Vielä karkaa muistot lapsuuteen
kodin oven avaan raolleen,
muistot monet vastaan tulvahtaa,
astun tupaan, vanhaan rauhaisaan.

Ikkunoissa verhot, näyttää haaltuneen
vahakangas pöydän peittää ruutuineen.
Pitkät penkit pöytää vartioi
kaiken siinä sydämeeni taltioin.

Otan askeleen ja toisen peremmälle
täällä kaikki huokuu elämälle,
kangaspuissa maton raidat loistavat
aikoja menneitä ne siinä toistavat.
Pirtaa heilautan kangaspuiden
työ on tyttöin naurusuiden.
Elämän mattoa kuteissaan
kirkas ja tumma raidoittaa.

Taas pieni tyttönen olen täällä
äidin ompelema mekko päällä,
avaan ikkunan ja nuo pellot näen
hikisenä heiluvan talkooväen.

Heinän tuoksu niin väkevänä huumaa
päivä paistaa, vie äiti väellensä juomaa,
kuljen ikkunasta toiseen, pappilan näen
ja vähän kauempana kirkkomäen.

Sukupolvien ketjun nään tiellä kulkevan
toisiaan tervehtäin nyökkäävät vaeltajat.
Lapsuuden maisemassa vahvasti elän
muistoista rikkaista vaivoin herään.
Oi kuinka tahtoisin heitä kiittää
oman käteni tuohon ketjuun liittää.