Olen aina ollut huono jonottamaan, mutta en liene ainoa. On aina olevinaan niin kiire. Monet meistä ovat ikänsä valikoineet nopeimmalta näyttävää jonoa erilaisissa palveluissa. Kautta aikojen osa kaksin liikkeellä olevista on asettautunut kahteen jonoon, joista sitten toinen on siirtynyt siihen, jossa palveluun pääsee nopeimmin.

Erityisen koomista tämä on paikoissa, joissa tulijat ovat tietoisia ruuhkasta. Tällaista edustaa erään tavaratalon kahdesti vuodessa toteutettavat päivät, joissa ruuhka on asiaan kuuluva vakio, etenkin ruokaosastolla. Nyt keväällä minäkin kävin, jopa kahdesti. Minusta on mukavaa tarkkailla ihmisiä, imeytyä ruuhkaan ja ihmetellä tuotteita, joita voisin ostaa, mutta joita ilmankin voin olla.

Juustopalani ja omenatorttuni kanssa seisoin sitten kassajonossa, jossa edelläni on toistakymmentä kärryä. Jotkut pariskunnat hyödynsivät ajan. Työnjako menee yleensä niin, että mies seisoo kärryn kanssa jonossa ja rouva sukkuloi poimimassa uusia tuotteita. Tehokasta ja nokkelaa. Seison jonossa ja annan katseeni vaeltaa lukuisissa teelaaduissa. Ajoittain jono nytkähtää pätkän eteenpäin. Lähempänä kassoja se haarautuu kahdelle maksupisteelle. Edelläni seisova keski-ikäinen pariskunta tekee splitin. Mies siirtyy toiseen jonoon yksi tuote kädessään, rouva toiseen kärryn kanssa.

- Anteeksi, kummassa jonossa olette? kysyn, jotta voin valita omani.

- Molemmissa! vastaa rouva reippaasti.

Valitsen paikkani miehen perässä, hänellähän on vain yksi ostos. Juuri, kun kassa kohdistaa katseensa mieheen ja minä pääsisin nostamaan juustoni ja torttuni hihnalle, rouva kiilaa täysien kärryjensä kanssa kylkeen.

- Me ollaan samaa porukkaa, hän sanoo hymyillen.

- Olkaa hyvä, sanon.

Omituista, minua ei ota päähän. Minua vain huvittaa. Onko se tämä osa-eläkeläisyys, kun minusta tekee rennon? Toivottavasti suurempia muutoksia ei ole persoonaani tulossa.

Jonottamisen tuskan tunnistamme kaikki. Kun oma siedettävä aikajänne napsahtaa poikki, jätämme vuoronumeromme lappukoneen päälle, jotain toista ilahduttaaksemme. Tätä voi tarkkailla esimerkiksi apteekissa ja pankissa. Aina on niitä, jotka palauttavat lappunsa, sen sijaan, että vain kävelisivät ulos.

Ehkä meillä on luontainen halu ilahduttaa jotain toista. Miltei poikkeuksetta jokainen tulija painaa nappia ja ottaa vuoronumeron, vaikka hylkylappuja olisi koneen päällä. Saatu vuoronumero kädessä on turvallista tarkastella tilannetta ja vaihtaa numero pienempään, mikäli se ei ole jo mennyt. Lähellä odottelevat seuraavat lappusirkusta silmä tarkkana, mutta eivät näytä paheksuntaansa. Sellaista se on, jotkut vaan menevät aina jonojen ohi.

Olisiko jonottamista hyvä harjoitella? Ihan vaan oman sietokyvyn ja rauhan kasvattamiseksi ja kiireen kesyttämiseksi? Jonottaminen ei nimittäin lopu koskaan.

Elinaikanamme saamme jonottaa erilaisia asioita, Hitas-asuntoa, omaa vuoroa määritellä yhteishuollossa olevien lasten kesäloman ajankohta, viljelypalstaa, taloyhtiön parkkiruutua, pääsyä lääkäriin, laboratorioon ja monenlaista muuta.

Jonoja voi jonkin verran vältellä elinaikanaan. Tulee kuitenkin hetki, jossa mennään aina jonotusjärjestyksessä. Oikeastaan sillä ei silloin ole mitään väliä. Kenelläkään ei ole enää kiire, kun jäljellä on vain obduktiojono ja tuhkausjono. Niissä ei kukaan jonottaja enää voi etuilla.

Kommentit (2)

Maija
Liittynyt15.10.2015

Minulla oli aiemmin aina laukussa aikakauslehti tai kirja, ja nykyään puhelin tarjoaa hupia juuri niin pitkäksi aikaa kuin jonotusta riittää. Ei tunnu tuskaa eikä napsahtele jänne.

Käyttäjä2325
Liittynyt2.3.2017

Minullakin on aina kirja ja puhelin mukana ja olen usein iloinen, kun saan joskus odottamatta "ylimääräistä" aikaa lukemiseen. Varsinkin elämän ruuhkavuosina se oli tarpeen. Muissa maissa matkustaessani olen kyllä huomannut, että usein syntyy keskustelua muiden jonottajien kanssa. Kyllä Suomessakin, mutta silloin yleensä saan tehdä aloitteen itse.

Tarja Porkka Knudsen

Seuraa 

Mummojen metkuja pohtii elämän ilmiöitä 60 täyttäneen näkökulmasta. Blogissa seurataan, miten 13-vuotiaasta rivakkaan työn tekemiseen uskonut pystyy siitä vähitellen luopumaan. Voiko puutarhaa hoitaa rennosti, rikkakasvejakin suvaiten? Esikoisromaaninsa 2016 julkaissut kehittämiskonsultti ja työnohjaaja Merja Svensk etsii kirjoittamisen, työn ja ihmissuhteiden tasapainoa ja riemastuu arjen ilmiöistä.