Minna Lindgren on toimittaja ja kirjailija.
Minna Lindgren on toimittaja ja kirjailija.

Diginatiivit ovat kasvaneet lapsesta älykoneiden maailmaan. Heissä on tulevaisuus. Kiihtyvästi kehittyvä teknologia muuttaa ihmistä, ja siksi nämä alle 20-vuotiaat näyttävät olevan yhteiskunnan eliittiä. Heille uuden opettelu on luontevampaa kuin meille, jotka olemme kahlanneet lankapuhelimesta ja kirjoituskoneesta automaattisen puhelinvastaajan ja sähkökirjoituskoneen kautta sosiaaliseen mediaan ja kosketusnäyttöön. Ilmeisesti maailma on valmis, kunhan kaikista yli 20-vuotiaista päästään eroon.

”Tosiaan, voiko 92-vuotiaalla edes olla pankkitiliä?”

Vanhus- ja lähimmäispalvelun liiton Ikäteknologiakeskus julkaisi kesäkuussa laajan kyselyn iäkkäiden pankkikokemuksista. Kysely oli tehty tietysti netissä, joten käsinkirjoitettujen lomakkeiden osuus jäi pieneksi. Lomakkeita oli saanut täytellä pankkikonttoreissa, jos oli sattunut sellaisen löytämään ja onnistunut tunkeutumaan sisään. Kysely tehtiin 65–89-vuotiaille. Sillä tosiaan, voiko 92-vuotiaalla edes olla pankkitiliä?

Vaikka kyselyn toteutuksessa oli puutteita, tulokset olivat pysäyttäviä. Alle puolet eläkeikäisistä käyttää älypuhelinta, joka on kaiken olemassaolon lähtökohta Suomessa. Ensi vuonna verkkopankkiin pääsee vain älypuhelimella tai erikseen tähän tarkoitukseen myytävällä koneella. Useimpiin sovelluksiin tunnistaudutaan pankkitunnuksilla.

”Eläkeikäiset kaipaavat apua pankkiasioissa.”

Eläkeikäiset kaipaavat apua pankkiasioissa, ja usein apu saadaan lapsenlapsilta. Kasvava ongelma on taitojen ruostuminen oman ikääntymisen ja uusiutuvien sovellusten sekamelskassa: ’Selviydyin kaksi vuotta sitten, en enää.’ Pankit ovat mielestään 24/7 läsnä asiakkaiden apuna – netissä. Jos sähköinen asioiminen tuottaa vaikeuksia, pankki suosittelee edunvalvojan hankkimista.

Minulla on diginatiiveja kotona joka sohvalla. He käyttävät taitavasti älylaitteita ja löytävät loputtomiin tubettajia, musiikkia, pandavideoita, pelejä ja sosiaalisia alustoja arkensa ratoksi. Ongelmat alkavat, kun diginatiivi tulee täysi-ikäiseksi ja hänen on itse hoidettava asiansa.

Kännykkään kiinni kasvanut ylioppilas on itkun partaalla, kun hänen pitäisi katsoa laboratoriotulokset Omakanta-palvelusta, muuttaa veroprosenttia, hankkia nettipankkitunnukset, ilmoittaa passi kadonneeksi tai tehdä mitään virallisen sävyistä netissä. Hän jätti jopa ihailemansa artistin konsertin väliin, koska lipun ostaminen vaati rekisteröitymistä, tunnuksia, salasanoja ja koodeja myyjän ja pankin sovellusten lisäksi sähköpostissa ja tekstiviesteillä. ’Sikatyhmää.’

”Asiakas tekee tuntikaupalla 'palvelun' parissa työtä, joka ei hänelle kuulu.”

Nuorisolle älylaitteet ovat viihdettä. Mutta digitaalisesta yhteiskunnasta on viihde kaukana. Jokainen viranomaisen, työnantajan, lippupalvelun, matkatoimiston, bussin ja pankin sovellus on käyttäjälle kirous, olipa käyttäjä minkä ikäinen tahansa. Asiakas tekee tuntikaupalla ”palvelun” parissa työtä, joka ei hänelle kuulu. Yhä useampi turhautuu, ahdistuu ja luovuttaa.

Pitäisikö uskoa pankkeja ja hankkia jokaiselle täysi-ikäisille edunvalvoja?