Bengtskärin saaresta etelään. Jutun kuvat: Google Street View

 

Mitä yhteistä on Tove Janssonilla, Suomen presidentillä ja Pyhällä Birgitalla? Heitä yhdistää ainakin näkymä Naantalin Nunnakadulta, jolla nyt virtuaalisesti seison.

Silta edessäni vie Kailon saareen, jonne vuonna 1993 perustettiin Janssonin hahmoille teemapuisto Muumimaailma.

Ulapan takana vasemmalla Luonnonmaan saaressa siintävä torni kuuluu Kultarannan huvilaan, joka on toiminut presidentin kesäasuntona vuodesta 1922.

Kauimmin täällä on kuitenkin vaikuttanut ruotsalainen 1300-luvun aatelisnainen Birgitta Pietarintytär, joka loi nimeään kantavan nunna- ja munkkijärjestön. Takanani olevalle mäelle perustettiin vuonna 1443 birgittalaisluostari nimeltä Nådendal eli Armonlaakso, ja samalla sen yhteyteen perustettiin kaupunki. Luostari oli perustamisaikanaan Suomen ainoa laitos, joka tarjosi sivistystä miesten ohella myös naisille.

Luostarista on jäljellä maanalaisia raunioita ja toimiva kirkko. Kirkon torni erottuu Googlen katunäkymästä mantereen suunnasta puiden takaa. (Kuvaa voi pyöritellä. Teksti jatkuu kuvan jälkeen.)

 

Luostarikirkon sisään en Google Mapsin kautta pääse, en myöskään Kultarannan alueelle. No, muumifanina käynkin mieluiten Muumimaailmassa. Tosin sinnekin virtuaalituristi pääsee vain yhdestä pallopanoraamasta, mutta on sekin tyhjää parempaa.

Tove Janssonin lapsuuden kesäsaaret olivat Tukholman saaristossa ja Porvoon saaristossa. Hän kuitenkin hyväksyi tämän Muumimaailma-hankkeen, ja tuskin hänellä oli mitään Lounais-Suomen saaristoakaan vastaan. Samaa mertahan tämä on, ja kaikki mainitut saaristot ovat saman jääkaudenjälkeisen maankohoamisen tuotteita.

Näine mietteineni istahdan joksikin aikaa nurmikolle Muumitalon eteen ja muistelen muumikirjojen aurinkoisia kesäpäiviä ja myöhäiskesän salaperäisiä öitä:

”Koko puutarha, niin, koko laakso oli täynnä pieniä valaistuja pöytiä. Tulikärpäset ja kiiltomadot välähtelivät, ja puissa riippuvat lyhdyt keinuivat yötuulessa kuin suuret välkkyvät hedelmät. Paukkuraketti lensi ylpeässä kaaressa kohti elokuista taivasta, ja huimaavassa korkeudessa se räjähti valkeaksi tähtisateeksi, joka hiljaa, hiljaa laskeutui yli laakson.”
(Tove Jansson, Taikurin hattu, suom. Laila Järvinen)

(Kuvaa voi pyöritellä. Teksti jatkuu kuvan jälkeen.)

Kailon saaresta palaan Naantaliin. Se perustettiin siis vuonna 1443 ja on Suomen nykyisistä kaupungeista neljänneksi vanhin Turun, Porvoon ja Rauman jälkeen. Lisäksi Naantalia aiemmin perustettiin Ulvila, jota ei enää ole, ja Viipuri, joka on nykyisin Venäjää.

Googlen katunäkymissä pääsen kiertelemään Naantalin vanhaakaupunkia, en kylläkään sen museoiden sisään. Historia täytyy siis kaivaa nettihauilla.

Löydänkin hyvän dokumentin Naantalin kaupunkiarkeologiasta (pdf). ”Naantalin vanhan kaupungin ja luostarikirkon ympäristö kohosi maannousun myötä merestä pari tuhatta vuotta sitten”, siinä sanotaan. Vanhankaupungin ja luostarin välinen laakso oli merenlahtena vielä 1700-luvulla.

Vanhankaupungin nykyinen asemakaava on 1600-luvun puolivälistä ja vanhimmat puutalot 1800-luvulta, jolloin Naantali oli suosittu kylpyläkaupunki. Joillakin kaduilla on kuitenkin kapeudessaan lähes keskiaikainen tunnelma. (Kuvaa voi pyöritellä. Teksti jatkuu kuvan jälkeen.)

Kun jääkautinen jää noin 10 000 vuotta sitten vetäytyi näiltä seuduilta, Naantalin korkeimmatkin osat olivat vielä jäämassan painon jäljiltä veden alla. Samoin oli koko Lounais-Suomi, eikä saaristosta aluksi ollut tietoakaan. Vähitellen maankuori kuitenkin kohosi, ja veden pinta alkoi rikkoutua luodoista, joiden silokalliot todistivat jään hiontavoimaa.

Pikku hiljaa nousu laajensi luotoja saariksi, ja kasvillisuuden myötä niiden päälle alkoi kertyä maata. Veden alta nousi myös jäätikön jättämiä moreenimaita ja vedenpohjaan vajonneesta hienoaineksesta kerrostuneita viljavia savikoita. Syntyi saaristo, joka peitti nykyisiä Lounais- ja Etelä-Suomea ja joka nykyisin on runsaimmillaan lounaassa.

Siispä saaristoon. Komean portin muodostaa Naantalin Kuparivuoren tunneli. Se vie presidentti Pehr Evind Svinhufvudin lempinimen mukaan nimetylle Ukko-Pekan sillalle Luonnonmaan saarta kohti. Kuparivuori on saanut nimensä graniitinsukuisesta kiviaineksesta, joka on alkuaan ollut harmaata mutta jonka rautayhdisteet ovat värjänneet punertavaksi.

Katunäkymässä on hauska ajella tunnelin läpi. (Kuvaa voi pyöritellä ja siinä voi liikkua. Teksti jatkuu kuvan jälkeen.)

Luonnonmaan jälkeen Saariston Rengastie koukkaisi pohjoisen kautta länteen aina Kustaviin, Iniöön ja Houtskariin saakka. Päätän kuitenkin tyytyä Pieneen Rengastiehen, joka jatkuu Rymättylän kautta etelään Nauvoa kohti.

Rymättylän kirkon sisästä on ilokseni kuvattu tunnelmallinen pallopanoraama. Tämä keskiaikainen kivikirkko on omistettu pyhiinvaeltajien suojeluspyhimykselle Jaakobille, ja seiniä ja holvikattoja peittävät runsaat kalkkimaalaukset. Ne on tehty keskiajan ja uuden ajan taitteessa, 1500-luvun alussa. (Kuvaa voi pyöritellä. Teksti jatkuu kuvan jälkeen.)

Kun ajelee saaresta saareen tietä, joka välillä nousee saarten kallioiden päälle, välillä leikkautuu niiden läpi ja välillä ylittää silloilla saarten välisiä salmia, alkaa väkisinkin pohdiskella, miksi maisema on näin rikkonainen. Miksi kalliokukkuloita ja niiden välisiä laaksoja on näin paljon?

Syy on sama kuin miksi Etelä-Suomen rannikko vilisee pienehköjä laaksoja ja kukkuloita ja miksi Järvi-Suomessa on niin paljon järvialtaita.

Tuo kaikki johtuu kallioperän rikkonaisuudesta ja siitä, että jääkausiajan jäätiköt ovat ruopanneet kaikkein rikkonaisimmat kalliopinnat pois.

Kallioperämme on jo ammoin ollut täynnä erisuuntaisia halkeamia, jotka johtuvat muun muassa mannerlaattojen liikkeiden aiheuttamista jännitteistä. Missä halkeamat ovat sattuneet kasautumaan tiuhimmin, rapautuminen on edennyt niitä pitkin tehokkaimmin, ja niiltä alueilta jäät ovat louhineet eniten valmiiksi rapautunutta kalliota pois. Väleihin on jäänyt hieman korkempina kohtina hieman ehyempiä kallio-osuuksia.

Paikoin rapautuneimman ja ehyimmän kallion vuorottelu on ollut tiuhaa. Ne seudut näkyvät nyt matalina pikkumäkinä, sokkeloisina järvenlahtina ja tiuhoina saaristoina.

Paikoin rapautumistihentymät ovat yhdistyneet ja tuottaneet myös laajempia laaksoja. Ne näkyvät isoina järvialtaina ja laajimpina saaristojen sisäisinä salmina, jotka muodostavat hyviä laivareittejä. Yksi sellainen saariston sisäinen merenselkä on parinkymmenen kilometrin pituinen ja muutaman kilometrin levyinen Airisto. Sitä pitkin kulkee muun muassa Turun ja Tukholman välinen laivaliikenne.

Airistonselkää on yllättävän vaikea päästä näkemään Google Mapsin kautta, mutta viimein löydän yhden pallopanoraaman, joka on kuvattu Airiston rannalta viitisen kilometriä Rymättylästä itäkaakkoon. Tunnelmoin siellä samalla, kun kuuntelen Youtubesta Aimo Viherluodon kuuluisaa sanoitusta valssiin ”Aamu Airistolla” Olavi Virran esittämänä:

”Luo aamuaurinko kimmeltään
taas laineille Airiston.
Sen puhtaan hopeavälkkeen nään
ma harjalla aallokon.”

(Kuvaa voi pyöritellä. Teksti jatkuu kuvan jälkeen.)

Airismaan ja Aaslaluodon saarten jälkeen jatkan mielikuvituksessani matkaa meren yli Nauvoa kohti. Maailmalla on kuvattu katunäkymiin joitakin vesireittejäkin, mutta täällä sellaista ei ole toistaiseksi tehty.

Virtuaalituristina imen mieluusti paikallistunnelmaa myös hotellien ja kauppojen sisänäkymistä, joita löytyy varsinkin suurimmista kaupungeista. Pikkupaikkakunnilla ne ovat harvinaisempia, ja siksi ilahdun erityisesti Nauvosta, mistä bongaan paikallisen majatalon sisätilan pallopanoraamana. (Kuvaa voi pyöritellä. Teksti jatkuu kuvan jälkeen.)

Jatkan Nauvon saaria pitkin itää kohti ja totean, että sää vaikuttaa virtuaalimatkailijankin mielialaan. Rengastien pohjoispää eli alkumatka Naantalin jälkeen oli kuvattu Googlen katunäkymiin melko pilvisessä säässä. Tänne reitin eteläosaan on sen sijaan sattunut aurinkoista, jolloin mieli tuntuu reippaammalta ja maisemat näyttävät komeammilta.

Löydän jopa kivan yläperspektiivin Pikku-Nauvon saaren itäpuolelta pienen Kalvin saaren huipulta. Sieltä kuvatussa pallopanoraamassa näkyy Pikku-Nauvon itäpään lauttaranta ja ympäröivää saaristoa. (Kuvaa voi pyöritellä. Teksti jatkuu kuvan jälkeen.)

Nyt päätän jättää Rengastien ja lennähtää meren yli kolmisenkymmentä kilometriä etelämmäksi, Hiittisen ja Rosalan saarten väliselle Kyrksundetin salmelle. Haluan nähdä paikan, josta viikinkien idäntien tiedetään kulkeneen.

”Kyrksundet on Ahvenanmaan lisäksi ainoa paikka Suomen saaristossa, missä viikingit ovat varmasti pysähtyneet idänmatkoillaan”, kertoo arkeologi Ilari Aalto tuoreessa kirjassa Matka muinaiseen Suomeen – 11 000 vuotta ihmisen jälkiä (Ilari Aalto ja Elina Helkala, Atena 2017). Kyrksundetista on nimittäin löytynyt runsaasti viikinkeihin viittaavaa esineistöä, muun muassa ainoa Suomesta löydetty riimukiven kappale.

Viikingit kuuluvat maailmanhistorian hurjapäisimpiin purjehtijoihin, uudisasuttajiin, kaukokauppiaisiin ja ryöstelijäsotureihin. Lännessä he seilasivat Atlantin yli Islantiin ja Pohjois-Amerikkaan saakka, Idässä Venäjän jokia Mustallemerelle. Idyllisen oloinen, ruoikkoinen, maannousun kapeuttama Kyrksundet ei ehkä herätä mielikuvia hurjista viikingeistä. Tästä he kuitenkin kulkivat, ja tänne he pysähtyivät käymään kauppaakin. (Kuvaa voi pyöritellä. Teksti jatkuu kuvan jälkeen.)

Sitten vielä yksi hyppy meren yli. Kun alan etsiä Google Mapsin kartasta tämänkertaisen matkaosuuteni viimeistä etappia, etäistä Bengtskärin saarta, mieleeni tulee muumien majakkasaari:

”Hän meni suuren seinäkartan ääreen, sen jossa näkyi Muumilaakso ja rannikko ja rannikon edessä olevat saaret. Hän kiipesi tuolille, niin että ylettyi kauas avomerelle asti, ja työnsi kuononsa aivan liki yksinäistä pilkkua, joka näkyi valkoisen tyhjyyden keskellä. – – – Minä olen aina luullut tuota kärpäsen liaksi, sanoi pikku Myy.”
(Tove Jansson, Muumipappa ja meri, suom. Laila Järvinen)

Bengtskärin majakka valmistui Hiittisten ulkosaariston uloimmalle luodolle varoittamaan vaarallisesta karikkoalueesta vuonna 1906. 48,5 metrin korkuinen majakka on Suomen ja koko Pohjoismaiden korkein majakaksi rakennettu torni. Se sattuu olemaan täsmälleen yhtä korkea kuin Helsingin rautatieaseman kellotorni, huomauttaa merikapteeni ja merihistorioitsija Seppo Laurell kirjassaan Valo merellä – Suomen majakat 1753–1906 (John Nurmisen Säätiö 2009).

Saari on hyvä esimerkki siitä, miltä kalliosaaremme aluksi näyttävät, kun ovat vastikään kohonneet meren sylistä. Syli on sitä paitsi yhä avoinna, sillä Bengtskärin nettisivuilla entisajan majakanvartijoiden oloja kuvaillaan näin: ” Bengtskärin asukkaiden elämä oli täysin luonnonvoimien säätelemä. – – Myrskyn myllertäessä koko majakka tuntui vavahtelevan monimetristen hyökyjen vyöryessä yli luodon. Silloin oli viisainta pysytellä majakan vankkojen seinien suojassa.”

(Kuvaa voi pyöritellä. Teksti jatkuu kuvan jälkeen.)

Katselen kiven ja veden kohtaamista. Miten kaukaa aallot tulevat? Tällaisessa maisemassa alan tuntea epämääräistä kaukokaipuuta tyyliin ”aavan meren tuolla puolen jossakin on maa.” ”Satumaan” sijasta valitsen kuitenkin Sauvo Puhtilan eli Saukin sanoittaman tangon ”Yö saaristossa”. Kuuntelen sitä Youtubesta Eija Merilän esityksenä.

”Yö saariston on,
aaltojen matka on mittaamaton,
yössä ei laivan valoja näy,
tyrskyt kallioihin käy.”

Kommentit (0)

Seuraa 

Virtuaalituristi Petri Riikonen on biologitaustainen tiedetoimittaja, jota kiinnostaa elämä, maailmankaikkeus ja kaikki. Virtuaalimatkailusta hän innostui, koska ei MS-tautinsa takia jaksanut enää matkustella fyysisesti.

Teemat