Se kestää varttia vaille kaksi tuntia. Yhteen menoon.

Istun, katson ja etenkin kuuntelen, kun oopperan lavan täyttää enimmäkseen viha, raivo, pelko, kosto ja kuolema esittäjien ja orkesterin vahvojen sävelien siivittämänä. Se vyöryy lavalta väistämättä päälle, ihan ihon alle.

Välillä hetken ihmettelen, mitä minä täällä teen? Minä, joka panen silmät ja korvat kiinni, jos telkkarissa esitettävässä Ketussa uhkaa paha kohta. Kunnon rikosjännäreitä en katso enkä lue missään tapauksessa.

Täällä kuitenkin olen. Helsingissä Kansallisoopperassa katsomassa Elektra-oopperaa.

Kyseessä on Richard Straussin musiikki ja Hugo von Hofmannsthalin libretto. Aihe on Sofokleen samannimisestä näytelmästä. Kantaesitys oli 1909 Dresdenissä.

Jutun juoni on lyhyesti kuvattuna seuraavanlainen.

Elektra suunnittelee kostoa äidilleen Klytaemnestralle ja tämän rakastajalle Aigistokselle, jotka ovat murhanneet Elektran isän Agamemnonin. Kostoksi kelpaa vain  surma. Käytännön toteutuksen saa tehdä veli Orestes kavereineen.

Teoksen esittelyssä ennen itse oopperaa esittelijä, jonka nimi ei edes käväissyt päässäni, kertoi, että Elektran isä tuskin olisi ollut ehdolla Vuoden isäksi. Hän on aikaisemmin surmannut vaimonsa Klytaemnestran ensimmäisen miehen ja tämän lapsen. Yhden tyttärensä hän on jo uhrannut.

Että sellainen onnellinen perhe.  Joukkohaleja ei siis ole odotettavissa.

Ranskalainen Chereau on ohjannut tämän toteutuksen, joka on kiertänyt jo monet merkittävät esityspaikat Metropolitanitasta lähtien. Helsingin jälkeen on vuorossa Berliini. Orkesterin johto  on Esa-Pekka Salosen käsissä.

Panen toisen korvani tiukasti kiinni (sen puoleisen, jolla puolella ei istu ketään, yritän antaa vaikutelman, että siinä vain vähän korvaani hiplaan) kun orkesterin äänistä ja lavan tapahtumista päättelen, että kohta kulisseissa tapetaan ensimmäinen uhri: äiti.  Huuto on kuitenkin kovin aneeminen, vaikka laulajan äänen säästämiseksi käytetään tässä kuulemma tuuraajaa. Vaikka huono olen toki arvioimaan, millainen kuolinhuudon pitäisi olla. En ole onnekseni koskaan joutunut sellaista kuulemaan.

Lavalla on koko ajan jännittynyt tunnelma, jota orkesterin musiikki korostaa. Jossain kohtaa huomaan, että jännittyneisyyttä ei ole ainoastaan lavalla, vaan ainakin permannon tuolissa numero 637. Yritän tietoisesti rentouttaa hartioitani.

Elektran roolin esittää saksalainen Evelyn Herlitzius. Mahtava ääni! Mahtava lavaesiintyminen! Miten hän voikaan jaksaa niin uskottavasti tuoda raastavia tunteita julki koko olemuksellaan koko esityksen ajan? Raskas ammatinvalinta!

Taiteilijatapaamisessa lämpiössä esityksen jälkeen olivat haastateltavana Elektraa esittänyt Evelyn Herlitzius (vas.) ja hänen sisartaan Krysotemista esittänyt Elisabet Strid. Etenkin Evelyn  kertoi, että palautuminen roolista kestää ja kestää, tarvitaan muun muassa ulkoilua ja saunaakin. En epäile hetkeäkään!

Kaunista musiikkia ja hellää tunnetta on esityksessä hetken aikaa, kun Elektra ja kuolleeksi luultu veli Orestes kohtaavat. Siinä välittyy lämmin sisarusrakkaus.

Elektran ja äidin välisessä kohtauksessa esityksen alkupuolella on välillä mukana myös jonkinasteista lämpöä. Tyttären tunteet ovat siis osin ristiriitaisia, mutta niin sanotun elektrakompleksinsa takia hän tunnevaltaisesti on vain isän tyttö. Tulkintaa on siis tehty myös psykoanalyyttisesti.

Miten käy Elektran kostonsa jälkeen? Tässä produktiossa hän jää makaamaan lavalle oman tulkintani mukaan lamaantuneena. Loppuviimein kosto ei tässäkään näytä olevan suloinen!

”Se on musertava kuin moukari” on Esa-Pekka Salonen sanonut Elektrasta.

Miten hyvin kuvattu!

Tunsin olevani tosiaankin kuin lekalla päähän saanut heti esityksen jälkeen. Järkky. Hirvee. Hesalaisen ystäväni kanssa, jonka luona majailin, saatoimme onneksi jakaa pitkään tuntemuksiamme ja tulkintojamme sekä pohtia, mitä tosielämän asioita esitys heijasti.

Tässä käytetty leka oli sikäli armollinen, että se vain tömäytti ja ravisteli aivokoppaa. Tiettävästi ei siellä mitään tuhoutunut. Ainakaan tällä moukarilla.

 

Pääkuva on käsiohjelman kannesta.

Kommentit (0)

Seuraa 

Elämää on eläkkeelläkin!

Olen tamperelainen Anja Pohjanvirta-Hietanen. Sydämeltäni olen edelleen eteläpohojalaanen. Synnyin siellä suurimpana vauvabuumivuonna.

 

Ajatuksiini itsestäni, ihmisistä ja elämästä yleensä ovat vaikuttaneet paitsi psykologin koulutukseni ja työelämä, myös kaikki kokemukseni lapsuudesta tähän päivään. Erityisesti tietysti läheiset ihmiset, mies ja kaksi tytärtä, ovat vuosikymmeniä kouluttaneet  minua. Isoäitiyttä saan toteuttaa olemalla Etämummelina kahdelle nuorelle Brysselissä. 

 

Vapaana Kansalaisena , Anjakaarinana, kerron aktiivisen eläkeläisen elämästä. Päiviini kuuluu ainakin kulttuuria, kuntoilua ja kavereita. Ajankohtaiset, ihmisenä olemiseen liittyvät asiat välillä mietityttävät. Moni asia ihmetyttää, vihastuttaa, mutta enimmäkseen ihastuttaa. Marisen välillä toki sen verran, että jonkinlainen tasapaino säilyy. Mielelläni tarkastelen kuitenkin asioita ja tapahtumia humoristisin silmin. Elämää ja itseään ei pidä ottaa liian vakavasti!

 

 Mottoja elämälleni voisi olla

Leben und leben lassen - elää ja antaa toistenkin elää (omalla laillansa).

Tätä edelleen opettelen.

Päivä se on vielä huomennakin.

Elämä kulkee eteenpäin, tapahtuu, mitä tapahtuu.

 

Täti Kukkahattuna pitämäni blogin Kolmatta ikää olen laittanut toistaiseksi jäähylle.

Jos haluat postaukset facebookin uutisvirtaasi voit käydä myös tykkäämässä sivuistani http://www.facebook.com/Anjakaarina

 

Blogiarkisto

2016

Kategoriat