Kuvat
Jouni Porsanger
Alkoholi on lähes jäänyt Kari Väänäsen elämästä, mutta sikarit tarjoavat  nautiskeluhetken. Kotona saa tuprutella vain takan edessä.
Alkoholi on lähes jäänyt Kari Väänäsen elämästä, mutta sikarit tarjoavat nautiskeluhetken. Kotona saa tuprutella vain takan edessä.

Kari Väänänen on sopinut tapaamisen taivaaseen. Ennen sinne menoa hän on elänyt niin paljon, että katua ei tarvitse.

Kari Väänänen tietää, millainen taivas häntä odottaa.

– Siellä on valkoisella pöytäliinalla peitetty pöytä. Sen pöydän ympärille mahtuvat kaikki, hyvät tyypit ja parhaat tarinaniskijät. Kauneimmat misut antavat ja saavat. Iloinen puheensorina ei koskaan vaimene eikä juotava lopu. Koko ajan on nousuhumala. Sellainen on minun taivaani.

Mutta ennen taivasta on elettävä.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Entiset kiireet

Aamupäivä on Kemijärvellä lopuillaan, kun Kari Väänänen, 69, avaa silmänsä, venyttelee ja tavoittelee vielä viimeisiä unia.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Talo on hiljainen. Vänän neljä lasta kolmesta liitosta ovat aikuisia, kuopuskin 18-vuotias.

Eläkeläisellä ei ole kiire. Töitä on tullut tehtyä sen verran, että omatunto ei kolkuta myöhäisestä heräämisestä.

Takana on rooleja 120 elokuvassa Rosson italialaisesta palkkatappajasta Tuntemattoman sotilaan luutnantti Lammioon. Näytelmärooleja on melkein yhtä paljon. Lisäksi ohjauksia ja käsikirjoituksia, professuuri Teatterikorkeakoulussa ja muutama vuosi teatterinjohtajana.

Nyt aamukahvihetki voi kestää pari tuntia. Kari istuu terassilla, tupruttelee sikaria ja tuijottelee Kemijärven aaltoja. Vilkku-koira pitää vaitonaisena seuraa.

– Kun istun hiljaa, luonto tulee lähelle. Porot, linnut ja oravat viihtyvät täällä. Ilveskin on jolkotellut.

En ole koskaan suorittanut elämää. Olen mennyt vaiston varassa.

Tällaisesta rauhasta ei ollut tietoakaan, kun Kari nuorena miehenä valloitti Helsingin yöelämää. Kulttuurikapakoissa opittiin nopeasti tuntemaan se Väänänen, Vänä. Naistenmies ja uupumaton juhlija.

– En ole koskaan suorittanut elämää. Olen mennyt vaiston varassa. Se on vienyt minut esimerkiksi asumaan Brasiliaan.

– Joskus Vilkku on vaimon mukana kolme viikkoa Seinäjoella. Silloin on välillä enemmän ikävä Vilkkua kuin vaimoa, Vänä sanoo.

Vänässä on kuitenkin ollut aina myös toinen puoli. Kyösti-isä oli koulutukseltaan upseeri ja isän äiti opettaja. He istuttivat nuoreen Kariin vahvan velvollisuudentunnon. Se on ohjannut tekemistä joskus liikaakin.

Kun Kauas pilvet karkaavat -elokuva näytettiin Cannesin filmijuhlilla vuonna 1996, muut elokuvantekijät olivat paikalla juhlimassa, mutta Vänä Suomessa. Teatterikorkeakoululla oli palaveri, jota hän ei kehdannut perua tai siirtää.

– Oli sekin saatana. Kerran elämässä olisi ollut mahdollisuus päästä punaiselle matolle Cannesissa, ja minä istuin jossain jonninjoutavassa kokouksessa Helsingissä.

Vänä hiljenee. Katse hakeutuu taivaanrantaan.

– Olisi sitä kai vähemmälläkin pingottamisella pärjännyt.

Elämän ja kuoleman päivä

Kuolema lyöttäytyi Karin elämään jo ensiparkaisusta. Syksyllä 1953 Kari autettiin maailmaan keisarileikkauksella. Samalla hetkellä Karin isä tappoi miehen.

Kyösti Väänänen oli silloin nuori rajavartioston vänrikki. Moni hänen vanhemmista upseeritovereistaan oli käynyt läpi sodan ja saanut siitä sieluunsa haavan, jota lääkittiin usein viinalla.

Samalla hetkellä isä tappoi miehen.

Syyskuisena päivänä humalainen kapteeni oli alkanut räiskiä konepistoolilla varuskunta-alueella kohti ihmisiä. Kyösti Väänäselle annettiin määräys ampua kapteeni.

Luoti osui keskelle rintaa. Samaan aikaan syntyi Kari.

– Olen joskus miettinyt, sainko elämän vaihdossa tuolta isäni ampumalta, sodan runtelemalta kapteenilta.

Matti ja Vänä, paita ja perse

Mielikuvitusmaailma veti Vänän teatteriin. Teatterikorkeakouluun hän pääsi suoraan lukiosta vuonna 1973.

Jo ensimmäisellä viikolla iski paniikki. Kurssikaverit olivat teatterisukujen kasvatteja tai rutinoituneita harrastajanäyttelijöitä.

Nuorena murentunut itsetunto teki syksystä kamalan.

– Mietin, mitä tällainen pikkupaska tekee tässä joukossa. Kaikki muut olivat taitavia ja hyvännäköisiä, minä tyhmä, ruma ja lahjaton.

Kaupungin yössä Karin ympärillä pörräsi naisia, mutta edes se ei saanut itsetuntoa kohenemaan.

– Luulin, että pörräys on ihan normaalia. Vasta jälkikäteen kuulin, että moni nainen pitikin minua erityisen viehättävänä. Ei se tullut mieleenikään.

Tukea tarjosi kurssikaveri Matti Pellonpää. Siinä missä Vänä oli hermostunut ja kireä suorittaja, Matti oli boheemi luonnonlapsi. ”Tätä ei kukaan muista sadan vuoden päästä”, oli Matin vakiotokaisu pieniin mokailuihin.

Kahdenkymmenen vuoden ajan Vänä ikävöi Matti Pellonpäätä joka päivä.

– Matti oli sielunveljeni. Olimme paita ja perse, samalla aallonpituudella aina. Matti sai minut hiljalleen hyväksymään itseni. Vaihdoimme tyttöystäviäkin lennosta, eikä mikään tullut väliimme. Yhden ainoan kerran Matti suuttui minulle: silloin, kun olin voittanut hänet seitsemän kertaa peräkkäin Trivial Pursuitissa.

Viimeisen kerran miehet puhuivat yöllä Vänän ja Susanna Roineen häiden jälkeen vuonna 1995. Matti oli ollut bestman. Tietenkin.

Muutama päivä myöhemmin Matti Pellonpää kuoli syntymästä asti potemaansa sydänvaivaan. Hän oli 44-vuotias.

–  Kahdenkymmenen vuoden ajan ikävöin Mattia joka päivä. Lohtua toi, kun ajattelin, että Matti ei ole kuollut, hän ei vain juuri nyt ole tässä.

Kun ikävä hiljalleen hellitti, Vänän mieleen hiipi toisenlainen suru: olenko unohtamassa rakkaan ystävän?

Kuolema ei pelota

Vänä sanoo, ettei osaa kuolemaa pelätä. Eletty on täysillä, monenkin elämän edestä, ja jokainen polku on tallattu.

–  Olen jutellut monen sairaanhoitajan kanssa. He sanovat, ettei mikään tunnu niin pahalta kuin ihminen, joka viimeisinä hetkinään alkaa katua elämätöntä elämää. Asioita, jotka olisi pitänyt tehdä ja kokea. Minulla ei ole mitään kaduttavaa. Olen tehnyt kaiken ja enemmän.

Kun kuoleman aika joskus tulee, Vänä tietää, minne hän menee.

–  Sovimme Pellonpään Matin kanssa, että toinen odottaa taivaassa ensimmäisessä baarissa vasemmalta ja siellä ensimmäisessä pöydässä oikealta. Kun menen siihen baariin sisään, Matilla on edessä kossuvissy. Minulle hän on tilannut koskenkorvasnapsin ja oluen valmiiksi. Siemaisen juomaa. Sitten alamme jutella ja odotella muita pöytään.

Jutun voi lukea kokonaan ET-lehden numerosta 19/2022. Tilaajana voit lukea jutun myös täältä. Jos et ole vielä tilaaja, kokeile Digilehdet.fi-palvelua.

 

Kari Väänänen

  • Syntynyt Ivalossa 1953. asuu Kemijärvellä.
  • Perhe Vaimo Terhi, neljä aikuista lasta.
  • Eläkkeellä. Näyttelijä, ohjaaja, käsikirjoittaja. Entinen Teatterikorkeakoulun professori ja Rovaniemen teatterin johtaja.
  • Näyttelee Mielensäpahoittaja Eskorttia etsimässä -elokuvassa. Elämäkerta Vänä elävänä (Docendo) ilmestyi 5.10.
Sisältö jatkuu mainoksen alla