Pääsiäiskokon rakennustalkoista oli kiire kirkkoon. Kyseessä oli kiirastorstain messu, jossa laulaisi naapuriseurakunnan kuoro. Aion mennä kuulostelemaan kuoron sointia, josko itsekin liittyisin tuohon kuoroon.

Olin varautunut muutamaan kymmeneen kirkossa olijaan. Hämmästykseni oli melkoinen, kun havaitsimme mieheni kanssa kirkon olevan niin täynnä, että istumapaikkaa joutui katseellaan etsimään. Paikat löytyivät ja keskityin kuuntelemaan messun sisältöä. Viimeisestä ehtoollisesta oli kyse, kun kiirastorstaissa oltiin. Teema oli traaginen ja tuttu, mutta minun oli erittäin vaikea heittäytyä puheiden tunnelmaan. Lieneekö syynä se, että messu sisälsi katkelmia sieltä ja täältä. Oli ääneen lausumista, vastaussanoja, laulukatkelmia ja joutui jatkuvasti miettimään, mitä seuraavaksi tehtäisiin. Onko tämä kaikki koreografia tarpeen? Mitä tällä saadaan, ajattelin?

Saarnan pitäjä puhui Jeesuksen palvelutehtävästä. Siitä, kuinka hän alensi itsensä opetuslastensa jalkojen pesijäksi heidän vastusteluistaan huolimatta. Jalkojen pesu nousee sen symboliksi mitä hän elämällään tahtoi osoittaa. Hän ei tavoitellut valtaa ja voiton merkkejä, vaan halusi muuttaa ihmisiä sisältä päin. Muuttaa asennettamme toisiin ihmisiin. Aivan muulla strategialla, mikä on vallalla meidän sotaisassa maailmassamme.

Ehtoollisjono oli pitkä, mutta halusimme mennä mukaan. Kesken kaiken huomasin, että kengännauhani solmu oli auennut ja nauha retkotti käytävällä vaarallisen näköisesti. Olen monta kertaa ollut sotkeutua jalkoihini, kun kenkä on jäänyt kiinni toisen kengän nauhaan. En alkanut ehtoollisjonossa pyllistelemään kengännauhojen sitomiseksi, vaan kävelin eteenpäin jalat tarkoituksellisesti hiukan harallaan. Selvisin alttarilla ja penkkiin palatessani päätin sitoa nauhat ulos päästyämme.

Messun päätyttyä alttari puettiin mustaan ja valot sammutettiin. Tunnelma ensin pysähtyi, sitten salaperäisesti latautui. Hiljaisuuden vallitessa kirkkokansa valui ulos kirkosta. Yhtäkkiä olkaani kopautettiin: “Teillä roikkuu kengännauha, saanko sitoa sen ettette kompastu?”. Takanani puhui itseäni hiukan nuorempi nainen. Vastasin yllättyneenä “Ei toki tarvitse! Kyllä minä sen kanssa pärjään, sidon itse myöhemmin, kiitos vaan!” Kysymys hämmensi, mutta jollain merkillisellä tavalla myös lämmitti mieltäni. “Kyllä minä voin sen sitoa, siihen helposti kaatuu”, jatkoi nainen ja alkoi kumartua kohti jalkojani. Aioin vieläkin kieltäytyä omituisesta, jopa tarpeettomasta eleestä. Sitten ymmärsin… Pysähdyin ja annoin hänen sitoa nauhat kiinni. Hänen noustuaan ylös kosketin hänen olkaansa, katsoin hänen silmiinsä ja sanoin kiitos. Hän teki minulle rakkauden teon. Ja hän sai siitä kiitoksen.

Jokin jo alkanut jatkui...

Kommentit (1)

Vierailija

Kiitos kiirastorstaipohdinnoistasi! Messun koreografiat ovat minuakin mietityttäneet, mutta lohduttavaa on, että "papeista ja pipeistä" huolimatta messu kulkee samojen nuottien mukaan. Jumala itse palvelee meitä niin kuin koit ihan konkreettisestikin.

Seuraa 

Blogin nimi ”Maan korven kulkijoita” tuo mieleen käsi kädessä kulkevat lapset ylittämässä vaarallista rotkoa. Taustalla enkeli antamassa turvaa.

Ihmisenä oleminen sisältää haasteita koko matkansa osalta. Vastoinkäymisiä, pettymyksiä mutta myös iloa ja onnistumisia. Jopa kiitollisuutta!

Tässä blogissa yhdistetään kirjoittajan omaa elämänkokemusta, psykologista tietoa ja hengellistä pohdintaa. Kirjoittajan elämän haasteet eivät ole poikkeuksellisia. Ne liittyvät esimerkiksi siihen, kuinka selvitä ristiriitaisista tunteista suhteessa omaan lapsuuteensa, vanhan äitinsä hoitamiseen ja omaan ikääntymiseensä. Hengellisten asioiden merkitystä pohditaan elämää voimaannuttavana tekijänä.

Kirjoittaja on eläkkeellä oleva helsinkiläinen psykologi ja psykoterapeutti, kolmen aikuisen lapsen äiti, viiden pienen lapsen mummo, sekä 91 vuotiaan äidin tytär. Avioliitossa 45 vuotta.