Opiskelijat hiihtämässä vappumarssilla Helsingissä vuonna 1957.

Eläkeläinen Pirjo Björkman, 78, eläkeläinen, kertoo suosikkivappumuistonsa. Tuona vuonna opiskelijoiden vappuhiihto pelasti koko juhlan.

”Vappuna 1957 vietin ensimmäistä ylioppilasvappuani Helsingissä. Se on jäänyt mieleen erityisesti siksi, että silloin oli todella kylmä.

Vappuaattona painoimme opiskelijatovereiden kanssa heti alkuillasta ylioppilaslakit päähämme, söimme tippaleivät ja kävelimme räntäsateisen Helsingin läpi katsomaan Havis Amandan lakitusta. Tärvelin räntäkelissä ylioppilaslakkini niin perusteellisesti, että olen sen jälkeen käyttänyt vappuisin aina Englantiin muuttaneen sisareni lakkia.

"Ystäväni oli järjestänyt minulle vappuheilan, sillä sellainen kuului olla."

Illaksi suuntaisimme Ravintola Kaisaniemeen. Siellä vietettiin Savolaisen osakunnan talakkuna-juhlaa, jonka vetonaulana oli opiskelijapiireissä hauskuuttajan mainetta jo niittäneen Pertti Pasasen vetämä kastraattikuoro.

Ystäväni oli järjestänyt minulle vappuheilan, sillä sellainen kuului olla. En muista tuosta heilastani tosin edes nimeä, emmekä tavanneet sen koommin. Minulla oli taipumusta myöhemminkin saada omaan makuuni vähän värittömiä vappuheiloja.

Aattoilta Kaisaniemessä oli rauhallinen. Siihen aikaan ei ollut soveliasta juoda itseään humalaan, korkeintaan nautittiin lasi tai kaksi opiskelijabudjettiin sopivaa Bordeaux Blancia tai Egri Bigavéria. Eikä riekkuminen olisi ollut mahdollistakaan, sillä seuraavana aamuna oli tiedossa opiskelija-työvuoro sisätautisairaalassa.

Kirkkain muisto tuosta vapusta liittyy kuitenkin vappupäivään. Menin kahdeksaksi sairaalaan, jossa me harjoittelijat saimme pyhäpäivän kunniaksi tehdä myös sairaala-apulaisten työt, tyhjentää sylkykupit ja alusastiat.

Katso myös: Tältä näytti 1950-luvun kampaamossa

Aamupäivästä katselin Unioninkadulle avautuvaa maisemaa ja näin opiskelijoiden hiihtävän suksillaan pitkin katua.

Heidän hilpeä suksivaelluksena kaupungin läpi piristi vähän ankeaa päivää.

Sen jälkeen yksikään vappu ei ole tuntunut enää niin kylmältä.”

Artikkeli on julkaistu etlehti.fissä alunperin vappuna 2015.

Kevään merkkejä

Onko sinulla hauska kevätkuva? Lähetä se meille ja muiden piristykseksi täällä.

Pohjalaismaakuntien parhaimmat lapaset ovat tässä! Ovatko suosikkisi raikkaat Pohjois-Pohjanmaan lapaset, hillityn harmaat Keski-Pohjanmaan lapaset vai maitohorsmasta mallinsa saaneet Etelä-Pohjanmaan lapaset? 

1. Pohjois-Pohjanmaan lapaset

Limenväriset Pohjois-Pohjanmaan lapaset ovat talven raikkaimmat lämmittäjät.

Ohjeen löydät täältä. 

2. Keski-Pohjanmaan lapaset

Keski-Pohjanmaan ihanat valko-harmaat lapaset ovat takuulla tyylikkäät.

Ohjeen löydät täältä.

3. Etelä-Pohjanmaan lapaset

Nämä lapaset lainaavat värinsä nykyiseltä Etelä-Pohjanmaan maakunta­kukalta, maitohorsmalta.

Ohjeen löydät täältä. 

Kotitalo ja vanha äiti saavat nyt jäädä. Terttu Fält muuttaa helpompaan asuntoon, kerrostaloon ja uuteen yhteisöön. Miksi?

Terttu Fält, 64, on tehnyt päätöksensä. Hän jättää omakotitalon, jota on asunut yli 30 vuotta. Samalla Terttu jättää tuttuakin tutumman tontin, sen pihapiirin, jonne hän muutti vanhempiensa kanssa kymmenvuotiaana ja jonka vanhempaa taloa asuu edelleen hänen 87-vuotias äitinsä.

Muuttopäätös kypsyi hitaasti. Terttu erosi miehestään, kun lapset olivat teini-iässä. Lapsien lähdettyä 15 vuotta sitten hän jäi yksin suureen taloon ja äidin lähelle.

– Tämä ei ole yksin asuvan naisen asumismuoto. Koen omakotitalon enemmän rasitteena kuin ilona. Olisin muuttanut jo aiemmin, jos vanhemmat eivät olisi olleet tuossa naapurissa.

Kiinteistövälittäjänä Terttu näki, että vanhuus omakotitalossa ei sovi kaikille.

Nytkin voi jossitella, onko aika sopiva, sillä äiti haluaa jäädä edelleen vanhaan taloonsa.

– En hoputa enkä patista äitiä. Ei sieltä uudesta asunnosta niin pitkä matka tänne ole auttelemaan.

Terttu työskenteli pitkään kiinteistönvälittäjänä ja näki, että vanhuus omakotitalossa ei sovi kaikille.

– Olen mieluummin ihmisten ilmoilla kuin puuhailen täällä yksinäni.

Sukupolvien ammottava kuilu

Terttu muuttaa ensi vuonna valmistuvaan yhteisölliseen senioritaloon, Kotisatamaan Helsingin keskustaan.

Muutossa asuinneliöt puolittuvat, maisema avautuu kahdeksannesta kerroksesta ja vanhoista tavaroista pitää luopua.

Omakotitalo on elämänvaiheasunto, josta voi myös luopua.

Terttua vetää keskustaan yhteisöllisyys.

– Äiti sanoo, että taas se höpöttää siitä kommuunista. Hän ei ymmärrä ajatusta alkuunkaan. Kysymys on klassisesta sukupolvien kuilusta. 1950-luvulla syntyneelle omakotitalo ei ole elämän suurin saavutus, josta on pidettävä kiinni kynsin ja hampain.

Tertun kaltaisia on yhä enemmän. He eivät halua käyttää vireitä eläkevuosiaan pihalla kupsuttamiseen, talon kunnostamiseen ja eletyn elämän muistojen vaalimiseen. Heille omakotitalo on elämänvaiheasunto, josta voi myös luopua.

Loppukiri synnytti ilmiön

Muutos alkoi kymmenisen vuotta sitten. Kerrostaloasumisen vaihtoehdottomuuteen kyllästyneet helsinkiläisseniorit alkoivat miettiä, millaisessa talossa he haluaisivat ikääntyä.

Mietintä synnytti Aktiiviset seniorit -yhdistyksen ja rakennushankkeen, jonka tuloksena Helsingin Arabianrantaan nousi poikkeuksellinen kerrostalo vuonna 2006.

Kirsti Sivénin suunnittelema talo sisälsi omistusasuntojen lisäksi runsaasti yhteistiloja. Asumisen idea jäljitteli maaseudun kiinteää kyläyhteisöä, jossa talkoillaan, sivistytään ja juhlitaan yhdessä.

"Keskustaan pitää muuttaa silloin, kun siitä vielä pystyy nauttimaan."

Talo nimettiin itseironisesti Loppukiriksi ja asukkaiden alaikärajaksi määriteltiin 48 vuotta.

Kaikki halukkaat eivät mahtuneet Loppukiriin, joten yhdistys alkoi suunnitella seuraavaa taloa Helsingin Kalasatamaan. Sinne Terttu on nyt muuttamassa.

– Mielestäni keskustaan pitää muuttaa siinä vaiheessa, kun keskustasta pystyy vielä nauttimaan.

Saisimmeko oman talon?

Loppukiri herätteli myös rakennusyhtiöt: mitäpä jos ikääntyvä asiakas kaipaa kerrostaloltaan muutakin kuin hissin, esteettömän wc:n ja ovisummerin.

Ekonomieläkeläinen Yrjö Somersalmi kuunteli Helsingin ekonomien senioritapaamisissa vakiokeskustelua, voisivatko eläkkeellä olevat ekonomit rakentaa oman senioritalon. Somersalmi ilmoittautui vapaaehtoiseksi selvittämään, lähtisikö joku rakennusyhtiö hankkeen toteuttajaksi.

Heti ensimmäisellä soitolla tärppäsi. Rakennusyhtiö Skanska oli pannut merkille, että heidän uusien keskustakerrostalojensa ostajakunta ikääntyi.

Skanskan kehitysjohtaja Susanna Sucksdorff pyysi Yrjöä kokoamaan kuuden seniorin ryhmän suunnittelemaan mieleistään taloa.

– Olin varannut ensimmäisen tapaamiseen lehtiöitä ja kyniä. Kun kaikki osallistujat nostivat taulutietokoneensa pöydälle, kokosin lehtiöt pois ja hautasin omat eläkeläisstereotypiani, Susanna naurahtaa.

Ilman tukevaa rahatukkoa ei näihin senioritaloihin ole asiaa.

Tontti löytyi Espoon Niittymaalta, Tapiolan naapurista. Talo saa nimekseen Konkari ja se valmistuu alkuvuoteen 2016 mennessä. Jatkossa Skanska aikoo rakentaa Konkareita eri puolille Suomea.

– Ehkä neljä, viisi taloa vuodessa, Susanna Sucksdorff sanoo.

Kotisatamassa ja Konkarissa ihmiset ostavat asunnot omikseen ja maksavat yhteistilat neliöhinnoissaan. Ilman tukevaa rahatukkoa ei näihin senioritaloihin ei ole asiaa.

"Kaikkien kanssa ei tarvitse ystävystyä, mutta voi tulla toimeen."

Uuden elämän kynnyksellä

Moni yksin elävä kaipaa juttu-, ateria-, lenkki- ja teatteriseuraa. Siitä hyvästä voi jopa maksaa, että kerrostalossa löytyy tiloja rupatteluun ja yhdessä tekemiseen.

– Ihan turha miettiä, että se yhteisöllisyys olisi yhtä auvoa ja kaikki ystäviä keskenään. Lähden siitä, että naapuriyhteisö muistuttaa työyhteisöä. Kaikkien kanssa ei tarvitse ystävystyä, mutta kaikkien kanssa voi tulla toimeen, Terttu Fält sanoo.

Tertulla on edessään on vielä kuukausia muistoja tihkuvassa talossa, talon myynti keväällä ja lähes kaikesta vanhasta materiasta luopuminen. Haikeaa?

– Kun istuin viime kesänä Hakaniemen torilla, minuun iski onnenpuuska. Vitsi, ens kesänä mä asun tossa lähellä ja hurautan tänne fillarilla aamukahville!

 

Artikkeli on laun perin julkaistu ET-lehden numerossa 2/2015.

Ajoitus.

Kannattaa miettiä, miten haluaa asua, kun lapset ovat muuttaneet maailmalle ja työ ei enää sido. Kun aikeet ja suunnitelmat tiedottaa hyvissä ajoin, myös lapset ehtivät sopeutua ajatukseen vanhan kotinsa myynnistä.

Koti.

Elämään mahtuu erilaisia koteja. Lapsiperhevaiheen unelmakotia ei ole suunniteltu yksin tai kaksin eläkevuosiaan viettäville.

Lumityöt.

Rakkaus omakotitaloon on auttamatta ehtoopuolella, kun katsoo säätiedotusta ja toivoo, ettei huomenna sataisi lunta.

Multa.

Rehellinen vastaus säästää rahaa ja hermoja: onko intohimoni puutarhahommiin ryytimaa- vai parvekelaatikkotasoa?

Raivaus.

Mitä vähemmän tavarassa on kiinni, sen helpompi on muuttaa. Siinä on vissi ero, saneleeko asumismuodon tavara vai ihminen.

Yhteisöllisyys.

Jos koti, harrastukset ja ystävät eivät täytä kanssakäymisen tarvetta, yhteisöllinen asuminen on varteenotettava vaihtoehto.

Pampulainen pussukka sopii moneen käyttöön: vaikkapa virkkuukoukkujen säilytykseen, lääkepussiksi matkalaukkuun tai penaaliksi lapsenlapselle.

Virkattu pikkulaukku muuttaa ilmettään langan mukaan. Hillitystä langasta tulee tyylikäs teatteripussukka, räväkästä hauska kynäkotelo lapsenlapselle. Hauskat pampulat tekevät yksinkertaisen ja helpon pussukan pinnasta eläväisen näköisen.

Nyt kaivamaan koukut ja langat esille – tee vaikka ystävälle synttärilahjaksi.

Virkattu pikkulaukku

  • Koko: Noin 27 x 14 cm.
  • Langanmenekki: Novita Kaste (741) liila tai (333) vaalea khaki 200 g.
  • Virkkuukoukku: Nro 3 tai käsialan mukaan.
  • Muut tarvikkeet: 25 cm vetoketju.
  • Mallivirkkaus: Virkkaa kiinteitä silmukoita (ks) ja pampuloita ohjeen ja piirroksen mukaan.
  • Tiheys: Leveys 10 cm = 7 pampulaa, korkeus 10 cm = 11 pampulaa.

Pohja: Virkkaa aloitusketjuksi 54 kjs + 1 kjs kääntymiseen.

1. krs: virkkaa 1 ks toiseen kjs:aan koukusta laskien ja vielä 1 ks jokaiseen kjs:aan = 54 ks. Käännä työ.

2. krs: virkkaa 1 kjs, virkkaa 1 ks jokaiseen s:aan = 54 ks. Toista kerrosta 2, kunnes työssä on yhteensä 5 kerrosta. Käännä työ ja jatka laukun sivujen virkkaamista suljettuna ympyränä.

6. krs: virkkaa pitkään sivuun 1 ks jokaiseen s:aan (= 54 ks), 4 ks kappaleen päätyyn, virkkaa 1 ks jokaiseen toisen pitkän sivun s:aan (= 54 ks) ja 4 ks kappaleen toiseen päätyyn = 116 ks. Jatka virkkaamista spiraalina eli siirry aina suoraan seuraavalle kerrokselle.

7. krs: virkkaa kiinteitä silmukoita ja virkkaa kummassakin päädyssä 2 ks yhteen = 114 ks.

8. krs: (ks. piirroksen 8. krs) virkkaa ks:ita ja virkkaa joka 3. s:aan pampula piirroksen mukaan. Työhön tulee yhteensä 38 pampulaa.

Virkkaa vielä piirroksen mukaan kerrokset 9–11 ja toista sitten kerroksia 8–11, kunnes laukun korkeus on noin 12 cm. Virkkaa vielä 3 krs kiinteitä silmukoita.

Virkkaa toiseen päätyyn pieni läppä: *käännä työ ja virkkaa 1 kjs, 4 ks*, toista *–* vielä 2 kertaa.

Käännä työ, virkkaa 1 kjs, 1 ks, pampula, 2 ks ja läpän reunaa alas 3 ks.

Virkkaa 1 kerros ks:ita pussin suulle ja päättele vetämällä lanka viimeisen silmukan läpi läpän jälkeen.

Viimeistely: Päätä langanpäät ja ompele vetoketju. Virkkaa 12 kjs, pujota ketjusilmukkaketju vetoketjun vetimen reiän läpi ja virkkaa 1 ks jokaiseen ketjusilmukkaketjun silmukkaan. Katkaise lanka ja solmi langanpäät.

Suunnittelija Rimma Gimpel

Ohjetiedustelut Novita 040 178 2266 ma ja ke 10–14 Lankatiedustelut www.novita.fi, Novita (05)

ET-lehden lukija Kaija Sarha oli 1970-luvulla trenditietoinen äiti, jolla oli aina päällään marimekkoa. Kaija kertoo ompeluinnostuksestaan ET:n Nuoruusmuistoja-palstalla. 

Kun katsoo Kaija ja Harri Sarhan kuvia vuodelta 1971, voisi kuvan kuvitella otetun nyt Käpylän lippakioskilla tai Kallion kulmilla. Niin trendikkäältä nuoripari näyttää hoitaessaan Saku-vauvaa. Lasit, kampaus ja vaatteet, kaikki kuvat voisivat olla nyt otettu.

– Olen aina tykännyt väreistä ja marimekosta. Minulla oli aina marimekkoa päällä. Malasin kodin seinät ja jopa telkkarin ja vanhan ompelukonepöydän keltaisiksi.

Ei ihme, että jopa Saku-pojan ristiäispuku oli keltainen. Eikä mikään ihan tavallinen, vaan joustosamettinen haalari.

– Jouduin tekemään käsityöopettajaksi opiskellessani oikean ristiäismekon. Mutta minäpä tein Sakulle keltaisen leveälahkeiset housut ja isonappisen takin, jossa on poolokauluskin! Vähän sukulaiset katsoivat, että onpa erikoinen.

Kaija ompeli paljon vaatteita, jopa housut Harrille.

– Piirsin vain housut kankaalle vanhojen mukaan, ei minulla mitään kaavoja ollut. Ompelin Sakulle paljon marivaatteita, sillä tilkkuja myytiin silloin Marimekon liikkeissä edullisesti. Lippahattuja tein paljon, vauvallakin piti olla omansa.

Kaija kertoo olleensa Naistenklinikalla puolenyön aikaan tammikuussa 1969.

– Minulla oli samettinen maksitakki, pitkä huivi ja myssy. En kai näyttänyt synnyttäjältä, koska hoitaja kehotti menemään poliklinikalle. Harri lähti kotiin, vaikka olimme käyneet valmennukset ja hän olisi saanut tulla mukaan. Mutta ei hänen ollut tarkoituskaan tulla, koska oli varma, että pyörtyisi sinne. Mutta hän kirjoitti minulle yöllä ihanan runon.

Synnytyssalissa oli kolme naista samassa huoneessa synnyttämässä, vain verho välissä. Kaija oli keskellä.

Ennen ei vauvan tavaraa hankittu yhtä hanakasti kuin nyt. Kaija muistelee jo olleensa synnytyslaitoksella, kun Harri kävi ostamassa vaunut edullisesti tehtaanmyymälästä. Ne olivat muodikasta vaaleanpunaista vakosamettia, eikä yhtään haitannut, että tulivat poikavauvalle.

Saku syntyi 1971 tammikuussa. Harri myös nikkaroi keltaisen Kaijan suunnitteleman hoitopöydän sillä aikaa, kun hän oli vielä laitoksella. 

– Siinä oli laatikoita, joihin mahtui esimerkiksi kangasvaipat. Niitä luriteltiin kylpyammeessa, sillä meillä ei ollut pesukonetta. 

– Minulla on vieläkin tuo vaunujen peitto, marimekkoa, Kaija muistelee.

Kaija oli tämän kuvan ottamisen aikaan 18-vuotias. 

Vuonna 1969 Kaija valmistui käsityönopettajaksi. Sen jälkeen hän oli SOK:n leninkitehtaalla töissä.

– Minusta piti tulla vaatesuunnittelija, ja osallistuin kaikkiin kilpailuihin. Suunnittelin myös neulemalleja ja aloitin Tee itse -lehdessä avustajana. Sittemmin tein elämäntyöni sisustustoimittajana, Kaija kertoo.