Antti Eskola oli Tampereen yliopiston sosiaalipsykologian professori reilut 30 vuotta. Hänen uusin teoksensa "Vanhuus - helpottava, huolestuttava, kiinnostava" ilmestyi juuri.
Antti Eskola oli Tampereen yliopiston sosiaalipsykologian professori reilut 30 vuotta. Hänen uusin teoksensa "Vanhuus - helpottava, huolestuttava, kiinnostava" ilmestyi juuri.

Sosiologian uranuurtaja Antti Eskola, 82, tarkkailee nyt uteliaasti itseään, kipujaan ja kapenevaa reviiriään. Samaa tekniikkaa hän suosittelee muillekin. – Poimi jokainen päivä ja anna vanhuuden roihuta!

Neljä ja puoli metriä. Se on Antti Eskolalle eräänlainen itsenäisyyden mitta. Tuo matka hänellä on vuoteesta vessaan, ja vielä se sujuu melko vaivatta.

Sitten kun se ei enää luonnistu, hän on valmis lähtemään. Jollei lopullisesti, niin ainakin hoidettavaksi.

– Vanhusten halua sinnitellä kotonaan liioitellaan, koska laitospaikkojen vähentäminen tulee yhteiskunnalle halvemmaksi. Toki minäkin kotonani viihdyn, mutta vain tietyin ehdoin.

Jo nyt Eskolan pitää joinakin päivinä oikein kamppailla, muutenkin kuin varpaankynsiä leikatessaan. Mutta luonnostaan utelias asenne auttaa sietämään vääjäämättömiä muutoksia.

– Tulipa tästä mielenkiintoinen vanhuus! 

Vaimo kadun toisella puolella

Tämä päivä ei ole ihan paras. Käsivarren hermosärky valvotti Eskolaa yöllä.

– Jossain vaiheessa huomasin, että vaimon ikkunassa palaa vielä valo. Soitin hänelle, että mene sinäkin nyt jo nukkumaan.

Eskolan vaimo Riti asuu omassa asunnossaan kadun vastakkaisella puolella. Pari on asunut erillään 1980-luvulta lähtien.

– Se taisi alkaa silloin, kun sain Suomen Akatemian tutkimusprofessuurin ja tarvitsin työrauhaa kotona. Oli siinä muutakin syytä, mutta olennaista on, että tämä järjestely toimii. Tapaamme melkein joka päivä. Enemmän minä käyn vaimoni luona kuin hän minun luonani, koska hänelle portaat ovat jo vähän vaikeita. Tässä talossa on seitsemän porrasta ennen kuin pääsee hissiin.

"Kun liikkuu rollaattorin kanssa, myöntää julkisesti raihnaisuutensa. 
Olennaista olisi iloita, että liike sentään jatkuu."

Portaiden välttely on karsinut myös paikkoja, joissa pari lounastaa yhdessä.

– Vasta viime aikoina olen tajunnut, miten paljon vammaisjärjestöt tekevät töitä myös vanhusten eteen.

Eskola uskoo, että naisilla kynnys käyttää liikkumisen apuvälineitä on suurempi kuin miehillä.

– Kun lähtee rollaattorin kanssa kadulle, samalla myöntää julkisesti raihnaisuutensa. Olennaista olisi iloita, että liike sentään jatkuu. On minullakin jo kävelykeppi, vaikken sitä joka päivä tarvitse.

Kaiken kaikkiaan Eskolan reviiri on kutistunut aika lailla siitä, mitä se oli vielä pari vuotta sitten, jolloin hän selvisi tunnin lenkistä pahemmin puuskuttamatta.

Vaarallisia sanoja

Eläkkeelle pääsy on monelle suuri helpotus ja vapautus. Niin se oli Eskolallekin. Nyt liki parikymmentä vuotta myöhemmin hän tunnustaa reilusti olevansa vanhus. Hän oikein ärsyyntyy senioreista ja muista kiertoilmauksista.

Turhanpäiväistä hänestä on myös Facebookissa roikkuminen, aurinkomatkat, golf ja kuntosalilla sätkyttely. Sen verran Eskola on aina tykännyt vinoilla, että myöntää nytkin provosoivansa.

– En minä muita moiti, käyttäkööt aikansa miten lystäävät. Ajankäyttöä suurempi murhe on tämä yleinen vanhuksiin liittyvä harha, että olemme harmaata massaa, joko laitokseen säilöttyjä surkimuksia tai kohti auringonlaskua kaasuttavia prätkävaareja. Erityisesti viime aikoina on korostunut tuo toimeliaisuutta ja suorituksia ihannoiva kulttuuri.

Varsinkin ilmaus "onnistunut vanhuus" saa Antti Eskolan poistamaan varmistimen pistoolistaan.

– Siinä on se ikävä kääntöpuoli, että kaikki eivät onnistu, ja joku vakavasti sairas voi tuntea itsensä ihan luuseriksi.

Eskola muistuttaa, että mielikuvilla ja käyttämillämme sanoilla on paljon suurempi merkitys kuin joillakin vanhusten oloja mittaavilla tutkimuksilla. Lisäksi joillekin tahoille vanhukset ovat vain kasvava bisnes. Irvokkaimpia ovat niin sanotut vanhusten palvelutuotteet, joissa jokainen yöllinen vessareissukin on hinnoiteltu erikseen.

Päästä meidät pahasta

Onnellisuudesta puhutaan paljon, mutta Eskolan mielestä tärkeintä on vähentää kärsimystä.

Juuri sitä hän toivoo myös omalle osalleen – ettei häntä jätetä heitteille kotiin eikä kipuihin. Tuttu lääkäri lupasi taannoin kirjoittaa Eskolalle sellaiset lääkkeet, joilla pääsee pois, jos tilanne vaatii.

– Jo ajatus rauhoittaa, vaikken semmoisia lääkkeitä tarvitsisikaan.

Eskola puhuu ärhäkästi vanhuudesta. Kuolemasta hän puhuu valoisasti.

Sitäkin hän kertoo pohtineensa, miten tekisi itsemurhan.

– Kaikkea sopii pohtia. Raamattu ei muuten missään kohtaa pidä itsemurhaa syntinä.

Eskola puhuu ärhäkästi vanhuudesta, mutta kuolemasta hän puhuu suorastaan valoisasti. Kaiken muun filosofoinnin ohella mies on kirjannut talteen hoitotahtonsa ja sen, millaiset hautajaiset hän haluaa. Muistovärssynkin hän on miettinyt valmiiksi.

Turhaa syyllisyyttä

Iän myötä ihminen alkaa luonnostaan kääntyä sisäänpäin, omaan maailmaansa. Moni aiemmin tärkeä asia alkaa tuntua turhalta ja epäkiinnostavalta. Elämään tulee uusia arvoja ja merkityksiä.

Eskola tunnistaa tämän tarpeen ja tietää, että vanhuksen vetäytyvä käytös koetaan usein ongelmaksi.

– Sitä jarruttelevat niin vanhustyöntekijät kuin omaisetkin. Usein ihminen itsekin saattaa tuntea syyllisyyttä.

Eskolan mielestä vanhukset kuormittavat itseään monella muullakin turhalla.

– Menneistä asioista kannetaan syyllisyyttä, vaikka se jos mikä on turhaa. Toki minullakin on pyörähtänyt mielessä monta laiminlyöntiä alkaen siitä, että olisin voinut olla enemmän avuksi äidilleni. Pientilan emäntänä hän joutui tosi koville. Turha minun on sitä enää katua.

Pariskunnan muisti

Moni vanhus häpeilee sitä, ettei muisti pelaa enää niin kuin ennen.

– Ihan turhaa! Maailma on niin täynnä tarpeetonta tietoa, että suuren osan siitä voi sivuuttaa ilman suurempaa vahinkoa.

Eskolan muisti on hänen omasta mielestään vielä "kohtuullinen". Vaimo taas säilyttää mielessään paljon sellaista, jota puoliso ei ole muistanut koskaan, kuten sukulaisten merkkipäivät.

– Parisuhteessa elävien pitäisi entistä paremmin hyödyntää heidän yhteinen muistinsa. Toki me vaimoni kanssa edustamme muutenkin sitä ikäpolvea, jolle tietynlainen työnjako perheessä on ollut selvyys.

Eskola ymmärtää niitä miehiä, joille ajokortin lähteminen on kolaus itsetunnolle.

Ajatus elinikäisestä oppimisesta on Eskolasta aika rasittava. Kyllä ihminen oppii ja muistaa, kun jokin todella kiinnostava asia ensin virittää hänen tarkkaavaisuutensa.

– Tässä iässä sellaisia asioita on yhä vähemmän. Tosin oma isäni muisti ja näki loppuun asti juuri ne asiat, jotka halusi, esimerkiksi lihan hinnat.

Antti Eskola itse oli reilu vuosi sitten muistitestissä uusiessaan ajokorttinsa. Tavallaan se oli myös eräänlainen miehuusriitti, jonka hän läpäisi.

– Olen vielä kelpo pakkaus, ja siihen sävyyn olen asiasta muille vihjaillut.

Mikään automies hän ei ole koskaan ollut, lähinnä mökille on tullut ajeltua, mutta nyt hän ymmärtää paremmin myös niitä miehiä, joiden itsetunnolle on suuri kolaus, kun ajokortti lähtee.

– Vaikka ihminen kävelee vaivalloisesti, auton ratissa hän voi vielä kokea saavansa elämästä kunnon otteen. Täältä tullaan!

Verukkeita omaisille

Kaikella on aikansa, ja siihen Eskola suhtautuu nykyisin tyynesti.

– Jyrkällä rinnetontilla seisovasta mökistä voin kohta luopua. Se ole enää se mökki, millaisena minä sen parhaiten muistan, kolmen sukupolven kohtauspaikka. Nyt se on vain rantatontti, jossa minä joskus yksin kökötän.

Eskolan lapset ja lapsenlapset asuvat Tampereella ja käyvät säännöllisesti katsomassa isäänsä ja isovanhempaansa.

"Ei tämmöinen hämäläinen jäärä voi sanoa,
että tules kahville, olisi kiva jutella."

–Silti tunnen usein yksinäisyyttä. Tyttärelleni saatan sanoa, että tule auttamaan minua pyykkien kanssa tai varmistamaan, että verkkopankin maksut menevät oikein. Tavallaan ne ovat sellaisia verukkeita, esitän avuttomampaa kuin olen. Ei tämmöinen hämäläinen jäärä voi sanoa, että tules kahville, olisi kiva jutella.

Muuten hän ei halua kasvattaa omaistensa velvollisuuksien määrää yhtään enempää. Saati, että kuvittelisi saavansa lapsestaan omaishoitajan.

– Ei, ei missään tapauksessa! Ihan mahdoton ajatus, vaikka passiivinen pätkä vieraiden armoillakaan ei houkuta.

Eskola arvostaa omaishoitajien tärkeää panosta yhteiskunnassamme, mutta monet sankaritarinat omaishoitajien arjesta ovat hänen mielestään vain omanlaistaan sosiaalipornoa, jossa potilaan yksityisyys repäistään kaikkien katsottavaksi.

Rattoisa seura ja viini

Voimien hiipumisesta huolimatta Eskola kaipaa vielä silloin tällöin entisiä seurapiirejään.

– Erään kollegan aloitteesta meidän 1930-luvulla syntyneiden professorien piti kokoontua säännöllisesti lounaalle. No, pariin kertaan se jäi, kun aina joku unohti, kaatui tai muuta vastaavaa.

Jos jossain on vanhuuden viisautta,
niin armollisuudessa omaa menneisyyttä kohtaan.

Noin muuten Eskola myöntää viihtyneensä ravintoloissa ja viinilasin ääressä paljonkin.

– Elämäni ei ole ollut erityisen terveellistä, mutta katumaan en rupea. Jos jokin nykyinen vaivani on seurausta elämän nautinnoista, kyllä se on sitten ollut sen väärti.

Jos jossain on vanhuuden viisautta, niin armollisuudessa omaa menneisyyttä kohtaan.

Eskola kuvailee hauskasti omia niin sanottuja sivupersooniaan. 1950-luvun koulupojasta itsessään hän on ruvennut vanhemmiten oikein tykkäämään, vaikka katsoikin viisaimmaksi hävittää vinttikamarissa kirjoitetut päiväkirjat. 1970-luvun hahmoaan, äärivasemmiston ykkösproffaa hän vieroksuu.

Tästä huolimatta hän kannustaa kaikkia muistelemaan tekemisiään rennosti, sillä muistot auttavat korjaamaan sitä, miten vanhuutensa nyt näkee.

– Tärkeää ei ole, että kaikki muistot ovat kirjaimellisesti totta. Pikku liioittelu voi toimia vielä paremmin.

Väsymys voi olla rooli

Vanhuudessa on paljon kaunista ja kiinnostavaa, niin kuin hangessa sitkeästi törröttävässä ohdakkeessa.

Eskola kokee yhä vahvemmin olevansa osa luonnonkiertoa, vaikka nuorempana hän pöyhkeili ihmisen ylivertaisuutta. Nyt hän tuntee olevansa eläinten ja kasvien kanssa samanlainen kuolevainen.

Huolet ja pelot kuuluvat vanhuuteen.
Niitä on vain opittava sietämään.

Kuolemattomuus olisi Eskolasta tosi tylsää.

– Elämän ainutlaatuisuus ja vastuullisuus syntyy juuri siitä, että aikamme täällä on rajoitettu.

Maineikas käyttäytymistieteilijä tuntee nahoissaan, että huolet ja pelot kuuluvat vanhuuteen. Niitä on vain opittava sietämään.

– Yritän Tuntemattoman sotilaan Hietasen tavoin vihjailla olevani "tavallise surutoinen poika", vaikka todellisuudessa en osaa heittää huoliani, vaan ne varjostavat joka päivää. Näin vanhalle merkitsee paljon myös se, miten läheiset voivat.

Eskola on harrastanut ikänsä nyrkkeilyä ja kokee saaneensa lajista paljon ideoita ja voimaa vanhuuden taisteluihin. Kipu kuuluu asiaan.

– Aina välillä on hyvä kysyä, mitä kuvittelee elämän luvanneen. Ei ainakaan ruusutarhaa. Silti jokaisesta tyhjästäkin päivästä voi löytää merkityksellistä, kun jaksaa säilyttää uteliaisuutensa. Jos ei muuta, tutkin kuolinilmoitukset: löytyykö ketään kivaa kuollutta.

Aamulehden, Helsingin Sanomat ja Tieteessä tapahtuu -lehdet Eskola lukee tarkkaan, mutta maailmantila ei häntä enää niin palavasti kiinnosta.

Yhteisyydentunne menneiden ja tulevien sukupolvien kanssa on sen sijaan vahvistunut.

85-vuotiaana kuolleen isänsä ja 75-vuotiaana kuolleen pikkuveljensä vanhuuden hän arvelee olleen jollakin tapaa nykyistä seesteisempää. Maalaiskulttuurissa vanhuksen väsymys ei ollut periksi antamista vaan sallittu asia.

"Tyhjällä torilla tunnen päivieni painon."

– Toki väsymykseen vetoaminen voi olla myös rooli, sosiaalinen peli, jonka varjolla vanhus voi vetäytyä hankalaksi kokemastaan tilanteesta. Myönnän käyttäväni sitä tekniikkaa joskus itsekin.

Kun Antti Eskola makailee harmaalla sohvallaan, hän näkee isoista ikkunoistaan vain taivasta. Tammelan tori sykkii kivenheiton päässä.

– Joskus menen torille, kun myyjät ovat jo poistuneet, ja istahdan tukevalle toripöydälle. Paljon käytetty latinankielinen ilmaus carpe diem suomennetaan usein ’tartu hetkeen’. Sananmukaisesti se tarkoittaa kuitenkin ’poimi päivä’. Tyhjällä torilla tunnen päivieni painon.

Artikkeli on alun perin julkaistu ET-lehden numerossa 15/2016.

Antti Eskola

Syntynyt: 1934 Urjalassa. Koti Tampereella.

Työ: Tampereen yliopiston sosiaalipsykologian professori reilut 30 vuotta. Kirjoittanut oppikirjoja ja lukuisia muita teoksia, joissa esittää valtavirrasta poikkeavia näkemyksiä. Uusin kirja, Vanhuus – helpottava, huolestuttava, kiinnostava, ilmestyi juuri.

Perhe: Vaimo, poika ja tytär sekä kaksi lapsenlasta.

”Tossukokemus ei lannistanut minua. Yhden epäreilun opettajan lisäksi minua opetti ainakin kuusi reilua”, kirjoittaa ET:n päätoimittaja Katriina koulumuistoistaan.

Pelkäsin ala-asteella käsityönopettajaani. Hän oli ankara, hyvin uskonnollinen ja lapsen silmissä tietenkin ikivanha. Hän otti minut silmätikukseen.

Kovimmalle jouduin eräänä syksynä, kun neuloimme tossuja. Veimme oppitunnilla kukin vuorollamme opettajalle työn nähtäväksi. Hän istui opettajanpöydän takana, ja me tyttöset odotimme jonossa vuoroamme.

Muistan vieläkin opettajan kahvinhajuisen hengityksen, ärsyyntyneet liikkeet hänen napatessaan tossuntekeleen käsistäni ja tossujen ruman vihreän langan. Muiden edistymistä hän kehui vuolaasti, mutta minun silmukkani olivat aina liian tiukkoja tai liian löysiä. Taisivat ne ollakin. Ainakaan hyvällä mielellä en niitä neulonut.

Äitini auttoi iltaisin lisäämään työhön muutamia kerroksia, ja valmistuivathan tossut lopulta. Paria niistä ei kuitenkaan koskaan tullut. Toinen tossuista jäi toista rutkasti pienemmäksi.

Tänä keväänä näin käsityönopettajani televisiossa. Putous-viihdeohjelman hahmo Ansa Kynttilä oli kuin ilmetty opettajani. Ei liene sattumaa, että tyrannimainen opettaja nousi ohjelman toiseksi suosituimmaksi hahmoksi. Hänenlaisensa moni muistaa lapsuudestaan, varsinkin jos on sellaisen käsiin joutunut.

Lankoja ja virkkaus­ohjeita olen ostanut jo varastoon.

Keväisin pidettävät luokkakokoukset ovat mainio tilaisuus käydä yhdessä läpi mukavia ja ikäviä koulumuistoja vuosikymmenten jälkeen. Huonoille kokemuksille voi usein jo nauraa, mutta jäljen ne ovat varmasti jättäneet.

Tossukokemus ei lannistanut minua. Yhden epäreilun opettajan lisäksi minua opetti ainakin kuusi reilua, ja kaikkiaan minulla on kouluvuosista mukavat muistot.

Myöhemmin neuloin ja virkkasin mielelläni ja ompelin itselleni jopa paitoja ja housuja. Nyt käsityöt ovat jääneet, mutta kunhan aikaa löytyy, tartun taas koukkuun. Lankoja ja virkkaus­ohjeita olen ostanut jo varastoon.

Kevään valoa käsitöihin ja askareihin!

Katriina, päätoimittaja
katriina.palo-narhinen@sanoma.com

Teksti on pääkirjoitus ET-lehdestä 8/2018.

qwertyuiolkjhgfd Satunnainen n...

Pääkirjoitus: "Huonot koulukokemukset naurattavat nyt, mutta jäljen ne kyllä ovat jättäneet"

Mutta millaisia traumoja tuollaiset hirviö opettajat ovat jättäneet lapsiin? Montako elämää he ovat tuhonneet? Kaikki eivät ole yhtä onnekkaita kuin armoitettu päätoimittaja, joita opettaja ei onnistunut lannistamaan. Itse asiassa, koko päätoimittajan kirjoituksen pointti jäi epäselväksi minulle. Päätoimittajakin voisi miettiä miksi koko teksti on kirjoitettu? Onko tuossa jotain järkeä? Minulle ainakin jäi mielikuva että jutun ainoa pointti on se että päätoimittajakin sai jotain aikaan. Vai...
Lue kommentti

Vierailulla Intiassa ET:n kolumnisti Minna Lindgren törmäsi kysymyksen: ”Miten täydellistä yhteiskuntaa voi vielä kehittää?”

Vietin viisi päivää Intian Jaipurissa kirjafestivaalilla, joka kerää vuosittain yli 80 000 hengen yleisön. Kuudessa suuressa teltassa käytiin etupäässä englanniksi keskusteluja kirjojen nostamista aiheista, eikä Euroopasta tuttua markkinahumua näkynyt. Eniten puhutti identiteetti. Mille se rakentuu, kun kotimaa ja kieli eivät enää ole pysyviä seikkoja? Olin kaukana Suomesta, henkisesti vielä kauempana kuin fyysisesti. Meillä ministerit uskovat, että kansalaisuuden voi päätellä ulkonäöstä.

Kirjailijat kuljetettiin autolla hotellilta festivaalille varhain joka aamu. Liikennettä hidastivat ruuhka, ajotyyli ja eläimet, kuten kameli, villisika ja lehmä. Koska reitti kulki läpi kaupungin, saimme päivittäin vilauksen suurkaupungin väestöstä.

Huonoimmassa asemassa olevat heräilivät kadulla. Lapset ja aikuiset keräsivät roskia sytyttääkseen nuotion. Hieman paremmin meni niillä, jotka kömpivät ulos pahvimajoista. Vielä onnekkaampia olivat jätepellistä hökkelinsä kyhänneet. Vasta näiden jälkeen päästiin länsimaisittain ajatellen kurjaan kaupunginosaan, keskelle rähjäisiä betonitorneja. Lopulta tulimme festivaalialueelle palatsiin, jonka omistaja, herra Diggi, antoi kotinsa tapahtuman käyttöön.

Eräällä ajomatkalla tutustuin intialaiseen feminististä kirjallisuutta kustantavaan naiseen, joka esitteli maanviljelijöiden leskien elämästä kertovaa kirjaa. Intiassa ei ole maataloustukia, ja vuosittain yli 10 000 viljelijää tekee itsemurhan menettäessään sateen tai tulvan takia satonsa. Jäljelle jäävät lesket, jotka jatkavat työtä ja perhe-elämää. Ystäväni sanoi, ettei voi tulla Suomeen. ”Masentuisin”, hän hymähti väsyneesti. Intiassa feminismin tavoitteet ovat totisesti toiset kuin Suomessa.

Meille yhteiskunta ei ole koskaan valmis.

Me viisi pohjoismaista kirjailijaa herätimme uteliaisuutta. Yhteiskuntakriittiset murha- ja rikoskirjat tunnettiin, ja minun kirjani niputettiin osaksi Nordic Noiria. Meiltä kysyttiin, miksi onnellisissa maissa kirjoitetaan romaaneja ikävistä asioista. Selitimme, että pohjoismainen hyvinvointi perustuu jatkuvalle kritiikille. Meille systeemi ei ole koskaan valmis. Voitamme Pisa-kisan ja panemme peruskoulun remonttiin.

Intian näkökulmasta yhteiskuntamme ovat täydellisiä. Meillä tasa-arvo on totta. Sukupuoli, vanhemmat, uskonto tai kieli eivät lukitse ihmisen kohtaloa. Ilmainen koulutus, maksuton terveydenhoito, sananvapaus, puhdas ilma ja vesi. Ei korruptiota, ei järjestäytynyttä rikollisuutta. Mitä vielä voi toivoa?

Yleisöni oli kiinnostunut yli 90-vuotiaiden suomalaisten satiirisista seikkailuista. Kuolemastakin puhuimme. Kun meillä kuoleva vanhus siirretään kotoa sairaalaan, Intiassa tehdään toisinpäin. Kotonahan ihmisen kuuluu kuolla.

Kirjoistani intialaiset ymmärsivät oleellisen: hyvinvointi synnyttää itsekkyyttä.

Toimittaja ja kirjailija Minna Lindgrenin kolumni on ilmestynyt ET-lehdessä 8/2018.

olio

Minna Lindgren: ”Hyvinvointi synnyttää itsekkyyttä”

Hyvinvointi synnyttää itsekkyyttä niin kauan kuin itsekkyys on ihmislajin perusvire. Vauraan on helpompi toteuttaa itsekkyyttään kuin köyhän, jonka köyhyys pakottaa ottamaan muutkin huomioon. Ilman yhteisöä köyhä kärsii enemmän ja kuolee kurjasti, ilman yhteisöä rikas (pohjoismaalainen) ostaa rahalla tarvitsemansa palvelut ja turvallisuuden. Olisipa hienoa, jos ihmiskunta kokisi tässä evoluutioharppauksen, sillä silloin pohjoismainen yhteiskuntamme todellakin olisi lähellä paratiisia. Nyt se on...
Lue kommentti