Hetki lähestyy vääjäämättä.

Nyt hän on vielä ulkona, kynnyksen tuntumassa. Katselee ympärilleen, kääntelee päätään. Kuin tavoitellen entisiä innostuksen aikoja. Vielä kerran, hyvästellen. Korvat osoittavat kiinnostusta, mutta jalat eivät tottele. Hän linkuttaa seinän viereen tuolin alle ja pistää maata. Hetken kuluttua katsoo jo kysyvästi ikkunaan. On valmis tulemaan sisään. Nilkuttaa peremmälle.

Hän on lähdössä viimeiselle matkalleen. Rakas kissamme Esko. Lapsi, poika, kulta, pieni - mitä kaikkia lempinimiä käytämmekään hänelle puhuessamme.

Hän on ollut perheemme keskeinen jäsen kolmetoista vuotta. Kaikessa mukana. Automatkoillamme omassa kopassaan, iltaisin saunan jäähyllä jaloissamme norkoillen makupaloja saunamakkarastamme. Saunan jälkeen koukkimassa käpälällään jäätelötuuttiani. Aamuisin hän on kiivennyt mieheni polville lehdenlukupuuhiin kärkkymään nokareita aamujuustosta. Ollut eteisessä meitä vastassa kotiin tullessamme. Rynnännyt ulkoilun jälkeen juoksujalkaa ovelta ruokakipon ääreen. Hirrveä nälkä! Aina.

Ilmankos hänelle on tullut ylipainoa. Lopulta diagnosoitiin diabeteskin. Kärsivällisesti hän on kestänyt insuliinipistokset aamuin illoin jo noin vuoden verran. Ei ole edes huomannut niitä syömisen innossaan. Verinäytteet korvista ovat olleet epämiellyttävämpiä. Mutta nekin hän on tappelematta sietänyt. Hän on ollut niin hyvä kissa! Rauhallinen ja kärsivällinen.

Sitten alkoivat vaivat lisääntyä. Diagnosoitiin astma, joka kuitenkin oli hänen kannaltaan helppohoitoinen. Lonkat alkoivat jäykistyä niin ettei hän enää kyennyt hyppäämään edes tuolille, sängystä puhumattakaan. Sitten ei enää edes matalalle jakkaralle.

Mutta sitten tuli tämä! Lääkäri määräsi poistettavaksi syöpyneitä hampaita. Hammaslääkäri päätti poistaa samantien neljä hammasta. Operaatiosta kotiin tultuaan hän oli kuin ei mitään. Nälkäkin oli kova. Kaikki hyvin! Nyt pojalla monta vuotta edessä särytöntä elämää, näin luulimme!

Mutta kuinkas kävi! Jonkin ajan kuluttua hän alkoi piileskellä ja asettui tuntikausiksi makaamaan. ulottumattomiin sängyn alle. Tämä oli aivan uutta! Sitten alkoi hiipua syömisen halu. Poika, joka aikaisemmin oli ollut suursyömäri, ei enää kiinnostunut ruoasta. Terveysruoat vaihdettiin herkkuihin. Kuppiin pistettiin pehmeää kanan ja porsaan jauhelihaa. Ei maistunut. Lopulta hän jätti syömisen lähes kokonaan.

Tuossa vaiheessa mieleemme nousi kaivertava huoli. Mitä nyt? Mistä on kysymys? Onko tämä merkkinä siitä, että yhteinen elämämme alkaa päättyä. Että on ryhdyttävä ajattelemaan elämää ilman Eskoa? Se tuntui pelottavalta ja ahdistavalta. Ei, kumpa niin ei kävisi!

Ennusmerkit jatkoivat kulkuaan. Kissa vaimeni, etääntyi ja ilmestyi vain hetkittäin näköpiiriimme. Mielen valtasi suru hänen kärsimyksistään. Sääli häntä, rakasta kumppaniamme kohtaan. Tuli kiire yrittää selvittää ja ratkaista asia. Ettei hänen kärsimyksiään pitkitettäisi. Aloimme valmistautua hänen lähtöönsä. Kuitenkin elätellen toivoa viime hetken käänteestä. Käännettä ei tullut.

Tänään, tuolta viimeiseltä ulkoilureissulta palattuaan hänet nostettiin jakkaralle, josta otin hänestä viimeisen kuvan (yllä). Sitten hänet laitettiin kuljetusboksiin. Silittelin hänen kasvojaan ja annoin suukon nenän nipukkaan. Hyvästi Esko! Mieheni avasi oven ja niin he olivat poissa.

Esko on meille ikuisesti rakas. Hautasimme hänet kesämökkimme pihapiiriin yhdessä lastenlastemme kanssa. Hän on ollut tärkeä osa myös heidän elämäänsä. Ensimmäinen kontakti eläimeen.

Anteeksi rakas, minkä teimme sinulle! Emme sittenkään osanneet hoitaa sinua oikein: särkylääke luultavasti kalvoi vatsakalvoasi ja oli varmaankin syy vointisi romahtamiseen. Ymmärsimme tämän vasta jälkikäteen.

Sinä et olisi halunnut luopua elämästäsi! Emmekä me sinusta, vaikka järki-ihmiset muistuttivat moninaisista sairauksistasi.

Hyvää matkaa kissojen taivaaseen Esko! Itken. Jospa meillä olisikin yhteinen taivas!  Haluan uskoa, että siellä tavataan. Muistamme rakkauden. Eikä meillä kellään ole kipuja!

 

Kommentit (1)

Anjakaarina
Liittynyt18.10.2015

Hei, jotakin osaan kuvitella tuntemuksistasi, kun meiltä on kaksi ikääntynyttä koiraa jouduttu lopettamaan, toinen vuosi sitten. Surua ja kaipuuta on. Mutta ihanat rakkaat ja huvittavat muistot jäljellä! Anjakaarina

Anja Pohjanvirta-Hietanen

Seuraa 

Blogin nimi ”Maan korven kulkijoita” tuo mieleen käsi kädessä kulkevat lapset ylittämässä vaarallista rotkoa. Taustalla enkeli antamassa turvaa.

Ihmisenä oleminen sisältää haasteita koko matkansa osalta. Vastoinkäymisiä, pettymyksiä mutta myös iloa ja onnistumisia. Jopa kiitollisuutta!

Tässä blogissa yhdistetään kirjoittajan omaa elämänkokemusta, psykologista tietoa ja hengellistä pohdintaa. Kirjoittajan elämän haasteet eivät ole poikkeuksellisia. Ne liittyvät esimerkiksi siihen, kuinka selvitä ristiriitaisista tunteista suhteessa omaan lapsuuteensa, vanhan äitinsä hoitamiseen ja omaan ikääntymiseensä. Hengellisten asioiden merkitystä pohditaan elämää voimaannuttavana tekijänä.

Kirjoittaja on eläkkeellä oleva helsinkiläinen psykologi ja psykoterapeutti, kolmen aikuisen lapsen äiti, viiden pienen lapsen mummo, sekä 91 vuotiaan äidin tytär. Avioliitossa 45 vuotta.