Vanhan kaupungin matkatoimisto

Makasin mahallani kadulla matkatoimiston edessä Marrakechin vanhassa kaupungissa mieheni ja marokkolaisten nuorten miesten yrittäessä kiskoa minua ylös. Huusin heille, että älkää koskeko minuun, kun joka paikkaan sattui. Olimme juuri tulleet kaupunkiin ja lähteneet ostamaan lippuja maaseutumatkalle. Puolikas matkatoimiston rapusta oli lohjennut pois, ja päälle oli vedetty matto. Astuin siis tyhjän päälle.

Kuinka tässä nyt näin kävi? Olin jo nuorena tyttönä unelmoinut Marrakechin matkasta. Nyt, kun vihdoin mummuna pääsin sinne, matka loppui ennen kuin oli oikeastaan alkanutkaan. Tunnustelin luitani ja niveliäni ja kankesin itseni ylös ennen kuin muuli tai mopo ehti ajaa ylitseni. Vasen polvi, johon oli tehty tekonivelleikkaus kolme kuukautta aikaisemmin, vihoitteli. Matkasta on nyt kulunut jo yli vuosi.

 

 

Tämän aukon ulkopuolelle meidät jätettiin, kun tulimme lentokentältä.

 

 

 

 

 

 

Olimme samana päivänä matkustaneet Malagasta Madridin kautta omatoimimatkalle Marokon Marrakechiin. Lentoliput ja majapaikan tilasimme netistä. Meitä oli lentokentällä hotellin ( riadin ) lähettämä auto vastassa. Matkaa kentältä oli tultu n. 15 km, kun auto pysähtyi keskelle katua ja sekavaa liikenneympyrää. Liikenne ja meteli oli sanoin kuvaamaton. Kuski lähti nostamaan laukkujamme, joten ymmärsimme poistua autosta. Laukut nostettiin paikallisen urhon työntämiin rautakärryihin. Mies lähti juoksemaan kovaa vauhtia liikenteen sekaan, ja me yritimme pysyä perässä. Yhtään emme tienneet, mihin mennään. Viimein mies pysähtyi vanhan, vankan oven eteen hyvin kapealla ja pimeällä kujalla. Siinä oli meidän hotellimme, tyypillinen muutaman huoneen "riad" Medinassa eli vanhassa kaupungissa.

 

 

 

 

Matkalla riadiin.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Vastaanotto oli ystävällinen. Lähes koko henkilökunta puhui englantia. Meidät ohjattiin kolmanteen eli terassikerrokseen. Huoneemme ovesta piti astua muutama rappu alaspäin huoneeseen. Sänky taas oli niin korkealla, että tarvitsin tuolin kiivetäkseni sinne, ja mies joutui vielä tuuppaamaan takapuolesta. Tuon ensimmäisen päivän loukkaantumisen jälkeen ei tehnyt mieli turhaan kiivetä sänkyyn, kun olin ensin kiivennyt kolmenteen kerrokseen. Mieluummin läsähdin nojatuoliin. Sängyssä oli kyllä hyvä nukkua ja mukava herätä kukon kiekumiseen aamulla, ellei minareetin kutsu herättänyt jo aikaisemmin.

Seuraava päivä kului pienessä kipulääkepöhnässä kyynersauvaa etsiessä. Lopulta löysimme sen uuden kaupungin puolelta. Päätin, että lääkäriin en Marokossa mene, jos vaikka vievät sairaalaan. Sen verran oli itsesuojeluvaistoa ja tuntemusta paikallisesta hygieniasta. Seuraavana aamuna otin taas kovat kipulääkkeet, ja lähdimme maaseutumatkalle pikkubussilla. Sitä suosittelen - kokemusta uskomattomasta liikennekulttuurista. Siellä autot, mopot, muulit, hevoset, aasit, traktorit ja ihmiset kärryjen kanssa tai ilman kulkevat sikin sokin samoja väyliä. Tutustuin bussimatkalla Australian Sydneyssä bussikuskina työskentelevään naiseen, joka kiitti Luojaa siitä, ettei ollut bussikuskina Marrakechissa.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Liikenteessä Marrakechissa

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Kävimme pikkubussilla 160 km:n päässä Atlas-vuoristossa Cascades Dóuzoudin vesiputouksella, joka oli n. 100 metriä korkea. Sinne mennessämme ajoimme berberikylien läpi. Pohjoismaalaisen näkökulmasta voin sanoa, että ne olivat alkeellisia ja karuja - suorastaan surkeita, mutta niin vaan mamma sielläkin tempaisi kännykän hameen poimuista. Perillä näimme upean vesiputouksen lisäksi mm. apinoita. Meillä oli tämän australialaisen bussikuskin kanssa yhteinen opas, kun olimme jalkavammaisia, emmekä päässeet kulkemaan samoja polkuja muun joukon kanssa. Opas vei meitä hitaasti eri reittiä ja varoitti mm. apinoista, jotka äkkiarvaamatta voivat napata jotakin meiltä, ellemme ole varuillamme.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Cascades Dóuzoudin vesiputous ja berberikylien elämää: liikennettä ja kauppiaita

 

 

 

 

  Oliiveja myynnissä

Karua autiomaata

Alueen ravintoloissa oli hyvää ruokaa. Jäimme odottelemaan bussin lähtöä erään ravintolan takapihalle. Mieheni halusi herrasmiehenä vaihtaa minulle paremman tuolin. En tiedä, mikä ajoituksessa taI havaintokyvyssäni meni pieleen, mutta mätkähdin täysillä maahan tuolin viereen. Nyt oli sitten häntäluukin hajalla.

 

Satujen tori

 

 

 

 

 

Aikuisia miehiä kuuntelemassa sadunkertojaa.

Sadunkertoja piirin keskellä.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

       

          Käärmeenkesyttäjä ja kärrytaksit tauolla torilla.

 

 

Meidän riadimme oli kuuluisan, vanhan kaupungin suurimman torin Djemaa el Fna:n lähellä. Torilla oli mahtava meno: päivällä kauppiaita ja illalla ruokatelttoja, sadunkertojia, käärmeenlumoajia, tanssiesityksiä ja jonglöörejä. En pelännyt Marrakechissa. Enemmän olen varuillani Espanjassa ainakin sen jälkeen, kun minut ryöstettiin. Ensimmäisenä päivänä siinä "kotikadulla" Marokon pojat kysyivät, missä käsilaukkuni on. Näytin, ettei minulla ole käsilaukkua. Pojat kysyivät, missä kuljetan rahojani. Sanoin, ettei ole rahaakaan. Pelästyin, että joko taas. Pojat vaan nauroivat ja tervehtivät sen jälkeen joka päivä iloisesti. Ei tarvinnut pelätä.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Kuvia "kotikadulta". Tästä kuljimme aina torille, mutta tämä ei ollut "hotellikatu". Riadiimme käännyttiin tältä kadulta paljon pienemmille ja pimeämmille kujille.

 

Paikallinen munakauppias.

 

 

Rahasta puheen ollen - se oli ykkösasia Marrakechissa. Kaikki odottivat saavansa tippiä joka ripsahdoksesta. Torilla nuori nainen ihan väkisin alkoi hennata kättäni. Sanoin, etten halua mitään koristeluja. Hän vaan maalasi jonkun kuvion ja käsi ojossa odotti rahaa. Annoin muutaman kolikon. Hän suuttui ja huusi, että summa ei ollut mitään, lisää, lisää. Mieheni luuli ottavansa huomaamatta kuvaa käärmeenkesyttäjästä, mutta hänellä oli silmät selässäkin. Mies alkoi vaatia rahaa. Mieheni maksoi hänelle, jolloin hän ilmoitti, että nyt saat ottaa kuvia. Poislähtöämme edellisenä päivänä riadin pomo ilmoitti, että huomenna on sitten maksun aika ja ekstrat myös.

Kotiin palatessamme hämmästelin Marrakechin lentokentän kohteliasta palvelua. Kun kuljin kyynersauvan kanssa, minun ei tarvinnut odotella missään. Minut poimittiin jonosta ja ohjattiin eri kautta. Sen sijaan Madridin kentällä jouduimme opettelmaan uuden itsepalvelutoiminnon: annettiin tilaus baarihenkilölle, kone näytti maksettavan summan, ja sitten pantiin kortti tai seteli koneeseen ja pikkurahat kuppiin. Kone antoi kuitin ja sen jälkeen lähdettiin odottamaan ostoksia kulman taakse. Jonoa oli ja pienoinen kaaos. Henkilökunnan ei tarvinnut käsitellä rahaa, mutta toiminta oli kylmää. Sen sijaan palvelu Marrakechissa oli hyvin henkilökohtaista. Aamupala katettiin terassille huoneemme oven eteen. Viimeisenä iltana riadissa meille kahdelle valmistettiin neljän ruokalajin illallinen. Se katettiin terassille ja tarjoiltiin kuun ja hämylyhtyjen valossa.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 Madridin lentokentän kylmää palvelua.

           Riadimme illallisella olemme päässeet jo jälkiruokaan.

 

 

Kaikesta epäonnestamme huolimatta suosittelen seikkailua Marrakechissa. Siellä voi lomailla monella tavalla. Jos pidät muotiputiikeista ja palatseista ja moskeijoista, niitä löytyy. Minä kuljen mieluummin Medinan soukeissa ja tutustun tavallisten kansalaisten elämään. Tämä ei varmaankaan jäänyt viimeiseksi Marrakechin matkaksemme. Seuraavan matkan teemme junalla. Ensin laivalla Espanjan Tariffasta Marokon Tangeriin ja sieltä yöjunalla Marrakechiin. Junassa on tiettävästi neljän hengen makuuvaunut. Mielenkiintoista, minkälaista seuraa saamme yöksi. Ensi kerralla vaan  varmistamme, että huoneeseemme ei ole paljon portaita ja sänky on normaalikorkeudella. Taidan ottaa jo lähtiessä mukaan kyynersauvan palvelun varmistamiseksi.

 

Hasta luego Marokon naiset! Pitäkää puolenne miesten maailmassa!

Kommentit (0)

Seuraa 

"Elämä on joko uskalias seikkailu tai se ei ole mistään kotoisin". (Helen Keller)  Olen Pirkko-Sipilä-Lähdekorpi ja seikkaillut maailmassa vuodesta 1949 lähtien. Tällä hetkellä seikkailen Andaluciassa ja intohimoni on neuloa eriparisukkia espanjalaisille. Marmorilattiat ovat kylmiä. Syntyperältäni olen Lammin likka ja eläkkeelle jäin Tampereen yliopiston sosiaalityön lehtorin toimesta väiteltyäni yhteiskuntatieteiden tohtoriksi kypsissä kymmenissä. Blogissani tulen tarkastelemaan Aurinkorannikon ilmiöitä, kulttuurien kohtaamisia ja sukupolvien törmäämisiä. Blogin valokuvaaja on oma armastukseni Rauno Lähdekorpi.