Kirjoitukset avainsanalla Simpele

Olen kotoisin pieneltä kaakkoissuomalaiselta paikkakunnalta nimeltään Simpele. Simpeleellä oli lapsuudessani Yhtyneiden paperitehtaiden paperi-, kartonki- ja kotelotehtaat. Nykyisin vain Metsä Boardin kartonkitehdas. Vanhempani, kuten useimpien kaverienikin vanhemmat, kävivät tehtalla töissä. Piipun juurella, kuten sanonta kuului. Ja kun ei ollut internettiä eikä netin kaiken kattavaa reseptimaailmaa, niin ruokareseptit kiersivät kädestä käteen. Tai suullisesti kerrottuna. Kun sitten joku hyvä juttu löytyi, niin sitä oli pian kait kaikissa pitäjän ruokapöydissä. Kaksi on jäänyt minunkin mieleen.

70-luvulla käytiin paljon turistimatkoilla Neuvostoliitossa, Mustanmeren rannoilla. Sieltä saatiin Igor-piimä. Kun ruokalusikallisen sellaisia homogenoimattoman rahkan tapaisia rakeita laittoi maidon sekaan, niin seuraavana päivänä kannusta löytyikin löysän kirnupiimän kaltaista piimää. Tai sitten ei, jos joku meni prosessissa pieleen. Tärkeää oli kuitenkin muistaa aina ottaa simen talteen, jotta sai uutta tehtyä. Igor-piimä maistui hieman erilaiselle kuin kaupoista myyty piimä ja oli ehkä juuri siksi erityisen maukasta.

Toinen muistamani tehtaan naisten keittiöissä kiertänyt herkkuresepti oli omena-jauhelihapaistos. Tai enhän minä reseptiä muista, mutta ruuan herkullisuuden kyllä. Vanhan äitini kanssa joku aika keskusteltiin siitä, kuinka makutottumukset ovat vuosikymmenten saatossa muuttuneet. Joku lapsuuden superherkku ei enää nykypäivänä tahdo kunnolla suusta alas mennä. Tässä yhteydessä mainitsin tuon omena-jauhelihapaistoksen. Äiti kertoi ruuan muistavansa, muttei vamistusohjetta. 

Pari viikkoa keskustelun jälkeen sain kuitenkin äidiltä kirjeen. En sähköpostia vaan ihan sellaisen vanhanaikaisen, käsin paperille kirjoitetun kirjeen. Resepti oli löytynyt yllättäen vanhan keittokirjan välistä! Ja tällainen oli 70-luvulla herkkua paperityöläisten perheissä Simpeleellä:

Omena-jauhelihapaistos - kuten äitini sen minulle kirjeessään selosti

"Valmista mureketaikina sekoittamalla kuohkeaksi 

400 grammaa jauhelihaa ja 

1,5 - 2 desilitraa keitettyä riisiä, 

1 desilitra kermaa,

1 muna,

silputtua sipulia,

suolaa ja

valkopippuria.

Painele taikina voidellun uunivuoan pohjalle ja reunoille. Täytä keskelle jäävä syvennys omena- ja tomaattiviipalein. Ripottele päälle korppujauhetta ja raejuustoa. Kypsennä uunissa 200 asteessa 30 - 45 minuuttia.

Syödään ja kehutaan." 

70-luvulla Rautjärven kunnassa, jonka kuntakeskus Simpele on, oli asukkaita noin 6800, joista tehtaalla töissä kävi enimmillään lähes 700 henkeä. Nyt kunnassa on ihmisiä kaikkiaan 3800 ja tehtaalla työntekijöitä tällä viikolla ilmoitettujen irtisanomisten toteuttamisen jälkeen 272 henkeä. En lähde veikkailemaan, monessako perheesä tuo resepti on säilynyt. Toivottavasti mahdollisimman monessa, sillä niin hyvää se näin vuosikymmenten jälkeenkin nautittuna oli!

 

Ilkka Pirhonen

omaishoitaja

cooking.snowman@gmail.com

Kommentit (3)

Heljä

Hei Ilkka,

koska myös minä olen kotoisin Simpeleeltä, aion tehdä tuota yllämainittua ruokaa. Meillä sitä ei kotona muistaakseni tehty, kumpikaan vanhemmistan ei ollut tehtaalla töissä.

Oli mukavaa nähdä kuvassa entinen Kansallis-Osake-Pankki, yhteiskoulun opettajien asunto ja Patosuon kirjakauppa. 

Hyvää kevättä koko perheelle!

Ilkka Pirhonen
Liittynyt3.6.2014

Kiitos Heljä, aurinkoisia kevätpäiviä sinullekin. Miten minulla on sellainen kutina, että saattaisimme olla jopa samalta kylältä. 

Mirja

Hei Heljä, valitettavasti kuvassa ei enää ole Patosuon kauppaa. Se paloi maan tasalle 1.2.2014. Eli kuvassa näkyy talo jossa oli mm. Margit Tiitan Lastenpukimo, Nenosen talo.
Minä olen kotoisin myös Simpeleeltä, vanhemmat ei ollu tehtaalla töissä ja asuvat siellä edelleen. Itse olen vapaa-ajanasukas siellä.

Aurinkoista kevään odotusta kaikille!

Rauli "Badding" Somerjoki laulaa Someron bussista. "Bussi Somerolle ei voi ajaa ojaan, sillä kotiin siinä matkalla mä oon." Ja sen jälkeen käydään melko tarkkaan läpi 70-luvun Someron paikkoja. Nuorena kappaletta kuunteli vain hyvänä musiikkina. Nyt, iän kertyessä, laulu alkaa saada syvällisempiä merkityksiä, jotka on helppo tunnistaa myös suhtautumisessa omaan kotiseutuunsa.

Vietin viikonloppuna jälleen omaishoitajan vapaata. Tällä kertaa päätin ilahduttaa Simpeleellä asuvaa vanhaa äitiäni lähtemällä viikonlopuksi hänen luokseen. Kun vuonna 1978 lähdin kotoani maailmalle, päätin ottaa murteeni kodin perinnöksi. Päätös, josta olen onnistunut pitämään melko hyvin kiinni. Asuessani Savossa 14 vuotta pyrki paikallinen murre eniten tarttumaan, mutta silloinkin pysäytin puheeni sorruttuani savolaisuuksiin ja sanoin uudelleen. Mutta miten tämä liittyy kotiseuturakkauteen? No, olen asunut Etelä-Karjalan ulkopuolella noin 30 vuotta ja jo vuosia sitten havaitsin kielen merkityksen elämässä. Kun vieraallakin kielialueella asuu samassa paikassa 10 - 15 vuotta, niin puhe ei enää kuulosta korvaan oudolta. Siihen tottuu. Vaan kun sitten menee käymään omalla synnyinseudullaan, jossa on nuoreksi aikuiseksi saakka asunut, tulee ihmeellinen tunne. Minulla ainakin. Kun kuuntelee ympärillä puhuvia ihmisiä, on kaikki niin tuttua. Sanat, tapa ilmaista asioita, intonaatio ja aksentti eli ääntämisen tapa, kaikki niin tuttua. Yht'äkkiä huomaa, kuinka ajatus lepää puhetta kuunnellessa. Tulee tunne, että täältä minä olen, tämä on minun kieleni!

Nyttemmin olen havainnut samantapaista yhteyttä maiseman kanssa. Viikonloppuna ajelin velimiehen kanssa ympäri kyliä ihan vain maisemia katselemassa. Oli syksy värikkäimmillään. Nuorempana ihmettelin, jos joku pohjoisen ihminen kertoi, että kaipaa Lapin tunturimaisemia etelässä tai Pohjanmaalta lähenyt sanoi ikävöivänsä lakeuksia. Savo Varkauden, jossa asuin, ympäristössä ja nykyinen asuinmaakuntani Pohjois-Karjala ovat hyvin samankaltaisia. Olen tottunut siihen, että maasto vaivihkaa nousee nousemistaan, ja siinä vaiheessa kun alkaa ihmetyttää, että miksi autossa on koko ajan painettava lisää kaasua, ettei vauhtihiljenisi peruutuspeiliin katsoessaan huomaan olevani korkean mäen laelle. Tai niin kuin täällä sanotaan, vaaran laelle. Ja jotenkin väittäisin, että ihmisten luonnekin on vähän samanlainen kuin tuo maasto.

Kun pääsen lapsuuteni kotikulmille, tulee jotenkin levollinen olo. Maaston muodot ovat jyrkkiä. Missä on ylämäki, sen varmasti huomaa. Samoin alamäet. Ja kun katson leikkuupuimureita syksyisin kaltevia peltoja puimassa, täytyy välillä ihmetellä, etteivät kaadu. Eivät ne mäet korkeita yleensä ole, mutta jyrkkiä ja selväpiirteisiä. En ole varma, mutta saattaa olla sitä Laatokan karjalaista lehtomaisemaa. Ihan sama. Siinä silmäni lepäävät. Ja jälleen, maasto on kuin ihmisten luonne, terävän selväpiirteistä. Tai kuten puhe, eloisasti sinne tänne poukkoilevaa! Minä olen lähtenyt Etelä-Karjalasta, mutta Etelä-Karjala ei taida lähteä koskaan minusta.

Ilkka Pirhonen

omaishoitaja

cooking.snowman@gmail.com

PS. Tuohon kommenttiosioon olisi ihan mukava saada näkemyksiä siitä, mitkä asiat tekevät omasta kotiseudustasi sen kaikkein parhaan.

Kommentit (3)

Vierailija

Löysin vasta nämä sinun blogisi, täällähän oli monta juttua, jota en ollut lukenut ennen. Mikä tekee minun kotimaisemasta sen parhaan?  Asun hämäläisessä viljapeltojen ja Salpausselän harjujen täplittämässä maisemassa ja luulenpa, että maisema on paras! Hyvää marraskuuta edelleen, muistakaa juhlia isänpäivääkin! P-kolli

Vierailija

Kyllä näitä kirjoituksiasi on ilo lukea. Asun perheeni kanssa tällä hetkellä lähi idässä, hiekan ympäröimänä. Joulu nyt Suomessa. Kotiseudussani, ilomantsissa, parasta ovat iloiset, aidot ihmiset ja puhdas luonto. Terja