Tänään oli sekoilupäivä. Lähdin lunastamaan minulle saapunutta uutta passia. Menin postiin, jossa muistin, että passihan taisikin tulla  R - kioskille.

Lähdin ajelemaan kohti R - kioskia ja jätin auton parkkiin. Kiskan ovella huomasin, että olin jättänyt kännykän, jossa oli passin saapumisilmoitus, autoon. Palasin autolle.

Postilähetyksen lunastus sujui ongelmitta. Paitsi unohdin ostaa sen aikomani syntymäpäiväkortin.

Tämän jälkeen siirryin apteekkiin, joka oli muuttanut jonkin matkan päässä olevaan toiseen kiinteistöön. Apteekin hyllyjen varustelu oli vielä osittain kesken. Harhailin hyllyjen välissä ja kyselin, missä on vuorolapputeline. Se oli siinä oven vieressä, kun tulit sisään, sanottiin. No niin olikin.

Vuorolapussa oli numero 18. Näin valomerkistä, että palveltiin numeroa neljä. Menin asiakaspalvelijan luo ja kysyin närkästystä äänessäni: miten lapussani voi lukea 18, kun jonoa ei ole nimeksikään ja palvellaan vasta numerolla neljä. Neljä tarkoittaa kassan numeroa, hän vastasi, nyt palvellaan numeroa 16. Niinpä, enpäs huomannut.

Keräsin käsiini kortisonivoiteen, ihovoiteen ja haavavoiteen. Lisäksi käsissäni oli kukkaroni ja auton avaimet. Ja äsken lunastamani passikuori. Pieni kylmäkassikin oli, mutta sinne en voinut tavaroita laittaa. Kannoin kantamusta kohti tiskiä, johon numeroni 18 oli ilmestynyt. Minun piti ostaa puikkoja, jotka laitetaan…., mikäs niitten nimi olikaanjotain…? Jotain? Ovestinpuikkojako, kysyi farmaseutti. Niitäpä niitä, mutta ne eivät kuulemma olleetkaan reseptilääkkeitä, kuten luulin. Ahaa? Reseptejä löytyi kuitenkin muutamasta muusta lääkkeestä.  Otetaanpa vaikka tuo kolesterolilääke.

Saan kolesterolilääkkeen kasani päälle ja lähden hoippumaan kohti kassajonoa kuormani kanssa. Yritän keskittyä, etten vaan kadota passikuorta, enkä kännykkää, enkä kukkaroa, enkä avaimia. Miten olinkin niin tyhmä etten ollut ottanut kassia?

Lopulta saan laskettua tavarakuormani tiskille. Maksettuani voin jo laittaa lääkkeet kassalta saamaani pieneen muovipussiin. Sinne tungen passikuorta ja kännykkääkin. Kukkaron pidän varmuuden vuoksi kädessäni. Kiitos! Käännähdän kohti ulko-ovea. Hei, avaimet! Huutaa kassa perääni.

Voi apua! Tunnen olevani täysi sekopää!

Kotimatkalla käväisen ruokakaupassa. Sitten takaisin autoon ja kotiin.

Illemmalla etsin lompakkoani. No täytyyhän sen olla tallessa, koska maksoin sillä ruokaostokset S-marketissa. Lompakkoa ei löydy laukustani. Eikä taskuistani. Kierrän rinkiä eteisen, keittiön ja työhuoneeni väliä, etten huomaamattani ole laskenut sitä jonnekin pöydälle. Ei löydy. Alan hermostua. Ettei se sittenkin jäänyt epähuomiossa kaupan kassalle. Soitan kauppaan. Tarkistan, sanoo poika, ja sitten hetken kuluttua : ei, ei meille ole jäänyt punaista kukkaroa. Hänen äänensä on säälittelevän pahoitteleva. Ei voi mitään, sanon ja jatkan alistuneena etsintää.

Myöhemmin illalla kukkaro löytyy kuorolaukustani. Olin ennakoinut illan lähtöä ja laittanut kukkaron valmiiksi kuorolaukkuuni. Huomaamatta koko asiaa.

Tämä menee ihan mahdottomuuksiin!

Voiko tämä olla sitä? Ei, en halua uskoa!

 

Kommentit (1)

Seuraa 

Blogin nimi ”Maan korven kulkijoita” tuo mieleen käsi kädessä kulkevat lapset ylittämässä vaarallista rotkoa. Taustalla enkeli antamassa turvaa.

Ihmisenä oleminen sisältää haasteita koko matkansa osalta. Vastoinkäymisiä, pettymyksiä mutta myös iloa ja onnistumisia. Jopa kiitollisuutta!

Tässä blogissa yhdistetään kirjoittajan omaa elämänkokemusta, psykologista tietoa ja hengellistä pohdintaa. Kirjoittajan elämän haasteet eivät ole poikkeuksellisia. Ne liittyvät esimerkiksi siihen, kuinka selvitä ristiriitaisista tunteista suhteessa omaan lapsuuteensa, vanhan äitinsä hoitamiseen ja omaan ikääntymiseensä. Hengellisten asioiden merkitystä pohditaan elämää voimaannuttavana tekijänä.

Kirjoittaja on eläkkeellä oleva helsinkiläinen psykologi ja psykoterapeutti, kolmen aikuisen lapsen äiti, viiden pienen lapsen mummo, sekä 91 vuotiaan äidin tytär. Avioliitossa 45 vuotta.