"Mikä helvetin norsu siellä rymisi?" Mika Kaurismäki näki kameran takaa, ettei Vesa-Matti Loiri voinut hyvin. Saman huomasi,tai pikemminkin oivalsi Vesku, kun näki, mitä kamera oli tallentanut.

Kuumeinen Vesa-Matti Loiri pötkähtää olohuoneensa sohvalle, joka toimittaa myös sängyn virkaa, ja huoahtaa.

Mika Kaurismäki istuutuu nojatuoliin, antaa Loirin hoitaa puhumisen. Makuuasento ja flunssainen olo eivät nimittäin hidasta tarinointia. Tunnelma on hetkessä kotoisa. Tai enemmän. Kuin olisimme pistäneet television päälle.

Humanisti ojensi kätensä

Kyseessä ei kuitenkaan ole Vesku-show. Olemme puhumassa näyttelijän ja ohjaajan välisestä ystävyydestä.

Loiri muistaa heti, missä yhteys syntyi. Viitasaaren elokuvaviikolla vuonna 1984. Vesku ojensi tuolloin edellisvuonna saamansa Humanismin käsi -palkinnon Mikan veljelle, Akille.

– Se ei tosin ollut enää sama pysti, olin hukannut omani. Palkinnon aikaan perhe-elämä oli vähän sekaisin ja olin mennyt kaverille bunkkaamaan. Sille tielle pysti jäi. 

Mutta noilla juhlilla Vesku tapasi ohjaajaveljekset. Hän oli innostunut molempien töistä. Niinpä illallispöydässä ruvettiin puhumaan, että joskus olisi mukava tehdä yhdessä elokuva.

– Ei se tosin olisi ollut siihen aikaan mahdollista. Olin korviani myöten veloissa valtiolle, joten kesät meni Speden leffoissa. Se oli sellainen tavallista pidempi kesäteatteripesti.

Kuusankoskelaispoika katsomosta

Huoneen ilma sinertyy, kun Vesku sytyttää sikarin. Hän vetää nautinnollisesti sauhuja sisäänsä. Mika käyttää paussin hyväkseen ja kertoo oman ensi muistonsa, kun näki idolinsa ensi kertaa elävänä.

Vuotta myöhemmin hän näki miehen ensi kertaa elävänä. 

– Vuosi oli 1972, ja Vesku pelasi HJK:n maalissa Kuusankosken Palloa vastaan.

Vesku kohentaa asentoaan ja innostuu.

"Mika on kärsivällisimpiä ihmisiä, jonka tunnen."

– Se oli tiukka matsi, 1–0, ja vasta lopussa tuli se maali, mies kertoo.

Hän oli tuolloin jatkanut jalkapalloilua teatterinteon lomassa, mutta sitten perhe-elämä alkoi vaatia verojaan. Jalkapallourasta luopuminen ottaa kuulemma vieläkin vähän päähän.

– Mutta olethan sä ehtinyt siinä lomassa palloilla muutakin, pari vesipallon Suomen mestaruuttakin, Mika heittää.

– Kolme, napautetaan sohvalta, ennen seuraavaa henkosellista.

Mika myöntää Vesku-fanina tienneensä miehestä aika lailla, kun he kohtasivat Viitasaarella. Uunotkin hän oli nähnyt, vaikkei nuorena elokuvaohjaajana vaikuttanut kaikkein hartaimmalta Spede-fanilta.

– Veskun ammattitaitoa ei voinut olla noteeraamatta. Akillakin oli vuosien varrella rooli-ideoita juuri Veskulle, mutta koskaan eivät aikataulut käyneet yksiin. Meidän piti kypsytellä yhteistyötä lähes 30 vuotta.

Kävelevä norsu herätti

Ammattikeskeyttäjä. Sellaiseksi Vesku luonnehtii itseään. Mikaa päälle puhuminen ei tunnu häiritsevän. Hän istuu nojatuolissa ja kuuntelee juttuja, jotka poikkeavat urheilussa, elokuvissa ja pienissä anekdooteissa. Hän osaa selvästi rytmittää omat repliikkinsä sikarihenkäysten ja hetkellisten mietintätaukojen väliin.

– Mika on kärsivällisimpiä ihmisiä, jonka tunnen. Se kestää mun tapaista hölöttäjää ihan tyynesti. Ja mä näen sen ilmeestä, mitä mieltä se on, Vesku sanoo ja sytyttää uuden sikarin.

Mikan ja Vesku ovat viettäneet tässä olohuoneessa monia iltoja ideoimassa.

Ensimmäisenä syntyi dokumentti Veskusta.

– Silloin tuttavuus syventyi ystävyydeksi, siinä kun tuli käytyä elämää läpi monelta kantilta, Mika kertoo.

Syviltä vesiltä ei tosiaankaan vältytty. Veskun elämänhalu oli hiipunut loppuun, samoin kunto. Oli diabetesta, ylipainoa, uniapneaa, tauteja riitti.

– Silti dokkarin teko oli nastaa. Puhuimme elämästä enemmän kuin koskaan, Mikan kanssa se oli helppoa. Se helppous näkyy myös lopputuloksessa.

Mika on samaa mieltä. 

Vain yhden ehdon Vesku oli elokuvalle asettanut: häntä ei saanut pistää kameran edessä kävelemään.

– Mutta sitten pakotit mut kulkemaan Vanhan ylioppilastalon juhlasalin poikki. Kun katsoin kohtausta valmiista leffasta, ajattelin, että mikä helvetin norsu siellä rymisi.

Vesku painoi silloin yli 150 kiloa, 70 kiloa enemmän kuin nyt.

– Se sai mut avaamaan silmäni. En halunnut, että se kuva musta jäisi viimeiseksi.

Lue myös: Mika Kaurismäki: "Ajattelin, että eletäänköhän nyt Veskun viimeisiä aikoja"

Kameran eteen kuntoutumaan

Oli kuitenkin lähellä, ettei norsun kuva jäänyt viimeiseksi. Dokumentin valmistuttua Vesku nimittäin päätyi Sodankylän elokuvajuhlilta sairaalaan ja lööppeihin. Lapin aluesairaalaan hälytetyt lähimmäiset pistettiin odottelemaan huoneeseen, jossa ”soi joku helkkarin urkumusiikki ja lepatti kynttilät”.

– Että siihen tilanteeseen nähden voin nykyään helkkarin hyvin, Vesku hekottaa.

Tajun palattua alkoi todellinen terveysrumba. Lääkäri ilmoitti, että jos Vesku halusi jatkaa elämistä, kaiken oli muututtava. Vesku päätti jatkaa. Lääkkeet vaihdettiin, ja elämäntavat. Mies alkoi laihtua. Samalla palasi halu elää ja tehdä töitä.

– Enhän mä enää palaa entiselleni, mutta voin näytellä, siitä mä diggaan. Ja siksi toi Mika on ollut mulle tärkeä heppu, se on palauttanut mut elokuvahommiin ja vähän tähän muuhunkin.

Niin sitten jo 2011 alkoivat seuraavan yhteisen, Tie pohjoiseen -elokuvan kuvaukset.

– Ai että, se oli nastaa. Mun jalat olivat silloin vielä huonommassa kunnossa kuin nyt. Yhden päivän mulla oli rullatuoli, mutta sitten työ vei niin mukanaan, etten muistanut koko tuolia. Leffa­homma kuntoutti aika salakavalasti.

Tekemisen sanaton yhteys

Puheeseen laskeutuu yskänkohtauksen mentävä tauko. Vesku pyytelee anteeksi ja kiroaa oloaan.

Myös Mika myöntää kilometrien vähän tuntuvan. Hän kertoo edellispäivänä tehneensä ”mökkimatkansa”, lentänyt toisesta kotimaastaan Brasiliasta kesämökille Helsingin keskustaan.

– Me ei pidetä hurjasti yhteyttä. Kun olen täällä, saatan käydä Veskun keikalla, mutta muuten ei soitella kuulumisia. Silti meillä on sanaton yhteys, kun ryhdytään töihin.

Edellisen kerran miehet tekivät töitä yhdessä viime kesänä. Elämältä kaiken sain -elokuva kuvattiin. Siinä Vesku sai esittää itsensä ikäistä, vähän naukkailevaa miestä, jonka tytär uuden miehensä kanssa päättää pistää isänsä elämän ruotuun.

– Me pyöriteltiin elokuvassa niitä ideoita, jotka olivat iduillaan jo Veskussa ja Tie pohjoiseen -elokuvassa, Mika toteaa.

Vesku myöntää, ettei hänen ole koskaan ollut niin helppo sujahtaa rooliinsa. Hän sai ottaa hahmoonsa aika lailla itseään. Jopa pelata rakasta Playstationiaan.

– Vasta viime aikoina olen tajunnut, miten helkkarin iso juttu vanheneminen on. Eikä se pelkästään paskamaista ole. Saan elää monia asioita lapsieni kautta uudelleen, muistaa ja tunnistaa jo unohtamiani tunteita ja asioita.

Veskun elokuvahahmo viihtyy rauhassa, jota tytär tulee sörkkimään.

"Saan elää monia asioita lapsieni kautta uudelleen, muistaa ja tunnistaa jo unohtamiani tunteita ja asioita."

– Viihdyn nykyään ihan perhanan hyvin itsekseni. Pelaan tuntikausia pleikkarilla jääkiekkoa, futista, ihan mitä vaan. Kissat katsoo vieressä, silmä kovana. Joskus naukkaan konjakkia, joskus en. Pelin tiimellyksessä pitää olla nappailun kanssa tarkkana, muuten löydän itseni vessan lattialle rojahtaneena, Vesku hohottaa.

Elämältä jotain sain

Elokuvassa lauletaan Pepe Willbergin vanhaa hittiä Elämältä kaiken sain. Silti kaikki tuntuu olevan kesken. Niin miestenkin elämässä.

– Ei tässä ehdi peräpeiliin katsella. Mullakin on pienet lapset ja sen lisäksi aikuiset lapset ja lapsenlapsi aikaisemmasta avioliitosta. Kaikki on vielä ihan vaiheessa ja tykkään elää, Mika sanoo.

Vesku on samaa mieltä. Elämä on kivaa, vaikka hän toivookin, että kuntoutuisi jaloistaan sen verran, että pääsisi sängyn vieressä jo puoli vuotta könöttäneen kuntopyörän satulaan.

– Se on kummallista, kuinka kuusikymppisten jälkeen aikajänne menettää merkitystään. Uudet elämykset vähenee, ei ole enää kiintopisteitä. Asioita alkaa katsoa eri tavalla, samoin ihmisiä. Se näkyy tässä leffassakin. Ihmiset on meille Mikan kanssa todella tärkeitä, ja ihmisten väliset tunteet. Niissä ja niiden kauttahan me täällä elämme.

"Kuusikymppisten jälkeen aikajänne menettää merkitystään."

Mikalla ei ole Veskun pohdintaan mitään lisättävää. Ei vasta kun seuraavassa elokuvassa.

Onko se jo suunnitteilla?

– Niin kauan tehdään, että viimeisen leffan nimi on Letkuissa. Makaan siinä sängyssä terminaalivaiheessa, ja kaikki käy mun luona länkyttämässä omiaan! Mutta sitä ennen haluan vielä puhua jossain roolissa, ihan pakko, Vesku nauraa.

Juttu on ilmestynyt alunperin ET-lehdessä 14/2015.

Mika ja Vesku

Mika Kaurismäki

  • Syntynyt 1955 Orimattilassa, asuu Brasiliassa ja Suomessa.
  • Ammatti: Elokuvaohjaaja.
  • Esikoiselokuva: Valehtelija 1981 sai Risto Jarva -palkinnon.
  • Uusin Elämältä kaiken sain -elokuva tuli ensi-iltaan elokuussa 2015.
  • Perhe: Naimisissa. Neljä lasta ja yksi lapsenlapsi.

Vesa-Matti Loiri

  • Syntynyt 1945 Helsingissä, asuu Espoossa.
  • Ammatti: Näyttelijä, laulaja ja muusikko.
  • Ensimmäinen elo­kuvarooli Mikko Niskasen Pojat-elokuvassa 1962. Uusin elo­kuvassa Elämältä kaiken sain.
  • Perhe: Neljä lasta.

Joulupukkitoiminta on ollut jo 1950-luvulta lähtien keino ansaita rahaa partiolippukunta Haagan Eräveikoille. Lauri, 31, Tarmo, 20, sekä Ilmari, 17, kertovat, miten aatto sujuu pukilta. 

Onkos täällä kilttejä lapsia?

Partiolippukunta Haagan Eräveikkojen kellaritilat kaikuvat kolmen joulupukin harjoitellessa perinteisiä vuorosanoja. Aattoiltana samasta kellarista ampaisee liikkeelle kymmenkunta punapukuista ukkoa valkoiset parrat viipottaen. Eräveikot on järjestänyt joulupukkitoimintaa 1950-luvun lopulta lähtien. Se on yhdistykselle yhä tärkein keino hankkia varoja.

Harjoitusvuorossa olleet pukit riisuvat nuttunsa ja muhkeat partansa. Se käy nopeasti, sillä kulmakarvojen liima ei ole vielä ehtinyt kovettua ja sen saa huuhdeltua vedellä pois.

Pukujen alta paljastuu kolme nuorta miestä: Lauri Jahkola, 31, Tarmo Asikainen, 20, ja Ilmari Pyykkö, 17. Lauri on porukan nestori viidellä joulupukkivuodellaan. Tarmo on tehnyt keikkoja kolmena jouluna, Ilmarikin kahtena.

Tonttu ratissa

Jouluaatto työllistää partiolaisia sankoin joukoin. Jokaisella pukilla on työpari, joka toimii kuskina ja sparraajana. Näin pukki voi keskittyä tehtäväänsä, eikä hänen tarvitse hermoilla ajamisen kanssa. Eikä autoilu huopikkaat jalassa ja silmälasit huurussa välttämättä onnistuisikaan.

– Ennen uuteen kotiin menoa kuski kertaa pukin kanssa lasten nimet ja iät. Usein vanhemmat ovat esittäneet toiveita asioista, joista pukki voisi lapsia kiittää tai muistuttaa, Ilmari kertoo.

Aattoillan valmistelu käynnistyy pari kuukautta ennen joulua, jolloin toimistolla aletaan ottaa vastaan varauksia. Ensimmäiset soittajat voivat saada parhaat ajankohdat. Lopullinen aikataulu selviää vasta aivan aaton lähellä.

"Yksi partiolainen koodasi tietokoneohjelman, joka laskee pukeille ajoreitit."

Aaton aikataulu on tiukka. Suunnittelussa on otettava huomioon myös siirtymiset kodista toiseen. Kullekin pukille yritetään luoda reitti, jossa vierailupaikat ovat mahdollisimman lähellä toisiaan. Kyläpaikkoja pukeilla on keskimäärin 15.

– Aiemmin aikataulujen miettimiseen meni monta iltaa. Lopulta puuhaan kyllästynyt partiolainen koodasi tietokoneohjelman, joka laskee automaattisesti parhaat mahdolliset reitit, Tarmo kertoo.

Joulupukin kannalta ei ole yhdentekevää, mihin aikaan oveen kolkuttaa.

– Valoisaan aikaan on ihan erilainen tunnelma kuin pimeän laskeuduttua. Loppuillasta lapset ovat väsyneitä, mistä voi seurata kiukkua, Ilmari selittää.

Illan viimeisen keikan jälkeen pukki kuskeineen palaa partiokololle luovuttamaan pukin asun, tilittämään rahat ja syömään iltapalaa.

Lippukunnan joulupukkitoiminnan saldo on komea: kymmenen pukkia ansaitsee yhteensä yli 10 000 euroa. Varat käytetään esimerkiksi leiritoimintaan.

Ilta yhtä huippua

Joulupukiksi ryhtyminen tarkoittaa luopumista oman perheen jouluaatosta. Pukkikolmikko myöntää, että kotiväelle muutos voi olla iso asia.

Poissaolon hyväksymistä on helpottanut se, että pukkitoiminta kuuluu lippukunnan perinteisiin. Muutaman aaton työskentely on nuorille miehille lähes velvollisuus. Laurin pukkikeikat loppuivat oman lapsen syntyessä.

Vaikka aattoilta voi venyä pitkäksi, se ei tunnu raskaalta.

– Joulupukin tulo on monessa perheessä aaton huippuhetki. Saan elää sen huipennuksen monta kertaa illan aikana. Kyllä se vaikuttaa omaan tunnelmaan. Illan jälkeen on ylevöitynyt olo, toteaa Lauri.

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 20/2016.

Aiotko joulupukiksi? Muista nämä!

1. Aikatauluta

Suunnittelu on kaiken perusta. Pukin kyläpaikkojen pitäisi olla mahdollisimman lähellä toisiaan, jotta aikaa ei kulu turhaan edestakaisin ajamiseen. Reitti kannattaa ajaa läpi aatonaattona, ettei aattona tule vastaan yllättävää umpikujaa tai muuta hidastetta. Suunnistamisessa auttaa navigaattori. Sellaisen saa alle sadalla eurolla. Useimmille älypuhelimille on ilmaisia karttaohjelmia.

2. Panosta asuun

Parta ja nuttu kannattaa valita huolella. Lapset ovat tarkkasilmäisiä, eivätkä heikkolaatuisen parran kuminauhakiinnitykset jää huomaamatta. Myös aluspaidan ja housujen on oltava kuin pukin vaatekaapista. Hyvä pukin puku maksaa alle sata euroa.

Silmälasit on syytä käsitellä huurtumista estävällä aineella. Muuten rillit ovat sumeina jokaisessa kyläpaikassa.

3. Valmistaudu kunnolla

Muistilaput voivat pelastaa aattoillan. Jokaisen kyläpaikan tiedot kannattaa kirjata omalle pahvilapulleen, jolloin lasten nimet ja iät sekä vanhempien esittämät toiveet löytyvät näin helposti. Yhteyshenkilön puhelinnumero on syytä kirjoittaa ylös kaiken varalta. Sido laput narulla yhteen vierailujärjestyksessä.

Autoon on hyvä varata helposti syötävää evästä. Ei kuitenkaan suklaata, sillä se sotkee parran.

4. Sovi säännöt asiakkaan kanssa

Asiakkaiden toiveet vaihtelevat. Niitä kaikkia ei voi toteuttaa, ja se kannattaa kertoa etukäteen. Pukki ei esimerkiksi syö perheen kanssa tai jaa kaikkia lahjoja. Myös vierailun kesto on syytä selvittää. Kymmenen minuuttia on riittävä aika. Siinä ehtii laulaa, kertoa Korvatunturin kuulumiset ja kysellä lapsilta monenlaista. Ensimmäisten lahjojen jälkeen lasten mielenkiinto pukkiin lopahtaa. Silloin on hyvä lähteä.

Risteilyalukset ja 25 miljoonaa turistia vuodessa ovat pahan enne, pohtii Pirkko Arstila – itsekin turisti.

Veden pinta hohtaa kuunvalossa mustana silkkinä. Gondolieri sauvoo venettään, se kolahtelee kanaalin kivisiin seiniin. Samettityynyillä istuvat rakastavaiset takertuvat toisiinsa.

Matkakumppani ei herkisty, vaan tarkastelee gondolieriä käytännöllisesti: ”Työasento on hirveä. Hän muuttuu muotopuoleksi ja saa hirveitä särkyjä.” Niinpä, missä ovat turvaliivit ja kypärä?

Mutta Venetsiassa romantiikka myy. Olen lukenut Donna Leonin kirjat ja tiedän, että paikalliset inhoavat turisteja. Minäkin inhoan heitä – vai meitä? Kaupungin taustamusiikki on vesibussien keuhkotautista rahinaa ja turistien vetokärryjen kärinää. Palatsit reunustavat Pyhän Markuksen aukiota kuin uljas nuottiviivasto oman aikakautensa matemaattisessa rytmissä. Näkymän pilaa valtava risteilyalus, joka työntyy mozartmaiseen maisemaan kuin Tähtien sota. Paha näky.

Hotellimme on 1400-luvulta ja rakennettu ilman vatupassia – sen huomaa. Sähköjohtojen lonkerot kiipeilevät seinillä. Huone on kuusi metriä korkea, ja jossain siellä ylhäällä paistaa sähkölamppu, onneksi ei kaasuvalo. Tilan täyttävät sänky, pöytä ja mahtipontisesti drapeeratut ikkunaverhot.

Ikkunasta näen muuttokuorman kanavalla. Kippurajalkaiset tuolit ja plyysisohva on lastattu pieneen moottoriveneeseen. Toisessa veneessä matkaa perhe mukanaan paksu piironki ja jääkaappi. Kokassa seisoo onnellinen koira.

Vesibussista katsottuna palazzot lipuvat ohitse kuin elokuvan kulisseina. Illan tummetessa näen pariskunnan, joka kömpii pyjamissaan yöpuulle välittämättä sulkea ikkunaluukkuja. Turistin ahneudella tarkastelen heitä kuin alkuasukkaita savanneilla. Ovatko he ylhäisöä, henkilökuntaa vai turisteja?

Pakenemme ihmismassoja vuonna 1822 perustettuun Hotel Danieliin Canal Granden varrella. Aika pysähtyy.

Smokkipukuinen tarjoilija ilmestyy tyhjästä, katoaa tyhjään. Hiljaista. Kullattuja pylväitä. Silkkisiä nojatuoleja. Komea kipsikatto. Mahtava, koristeellinen portaikko ohjaa kattoterassille, josta avautuu Venetsian loisto. Täällä kalliissa, ajan säilömässä miljöössä viipyy vielä se lumo ja charmi, josta kirjat kertovat ja runoilijat runoilevat.

Tulee haikea olo. Risteilyalukset ja 25 miljoonaa turistia vuodessa ovat pahan enne. Jonain päivänä kaikki vajoaa mereen, ja jälkipolville jää vain taru kuin uponneesta Atlantiksesta.

Kolumni on ilmestynyt ET-lehdessä 21/2017.