät myllytyksessä ehjinä, nauraa Janna Kallio, Sulonan toinen omistaja.

Koko perheen vauva

Kosketusetäisyydellä Sulonan turvasta seisoo neljä naista. Isomummi Anita, mummi Kristiina, hänen tyttärensä Janna ja tyttärentyttärensä Ada.

Kaikki neljä naista kuuluvat hevosen lähipiiriin. Kristiina ja Janna omistavat Sulonan. Anita kuuluu huoltojoukkoihin, ja nuorimmainen, Jannan tytär Ada, 14, ratsastaa.

Janna ei ole vielä ratsastanut Sulonalla, mutta sen sijaan hän on ajanut sillä kärryjä.
Janna ei ole vielä ratsastanut Sulonalla, mutta sen sijaan hän on ajanut sillä kärryjä.

Ennen Sulonaa Janna ja Kristiina omistivat myös tämän emän, joka jouduttiin lopettamaan sen varsottua.

– Minä olen perheessä varmaan se, joka sai aikoinaan istutettua äidinkin päähän ajatuksen hevosen hankkimisesta, Janna, 35, tunnustaa.

"Nykyään ratsastus on ihan eri hommaa. SIlloin varuskunnan hevosilla vain mentiin, ei niin väliä, miten."

Hevosnaisperheen luulisi viihtyneen hevosen selässä aina, mutta ei. Ainoastaan Janna ja Ada ovat ratsastaneet lapsesta saakka.

Anita, 78, ratsasteli lapsuudessaan Lahdessa armeijan hevosilla.

– Nykyään tämä on ihan eri hommaa. On hienot tallit ja kunnon opetusta. Silloin varuskunnan hevosilla vain mentiin eikä ollut niin väliä, että miten, mutta ihanaa se oli, Anita muistelee.

Anita ei ratsasta, mutta hän pitää Sulonan hellimisestä. Herkkuja löytyy aina taskunpohjalta, ja Sulona tietää sen.
Anita ei ratsasta, mutta hän pitää Sulonan hellimisestä. Herkkuja löytyy aina taskunpohjalta, ja Sulona tietää sen.

Kristiina, 58, on perinyt äidiltään rakkauden hevosiin. Lapsena hän ratsasteli kesälomilla työhevosilla. Tosissaan Kristiina kiinnostui ratsastamisesta kuitenkin vasta keski-iässä. Jälkeenpäin se tuntuu vähän hassulta, sillä hän oli siihen mennessä kuskannut Jannaa jo vuosia talleille.

– Työpaikan kautta järjestettiin ratsastuksen alkeiskurssi, silloin innostuin. Sen jälkeen olen ratsastellut enemmän tai vähemmän säännöllisesti, mutta en todellakaan ole mikään taituri, Kristiina toppuuttelee.

Riitaan ei tarvita hevosta

Nyt, kun Sulona on kolme, sillä ovat ratsastaneet Kristiina ja Ada. Janna ei vielä. Hevonen on hänestä niin nuori, että hän haluaa itseään kevyempien ratsastavan sillä ensin.

– Sen kanssa riittää kaikkea muuta touhua. Olen ajanut Sulonalla kärryjä, vaikka pelkään hommaa ihan hirveästi, Janna puuskahtaa.

Jannan molemmat polvet on leikattu, joten ratsastus on ollut tovin tauolla. Nykyään perheen aktiivisin ratsastaja on Ada, joka vähän jo kilpaileekin vuokrahevosellaan.

– On hauska seurata, miten erilaista Adan ratsastusopetus on verrattuna minun ratsastuskouluaikoihin. Paljon enemmän kiinnitetään huomiota istuntaan, ja se on hyvä, sillä siitä, keskivartalon hallinnasta, koko ratsastus lähtee, Janna toteaa.

Anita sukii Sulonan harjaa, Kristiina puhdistaa jalkoja ja Janna selvittää häntää. Vaikka Sulona on kova keksimään puuhaa itsekseen, se on opetettu olemaan hoidettaessa rauhallisesti.
Anita sukii Sulonan harjaa, Kristiina puhdistaa jalkoja ja Janna selvittää häntää. Vaikka Sulona on kova keksimään puuhaa itsekseen, se on opetettu olemaan hoidettaessa rauhallisesti.

Janna kuskaa Adaa ratsastustunneille, kuvaa joskus tyttären suorituksia, mutta muuten äiti ei saa tyttären harrastukseen puuttua.

– Paitsi että kyllä kumminkin puuttuu. On tosi ärsyttävää, jos äiti huutelee jotain neuvoja, kun ratsastan, Ada toteaa.

Perheen naisilla onkin sanaton sopimus: jos tulee pattitilanne, Janna sanoo äidilleen, mitä tämän on sanottava Adalle. Tytär kun uskoo mummiaan äiti-Jannaa paremmin.

– Ada on niin ehdoton omassa ratsastuksessaan, että minä samalla lailla itsekriittisenä osaan ehkä asettaa sanat pehmeämmin, Kristina muotoilee. Naisia naurattaa. Äidin ja murrosikäisen tyttären yhteinen harrastus ei ole vain hempeää idylliä.

–  Oikeastaan saamme Adan kanssa riidan aikaiseksi vaikka mistä – ei siihen hevosta tarvita, Janna nauraa.

Kuolainten ja suitsien laitto vaatii Adalta vielä hienoista kurottelua.
Kuolainten ja suitsien laitto vaatii Adalta vielä hienoista kurottelua.

Isomummi hemmottelee

Naiset alkavat harjata Sulonaa ratsastuskuntoon. Kun Sulona oli varsa, Anitan tehtävä oli selvittää säännöllisesti hevosen häntä ja harja.

– Nyt olen tyytynyt lähinnä hemmottelijan rooliin, annan herkkupaloja silloin tällöin, Anita tunnustaa ja sujauttaa suureen suuhun pienen makupalan. Hän myöntää, että tallireissut tekevät hyvää mielelle. Samalla saa raitista ilmaa ja näkee ihmisiä.

Janna jakelee tottuneesti käskyjä. Hän on hoitanut Sulonaa naisista eniten.

– Janna kertoo, mitä Sulona tarvitsee, ja jaamme kulut. Täytyy myöntää, että välillä kummastuttaa, miten paljon yhteen hevoseen saakin upotettua rahaa, aina se tarvitsee jotain uutta, Kristiina huokaa.

Ada nousee hevosen selkään aina korokkeelta. Se säästää myös hevosen selkää.
Ada nousee hevosen selkään aina korokkeelta. Se säästää myös hevosen selkää.

Työlästä mielihyvää

Kun Sulona on harjattu ja satuloitu, Ada nousee sen selkään.

– Älkää ihmetelkö, jos könötän. Tipuin eilen esteillä vuokrahevosen selästä, hän huikkaa.

"Hevosen pito on työlästä, mutta mukavaa yhdessäoloa."

Sulonalla ei mennä vielä esteitä eikä lennellä vauhdissa alas. Sen kanssa tosin saa olla tarkkana, ettei sen oma tasapaino horjahda, sillä hevonen on vielä nuori. Nyt ratsuttaja kouluttaa Sulonaa sellaiseen kuntoon, että Kristiinakin voisi alkaa taas pitkästä aikaa käydä tunneilla omalla hevosella.

– Vaikka hevosen pito on työlästä, on se samalla mielettömän mukavaa yhdessäoloa hevosen kanssa, Kristiina toteaa samalla, kun katselee lapsenlapsensa ja Sulonan menoa.

Ada ratsailla.
Ada ratsailla.

Kukaan ei huutele ohjeita, kun Ada nostaa napakasti laukan. Naiset myöntävät välillä turhautuvansa siihen, kuinka armottoman vaikeaa ratsastus on.

– Toisaalta juuri siksi se myös kiehtoo, aina riittää opittavaa. Ratsastus voi olla rentoa köpöttelyä tai todellista hikiurheilua, ihan kuinka itse haluaa. Jos oikein treenaa hevosta, pitää itsekin olla hyvässä kunnossa, jotta ratsastamisesta suoriutuu, Janna toteaa.

Kristiina on samaa mieltä.

– Ratsastus ei ole yksilölaji, vaan siinä toimitaan hevosen kanssa tiiminä. Kahden eri eläinlajin edustajan on toimittava yhdessä, kohti yhteistä päämäärää, hän toteaa.

Sulona pyörähtelee vielä muutaman kierroksen, jotta Janna voi katsastaa, kuinka ravi sujuu. Yhteinen vauva kun on kasvanut hujahduksessa yli 170-senttiseksi jätiksi, joka vielä tutustuu omiin raajoihinsa. Naisten katseessa on lämpöä.

– En kyllä yhtään tiedä, miten olen tuohon joskus suostunut, mutta onhan se aika kiva, Kristiina toteaa. Siitä naiset näyttävät olevan samaa mieltä.

Ada ratsastaa, Janna-äiti pyöräilee.
Ada ratsastaa, Janna-äiti pyöräilee.

Tiesitkö?

  • Suomessa on noin 74 000 hevosta.
  • 170 000 suomalaista harrastaa ratsastamista. Ikääntyvien ratsastajien määrä on selvässä nousussa.
  • Yli 60-vuotiaita ratsastajia on Suomen Ratsastajainliiton rekisterissä 1600.

Artikkeli on julkaistu ET Terveys -lehden numerossa 1/2017.

Nauti turvallisesti

  • Ratsastus on riskialtis harrastus. Kypärä onkin ensimmäinen hankinta, joka aloittelevan harrastajan kannattaa tehdä. Kypärä on turvallinen, kun se istuu päähän ja hihnat on säädetty sopiviksi.
  • Turvaliivit suojaavat ylävartaloa pudotessa. Ne eivät ole tunneilla pakollisia, mutta monet opettajat suosittelevat niiden käyttöä.
  • Ratsastushanskat suojaavat käsiä. Suitset pysyvät hanskakädessä napakasti ja kädet lämpiminä.
  • Ratsastajalla on syytä olla harraste-, tapaturma- tai vapaa-ajanvakuutus, joka korvaa ratsastusonnettomuudet.

Uskaltaisitko nousta satulaan? Se voi tehdä hyvää terveydelle, mutta miten kannattaisi aloittaa? Lue vinkit tästä.

1. Voiko ratsastamaan oppia vanhemmallakin iällä?

Voi. Omasta kunnosta ja kehonhallinnasta tietysti riippuu, kuinka nopeasti ratsastuksessa edistyy. Ratsastus on niin kokonaisvaltainen laji, että ratsastajan lähtötilanne, kuten rohkeus, kehon liikkuvuus ja rytmitaju, vaikuttavat oppimisnopeuteen.

2. Miksi ratsastus on hyvä laji?

Hevonen antaa energiaa, konkreettisesti. Hevosen liike-energia siirtyy ratsastettaessa ihmiseen, kun liikettä oppii vartalolla myötäilemään. Ratsastus kehittää motoriikkaa, keskivartalon hallintaa, liikkuvuutta ja vaatii keskittymistä.

Ratsastukseen liittyy myös putoamisvaara, joten harrastuksessa pitää edetä rauhallisesti, etenkin jos ratsastajalla on liikuntarajoitteita.
Hevoset eläiminä tuottavat mielihyvää. Hevonen ja sen elinympäristö tarjoavat mahdollisuuden rauhoittua ja saada ajatukset pois arjesta.

3. Miten kannattaa aloittaa?

Ensikertalaiselle sopii alkuun muutama yksityistunti. Vaikka ne ovat tavallista ratsastustuntia kalliimpia, satsaus kannattaa. Niin voi tutustua rauhallisesti lajiin. Sen jälkeen on hyvä jatkaa alkeiskurssille.

Ensi tunnille ei vielä tarvitse tehdä suuria hankintoja. Päälle joustavat vaatteet, jotka ovat silti kohtuullisen napakat. Jalkaan tukevat kengät tai saappaat, joissa sen verran korkoa, etteivät jalat luiskahda jalustimen läpi.

Kypärän ja hanskat saa useilta talleilla ensimmäiselle tunnille lainaan, mutta hyvään kypärään kannattaa satsata heti harrastuksen alkuvaiheessa.

4. Kuinka valitaan sopiva ratsastustalli?

Kannattaa aloittaa etsintä Suomen Ratsastajainliiton hyväksymiltä talleilta. Niissä on on käyty paikan päällä tarkistamassa olosuhteet ja ne täyttävät turvallisuuskriteerit. Ryhmäkoko ja tuntihinta vaihtelevat talleilla aika lailla.

5. Mikä laji sopii minulle?

Perusratsastustaito hankitaan usein tavallisilta alkeiskursseilta. Alkeiden jälkeen ratsastajan polku jatkuu yhä kokonaisvaltaisempaan harjoitteluun ja hevosen käsittelyyn.

Kun hevosen hallitsee vauhdikkaassakin menossa, maastoratsastus voi olla oma laji. Aikuiset ratsastajat viehättyvät islanninhevosten pehmeästä liikkeestä. Myös lännenratsastus kiinnostaa usein aikuisia.

Kysymyksiin vastasi talliyrittäjä ja harrasteohjaaja Saara Suutarla.

Heikki Paakkanen, 67, innostui miekkailusta viisi vuotta sitten. Monipuolisessa lajissa kiehtovat intensiivisyys, perinteet ja välinemaaginen puuhastelu.

– Miekkaileminen oli heti samperin luontevaa, helsinkiläinen mutta Somerollakin asustanut Heikki Paakkanen, 67, tokaisee.

Mies oli pelannut vuosikaudet pöytätennistä pienellä porukalla Helsingin Töölön Kisahallissa. Seinän takana miekkailijat kalistelivat aseitaan ja herättivät Heikin mielenkiinnon. Hän näki paljon yhtäläisyyksiä miekkailun ja pöytätenniksen välillä: ketteryys, nopeus, tarkkuus, taktikointi, yksilölaji.

– Otin selvää aloittamisesta. Viisi vuotta sitten tunsin, että aika on kypsä. Soitin armeija-aikaiselle ystävälleni ja pyysin häntä jeesaamaan minut alkuun, Heikki kertoo.

Miekkailun lopettanut ystävä "testamenttasi" Heikin joukkuetoverilleen, kilpamiekkailija ja miekkailunopettaja Seppo Lauhiolle. Tämä suostui antamaan innokkaalle aloittelijalle yksityistunteja.

– Seppo oli nähnyt minun pelaavan pöytätennistä ja shakkia ja tiesi, että saan leipäni piirtämällä. Aivojen ja ranteen koordinaationi siis todistettavasti toimii, animaatio- ja sarjakuvataiteilijana, pilapiirtäjänä ja kuvittajana tunnettu Heikki sanoo.

Säännöt ovat tiukat. Maskitonta vastustajaa ei saa pistää.
Säännöt ovat tiukat. Maskitonta vastustajaa ei saa pistää.

Miekkailun opetteleminen alkaa miekkailuasennon harjoittelusta ja jalkatyöstä. Seuraavaksi otetaan miekka mukaan ja opetellaan pitämään sitä oikein. Yksinkertaisilla perusliikkeillä harjoitellaan pistojen tekemistä.

– Miekkailu on kuin tikan heittämistä. Otetaan tikka näppeihin, pidetään hyvä asento ja eletään liikkeen mukana. Haasteellista miekkailussa on oppia käyttämään kättä ja liikkumaan jaloilla yhtä aikaa. Jotta pistosta tulee tarkka, on tärkeää pysyä tasapainossa, Seppo Lauhio kertoo.

Hän patisti Heikin myös alkeiskurssille, koska yhteisöllisyys on miekkailussa tärkeää. Heikki oli kurssinsa ainoa yli 40-vuotias. Se ei hänen pärjäämistään haitannut.

– Ikä on usein kokemuksen merkki. Tuntematon luulee helposti, että olen vanha harjaantunut miekkailija. Oikeasti olen vieläkin aloittelija, Heikki sanoo.

Bluffia ja vastabluffia

Heikki harjoittelee viikoittain miekkailusalilla Töölön Kisahallin miekkailusalissa, jossa useampi pari ottaa mittaa toisistaan. Miekkaa ei heilutella miten sattuu, vaan liikkeet ovat pieniä, tarkkoja ja hallittuja. Liikkuminen näyttää ulkopuolisen silmin kevyeltä, mutta rintapanssarin, miekkailutakin, hanskojen ja maskin alla tulee todella hiki.

– Jos miekkailemme 15 pisteeseen, olen ottelun jälkeen umpihiessä. Etenkin jalkatyö on vaativaa, Heikki kertoo.

Liikkuminen on rytmikästä, suunnan muutokset nopeita. Askelluksesta pyritään saamaan huomaamatonta vastustajan hämäämiseksi. Miekkailu on psykologista peliä, bluffia ja vastabluffia. Omat aikeensa pitää osata peittää.

Keskittyminen ja mielenhallinta ovat Lauhion mukaan tärkeitä.

– Pitää oppia tulemaan itsensä kanssa toimeen. Miekkailija on yksin maskinsa sisällä, kukaan ei auta, hän toteaa.

Harjoitusotteluissakin sähköaseet ovat näppäriä, koska ne rekisteröivät osumat.
Harjoitusotteluissakin sähköaseet ovat näppäriä, koska ne rekisteröivät osumat.

"Esittelen mustelmiani kotona vaimolle, että jumantsuka, katso nyt näitä."

Heikki on huomannut, että miekkaileminen vaatii intensiivistä keskittymistä.

– Jos ajatus herpaantuu, joutuu helposti pistotyynyksi, hän toteaa.

Pistoista tulee mustelmia, varsinkin mustelma-alttiille. Siitä Heikillä on kokemusta. Aluksi mustelmia oli joka puolella.

– Esittelin niitä kotona ylpeänä vaimolle, että jumantsuka, katso nyt näitä – vaikka mustelmat ovat huonouden merkki.

Univormu antaa roolin

Juuri miekkailun intensiivisyys viehättää Heikkiä.

– En osaa lepsuilla, vaan uppoudun täysillä. Miekkailuvarusteet auttavat siinä. Univormun myötä tapahtuu rituaalinen roolinvaihto.

Heikin pahe miekkailussa on malttamattomuus, jota hän koettaa karsia pois.

– Olen impulsiivinen. Tempoileminen näyttää ylitouhukkaalta ja huonontaa tuloksia.

Vaikka kärppämäisyys on etu vastustajien väistelyssä, miekkailu ei ole nopeuskilpailu.

– Kokemus ja oivallus auttavat. On osattava käyttää omia vahvuuksiaan, hän toteaa.

Miekkailunopettajan antamat yksityistunnit ovat tärkeitä kehittymisen kannalta.
Miekkailunopettajan antamat yksityistunnit ovat tärkeitä kehittymisen kannalta.

Valkoisessa näkyy veri

Miekkailu on kokenut huiman muutoksen keskiaikaisesta päiden katkomisesta nykyaikaiseksi urheiluksi ja herrasmieslajiksi.

– Täällä ei kiroilla, huudella tai haukuta vastustajaa, vaan toista kohdellaan kunnioittavasti ja kätellään ottelun jälkeen, Heikki sanoo.

Kun uusi ottelu alkaa, miekkailijat asettuvat miekkailualueelle vastakkain ja tervehtivät toisiaan paljain päin. Kun maskit on asetettu paikoilleen, vastustajan silmiä ei enää näe.

Vaikka tämän päivän urheilumiekkailu eroaa huomattavasti entisaikojen kaksintaistelulajista, siinä on paljon jäänteitä historiasta. Yksi niistä on miekkailupuvun valkoinen väri, miekkailunopettajilla musta. Valkoisessa asussa veri näkyi selkeästi ja voittaja oli helppo määrittää.

– Opetusasu on musta, koska veri on häpeällistä. Jos oppilas näkisi haavoittaneensa opettajaansa, hänestä ei tulisi kunnon miekkailijaa, Heikki sanoo.

Merkitsijälaitteeseen syttyy valo, kun tulee pätevä osuma. Laitteesta kuuluu myös merkkiääni.
Merkitsijälaitteeseen syttyy valo, kun tulee pätevä osuma. Laitteesta kuuluu myös merkkiääni.

Heikki kuuluu miekkailuseura Habdaan. Seurasta löytyy aina harjoituspareja - ei välttämättä omantasoista, mutta se ei ole tarkoituskaan. Heikki miekkailee kaikentasoisten ja kaikenikäisten kanssa.

– Harvassa lajissa vasta-alkaja pääsee harjoittelemaan huippuvastustajien kanssa. Se on kouluttamista ja perinteen siirtämistä ja kuuluu olennaisesti miekkailuun. Jos olen tarpeeksi valpas, voin onnistua saamaan mestariltakin pari pistoa. Se on hieno tunne, Heikki sanoo.

Hän ei koe olevansa seura- tai yhteisöihminen, mutta miekkailussa yhteisöllisyys tulee bonuksena.

– Miekkailussa on pikkupiirin tunnelmallisuutta.

Hyväkuntoinen, energinen ja ylväsryhtinen mies kieltäytyy luettelemasta miekkailun hyötyjä, "koska se olisi pseudoanalyyttistä".

– Mutta ilmeisesti miekkailun vapauttamat endorfiinit antavat jonkinlaista tuuppausta. Minulla on energiaa koko ajan käytössäni, ja taukokin tuntuu tylsältä.

Heikillä on kotonaan rähjäisiä tyynyjä, joihin hän voi tökkiä miekalla, ja peilin edessä on hyvä mallailla asentoja. Halkopinon päät mies on tasoittanut kalpamiekalla.

Heikki harjoittelee pistoja seinätyynyyn.
Heikki harjoittelee pistoja seinätyynyyn.

Näin pääset alkuun

  1. Miekkailu on kuin elävää shakkia. Se on ikivanha taistelu- ja kamppailulaji. Kaksintaisteluperinteestään huolimatta nykymiekkailu ei tähtää vastustajan vahingoittamiseen, vaan on turvallinen harrastus.
  2. Perusperiaate on osua vastustajaan tulematta itse osutuksi. Miekat ovat tylppiä. Niiden terät ovat notkeita ja kärki päättyy nuppiin.
  3. Miekkailu vaatii ja kehittää sekä fyysistä että henkistä osaamista: kestävyyttä, nopeutta, räjähtävyyttä, koordinaatiota, taktista ajattelua ja keskittymiskykyä.
  4. Miekkailuun on helpointa perehtyä alkeiskurssilla. Alkeiskurssi maksaa kurssin pituudesta, seurasta ja ohjaajasta riippuen keskimäärin noin 100 euroa.
  5. Varusteiksi tarvitset t-paidan, pitkät verkkarit ja sisäpelitossut. Miekkailuvarusteet saat seuran puolesta.
  6. Tietoa miekkailuseurojen alkeiskursseista löytyy Suomen Miekkailu- ja 5-otteluliiton sivuilta fencing-pentathlon.fi

Artikkeli on julkaistu ET Terveys -lehden numerossa 6/2015.

Risto Sajaniemi on harrastanut urheilusukellusta liki 30 vuotta. Jo puolen tunnin piipahdus vedenalaisessa maailmassa vastaa viikon ulkomaanreissua. Kokemus on aina niin rentouttava ja usein värikäskin.

Jo pikkupoikana Risto Sajaniemi (s. 1940) istui uppeluksissa mökkirannassa ja yritti hengittää muoviputken avulla, jotta voisi oleskella veden alla mahdollisimman pitkään. Haave sukellusharrastuksesta sai muhia kuitenkin vuosikymmeniä ennen toteutumistaan.

Kun Risto täytti 45 vuotta, tuli hänelle tarve etsiä itselleen harrastus, joka toisi elämään uudenlaista sisältöä. Kyse oli siitä, että hän tahtoi laajentaa sisäistä maailmaa, kokeilla uudenlaisia riskejä ja haasteita.

Ensin hän syöksyi laskuvarjolla taivaasta maahan – se oli jo vähän liiankin hurjaa. Risto muutti siis suuntaa maan pinnan alapuolelle. Jospa saisi liotettua neljänkympin kriisin syvissä vesissä, oppisi näkemään pinnanalaista kauneutta ja tuntemaan paremmin omat tarpeensa?

– Aloin uida kuntoillakseni ja vähitellen myös sukeltaa. Painottomassa tilassa on helppo liikkua. Samaan aikaan tuli elämääni aktiivinen matkaveneily, joten sukellustaidosta olisi hyötyä siinäkin.

"Aluksi pelkäsin veden pimeyttä."

Moni maakrapu suhtautuu vedenalaiseen maailmaan vähän pelokkaasti. Kyllä Ristoakin alussa hirvitti.

– Pimeys tuntui kammottavalta. Mutta silmät tottuvat nopeasti. Toistaiseksi ahdistusta ei ole tullut. Aluksi pelkäsin, että joku valtava kala tulisi kohti tai pohjassa olisi kamalia rapuja, pääkalloja, ties mitä. Että paniikki iskisi.

Sukellusharrastus on välineurheilua: painovyön lisäksi tarvitaan monelaisia mittareita ja laitteita.
Sukellusharrastus on välineurheilua: painovyön lisäksi tarvitaan monelaisia mittareita ja laitteita.

– Kun on vähän aikaa sukeltanut, toivoo, että jotain uisi vastaan, että näkökenttään tulisi jotakin muutakin kuin savipohjaa, Risto naurahtaa.

Hän ei ole koskaan joutunut vaaratilanteeseen eikä kukaan hänen ryhmässään, vaikka Risto onkin sukeltanut noin 600 kertaa avovesissä. Hän on myös opettanut alalle aikojia.

Hylkyjen tutkija

Hylyistä mies on erityisen kiinnostunut.

– Sukelluskerho toimii merimuseon kanssa, ja me mittailemme hylkyjä, tutkimme ja kartoitamme niitä.

Yksi Riston hienoimmista kokemuksista liittyy hylkyyn:

– Pääsin Egyptissä, Sharm el Sheikhissä näkemään Thistlegormin. Se on toisen maailmansodan aikana uponnut sota-alus. Siellä on kolmessa–neljässä kerroksessa ruumia, joita pääsee kiertämään. Kerroksissa on kaiken maailman tavaraa: kivääreitä, saappaita, lentokoneen osia. Se on oikea sukeltajan Mekka, kuin olisi museossa.

"Hukkuneiden miettiminen vetää nöyräksi."

Hylkyjä tutkimalla pääsee syvälle historiaan. Se on Riston mielestä kiinnostavaa, vaikka harva hylky on niin hyvin säilynyt kuin Thistlegormin.

– Suurin osa hylyistä näyttää salaman raiskaamilta mattolaitureilta, lautakasoilta. Mutta hylkyjen äärellä tulevat mieleen ne ihmiset, jotka ovat hukkuneet onnettomuudessa. Se vetää nöyräksi.

Terapeuttista ja rauhallista

Kesäisin Risto sukeltaa Saimaan syvyyksiin, talvella lomamatkoilla etelän meriin. Vedenalainen, värikäs maailma on kuin taideteos. Napoleonkalat yllättävät aina suuruudellaan, pikkukalat ja korallit väriloistollaan.

Talvella avannon suulla loistava aurinko ja jäänpinnassa kieppuvat ilmakuplat tarjoavat aisteille huippukokemuksia.

– Meren syvyyksissä tuntee usein oman pienuutensa, oman paikkansa maailmassa. Se on terapeuttista. 

– Vanhalla iällä ei laitesukellusta kannata aloittaa, rutiinien oppimisessa menee aikaa. Suosittelen ikääntyville snorklausta ja vapaasukellusta.
– Vanhalla iällä ei laitesukellusta kannata aloittaa, rutiinien oppimisessa menee aikaa. Suosittelen ikääntyville snorklausta ja vapaasukellusta.

Onko sukellus vaarallista?

– Kaikkiin vastoinkäymisiin pitää varautua. Yleensä syy onnettomuuteen on sukeltajan korvien välissä. Jos jotakin yllättävää tapahtuu, niin se on usein veden alla hengenvaarallista. 

Risto tunnustaa kuitenkin, että on asioita, joita hänkin pelkää.

– En minä enää halua hypätä laskuvarjolla enkä harrastaa moottoriurheilua. Sukellus on kivaa ja rauhallista.

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 9/2014.