Iäkäs äitini haluaa lähteä Rauhan Yhdistyksen lauluseuroihin. Niistä oli ilmoitus lehdessä. Okei, lähdetään sinne, kyllähän minäkin laulamisesta tykkään! Äiti on varustautunut raidallisella puserolla, valkoisella kauluksella, helmillä ja kauniisti rullatulla tukalla. Kun pääsee vanhainkodista ihmisten ilmoille.

Saavumme seuratalolle. Ilta alkaa kahvituksella ja istumme pöytään. Vanha hymyilevä herra tulee meitä kättelemään, seisoo pitkään vieressämme ja muistaa jopa äitini nimen. Mistä, me emme täällä juuri käy? Useampi muukin vanhempi pariskunta tulee meitä kätellen tervehtimään. Tunnemme itsemme hyvin tervetulleiksi, vaikka emme ole tämän ryhmän jäseniä. Ehkäpä juuri siksi!

Lopulta lauluseurat pääsevät alkamaan. Aloitamme muutamalla tutulla isänmaallisella virrellä. Äitikin osaa laulaa, vaikka ei näe sanaakaan meille jaetusta laulukirjasta. Odotamme innolla lisää lauluja, sitähän varten olemme tulleet. Mutta ei! Pöydän taakse käyskentelee vanhempi mieshenkilö aloittaen tervehdyssanojen jälkeen puheen. Puheet täällä ovat aina pitkiä, tiedämme entuudestaan. Puhuja lukee jakson vanhan käännöksen Raamastusta, hän toistaa sen vielä kerran ja toisenkin. Hän alkaa pyöritellä kuvattua tilannetta, kuvaa sitä erilaisin sanoin. Toistaa välillä alkuperäistä tekstiä. Siirtyy sitten toiseen raamatunkohtaan samalla menetelmällä. Kolmanteen. Neljänteen. Aika kuluu. Katselemme epätoivoisina kelloa. Vääntelehdin tuolilla, plärään virsikirjaa, naputtelen sormilla pöytää. Ollaan kärsimysrajalla. Äitini kiljahtaa pariin otteeseen “Lähetään pois!”. Heristän hänelle sormeani. Hys hiljaa! Ei me nyt kehdata kesken kaiken lähteä! Muu väki katsoo ilmeen värähtämättä eteensä. Yritän vahtia merkkejä heidän kasvoillaan, jotka kertoisivat heidän halustaan pysäyttää tämä rajaton puhe. Merkkejä ei näy. Edes käsien liikkuminen eivät osoita pitkästymisen merkkejä. Pienet lapset juoksevat käytävällä, raahaavat lelutavaroita. Joku itkee välillä kun kolhaisee päätä pöydänkulmaan… Heidän annetaan olla.

Eikö tämä lopu? Ja mitä tämä mies loppujen lopuksi sanoo? Mitään ei jää mieleeni?

Lopulta puhe päättyy. Pääsemme taas laulamaan muutaman laulun. Ja sitten viemään äitiäni vanhainkodille ja pääsemme itse kotiin.

Jäin todella pohtimaan, mitä kaikki ihmiset ajattelivat istuessaan kuuntelemassa tuota paikallaan pyörivää puhetta. Kuulijoissa on taatusti ajattelevia, koulutettuja, asioista tietäviä ihmisiä. Kuinka ihmeessä he noin häiriintymättöminä ottivat vastaan tämän tilanteen?

Siihen täytyy olla jokin syy! Jokin, mikä on vierasta meille kirkon perusseurakuntien jäsenille. Mehän arvioimme ja käymme sisäistä dialogia saarnaajaa kuullessamme, meidän oma mielipiteemme on tärkeä. Tässä saarnatilassa oleville saarnalla täytyy olla eri merkitys. Onko niin, että SANA on jotakin heidän yläpuolellaan olevaa? Jotain, mitä ei ole tarkoitettukaan arvioitavaksi. Sitä ei pyritäkään tulkitsemaan meidän tämän päivän maailmaamme. Riittää kun se ON.  Raamatun sana alkuperäisessä muodossaan muodostaa vahvan turvakaton ihmisen yläpuolelle. Vuosikymmenten kuuleminen vahvistaa sen sanoman, mitä puheet toistavat. Muodostavat siitä uskon ja turvan.

Pari päivää myöhemmin olemme asemalla odottamassa junaa Helsinkiin. Näemme sattumoisin kaksi nuorta tyttöä, jotka olivat tuona iltana mukana seuroissa. Tiedän tyttöjen sukuperän ja menemme juttelemaan heidän kanssaan. Avoimia, mukavia nuoria! Kysyn heiltä, mitä he saarnoista ajattelevat? Onko suhde saarnoihin olettamukseni mukainen? Saan käsityksen, että asia on juuri näin. Tytöt eivät odota saarnoilta mitään. Ne voivat olla oikeastaan mitä tahansa puhujan mukaan ja he hyväksyvät tämän. Se kuuluu asiaan ja he ovat tottuneet tähän. Kuitenkin usko vahvistuu näitä perusasioita kuullessa.

Mikä minä olen tätä kritisoimaan? Usko Jumalaan, Jeesukseen ja Pyhään Henkeen lienee sama, saapuipa se perille millä tavalla hyvänsä. Lienee jopa helpompi luottaa Jumalaan, kun ei tarvitse itse kantaa vastuuta puhutun puheen tulkinnoista. Olisinkohan sittenkin ymmärtänyt jotakin lestadiolaisuudesta?

 

Kommentit (0)

Seuraa 

Blogin nimi ”Maan korven kulkijoita” tuo mieleen käsi kädessä kulkevat lapset ylittämässä vaarallista rotkoa. Taustalla enkeli antamassa turvaa.

Ihmisenä oleminen sisältää haasteita koko matkansa osalta. Vastoinkäymisiä, pettymyksiä mutta myös iloa ja onnistumisia. Jopa kiitollisuutta!

Tässä blogissa yhdistetään kirjoittajan omaa elämänkokemusta, psykologista tietoa ja hengellistä pohdintaa. Kirjoittajan elämän haasteet eivät ole poikkeuksellisia. Ne liittyvät esimerkiksi siihen, kuinka selvitä ristiriitaisista tunteista suhteessa omaan lapsuuteensa, vanhan äitinsä hoitamiseen ja omaan ikääntymiseensä. Hengellisten asioiden merkitystä pohditaan elämää voimaannuttavana tekijänä.

Kirjoittaja on eläkkeellä oleva helsinkiläinen psykologi ja psykoterapeutti, kolmen aikuisen lapsen äiti, viiden pienen lapsen mummo, sekä 91 vuotiaan äidin tytär. Avioliitossa 45 vuotta.