Toissailtana vietimme ystäväni Riitan kanssa hauskaa iltaa ravintolassa, tuhansien muiden iloisten lomalaisten tavoin Adrianmeren rannikolla Tortoretossa, Marchen ja Abruzzon läänien rajalla.

Palasimme lomahuoneistoon, lomakeskukseen nukkumaan nauraen ja rupatellen. Nukahdimme levollisesti onnellisin mielin.

Kello 3.36.

Heräsimme salamannopeasti. Sänky keinui, lattia tärisi, seinät heiluivat.Tiedostimme välittömästi, että olimme maanjäristyksen armoilla. Olimme kokeneet tämän ennenkin, koska asumme erittäin korkeasismisellä alueella. Tiesimme, ettemme voisi tehdä asialle mitään. Turvallisin paikka on seistä vain kantavan seinän vierellä ja odottaa että heiluminen ja tärinä loppuu. Rappukäytävään juokseminen on vaarallisinta mitä voi paniikissa tehdä, sillä raput putoavat kaikkein helpommin maantasalle.

Maanjäristys on pelottavin asia mitä olen elämässäni kokenut. Turvattomuuden tunne on pelkona sisimmässä, sillä et voi turvautua mihinkään, olet täysin luonnon armoilla. Yleensä järistys kestää vain kymmeniä sekuntteja, mutta ne tuntuvat kymmeneltä minuutilta. Jokainen sekuntti rasittaa enemmän talon perustuksia, jokainen  sekuntti voi olla se sekuntti, jota talo ei enää kestäkään.

Tällä kertaa järistyksestä ei tullut loppua.Yli kaksi pitkän pitkää minuuttia rauhoitimme Riitan kanssa toisiamme, että asunto kestäisi, sillä talo on uusi ja rakennettu niin, että seinät liikkuvat ja antavat myöden järistyksen liikkeissä,pitäen talon pystyssä. Olen ollut myös maanjäristyksessä, missä lattia keinuu paikasta toiseen kuin laivan kansi hirmumyrskyssä.

Kun tärinä vihdoin loppui, tuli kuolemanhiljaisuus ja sen jälkeen meteliä joka puolelta.Kaikki juoksivat pihalle villapeitot hartioilla, toiset tyynytkin kainalossa, sillä yö olisi turvallisempi ulkona, aukiolla paikalla. Lomakeskus, jossa asuntoni on, sijaitsee ylhäällä kukkulalla, alhaalla merenrannalla ihmiset jättivät kotejaan ja vaelsivat pimeässä yössä hiekkarannalle turvaan.

Lomakeskuksessani hätääntyneet ihmiset juoksivat joka suuntaan puhelimet kädessä huudellen samalla oliko jollain jo tietoa,missä epicentro eli maanjäristyksen keskus olisi. Pian kuulin, että olimme n.40-km.maanjäristyksen epicentrosta.Myös kotini Umbriassa oli maanjäristysalueella. Tuhoutuneet vuoristokylät matkan varrella, niin tutulla tiellä, jota ajan viikoittain edestakaisin kotini ja lomayksiöni välillä.

Luonto oli armollinen meitä kohtaan, tälläkin kertaa.

Eilen illalla istuin kerrostaloni rappusilla ulkona pimeässä. Hiljaisuus oli täydellinen. Lomakeskus oli tyhjentynyt täysin, iloinen nauru ja hälinä oli loppunut. Turistit olivat matkalla kohti kotejaan.

Ajattelin Marisolea, joka ei saanut elää kuin kaksi vuotta, kuinka hänen äitinsä kaipaakaan häntä.

Ajattelin isoäitiä joka pelasti kaksi lastenlastaan laittaen pikkupojat sängyn alle turvaan, ja rauhoitti heitä leikkimällä heidän kanssaan kunnes heidät saatiin pelastettua raunioista.

Kommentit (2)

marjatta vitikainen

Itku tuli lukiessa ja miettiessä , mitä kaikkea luonnon voimat saavat aikaan ! <3 jaksamista sinulle <3

Pirkko Aura

Voi Leila,

olen kyyneleet silmissàni onnellinen ettà saan jatkossakin lukea blogiasi!

Tyttòni on Teramossa, joka hyppyytti kauheasti Aquilan maanjàristyksen aikana, ja kuulemma nytkin taloihin saadaan uudet rappaukset.

Casentinossa ei tuntunut, vaikka tààllàkin ollaan oranssilla alueella.

Iso halaus!

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Leila Kiiskinen on paljasjalkainen tamperelainen, joka vietti lapsuutensa runoja ja tarinoita kirjoitellen ja makaroonivelliä syöden. Kohtalo vihjaili jo silloin tulevasta muutosta Italiaan. Blogissaan Leila kertoo "reaalifantasiahuumorilla" elämästään Isä Matteon pikkukaupungissa Spoletossa.

Kategoriat