Aloitin tämän blogin kirjoittamisen kolme vuotta sitten keväällä. Maailmani oli silloin melkoisen erilainen. Olin itse juuri toipunut vakavasta sairaudesta. Vaimon sairauteen olin jo jossain määrin ehtinyt tottua. Lapset olivat vielä kotona ja vaimon uusi avustaja teki tuttavuutta perheemme kanssa. Elämä oli täynnä toimintaa. Vaimon eli Jaanan elämä vaati koko ajan tervettä ihmistä rinnalleen. Päivät hän vietti avustajan kanssa ja minun tultua kotiin tutkijan työstäni Metsäntutkimuslaitokselta, oli hoitovastuu minulla. Tai paremminkin voi puhua rinnalla kulkemisesta. Sitähän se oli. Kun palettiin lisättiin vielä aikuistumisen kynnyksellä olevien lasten ohjaaminen ja tukeminen, oli takki välillä aika tyhjä. Siinä vaiheessa karautin aina kerran kuussa prätkälläni Venäjän syrjäkylille pollantyhjennysreissuille. Sellaista elämä oli.

Kaikki muuttuu aikanaan. Lapsista nuorimmainenkin on elänyt jo vuoden omillaan. Monesti kuulee vanhempien kertovan siitä, kuinka haikealle tuntui lasten lähtiessä elämään omaa elämäänsä. Minä tunsin lähinnä helpotusta. Nyt on mukava, kun itse vastaavat elämästään ja käyvät aina silloin tällöin kavereineen kylässä. Näin sen kuuluu mennä. Jaanan kunto ei isosti ole muuttunut mihinkään. Toki alusta saakka on ollut selvää, että hän tulee lopun ikäänsä tarvitsemaan terveen ihmisen tukea päivittäisissä askareissaan. Selkokielellä sanottuna ei tule koskaan selviytymään arjesta itsenäisesti. Siihenkin tottuu - ainakin ne, ketkä hänen rinnallaan elävät. Toki kehitystä tapahtuu koko ajan. Hän oppii vanhoja taitoja uudelleen hyvän avustajansa kannustamana ja tukemana. Myös kommunikointi täsmentyy. Turhaan ei sanota, että vanhassa painuneessa avioliitossa ei paljoa tarvitse puhua, kun tietää, mitä toinen tarkoittaa. Hyödynnämme ilmeisesti tätä asiaa. Joka tapauksessa, Jaana pystyy koko ajan ilman puhuttuja tai kirjoitettuja sanoja kertomaan entistä monimutkaisempia asioita. Muuten ollaan molemmat aikalailla perusterveitä, joten mikäs tässä on elellä. Ja avustaja on sama kuin blogin alussa. Osoittautui todelliseksi onnenpotkuksi, että tiemme kohtasivat.

Entäs minä? Minusta on tullut yhteiskunnan hylkiö - pitkäaikaistyötön. Kun valtiolta loppui rahat, loppuivat myös määräaikaiset projektitutkijan hommat. Ja ihan huuhaa-puhetta on nämä työurien jatkamiset eläkeikää nostamalla, vaikka periaatteessa asialla on minusta teoreettisesti ihan järkevä perusta. Työuriaan jatkavat ne, kenellä töitä on. Jos yli 55-vuotiaana jää työttömäksi, on hyvin pienet mahdollisuudet kelvata mihinkään. No, minä kelpasin velvoitetyöllistettynä kaupunginkirjastolle puoleksi vuodeksi vahtimestariksi. Ihan mukava työ, josta pidän. Ainoa huono on, että se kestää vain puoli vuotta. Moottoripyörän on kahden vuoden takaisen kaatumisen ja luiden katkomisen seurauksena myynyt. Nyt on harrastekulkimena neuvostoliittolainen Niva-maasturi. Ei kaadu ja soveltuu Venäjän huonoille sorateille. Vierailen kerran kuukaudessa siis Venäjän syrjäkylillä edelleen, joskus jopa kaupunkipaikoissa. Ja mikä tärkeintä, käyn neljä kertaa viikossa crossfit-salilla nuorempia kiusaamassa. Kannattaa eli auttaa arjessa jaksamista. Suosittelen kaikille ikätovereille itsellenne mieleisen liikunnan harrastamista.

Mutta kuten vanha sanonta sanoo, aikansa kutakin, sanoi pässi kun päätä leikattiin. Joku aika sitten totesin, etten harrasta omaishoitajuutta ja, että elämämme on muuttunut meidän kannalta katsottuna melko tavalliseksi ja onnelliseksi elämäksi. Sellaiseksi, mitä kuusissa kymmenissä elävien tuleekin elää. Toki pienet rajoitteet tunnustaen. Tästä syystä johtuen ei omaishoitajuudesta ole viime aikoina ollut suuremmin kertomista, kuten varmaan olette havainneetkin harvasta blogin päivitystahdista. Ja ne vähätkin jutut ovat kertoneet jostakin muusta kuin itse asiasta eli omaishoitajuudesta. Niinpä pari viikkoa sitten keskusteltuani Et-lehden toimituspäällikkö Elina Salon kanssa pyysin lupaa jättää blogi epämääräiselle tauolle. Käytännössä tämä tarkoittanee blogin kirjoittamisen lopettamista, mutta kun minulle on opetettu, ettei koskaan pidä sanoa ei koskaan. Jätetään siis ovi pikkaisen raolleen siltä varalta, että jos kutsu käy jonkin aiheen tiimoilta kirjoitteluun, niin sitä pitää ainakin vakavasti harkita. Tältä erää tämä on kuitenkin Sinua en jätä -blogin viimeinen postaus. Pienessä määrin jatkan kirjoittelua vanhassa Iskä kokkaa -blogissani.

Lopuksi haluan kiittää kaikkia teitä lukijoita. On ollut antoisaa olla näin blogin kautta vuorovaikutuksessa kanssanne. Jopa henkilökohtaisesti tavaten. Kiitokset myös Hatakan Heimolle, joka minut tähän kirjoitustyöhön ohjasi. Anteeksi Heimo, sen kirja-arvostelun kässäri katosi mystisesti johonkin ja se jäi tekemättä. Kiitokset myös Et-lehden toimituskunnalle, oli mukavaa tehdä työtä kanssanne. Toivotan kaikille oikein hyvää elämää tästä eteenpäin.

Ilkka Pirhonen

omaishoitaja

Joensuu

cooking.snowman@gmail.com

Kommentit (2)

PKolli

Kiitos kirjoituksistasi Ilkka ja hyvää jatkoa elämäänne. Toivottavasti nämä soteympyrät menevät niin, että omaishoitajat saavat sitä tukea ja apua, mitä heille kuuluu.  Pikkusen näyttää huonolta hyvinvointiyhtymän alku omaishoitajien kannalta.  Toivotan kaunista kevättä ja kesää sinne itäiseen Suomeen!

Seuraa 

Ei tässä näin pitänyt käydä. Ilkasta tuli omaishoitaja yhdessä yössä.

Ilkka Pirhonen on 57-vuotias mies Joensuusta, samanikäisen vaimonsa omaishoitaja. Blogissaan Ilkka tuo esiin omaishoitajan arjen – ja irtiotot – kiertelemättä. Välillä mies karauttaa pollantyhjennysreissulle maailman ääriin. Tai ainakin Venäjän laidalle. Tälle läntiselle.

Blogiarkisto

Kategoriat