Antti Eskola oli Tampereen yliopiston sosiaalipsykologian professori reilut 30 vuotta. Hänen uusin teoksensa "Vanhuus - helpottava, huolestuttava, kiinnostava" ilmestyi juuri.
Antti Eskola oli Tampereen yliopiston sosiaalipsykologian professori reilut 30 vuotta. Hänen uusin teoksensa "Vanhuus - helpottava, huolestuttava, kiinnostava" ilmestyi juuri.

Sosiologian uranuurtaja Antti Eskola, 82, tarkkailee nyt uteliaasti itseään, kipujaan ja kapenevaa reviiriään. Samaa tekniikkaa hän suosittelee muillekin. – Poimi jokainen päivä ja anna vanhuuden roihuta!

Neljä ja puoli metriä. Se on Antti Eskolalle eräänlainen itsenäisyyden mitta. Tuo matka hänellä on vuoteesta vessaan, ja vielä se sujuu melko vaivatta.

Sitten kun se ei enää luonnistu, hän on valmis lähtemään. Jollei lopullisesti, niin ainakin hoidettavaksi.

– Vanhusten halua sinnitellä kotonaan liioitellaan, koska laitospaikkojen vähentäminen tulee yhteiskunnalle halvemmaksi. Toki minäkin kotonani viihdyn, mutta vain tietyin ehdoin.

Jo nyt Eskolan pitää joinakin päivinä oikein kamppailla, muutenkin kuin varpaankynsiä leikatessaan. Mutta luonnostaan utelias asenne auttaa sietämään vääjäämättömiä muutoksia.

– Tulipa tästä mielenkiintoinen vanhuus! 

Vaimo kadun toisella puolella

Tämä päivä ei ole ihan paras. Käsivarren hermosärky valvotti Eskolaa yöllä.

– Jossain vaiheessa huomasin, että vaimon ikkunassa palaa vielä valo. Soitin hänelle, että mene sinäkin nyt jo nukkumaan.

Eskolan vaimo Riti asuu omassa asunnossaan kadun vastakkaisella puolella. Pari on asunut erillään 1980-luvulta lähtien.

– Se taisi alkaa silloin, kun sain Suomen Akatemian tutkimusprofessuurin ja tarvitsin työrauhaa kotona. Oli siinä muutakin syytä, mutta olennaista on, että tämä järjestely toimii. Tapaamme melkein joka päivä. Enemmän minä käyn vaimoni luona kuin hän minun luonani, koska hänelle portaat ovat jo vähän vaikeita. Tässä talossa on seitsemän porrasta ennen kuin pääsee hissiin.

"Kun liikkuu rollaattorin kanssa, myöntää julkisesti raihnaisuutensa. 
Olennaista olisi iloita, että liike sentään jatkuu."

Portaiden välttely on karsinut myös paikkoja, joissa pari lounastaa yhdessä.

– Vasta viime aikoina olen tajunnut, miten paljon vammaisjärjestöt tekevät töitä myös vanhusten eteen.

Eskola uskoo, että naisilla kynnys käyttää liikkumisen apuvälineitä on suurempi kuin miehillä.

– Kun lähtee rollaattorin kanssa kadulle, samalla myöntää julkisesti raihnaisuutensa. Olennaista olisi iloita, että liike sentään jatkuu. On minullakin jo kävelykeppi, vaikken sitä joka päivä tarvitse.

Kaiken kaikkiaan Eskolan reviiri on kutistunut aika lailla siitä, mitä se oli vielä pari vuotta sitten, jolloin hän selvisi tunnin lenkistä pahemmin puuskuttamatta.

Vaarallisia sanoja

Eläkkeelle pääsy on monelle suuri helpotus ja vapautus. Niin se oli Eskolallekin. Nyt liki parikymmentä vuotta myöhemmin hän tunnustaa reilusti olevansa vanhus. Hän oikein ärsyyntyy senioreista ja muista kiertoilmauksista.

Turhanpäiväistä hänestä on myös Facebookissa roikkuminen, aurinkomatkat, golf ja kuntosalilla sätkyttely. Sen verran Eskola on aina tykännyt vinoilla, että myöntää nytkin provosoivansa.

– En minä muita moiti, käyttäkööt aikansa miten lystäävät. Ajankäyttöä suurempi murhe on tämä yleinen vanhuksiin liittyvä harha, että olemme harmaata massaa, joko laitokseen säilöttyjä surkimuksia tai kohti auringonlaskua kaasuttavia prätkävaareja. Erityisesti viime aikoina on korostunut tuo toimeliaisuutta ja suorituksia ihannoiva kulttuuri.

Varsinkin ilmaus "onnistunut vanhuus" saa Antti Eskolan poistamaan varmistimen pistoolistaan.

– Siinä on se ikävä kääntöpuoli, että kaikki eivät onnistu, ja joku vakavasti sairas voi tuntea itsensä ihan luuseriksi.

Eskola muistuttaa, että mielikuvilla ja käyttämillämme sanoilla on paljon suurempi merkitys kuin joillakin vanhusten oloja mittaavilla tutkimuksilla. Lisäksi joillekin tahoille vanhukset ovat vain kasvava bisnes. Irvokkaimpia ovat niin sanotut vanhusten palvelutuotteet, joissa jokainen yöllinen vessareissukin on hinnoiteltu erikseen.

Päästä meidät pahasta

Onnellisuudesta puhutaan paljon, mutta Eskolan mielestä tärkeintä on vähentää kärsimystä.

Juuri sitä hän toivoo myös omalle osalleen – ettei häntä jätetä heitteille kotiin eikä kipuihin. Tuttu lääkäri lupasi taannoin kirjoittaa Eskolalle sellaiset lääkkeet, joilla pääsee pois, jos tilanne vaatii.

– Jo ajatus rauhoittaa, vaikken semmoisia lääkkeitä tarvitsisikaan.

Eskola puhuu ärhäkästi vanhuudesta. Kuolemasta hän puhuu valoisasti.

Sitäkin hän kertoo pohtineensa, miten tekisi itsemurhan.

– Kaikkea sopii pohtia. Raamattu ei muuten missään kohtaa pidä itsemurhaa syntinä.

Eskola puhuu ärhäkästi vanhuudesta, mutta kuolemasta hän puhuu suorastaan valoisasti. Kaiken muun filosofoinnin ohella mies on kirjannut talteen hoitotahtonsa ja sen, millaiset hautajaiset hän haluaa. Muistovärssynkin hän on miettinyt valmiiksi.

Turhaa syyllisyyttä

Iän myötä ihminen alkaa luonnostaan kääntyä sisäänpäin, omaan maailmaansa. Moni aiemmin tärkeä asia alkaa tuntua turhalta ja epäkiinnostavalta. Elämään tulee uusia arvoja ja merkityksiä.

Eskola tunnistaa tämän tarpeen ja tietää, että vanhuksen vetäytyvä käytös koetaan usein ongelmaksi.

– Sitä jarruttelevat niin vanhustyöntekijät kuin omaisetkin. Usein ihminen itsekin saattaa tuntea syyllisyyttä.

Eskolan mielestä vanhukset kuormittavat itseään monella muullakin turhalla.

– Menneistä asioista kannetaan syyllisyyttä, vaikka se jos mikä on turhaa. Toki minullakin on pyörähtänyt mielessä monta laiminlyöntiä alkaen siitä, että olisin voinut olla enemmän avuksi äidilleni. Pientilan emäntänä hän joutui tosi koville. Turha minun on sitä enää katua.

Pariskunnan muisti

Moni vanhus häpeilee sitä, ettei muisti pelaa enää niin kuin ennen.

– Ihan turhaa! Maailma on niin täynnä tarpeetonta tietoa, että suuren osan siitä voi sivuuttaa ilman suurempaa vahinkoa.

Eskolan muisti on hänen omasta mielestään vielä "kohtuullinen". Vaimo taas säilyttää mielessään paljon sellaista, jota puoliso ei ole muistanut koskaan, kuten sukulaisten merkkipäivät.

– Parisuhteessa elävien pitäisi entistä paremmin hyödyntää heidän yhteinen muistinsa. Toki me vaimoni kanssa edustamme muutenkin sitä ikäpolvea, jolle tietynlainen työnjako perheessä on ollut selvyys.

Eskola ymmärtää niitä miehiä, joille ajokortin lähteminen on kolaus itsetunnolle.

Ajatus elinikäisestä oppimisesta on Eskolasta aika rasittava. Kyllä ihminen oppii ja muistaa, kun jokin todella kiinnostava asia ensin virittää hänen tarkkaavaisuutensa.

– Tässä iässä sellaisia asioita on yhä vähemmän. Tosin oma isäni muisti ja näki loppuun asti juuri ne asiat, jotka halusi, esimerkiksi lihan hinnat.

Antti Eskola itse oli reilu vuosi sitten muistitestissä uusiessaan ajokorttinsa. Tavallaan se oli myös eräänlainen miehuusriitti, jonka hän läpäisi.

– Olen vielä kelpo pakkaus, ja siihen sävyyn olen asiasta muille vihjaillut.

Mikään automies hän ei ole koskaan ollut, lähinnä mökille on tullut ajeltua, mutta nyt hän ymmärtää paremmin myös niitä miehiä, joiden itsetunnolle on suuri kolaus, kun ajokortti lähtee.

– Vaikka ihminen kävelee vaivalloisesti, auton ratissa hän voi vielä kokea saavansa elämästä kunnon otteen. Täältä tullaan!

Verukkeita omaisille

Kaikella on aikansa, ja siihen Eskola suhtautuu nykyisin tyynesti.

– Jyrkällä rinnetontilla seisovasta mökistä voin kohta luopua. Se ole enää se mökki, millaisena minä sen parhaiten muistan, kolmen sukupolven kohtauspaikka. Nyt se on vain rantatontti, jossa minä joskus yksin kökötän.

Eskolan lapset ja lapsenlapset asuvat Tampereella ja käyvät säännöllisesti katsomassa isäänsä ja isovanhempaansa.

"Ei tämmöinen hämäläinen jäärä voi sanoa,
että tules kahville, olisi kiva jutella."

–Silti tunnen usein yksinäisyyttä. Tyttärelleni saatan sanoa, että tule auttamaan minua pyykkien kanssa tai varmistamaan, että verkkopankin maksut menevät oikein. Tavallaan ne ovat sellaisia verukkeita, esitän avuttomampaa kuin olen. Ei tämmöinen hämäläinen jäärä voi sanoa, että tules kahville, olisi kiva jutella.

Muuten hän ei halua kasvattaa omaistensa velvollisuuksien määrää yhtään enempää. Saati, että kuvittelisi saavansa lapsestaan omaishoitajan.

– Ei, ei missään tapauksessa! Ihan mahdoton ajatus, vaikka passiivinen pätkä vieraiden armoillakaan ei houkuta.

Eskola arvostaa omaishoitajien tärkeää panosta yhteiskunnassamme, mutta monet sankaritarinat omaishoitajien arjesta ovat hänen mielestään vain omanlaistaan sosiaalipornoa, jossa potilaan yksityisyys repäistään kaikkien katsottavaksi.

Rattoisa seura ja viini

Voimien hiipumisesta huolimatta Eskola kaipaa vielä silloin tällöin entisiä seurapiirejään.

– Erään kollegan aloitteesta meidän 1930-luvulla syntyneiden professorien piti kokoontua säännöllisesti lounaalle. No, pariin kertaan se jäi, kun aina joku unohti, kaatui tai muuta vastaavaa.

Jos jossain on vanhuuden viisautta,
niin armollisuudessa omaa menneisyyttä kohtaan.

Noin muuten Eskola myöntää viihtyneensä ravintoloissa ja viinilasin ääressä paljonkin.

– Elämäni ei ole ollut erityisen terveellistä, mutta katumaan en rupea. Jos jokin nykyinen vaivani on seurausta elämän nautinnoista, kyllä se on sitten ollut sen väärti.

Jos jossain on vanhuuden viisautta, niin armollisuudessa omaa menneisyyttä kohtaan.

Eskola kuvailee hauskasti omia niin sanottuja sivupersooniaan. 1950-luvun koulupojasta itsessään hän on ruvennut vanhemmiten oikein tykkäämään, vaikka katsoikin viisaimmaksi hävittää vinttikamarissa kirjoitetut päiväkirjat. 1970-luvun hahmoaan, äärivasemmiston ykkösproffaa hän vieroksuu.

Tästä huolimatta hän kannustaa kaikkia muistelemaan tekemisiään rennosti, sillä muistot auttavat korjaamaan sitä, miten vanhuutensa nyt näkee.

– Tärkeää ei ole, että kaikki muistot ovat kirjaimellisesti totta. Pikku liioittelu voi toimia vielä paremmin.

Väsymys voi olla rooli

Vanhuudessa on paljon kaunista ja kiinnostavaa, niin kuin hangessa sitkeästi törröttävässä ohdakkeessa.

Eskola kokee yhä vahvemmin olevansa osa luonnonkiertoa, vaikka nuorempana hän pöyhkeili ihmisen ylivertaisuutta. Nyt hän tuntee olevansa eläinten ja kasvien kanssa samanlainen kuolevainen.

Huolet ja pelot kuuluvat vanhuuteen.
Niitä on vain opittava sietämään.

Kuolemattomuus olisi Eskolasta tosi tylsää.

– Elämän ainutlaatuisuus ja vastuullisuus syntyy juuri siitä, että aikamme täällä on rajoitettu.

Maineikas käyttäytymistieteilijä tuntee nahoissaan, että huolet ja pelot kuuluvat vanhuuteen. Niitä on vain opittava sietämään.

– Yritän Tuntemattoman sotilaan Hietasen tavoin vihjailla olevani "tavallise surutoinen poika", vaikka todellisuudessa en osaa heittää huoliani, vaan ne varjostavat joka päivää. Näin vanhalle merkitsee paljon myös se, miten läheiset voivat.

Eskola on harrastanut ikänsä nyrkkeilyä ja kokee saaneensa lajista paljon ideoita ja voimaa vanhuuden taisteluihin. Kipu kuuluu asiaan.

– Aina välillä on hyvä kysyä, mitä kuvittelee elämän luvanneen. Ei ainakaan ruusutarhaa. Silti jokaisesta tyhjästäkin päivästä voi löytää merkityksellistä, kun jaksaa säilyttää uteliaisuutensa. Jos ei muuta, tutkin kuolinilmoitukset: löytyykö ketään kivaa kuollutta.

Aamulehden, Helsingin Sanomat ja Tieteessä tapahtuu -lehdet Eskola lukee tarkkaan, mutta maailmantila ei häntä enää niin palavasti kiinnosta.

Yhteisyydentunne menneiden ja tulevien sukupolvien kanssa on sen sijaan vahvistunut.

85-vuotiaana kuolleen isänsä ja 75-vuotiaana kuolleen pikkuveljensä vanhuuden hän arvelee olleen jollakin tapaa nykyistä seesteisempää. Maalaiskulttuurissa vanhuksen väsymys ei ollut periksi antamista vaan sallittu asia.

"Tyhjällä torilla tunnen päivieni painon."

– Toki väsymykseen vetoaminen voi olla myös rooli, sosiaalinen peli, jonka varjolla vanhus voi vetäytyä hankalaksi kokemastaan tilanteesta. Myönnän käyttäväni sitä tekniikkaa joskus itsekin.

Kun Antti Eskola makailee harmaalla sohvallaan, hän näkee isoista ikkunoistaan vain taivasta. Tammelan tori sykkii kivenheiton päässä.

– Joskus menen torille, kun myyjät ovat jo poistuneet, ja istahdan tukevalle toripöydälle. Paljon käytetty latinankielinen ilmaus carpe diem suomennetaan usein ’tartu hetkeen’. Sananmukaisesti se tarkoittaa kuitenkin ’poimi päivä’. Tyhjällä torilla tunnen päivieni painon.

Artikkeli on alun perin julkaistu ET-lehden numerossa 15/2016.

Antti Eskola

Syntynyt: 1934 Urjalassa. Koti Tampereella.

Työ: Tampereen yliopiston sosiaalipsykologian professori reilut 30 vuotta. Kirjoittanut oppikirjoja ja lukuisia muita teoksia, joissa esittää valtavirrasta poikkeavia näkemyksiä. Uusin kirja, Vanhuus – helpottava, huolestuttava, kiinnostava, ilmestyi juuri.

Perhe: Vaimo, poika ja tytär sekä kaksi lapsenlasta.

Vuodet Etiopiassa muuttivat Pirkko Tuppuraisen  suhdetta Suomeen. Pirkko on työskennellyt sairaanhoitajana, diakonissana ja terveydenhoitajana. Hän asui Etiopiassa lähetystyöntekijänä vuodet 1981–87, 1990–91 ja 2003–2017.
Vuodet Etiopiassa muuttivat Pirkko Tuppuraisen suhdetta Suomeen. Pirkko on työskennellyt sairaanhoitajana, diakonissana ja terveydenhoitajana. Hän asui Etiopiassa lähetystyöntekijänä vuodet 1981–87, 1990–91 ja 2003–2017.

Pirkko Tuppurainen, 64, teki vuosikymmenet lähetystyötä Etiopiassa. Nyt hän totuttelee eläkkeellä olemiseen ja Suomeen, jonka vauraus tuntuu vieraalta Afrikan köyhyyden jälkeen.

"Suomessa vallitseva yltäkylläisyys ei lakkaa ihmetyttämästä minua. Kerran lihatiskillä hieno rouva valitsi nirsoillen kissalleen lihaa. Halusin itkeä: on maita, joissa lapset kuolevat nälkään, ja meillä mikään ei ole kyllin hyvää kissalle.

Tein itse 20 vuotta lähetystyötä Etiopiassa ja näin siellä äärimmäistä köyhyyttä.

Kasvoin ajatukseen lähetystyöstä yhdessä mieheni Aki Tuppuraisen kanssa. Tulimme molemmat uskoon nuorena, ja tapasimme vuonna 1974, kun Suomen Evankelisluterilainen Kansanlähetys järjesti nuorille leirejä Italiassa. Vuotta myöhemmin menimme naimisiin.

Lähetystyö oli meille mahdollisuus auttaa ja levittää Jumalan sanaa. Uutiset Biafran nälänhädästä koskettivat, mutta yksin en olisi uskaltanut lähteä. Olemme olleet Akin kanssa aina toistemme tukena: jo matkustaminen yksinäisenä naisena olisi ollut Etiopiassa vaikeaa.

Ennen lähtöä kävimme kielikurssilla Englannissa, ja opiskelimme Kansanlähetyksen valmennuskurssilla. Lähetystyöntekijällä on aina oltava ammatti. Mieheni on autonasentaja ja sai töitä Etiopian kristillisessä koulussa mekaniikan opettajana 1981. Minä olen koulutukseltani sairaanhoitaja ja diakonissa, mutta päädyin Etiopiassa käsityön­opettajaksi samaan kouluun.

Poikamme oli lähtiessämme nelivuotias ja tyttäremme kahden vanha. Vanhempani olivat huolissaan muutostamme, mutta me lähdimme levollisin mielin. Olimme tavanneet muita lähetystyöntekijöitä ja kuulleet heidän kokemuksistaan. Nyt rohkeutemme hämmästyttää minua – emme tienneet Etiopiasta etukäteen juuri mitään!

Olimme tehneet sopimuksen neljän vuoden lähetyskaudesta. Koska Etiopiasta ei saanut länsimaalaisia hyödykkeitä, pakkasimme mukaan sampoota, lasten polkupyörät ja vaatteita. Piti miettiä tarkkaan, mitä lapset kasvaessaan tarvitsevat. Lennot olivat silloin kalliita, eikä Suomessa käyminen ollut mahdollista ennen kauden loppua.

Asetuimme alkeelliseen 10 000 asukkaan kylään lähelle Sudanin rajaa. DembiDollon kylän asukkaat asuivat savimajoissa, kauppoja tai luotettavia lääkäreitä ei ollut.

Koko arki piti rakentaa alusta. Kun kaasu loppui, ruokaa laitettiin nuotiolla. Suomalaisia ruoka-aineita ei saanut, joten opettelin uudet reseptit. Sairastaessamme oma sairaanhoitajan tutkintoni toi turvaa, ja meillä oli mukana Where there is no doctor -kirja.

Asuimme koulun yhteydessä neljän muun suomalaisen lähetystyöntekijän ja etiopialaisten opettajien kanssa. Vaikka kulttuurisokki oli suuri, totuimme hiljalleen uuteen elämään, kiitos vieraanvaraisten kyläläisten. He kutsuivat koteihinsa ja juhliinsa. Lapsen synnyttyä kylän naiset kokoontuvat tanssimaan ja syömään puuroa. Ilokseni sain olla mukana.

Eksoottisesta elämästä tuli pian omaa arkeamme. Lapset nauttivat lämmöstä ja juoksivat pihalla päivät pitkät. Iltaisin pelasimme lautapelejä ja viikonloppuisin teimme luontoretkiä. Vieraat halusivat tunnustella lasten vaaleaa ihoa ja tukkaa. Lapsia uteliaisuus ärsytti.

Lauantain tori oli viikon kohokohta. Isommat hankinnat ja ruokaostokset piti tehdä pääkaupungissa kerran puolessa vuodessa. Sinne oli 500 kilometriä, ja koska teitä ei ollut, matkaan kului maastoautolla sadekautena viikko.

Etiopia oli tuolloin kommunistinen maa, ja kirkkoa vainottiin. Etiopialaisia työtovereita pidätettiin ja kristillinen työ oli meiltä kiellettyä. Se oli pettymys, mutta myös teot ovat keino kertoa Jumalasta.

”Nyt en lähettäisi lapsiani kauas kouluun.”

Vuonna 1990 muutimme Airan pikkukaupunkiin. Sain vihdoin työtä sairaalasta ja elin innostavaa aikaa. Hoitohenkilökunnasta oli pulaa ja tein töitä, joihin koulutukseni ei olisi riittänyt. Olin jopa kätilö! Vastuu kauhistutti, mutta pidän haasteista. Iltaisin ahmin Suomesta tuomaani ja Addis Abebasta ostamaani ammatillista kirjallisuutta ja yritin oppia lisää.

Koska Airassa ei ollut kouluja, lähetimme 14-, 11- ja 8-vuotiaat lapsemme suomalaiseen kouluun toiselle paikkakunnalle. He asuivat siellä viikot suomalaisissa perheissä. Se tuntui silloin oikealta ratkaisulta, mutta nyt tekisin toisin: vanhempien ja lasten on hyvä olla yhdessä. Lapsetkin kokivat eron ikävänä. Nuorena äitinä ei ollut samaa ymmärrystä kuin mummina.

Seuraavana vuonna Etiopiassa puhkesi sisällissota. Olimme pahassa paikassa rintamalinjojen välissä. Lähtöpäätös takaisin Suomeen tehtiin nopeasti ja jouduimme pakkaamaan koko kodin yhden yön aikana. Päätiet oli suljettu, joten matkustimme sivuteitä pitkin. Se oli pelottavaa. Ehdimme onneksi pois alta ennen taistelujen yltymistä.

Suomeen asettuminen oli vaikeaa. Palasimme kesken lähetyskauden ja kotimme oli vuokralla. Akilla ei ollut töitä ja minun diakonin virassani oli sijainen. Oli lama-aika ja työllistyminen oli hankalaa.

Lasten piti luoda kaikki ystävyyssuhteet alusta. Etiopiassa teini-ikäiset ovat vielä lapsia, ja suomalainen teinikulttuuri tuntui vieraalta. Sopeuduimme pikkuhiljaa.

Kun lapset olivat lentäneet pesästä, Kansanlähetys pyysi meitä palaamaan Etiopiaan. Päätimme lähteä sinne vuonna 2003.

Maailma ja Etiopia olivat reilussa kymmenessä vuodessa muuttuneet paljon. Addis Abeba oli moderni kaupunki ostoskeskuksineen ja kaupunkijunineen. Etiopiassa oli uskonnonvapaus toisin kuin ennen vuotta 1991 ja ääri-islam nousussa. Nyt kulkuyhteydet ovat parantuneet ja jopa maaseudun ihmisillä on kännykät, vaikka köyhyys on yhä syvää.

Työskentelin Kansanlähetyksen esimiestehtävissä ja mieheni Lähetyksen ja Ulkoministeriön kehitysyhteistyöhankkeissa. Koulutuksen tukeminen on minusta parasta apua. Eräs Lähetykseltä koulustipendin saanut poika on Etiopian parhaita silmälääkäreitä ja toisesta tuli oikeusministeri.

Yksi suuri ilon aiheeni on ollut vuonna 2008 käynnistämäni Nuttu-hanke. Pyysin tuttuja Suomessa kutomaan keskosvauvoille sadekautta varten villanuttuja. Tavoitteena oli kerätä niitä 50. Sana projektista levisi ja siitä innostuttiin Suomessa. Nyt nuttuja on kerätty 130 000 ja niitä viedään moniin maihin.

Maailman muutosta kuvaa se, että tällä kertaa kävimme Suomessa joka vuosi ja pidimme yhteyttä lapsiin Skypellä. Ennen kirjoitettiin kirjeitä ja puheluihin oli varaa vain jouluna.

Paluu eläkepäiviksi Suomeen oli itsestään selvä, sillä täällä ovat lapsemme ja kuusi lastenlastamme. Suhde heihin syntyy vain yhdessä olemalla.

"Nyt Suomessa huomaan, että olen osittain etiopialaistunut."

Tulimme tänne heinäkuussa 2017. Toisin kuin sodan keskeltä lähtiessämme saimme nyt hyvästellä Etiopian ja ystävät rauhassa. Pakkasimme tärkeimmät muistot mukaan. Lentokoneessa ­tunsin haikeutta, mutta myös helpotusta. Ystäviä ja työtovereita tulisi ikävä, mutta heitä voimme palata tapaamaan. Työ antoi paljon, mutta oli käynyt myös raskaaksi.

Etiopiassa emme ikinä olleet sulautuneet täysin joukkoon: valkoinen iho erottaa ja kielii vauraudesta. Nyt Suomessa huomaan, että olen osittain etiopialaistunut

Etiopialaiset ovat huomaavaisia. He eivät kieltäydy suoraan – ”ehkä” tai ”huomenna” ovat tapoja sanoa ei. He eivät myöskään kimpaannu julkisesti, sillä suuttuva menettää kasvonsa. Toivon oppineeni Etiopiassa kärsivällisyyttä ja kykyä huomioida muut.

Työneuvotteluja edeltää Etiopiassa aina yhteinen ateria, ja tuttavia tervehditään kadulla kättelemällä ja kuulumiset perusteellisesti vaihtamalla. Suomeen palattuani kättelin aluksi jopa pankkivirkailijaa tiskillä. Se ihmetytti.

Etiopia tuo perspektiiviä kaikkeen. Vaikka elintaso kohosi Etiopiassa kohisten, myös elintasoerot kasvoivat. Kaupunkien laidalla ihmiset asuvat pahveista kyhätyissä kodeissa yllään pelkkiä riepuja. Kerjääviä lapsia on paljon ja vanhukset ovat ilman suvun tukea heitteillä. Opin vuosien varrella, ettei kaikkia voi auttaa. Kestävintä on tukea rakenteiden muutosta. Köyhyyden näkemiseen en silti tottunut koskaan.

Paluun jälkeen olimme Kansanlähetyksellä Suomessa töissä tämän vuoden helmikuuhun asti. Kerroimme seurakunnissa kokemuksistamme. Se oli keino käsitellä paluuta ja toi puuhaa päiviin. Todellinen muutos alkaa nyt, kun jäämme eläkkeelle.

Pidämme silmiä auki sopivaa avustusprojektia varten. Pienet asiat ilahduttavat: kotiovelta alkava metsä, uimahalli ja mökki. Kärsin lukupulasta vuosia, ja nyt kirjastot ovat ilo. Yhteys moniin ystäviin on säilynyt, ja he auttavat sopeutumisessa.

Mies haluaa matkustaa eläkkeellä, mutta minä nautin kotona olemisesta. Paikkani on nyt täällä."

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 6/2018.

Juttu on julkaistu ET-lehdessä 6/2018.

 

Pirkko

Tuppurainen

Syntynyt: 1953 Eurassa, jossa jälleen asuu.

Työ: Sairaanhoitaja,

diakonissa ja terveyden­hoitaja. Lähetystyön­tekijänä Etiopiassa 1981–87, 1990–91 ja 2003–2017.

Perhe: Aviomies, kolme lasta ja kuusi lastenlasta.

Harrastukset: Uiminen, lukeminen, käsityöt ja mökkeily.

Salatut elämät -ohjelman Seppo Taalasmaana tunnettu näyttelijä Jarmo Koski rakastaa leikkimistä ja ruuanlaittoa. Yksinäisinä hetkinä syntyy abstraktia taidetta. Juttusarjassa tuttu kasvo kertoo elämänsä tärkeistä numeroista.

2516 jaksoa

Esiinnyin tv-sarjassa Salatut elämät yhtäjaksoisesti 14 vuotta. Joukossa oli hyviä vuosia, mutta myös kyllästymistä.

Kun lopetin 2013, oli jännittävää päästä toteuttamaan itseään vapaammin taiteilijana. Tein dubbauksia eli jälkiäänityksiä ja vierailin eri teattereissa. Esitin muun muassa Mielensäpahoittajan pääosaa Porin teatterissa ja olin mukana Seinäjoen Kaupunginteatterin Kvartetti-näytelmässä.

Salattuja elämiä kuvataan minuuttiaikataululla. Vielä kaksi vuotta lähtöni jälkeen saatoin herätä yö- ja päiväunilta kauhun sävähdykseen: Pitäisikö minun nyt olla jossain? Olenko ehtinyt harjoitella vuorosanani?

3 lasta

Lapseni, joista nuorin on 30-vuotias, ovat elämäni tärkeimmät ihmiset. Kun he olivat pieniä, työskentelin lastenteatterissa, joten pääsin päivänäytösten jälkeen hakemaan heidät hoidosta ja koulusta. Laitoin heille ruokaa ja leikin heidän kanssaan. Leikkimiseen en ikinä kyllästy. Jos olin väsynyt, saatoin kertoa tarinan jäälautalla nukkuvasta isäjääkarhusta ja vetää lapset samalla lautalle nukkumaan. Välillä oli tietysti sukellettava meren syvyyksiin saalistamaan hylkeitä.

Lapset olivat usein mukanani teatterissa ja äänistudioissa. Kun dubbasin lastensarjoja kuten Alfred J. Kwakia ja Matkaa maailman ympäri, katsoin usein kotona piirrettyjä käsikirjoitus kädessä. Lasten kaverit olivat ihastuneita. "Teidän isällä on maailman mahtavin työ. Saa katsoa koko päivän piirrettyjä!"

22 astetta

En suostu uimaan, ellei vesi ole vähintään 22-asteista. Mitä sitä itseään kiusaamaan kylmässä järvivedessä. Kaukaa etelästä löytyy lämpimiä, kristallinkirkkaita vesiä, joskus niin suolapitoisiakin, että uimari pysyy pinnalla.

4 perusväriä

Olen nuoresta saakka maalannut paljon. Teen vesi- ja akryyliväreillä abstraktia taidetta. Maalaamisessa on minusta kyse oman mielenmaiseman hahmottamisesta. Rakastan yksinäisiä hetkiä, joiden aikana maalaan kankaalle sen, mitä mielessäni on. Se on vastapainoa sosiaaliselle näyttelijäntyölle.

Vuosia sitten istuin eräänä yönä keittiönpöydän ääressä ja huomasin, että tussini piirrosjälki näytti erityisen hyvältä vaalealla pöytälevyllä. Yön aikana luonnostelin pöytämme täyteen erilaisia kuvia. Kun muu perhe aamulla heräsi, oli selvää, että minun oli pestävä kuvat pois.

Nuoruudentöistäni on tallella enää yksi vuonna 1967 tekemäni öljymaalaus. Kaikki muut tuhoutuivat, kun kellariimme tuli vesivahinko.

8 hengen yleisö

Olen perheen kuopus, ja minulla on kuusi sisarusta. Totuin pikkupoikana viihdyttämään heitä ja vanhempiani.

Asuimme Keuruulla Otavan asuinalueella. Isäni työskenteli Otavan kirjapainossa latomon faktorina, ja me pääsimme mukaan järjestämään Otavan pikkujoulujuhlia lapsille. Siskoni kuuluivat järjestystoimikuntaan.

Kun ohjelmaan jäi tyhjä tila, sisareni ratkaisivat tilanteen työntämällä minut lavalle. "Puhut vaan niitä samoja höpöjuttuja, joita puhuit eilen illallakin", he käskivät. Vedin lonkalta oman stand up -esitykseni, jossa olin kaalimaan myyrä hyviä juuria etsimässä.

142 kopsautusta

Rakastan ruuanlaittoa, ja valmistan yleensä perheemme ruuat. Olen kokeileva kokki, en annostele mausteita mittalusikoilla. Tällä hetkellä olen innostunut sumac-nimisestä mausteesta.

Minulla on ruokaa laittaessani hassu tapa. Jos pilkon jotakin, lasken pilkkomiseen käytetyt veitsenkopsautukset. En yleensä muistele jälkikäteen niiden määrää, mutta veikkaan, että hyvään sipulikeittoon menee noin 142 kopsautusta.

Luulen, että tapa on peräisin lapsuudestani. Kun kävelin Otavantieltä Keuruun kirkonkylän kansakoululle, viihdytin itseäni yleensä laskemalla, kuinka monta askelta on haapapuiden luota suurelle kivelle ja montako sieltä koululle.

Artikkeli on julkaistu myös ET-lehden numerossa 15/2017.

Syntynyt: 1951 Imatralla. Asuu Helsingissä.

Työ: Näyttelijä ja käsikirjoittaja.

Perhe: Naimisissa, kolme lasta.

Harrastukset: Ruuanlaitto ja maalaaminen.