Tutkivan journalismin hautajaisia lienee syytä jo valmistella. Tutkiva journalismikin on nimittäin myyty helppouden, keveyden ja viihdyttävyyden alttarille. Informaatiota, juttuja, kuvia on kaikkialla. Erityisesti länsimaiden ongelma ei ole puute vaan runsaus. Sana on vapaa. Se on tietysti arvo sinänsä. Sen lisäksi meillä ihmisillä on halu tulla kuulluksi. Ihminen on sosiaalinen eläin. Sosiaalisuuteen kuuluu halu kertoa ja kommunikoida. Me teemme sitä kaikki kuvin ja sanoin. On myös luonnollista se, että me olemme kiinnostuneet lähipiiristämme. Sosiaalisessa mediassa meille tulvii tietoa lähipiiristämme enemmän kuin koskaan aiemmin. Entisen kerran viikossa puhelun, jossa kerroimme elämästämme läheisellemme tiivistäen viikon tapahtumat, ovat korvanneet facebookit, instagrammit ja twitterit sekä kymmenet niiden välittämät veistit päivässä. Kun tilaisuuksia viestittää on paljon, itsesensuurimme pienenee. Kun viestittäminen on välitöntä, se ei ole samalla tavoin harkittua. Lyhyesti sanottuna me sanomme eli siis kirjoitamme ja julkaisemme kuvina sen mitä sylki suuhun tuo juuri sillä hetkellä.

Piispan vierailua kuvaavan herran kuvan laadun voi päätellä pelkästään kuvauskulmasta, josta hän sen ottaa.
Piispan vierailua kuvaavan herran kuvan laadun voi päätellä pelkästään kuvauskulmasta, josta hän sen ottaa.

Sosiaalisen median helppo saatavuus on myös laajentanut lähipiiriämme. Ennen viestitimme kerran viikossa puhelulla yhdelle henkilölle, nyt saatamme voimme viestittää päivittäin kerralla sadoille. Samoja kanavia pitkin pääsemme kurkistamaan julkisuudessa elävien ihmisten yksityisyyteen. He luonnollisesti käyttävät tilaisuutta hyväkseen. Uteliaisuuskin on ihmiselle luontaista.

Journalismi joutuu kilpailemaan tämän kaiken kanssa huomiostamme. Sen lisäksi yhä kiireisempi elämäntyyli on tehnyt sen, että kaikki vanhenee hetkessä. Me haluamme tiedon samalla hetkellä, kun se tapahtuu. Valitettavaa on, että asiaa tai ilmiötä ei ehdi harkitsemaan, tutkimaan saati sanomaansa miettimään, kun on julkaistava heti. Paikalla olleen ihmisen, kameralla räpsäisemä valokuva korvaa ammatti-ihmisen harkitsemalla otetun kuva, siinä vaiheessa, kun ammattilaisen kuva ehtii levitykseen, se on jo vanha. Samoin käy sanoman. Kuka tahansa paikalla ollut, jonkun tapahtuman kokenut ihminen, jonka sanoma on yllätyksen tähden korkeintaan: kyllä me pelästyimme, en tiedä, mitä tapahtui, onkin arvokkaampi kuin lehtimiehen, joka tutkii asiaa, sen syitä ja kokonaisuutta. Tämäkin ajan tai siis sen puutteen tähden. Pelästynyt ihminen hikisenä ja vapisevana näyttäytyy meille heti, lehtimies saattaa laittaa syiden tutkimiseen päiviä, jopa viikkoja. Asia vanhenee! Sen lisäksi meitä ihmisinä koskettaa enemmän vapiseva, kauhistunut ihminen. Se vetoaa tunteisiin. Järkevä selostus tapahtumista ei ole tunteisiin vetoavaa. Me kaipaamme pseudotiloja: pseudoriemua, kiihkoa, naurua ja suuria tunteita.

Tapahtuman kuvaamisesta on tullut jopa tärkeämpää, kuin omasta läsnäolosta tapahtumassa. Meitä kiinnostaa loppujen lopuksi äärimmäisen vähän mikään muu kuin me itse ja oman tarinamme luominen. Laitan kuvia todistaakseni, että olin läsnä, vaikka oikeasti en ollut edes läsnä, koskapa hipelöin laitettani kokoajan.

Sen lisäksi meillä on kiire. On helppoa ja nopea katsoa puolenminuutin videopätkä, vaikka sen sanomallinen arvo olisikin nolla, kuin lukea harkittu artikkeli, jota itsekin joutuu harkitsemaan ja arvioimaan. Aikamme on rajallinen ja kilpailu siitä kiivastuu kokoajan. On meidän varmasti suoraan sanottava ja myönnettävä sekin, että suurin osa tiedotusvälineistä ovat liikeyrityksiä. Liikeyritys tavoittelee voittoa ja kilpailee muiden samankaltaisten yhtiöiden kanssa lukijoista sekä katselijoista. Jos saan ilmaista sisältöä halukkailta harrastelijoilta sen sijaan, että maksan ammattilaisten työstä, niin tottahan houkutus on suuri. Tällöin astuu kuvaan yrittäjä itse. Miksi kyseinen yrittäjä toimii alalla? Haluaako hän välittää sanomia ja ajatuksia? Onko hänellä eettisiä syyt olla tiedotusalalla? Haluaako hän propagoida poliittisesti jotain? Vai onko hän yrittäjä vain tienatakseen leipänsä?

Määrästä ja nopeudesta on tullut tärkeämpää kuin laadusta. Se on yleinen tason lasku. Me olemme jo tottuneet huonoon tasoon.

Eräs kollegoistani kysyi, miten saan lukijoita blogilleni, kun blogeja on miljoonia? Sanoin, etten tiedä, ehkä en niin paljon saakaan, kun minä menen lähes aina asia edellä. Minä en ole henkilönä kiinnostava, elämäni ei ole niin kiinnostava, että kukaan siitä haluaisi kuulla, saati minä kertoa. En ole edes nuori ja kaunis. Minun siis täytyy tai saan kirjoittaa asioista, jotka minusta ovat tärkeitä ja joiden toivon kiinnostavan muitakin kuin itseäni. Kollegani jatkoi: mutta, miten saat ihmisten huomion? Onko jokaisen blogisi otsikko: isot tissit? Jäin miettimään asiaa, sillä se järkytti minua. Isot tissit, se on journalismin kuolema.

Kuvassa jokavuotinen pääsiäisperinne Firenzestä kärryn räjäytys. Kaikki ottavat kuvia ja laittavat niitä eteenpäin. Juuri ketään ei jaksa edes kiinnostaa tapahtuman historia.
Kuvassa jokavuotinen pääsiäisperinne Firenzestä kärryn räjäytys. Kaikki ottavat kuvia ja laittavat niitä eteenpäin. Juuri ketään ei jaksa edes kiinnostaa tapahtuman historia.

 

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

51-vuotias tietokirjailija ja symbolitutkija Liisa Väisänen ihmettelee ihmistä ja maailmaa toisinaan nykyisestä kotimaastaan Välimeren rannalta, mutta yhtä usein myös toisaalla pallollamme. Totuus on tarua ihmeellisempää ja maapallomme kauniimpi kuin osaamme usein ajatellakaan. Kaiken takana on aina ihminen. Blogipostausten kuvista vastaa hänen italialainen miehensä Marco Peretto.

 

Teemat

Blogiarkisto

2016

Kategoriat