Olin alle 10-vuotias, kun kotiimme kannettiin televisio, mustavalkoinen Telefunken. Niitä oli silloin harvassa huushollissa, meidänkin pihapiirissä vain kolmessa. Eikä se ollut mikään teräväreunainen laatikko vaan minun silmissäni ihan nätti. Siinä oli pyöristetyt kulmat ja sivussa nappula, josta sai valita kanavan - ykkösen tai kakkosen - eikä vaihto sujunut sohvalta käsin. 1960-luvulla piti nähdä vähän vaivaa, jos halusi katsoa Peyton Placea tai Tenavatuokiota.

Ohjelmia ei tullut aamusta iltaan, eikä niitä olisi ehtinyt edes katsoa. Elämässä oli silloin niin paljon muutakin. Äidin suosikkeja olivat kiharapäisen lapsinäyttelijän Shirley Templen elokuvat, mutta minua kiinnosti enemmän Alfred Hitchcock.

1980-luvulla kaksi vanhinta lastani ehtivät nähdä muutaman Pikku Kakkosen, kunnes televisio meni rikki. Päätimme korjata sen, kun tarvetta olisi. Se hetki tuli kymmenen vuoden kuluttua, kun kolme lasta olivat kouluikäisiä. Työkiireitteni vuoksi en ehtinyt kunnolla lukemaan päivän lehtiä ja halusin nähdä edes uutiset. Ohjelmatarjonnassa oli silloin hyviä elokuvia ja sarjoja. Viikonlopun mukavia hetkiä oli, kun koko perhe asemoi itsensä lauantai-iltana olohuoneeseen katsomaan elokuvaa. Karkit tai jäätelö kuuluivat tietysti asiaan viikonlopun kunniaksi.

Aikuisena lapset ovat myöntäneet televisiovapaiden vuosien hyvät puolet. He oppivat leikkimään, pelaamaan pelejä, urheilemaan, lukemaan kirjoja ja viihtymään ulkona kavereitten kanssa. Aina oli jotain tekemistä.

Määrä ei korvaa laatua

Telefunkenin ihmeestä on tultu puolen seinän kokoiseen tauluun, josta näkyy kanavia enemmän kuin tarpeeksi ja lisää saa ostamalla. Kanavasurffailu sujuu kaukosäätimellä ilman turhia liikuntasuorituksia.

Valitettavasti kanavien määrä ei korvaa ohjelmien laatua. Ensin keljutti todella paljon, mutta nyt voin hyvillä mielin lähettää YLE:lle ja muille kanavanhallitsijoille isot kiitokset huonoista ohjelmista. Minua ei haittaa vaikka lähetätte uutisia puolen tunnin välein. Säälin ehkä hiukan toimittajia, jotka toistavat samoja uutisia lukemattomia kertoja aamun aikana. Joskus mietin, että onko lähetys nauhoitettu. Iltapäivällä sama juttu ja vielä lisänä alueuutiset, joissa kerrataan vähintään yksi pääuutisten aihe.

Eikä minua haittaa vaikka hyvät brittisarjat tulevat uusintoina ties monettako kertaa parin vuoden aikana. Tai elokuvat, jotka näkyvät joka kanavalta muutaman päivän välein. Enkä hämmästele enää sitäkään, että eri kanavilla mainostetaan toistenkin kanavien ohjelmia minuutti tolkulla saman illan aikana. Jollakin tavalla ohjelma-aika pitää täyttää, mutta vähän kyllästyttää katsoa samat buffit moneen kertaan saman illan aikana. Nämäkin minuutit voisi täyttää vaikka jutuilla, jotka juontaja kuittaa maininnalla ”aiheesta lisää netissä”.

Koukuton elämä

Onneton ohjelmisto harmittaa varmaan heitä, joilla ei juuri muuta viihdykettä ole kuin televisio. Jokainen pienituloinenkin maksaa YLE-veroa ja toivoo saavansa rahalleen vastinetta. En ole kovin innostunut siitä, että YLE panostaa niin voimallisesti verkkoon, koska kaikilla ei ole nettiä tai eivät osaa sitä käyttää. Ymmärrän kyllä, että kehitys menee eteenpäin, mutta voisiko sen digiloikan askelmerkkejä sen verran tarkistaa, että iäkkäät ihmiset eivät jäisi mopen osille. Tämä on tietysti oma mielipiteeni ja jokaisella saa olla omansa.

Iloisella mielellä olen palannut töllötinajasta vapauteen. Olen tarttunut entisiin harrastuksiini ja opetellut myös uusia asioita. Kirjahyllyssäni on monta kiinnostavaa tietokirjaa ja verstaallani mahdollisuus tehdä mitä osaan tai haluan oppia. Olen kiitollinen ettei mikään ohjelma enää koukuta minua sohvan nurkkaan; aamulla, päivällä eikä illalla.

 

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Vanha sananlasku sanoo, että yrittänyttä ei laiteta.  Olen ehtinyt tehdä monia asioita suuren innostuksen vallassa ja vaihtelevalla menestyksellä. Onnistumiset ovat innostaneet aina uusiin juttuihin. Mahalaskuista olen ottanut opikseni ja kehrännyt niistä huumoria, kun suurin harmitus on hälvennyt. Parhaita hetkiä ovat olleet ne, kun olen rohjennut mennä oman mukavuusalueeni ulkopuolelle.

Olen luova hullu, hypännyt aina suoraa päätä suohon ja katsonut yltävätkö sieraimet pinnalle. Lapseni väittävät, että olen viime aikoina jäykistynyt ja kaivautunut omaan poterooni. Mutta minähän olen vanha. Näin kai voi sanoa ihmisestä, jolla on elämää enemmän takana kuin edessä. Nyt koen olevani parhaassa iässä tutkimaan maailman ihmeitä, miettimään menneitä ja kokeilemaan varpaalla, kuinka paljon mätäs hyllyy.

Vuosia sitten kiinnostuin vanhusten viriketoiminnasta. Tai ylipäätään siitä, miten aika kuluu silloin, kun ei ole mitään tekemistä. Mielessäni on myös, millaisen loppuelämän itselleni haluan. Nyt olen vielä voimissani, mutta entä kun en enää ole? Haluan elää ja asua omassa kodissani niin pitkään kuin mahdollista – kuten muutkin. Jos tarvitsen kotiapua, niin mitä voin tehdä keventääkseni heidän työtään?

Sirkka Jalonen