Entinen ikivanhuus voi tarkoittaa jopa vuosikymmenten iloa itselle ja ympäristölle, ET:n kolumnisti Teemu Keskisarja muistuttaa muutoksista suomalaisten elämässä.

Kirkonkirjoja tutkiva kaverini Ilkka vinkkasi löydöstä, joka pistää ajattelemaan, että ikä todella on pelkkä numero.

Erään 38-vuotiaan vainajan virallinen kuolinsyy oli ”vanhuus”. Tämä lienee ennätys, mutta viisissäkymmenissä ”vanhuuteen” kuolleita esivanhempia piisaa jokaisessa suvussa ja pitäjässä. Vielä 1800-luvulla kehon romahdus vaikutti luonnolliselta iässä, jossa nykyihmiset rientävät kukkeimmillaan.

Suomalaisten elinajanodote oli 1800-luvulla 40 vuoden kieppeillä. Sen painoi alas valtava lapsikuolleisuus, ei vanhuuden harvinaisuus tai lyhyys. Vanhuksia oli melkoisesti, koska vanhuus alkoi niin varhain.

Ilman huippugeenejä, poikkeuksellisen terveellistä huushollia ja tuuria tapaturmien välttämisessä ei nelikymppinen suomalainen ollut läheskään teräkunnossa. Vanhuuden merkit näkyivät jo teineissä. Puutostilojen takia hampaat putoilivat ja mätänivät jokseenkin jokaiselta. Siitä aiheutuivat paitsi jomotukset ja tulehdukset, myös vellin litkimisen pakko. Paloviina oli paras kipulääke, mutta sivuvaikutukset eivät ketään ainakaan nuorentaneet.

Kirurgien ja kiropraktikoiden tulevia hommia hoitelivat kansanparantajat parhaan kykynsä mukaan eli huonosti. Pollenpotku polvilumpioon, rusahdus selässä tukkia nostaessa tai akillesjänne poikki ojan yli harpatessa, ja ”työura” oli taputeltu. Raakki mikä raakki, ei siitä enää kalua saanut.

Säätyläiset vanhenivat rahvaan tavoin, koska ”uusia alkuja” ei irronnut rahallakaan. Lääkärikonstit ja apteekkien rohdot olivat nykytietämyksellä hyödyttömiä ja haitallisia. Kun suolistovaiva tai tuberkuloosi kaatoi, kroonikkona makaaminen ei ollut kartanossa paljon auvoisampaa kuin vaivaistalossa.

Älytöntä olisi mainostaa vanhuutta voimavarana, mutta jotain ytyä ikäkautta eläviin on ilmaantunut. 80-vuotiaiden nykysuomalaisten joukkue pärjäisi varmasti köydenvedossa ja aivojumpassa 1800-luvun kuusikymppisille.

En suinkaan lähetä syöpäpotilaille ja muistisairaille sellaisia terveisiä, että kiittäkää yhteiskuntaa elontien ihanasta loppupätkästä. Ymmälläni vain mietiskelen historian harppausta. Vasta 1900-luvulla yleistyi elämänkaari, jossa entinen ikivanhuus voi tarkoittaa jopa vuosikymmenten iloa itselle ja ympäristölle.

Kolumni on julkaistu ET-lehdessä 10/2017

Syntyvyys on alimmillaan sitten 1860-luvun nälkävuosien, vaikka yhteiskunta on perhe- ja lapsiystävällisempi kuin koskaan.  ET:n kolumnistilla on ehdotus lapsipulaan.

Götan hovioikeuden varapresidentti Henrik Hammarberg sanoi 1700-luvulla, että onanismi, itsetyydytys, on uusien ihmisten murhaamista ja tulisi kriminalisoida. Ajatus oli järkiperäinen valistuksen ja hyödyn aikakaudella. Esivalta pelkäsi, että veronmaksajista ja sotamiehistä tulee pulaa. 

Suomesta, valtakunnan harvaan asutusta itäosasta raportoi maaherra Lars Johan Ehrenmalm, että avioparit yhteispäätöksellä välttivät lasten synnyttämisen ja kasvattamisen vaivaa, ja miehet purkivat viettinsä sekaantumalla eläimeen.

Hammarberg ja Ehrenmalm olivat väärässä sikäli, että suvunjatkaminen sujui ihan sutjakkaasti savupirtin hämärässä vällyjen alla. Väestötilaston ongelmat painottuivat tuolloin kuolleisuuden puolelle. Alamaisten määrää säännösteli etupäässä nälän, sotien ja tautien tappokoneisto.

On oikeastaan ihme, ettei ehkäisyä yrteillä, taioilla, keskeytetyllä yhdynnällä ja kuukautiskierron arvauksilla yritetty enemmän. Abortti oli hengenvaarallinen ratkaisu, mutta saattoi säästää jonkun hengen nälkäkuolemalta. Putkinotkoissa ja ryysyrannoissa ei todellakaan koettu kaikkia raskauksia Jumalan lahjoiksi. Kirkko ja kruunu yllyttivät lisääntymiseen, mutta eivät palkinneet siitä. Pikemmin päinvastoin: maatilojen ja torppien lohkominen perillisille oli hankalaa, avioliiton ulkopuolinen hedelmällisyys laitonta.

Kansaa ei enää kiinnosta elämän luominen ja vaaliminen.

Suomen syntyvyys on nyt alimmillaan sitten 1860-luvun nälkävuosien. Näivettyminen ei mitenkään voi johtua yhteiskunnan teoista tai tekemättä jättämisistä. Lääketieteen apu synnytykseen, neuvola, päiväkoti, peruskoulu plus suora taloudellinen tuki ja turvaverkot... Elämme periaatteessa niin perhe- ja lapsiystävällistä aikaa kuin olla ja voi. Mutta kansaa ei kiinnosta elämän luominen ja vaaliminen vaan esimerkiksi internetin keinoelämä.

Mikäpä siinä. Yksilön vetelyys ja nautinnonhalu ei kai ole synti, mutta jokin lasku lapsettomuudesta lankeaa, ennemmin tai myöhemmin. Mikä neuvoksi? Haittaveroja peritään alkoholista, tupakasta ja makeisista, vaikkei niistä koidu kansakunnalle vuosisatojen mitassa mitään haittaa. Hoitovapaan kaltaiset kannustimet ovat reiluja, mutta todistetusti tehottomia. Perin juurin yhteiskuntavastainen onanismi pitäisi panna verolle.

Kolumni on julkaistu ET-lehdessä 17/2017
 

Mummit ja vaarit: lukekaa lastenlapsille! Vuoden 2017 isovanhemmaksi valittu kirjailija Kirsi Kunnas uskoo, että lukeminen luo yhteyden sukupolvien välille.

Vuoden isovanhemmaksi valittu kirjailija Kirsi Kunnas, 92, palkittiin elämäntyöstään sukupolvien välisen yhteyden ja sen vahvistamisen parissa.

– Kunnaksen rakastettuja runoja on luettu sukupolvien ajan kodeissa, kouluissa ja päiväkodeissa. Niiden äärellä on kohdannut lukematon joukko lapsia, vanhempia ja isovanhempia, sanoo toiminnanjohtaja Virpi Dufva Valli ry:stä. Vanhus- ja lähimmäispalvelun liitto Valli ry myöntää Vuoden isovanhempi -palkinnon myöntää vuosittain.

ET soitti iloiselle voittajalle, joka haluaa kannustaa isovanhempia viemään lapsenlapsiaan kirjojen ja kielen maailmaan. Ihmettelemään luettua yhdessä, oppimaan toisiltaan.  

– Lapsi ottaa maailman haltuun kielen kautta. Lukemisen eri kehitysvaiheissa hän myös oppii oivaltamaan, että kielellä meitä hallitaan, Kunnas sanoo.

Neljän jo aikuisen nuoren isoäiti Kunnas muistelee lukeneensa lapsenlapsilleen muun muassa omia runojaan ja kääntämäänsä lastenkirjallisuutta. Puoliso, Jaakko Syrjä, puolestaan kuljetti lapsenlapsia Rudyard Kiplingin Viidakkokirjan seikkailuissa.

ET-lehden haastattelussa vuonna 2010 Kunnas kertoi omistautuneensa aikanaan kirjoittamaan lapsille, koska lapsilla on kyky ihmetellä, kyseenalaistaa ja nauraa. Lastenkirjallisuudessa on Kunnaksen mielestä kyse suuremmista asioista kuin vain loruista ja tarinoista – nimittäin identiteetin rakentamisesta ja kielenhuollosta. 

Isovanhempien tehtävä

Kun mummo tai vaari lukee lapselle kirjaa, tapahtuu Kunnaksen mielestä jotain aivan erityistä. 

– Pieni lapsi erottaa kielen sävyt ja tunnistaa, että mummo puhuu eri tavalla kuin äiti. Keskusteluyhteys siirtää kieltä sukupolvien ja vuosikymmenien yli.

Satujen maailmaan lasten kanssa sukeltava isovanhempi saa tilaisuuden myös löytää uudelleen lapsen itsessään. Tämän Kunnas on itsekin kokenut.

– Uskon kielen taikaan. Vanhoissa sanoissa on säteilyä. Niitä käyttäessään isovanhemmat auttavat lasta ymmärtämään, ettei kieli ole staattista ja kuivaa.

Kunnas muistuttaa, että isovanhemmilla on elämänkokemusta ja henkistä perintöä. Kielen avulla he siirtävät tunteita. Syntyy yhteys, henkinen ketju. 

– Tutustukaa lapsenlapsiinne, naurakaa yhdessä, katsokaa toisianne silmiin. Kirja on tähän hyvä väline.

Kunnaksen mielestä isovanhemmilla on myös toinen, tärkeä tehtävä.

– Maailma muuttuu niin nopeasti, että emme tiedä millaiseen maailmaan lapsia kasvatamme. Isovanhemmat jarruttavat nopeaa kehitystä, vieraantumisen tunnetta. Minusta aika on muuttunut niin, että isovanhempia tarvitaan entistä enemmän. 

Vuoden isovanhemman valitsee Vanhus- ja lähimmäispalvelun liitto Valli ry. Tunnustus on myönnetty vuosittain vuodesta 1992. Tunnustuksen saa vuosittain henkilö tai taho joka on myönteisellä tavalla edistänyt lasten ja isovanhempien suhteita ja isovanhempien arvostusta.

Tunnustuksen ovat aiemmin saaneet muun muassa rap-mummo Eila Nevanranta, arkkiatri Risto Pelkonen, näyttelijä Eila Roine sekä Enter ry, joka tekee ikäihmisten tietotekniikkataitoja edistävää toimintaa. Viime vuonna palkinnon sai geriatrian professori Jaakko Valvanne. Lue hänen haastattelunsa täältä.  

Varsinaista isovanhempien päivää vietetään tänä vuonna lauantaina 21.10. Merkkipäivää on vietetty vuodesta 1985. Päivän tavoitteena on kiinnittää huomiota isovanhempien merkitykseen lapsille ja isovanhempien arvostukseen yhteiskunnassa.