Lemmenjoella paistaa kuu …………..olin lähtenyt kultaa etsimähän, sieltä se näyttikin löytyvän………..

Tämä iankaikkisen vanha valssi änkeää väkisin korvamadokseni, kun viiletän  moottoriveneessä Lemmenjokea pitkin kultavaltaukselle. Kuu ei toki paista, eikä kultaa ole löydetty, ainakaan vielä.

Poromies Heikki Paltto Elämysmatkoista järjestää reissuja valtaukselleen poikiensa Aslakin ja Nils-Heikin kanssa.

Tunnin  venematkan aikana on aikaa ihastella molemmin puolin avautuvaa erämaata ja tuntureita. Konkreettisesti tuntee olevansa kaukana sivistyksestä, luonnon rauhassa. Ihmettelemme joen poikki ilmassa kulkevaa johtoa ja rannassa olevaa venettä. Viisastumme tiedosta, että vaeltajat vetävät johdon avulla itsensä ja tavaransa veneessä toiselle puolelle.

Lapissa on satanut tänä kesänä niin paljon, että vesi on joka kohdassa riittävän ylhäällä veneen kulkea. Monena vuonna on jouduttu matalissa paikoissa viemään ihmiset kävelemään pätkä rantoja pitkin. Ravadas-putouksen kohdalla mielihyvin hetkeksi jalkaudumme katselemaan, kuuntelemaan ja kuvaamaan putousta.

Vaikka sää on melko lämmin, veneessä käy aika viima. Lainaksi tarjottu pilkkijän haalari ei varmaankaan olisi ollut liikaa, mutta kohtalaisen hyvin tarkenen siihen asti, kunnes rantaudumme.

Käymme heti kiinni varsinaiseen hommaan eli kullan vaskaamiseen. Aslak jakaa ensin jokaiselle pienen labran verinäyteputkilon tapaisen putelin. Hän myös neuvoo, miten toimia, jos kultahippu löytyy. Puteliin laitetaan ensin vettä. Jos kultahippu on vaskoolin pohjalla, pullon korkki auki, hippu sormenpäähän ja sormi pullon suulle kiinni. Sitten pullo käytetään ylösalaisin – ja tadaa, kulta on pullossa, korkki vain kiinni.

Tämä selvä. Pullo on taskussa. Enää puuttuu vain kulta.

Sitten menemme lyhyen matkan Lemmenjoen pienen sivujoen luo. Kaikki sivujoet, joista kultaa on saatu, ovat kuulemma samalla puolella jokea.

Aslak demostroi, miten vaskatessa  toimitaan. Yllätyn, miten paljon soraa joen reunamalta laitetaan ensin vaskooliin. Siitä sitten sitä pikkuhiljaa heilutellaan ja valutellaan vähemmäksi. Jos onni on myöten, pohjalla kimmeltelee jotain.

Heti käy selväksi, että kumisaappaat olisivat olleet kova sana tässä hommassa. Turha niiden perään on silti meikäläisen itkeä, ovat Tampereella asti. Kyykötän hankalasti kahden kiven päällä ja taidanpa juuri ja juuri yltää veteen – ainakin ajoittain. Aslak välillä huolestuneena huomauttaa: älä nosta sitä nyt vedestä pois!

Jos joku asia minulle kirkastuu, niin se, että entisaikojen kultamailla käsin vaskatessa en olisi saanut hankittua itselleni edes leivän kannikkaa. Hankalaa ja raskasta hommaa! Ainakin kiveltä kyykätessä. Ihan en ehdi tällä harjoittelulla sisäistämään sitäkään, miten päin milloinkin huljutellaan. Hiekan pitäisi vähentyä, mutta ei kuitenkaan liikaa kerralla. Meikäläisellä sitä taitaa valahdella yli sallitun määrän.

Tyhjää täynnä on minun vaskoolini pohja.  Jotkut saavat kyllä kultahipun. Ovat toki niin pieniä, että kunnolla näkemiseen olisi tarvinnut miltei  suurennuslasin.

Pieniä tai eivät, olisivat ne minullekin kelvanneet!  Olisin pannut putelin piirongin päälle. Sitten olisin elvistellyt jokaiselle sisään astujalle, että meikätyttö se on omin käsin kultansa hankkinut. Joskus myöhemmin, ehkä kymmenen vuoden päästä (jos olisin ollut elossa) olisin siirtänyt sen vinttiin muistojeni laatikkoon. Pois sitä ei luonnollisesti olisi voinut heittää.

Taisi tässä meikäläiseen jo iskeä pienimuotoinen kullan himo. Lapin kullan 150-vuotinen historia on täynnä kultaa himonneita. Etsintään on moni panostanut todella paljon. Vain harvat ovat kuitenkin rikastuneet. Valheita, jopa petoksia, sen historiaan sisältyy. Lappilaiset ovat varmoja, että maastossa on yhä useampia  kultakätköjä, joita ei ole löydetty. Muun muassa edesmenneen kullankaivajan, Jaakko Isolan, suurien kultalöytöjen uskotaan jääneen piilopaikkoihin, vaikka sukulaiset ovat niitä yrittäneet etsiä.

Suurin kultakuume on takanapäin. Valtauksia on nyt noin 500, uusia konekaivulupia ei myönnetä. Kaivuu on enimmäkseen eläkeläisten tai kesän viettäjien elämäntapaa.

Joku kysyi Aslakilta, paljonko hän on kultaa löytänyt. Nuori mies osasi kiertää vähemmän fiksun kysymyksen vastaamalla: Mulla on 56 kiloa kultaa. Voi että! Tällaisen täti-ihmisen silmät melkein kyyneltyivät, kun nuori mies noin ihanasti puhui vaimostaan/tyttöystävästään! Muutenkin niin isä kuin pojat olivat todella fiksuja, ystävällisiä ja luontevia. Kymppiplus!

Nuotion äärellä nautimme sitten maukkaasta porokeitosta ja nokipannukahvista. Isä-Heikki kertoili poromiehenä olosta ja taistelusta ahmoja vastaan. Ne mokomat verottavat porojen määrää tuhansittain vuosittain. Liikenteessä kuolee vain pieni määrä. Tarinaan kuuluu, että ahmasurmia on toisinaan vaikea todistaa viranomaisille. Korvausten saaminen kestää myös kuukausia. Poromiehet ja viranomaiset eivät ole yhtä mieltä ahmojen määrästä.

Oppaalta kuulimme myöhemmin siitä, että poroja on liikaa tuntureiden tarjoamaan ravintoon nähden. Etelästä tuodaan heinää ja jäkälää jo mittavassa määrin.

Huippuhetki on, kun Aslak ryhtyy joigaamaan. Ensin hän esittää joiun  Lemmenjoesta, sen rikkaista anneista. Nils-Heikki paljastaa, että on velipoika tehnyt itse joiun rakastetulleenkin, jolla on osallistunut joikukilpailuunkin. Eihän Aslakin auta muu kuin esittää sekin.

Maha täynnä ruokaa ja mieli täynnä harvinaisia, mielenkiintoisia kokemuksia lastaudumme veneisiin paluumatkalle.

Rantauduttuamme syöttelemme vielä kahta poroa, jotka vasoina oli kesällä otettu aitaukseen, kun emo kuoli. Syksymmällä ne päästetään tokan mukaan.

Ei huono!

Täydellinen päivä erämaan  keskellä!

Kommentit (0)

Seuraa 

Elämää on eläkkeelläkin!

Olen tamperelainen Anja Pohjanvirta-Hietanen. Sydämeltäni olen edelleen eteläpohojalaanen. Synnyin siellä suurimpana vauvabuumivuonna.

Mummous on yksi, erittäin tärkeä osa minua. Lapsenlapset asuvat kuitenkin Belgiassa, joten konkreettinen mummottelu jää vähäisemmäksi.   

Vapaana Kansalaisena , Anjakaarinana, arkielämääni mahtuu monia asioita, joista blogissani kerron. Moni asia ihmetyttää, vihastuttaa, mutta enimmäkseen ihastuttaa. Marisen välillä toki sen verran, että jonkinlainen tasapaino säilyy. Mielelläni tarkastelen kuitenkin asioita ja tapahtumia humoristisin silmin. Elämää ei pidä ottaa liian vakavasti!

Haluan jakaa kokemuksiani ja näkemyksiäni kanssasi elämäni arjesta ja juhlasta miettien aina välillä tätä ihmisenä olemista. Tuttuja juttuja monille. Olisin kiinnostunut kuulemaan sinun näkemyksistäsi ja kokemuksistasi kertomistani asioista.

Täti Kukkahattuna pitämäni blogin Kolmatta ikää olen laittanut toistaiseksi jäähylle.

Jos haluat postaukset facebookin uutisvirtaasi voit käydä myös tykkäämässä sivuistani http://www.facebook.com/AnjakaarinaEtämummeli

 

Blogiarkisto

2016

Kategoriat