Jyväskylän satamaa. Jutun kuvat: Google Street View

 

Päätän venyttää mielikuvitustani lisää. Matkustanhan jo virtuaalisesti, joten miksenpä voisi kuvitella tietokoneeni lisävarusteeksi näppärää aikakonetta. Käytän sitä tämänkertaisen reissuni alussa, sillä haluan hetken leikkiä vuosisatojen takaista vaeltajaa. Viimekertaisen retkeni lopetin Vaasan seudulle. Nyt satuloin ratsuni siellä ja aion päätyä Keski-Suomeen, ”Hämeeseen”. Mielikuvissani alan taittaa taivalta etelään, vaikka suora suunta veisi kaakkoon.

Muinoin nimittäin kuljettiin paljon jääkautisen jään virtausuunnan mukaan. Keskemmällä Suomea se oli luoteesta kaakkoon, mutta täällä lännessä se suuntautui enemmänkin pohjoisesta etelään.

Tietenkään esimerkiksi keskiajan ihmisiä eivät kiinnostaneet jääkautisen jään vaiheet, joista he eivät mitään tienneetkään. Soisessa ja ryteikköisessä maassa heitä kuitenkin kiinnostivat kovasti kulkureitit, joita pääsi etenemään kuivin jaloin ja muutenkin vaivattomasti. Sellaisia tarjosivat jääkauden jättämät harjut. Niiden hiekka- ja soramaa päästää veden valumaan helposti alaspäin, ja kuivuutensa takia harjut kasvavat harvaa, helppokulkuista mäntykangasta.

Harjut syntyivät jään sulamisvaiheessa veden pyöristämästä ja lajittelemasta kivitavarasta, jota kertyi jäätikönpohjan sulavesitunneleihin. Vesi juoksi tunneleissa jokina jäätikön etureunaa kohti, samaan suuntaan kuin itse jääkin virtasi. Harjut ovat siis tavallaan fossilisoituneita jäätikköjokia.

Yksi pitkä harjujakso lähtee Vaasan kaakkoispuolelta. Aikanaan se tarjosi sujuvan alun matkalle esimerkiksi Vaasan Korsholman linnasta Hämeenlinnaan. Pohjanmaalta Satakuntaan tämä Kyrönkankaan tie kulki pohjois-eteläsuuntaisessa harjumaastossa, jota nimitetään Pohjankankaaksi.

Kirjoitin taittavani taivalta mielikuvissani, sillä Googlen katunäkymä ei Pohjankankaan muinaisreitille päästä. Pitkä ja laaja harjualue sopii erinomaisesti sotajoukkojen liikutteluun vielä tänäkin päivänä. Siksi Pohjankangas on siviileiltä suljettu ja varattu Porin prikaatin harjoitusalueeksi.

Parista paikasta pääsen sentään kulkemaan katunäkymässä Pohjankankaan poikki: (Kuvaa voi pyöritellä. Teksti jatkuu kuvan jälkeen.)

Pohjankangas päättyy Kankaanpäässä Niinisalon varuskunnan tienoilla. Tai oikeastaan harjumainen kuivan kangasmetsän alue jatkuu Kankaanpään itäpuolella mutta nyt itään ja kaakkoon. Siellä levittäytyy Hämeenkangas.

Pohjankangas ja Hämeenkangas muistuttavat siis jättiläismäisen bumerangin haaroja. Tätä bumerangia pitkin aikakoneeni minut heilauttaa. Kyrönkankaan tie kulki myös Hämeenkangasta pitkin – ja sekin on nykyisin armeijan harjoitusalueena.

Hämeenkangasta ei geologi sanoisi harjuksi, sillä se ei ole muodostunut jäätikköjoen tunneliin. Sen sijaan se kasautui jäätikön etureunalle reunan suuntaiseksi nauhaksi.

Hämeenkangas syntyi, kun jäätikkö oli sulamassa ja perääntymässä mutta sen reuna pysyi tilapäisesti paikallaan. Sellaisena aikana jäätä siis muodostui yhtä paljon kuin suli. Jään kätköistä pulppuavat jäätikköjoet kippasivat hiomaansa hiekkaa ja soraa jäänreunan suuntaisiksi harjanteiksi ja laajoiksi suistotasanteiksi. Myös jään sisäinen virtaus jatkui. Sen myötä jäätikkö itse kantoi reunalleen hyvin sekakokoista, karkeapintaista kivitavaraa, moreenia.

Harju- ja moreeniaineksista kertyi jäätikön pysähtyneelle etureunalle reunamuodostuma. Sellaisista kuuluisimmat ovat Salpausselät, jotka sijaitsevat Järvi-Suomen etelärajoilla. Vähemmän puhuttu on tämä Sisä-Suomen reunamuodostuma, joka lähtee Hämeenkankaasta ja ulottuu Järvi-Suomen ytimeen.

Tahdon seurata reunamuodostumaa, mutta sitä ennen tunnelmoin hetken Satakunnan ja Pirkanmaan rajalla, Hämeenkyrössä. Tämä on nobelkirjailija Frans Emil Sillanpään synnyin- ja sielunmaisemaa, ja tämä on valittu yhdeksi Suomen 27 kansallismaisemasta: (Kuvaa voi pyöritellä. Teksti jatkuu kuvan jälkeen.)

Sitten lennän mielikuvissani pitkin Sisä-Suomen reunamuodostumaa. Starttaan Hämeenkyrön Kyröskoskelta itään. Melko pian suljen aikakoneeni, sillä se olisi kohta kääntänyt minut reunamuodostumalta eteläisemmälle harjureitille: kohti Näsijärven etelälaitaa ja sieltä muinaistien päätepisteeseen Hämeenlinnaan. Sen sijasta jatkan reunamuodostuman mukana ja sujahdan Näsijärven keskiosan poikki. Jämsästä kaarran Päijänteen länsirantaa koilliseen, Jyväskylää kohti. Reunamuodostuma jatkuu Laukaaseen saakka, mutta laskeudun Jyväskylään, vuonna 1837 perustettuun kaupunkiin, jonka ydinkeskustan taustana reunamuodostuma toimii.

Sisä-Suomen reunamuodostuma ei siis syntytapansa perusteella täytä harjun geologisia kriteereitä. Monin paikoin se kuitenkin näyttää aivan samalta kuin varsinaiset harjut ja on ymmärrettävästi nimetty näkönsä mukaisesti. Esimerkiksi Jyväskylässä sen nimi on ytimekkäästi Harju: (Kuvaa voi pyöritellä. Teksti jatkuu kuvan jälkeen.)

Nähdäkseni maisemaa laajemmin siirryn Jyväskylän keskustan luoteispuolelle. Siellä kohoaa 65 metriä järvenpinnan yläpuolelle Laajavuori. Se on graniittinen jäännösvuori, jonka jääkautinen jäätikko on kuorruttanut moreenilla. Laajavuoren huipulla sijaitsee hyppyrimäki, joka on nimetty Jyväskylässä syntyneen mestarihyppääjän kunniaksi Matti Nykäsen mäeksi.

Mäkimontun suunnalla on itä, ja siellä näkyy Tuomiojärvi. Sen oikealla puolella, Tuomiojärven ja Jyväsjärven välisellä kannaksella, erottuu Jyväskylän keskusta. Kauimpana oikealla, etelän suunnalla, siintää Päijänteen vesiä: (Kuvaa voi pyöritellä. Teksti jatkuu kuvan jälkeen.)

Jyväskylän keskustan Kirkkopuistossa koetan kuikuilla Googlen katunäkymästä näytelmäkirjailija Minna Canthin patsasta, mutta puut peittävät sen. Löydän sentään patsaasta valokuvan Jyväskylän kaupungin nettisivuilta. Tampereella syntynyt Canth opiskeli Jyväskylän suomenkielisessä opettajaseminaarissa 1860-luvulla ja aloitti kirjoitustoimintansakin täällä.

Tuo opettajaseminaari samoin kuin suomenkielinen lyseo ja suomenkielinen tyttökoulu olivat perustamisaikoinaan 1850- ja 1860-luvuilla ensimmäiset suomenkieliset opinahjot laatuaan. Koulutuskaupunkina Jyväskylä onkin hankkinut lempinimen ”Suomen Ateena”.

Ilokseni bongaan Jyväskylästä myös yhden museon, jonka näyttelyn pääsen kokonaan kiertelemään katunäkymillä. Kuortaneella syntynyt Alvar Aalto kävi koulunsa Jyväskylässä, ja Helsingissä suorittamiensa arkkitehtiopintojen jälkeen hän palasi Jyväskylään perustamaan arkkitehtitoimiston. Alvar Aallon museo esittelee Aallon koko uraa: (Kuvaa voi pyöritellä. Teksti jatkuu kuvan jälkeen.)

Jyväskylän kaupunkimiljöö on parhaimmillaan veden äärellä. Alan päästä Järvi-Suomen tunnelmiin, kun kuljeskelen Jyväsjärven Rantaraittia Googlen katunäkymässä ja katselen satamassa risteilylaivoja. Niitä odottaa Jyväsjärven ja Äijälänsalmen päässä 120 kilometria pitkä ja jopa 30 kilometriä leveä Päijänne. Kuuntelen Youtubesta terhakan modernia versiota laulunopettaja Martti Korpilahden sanoittamasta Keski-Suomen kotiseutulaulusta, joka on valittu myös Keski-Suomen maakuntalauluksi:

”Keitele vehmas ja Päijänne jylhä,
kirkkaus Keuruun ja Kuuhankaveen, – –”

(Kuvaa voi pyöritellä. Teksti jatkuu kuvan jälkeen.)

Mistä kaikki nämä järvet tulivat? Isojen altaiden päätekijä on ollut kallioperän rikkonaisuus. Kun alueen kalliossa sattui olemaan tiuhassa erisuuntaisia halkeamia, joissa rapautuminen oli edennyt syvälle, jääkauden jää ruoppasi laajoja kuoppia. Noin syntyi esimerkiksi Päijänteen allas. Niemiä, saaria ja kannaksia lisäsivät jään sulaessa kasautuvat harjut, reunamuodostumat ja moreenikummut.

Nyt pitää päästä Päijänteelle. Sujahdan melontaretken tunnelmiin Säynätsalon tienoilla Youtube-videosta. Löydän myös Päijänteen kansallispuistoa esittelevän Youtube-videon. Kansallispuistoon osittain kuuluvan komean Pulkkilanharjun alueesta on otettu ilmakuvapanoraamakin: (Kuvaa voi pyöritellä. Teksti jatkuu kuvan jälkeen.)

Jos alkaisin kellua lastuna Päijänteessä enkä takertuisi mihinkään, päätyisin Suomenlahteen Kotkan seudulta. Sinne laskee Kymijoki, jonka vesistöön Keski-Suomen kotiseutulaulun järvet Keurusselkää lukuun ottamatta kuuluvat.

Järvi-Suomessa on rinnan kolme suurta vesistöaluetta. Tämä Kymijoen vesistö on niistä keskimmäinen.

Itäisimpään alueeseen, Vuoksen vesistöön, jonka pääjärvi on Suur-Saimaa ja laskusuunta Laatokka, tutustun myöhemmin tänä vuonna.

Läntisin on Kokemäenjoen vesistö, ja sen alueelle alan siirtyä nyt.

Kokemäenjoki laskee Selkämereen Porissa. Sinne voisi kellua lastu, joka heitetään vaikkapa Keurusselkään, Näsijärveen, Tampereen Pyhäjärveen tai Vanajaveteen. Vanajaveteen valuvat puolestaan vedet esimerkiksi niistä järvistä, jotka Zachris Topelius lintuperspektiivistä kirjasi lauluun Kesäpäivä Kangasalla (Pirkanmaan maakuntalaulu, suom. P. J. Hannikainen):

”Mä oksalla ylimmällä oon Harjulan seljänteen:
niin kauas kuin silmään siintää, näen järviä lahtineen.
Kas Längelmävesi tuolla vöin hopeisin hohtelee,
ja Roineen armaiset aallot sen rantoja hyväelee.”

Kuuntelen laulun herkkänä nuorisokuoroversiona Youtube-videolta.

”Harjulan seljänne” saattoi olla Kangasalan Keisarinharju Kaivannon kanavan pohjoispuolella Roineen ja Längelmäveden välissä. Ajelen katunäkymässä etelän suunnasta kanavan kohdalle. Keisarinharju on suoraan edessä metsän takana. Längelmävesi näkyy oikealla ja Roine vasemmalla: (Kuvaa voi pyöritellä. Teksti jatkuu kuvan jälkeen.)

Kun jatkan Kangasalasta länteen, tulen suurten Näsijärven ja Pyhäjärven väliselle kallio- ja harjukannakselle. Se oli jo keskiajalla tärkeä maareitti idän ja lännen välillä. Tästä kuljettiin Hämeestä Satakuntaan ja Pohjanmaalle. Vuonna 1779 kannakselle perustettiin Tampereen kaupunki.

Kannaksen läpi virtaa Näsijärvestä Tammerkoski, joka yhteensä 18 metrin pudotuksen jälkeen purkautuu Pyhäjärveen. Vuolaan kosken yli rakennettiin silta jo keskiajalla.

Koski oli paitsi vaaranpaikka ja nähtävyys myös voimanlähde. Aluksi siitä otettiin mekaanista vesivoimaa. Ensimmäisen nykyaikaisen tehtaan tänne perusti vuonna 1820 skotlantilainen konepaja- ja kehräämöyrittäjä James Finlayson. Jo 1780-luvulla täällä kuitenkin toimi paperiruukki, ja jo keskiajalla tämä oli tärkeä myllypaikka.

Tammerkoski kesytettiin 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa sähkövoimalapadoin, ja kosken parras täyttyi tehtaista. Itse koski ei siis enää nykyisin ole nähtävyys – mutta upea vanha teollisuusmiljöö on. Sekin on valittu yhdeksi kansallismaisemista.

Koskinostalgiakin on elänyt. Katselen Youtubesta mainiota syntymävuonnani kuvattua videotallennetta, jossa A. Aimo laulaa Tammerkoskesta Dallapé-orkesterin säestyksellä.

Nykyinen Tammerkosken ylittävä Hämeensilta on vuodelta 1929. Sen kaiteita koristavat kuvanveistäjä Wäinö Aaltosen pronssipatsaat, jotka muistuttavat entisaikain erätaloudesta: Eränkävijä (saalis olkapäällään), Kauppias (oravannahka ojennetussa kädessään), Veronkantaja ja Suomen neito: (Kuvaa voi pyöritellä. Teksti jatkuu kuvan jälkeen.)

Pitkät tehdasperinteet tekivät Tampereesta työläisten kaupungin. Moni heistä rakensi pienen puutalon Pispalanharjun pohjoisrinteelle, mistä siintää Näsijärven ulappa. Pispalassa syntyi työläistaustainen kirjailija Lauri Viita, joka riimitti hikiduunista maailmojasyleilevää runoutta:

”Olin ammattimies:
ainein kolmiyhteisin
loihdin lujan betonin;
soran, veden, sementin
sekoitin –
niihin kuului hikikin.

Olin messiasmies:
minä kaadoin nostokauhaan!
Olin varjo Suuren Myllärin,
joka syvään, syvään rauhaan
Suuren Aution
valaa takaisin
betonimyllärin –
pienen, pienen kohtalon
sementtikeuhkoin
ja hattureuhkoin.”

(Betonimylläri, 1947)

Pispalassa ovat viihtyneet myös muut taiteilijat. Sittemmin Pispalasta on tullut muodikas asuinalue, ja talot ovat alkaneet vaihtua komeampiin. Viehätystä on kuitenkin jäljellä: (Kuvaa voi pyöritellä. Teksti jatkuu kuvan jälkeen.)

Pispalanharjun eteläpuolella, Pyhäjärven rannalla, sijaitsee vielä korkeampi Pyynikinharju. Se kurottaa 85 metriä ylemmäs kuin Pyhäjärven pinta. Pyynikinharju on saanut säilyttää suuren osan mäntymetsäpeitteestään. Kipuan harjun laella olevaan Pyynikin näkötorniin, josta maisema näkyy vehreämpänä kuin Särkänniemen kuuluisasta Näsinneulasta.

Lipun takana näkyy Tampereen keskusta. Lipusta vasemmalla on Näsinneula ja Näsijärven puoli, lipusta oikealla Pyhäjärvi: (Kuvaa voi pyöritellä. Teksti jatkuu kuvan jälkeen.)

Tämänkertaisen matkajaksoni lopuksi lennähdän Tampereelta kuutisenkymmentä kilometriä eteläkaakkoon. Siellä laskeudun Vanajaveden laaksoon, joka sekin on yksi kansallismaisemista. Tänne olisin päätynyt jo alussa, jos olisin päättänyt seurata Vaasasta lähtenyttä muinaistietä loppuun saakka.

Tähyilen laaksoa perinteisestä Aulangon näkötornista Aulangonvuorelta Hämeenlinnan pohjoispuolelta.

Maassa, jossa korkeuserot ovat pieniä, lintuperspektiivit jaksavat sykähdyttää. Erityisen vahvasti sen ilmaisi kansallisrunoilija Johan Ludvig Runeberg Vänrikki Stoolin tarinoissa runossa Vänrikin markkinamuisto. Runon päähenkilö hurmioituu näistä saman seudun maisemista mutta katselee niitä eteläsuunnasta (suom. Paavo Cajander ym.):

”Hämeenlinna, ensi kerran kun sun kuutamossa näin
Hattelmalan harjanteilta, tuo ei mene mielestäin!
Oli myöhä, ilta kylmä, matkast’ olin väsynyt,
mut en lepoa, en suojaa minä muistanutkaan nyt.”

(Kuvaa voi pyöritellä.)

 

Kommentit (0)

Seuraa 

Virtuaalituristi Petri Riikonen on biologitaustainen tiedetoimittaja, jota kiinnostaa elämä, maailmankaikkeus ja kaikki. Virtuaalimatkailusta hän innostui, koska ei MS-tautinsa takia jaksanut enää matkustella fyysisesti.

Teemat