Minulla on ollut onni tavata vain yksi isovanhemmistani, mummoni. Hän asui lapsuudessani Juvalla, pienessä mökissä metsän keskellä, kuten mummojen kuuluukin asua.

Mummoni oli selvästi työteliäs ja käytännöllinen ihminen, joka hoiti lehmiä, pilkkoi puita, kiirehti omalla pihamaalla touhuissaan. Hän voiteli leivät paksuimmalla voikerroksella mitä olen ikinä nähnyt. Hän leipoi riuskasti ruisleivät ja sekoitteli minulle mansikkamaidon aimo tujauksella sokeria. Ruisleivän taikinanjuurta kukaan ei valitettavasti säilyttänyt ja mansikkamaatakaan ei enää ole. Kun yritin muutama vuosi sitten suunnistaa mummon mökin paikkeille eksyin pahanpäiväisesti. 

Mummollani oli aina nutturakampaus, joka sekin on hyvin mummomaista. Mutta jos jostakin syystä yövyin hänen luonaan, näin, kuinka hän illalla saunan jälkeen kulki pitkät hiukset vapaina ja hän näyttikin aivan eri ihmiseltä. Saunanraukealta naiselta. Sitten hän kampasi hopeanharmaat hiukset napakalle letille yöksi. Aamulla letti sipaistiin tietenkin nutturalle ja mummo näytti taas mummolta.

Mummoni syntyi Tetrimäen taloon, jota sitäkään ei enää ole. Hän oli peräti 12. lapsi perheessään, se kuopus ja viimeinen, jota hoitivat enemmän vanhemmat sisarukset kuin jo iäkkääksi ehtinyt äiti. Kuka kummassa synnyttää ja hoitaa 12 lasta, kysyn vaan, isomummoni Vilhelmiina lienee ollut supernainen. Mummoni vanhin veli oli jo ehtinyt Kanadaan asti ennen mummoni syntymää ja he eivät koskaan tavanneet. Lapsena menin mummon sisaruksissa sekaisin, heitä oli niin paljon.

On hassua katsoa kuvia mummosta lapsena ja niitä ei olekaan monia. Että joskus ihminen, joka minun silmissäni oli aina melko iäkäs, olikin ollut joskus lapsi. 

Tässä kuvassa hän on tuo vakava lettipää suu mutrullaan, löydän hänestä pinnistämättä tyttärieni piirteitä.

Muutama vuosi sitten kuljin tosiaan etsimässä mummoni mökkiä, äidin lapsuudenkotia. Ensimmäisen eksymiseni jälkeen otin opikseni ja kysyin suvun syviltä riveiltä tarkemmat navigaatit. Löysin Tetrimäen tien, jota pitkin kuljin etsimässä merkkejä menneisyyden elämästä. Löysin keijuhämyistä metsää, vanhoja kiviaitoja, käpyjä, puita, korkeita mäntyjä, paljon hiljaisuutta. Löytyi kassillinen sieniä, oikein hyviä tatteja, joista pyöräytin monet tattimuhennokset seuraavan talven aikana blinien seuraksi. Kerroin ruokavieraille aina, että tatit ovat mummoni metsistä. Ne olivat erikoislaatuisia. 

Mitä meistä jää niille paikoille, joilla olemme asuneet ja kulkeneet? Muistaako tie remmikengät, toiveikkaat askeleet, muistaako se raskaat mietteet, painuneet päät?

Tänä kesänä kävin kummitätini kanssa Juvan hautausmaalla. Hän on parasta seuraa tämän tyyppisiin tilanteisiin, sillä hän suunnistaa suvun hautojen keskellä varmasti ja päättäväisesti. Minäkin kuljin täällä mummoni kanssa lapsuudessa, mutta se perinne ei kantanut kuitenkaan tarpeeksi pitkälle. Minulla on monen vuosikymmenen tauko ja siinä ajassa ehti unohtua niin tarinat, kuin mielen kartat.

Tälle hautausmaalle saapuminen on aina elämys, sukututkijana löydän melkein joka kiven paikkeilta jonkun tutun sukunimen. Siellä lepäävät Häkkiset, Miettuset, Kiukkaat ja Grönlundit, sukupuusta tutut. Jos asuisin lähempänä, kulkisin täällä varmaan usein.

Tätini mainitsi muutaman haudan kohdalla, että tässä on tätä Tetrimäestä tuotua kukkaa kasvamassa, että tätä istutettiin tänne 1950-luvulla. Katselen kiinnostuneena valkoisen vaaleanpunaista, minulle tuntematonta kasvia. Mitä, onko tässä joku silta suvun luo? Onko tässä jotakin minulle, juurten etsijälle?

Selvitän että kyseessä on rohtosuopayrtti, aikanaan tavanomainen perenna, joka nyt löytyessään kertoo juuri siitä: eletystä elämästä, vanhasta asuinpaikasta. Tuoksuvaa kukkaa on käytetty aikoinaan esimerkiksi saippuan valmistuksessa. Vaikuttaa siltä, että minä haluan tätä rohtosuopayrttiä nyt omaankin pihaan, Hämeen multaan. Ja sitä pitää saada heti.

Tuumasta toimeen, sattumalta muutaman viikon päästä on työreissu seudulle ja seminaarin jälkeen kaarran Juvan kauniin kirkon parkkipaikalle. Sataa ja olen hautausmaan ainoa vierailija. Eipä se mitään. Tässä ollaan vähän kuin pimeyden hommissa, enkä oikeastaan haluakaan tavata ketään, kun lapioin hautakiven äärellä. Siemenet ovat ruskean pulleita, valmiita istutettavaksi. Juuret ovat syvällä, eivätkä antaudu helpolla. Ihan hetken ajan mietin, että tämä se on omituista puuhaa. Saahan näitä varmaan kaupastakin. Ja että kaikkea se sukututkimus teettää. Minulle kun ei riitä vuosiluvut ja merkkipäivät, minä haluan päästä syvemmälle, haudan äärelle asti.

Kerron mummoni ruisleivästä Facebookissa. Kaverini kertoo, että heiltä saa mäntyharjulaista ruisleivän juurta, perinteikästä, jos haluan. Se ei ole mummoni leipäjuurta, mutta se on toiseksi paras vaihtoehto. Taidan seuraavaksi leipoa ruisleipää mummoni tapaan.

Oletko sinä tehnyt kummallisia juttuja sukututkimuksen nimissä? Mitä? Kuulisin mielelläni!

Kommentit (1)

Maija
Liittynyt15.10.2015

Isomummojemme aikaan 12 lasta ei tainnut olla kovin poikkeuksellista, jos nainen oli terve. Äitini suvussa on paljon isoja perheitä ja yli 100-vuotiaiksi eläneitä naisia. Eivät nämä äidit kuitenkaan yksin perheitään hoitaneet. Isommille lapsille annettiin lapsenhoitovastuuta jo varsin varhain. Lisäksi pihapiirissä saattoi asua naimaton täti tai muita sukulaisia, jotka auttoivat. Odotuksetkin olivat toisenlaiset.  Supernaisia he varmasti olivat omalla tavallaan, mutta  tokkopa heistä kukaan jäi lastensa kanssa käpylehmillä leikkimään vielä sen jälkeen, kun oli näyttänyt, miten lehmä tehdään.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Sukututkimukseen hurahtanut tietokirjailija Ira Vihreälehto selvittää sukunsa menneisyyden mysteerejä. Olen koulutukseltani historioitsija ja etsin erityisesti venäläistä isoisääni, sivussa selvitän äitilinjaa ja teetän DNA-testejä. Jaan parhaat vinkkini täällä. Eksyn välistä sivuraiteille. Hyppää mukaan!

Teemat