Ruotsalaisen Evalisa Agathonin piirtämät, rimssuhelmaiset rokokooparit 1950–60-luvuilta ovat Mimmun suosikkeja.
Amerikkalaisia viktoriaanisen ajan käyntikortteja. Kuvan alla on antajan nimi.
Äidin Sveitsin-tuliainen: 1880-luvun albumi, jossa on paljon auki taittuvia kiilto­kuvakortteja.
Lapsuuden aarteita, saksalaisen Arthur F. Krügerin kiiltokuvia 1970–80-luvulta.
Rudolf Koivun piirtämiä kuvia 1900-luvun puolivälistä, valmistaja suomalainen Arnold Tilgmannin tehdas.
Saksalaisia huippumeno­pelejä 1940–50-luvuilta.
Pikkuinen Shirley Temple esiintyi 1930-luvun saksalaisissa kiiltokuvissa.
Saksalaisia 1800-luvun kiiltokuvia. Myös kansallisuuksia ja rotupiirteitäkin kuvattiin.
Evalisa Agathonin 1950-luvun pyöreän pehmeitä vauvakiiltokuvia.
Englantilaisissa 1950-luvun kiiltokuvissa visioitiin tulevaisuutta.

Mimmu Takalo, 39, rakasti kiiltokuvia jo lapsena ja on yhä koukussa rusoposkisiin vauvoihin ja enkeleihin.

”Löysin kiiltokuvat uudestaan noin 15  vuotta sitten. Innostuin ruotsalaisista 1950-luvun kiltsuista, joissa on vauvoja, prinsessoja, röyhelöitä ja söpöilyä.
Sain äidiltäni hänen 1950-luvun kiltsunsa, joita olin lapsena himoinnut. Tunne oli oudon tyhjä, kun haluaminen loppui. Usein toivominen on kivempaa kuin omistaminen. Oman 1980-luvun lapsuuteni kiiltokuvamaailma oli Pieni talo preerialla -henkistä.

Kerään vuosien 1940–80 kiiltokuvia, joissa on ihana kuva- ja värimaailma, se vastaa kaipuuseen lapsuuden maailmaan. Sarjan kokoaminen täydeksi kiehtoo edelleen. Eniten tykkään vaihtaa kuvia nokakkain toisten keräilijöiden kanssa. Ostaminen ei ole yhtä kivaa kuin vaihtaminen. Välillä meillä on kiltsutapaaminen, jossa voi olla 20 ihmistä.

Minulla on kotona metrinen lundia täynnä kiiltokuvakansioita. Ihanimmat kerään hivelyrasioihin. Paksulle paperille painettujen kiltsujen hileistä pintaa on ihana kosketella.”

Kiiltokuva-aiheisia verkkosivuja:

Sup-lauta tarjoaa tuoreen näkökulman järviin ja merenlahtiin. Erityisen hyvää sup-lauta tekee tasapainoaistille ja ryhtiä ylläpitäville keskivartalon lihaksille. Laudasta on omat versionsa myös kalastajille, joogaajille ja vauhdin ystäville. 

Edelläkävijöiden kesälelusta, sup-laudasta, on tulossa hyvää vauhtia tavallisten kuolevaisten mökkikapistus ja lähiliikuntamahdollisuuksia monipuolistava harrastusväline. Sup-laudalla voi voimistella, hankkia saunahien, paistatella päivää, kohentaa ryhtiään ja tutustua rantamaisemiin. 

Sup (stand up paddle) on tehnyt 70 vuodessa pitkän matkan Havaijin hiekkarannoilta suomalaisiin suvimaisemiin. Sup-laudan varhaiset versiot olivat hiukan suurenneltuja surffilautoja, joita pystyi melomaan seisaaltaan. 

Kun ensimmäiset sup-laudat rantautuivat Suomeen, moni mietti, mihin moista keksintöä tarvitaan, kun kanootti ja soutuvene on jo keksitty. Yksi mahdollinen vastaus on ilmatäytteisen laudan keveys ja pieni koko. Sen saa reppuun toisin kuin soutuveneen. 

Moni on ihastunut myös siihen, miten täydellisen vastapainon sup-lauta tarjoaa iänikuiselle istumiselle. Sup-lauta kehittää niitä osia kehosta, joita istumatyö verottaa ja jotka ovat tarpeen esimerkiksi ikääntymisen vaivojen välttämisessä. Sup-lautailu parantaa kehonhallintaa, tasapainoa sekä vahvistaa keskivartalon tärkeitä ryhtiä tukevia lihaksia. 

Sup-lautailu on mukavinta aloittaa lämpimien säiden aikaan, jolloin laudalta putoamista ja nousemista viitsii varta vasten harjoitella. Sup-lautoja vuokraavat yritykset antavat myös lyhyen perehdytyksen laudan käyttöön. 

Tässä ovat koottuna tärkeimmät tekniikka- ja turvallisuussäännöt, joilla sup-lautailun saa alkuun. 

1. Valitse sopiva lauta

Sup-lautoja on sekä kovia että ilmatäytteisiä. Ilmatäytteinen lauta menee pieneen tilaan ja kulkee helposti mukana. Kova lauta on nopeampi ja kestävämpi, mutta se vaatii säilytystilaa ja kattotelineen kuljetukseen. 

Aloittelijoiden sup-laudat ovat yleensä melko leveitä, joten niiden päällä on helppo pysyä. Muutenkin jos laudalla haluaa pikemmin nauttia maisemista kuin urheilla, kannattaa hankkia leveä lauta. Leveä lauta tarjoaa leppoista menoa, kapea kovempaa mutta kiikkerämpää. 

2. Säädä mela, harjoittele tekniikka

Jos samaa lautaa käyttää useampi perheenjäsen, melan pituussäätö on tarpeen. Melan oikea pituus on reilu ihmisen mitta, niin että ranne ylettää lepäämään melan kahvalle (katso kuva yllä)

SUP-laudalla seistään hartioiden levyisessä asennossa, varpaat eteenpäin ja polvet joustaen. Melontatekniikka muistuttaa maastohiihdon tasatyöntöä, jossa vatsalihakset tekevät töitä. Melan kupera puoli on melottaessa menosuuntaan. 

Melasta otetaan leveähkö, tukeva ote. Toinen käsi on melan kahvalla, toinen varrella. Melontapuolen käsi on alempana melan varrella, ja kun melontapuoli vaihtuu, myös kädet vaihtavat paikkaa. Melanvetoon haetaan pituus edestä, ei takaa. Mela nousee vedestä omien jalkojen kohdalla. 

Tehokkaassa sup-melonnassa yläkroppa tekee suuren työn ja kädet välittävät tätä voimaa melko suorina. Aloittelijan ongelma tuppaa olemaan se, että hän meloo liikaa käsillään yläkroppa suorana. Sup-lautailun avainliike on kohtelias kumarrus, ei suoraselkäisyys. Kumartaen melomista voi kuivaharjoitella esimerkiksi laiturilta. 

3. Pukeudu oikein, muista liivit

Sup-lautailu ei vaadi kalliita erityisvarusteita. Juoksuun soveltuva ihonmyötäinen asu sopii hyvin myös laudalle. Pelastusliiveiksi kelpaavat kevyet veneily- tai melontaliivit. Laudalla voi seistä joko paljain jaloin tai avantotossuissa. 

Päähine kannattaa olla sen verran napakka, ettei tuuli vie sitä mennessään. Myös silmä- ja aurinkolasit kannattaa varmistaa niin, että ne pysyvät matkassa, jos laudalta horjahtaa. Kännykät ja muut arvotavarat kulkevat vedenpitävässä pussissa esimerkiksi vyörepussa. Vyöreppuun kannattaa pakata myös juomapullo ja pari energiapatukkaa.

4. Totuttele lautaan, muista hengittää

Ennen laudalle siirtymistä kiinnitetään nilkkaremmi, joka varmistaa, ettei lauta pääse karkaamaan, jos siltä putoaa. 

Laudalle asetutaan ensin polvilleen ja melotaan polviseisonnasta pois rannan tuntumasta. Seisoma-asentoon saa nousta vasta siinä vaiheessa, kun alla on riittävästi vettä myös mahdollisen kaatumisen varalle. 

Seisoma-asentoon nouseminen onnistuu helpoiten melan tuella. Myös polviseisonnasta nousemista voi kuivaharjoitella tukevalla maalla. Tärkeintä on, että painon jakauma pysyy seisomaan noustessa suhteellisen vakaana. 

Etenkin ensikertalainen jännittää luonnostaan laudan päällä. Jalat pyrkivät suoristumaan ja yläkroppa jähmettyy. Ensimmäinen ja tärkein tehtävä onkin tutustua lautaan, keinutella sitä ja oppia pikkuhiljaa luottamaan siihen. Sup-lautailun perusta on rentous ja luottamus. Ilman niitä melomisesta on vaikea nauttia.  

Aloittelevan sup-lautailijan tulee välttää kovaa aallokkoa ja hankkia tuntuma lajiin kevyillä tuulilla. Sup-laudalla on helpointa ottaa aallot suoraan edestä. Vaikeinta on sivu- tai ristiaallokossa melominen. 

5. Mela veteen, yläkroppa töihin

Kun hartianlevyinen tukeva asento on löytynyt ja hengitys kulkee, melominen voi alkaa. Aloitteleva sup-lautailija tuppaa mutkittelemaan, kunnes hän oppii pitämään melan varren vedon aikana noin 90 asteen kulmassa vedenpintaan nähden. 

Jos melan varsi on kallellaan, lauta kääntyy vedon aikana. Tähän ilmiöön perustuu myös laudan kääntäminen. Se onnistuu parhaiten melomalla puolikaaria laudan sivussa. 

Jotta melonta on taloudellista, SUP-melan lapa tulee upottaa joka vedolla kokonaan veteen eikä vetoa saa päästää pitkäksi eli omien jalkojen taakse. Suoraselkäistä käsillä melomista tulee välttää ja antaa työ suosiolla kropan suurille lihaksille. Harjoittelu ja kokemus tekevät aloitelijasta kisällin tässäkin lajissa.

6. Uusi lelu vai uusi harrastus?

Sup-lautailu on siinä mielessä helppoa, että laudalla pysymiseen ja sen liikutteluun mökkirannassa ei vaadita pitkiä opintoja. Haastavaksi laji muuttuu aika pian, jos laudalla haluaa päästä määränpäähän myös tuulisena päivänä. 

Ennen sup-laudan hankintapäätöstä kannattaakin miettiä, rajoittuuko sen käyttö vuoden muutamiin hellepäiviin vai onko elämässä tilaa uudelle kesäkauden liikuntamuodolle. Laadukas sup-lauta on hintansa väärti vain jälkimmäisessä tapauksessa.

Ulla Viholainen taistelee agilitykisojen voitosta tasaväkisesti 45 vuotta nuorempien kanssa.

– Kun otan punaisen, kauhtuneen treenireppuni esiin, Tami innostuu. Se pyörii vieressäni häntä heiluen. Minäkin lähden agilityharjoituksiin aina mielelläni. Harjoittelemme noin kerran viikossa ja kilpailemme ylimmässä luokassa, Ulla kertoo.

– Viisitoista vuotta sitten katselin Forssan Pussikoirien agilityharjoituksia hiekkakentän laidalla. En tiennyt lajista ennestään mitään, mutta sytyin heti, kun näin koirat esteradalla. Agility on menevä laji, jossa saa touhuta yhdessä koiran kanssa.

Tärkeintä Ullalle on innostus ja halu tehdä koiran kanssa

– En ole urheilijatyyppi, ja tiedän omat rajoitukseni juoksemisessa. Rata voi olla lähes 200 metriä pitkä, mutta minun ei tarvitse juosta täysillä koko ajan. Esimerkiksi loppusuoran koirani painelee itsenäisesti.

Olen oppinut luottamaan itseeni ja tiedän koiran vahvuudet.

– Jos ohjaaja itse ei ole huippunopea, koiralle pitää opettaa suulliset käskyt esimerkiksi hyppyesteen takaakiertoon. Meillä suulliset käskyt toimivat, kunhan annan käskyn riittävän ajoissa. Silloin koira tietää koko ajan, mitä sen on tehtävä.

Ullan lemmikki Tami on pian viisivuotias kääpiövillakoira.

– Se on nopea ja itsenäinen menijä. Kun Tami onnistuu ja olemme samalla aaltopituudella, tulos on yleensä hyvä. Toissa vuonna voitimme saman kilpailupäivän aikana kolme rataa. Se oli mahtavaa! Kun seisoo palkintopallilla maajoukkueurheilijoiden kanssa, tunne on sanoinkuvaamaton.

– Jos näen kilpailujen lähtölistassa kovia nimiä, ajattelen aina, että tämä on lähtölista, ei tuloslista. Kun urheillaan eläimen kanssa ja vauhtia on paljon, huippusuoritus on hiuskarvan varassa.

Agility on koirien esteratakilpailu, jossa ihminen ohjaa koiraa suorittamaan radan virheettömästi ja mahdollisimman nopeasti. Radalla on yleensä 12–22 estettä, ja koiraa ohjataan kehon liikkein, äänellä ja liikkuen itse.

Kilpailuissa on kolme koko- ja tasoluokkaa. Laji on avoin kaikille koiraroduille, myös sekarotuisille.

Harrastus sopii kaikenikäisille. Laji ei vaadi huippukuntoa, mutta koiran pitää olla terve. Lapset, aikuiset ja liikuntarajoitteiset kilpailevat samoissa sarjoissa. Senioreille on omat SM-kilpailut.

Lajia on harrastettu Suomessa vuodesta 1985, ja harrastajia on noin 13 500.

Alkuun pääset, kun harjoittelet koirasi kanssa kotioloissa yhteistyötä, palkitsemista ja motivoimista.

Kursseja on kyllä tarjolla, mutta niihin saattaa olla jonoa. Koirakerhot ja yksityiset koirakoulut järjestävät alkeiskursseja halleissa ja ulkokentillä. Yksityisten ryhmiin on helpompi päästä, mutta ne ovat yleensä kalliimpia kuin yhdistysten kurssit.

Tamperelainen pienkustantamo tarjoaa runonkirjoittajille mahdollisuuden julkaista oman runokirjan ilmaiseksi. Katso ohjeet, joiden avulla voit lähettää omat runosi julkaistavaksi!

Esikoiskirjailijan mahdollisuus saada kustannussopimus on erittäin pieni ja runoja kirjoittavan vieläkin pienempi. Sen vuoksi pienkustantamo Mediapinta halusi tuoda oman kulttuurisen panoksensa Suomen 100-vuotisjuhlavuoteen, kertoo Mediapinnan tiedottaja Katja Glasberg.

Alun perin kustantamo lupasi, että se julkaisisi vuoden 2017 aikana 100 runokirjaa veloituksetta. Käsikirjoituksia alkoi kuitenkin tulvia kustantamoon.

– Runoilijat ovat olleet tarjoamastamme mahdollisuudesta valtavan kiitollisia. Ajattelimme, että vuoden kuluessa meille ei välttämättä edes tarjottaisi sataa runokirjaa. Yllätys oli melkoinen, kun 100 kappaletta tuli täyteen kolmessa viikossa, kertoo Katja Glasberg.

Tarjonnan vuoksi Mediapinta päätti, että se julkaisee juhlavuoden ajan 50 runokirjaa joka kuukausi.

Jo lähetettyjen runoteosten tekijöiden joukosta löytyy niin professoreita, pitkäaikaistyöttömiä, esikoisteoksensa julkaisevia kuin pitkän linjan harrastajakirjoittajiakin. Vanhin kirjoittaja on oli 90-vuotias ja nuorimmat syntyneet 1990-luvulla. Myös postuumeja runoteoksia on julkaistu.

– Vielä joukkoon mahtuu silti mukaan. Ylitarjonnan vuoksi emme teoksia hylkää, vakuuttaa Glasberg.

Tekovaiheessa on tällä hetkellä noin 400 kirjaa. Runojen taso on yllättänyt kustantamon positiivisesti. 

– Joka päivä jokin runoista pistää ajattelemaan, koskettaa tai naurattaa, Glasberg sanoo.

Kuka tahansa voi tarjota oman runoteoksensa Suomi 100 runokirjaa -kirjasarjaan. Runoantologian voi koota myös yhdessä ystävien kanssa. Runojen lisäksi aforismit, mietelausekokoelmat, laululyriikka ja proosarunot ovat tervetulleita. Julkaistavat runokirjat ovat pehmeäkantisia ja niissä on sivuja 60–100.

Mediapinta on kuitenkin pidättänyt itselleen veto-oikeuden runokirjojen julkaisemisen suhteen. Runouden muotoon puettua loanheittoa tai vihapuheita ei julkaista. Tällä hetkellä sarjassa julkaistaan vain yksi runoteos per kirjoittaja, mutta tilanne saattaa muuttua vuoden kuluessa.

Mediapinnan omat graafikot taittavat kirjat ja suunnittelevat niihin kannen. Runoilija saa nähtäväkseen painetun oikovedoksen, johon voi tehdä korjauksia ennen kirjan painamista.

Runoilija saa ilmaiseksi yhden painoksen kirjastaan. Lisäkirjoja voi halutessaan tilata edullisesti. Kirja on julkaisun jälkeen tilattavissa kirjastojen ja kirjakauppojen valikoimaan ja sitä myydään Mediapinnan nettisivuilla ja verkkokirjakaupoissa. Teoksesta kiinnostuneet saavat siis kirjan käsiinsä ilman, että runoilijan täytyy myydä kirjaansa itse.

Kirjojen myynnistä maksetaan tekijänpalkkiota runoilijalle. Lue kustannussopimuksesta lisää täältä.

Näin lähetät runokäsikirjoituksesi

  1. Valitse 60–90 runoa, oikolue ne huolella ja aseta ne haluamaasi järjestykseen.
  2. Tallenna runot yhdeksi tekstitiedostoksi (.doc, .docx, .txt tai .odt). Älä tee PDF-tiedostoa.
  3. Käsin kirjoitettuja tai paperille tulostettuja tekstejä ei huomioida, joten lähetä teoksesi vain tekstitiedostona sähköpostitse.
  4. Lihavoi sekä kokoelman että runojen nimet. Jos runoilla ei ole nimiä, erottele ne toisistaan pisterivillä tai sivunvaihdolla.
  5. Tee sisennykset välilyönneillä tai tabuloinneilla. Älä taita itse tekstiäsi, kustantamo tekee sen.
  6. Lähetä käsikirjoituksen mukana kansikuvaksi haluamasi yksi värikuva. Valitse pystykuva.
  7. Teokseen voidaan sisällyttää mustavalkoisia kuvia tai piirroksia enintään 10 kappaletta. 
  8. Takakannen tekstiksi voit valita jonkun runoistasi, kirjoittaa siihen mitä haluat teoksesta ja/tai sen tekijästä. 
  9. Lähetä runokäsikirjoitus, takakannen teksti ja kansikuva sekä mahdollinen kirjaan tuleva kuvitus sähköpostilla osoitteeseen: 100runokirjaa(a)mediapinta.fi. Lähetä kaikki aineisto samalla kertaa yhtenä sähköpostilla.
  10. Liitä mukaan posti- ja sähköpostiosoitteesi sekä puhelinnumerosi.

Lisää tietoa ja tarkemmat lähetysohjeet voit lukea täältä. Lue ne huolella ennen kuin lähetät runosi!

 

Suomenhevonen Sulona saa huomiota, herkkuja ja kaikenlaista hevostavaraa neljän sukupolven naisilta. Palkkioksi se pitää naiset liikkeessä.

Hevosen turpa hamuaa aidan yli. Kun herkkua ei tipahda, hevonen keskittyy heinänrippeiden hamsimiseen kuin tärkeään projektiin. Suomenhevonen Sulona on kolmivuotisen hevoselämänsä aikana tottunut yleisöön. Ja jos huomiota ei heru, sitä hankitaan.

– Sulona on aina osannut yllättää. Kerran se astui takajalkansa kaninhäkkiin. Sulona ei ollut häkistä moksiskaan, vaan jatkoi matkaa häkki jalassaan. Onneksi sekä jalka että kani säilyivät myllytyksessä ehjinä, nauraa Janna Kallio, Sulonan toinen omistaja.

Koko perheen vauva

Kosketusetäisyydellä Sulonan turvasta seisoo neljä naista. Isomummi Anita, mummi Kristiina, hänen tyttärensä Janna ja tyttärentyttärensä Ada.

Kaikki neljä naista kuuluvat hevosen lähipiiriin. Kristiina ja Janna omistavat Sulonan. Anita kuuluu huoltojoukkoihin, ja nuorimmainen, Jannan tytär Ada, 14, ratsastaa.

Janna ei ole vielä ratsastanut Sulonalla, mutta sen sijaan hän on ajanut sillä kärryjä.
Janna ei ole vielä ratsastanut Sulonalla, mutta sen sijaan hän on ajanut sillä kärryjä.

Ennen Sulonaa Janna ja Kristiina omistivat myös tämän emän, joka jouduttiin lopettamaan sen varsottua.

– Minä olen perheessä varmaan se, joka sai aikoinaan istutettua äidinkin päähän ajatuksen hevosen hankkimisesta, Janna, 35, tunnustaa.

"Nykyään ratsastus on ihan eri hommaa. SIlloin varuskunnan hevosilla vain mentiin, ei niin väliä, miten."

Hevosnaisperheen luulisi viihtyneen hevosen selässä aina, mutta ei. Ainoastaan Janna ja Ada ovat ratsastaneet lapsesta saakka.

Anita, 78, ratsasteli lapsuudessaan Lahdessa armeijan hevosilla.

– Nykyään tämä on ihan eri hommaa. On hienot tallit ja kunnon opetusta. Silloin varuskunnan hevosilla vain mentiin eikä ollut niin väliä, että miten, mutta ihanaa se oli, Anita muistelee.

Anita ei ratsasta, mutta hän pitää Sulonan hellimisestä. Herkkuja löytyy aina taskunpohjalta, ja Sulona tietää sen.
Anita ei ratsasta, mutta hän pitää Sulonan hellimisestä. Herkkuja löytyy aina taskunpohjalta, ja Sulona tietää sen.

Kristiina, 58, on perinyt äidiltään rakkauden hevosiin. Lapsena hän ratsasteli kesälomilla työhevosilla. Tosissaan Kristiina kiinnostui ratsastamisesta kuitenkin vasta keski-iässä. Jälkeenpäin se tuntuu vähän hassulta, sillä hän oli siihen mennessä kuskannut Jannaa jo vuosia talleille.

– Työpaikan kautta järjestettiin ratsastuksen alkeiskurssi, silloin innostuin. Sen jälkeen olen ratsastellut enemmän tai vähemmän säännöllisesti, mutta en todellakaan ole mikään taituri, Kristiina toppuuttelee.

Riitaan ei tarvita hevosta

Nyt, kun Sulona on kolme, sillä ovat ratsastaneet Kristiina ja Ada. Janna ei vielä. Hevonen on hänestä niin nuori, että hän haluaa itseään kevyempien ratsastavan sillä ensin.

– Sen kanssa riittää kaikkea muuta touhua. Olen ajanut Sulonalla kärryjä, vaikka pelkään hommaa ihan hirveästi, Janna puuskahtaa.

Jannan molemmat polvet on leikattu, joten ratsastus on ollut tovin tauolla. Nykyään perheen aktiivisin ratsastaja on Ada, joka vähän jo kilpaileekin vuokrahevosellaan.

– On hauska seurata, miten erilaista Adan ratsastusopetus on verrattuna minun ratsastuskouluaikoihin. Paljon enemmän kiinnitetään huomiota istuntaan, ja se on hyvä, sillä siitä, keskivartalon hallinnasta, koko ratsastus lähtee, Janna toteaa.

Anita sukii Sulonan harjaa, Kristiina puhdistaa jalkoja ja Janna selvittää häntää. Vaikka Sulona on kova keksimään puuhaa itsekseen, se on opetettu olemaan hoidettaessa rauhallisesti.
Anita sukii Sulonan harjaa, Kristiina puhdistaa jalkoja ja Janna selvittää häntää. Vaikka Sulona on kova keksimään puuhaa itsekseen, se on opetettu olemaan hoidettaessa rauhallisesti.

Janna kuskaa Adaa ratsastustunneille, kuvaa joskus tyttären suorituksia, mutta muuten äiti ei saa tyttären harrastukseen puuttua.

– Paitsi että kyllä kumminkin puuttuu. On tosi ärsyttävää, jos äiti huutelee jotain neuvoja, kun ratsastan, Ada toteaa.

Perheen naisilla onkin sanaton sopimus: jos tulee pattitilanne, Janna sanoo äidilleen, mitä tämän on sanottava Adalle. Tytär kun uskoo mummiaan äiti-Jannaa paremmin.

– Ada on niin ehdoton omassa ratsastuksessaan, että minä samalla lailla itsekriittisenä osaan ehkä asettaa sanat pehmeämmin, Kristina muotoilee. Naisia naurattaa. Äidin ja murrosikäisen tyttären yhteinen harrastus ei ole vain hempeää idylliä.

–  Oikeastaan saamme Adan kanssa riidan aikaiseksi vaikka mistä – ei siihen hevosta tarvita, Janna nauraa.

Kuolainten ja suitsien laitto vaatii Adalta vielä hienoista kurottelua.
Kuolainten ja suitsien laitto vaatii Adalta vielä hienoista kurottelua.

Isomummi hemmottelee

Naiset alkavat harjata Sulonaa ratsastuskuntoon. Kun Sulona oli varsa, Anitan tehtävä oli selvittää säännöllisesti hevosen häntä ja harja.

– Nyt olen tyytynyt lähinnä hemmottelijan rooliin, annan herkkupaloja silloin tällöin, Anita tunnustaa ja sujauttaa suureen suuhun pienen makupalan. Hän myöntää, että tallireissut tekevät hyvää mielelle. Samalla saa raitista ilmaa ja näkee ihmisiä.

Janna jakelee tottuneesti käskyjä. Hän on hoitanut Sulonaa naisista eniten.

– Janna kertoo, mitä Sulona tarvitsee, ja jaamme kulut. Täytyy myöntää, että välillä kummastuttaa, miten paljon yhteen hevoseen saakin upotettua rahaa, aina se tarvitsee jotain uutta, Kristiina huokaa.

Ada nousee hevosen selkään aina korokkeelta. Se säästää myös hevosen selkää.
Ada nousee hevosen selkään aina korokkeelta. Se säästää myös hevosen selkää.

Työlästä mielihyvää

Kun Sulona on harjattu ja satuloitu, Ada nousee sen selkään.

– Älkää ihmetelkö, jos könötän. Tipuin eilen esteillä vuokrahevosen selästä, hän huikkaa.

"Hevosen pito on työlästä, mutta mukavaa yhdessäoloa."

Sulonalla ei mennä vielä esteitä eikä lennellä vauhdissa alas. Sen kanssa tosin saa olla tarkkana, ettei sen oma tasapaino horjahda, sillä hevonen on vielä nuori. Nyt ratsuttaja kouluttaa Sulonaa sellaiseen kuntoon, että Kristiinakin voisi alkaa taas pitkästä aikaa käydä tunneilla omalla hevosella.

– Vaikka hevosen pito on työlästä, on se samalla mielettömän mukavaa yhdessäoloa hevosen kanssa, Kristiina toteaa samalla, kun katselee lapsenlapsensa ja Sulonan menoa.

Ada ratsailla.
Ada ratsailla.

Kukaan ei huutele ohjeita, kun Ada nostaa napakasti laukan. Naiset myöntävät välillä turhautuvansa siihen, kuinka armottoman vaikeaa ratsastus on.

– Toisaalta juuri siksi se myös kiehtoo, aina riittää opittavaa. Ratsastus voi olla rentoa köpöttelyä tai todellista hikiurheilua, ihan kuinka itse haluaa. Jos oikein treenaa hevosta, pitää itsekin olla hyvässä kunnossa, jotta ratsastamisesta suoriutuu, Janna toteaa.

Kristiina on samaa mieltä.

– Ratsastus ei ole yksilölaji, vaan siinä toimitaan hevosen kanssa tiiminä. Kahden eri eläinlajin edustajan on toimittava yhdessä, kohti yhteistä päämäärää, hän toteaa.

Sulona pyörähtelee vielä muutaman kierroksen, jotta Janna voi katsastaa, kuinka ravi sujuu. Yhteinen vauva kun on kasvanut hujahduksessa yli 170-senttiseksi jätiksi, joka vielä tutustuu omiin raajoihinsa. Naisten katseessa on lämpöä.

– En kyllä yhtään tiedä, miten olen tuohon joskus suostunut, mutta onhan se aika kiva, Kristiina toteaa. Siitä naiset näyttävät olevan samaa mieltä.

Ada ratsastaa, Janna-äiti pyöräilee.
Ada ratsastaa, Janna-äiti pyöräilee.

Tiesitkö?

  • Suomessa on noin 74 000 hevosta.
  • 170 000 suomalaista harrastaa ratsastamista. Ikääntyvien ratsastajien määrä on selvässä nousussa.
  • Yli 60-vuotiaita ratsastajia on Suomen Ratsastajainliiton rekisterissä 1600.

Artikkeli on julkaistu ET Terveys -lehden numerossa 1/2017.

  • Ratsastus on riskialtis harrastus. Kypärä onkin ensimmäinen hankinta, joka aloittelevan harrastajan kannattaa tehdä. Kypärä on turvallinen, kun se istuu päähän ja hihnat on säädetty sopiviksi.
  • Turvaliivit suojaavat ylävartaloa pudotessa. Ne eivät ole tunneilla pakollisia, mutta monet opettajat suosittelevat niiden käyttöä.
  • Ratsastushanskat suojaavat käsiä. Suitset pysyvät hanskakädessä napakasti ja kädet lämpiminä.
  • Ratsastajalla on syytä olla harraste-, tapaturma- tai vapaa-ajanvakuutus, joka korvaa ratsastusonnettomuudet.