Briitta Koskilehto kehuu Maria Blomqvistia, jonka ajatuksesta alkoi kutominen hyväntekeväisyyteen.

Auttaja on onnellinen. Auttaminen lisää hyvinvointia ja terveyttä. Ainakin Helsingin Kannelmäen naapurustoon tutustuessa vapaaehtoistyön voimauttava vaikutus käy nopeasti selväksi.

Kannelmäen vanha ostoskeskus Länsi-Helsingissä eli Kantsun ostari on terminaalivaiheessa. Arkkitehti Erkki Karvisen vuonna 1959 valmistuneella ostarilla on enää pari vuotta aikaa. Tilalle tulee koteja. Lähenevästä lopusta huolimatta ostarilla tapahtuu: Kantsun Olkkarissa, korttelin yhteisessä olohuoneessa, pyörii innokasta naapurustoa. Vapaaehtoisia, valmiina auttamaan toinen toisiaan.

Näky ei ole nykysuomessa harvinainen.

– Laita vaan villasukat jalkaan, sanoo Sirpa Hanski. Eteisessä on nippu vastaneulottuja villasukkia.

Tunnelma keskellä karua ja rosoista lähiötä on maatseutumaisen kotoisa. Sirpa Hanski on luvannut opettaa villasukan kantapää teon kädestä pitäen. Moni poikkeaa sisään, kun näkee että väkeä on paikalla. Se on hengen mukaista.

Sirpa Hanski on Kantsun Olkkarin kantavia voimia ja armoitettu sukankutoja.
Sirpa Hanski on Kantsun Olkkarin kantavia voimia ja armoitettu sukankutoja.

Heti kahdeltatoista saapuu Timo, vanha Brunssan eli Kaivopuiston kundi, joka tosin on asunut Kantsussa Helsingin olympialaisista asti. Hän ei kudo, mutta seura kelpaa ja paikallishistorian näkemys tulee kaupan päälle.

Varttia yli kaksitoista paikalle pyyhältävät myös Helena ja Valto, Niko, Heidi, Maria, Kaisa, Hanna ja moni muu. Kaikille löytyy paikka sohvalta. Sekin on Kantsun olohuoneessa tärkeää: että jokaisella on mukava olla.

Kantsun Olkkari on mainio esimerkkii siitä, kuinka jokainen voi saada hyvää aikaan, kun itse tarttuu asioihin ja ongelmiin. Kuin huomaamatta syntyy yhteisö, joka saa lumipallon lailla avun liikkeelle – ilman rahaa, järjestökoneistoa tai aloitteita ja vetoomuksia. Tarvitaan vain kirkas ajatus, tahtoa, samanmielisiä ihmisiä ja uskallusta toimia.

Kahvilan vuokra 11 euroa

Briitta Koskilehto oli hellinyt ajatusta asukkaiden omasta tilasta jo kuutisen vuotta ennen kuin haaveista tuli totta.

Kun koossa oli oikea yhdistelmä väkeä, alkoi tapahtua: Sirpa Hanski piti Kantsun Neulootikkojen tapaamisia Heidi Nyrhisen Herkku-kahvilassa ostarilla. Sitä ennen hän oli jo tutustunut Kirsi Asposaloon ja Briitta Koskilehtoon, jotka molemmat ovat Kannelmäki-liikkeen aktiiveja. Yhdessä naiset ajattelivat, että nyt olisi aika.

Ja kas, kevään korvalla ostarin tyhjän parturikampaamon ikkunaan ilmestyi lappu, jossa rakennusyhtiö Pohjola Rakennus Oy tarjosi tilaa pop up –kahvilalle.

– Juuri sopiva tila meille. Keväällä puhuimme asiasta ja elokuussa allekirjoitin vuokrasopimuksen. Vuokraksi sovittiin, että me hoidamme sähkölaskun, Kirsi Asposalo kertoo.

Noin 30 neliön tila oli hirveän likainen ja tunkkainen -  siis erinomainen!

Rakennusyhtiö perussiivosi huoneiston ja maalasi tilan valkoiseksi. Markku Kelloniemi ja Ulpu Korpi tekivät ison seinämaalauksen takaseinälle.

Kun rahaa ei ollut senttiäkään, on pakko olla kekseliäs. Yhdessä maalattiin toistakymmentä eurolavaa valkoisiksi. Niistä tuli iso kulmasohva ja baaritiski keittiöön. Muut huonekalut ja valaisimet löytyivät Haagan ja Kannelmäen kierrätysryhmistä ja roskalavoilta. Vanha muovimatto ei näy, kun lattialla on kerros räsymattoja.

– Ensimmäinen sähkölasku oli 11 euroa, joten eiköhän me selvitä nämä kaksi vuotta, Kirsti Asposalo nauraa.

Isossa porukassa aina joku tietää ja osaa jotakin tärkeää.
Isossa porukassa aina joku tietää ja osaa jotakin tärkeää.

Tarpeet ovat usein pieniä

Vanhan kampaamon ovipumppu huokaa tiuhaan. Hei-hei-hei, ja taas halataan! Kiva nähdä! Sinäkin pääsit! Onko jo kahvia? Kahvikassa kilahtelee tasaisesti, se on hyvä sillä säännöllistä rahaa Olkkari ei saa mistään. Asiat ja tekijät yhdessä ilman suurempaa byrokratiaa.

Ihmisten tarpeet ovat usein pieniä, mutta heille tärkeitä. Naapuri tai tuttu voisi auttaa, jos sellaisen vain löytäisi. Ei ihme, että Kantsu-Helpistä eli naapuriavusta on tullut tärkeä osa Olkkarin ohjelmaa.

Viinikaisen Valto on käynyt auttamassa useammassakin taloudessa poran kanssa. Kohta tarvitaan miehistä voimaa jääkaapin siirtämiseen, Asposalon Niko on korjannut fillareita ja vaihtanut renkaita, Briitta Koskilehti sanoo

Olkkarin helppi toimii myös Facebookissa, mutta keskiviikkoisin pääsee kysymään apua ihan kasvotustenkin. Paikalla on melkein aina Briitta Koskilehto ja Ville Juvonen. Illassa käy yleensä 4-6 ihmistä kysymässä apua.

– Olin avajaispäivänä täällä kahvilla ja funtsin, että voisin käydä jeesaamassa Helpissä tietokoneiden kanssa .Sille on ollut tarvetta. Eniten opetan miehiä siivoamaan – tietokoneen, Ville Juvonen nauraa. 

Pakkoneuloosin oireita

– Päivää, onko tämä se Kantsun Olkkari, rouva huikkaa ovelta. Hänellä on kedässään kaksi pulleaa muovikassia. Lankoja, jos joku käsityötaitoinen tarvitsisi.

Kantsu on kuin pikkukylä. Sana kiirii, jos jotakin uutta tapahtuu. Rouva oli lukenut paikallislehdestä, että Olkkariin voisi tuoda ylimääräiset langat kotoa.

– Ihanaa! Hei, hyvät värit.

Rouvat ja neidit lajittelevat langat ja laittavat ne lankakoreihin, joita onkin jo muutama kulmasohvan alla.

Näyteikkunassa on useampi kymmenen paria sukkia ja hypistelymuhveja. Ne on neulottu lahjoituslangoista. Sukat ja muhvit jaetaan Kannelkotiin, Kannelmäen palvelutaloon Urkupillintielle sekä muille tarvitseville Kannelmäen kotihoidon kautta. Hypistelymuhvit ovat tämän kauden neulontahitti.

Maria Blomqvist luo sukkelasti silmukoita sukkiin punaisella langalla. Häneltä on lähtöisin ajatus kutomisesta hyväntekeväisyyteen.

– Olen aina kutonut liikaa. Kysyin, mihin voisin viedä sukkia ja lapasia, joita teen, ja päädyin tänne.

Kantsun kantaväki tietää, ettei auttaminen vaadi mahdottomia: tilan, yhteisen innon ja kekseliäisyyttä.

Valto Viinikainen auttaa, kun tarvitaan pientä apua kotiin.
Valto Viinikainen auttaa, kun tarvitaan pientä apua kotiin.

Riutuneet naiset, tänne!

Riutuneiden naisten virkistyskerho. Niin lukee keittiön puolella, suuressa liitutaulussa. Taululla puddataan Olkkarin tapahtumia tai kohtaamisia: tarjolla on puuhailua käsillä, kynttiläpajaa, lapsiparkki ja senioriparkki. Pienoismallejakin tehdään. 

Sirjan vietnamilainen Linh-ystävä haluaa oppia tekemään lapaset. Sirja näyttää, miten tehdään paikka peukalolle. Marian punakeltaraidallinen sukanvarsi on jo vaaksan mittainen. Kantapään tekoon hän ei tarvitse opastusta. Jos vanhat merkit pitävät paikkansa, Marian sukat ovat ikkunassa jo tiistaina.

Vähitellen väki vähenee Olkkarista, pitää ehtiä kauppaan, kummitytön synttäreille tai lähteä laittamaan ruokaa kotiin.

– Heippa ja kiitos. Keskiviikkona sitten taas, Briitta Koskilehto huikkaa.

Tulisivat ne muistuttamattakin, sen verran tärkeä paikka Olkkari jo on.

Ketä pitäisi auttaa ja miksi? Osallistu keskusteluun.

 

Suomi auttaa

Pirkko Arstilan mielestä me ansaitsisimme ihanan, pastellisävyisen ja iloa pulppuilevan suomalaisen musikaalin.

Lauloimme la-la-laa tullessamme ulos elokuvateatterista, me kolme ystävystä, nuori, keski-ikäinen ja vanha eli minä. Tunsimme suorastaan pakahduttavaa lemmenkaipuuta. Unelmoimme hulmuavista kellohelmoista valssin tahdissa tähtitarhoissa, suudelmista puiston penkillä kaupungin valojen vilkkuessa silkkisessä yössä. Oli ihanaa tuntea pitkästä aikaa sellaista romantiikan janoa.

Älkää pelästykö, olen jo iso tyttö ja otan kaipuut elämän merkkinä.

Vanhat musikaalit ovat heränneet eloon elokuvassa La La Land, joka on kahminut kohta kaikki mahdolliset palkinnot. Olen jo pitkään ihmetellyt, missä tanssittavat musikaalit viipyvät. Nuoret etsivät retrovaatteita ja penkovat vintiltä äitinsä veskoja. Merirosvoleffat ovat palanneet ohjelmistoon (ilman Errol Flynnia), ja operettejakin esitetään oopperan lavalla. Mutta musikaalit ovat kai olleet liian lälläritavaraa vampyyri- ja toimintaleffojen aikana.

Muistan Gene Kellyn, säihkysääri Ginger Rogersin ja monia muita. Tähdet, jotka osasivat laulaa, tanssia ja stepata samanaikaisesti. La La Land ei ole Sound of Music eikä Singing in the Rain, vaan tähän päivään sijoittuva romanttinen tarina ja ensimmäinen osoitus musikaalien uudesta tulemisesta.

La La Landin vaaleanpunaiset haaveet pysyivät mielessä vielä seuraavanakin päivänä. Ruuhka-bussissa ympärilläni oli vain happamia, väsyneitä ilmeitä, märältä koiralta haisevia toppatakkeja ja kännyköiden näpsyttelyä. Bussin ainoa hyväntuulinen tyyppi oli kuljettaja, valkohampainen somali. Hän sanoi kaikille tervetuloa, mutta vain harvat viitsivät vastata tervehdykseen.

Istuin siinä ostoskassien puristuksessa ja annoin mieleni leijua vapaasti La La Landiin.

Kuljettaja alkoi ensin hyräillä la-laa ja sai kaikki unohtamaan kännykät. Hän puhkesi lauluun, ääni kuin pehmeää mahonkia – la-laa – ja me nousimme ylös la-laa. Bussi pysähtyi keskelle Hakaniemen siltaa. Tungeksimme ulos tanssimaan, hyppimään, steppaamaan. La-laa, vanhatkin osasivat heittää volttia ja juosta pitkin sillan kaiteita.

Ohikulkijat innostuivat mukaan, ottivat repuistaan huiluja ja afrikkalaisia rumpuja. Heitimme toppatakkimme ilmaan, ja tuuli tempaisi ne ylä-ilmoihin ilmavirroissa pyörähteleviksi ilmapalloiksi. Lähitalojen ikkunat avautuivat ja ihmiset vilkuttivat meille villisti la-la-laa. Puistossa koirat kävelivät kahdella jalalla haukkuen la-la-laa.

Kuljettaja steppasi mustavalkoisissa steppikengissään taiturimaisesti bussin katolla. Ylleni versoi Doris Day -tyllihame ja nousin pilviin asti pyörimään huumaavassa swingissä. Korkokengät olivat kepeät kuin siivet kantapäissä.

Liikenne pysähtyi. Syntyi kaaos ja tööttäily. Kuljettaja steppasi sisälle, heitti pari kärrynpyörää ja lentosuukkoja. Ilmapallot puhkesivat poks poks. Tyllimekkoni kutistui farkuiksi. Vedimme toppatakit niskaan ja palauduimme arkeen etsien vimmatusti kännykästä sähkötaivaalle kadonneita meilejä.

Miksi Suomessa ei tehdä musikaaleja? Elokuvat Made in Finland ovat useimmiten harmaanraskaita ja katkeria tarinoita, joissa kaikilla on kurja lapsuus.

Musikaali oli kuin makeaa, kuplivaa juomaa. Mielen hemmottelua, joka tarjosi pehmennystä tuimalle uutisvirralle. Jos tulee synkkiä hetkiä, keksin oman La La Landin, olinpa missä tahansa.

Leena ja Leea toivat syntyessään äidilleen aivan erityisen tuplaonnen. Identtiset sisärukset ovat sittemmin kulkeneet samaa tietä – hääpäivänäänkin.

Kaksossiskot Leena Rauhala ja Leea Hiltunen nimeävät identtisyydelleen selvän syyn.

– Se oli Taivaan Isän syvää huolenpitoa, että kovia kokenut äiti sai tuplaonnen, Leena sanoo ja Leea selittää:

– Äitimme kohtalo oli hyvin dramaattinen. Kolme vuotta ennen syntymäämme hän menetti talvisodan kynnyksellä lento-onnettomuudessa koko perheensä. Puolison sekä 9-, 7- ja 4-vuotiaat lapset. Äiti oli itsekin menossa tuohon lentokoneeseen, mutta jäi viime hetkellä pois.

Äitinsä siskokset muistavat topakkana ja vahvana naisena, joka kätki surun ja päätti selviytyä elämässä eteenpäin. Onnettomuuden jälkeen hän palveli lottana ja avioitui uudelleen vuonna 1941. Vuotta myöhemmin terveet tyttäret näkivät päivänvalon. Isälle liitto oli ensimmäinen.

– Äiti ei juuri puhunut menettämästään perheestä, mutta surua tihkui hänestä aina välillä. Tavallaan se varjosti elämäämme, Leea luonnehtii.

– Hän teki kaikkensa meidän eteemme ja rakasti valtavasti. Vaikka elämä oli aineellisesti köyhää, hän hankki kekseliäisyydellään kaikenlaista eikä tinkinyt niissä puitteissa hyvinvoinnistamme, Leena jatkaa.

Pienet pieksukaksoset Leena (vas.) ja Leea parivuotiaina.
Pienet pieksukaksoset Leena (vas.) ja Leea parivuotiaina.

Yksi oli varmaa. Kaksoset olivat aina perheessä ja läheisille tytöt, eivät koskaan Leena ja Leea erikseen. Heillä oli samanlaiset vaatteet, korkeintaan väri hieman vaihteli. He kulkivat yhdessä kouluun, istuivat vierekkäin, jakoivat samat ystävät ja leikit. Opintietä käytiin yhtä matkaa aina sairaanhoito-opiston erikoistumisopintoihin asti.

– Kun sinä kirjoitit hakemukseesi kirurginen suuntautumisvaihtoehto, minä ajattelin, että joo haetaan vaan. Sitten rupesin miettimään, ettei se sittenkään ole minun juttuni, ja kirjoitin omaani psykiatrinen sairaanhoito. Sinä olet meistä aina ollut se vähän toiminnallisempi. Minä keskityn enemmän pohdiskelemaan. En olisi kestänyt leikkaussalissa. Eikö olekin niin? Leena kysäisee siskoltaan.

– No niin se on, tämä nyökkää vastaukseksi.

Tuplahäät, totta kai

Opintojen päätyttyä siskokset viettivät kaksoishäät. Leea avioitui tulevan lastenlääkärin kanssa ja Leena pastorin. Erikoistumisvalinnat olivat siis menneet nappiin. Kaksosista toinen hoiti ruumiin terveyttä kuten puolisonsakin ja toinen sielun terveyttä ruustinnana.

– Vietimme perheinä juhlapyhiä ja lomia yhdessä. Esikoisemme syntyivät lähes samaan aikaan 1964. Vuonna 1965 minä sain pojan ja Leena kaksospojat. Eikä näitä ajoituksia mitenkään suunniteltu. Vietimme lasten ristiäisjuhlat yhdessä. Kuuluimme niihin aikoihin molemmat Vapaakirkkoon. Usko on ollut elämämme pohja pienestä pitäen ja se kantaa meitä edelleen. Nyt olemme luterilaisia, Leea kertoo.

Leena ja Leea eivät myönnä milloinkaan kyseenalaistaneensa sitä, että heidät niputettiin niin samaan muottiin lapsuus- ja nuoruusvuosina. Leenan identtiset kaksospojat ovat sen sijaan halunneet aina pukeutua eri tavoin, olla eri luokalla ja omissa kaveripiireissään.

– Meillä yhdessä kulkeminen oli niin luonnollista. En ole koskaan kokenut, että olisin jäänyt yksilönä syrjään. Ehkä yhteyttämme vahvisti myös se, että isämme alkoholinkäyttö oli ongelmallista. Tästä ei voitu huudella kylillä, mutta keskenämme saatoimme jakaa tuon häpeän, Leena toteaa.

Artikkeli jatkuu kuvan alla.

Sisaret hennot valkoiset elokuussa 1963, mutta kumpi on kumpi? Muistisääntönä toimii se, että Leenalla on hieman kapeammat kasvot. Siis Leea vasemmalla, Leena oikealla.
Sisaret hennot valkoiset elokuussa 1963, mutta kumpi on kumpi? Muistisääntönä toimii se, että Leenalla on hieman kapeammat kasvot. Siis Leea vasemmalla, Leena oikealla.

Oliko se sittenkin Leea?

Siskoksilta kysytään silloin tällöin, kokevatko he olevansa toistensa vankeja. Vastaus on aina sama. Remakkaa naurua ja päänpudistuksia. Siinäpä ihmeellinen kysymys, vaikka toisaalta ymmärrettävä!

– Olemme molemmat vahvoja ja sanomme toisillemme kritiikkiä hyvin suoraan ilman loukkaantumisia. Kestämme erimielisyyksiä. Kun Leea hyppäsi Kristillisdemokraateista Kokoomukseen, hyväksyin sen, koska perustelut olivat hyvät. On mahtavaa, että on saanut elämäänsä tällaisen rinnallakulkijan, Leena selvittää.

Sanat rinnallakulkemisesta hän lausuu erityisen painokkaasti. Siskon perheen tuki oli Leenalle oljenkorsi, kun avioliitto yli 20 vuotta sitten rakoili ja päättyi lopulta eroon.

– Ilman Leeaa ja Perttiä en olisi jaksanut, hän myöntää.

– Kun Leenalla oli oikein vaikeaa, minäkään en voinut täysin iloita omasta onnestani. Vaikka hän ei aina kertonut kaikkea, vaistosin hänen olemuksestaan, etteivät asiat olleet hyvin, Leea liikuttuu.

Helluntaimorsiamet Leea (vas.) ja Leena 1963.
Helluntaimorsiamet Leea (vas.) ja Leena 1963.

Nuorukaisesta lähtien siskosten arkea ja juhlaa jakanut Leean puoliso, Pertti Hiltunen kuuntelee jutustelua.

– Leeassa ja Leenassa on niin paljon samaa. Yhteys on tiivis ja ehkä joskus olen tuntenut jääväni hitusen ulkopuoliseksi. Leena on minulle rakas ystävä. Välimme ovat niin mutkattomat, että kerran kun Leea ei voinut eduskuntavelvoitteidensa vuoksi lähteä mukaani jo maksetulle ystäväporukan perinteiselle laskettelumatkalle Ranskaan, Leena lähti hänen tilalleen. Matkan päätteeksi joku Leean tuntemista ystävistämme tokaisi: Sanos nyt Pertti, eikö tuo ollut sittenkin Leea?

Puhelin varattuna

Tämän kaksosparin maailmanlaajuisesti erikoisin ominaisuus lienee se, että molemmat ovat toimineet kansanedustajina, jopa samaan aikaan. Aluksi politiikkaan lähti Leea ja tukijoukoissa kannustanut Leena innostui haasteista siskonsa imussa.

– Kyllä, kyllä. Luonteenpiirteisiimme kuuluu asioille syttyminen ja innostuminen. Leea vahvistaa.

Eduskunnan käytävillä oli aivan tavallista, että siskokset sekoitettiin toisiinsa. Jopa puhemies Riitta Uosukainen joutui puheenvuoroja jakaessaan toteamaan, ettei tiedä, kumpi nyt pyrkii ääneen.

Leea Hiltunen (vas.) ja Leena Rauhala eivät mielestään ole enää niin samannäköisiä kuin nuorempina. – Lapsenlapset hyväksyvät silti mummaksi kumman tahansa!
Leea Hiltunen (vas.) ja Leena Rauhala eivät mielestään ole enää niin samannäköisiä kuin nuorempina. – Lapsenlapset hyväksyvät silti mummaksi kumman tahansa!

– Usein joku puhuttelee minua Leenana. Jos asia ei ole tärkeä, en välttämättä korjaa, Leea nauraa.

– Aivan sama juttu, ja näin on ollut koko elämämme ajan, sanoo. Arkeen mahtuu paljon hauskoja sattumuksia. Toiselle soittaessa ajatukset menevät usein niin yksiin, että puhelin tuuttaa varattua. Kun Leena kertoo aluksi, että teinpä tuossa juuri karjalanpaistia, Leea vastaa:

– No niin meilläkin oli!

Tuplaonnen lisäksi lienee siunaantunut tuplasti energiaa, sillä molemmat naiset jatkavat edelleen aktiivisesti työelämässä.

Totta vai tarua?

Tiedän, mitä kaksoseni ajattelee jostain asiasta.

Leena: Totta.
Leea: Totta.

Vaistoan, jos hänellä on huolia.

Leena: Totta.
Leea: Totta.

Teemme samoja asioita samanaikaisesti toisistamme tietämättä.

Leena: Totta.
Leea: Totta.

Meillä on yhteys, johon kukaan ei pääse väliin.

Leena: Totta toinen puoli.
Leea: Totta toinen puoli.

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 3/2010.

Arja Virtasen tv-vuosista on aikaa, mutta vieläkin hänet muistetaan Arja-tätinä, jonka kanssa laulettiin "Hei laukkaa ratsu reima". Kuvakavalkadi 60-luvulta palauttaa mieleen muistoja niin silloisille lapsille, kuin vähän isillekin.

Tenavatuokio-ohjelmaa tehtiin vuosina 1968–69. Arja-tädin kanssa leikkimässä ja olleet lapset olivat 3–6-vuotiaita. Joskus vieraana oli aikuisiakin, kuten tässä näyttelijä Leo Lastumäki.

 

Jo 60-luvulla Suomen televisiossa esitettiin kansainvälisiä formaatteja. Tenavatuokiokin oli sellainen. Arja, tuolloin sukunimeltään Puro sai koulutuksen juontajan tehtäväänsä Englannissa. Kuvissa Arjan seurana hänen kollegansa Sveitsistä.

Arja-täti oli televisiotyön aloittaessaan 23-vuotias neitokainen. Tenavatuokion jälkeen hän juonsi vielä Satuposti-ohjelmaa vuosina 1971–72.

Joskus ratsu reima pääsi laukkamaan myös ulkosalle ja silloin ohjelmissa saattoi vilahtaa 60-luvun muotia.

Unohtumaton Arja-täti vuonna 1968 ja vuonna 2017.

Mitä Arja Virtaselle kuuluu nyt, sen voi lukea upeasta uudistuneesta ET-lehdestä 6/2017. Tutustu digilehteen täällä.

Matti Hietanen kertoo jo menettäneensä toivonsa, että hänen aloitteensa päätyisi eduskunnan käsittelyyn.

Espoolainen Matti Hietanen kertoo inhoavansa kesäaikaan ja talviaikaan siirtymistä erityisesti sen vaivan takia, joka kellojen ajan muuttamiseen menee.

– Minulla on pelkästään keittiössä yhdeksän kelloa. Kun muutan jokaisen ajan, siihen menee paljon aikaa. Vaivalloistakin se on ja pitää tehdä uudelleen taas puolen vuoden kuluttua.

"Minulla on pelkästään keittiössä yhdeksän kelloa."

Matti Hietanen on kerännyt kansalaisten allekirjoituksia viime lokakuusta alkaen oikeusministeriön maksuttomassa kansalaisaloite-palvelussa.

Jos allekirjoituksia kertyy 50 000 huhtikuun 10. päivään mennessä, aloite etenee eduskunnan käsittelyyn. Jollei kerry, työ raukeaa ja allekirjoitusten kerääminen pitää aloittaa alusta.

– Näissä jokakeväisissä ja -syksyisissä kellojen siirroissa ei minusta ole nykyään mitään hyötyä, ennemminkin niistä on vain haittaa, Matti sanoo.

– Pysyttäispä aina vain ja ainoastaan normaaliajassa.

"Tästä ei ole mitään hyötyä, ennemminkin vain haittaa."

Tätä artikkelia kirjoitettaessa allekirjoituksia on koossa 22 000. Aikaa määräpäivään on enää viikkoja. Matti kertoo olevansa turhautunut. Hän ei usko, että aloitteen kannattajia kertyy riittävästi määräaikaan mennessä.

Asiantuntijoiden mukaan kesäaikaan ja talviaikaan siirtymiseen sopeutuminen kestää parista kolmeen päivään ja lisää esimerkiksi uniongelmia ja muita terveyspulmia, kuten sydänkohtauksia.

Kansalaisaloite-palvelussa aloitteen kannattamiseen tarvitaan vahva tunnistautuminen, esimerkiksi pankkitunnukset tai mobiilivarmenne, jotta allekirjoituksia ei voi tehtailla varta vasten.

Täältä löydät Matti Hietasen kansalaisaloitteen.

Ajan tasalla oleva aloitteen allekirjoittaneiden määrä Kansalaisaloite.fi-palvelussa: