Olin 14-vuotia, kun menin ensimmäistä kesää töihin. Huoltsikalle bensapojaksi. 15-vuotiaana avasin ja suljin saman putiikin itsenäisesti. Laskin kassat ja tein kaikki, mitä pitikin. Ensimmäisinä öinä ei tahtonut oikein nukuttaa, kun aina tuli mieleen, että tulivatko kaikki ovet ihan varmasti suljettua. Silloin annettiin vastuuta nuorille ja sitä myös otettiin. Oli töitä! Ja siitä lähtien on sitten töitä tullut paiskittuakin. 

Toki alkuaikoina koulunkäynti häiritsi työntekoa. Siitä huolimatta ensin tuli käytyä lukio, sitten perään opisto-asteen tutkinto. Molemmat siten, kaikki viikonloput ja loma-ajat töissä. Milloin missäkin. Sinänsä ajat olivat hyvät, että töitä oli tarjolla. Työelämän jatkuessa oli milloin minkäkin instituutin järjestämiä jatko- ja lisäkoulutuksia. Ja yli nelikymppisenä piti vielä ottaa yski koulutusspurtti ja hankkia akateeminen tutkinto. Kaiken muun sivussa kielitaitokin karttui. Hieman tulkinnasta riippuen voin sanoa tulevani äidinkieleni lisäksi jollain tavalla toimeen 5-6 eri kielellä.

Ja se työura. Kun nopeasti lasketaan, niin vuodesta 1974 alkaen vuoteen 2016 mennessä vuosia, jolloin olen ollut työmarkkinoiden käytettävänä aktiivisena kansalaisen, on kertynyt 42 vuotta. Niistä opiskeluun on mennyt kymmenen vuotta, armeijaan yksi ja työttömänäkin olen ehtinyt olemaan yhteensä pari vuotta. Eli lähes kolmekymmentä vuotta kokemusta. Palveluammateissa, erilaisisa teollisuuden prosesseissa, metalliteollisuuden logistiikassa, esimiestehtäviä ja johtavaa asemaa, lähes kymmenen vuotta projektitutkijana, vapaata kirjoittamista. Itsestänikin alkaa tuntua, että kokemusta on kertynyt.

Itse asiassa ensimmäistä kertaa elämässä tuntuu, että nyt oikeasti osaisin tehdäkin jotakin. Nähdä kokonaisuuksia. Ymmärtää pienten asioiden tärkeyden. Samaistua keskustelukumppanin asiaan. Olla vähään tyytyväinen, pieneen palkkaan, ja silti tehdä työn ammattiylpeyttä tuntien. Hyvällä työmoraalilla ja tunnollisesti. Tiimissä pelaten ja työkaveria sekä esimiestä tukien. Silti käytännössä vain lähinnä vituttaa. Olen aina liian koulutettu, kokemusta juuri siitä kyseisestä jutusta liian vähän, vaikka satavarmasti osaisin sen hoitaakin, tai sitten muodollinen koulutus on vääränlainen, tai tai tai. Ihan sama. Sitten kun haen paikkoihin, joihin kaikki natsaa kohdilleen. Siihen valitaan joku Henna-Petteri. Sanokaa perkele suoraan, että viidenkympin jälkeen ei kannata jäädä työttömäksi. Juhlapuheet kokemuksen arvostamisesta ovat hölynpölyä ja työuran pidentämiset ja vanhojen työttömien aktivointi takaisin työelämään vittuilua.

Käytännössä niin olo kuin kohtelukin ovat kuin vanhoilla työrukkasilla. Kukaan ei niitä tarvitse.

Ilkka Pirhonen

omaishoitaja, töytön

cooking.snowman@gmail.com

Kommentit (4)

rane vaan, simpeleen poikia

Paljon tässä tarinassa tuntuu tutulta. Aloitimme samana vuonna,saman ikäisenä pumppu apinana, kieliä, kursseja ja johtohommiakin on kokeiltu. Työttömyyttä kertyi vain puolisen vuotta, toinen maasta muutto(Ruotsista Englantiin)45 vuotiaana pakotti kokoajan työnhakijaksi kolmeksi kuukaudeksi. Kun työ löytyi, palkka oli vajaan puolet edellisestä ja työ niin raskasta että oli terveys syistä pakko lopettaa pari vuotta sitten. Uusi työnhaku urakka, lähes edellisen pituinen ja löytyihän sitä kevyempää lopulta, mutta taas palkka tippui 10%. Pää pystyyn toveri, aina jostain löytyy hyväksikäyttäjä joka tarvitsee puoli ilmaisia palveluksiasi ikääsi tekosyynä vedoten.

,

EVVK

No, ei kannata jäädä työttömäksi neljänkympin jälkeenkään. Jäin työttömäksi 45 vuotiaana v.1999 kun kaksi yhtiötä sulautettiin yhteen. Minua nuoremmat kelpasivat uuteen yhtiöön , monet meistä vanhemmista joutuivat kortistoon. Sen jälkeen  saanut vakituista työsuhdetta, ainostaan pätkätöitä, muutamia määräaikaisia ja äitiysloman sijaisuuksia. Ja aina välillä työttömänä. Työkkäri laittaa niille typerille työnhakukursseilleen, joiden ansiosta en tiedä kenenkään työllistyneen. Jouduin myös puolipakolla noin vuoden kestäneelle ammattitaitoani (?) parantavalle kurssille, jossa oli 4 kk työharjoittelu. Mikään yritys ei huolinut minua edes työharjoitteluun. Sen ajan jouduin istumaan yksin kotona (vaikka muka olin siis tällä kurssilla) ja jouduin pakertamaan turhanpäiväisiä projekti harjoitelmia, jotka kurssin vetäjä tarkasti. Minulle on myös usein tyrkytetty näitä yrittäjäkursseja niinkuin nyt kaikista henkilöistä olisi yrittäjäksi. Se ei nyt vaan ole niin.

Ihmettelen tätä 2000 luvulla yhä enenevää puhetta , että vanhat ja eläkeläiset töihin. Missä maailmassa politiikot elävät? Vallalla on ihan oikeasti  hype, start upit ja slushit ja hennapetterit. Niihin ympyröihin ei kaivata vanhan ajan ammattitaitoisia , iäkkäitä henkilöitä kuvioita sotkemaan ja tekemään töitä!

Onneksi täytin alkuvuodesta 62 v ja pääsin eläkkeelle. Ja vieläkin pari viikkoa sitten TE-toimisto lähetteli perään mainosta jostain yrittäjäkurssista. Ei voisi vähemmän kiinnostaa....

Ilkka Pirhonen
Liittynyt3.6.2014

Noinha se menee. Omatkin kokemukset, toki vuosien takaa, työvoimapoliittisin perustein järjestetyistä kursseista on, että ne ovat enemmänkin näennäiskoulutusta.

Seuraa 

Ei tässä näin pitänyt käydä. Ilkasta tuli omaishoitaja yhdessä yössä.

Ilkka Pirhonen on 57-vuotias mies Joensuusta, samanikäisen vaimonsa omaishoitaja. Blogissaan Ilkka tuo esiin omaishoitajan arjen – ja irtiotot – kiertelemättä. Välillä mies karauttaa pollantyhjennysreissulle maailman ääriin. Tai ainakin Venäjän laidalle. Tälle läntiselle.

Blogiarkisto

Kategoriat