Moni törmää hiihtoladulla kummallisiin vihanpurkauksiin. Latuetiketin hallitseminen auttaa huomioimaan kanssahiihtäjiä. 

Viime vuosien melko vähälumiset talvet ovat merkinneet sitä, että suomalaisten hiihtomahdollisuudet ovat jääneet vähäisiksi. Monella hiihtäjällä on siksi kova paine saavuttaa haluamansa hiihtokilometrit lyhyessä ajassa.

Viime aikoina yleisöpalstoilla on julkaistu kirjoituksia ihmeellisistä vihanpurkauksista ja selkkauksista suksiladuilla. Hiihtohulluus nimittäin aiheuttaa laturaivon: asialliset käytössäännöt unohtuvat monilta hiihtobaanalla. 

Lue myös: Nämä talvivammojen ehkäisykeinot unohtuvat liian usein

Kun ladulla ulkoilevat kaikenikäiset ja -kuntoiset, yhteentörmäyksiä saattaa syntyä. Päivittäistä hiihtotavoitetta saavuteltaessa hiihtäjä saattaa etenkin väsyneenä ärsyyntyä vaikkapa edessä olevan hitaasta vauhdista. Näin tilanne on valmis vihaiselle tunteenpurkaukselle, joka voi johtaa jopa rajuun ylilyöntiin. 

Latuetiketin hallitseminen auttaa ymmärtämään ja huomioimaan kanssaliikkujia. Pienten kirjoittamattomien sääntöjen muistaminen tekee latukäyttäytymisestä miellyttävämpää kaikille. 

Näitä seitsemää sääntöä noudattamalla lähdet ladulta hymyssä suin. Katso video alta: 

Lue myös: Ethän ole latutörppö? 4 vinkkiä oikeaan tyyliin

Lähde: Fischer, Electrofit

Monica Pettersson, 57, käy uimahallissa polkemassa kuntopyörää – vedessä. Mistä on kyse ja kenelle laji sopii?

"Into vesikuntopyöräilyyn alkoi, kun kuljetin poikaani uintitreeneihin ja katselin nuorten uimareiden sulavaa menoa. Ajattelin, että miksen menisi veteen itsekin. Kokeilin hydrospinnig -tuntia ja jäin kerrasta koukkuun. Vedessä pyöräilemisessä oli jotakin aivan erityistä – vesi on itsessään nautinto.

Minulla on ollut vuosia vakipaikka vesijumpparyhmässä Mäkelänrinteen uintikeskuksessa Helsingissä. Käyn yleensä vesijumppaamassa yhdessä ystävättäreni kanssa. Välillä harrastan vesikuntopyöräily ja tavallista vesijuoksua.

Vesikuntopyöräily eli hydrospinning oli hyvä lisä vesiliikuntavalikoimaan, sillä se jos mikä on tehokasta menoa. Ohjaajalla on innostamisessa tärkeä rooli, ja onneksi meidän ryhmämme ohjaajat ovat loistavia ja innostavia. Hyvä musiikki kuuluu ilman muuta asiaan - täytyy olla rytmiä ja tehoa!

"Ohjattu ryhmäliikunta on minun juttuni, siinä tulee liikuttua vähän huomaamatta."

En ole kuntosali-ihmisiä, ja jos minun pitäisi polkea kuntopyörää kuivalla maalla, 20 minuuttia olisi jo liikaa.

Mäkelänrinteessä hygieniataso pidetään korkealla, enkä käytä pesutiloissakaan uimatossuja. Silti en ole näinä vuosina saanut sieltä pöpöjä tai sienitartuntoja. Vastustuskykyni tuntuu sen sijaan rautaiselta, en ole sairastellut pitkiin aikoihin.

Käyn uimahallissa monta kertaa viikossa. Ja jos joku sanoo, ettei liikunnasta voi kokea riemua, pöh, sanon minä! Tunnen vedessä aitoa iloa liikkumisesta! Parasta vedessä pyöräilyssä on se, että kunto nousee, mutta paikat eivät kipeydy. Vedessä ei myöskään hikoiluta.

Vaikka olisin kuinka rättiväsynyt työpäivän jälkeen, en jätä vesijumppatunteja väliin. Altaasta noustessa on aina pirteä olo ja hyvä mieli.”

Hydrospinning

Kuntopyöräilyä altaassa. Veden vastus vastus on sitä voimakkaampi, mitä vauhdikkaammin poljetaan. Lisätehoa ja monipuolisuutta antavat erilaiset käsiliikkeet, välillä poljetaan seisoen. Pyörä valitaan tunnin aluksi omien mittojen mukaan.

Kenelle?

Laji sopii hyvin esimerkiksi ylipainosta tai nivelvaivoista kärsiville, sillä vesi antaa hyvää vastusta, mutta hellii niveliä paremmin verrattuna kuivalla maalla pyöräilyyn.

Alkuun

Varusteiksi tunnille riittävät uima-asu, uimatossut sekä mahdollisesti kevyet painot käsitreeniä varten. Tunteja järjestetään uimahalleissa, joissa muutoinkin on monipuolinen liikuntatarjonta.

Paraisilla asuva Arja Hankalahti ryhtyi pitämään matkablogia, kun edessä oli lähtö pitkälle purjehdukselle aviomiehen kanssa. 

Kun Arja ja Henrik "Hentti" Hankalahti olivat lähdössä pitkälle purjehdusmatkalle kesäkuussa 2011, Arja päätti perustaa matkablogin.

 − Sain inspiraation, kun aloin seurata Vene-lehden vinkistä erästä naisen pitämää reissublogia. Se kertoi suomalaispariskunnan purjehduksesta kohti Australiaa. Siihen aikaan blogit eivät vielä olleet niin laaja ilmiö kuin tänä päivänä, Arja kertoo.

Arja oli työskennellyt pitkään parturi-kampaajana, käsityöläisenä, niin kuin hän itse luonnehtii.

− Blogin aloittaminen oli minulle ihan uusi juttu, ja se edellytti tietotekniikan opettelua. Olin tottunut käyttämään enemmän saksia kuin läppärin näppäimistöä.

Yksi Arjan asiakkaista alkoi vihkiä häntä tekniikan saloihin. Blogialustaksi valittiin helppo ja suomenkielinen.

− Englanninkielinen alusta olisi tuottanut vielä yhden vaikeusasteen lisää, Arja toteaa.

Tekeminen opettaa

Sitkeästi Arja opetteli kaiken blogin editoinnista kuvien pienentämiseen ja siirtämiseen. Hänellä ei ollut aiempaa kokemusta valokuvaamisesta.

− Kuvat ovat välttämättömyys erityisesti matkablogissa. Minä vain yksinkertaisesti ostin järjestelmäkameran ja aloin harjoitella.

Myös kirjoittajana Arja piti itseään kokemattomana.

”Melkein maksoi kaverille aineen kirjoittamisesta.”

− Kouluvuosina olin melkeinpä maksanut vierustoverille, että hän olisi laatinut aineen puolestani, hän naurahtaa.

Mutta tekeminen opetti. Se oli Arjalle yllätys, kuinka hankalaa ja kallista nettiyhteyksien luominen reissussa on.

− Hollannissa hankin 80 euroa maksaneen prepaid-liittymän, joka datasaldo tyhjeni muutaman kuvan lähettämisellä. Myös nettiravintoloissa ja -kahviloissa istuminen tuli kalliiksi, koska aina piti ostaa jotain juotavaa tai syötävää.

Karbian lämmössä

Kun pariskunnan Serena-vene saavutti Karibian tammikuussa 2012, Arja oli jo kokenut bloggaaja ja taitava nettiyhteyksien metsästäjä.

− Vieraassa ja anonyymissä ympäristössä on helppo inspiroitua kuvaamaan ja kirjoittamaan. Tilanteet ovat rikkaita, ja koko ajan tapaa uusia ihmisiä, hän sanoo.

Blogi päästi pariskunnan sukulaiset, ystävät ja muut lukijat ikään kuin ”salamatkustajiksi” veneeseen, kokemaan erikoinen matka Arjan ja Hentin havaintojen kautta.

Sy-serena-blogi olikin menestys. Sivunäyttöjä kertyi liki 300 000.

− Kun aloitin, en mitenkään mainostanut sitä. Sana vain levisi kuin itsestään. Niinhän sosiaalinen media toimii.

Muistojen taltio

Kesällä 2013 purjehdus sai dramaattisen käänteen. Palatessaan Karibialta Azoreiden kautta kohti Eurooppaa Hankalahdet joutuivat myrskyyn.

− Serenaan iski iso aalto, joka rikkoi paikkoja. Jouduimmet jättämään veneen, joka lähti yksikseen ajelehtimaan takaisin kohti Karibiaa, Arja kertoo.

”Jatkoin bloggaamista selvitys- ja surutyönä.”

Hän jatkoi blogipäivityksiä eräänlaisena selvitys- ja surutyönä. Se jopa lisäsi lukijoiden kiinnostusta: Miten heille nyt käy?

Viimein marraskuussa 2013 Serenen hylylle löytyi ostajaksi argentiinalais-espanjalainen pariskunta.

Siihen oli aika lopettaa. Arja kirjoitti: ”Tämä jää nyt viimeiseksi kirjoitukseksi Serenaan liittyen. Vähän mieli haikeana. Kirjoituksen lopettaminen tuntuu, ikään kuin lapsi muuttaisi pois kotoa. Mielessä kaikki tuo eletty aika, jota ei koskaan saa takaisin. Mutta onneksi voi muistella.”

− Antoisinta blogin kirjoittamisessa on juuri se, että tekstit ja kuvat jäävät jäljelle päiväkirjaksi, johon voi aina palata.

Veneestä taloon

Blogiharrastus ei silti päättynyt. Uuden talon rakentaminen kirvoitti aloittamaan projektista kertovan hanslankari-sivuston.

Erilaista se kuitenkin on. Purjehduksella oli aikaa keskittyä kuvaamiseen ja kirjoittamiseen. Nyt päivätyö ja rakennusprojekti tahtovat syödä kaiken ajan.

− Blogin pitäminen koukuttaa mutta se myös tavallaan velvoittaa. Jos en vähään aikaan päivitä sivua, aletaan herkästi kysellä, miksi en ole kirjoittanut. Mutta hyvä kun kiinnostaa, Arja naurahtaa.

Lue Arjan blogeja: sy-serena.blogspot.fihanslankari.blogspot.fi

Lue Arjan ja Hentin tarina ET-lehden numerosta 5/2017. Digilehteen pääset tutustumaan täältä.

Tule bloggaamaan ET-lehden sivuille! Näin perustat blogin.

  1. Lue kirjallisuutta kehittyäksesi kirjoittajana.
  2. Kysy neuvoa kokeneilta tekijöiltä.
  3. Harjoittele tekniikkaa riittävästi jo ennen aloittamista.
  4. Hanki hyvä kamera ja opettele kuvaaminen ja editointi.
  5. Ala rohkeasti kokeilla.

 

 

Mikä yhdistää Mannerheimia ja Akseli Gallen-Kallelaa? Molemmat keräsivät ryijyjä. Varkautelainen Tuomas Sopanen, 70, kulkee heidän jalanjäljissään. Hänellä on 451 ryijyä.

Rakkaus ryijyihin roihahti 1997.

– Olin pitkään ajatellut, että moderniin tupaamme sopisi hyvin vanha ryijy. En kuitenkaan etsinyt sellaista aktiivisesti. Kerran Helsingin Kruununhaassa kävellessäni kuitenkin näin nyt jo lopettaneen Antik Oskarin ikkunassa ryijyn. Ajattelin heti, että se sopisi hyvin tupaamme. Yksinkertainen kuvio viehätti minua. Näin jo ryijyn ruokapöydän päädyssä. Se olisi aina edessäni syödessäni, Tuomas Sopanen , 70, muistelee.

– Kauppias huomasi heti, että kyseessä oli heräteostos. Hän kyseli, oliko minulla todella paikka ryijylle ja mitä muut sanovat. Sitten hän kertoi, että ryijy on varattu jollekin ulkomaalaiselle, mutta voisin kuukauden kuluttua kysyä uudelleen. Niin tein ja sain ryijyni ostettua.

Jugendryijyssä on tyypillistä kierteinen tyylitelty kasvivaihe. Väinö Blomstedt suunnitteli Punainen-ryijyn jo 1905, ja se on mallistossa vieläkin.
Jugendryijyssä on tyypillistä kierteinen tyylitelty kasvivaihe. Väinö Blomstedt suunnitteli Punainen-ryijyn jo 1905, ja se on mallistossa vieläkin.

Nykyisin 451 ryijyä omistavan Tuomas Sopasen mielestä ryijy on kansantaidetta parhaimmillaan.

Jo hänen lapsuudenkodissaan Varkaudessa oli seinällä ryijy, kuten lähes kaikissa kodeissa 1950-luvulla. Lapsuudenryijy oli vuodelta 1891, tumma, kulunut ja paikattu. Mutta siitä jäi pikkupojan mieleen kunnioitus käsityötä kohtaan.

Liekki lahjaksi

Vuonna 1980 Tuomas Sopanen väitteli tohtoriksi aiheenaan itävä ohranjyvä. Väitöskirjan kunniaksi isosisko osti hänelle ryijyn. Kotiin tuli Liekki , jonka Akseli Gallen-Kallela suunnitteli Pariisin maailmannäyttelyyn vuonna 1900.

– Viisitoista vuotta sitten minulla oli 25 ryijyä, joita pyydettiin Heinolaan näyttelyyn. Aloin ajatella ryijyn kehityskaarta vene- ja sänkypeitosta upeaksi taidetekstiiliksi. Kolmessa vuodessa metsästin 200 ryijyä. Halusin kokoelman, jonka avulla voisin esitellä suomalaisen ryijyn koko historian. Siksi hankin myös moderneja ryijyjä ja sellaisiakin, joista en pitänyt.

Vanhat kansanomaiset ryijyt maksoivat tuolloin 500–1 000 euroa. Hintaluokka on edelleen sama.

Uhra Simberg-Ehrström: Kupari, 1968.
Uhra Simberg-Ehrström: Kupari, 1968.

Helmiä huutokaupasta

Sopanen muistaa nopeasti mehukkaimmat ryijyhankintansa.

– Ostin helsinkiläisestä huutokaupasta Väinö Blomstedtin 1906 suunnitteleman Hevoset -ryijyn. Olin innoissani suuresta, hyväkuntoisesta ja harvinaisesta jugendryijystä. Se oli kallis, 4 000 euroa.

Ruotsista löytyi 1700-luvun lopulla kudottu keskisuomalainen elämänpuuryijy.

– Huusin sen huutokaupasta puhelimitse pelkän kuvan perusteella. Nähdessäni koristeellisesti kuvioidun harvinaisen nurjan puolen riemastuin hirveästi. Halusin nimittäin kokoelmiini vippeläisryijyn, jonka nukaton puoli on koristeltu värillisin raidoin. Ruotsista saadun ryijyn nukaton puoli muistuttaa hieman vippeläisryijyä.

– Ryijy on lämmin ja taiteellinen kokonaisuus, joka ilmaisee menneiden sukupolvien tuntoja, Tuomas Sopanen tiivistää.
– Ryijy on lämmin ja taiteellinen kokonaisuus, joka ilmaisee menneiden sukupolvien tuntoja, Tuomas Sopanen tiivistää.

Kolmas herkkupala on Hugo Simbergin tyttären Uhra Simberg-Ehrnströmin Oras vuodelta 1970.

– Se oli huutokaupassa vaatimattomasti rullalle käärittynä. Nurjalle puolelle ommellussa lapussa kerrottiin ryijyn olevan ensimmäinen kappale tätä mallia. Taiteilija kävi päivittäin keskustelemassa kutojan kanssa, joten joka nukka on kohdallaan. Huutokaupassa eivät mainostaneet tätä lappua, joka on hyvin harvinainen.

Ryijytrio omin käsin

Sopasen mukaan ryijyt eivät ole läheskään yhtä kalliita keräillä kuin taulut.

– Uusi täysikokoinen ryijy maksaa 3 500–5 000 euroa. Moderneja ryijyjä ei tarjota huutokaupoissa edullisesti, sillä omistajat eivät ole vielä luopumassa niistä. Esimerkiksi Karpalosuon ostin suoraan tekstiilitaiteilija Katri Haahdilta 2008.

Vihkiryijy vuodelta 1817. Elämänpuu oli yleinen aihe vihkiryijyissä, sillä sen uskottiin tuovan onnea ja menestystä avioliittoon. Hapsut tulivat ryijyihin vasta 1900-luvulla.
Vihkiryijy vuodelta 1817. Elämänpuu oli yleinen aihe vihkiryijyissä, sillä sen uskottiin tuovan onnea ja menestystä avioliittoon. Hapsut tulivat ryijyihin vasta 1900-luvulla.

– Nettihuutokaupasta olen löytänyt vain kerran arvokkaan kansanomaisen ryijyn. Enimmäkseen tarjotaan 1930–40-lukujen funkisryijyjä ja 1950–70-luvuilla pakettien mukaan kudottuja ryijyjä.

Sopanen on itse ommellut kolme ryijyä, jotta saisi käsityksen niiden tekemisestä.

– Tein Eva Brummerin 1950 suunnitteleman Zeebran sekä Nina Nisosen Kiertoradat 1:n ja Medaljongin. Ompelu on rauhallista puuhaa, samalla voi kuunnella musiikkia. Yhtä riviä tekee 45-90 minuuttia, neljän Mozartin pianosonaatin ajan.

Ritva Puotila: Loitsu, 1978.
Ritva Puotila: Loitsu, 1978.

Haaveena Teheran

Suomen Käsityön Ystävät perustettiin 1879, kun heräsi huoli käsityötaiteen tulevaisuudesta. Tuomas Sopanen uskoo, että ryijyt tulevat vielä muotiin.

– Kun aloitin keräilyn huutonetissä, Huutonetissä myynnissä oli sata ryijyä, nyt on yleensä yli 300. Uudet tekijät tuovat raikkaita ideoita, kuten ryijytakit ja ekologiset hapsut, jotka korvaavat kauluksena turkiksen. Maisa Kaarnan ryijyissä on rautaa ja kiviä. Tenka Issakainen lisää töihinsä rintaliivin olkaimia ja tekoruusuja.

Osa Sopasen ryijyistä oli kesällä esillä Keski-Suomen museossa. Vuonna 2013 hänen ryijyjään näkyi Istanbulissa ja Budapestissa, seuraavana vuonna Szombathelyssä ja Minneapoliksessa.

Ryijyn taustalapussa kerrotaan kutojan nimi ja että kyseessä on toinen kopio Puotilan Loitsusta. Näitä lappuja on ryijyissä harvoin.
Ryijyn taustalapussa kerrotaan kutojan nimi ja että kyseessä on toinen kopio Puotilan Loitsusta. Näitä lappuja on ryijyissä harvoin.

– Sain elämäni aplodit, kun pidin Unkarissa avajaispuheen unkariksi. Haaveilen ryijynäyttelystä Teheranissa ja yritän jo opiskella farsia avajaispuheeseen, keräilijä nauraa.

Sopasen mielestä ryijy on parhaimmillaan lämmin taiteellinen kokonaisuus, joka ilmaisee jotain menneiden sukupolvien tunnoista.

– Ryijyn alkuperäinen tarkoitus oli lämmittää nukkuvaa ihmistä. Nykyisin se luo lämpöä ympäristöönsä kauneuden kautta.

Katso kuvat kaikista jutussa mainituista ryijyistä tästä!

Artikkeli on alun perin julkaistu ET-lehden numerossa 18/2015.

Alun perin ryijy oli yksinkertainen peite niin maalla kuin merellä. Se lämmitti myös kosteana eikä merivesi pilannut sitä.

Varakkaiden ryijyjä alettiin koristella kirjomalla. Nukkuessa ryijyn nukkapuoli oli alaspäin, mutta vähitellen nukkia alettiin solmia päällispuolellekin lisälämmön takia. Näkyvää puolta somistettiin värillisillä langoilla ja kuvioilla.

1700-luvun loppu ja 1800-luvun alku oli kansanomaisen ryijyn loistokautta Suomessa. Ryijystä tuli komeilutekstiili, vihkiryijynä, joka muuttui peitoksi. Eri alueille kehittyivät omat yksinkertaiset mallinsa, joita kutojat muuntelivat. Suosittuja kuvioita olivat tulppaani, elämänpuu, risti, sydän ja tiimalasi. Säätyläisryijyissä oli monimutkaisia kuvioita ja värejä. Mallit olivat usein peräisin Ruotsista.

1800-luvun alkupuoliskolla vanutäkit yleistyivät. Ryijyt siirtyivät päiväpeitteiksi ja seinäkoristeiksi. Usein niiden kuviointiin alettiin käyttää ulkomaisia ristipistomalleja. Teollisen langan takia värit voimistuivat usein räikeiksi.

Jugendkaudella ryijyä alettiin pitää korkeaselkäisen penkkisohvan peitteenä. 1900-luvun alussa taiteilijat ja arkkitehdit alkoivat suunnitella ryijymalleja Akseli Gallen-Kallelan innoittamana.

1920-luvulla alettiin valmistaa kopioita vanhoista kansanomaisista ryijyistä. Kun ryijyjen koko pieneni ja niitä alettiin valmistaa myös ompelemalla valmiille pohjakankaalle, ryijystä tuli joka kodin kaunistus.

1930-luvulla ryijyjen arvostus oli huipussaan.

1950–70-luvulla suomalaisten ryijytaiteilijoiden töitä arvostettiin kansainvälisestikin. Suomen yleisin ryijy? Porin tienoot -ryijy, 30-luvun funkisryijyt sekä modernit Pirkka ja Metsässä palaa ovat Suomen yleisimpiä ryijyjä.

Lähteet Tuomas Sopanen, Leena Willberg: Ryijy elää. Suomalaisia ryijyjä 1778–2008. www.ryijy.com

Sukututkimus on Eliina Saariselle salapoliisityötä. Hän on tutkinut juuriaan jo yli 30 vuotta ja oppinut samalla jotakin hyvin tärkeää itsestään.

Millainen nainen oli isoäitini, jonka mukaan minut aikanaan ristittiin? Kysymys käynnisti Eliina Saarisen, 60, sukututkimusharrastuksen.

– Isäni muistikuvat omasta äidistään olivat hatarat, sillä hän oli vain kolmivuotias, kun Eliina-äiti kuoli.

Aluksi harrastajatutkijalle oli tärkeää löytää isän suvusta kaikki esi-isät ja esiäidit. Hän päätti jo varhain, että tutkii esipolvia ja aloittaa omasta sukupolvestaan.

– Pääsin vuoteen 1691. Siitä taaksepäin on vaikea jatkaa, koska kirkonkirjat ovat puutteellisia, jos niitä ylipäätään on, Eliina kertoo.

Kun hän oli kahminut eri arkistoista ja kirkonkirjoista esiin valtavasti esi-isiä isänsä ja äitinsä ja miehensä suvuista, häntä alkoi kiinnostaa, millaisissa oloissa milloinkin elettiin. Tutkimus muuttui yksilöhistoriasta enemmän yhteisö- ja perhehistorian suuntaan.

Sodasta ei ole kauan. Eräs Eliinan sukulaisista on taistellut kolmessa sodassa.
Sodasta ei ole kauan. Eräs Eliinan sukulaisista on taistellut kolmessa sodassa.

Sukututkimus on Eliinan mielestä hyvä harrastus siksikin, että se vie ajatukset pois kaikesta muusta. Jos tahtoo, pääsee vaikka lapsuuden paratiisiin – mummolaan.

– Ennen elämä oli yksinkertaisempaa, mutta usein kyllä työlästä ja vaatimatonta. Yhteisöllisyys oli tärkeämpää kuin nyt.

Tarina avautuu tiedonmuruista

Osa Eliinan tutkimuksista on tietokantoina. Hän näyttää tietokoneelta: on viuhkamaisia sukupuita ja vanhoja kirkonkirjoja sekä muita tiedostoja, jotka vaikuttavat aiheeseen perehtymättömästä käsittämättömiltä hieroglyfeiltä. Eliina on kolunnut arkistoja aikaansa säästämättä. 

– Mitä enemmän tutkin, sitä nälkäisemmäksi tulen. Ideoita uusiin tutkimuksiin riittää.

Sukulaisvauva saa hopeakupin, johon on kaiverrettu kaikkien tiedossa olevien esiäitien nimet.
Sukulaisvauva saa hopeakupin, johon on kaiverrettu kaikkien tiedossa olevien esiäitien nimet.

Ohessa on syntynyt teoksia ja kuvakirjoja, joissa vuosilukutietojen lisäksi on tarkkoja kuvauksia eri aikakausista, ihmisten elinoloista ja paikkakunnista – Suomen historiaa parhaimmillaan.

– On hienoa tehdä johtopäätöksiä. Tiedonmurusista syntyy jonkun ihmisen tai suvun tarina. On tietysti hyväksyttävä sekin, että kaikkea tietoa ei voi löytää.

"On tärkeä tietää, miksi on sellainen kuin on."

Isänsä äidin romanttisten rakkauskirjeiden pohjalta Eliina on tehnyt osin fiktiivisen artikkelisarjan.

– Sen jälkeen halusin paremmin ymmärtää Suomen sotia. Tein Isien ja poikien sodat -kirjan. Ja monta muuta. Sotahistoria on myös yksilön ja perheen historiaa – haavoja, jotka vaikuttavat myöhempiin sukupolviin.

Tieto lohduttaa

Psykoterapeuttina Eliinaa kiinnostaa, miten luonteenpiirteet siirtyvät sukupolvelta toiselle, miten perheen arvot vaikuttavat lapsiin.

– On tärkeä tietää, miksi on sellainen kuin on. Vaikka pitäisi joitakin ominaisuuksiaan huonoina, ne voi hyväksyä, kun saa tietää, että ne ovat kulkeneet suvussa. Tieto tuo lohtua.

– Sukumme naiset ovat määrätietoisia ja hyviä organisoimaan. Ehkä vuonna 1644 syntyneessä Maria Krekontyttäressä on jotakin samaa kuin minussa. 

Eliinan äidinpuoleiset juuret ovat Kauhajoella ja Ilmajoella. Isän suku on Savosta. Suvussa on paljon talollisia, kun taas hänen miehensä suvussa on torppareita ja työläisiä.

– Meidän arjessamme nämä erot eivät enää näy. Ehkä minut on kasvatettu vähän ankarammin kuin mieheni.

Onko mistään sukuhaarasta löytynyt karmeita murhamiehiä?

– Ei, mutta paljon työteliäitä, tavallisia ihmisiä ja kovaa elämää eläneitä perheitä. Esi-isistäni löytyy kyllä 1500-luvun lopulla elänyt kapinajohtaja, nuijamiesten päällikkö Jaakko Ilkka.

Sukututkija tarvitsee mielikuvitusta ja usein myös salapoliisin taitoja.
Sukututkija tarvitsee mielikuvitusta ja usein myös salapoliisin taitoja.

Artikkeli on alun perin julkaistu ET-lehden numerossa 3/2015.

  • Syntynyt Kauhajoella 1955, o.s. Torvinen
  • Asuu Helsingissä
  • Psykoterapeutti
  • Naimisissa, kolme aikuista lasta
  • Harrastaa sukututkimusta, valokuvausta ja ruuanlaittoa, rakastaa englantilaisia poliisisarjoja