Oi onnen päivää! Tai paremminkin yötä. En tarvitse enää ollenkaan särkylääkkeitä. Nukkuminen on lähes kivutonta! Nyt on selvää, että leikkaushoito oli oikea ratkaisu.

Ensimmäisen vihjeen kehityksen suunnasta sain jo noin kuukausi leikkauksen jälkeen. Huomasin silloin, että pystyn lepäämään vasemmalla kyljelläni pidempään kuin kolme sekuntia. Ennen leikkausta en siihen pystynyt. Olin tästä erityisen ilahtunut, koska se tarkoitti, että pystyin halaamaan vasemmalla sängyn puoliskolla lepäävää puolisoani edes lyhyesti.

Ensimmäiset nokoset vasemmalla kyljellä olivat iso tapaus. Takapuoleni oli niiden jälkeen pahasti puuduksissa, mutta silti. Oikea kankku, joka oli jo pitkään saanut kantaa painoani nukkuessani, alkoi saada lyhyitä lepohetkiä. Ja nyt ollaan siinä tilanteessa, että voin nukkua vapaasti ja kivutta kummalla tahansa kyljellä, koska puutumisen lähestyessä voin kierähtää toiselle kyljelle.

Ensin lopetin tulehduskipulääkkeen käytön iltaisin. Sitten panin myös aamuin illoin otettavan, pitkävaikutteisen Panadolin tauolle ja käytin ainoastaan kipugeeliä, kunnes huomasin selviytyväni pelkän kylmäpakkauksen turvin. Ja nyt olen jo pari yötä nukkunut ilman minkäänlaista kivunlievitystä. Jipii! Ette usko, miten onnellinen olen.

Uskomatonta, miten mukavalta työnteko tuntuikin!

Entä miten töissä sujuu? Juu, aluksi olin todella innoissani. Uskomatonta, miten mukavalta työnteko tuntuikin! Ensimmäinen viikko kului kuin siivillä. En toki pystynyt istumaan koko päivää työtuolillani, mutta en ollut pystynyt siihen ennen leikkaustakaan. Paraneminen tuntui suorastaan ottavan pitkän harppauksen. Ehkä piinatut pakarani pitivät siitä, että yhden pidemmän kävelylenkin sijasta kävelin saman verran, mutta kolmessa osassa: aamulla töihin, ruokatunnilla kauppaan ja iltapäivällä kotiin.

Toinen työviikko ei mennyt ihan yhtä hyvin. En pystynyt tiistaina pitämään kuuden tunnin työaikaani, kun samaan päivään osui palaveri asiakkaan luona bussimatkan päässä, työyhteisön kuukausikokous ja muutama kiireellinen hoidettava asia. Istumista tuli aika tavalla. Keskiviikon sairauslomapäivä kasasi torstaihin tavallistakin enemmän tekemistä, jota ei voinut siirtää, koska painotalossa odotettiin aineistoa. Päivästä tuli taas pidempi kuin piti. Lyhensin perjantain työpäivää niin, että ylitöitä kertyi lopulta vain 2,5 tuntia. Silti siinä oli jokainen minuutti liikaa.

Työterveyslääkäri oli aivan oikeassa arvioidessaan, etten selviytyisi vielä täysistä työviikoista. Vaikka nukun paremmin, kykyni istua ei ole parantunut yhtään, jos verrataan leikkausta edeltäneeseen aikaan. Pystyn istumaan helposti tunnin, mutta viimeistään kahden tunnin kohdalla on pakko hakeutua pehmeämmälle alustalle. Työpäivän jälkeen tuntuu ihanalta, kun ei tarvitse istua, vaan voi paneutua mahalleen rahille.

Kipu ei kuitenkaan ole pistävää, kuten ennen leikkausta. Jäljellä on ainoastaan painon ja pakotuksen tunne pakaroissa sekä leikatulla että leikkaamattomalla puolella.

Kävelykykyni ei ole vielä leikkausta edeltävällä tasolla. En uskaltanut lähteä tiistaiaamuna linja-autoasemalle kävellen, koska edessä oli pitkä päivä, vaikka ennen leikkausta olisin kävellyt. Onneksi puoliso oli hereillä poikkeuksellisen aikaisin ja tarjosi kyydin. Olisin toki taksillakin päässyt.

Sunnuntaina päätin noudattaa professori O:n neuvoa ja harjoittaa vesiliikuntaa. Varovainenkin uiminen tuntui leikatussa pakarassa hyvin nopeasti epämiellyttävältä. Otin myös hieman hierontaa porealtaassa. Retken jälkeen olin niin kipeä, että otin varmuuden vuoksi Panacodin ennen nukkumaanmenoa. Se onkin ollut kuukauden sisään ainoa käyttämäni Panacod-tabletti, ja toivon mukaan jää viimeisekseni.

Seuraavana päivänä takapuoli tuntui taas ihan hyvältä ja rentoutuneelta. Voi olla, että liikunta sitten lopulta teki vain hyvää, vaikka aluksi sattuikin.

En kai vain ala taas uskoa, että liikunta auttaa aina?!

--

Päivän kuvat: Pihlajanmarjoja.

 

Kommentit (4)

JattaM

Onneksi olkoon, Maija. Jokainen kivuton aamu on hurraamisen arvoinen. Ehkä se istuminenkin alkaa sujua, kunhan etenet kärsivällisesti - niin vaikeaa kuin se onkin. Kuvissasi on valkoinen pihlajanmarjaterttu. Pakko kysyä onko sekin usein mainitsemaltasi Ruissalon puutarhalta, en nimittäin muista missään nähneeni moisia.

Maija
Liittynyt15.10.2015

Kiitos onnitteluista Jatta! Kärsivällisyyttä tämä tosiaan kysyy, mutta suunta on oikea. Valkoinen pihlajanmarja kasvaa tosiaan  Ruissalossa Turun yliopiston kasvitieteellisessä puutarhassa, heti siinä vasemmalla olevassa kivikkopuutarhassa. Kuvasin monista kasveista myös nimilaput, mutta tästä valitettavasti en. Muut pihlajat kasvavat Sairashuoneenkadulla erään uudehkon asuintalon etupihalla.

MarjattaP

Ihan varmasti i on syytä olla iloinen ja onnellinen kipulääkkeistä eroon päästessään.  Oikein hyvä!  Toivottavasti tilanteesi etenee edelleen parempaan suuntaan. 

Seuraa 

Tietyssä iässä olet, kun tiedät menettäneesi jotakin tärkeää ikääntymisen takia, eikä se jokin tule enää koskaan takaisin. Minä menetin terveyteni, yöuneni, juoksemisen, joogan, 7 pahvilaatikollista huolellisesti kerättyjä vaatteita ja identiteettini.

Vastalahjaksi sain krooniset kivut ja 15 kiloa läskiä sekä vakaumuksen, että ikä on kaikkea muuta kuin numero. Parhaillaan toivun leikkauksesta, jonka päätteeksi takalistooni ommeltiin 15 tikkiä ja toivon, että pystyn vielä joskus kävelemään yli puoli tuntia kerralla.

Blogi kertoo kaikesta, mitä tietty ikä mukanaan tuo: ainakin vaivojen hoitamisesta lääkkeellisin ja lääkkeettömin keinoin, oikean kokoisen vaatevaraston keräämisestä, käsitöistä ja parvekepuutarhan vaalimisesta. Vähän myös kiukusta, joka herää, kun joka puolella kehotetaan ikääntyviä liikkumaan. Ikään kuin se olisi ratkaisu kaikkeen.

Tietyssä iässä -blogi jatkaa  Dementin omainen -blogini ja Parveke länteen -blogini jalanjäljillä, mutta aihepiiri on laajempi. Olen Maija Rauha, 56-vuotias brunetti. Kirjoittaminen on minulle sekä ammatti että harrastus. Tervetuloa tiettyyn ikään!

--

Oletko Facebookissa? Käy tykkäämässä Tietyssä iässä -sivusta, niin saat uutisvirtaasi tiedon uusista blogikirjoituksista!

--

 

Blogiarkisto

2016

Instagram