Menemme hakemaan äitiäni hoitokodista. Hän odottelee jo huoneessaan pyörätuolissa istuen, hiukset kiharrettuna, koska on ollut saunapäivä. Olemme lähdössä viettämään päivää vanhaan yhteiseen kotitaloomme.

Äidilleni ei kelpaa mikään

Mieheni tarttuu pyörätuolin kahvoihin ja alkaa työntää äitiäni ovesta ulos ja avustaa hänet autoon istumaan. ”Miksei se jo lähe, mitä se oikein aikailee?” hoputtaa äiti, kun mieheni yrittää asetella pyörätuolia takaboksiin. ”Rupee justiin satamaankin!”, hän lisää, vaikka aurinko paistaa. Pääsemme liikkeelle. ”Mitä se tänne ajaa?”, äiti huolehtii, kun käännymme risteyksestä kauppaan. Ostan kaupasta kesän ensimmäisiä mansikoita maistiaisiksi äidilleni. ”Hyi, että pahoja!”, hän huudahtaa inhonväristykset kasvoillaan. Se on hänelle tyypillistä. Näin hän reagoi lähes kaikkeen hänelle tarjottavaan. Kaikkialle levittäytyvä negatiivisuus alkaa ärsyttää, enkä voi olla sanomatta painokkaasti: ”Sulle ei mikään kelpaa, kaikki on pahaa ja huonoa, niin kuin mansikatkin”. ”No ne on pahoja, on pahoja, on, on!”, hän uhmaa kuin lapsi ja sohii vakuudeksi kättään ilmassa.

”Voi kumpa joskus sanoisit, että on hyvää ja onpa kivaa”, huokaisen itsekseni. Pakko kuitenkin mennä autoon, että päästään lähtemään. Avaan auton takaoven, mutta tuuli paiskaa sen kahteen kertaan kiinni nenäni alta. Repäisen vihapäissäni sen uudelleen auki niin, että saranat vingahtavat. Sihahdan kiukkuisesti. Mieheni katsoo minua ja toteaa, että on sulla huonot hermot. Niin on, huokaan. Syyn kohdistan tuohon etupenkille. Tätä negatiivisuutta, hoputusta ja hätäilyä olen kuullut koko ikäni enkä tahtoisi enää kuulla sitä. Pääsen takapenkille. Huoahdan.

Surkuttelua

Päästyämme vanhaan kotiimme istutan äitini nojatuoliin. Arvelen, että hänestä on mukavaa olla täällä, omat tutut tavarat entisillä paikoillaan. Olen valmistanut lempiruokaa, on levätty, tiskattu ja kohta on iltapäiväkahvin aika. Äidin harmaa tukka on takussa. Kukikkaalla puserolla on ruokatahroja ja niiden päällä kiiltävä helminauha. Istuudun viereiseen nojatuoliin, ikään kuin seuraksi, vaikka ei mitään kummempaa keskusteltavaa olekaan.

Äiti istuu hiljaa ajatuksiinsa vaipuneena. Sitten hän sanoo: ”Saikohan ne vanhemmat mitään rangaistusta, kun ne jätti sen pojan kuolemaan sinne lumilinnaan?” ”Kun se ei uskaltanu mennä kotiinsa. Ja sitte se jäi sinne piiloon ja paleltu kuoliaaks. Kyllä sillä raukalla täyty olla kylymä…”, äidin ääni värisee. Hän muistelee näköjään vanhaa lehtijuttua ja jatkaa: ”Mua niin säälittää ne lapset. Kyllä maailma on niin paha”, hän jatkaa. ”Niinhän se on, mutta on maailmassa hyviäkin ihmisiä”, yritän muistuttaa. Äiti haluaa vielä jatkaa: ”Joo ja mää muistan kans yhen tapauksen, kun olin menossa junalla johonkin ja siihen vaunuun tuli perhe. Ja pieni poika niin onnellisena nauroi ja sen isä tempas sitä kädestä ja karjaisi, että oo hiljaa siinä. Kyllä mulle tuli siittäki niin paha mieli…”.

Olen periaatteessa näistä tapahtumista aivan samaa mieltä kuin äitini. Mutta minua ahdistaa hänen tapansa ottaa tällaisia järkyttävyyksiä esiin keskellä kaunista päivää ja se, että hän ryhtyy märehtimään säälinsekaisessa tuskassa. ”Mitä sää tuommosia surullisia asioita alat muistella, kun ei me sille asialle voida mitään vaikka oltais kuinka surullisia?”. ”Ei saa olla aina tuommonen pessimisti, aina onnettomuuksia ja pahoja asioita ajatteleva”, sanon hänelle moitetta äänessäni.

Äiti nojaa tuolinsa selkänojaan ja pyrskähtää kuin itkua tavoitellen: ”Miks sää aina mua haukut! Kyllä sää oot niin ilikiä ihminen! Tulee paha mieli…”. Suljen kamarin oven, menen toiseen huoneeseen ja lysähdän tuoliin. Olen sekä lamaantumisen että kiihtymyksen tilassa. Istun kykenemättä minkäänlaiseen toimintaan, raivon vallassa ja samalla kuin kuollut. Miksi tässä taas kävi näin? Vaikka olin vakuuttanut jo aamulla itselleni, että tänään en kiihdy. Eihän hän voi luonteelleen mitään, tässä iässä. Eikä hän tarkoita pahaa, eikä tee tätä tahallaan. Toimii luontaisen oman itsensä mukaisesti. Miksi en voinut taaskaan hillitä itseäni?

Kuka on syyllinen?

Miksi pienestä asiasta tulee tällainen numero? Ymmärrän itseäni. Äiti on koko ikänsä puhunut katastrofeista, onnettomuuksista ja kuolemasta. Ne asiat ovat pesiytyneet minuun tahtomattani ja tehneet tehtävänsä. Minäkin olen helposti virittelemässä huolia ja pelkoja. Minäkään en luota asioiden suotuisaan kulkuun, luovutan rasittavat asiat alkuunsa. Lyön hanskat tiskiin, kuten tänäänkin. Minullekaan ei kelpaa mikään, olen valikoiva ihminen. Olen aivan kuin äitini! Näen hänessä perintöni, sen mitä en haluaisi itsessäni olevan. Vihani muuttuu syyllisyydeksi.

Enkö opi? Pitääkö vielä tässä iässä, 72 - vuotiaana, ihmisen käyttäytymisen ja tunne-elämän ammattilaisena sortua tähän? Uudelleen ja uudelleen! Mielenpahoituksen lisäksi muserran tällä myös oman itseluottamukseni. Mikä parantaisi minut?

Kuulen oppikirjan äänen: ”Olet aikuinen. Sinun kuuluu ottaa vastuu itsestäsi!” Ääni jatkaa: ”Irrottaudu lapsuuden aikaisista malleistasi?”. Ymmärrä äitiäsi ja ymmärrä itseäsi! Älä ole liian ankara! Tiedän, totta! Mutta helpommin sanottu kuin tehty. Peiliin katsominen on liian tuskallista. Ja syyllisyys raskasta kantaa.

Olenko ainoa ongelmani kanssa?

Kommentit (9)

Sisko

Kiitos! Oli kuin suoraan omasta elämästäni vain sillä erotuksella, että äitini kuoli pari vuotta sitten. En koskaan kelvannut äidilleni ja hän oli kova kiukuttelemaan minulle kaikista asioista. Vieraille ihmisille hän näytti erilaisen, ystävällisen puolen itsestään!

Dementikon tytär

Et ole yksin, ikävä kyllä. :(

Omat vanhempani ovat jo kuolleet mutta viimeiset vuodet olivat tuota samaa....... ja kälylläni on sama tilanne juuri päällä. Miksi meistä ihmisistä tulee niin "vaikeita", itsekkäitä ja hankalia vanhoina päivinä? Entä miten tyttärenä/poikana löytäisi sen oikean tavan elää ja kokea vielä viimeiset ajat yhdessä vanhemman kanssa, ei tapellen, ei loukaten, eikä loukkaantuen, vaan yhdessä eläen.

Tsemppiä sinulle äitisi kanssa, toivon parempia päiviä teille molemmille yhdessä JA erikseen.

Sukulais rakkautta

Kylläpä tökkäsit minunkin omaatuntoani. Äitini on kyllä jo kuollut, mutta vanhin sisareni on muistisairas. Ihana, mukava lämmin ja huumorintajuinen sisareni on muuttunut hermostuneeksi, katkeroituneeksi ja ilkeäksi ihmiseksi. Muutos on tullut pikkuhiljaa, nyt ei hyviä hetkiä tunnu olevan ollenkaan. Ja se muisti, hän kyllä muistaa hyvin sellaiset asiat joitten olisi suonut jo unohtuneen. Mikään ei riitä ja mikään ei ole hyvin, vaikka mitä tekisi. Välillä on pakko pitää taukoa vierailuissa, kun ei vaan jaksa, viimeksi jo kerkesin sanoakin napakasti, ettäen jaksa sitä jatkuvaa arvostelua ja toisten haukkumista. Saman tien tuli huono mieli, olisin voinut sanoa kauniimminkin, tai jättäää jopa sanomatta.

Päivi

Niin on tuttua oman äitini kanssa. Alzheimer tuntuu vieneen viimeisenkin positiivisuuden ädistä, joka ei koskaan ole muutenkaan olut erityisen myönteinen ihminen, ja kaikki kommunikointi on vain valitusta ja muiden ihmisten ja asioiden haukkumista. On vaan jaksettava sietää, kun tietää ettei tilanne tuosta paremmaksi muutu. Joskus sitten tulee itsekin sanottua pahasti, kun ei jaksa kuunnella aiheetonta toisten syyttelyä. Koko ajan seurana on huono omatunto ja syyllisyys, kun ei  jaksaminen meinaa riittää.

uupunut

niin tuttultahan tuo kuulosti että ei millään jaksaisi toisen negatiivisuutta. Tosin suurena erona on se että äitini joka on aina ollut tosi hyvähermoinen, kohtelias ja hyvin positiivinen.  Nyt muistisairauden edetessä, mikään ei ole hyvin ja äitini on muuttunut tosi paljon. Yritän ajatella että äiti oli tosi kiva 95 vuotta, että koita kestää ja ymmärtää, mutta välillä on ollut tosi raskasta. 

Käyttäjä1034
Liittynyt12.7.2016

KIITOS teille kaikille kommentoineille! Vanhan äidin ja iäkkään tyttären suhde on vuoristorataa. Äiti/lapsi suhde on edelleen olemassa ja aiheuttaa kummankin taholta odotuksia toista kohtaan. Kun niissä petytään, tulee mielipahaa molemmille osapuolille. Läheisyyden kaipuu ja läheisyydestä irrottautuminen (erillisyys) ovat jatkuvaa vääntöä. Seitsenkymppinen tytär ei haluaisi enää olla äidilleen alisteinen. Vastustaminen aiheuttaa kuitenkin syyllisyyden, joka tuntuu pahalta. Jos roolit kääntyvät niin, että joutuu äidiksi äidilleen, saattaa löytää hellyyden ja ymmärryksen äitiään kohtaan. Mutta se edellyttäisi sen, että äiti luopuisi omasta käskyvallastaan. Vaikea yhtälö!
Näin tuumii blogin kirjoittaja.

Myös niin tuttua

Ah niin Alzheimeria.  Oma fiksu alykäs äitini tulee mieleen.
Kun pahoitin mieleni useaan otteeseen, kaikestayrityksestä huolimatta, ammattilainen sano, se ei ole äitisi kun puhuu vaan sairaus.

Vierailija

Ja kun sairaus etenee, niin puhe jää pois myös. Silloin voit muistella vain niitä mukavia asioita elämän varrelta, hänen ollessa hiljaa vieressä.

Seuraa 

Blogin nimi ”Maan korven kulkijoita” tuo mieleen käsi kädessä kulkevat lapset ylittämässä vaarallista rotkoa. Taustalla enkeli antamassa turvaa.

Ihmisenä oleminen sisältää haasteita koko matkansa osalta. Vastoinkäymisiä, pettymyksiä mutta myös iloa ja onnistumisia. Jopa kiitollisuutta!

Tässä blogissa yhdistetään kirjoittajan omaa elämänkokemusta, psykologista tietoa ja hengellistä pohdintaa. Kirjoittajan elämän haasteet eivät ole poikkeuksellisia. Ne liittyvät esimerkiksi siihen, kuinka selvitä ristiriitaisista tunteista suhteessa omaan lapsuuteensa, vanhan äitinsä hoitamiseen ja omaan ikääntymiseensä. Hengellisten asioiden merkitystä pohditaan elämää voimaannuttavana tekijänä.

Kirjoittaja on eläkkeellä oleva helsinkiläinen psykologi ja psykoterapeutti, kolmen aikuisen lapsen äiti, viiden pienen lapsen mummo, sekä 91 vuotiaan äidin tytär. Avioliitossa 45 vuotta.