Pyykki pestiin järven rannassa pyykkipadassa ja kuivattiin omassa pihassa. Kuva: Sanoma-arkisto / Lukijan kuva / Simo Ruuskanen

"Tyttö hypähtelee kotiin kympin koe olkalaukussaan. Äiti tuskin vilkaisee paperia. "Saiko kukaan 10+?" hän tokaisee."

"Pieni tyttö matkalla koulusta kotiin. On kevät ja jalka keveä. Kumisaappaat ovat vaihtuneet kippakenkiin. Ojanpenkalla loistaa keltaista kultaa, leskenlehdet kukkivat valtoimenaan. Tyttönen poimii kimpun. Kirjoissa ja lauluissa kerrotaan, miten äiti ilahtuu. Kotona äiti iänikuisessa esiliinassaan hyörii hellan ääressä. Lapsi ojentaa iloisen odottavana kukkansa. Äiti vilkaisee, tuhahtaa: "Eiväthän nuo kestä maljakossa. Isän mehiläiset olisivat niistä keränneet hunajaa."

Toinen muistikuva samoilta ajoilta. Tyttö hypähtelee kotiin kympin koe olkalaukussaan. Äiti tuskin vilkaisee paperia. "Saiko kukaan 10+?" hän tokaisee.

Kolmas kuva. Äiti odottelee poikkeuksellisesti koulun portilla. Lienee käynyt kaupassa ja huomannut oppilaiden purkautuvan ovesta. "Katselin, kun tulit luokkakavereittesi kanssa. Kyllä sinulla on paksummat jalat kuin muilla." Tuon ajan luokkakuvista näen, että minulla oli ihan samalaiset rimppakintut kuin muillakin. Sillä minähän se olin ja olen, tuo pieni lettipäinen tyttö, jota nyt muistoissani katselen lempeällä myötätunnolla.

Juhlat lähestyvät – täältä löydät oikeat sanat

Vanhat valokuvat kertovat muutakin. Näen itseni, ehkä kahdeksan täyttäneenä, mekossa, jonka laajahkoa helmaa kiertää leveä ohuella mustalla muliinilangalla ristipistoin kirjottu ruusuraita. Muistan, miten itse sen pistelin kanavakankaan läpi paperimallista katsoen, ruutuja laskien. Ollapa se mekko vielä tallella. Voisin itse ihailla ja kehua pientä itseäni. En muista, että olisin kiitosta tai kehua saanut äidiltä. Tokihan nyt lapsi osasi semmoista ja jaksoi.

Lapsilleni halusin mummolan

Ilolla lähdin opiskelemaan vieraalle paikkakunnalle yliopistoon. Laudaturin paperit takasivat silloin sisäänpääsyn, mutta uskoin olevani lihava, ruma ja tyhmä. Oppi oli mennyt perille, vaikka olin päättänyt jo varhain, etten usko äitini puheita ja että toimin kaikessa päinvastoin kuin hän.

Aikanaan avioiduin. Kun aloin odottaa lasta, päätin, että lapsillani on mummola, itselläni ei sitä ollut koskaan ollut. Päätin niellä kaiken. Se onnistuikin. En kuunnellut edes äitini kauhukertomuksia synnytyksestä, kuulin, mutta en kuunnellut. Toki jo lapsuudestani muistin, että esikoisen jälkeen äiti oli päättänyt, ettei yhtään lasta lisää. Meitä syntyi vielä kolme kaikista sen ajan varotoimista huolimatta, yksi toivottu ja kolme ei-toivottua.

Kotini oli aina auki mummille ja ukille, usein vierailimme heidän luonaan. Muutimme paikkakunnalle, josta oli sopiva 50 kilometrin matka, ei liian lähellä, ei liian kaukana.

Kun esikoispoikani oli kaksivuotias, kävi ilmi, että odottamani tyttövauva oli kuollut kohtuun. Adventtiaika oli alkamassa, miehelläni kiireinen työrupeama edessä, poika tarvitsi hoitajaa. Soitin äidilleni ja selvitin tilanteen, pakko mennä aamulla sairaalaan synnyttämään kuollutta. "En minä nyt ehdi, kun on joulukin tulossa", vastasi äitini. Lanttulaatikko oli tärkeämpi kuin tytär ja tyttären lapset. Itse ajattelin silloin, että minä en koskaan jätä omia lapsiani pulaan, jos suinkin voin auttaa.

Vuoden päästä minulla oli sylissäni terve tyttö.

Pian kävi ilmi, että mummi oli hyvä mummi pojalle, mutta huono mummi tyttärelle. Samoin oli ollut lapsuudessani. Minun kolmella veljelläni oli hyvä äiti, vaikka pikkuveli tiesikin, ettei ollut toivottu.

Tee testi: Miten paljon mummoa sinussa on?

Vasta ukin kuoltua tilanne kärjistyi niin, että lapset alkoivat kysellä, onko pakko hakea mummi jouluksi meille, kun se kumminkin pilaa koko homman.

Kymmenen vuotta pidimme monin tavoin huolta leskeytyneestä ja yhä hankalammaksi muuttuvasta mummista. En itkenyt, kun äitini kuoli. Helpotti.

Millainen mummo minä olen?

Elämä ei mene niin kuin toivoo ja kuvittelee. Olen ollut töissä käyvä isoäiti. Lapseni ja lapsenlapseni ovat asuneet 3-4 tunnin automatkan päässä. En ole voinut olla avuksi, kuten olisin halunnut.

Olen varmasti toistanut tietämättäni äitini virheitä ja lisäksi tehnyt ihan omiakin. Mutta uskon ja toivon, että minun tyttäreni itkee minun kuolemaani. Hän tosin tässä totesi: "Jos sinusta tulee vanhana yhtä ilkeä kuin mummista, niin en pidä huolta, en käy edes katsomassa."

Ihan turhaanko siis yritin opettaa lapsilleni, että vanhemmista pidetään huolta, olivat he millaisia hyvänsä?"

Meirami

Pohjalaismaakuntien parhaimmat lapaset ovat tässä! Ovatko suosikkisi raikkaat Pohjois-Pohjanmaan lapaset, hillityn harmaat Keski-Pohjanmaan lapaset vai maitohorsmasta mallinsa saaneet Etelä-Pohjanmaan lapaset? 

1. Pohjois-Pohjanmaan lapaset

Limenväriset Pohjois-Pohjanmaan lapaset ovat talven raikkaimmat lämmittäjät.

Ohjeen löydät täältä. 

2. Keski-Pohjanmaan lapaset

Keski-Pohjanmaan ihanat valko-harmaat lapaset ovat takuulla tyylikkäät.

Ohjeen löydät täältä.

3. Etelä-Pohjanmaan lapaset

Nämä lapaset lainaavat värinsä nykyiseltä Etelä-Pohjanmaan maakunta­kukalta, maitohorsmalta.

Ohjeen löydät täältä. 

Kotitalo ja vanha äiti saavat nyt jäädä. Terttu Fält muuttaa helpompaan asuntoon, kerrostaloon ja uuteen yhteisöön. Miksi?

Terttu Fält, 64, on tehnyt päätöksensä. Hän jättää omakotitalon, jota on asunut yli 30 vuotta. Samalla Terttu jättää tuttuakin tutumman tontin, sen pihapiirin, jonne hän muutti vanhempiensa kanssa kymmenvuotiaana ja jonka vanhempaa taloa asuu edelleen hänen 87-vuotias äitinsä.

Muuttopäätös kypsyi hitaasti. Terttu erosi miehestään, kun lapset olivat teini-iässä. Lapsien lähdettyä 15 vuotta sitten hän jäi yksin suureen taloon ja äidin lähelle.

– Tämä ei ole yksin asuvan naisen asumismuoto. Koen omakotitalon enemmän rasitteena kuin ilona. Olisin muuttanut jo aiemmin, jos vanhemmat eivät olisi olleet tuossa naapurissa.

Kiinteistövälittäjänä Terttu näki, että vanhuus omakotitalossa ei sovi kaikille.

Nytkin voi jossitella, onko aika sopiva, sillä äiti haluaa jäädä edelleen vanhaan taloonsa.

– En hoputa enkä patista äitiä. Ei sieltä uudesta asunnosta niin pitkä matka tänne ole auttelemaan.

Terttu työskenteli pitkään kiinteistönvälittäjänä ja näki, että vanhuus omakotitalossa ei sovi kaikille.

– Olen mieluummin ihmisten ilmoilla kuin puuhailen täällä yksinäni.

Sukupolvien ammottava kuilu

Terttu muuttaa ensi vuonna valmistuvaan yhteisölliseen senioritaloon, Kotisatamaan Helsingin keskustaan.

Muutossa asuinneliöt puolittuvat, maisema avautuu kahdeksannesta kerroksesta ja vanhoista tavaroista pitää luopua.

Omakotitalo on elämänvaiheasunto, josta voi myös luopua.

Terttua vetää keskustaan yhteisöllisyys.

– Äiti sanoo, että taas se höpöttää siitä kommuunista. Hän ei ymmärrä ajatusta alkuunkaan. Kysymys on klassisesta sukupolvien kuilusta. 1950-luvulla syntyneelle omakotitalo ei ole elämän suurin saavutus, josta on pidettävä kiinni kynsin ja hampain.

Tertun kaltaisia on yhä enemmän. He eivät halua käyttää vireitä eläkevuosiaan pihalla kupsuttamiseen, talon kunnostamiseen ja eletyn elämän muistojen vaalimiseen. Heille omakotitalo on elämänvaiheasunto, josta voi myös luopua.

Loppukiri synnytti ilmiön

Muutos alkoi kymmenisen vuotta sitten. Kerrostaloasumisen vaihtoehdottomuuteen kyllästyneet helsinkiläisseniorit alkoivat miettiä, millaisessa talossa he haluaisivat ikääntyä.

Mietintä synnytti Aktiiviset seniorit -yhdistyksen ja rakennushankkeen, jonka tuloksena Helsingin Arabianrantaan nousi poikkeuksellinen kerrostalo vuonna 2006.

Kirsti Sivénin suunnittelema talo sisälsi omistusasuntojen lisäksi runsaasti yhteistiloja. Asumisen idea jäljitteli maaseudun kiinteää kyläyhteisöä, jossa talkoillaan, sivistytään ja juhlitaan yhdessä.

"Keskustaan pitää muuttaa silloin, kun siitä vielä pystyy nauttimaan."

Talo nimettiin itseironisesti Loppukiriksi ja asukkaiden alaikärajaksi määriteltiin 48 vuotta.

Kaikki halukkaat eivät mahtuneet Loppukiriin, joten yhdistys alkoi suunnitella seuraavaa taloa Helsingin Kalasatamaan. Sinne Terttu on nyt muuttamassa.

– Mielestäni keskustaan pitää muuttaa siinä vaiheessa, kun keskustasta pystyy vielä nauttimaan.

Saisimmeko oman talon?

Loppukiri herätteli myös rakennusyhtiöt: mitäpä jos ikääntyvä asiakas kaipaa kerrostaloltaan muutakin kuin hissin, esteettömän wc:n ja ovisummerin.

Ekonomieläkeläinen Yrjö Somersalmi kuunteli Helsingin ekonomien senioritapaamisissa vakiokeskustelua, voisivatko eläkkeellä olevat ekonomit rakentaa oman senioritalon. Somersalmi ilmoittautui vapaaehtoiseksi selvittämään, lähtisikö joku rakennusyhtiö hankkeen toteuttajaksi.

Heti ensimmäisellä soitolla tärppäsi. Rakennusyhtiö Skanska oli pannut merkille, että heidän uusien keskustakerrostalojensa ostajakunta ikääntyi.

Skanskan kehitysjohtaja Susanna Sucksdorff pyysi Yrjöä kokoamaan kuuden seniorin ryhmän suunnittelemaan mieleistään taloa.

– Olin varannut ensimmäisen tapaamiseen lehtiöitä ja kyniä. Kun kaikki osallistujat nostivat taulutietokoneensa pöydälle, kokosin lehtiöt pois ja hautasin omat eläkeläisstereotypiani, Susanna naurahtaa.

Ilman tukevaa rahatukkoa ei näihin senioritaloihin ole asiaa.

Tontti löytyi Espoon Niittymaalta, Tapiolan naapurista. Talo saa nimekseen Konkari ja se valmistuu alkuvuoteen 2016 mennessä. Jatkossa Skanska aikoo rakentaa Konkareita eri puolille Suomea.

– Ehkä neljä, viisi taloa vuodessa, Susanna Sucksdorff sanoo.

Kotisatamassa ja Konkarissa ihmiset ostavat asunnot omikseen ja maksavat yhteistilat neliöhinnoissaan. Ilman tukevaa rahatukkoa ei näihin senioritaloihin ei ole asiaa.

"Kaikkien kanssa ei tarvitse ystävystyä, mutta voi tulla toimeen."

Uuden elämän kynnyksellä

Moni yksin elävä kaipaa juttu-, ateria-, lenkki- ja teatteriseuraa. Siitä hyvästä voi jopa maksaa, että kerrostalossa löytyy tiloja rupatteluun ja yhdessä tekemiseen.

– Ihan turha miettiä, että se yhteisöllisyys olisi yhtä auvoa ja kaikki ystäviä keskenään. Lähden siitä, että naapuriyhteisö muistuttaa työyhteisöä. Kaikkien kanssa ei tarvitse ystävystyä, mutta kaikkien kanssa voi tulla toimeen, Terttu Fält sanoo.

Tertulla on edessään on vielä kuukausia muistoja tihkuvassa talossa, talon myynti keväällä ja lähes kaikesta vanhasta materiasta luopuminen. Haikeaa?

– Kun istuin viime kesänä Hakaniemen torilla, minuun iski onnenpuuska. Vitsi, ens kesänä mä asun tossa lähellä ja hurautan tänne fillarilla aamukahville!

 

Artikkeli on laun perin julkaistu ET-lehden numerossa 2/2015.

Ajoitus.

Kannattaa miettiä, miten haluaa asua, kun lapset ovat muuttaneet maailmalle ja työ ei enää sido. Kun aikeet ja suunnitelmat tiedottaa hyvissä ajoin, myös lapset ehtivät sopeutua ajatukseen vanhan kotinsa myynnistä.

Koti.

Elämään mahtuu erilaisia koteja. Lapsiperhevaiheen unelmakotia ei ole suunniteltu yksin tai kaksin eläkevuosiaan viettäville.

Lumityöt.

Rakkaus omakotitaloon on auttamatta ehtoopuolella, kun katsoo säätiedotusta ja toivoo, ettei huomenna sataisi lunta.

Multa.

Rehellinen vastaus säästää rahaa ja hermoja: onko intohimoni puutarhahommiin ryytimaa- vai parvekelaatikkotasoa?

Raivaus.

Mitä vähemmän tavarassa on kiinni, sen helpompi on muuttaa. Siinä on vissi ero, saneleeko asumismuodon tavara vai ihminen.

Yhteisöllisyys.

Jos koti, harrastukset ja ystävät eivät täytä kanssakäymisen tarvetta, yhteisöllinen asuminen on varteenotettava vaihtoehto.

Pampulainen pussukka sopii moneen käyttöön: vaikkapa virkkuukoukkujen säilytykseen, lääkepussiksi matkalaukkuun tai penaaliksi lapsenlapselle.

Virkattu pikkulaukku muuttaa ilmettään langan mukaan. Hillitystä langasta tulee tyylikäs teatteripussukka, räväkästä hauska kynäkotelo lapsenlapselle. Hauskat pampulat tekevät yksinkertaisen ja helpon pussukan pinnasta eläväisen näköisen.

Nyt kaivamaan koukut ja langat esille – tee vaikka ystävälle synttärilahjaksi.

Virkattu pikkulaukku

  • Koko: Noin 27 x 14 cm.
  • Langanmenekki: Novita Kaste (741) liila tai (333) vaalea khaki 200 g.
  • Virkkuukoukku: Nro 3 tai käsialan mukaan.
  • Muut tarvikkeet: 25 cm vetoketju.
  • Mallivirkkaus: Virkkaa kiinteitä silmukoita (ks) ja pampuloita ohjeen ja piirroksen mukaan.
  • Tiheys: Leveys 10 cm = 7 pampulaa, korkeus 10 cm = 11 pampulaa.

Pohja: Virkkaa aloitusketjuksi 54 kjs + 1 kjs kääntymiseen.

1. krs: virkkaa 1 ks toiseen kjs:aan koukusta laskien ja vielä 1 ks jokaiseen kjs:aan = 54 ks. Käännä työ.

2. krs: virkkaa 1 kjs, virkkaa 1 ks jokaiseen s:aan = 54 ks. Toista kerrosta 2, kunnes työssä on yhteensä 5 kerrosta. Käännä työ ja jatka laukun sivujen virkkaamista suljettuna ympyränä.

6. krs: virkkaa pitkään sivuun 1 ks jokaiseen s:aan (= 54 ks), 4 ks kappaleen päätyyn, virkkaa 1 ks jokaiseen toisen pitkän sivun s:aan (= 54 ks) ja 4 ks kappaleen toiseen päätyyn = 116 ks. Jatka virkkaamista spiraalina eli siirry aina suoraan seuraavalle kerrokselle.

7. krs: virkkaa kiinteitä silmukoita ja virkkaa kummassakin päädyssä 2 ks yhteen = 114 ks.

8. krs: (ks. piirroksen 8. krs) virkkaa ks:ita ja virkkaa joka 3. s:aan pampula piirroksen mukaan. Työhön tulee yhteensä 38 pampulaa.

Virkkaa vielä piirroksen mukaan kerrokset 9–11 ja toista sitten kerroksia 8–11, kunnes laukun korkeus on noin 12 cm. Virkkaa vielä 3 krs kiinteitä silmukoita.

Virkkaa toiseen päätyyn pieni läppä: *käännä työ ja virkkaa 1 kjs, 4 ks*, toista *–* vielä 2 kertaa.

Käännä työ, virkkaa 1 kjs, 1 ks, pampula, 2 ks ja läpän reunaa alas 3 ks.

Virkkaa 1 kerros ks:ita pussin suulle ja päättele vetämällä lanka viimeisen silmukan läpi läpän jälkeen.

Viimeistely: Päätä langanpäät ja ompele vetoketju. Virkkaa 12 kjs, pujota ketjusilmukkaketju vetoketjun vetimen reiän läpi ja virkkaa 1 ks jokaiseen ketjusilmukkaketjun silmukkaan. Katkaise lanka ja solmi langanpäät.

Suunnittelija Rimma Gimpel

Ohjetiedustelut Novita 040 178 2266 ma ja ke 10–14 Lankatiedustelut www.novita.fi, Novita (05)

ET-lehden lukija Kaija Sarha oli 1970-luvulla trenditietoinen äiti, jolla oli aina päällään marimekkoa. Kaija kertoo ompeluinnostuksestaan ET:n Nuoruusmuistoja-palstalla. 

Kun katsoo Kaija ja Harri Sarhan kuvia vuodelta 1971, voisi kuvan kuvitella otetun nyt Käpylän lippakioskilla tai Kallion kulmilla. Niin trendikkäältä nuoripari näyttää hoitaessaan Saku-vauvaa. Lasit, kampaus ja vaatteet, kaikki kuvat voisivat olla nyt otettu.

– Olen aina tykännyt väreistä ja marimekosta. Minulla oli aina marimekkoa päällä. Malasin kodin seinät ja jopa telkkarin ja vanhan ompelukonepöydän keltaisiksi.

Ei ihme, että jopa Saku-pojan ristiäispuku oli keltainen. Eikä mikään ihan tavallinen, vaan joustosamettinen haalari.

– Jouduin tekemään käsityöopettajaksi opiskellessani oikean ristiäismekon. Mutta minäpä tein Sakulle keltaisen leveälahkeiset housut ja isonappisen takin, jossa on poolokauluskin! Vähän sukulaiset katsoivat, että onpa erikoinen.

Kaija ompeli paljon vaatteita, jopa housut Harrille.

– Piirsin vain housut kankaalle vanhojen mukaan, ei minulla mitään kaavoja ollut. Ompelin Sakulle paljon marivaatteita, sillä tilkkuja myytiin silloin Marimekon liikkeissä edullisesti. Lippahattuja tein paljon, vauvallakin piti olla omansa.

Kaija kertoo olleensa Naistenklinikalla puolenyön aikaan tammikuussa 1969.

– Minulla oli samettinen maksitakki, pitkä huivi ja myssy. En kai näyttänyt synnyttäjältä, koska hoitaja kehotti menemään poliklinikalle. Harri lähti kotiin, vaikka olimme käyneet valmennukset ja hän olisi saanut tulla mukaan. Mutta ei hänen ollut tarkoituskaan tulla, koska oli varma, että pyörtyisi sinne. Mutta hän kirjoitti minulle yöllä ihanan runon.

Synnytyssalissa oli kolme naista samassa huoneessa synnyttämässä, vain verho välissä. Kaija oli keskellä.

Ennen ei vauvan tavaraa hankittu yhtä hanakasti kuin nyt. Kaija muistelee jo olleensa synnytyslaitoksella, kun Harri kävi ostamassa vaunut edullisesti tehtaanmyymälästä. Ne olivat muodikasta vaaleanpunaista vakosamettia, eikä yhtään haitannut, että tulivat poikavauvalle.

Saku syntyi 1971 tammikuussa. Harri myös nikkaroi keltaisen Kaijan suunnitteleman hoitopöydän sillä aikaa, kun hän oli vielä laitoksella. 

– Siinä oli laatikoita, joihin mahtui esimerkiksi kangasvaipat. Niitä luriteltiin kylpyammeessa, sillä meillä ei ollut pesukonetta. 

– Minulla on vieläkin tuo vaunujen peitto, marimekkoa, Kaija muistelee.

Kaija oli tämän kuvan ottamisen aikaan 18-vuotias. 

Vuonna 1969 Kaija valmistui käsityönopettajaksi. Sen jälkeen hän oli SOK:n leninkitehtaalla töissä.

– Minusta piti tulla vaatesuunnittelija, ja osallistuin kaikkiin kilpailuihin. Suunnittelin myös neulemalleja ja aloitin Tee itse -lehdessä avustajana. Sittemmin tein elämäntyöni sisustustoimittajana, Kaija kertoo.