Ruokatoimittajamme Liisa Lindell on vaikuttanut suomalaisten kotikeittiöiden elämään ja makuihin lähes 40 vuoden ajan. Ennen eläkkeelle siirtymistään Liisa kokosi mielenkiintoiset muistonsa uransa varrelta.

Kosmosta kotiin 1970-

Lautanen oli kuin taulu keskellä näyteikkunaa. Tuskin Mona Lisa olisi herättänyt enempää huomiota 1960–70-lukujen taitteessa Helsingin Kallion taloustavarakaupan kivijalkamyymälän valikoimissa.

Näyteikkuna, joka samalla oli kaupan varasto, oli varpaiden tasolla ja ahdettu täpötäyteen kaikkea mitä taloudessa tarvittiin pesualtaan tulpista ja jatkojohdoista mantelimyllyihin ja kukkamaljakoihin.

Pakkohan siihen oli aina pysähtyä. Jos joku tavara oli ostettu, tilalle oli tullut toinen eikä taatusti samanlainen. Katselin ruokalautasta – raskasta materiaalia, mustia, ruskeita ja sammaleenvihreitä raitoja.

Olihan se erilainen kuin perinteiset Arabian astiat. Niihin olin kyllästynyt, mutta en pitänyt tästä uudestakaan. Siinä oli kaksi väriä, vihreä ja ruskea, jotka olin julistanut ehdottomasti pannaan omassa tulevassa kodissani.

Tuli Liisan päivä, vastapäisessä talossa asunut opiskelukaverini tuli kahville ja toi lahjan – lautasen kulmakaupan ikkunasta. Ruokalautanen, Kosmos, Arabia, suunnittelija Ulla Procopé, koriste Gunvor Olin-Grönqvist!

Tuli hääpäivä ja Kosmoksia, tupaantuliaiset ja Kosmoksia, syntymä- ja nimipäiviä ja lisää Kosmoksia. Itse astiastohan oli tullut markkinoille jo 1963, mutta matka tehtaalta Vanhastakaupungista Kallioon oli kestänyt.

Vähitellen totuimme ja kiinnyimme toisiimme, lopulta ostelin jo itsekin niitä lisää. Astiat palvelivat vuosia, vasta astianpesukoneen tullessa ne siirrettiin autotalliin.

Katkarapuja ja kirjolohta 1980–

Kunnostauduin voileipäkakkujen tekemisessä: aluksi aivan tavallisia, lopulta jopa puolentoista metrin mittaisia jättikakkuja, jotka kokosin leipäviipaleista, kuin tiiliaidan. Täytteet toivottavasti olivat laastia pehmoisempia…

Kotona oli puolitoistametrinen lauta juuri näitä rippi-, lakkiais- ja merkkipäiväjuhliin tarvittavia kakkuja varten. Täytteet vaihtelivat, mutta alimmaiseen kerrokseen levitin aina raejuustolla kevennettyä munavoita. Se oli sopivan tiivistä isonkin kakun jalustaksi.

Muihin väleihin tein tilanteen ja syöjien mukaan tonnikala-, savukala- ja kasvissalaattia. Sitten sivelin kakun kermavaahdolla pehmennetyllä majoneesilla ja ladoin päälle kekokaupalla katkarapuja tai graavikalaa.

Voileipäkakku kuului perhejuhliin siinä kuin täytekakku ja kahvikin. Sen olisi voinut myös tilata kaupasta, jolloin se olisi ollut jo sievästi leikattu parin sentin viipaleiksi.

Laskin kotoista voileipäkakkua vähintään 10 senttiä vierasta kohden, mutta se ei aina riittänyt. Tuttavapiirillä oli sen verran hyvä ruokahalu, että usein loppuillasta haettiin leivänkantit ja täytteiden rippeet esiin ja syötiin nekin.

Katkaravut olivat lapsuudessani harvinaista herkkua enkä muista maistaneeni niitä kuin muutaman kerran. Lasipurkista poimitut vaaleanpunaiset äyriäiset maistuivat suolaisilta, hyviltä kylläkin, mutta olivat kalliita.

Valintalo ryhtyi tuomaan maahan pakastettuja katkarapuja 70-luvulla ja niin ne valloittivat meidänkin keittiömme. Katkoja löytyi piirakoista, paahtoleipien päältä, salaateista, keitoista, kastikkeista.

Tuuppasin niitä uunikalan kupeeseen, kuumaan valkosipuliöljyyn, avokadojen puolikkaisiin, hyvä etten kaurapuuron silmäksi.

Kirjolohesta tuli toinen suosikkini. Sitä oli niin usein, että naureskelin lasteni saavan kohta evät selkäänsä. Radion viikonlopun ruokavihjeissäkin ehdotin niin usein kirjolohta, että muutama kuuntelija jo hermostui.

Vieläkin voisin vaikka unesta herätettynä ladella ulkomuistista: Osta kokonainen kirjolohi, saat kolme ateriaa. Leikkaa niskakohdasta poikittain pihvejä, paista ne yhdelle aterialle. Lopun kalan suositin graavattavaksi tai paistettavaksi ja ruodoista ja päästä piti tietysti keittää kunnon soppa.

Kalat myytiin perattuina mutta kokonaisina. Valmiista kalafileistä ei vielä kukaan uneksinutkaan. Niitä kävimme koko perheen voimin ihmettelemässä Tukholman halleissa – laiskoja nuo ruotsalaiset, kalat fileinä ja perunatkin valmiiksi pestyinä ja uudelleen turvetettuina

Kotileipurin kommelluksia 1990–

Tunnustettakoon, että en ole koskaan ollut mikään kovin innokas makeiden leivonnaisten leipoja. Kaksi hauskaa kommellusta on kuitenkin jäänyt vuosien varrelta mieleen.

Satunnaisen hulluuden puuskassa sain päähäni kokeilla struudelin tekemistä kotona. Aitoja olin maistanut Saksan ja Itävallan matkoilla ja maku oli jäänyt mukavana mieleen.

Valmiista filotaikinasta ei silloin vielä tiedetty mitään, joten etsin ohjeen, tein taikinan, peitin olohuoneen suuren ruokapöydän puhtaalla lakanalla, jauhotin sen huolellisesti ja kaulin taikinan pöydän kokoiseksi.

Sitten rupesin löyhyttelemään levyä vielä isommaksi. Ja sehän suureni samaa tahtia kuin intoni kasvoi. Kun liepeet viistivät lattiaa, mieheni varovasti kysyi, eikö mahtaisi jo riittää.

Täytteen levitin keskelle, jossa se oli orpona kuin ajopuu merellä. Kääröksi taittelemiseen tarvittiin avuksi vielä lastenkin kädet, mutta rullahan siitä lopulta tuli. Voitelin voisulalla ja paistoin. Hyvää oli, vaan ei ole toista kertaa tehty, jauhoja kun löytyi vielä viikkojen kuluttua olohuoneen nurkista.

Oli tulossa pojan lakkiaiset ja paljon vieraita. Ajattelin, että
yhdellä kakulla selviää, kun tekee tarpeeksi ison. Uunipellillä paistettu sokerikakkulevy lepäsi suurella puulevyllä. Reunoille panin laudat, tuin ne pystyyn tiiliskivillä ja sisäpuolelle painelin leivinpaperireunuksen.

Kaikki oli hyvin, kunnes tuli jättikokoisen täytteen tekemisen aika. Puoliksi sulaneet pakastemarjat sekoittuivat hyvin kermavaahtoon, mutta jäähdyttivät sen samalla, joten liivateliuos ehti kokkaroitua sekoittaessa.

Kummipoika ihmetteli, millä olin maustanut täytteen ja minä selittelemään, että marmeladinpalojahan siellä vain…

Olen aina pitänyt leipien ja sämpylöiden tekemisestä. Taikinaan on ollut hyvä vaivata kaikki mieltä kaihertavat ajatuksetkin. Ilmeisesti niiden määrä on vähentynyt, kun iän myötä olen tullut aina vain laiskemmaksi alustamisen suhteen.

Focaccian tyyppiset peltileivät ovat mainioita, kunhan vain jotenkin saa vähän sitkoa taikinaan. Siitä vain suoraan pellille kohoamaan ja sitten uuniin.

Kahta samanlaista ei ole vielä tullut, aineita kun on hauska heitellä sormituntumalla. Mutta kun se loistoresepti joskus löytyy, sen pistän muistiin tuleville polville.

Makuja läheltä ja kaukaa 2000–

Kävin muiden ruokatoimittajien mukana Kiinassa opintomatkalla 1980-luvun alussa ja innostuin kiinalaisesta ruoanlaitosta. Siitä sitten saivat nauttia ja kärsiä niin oma perhe, ystävät kuin tuttavatkin.

Perhe tietysti kyllästyi ensin. Vastapainoksi poika ihastui ensin meksikolaiseen, sitten japanilaiseen keittiöön, tytär pastaruokiin ja muihin italialaisiin ihanuuksiin.

Nyt kun lapset ovat jo aikuisia ja ovat löytäneet ruokaa rakastavat siipatkin itselleen, ruoka-ajan lähestyessä on pidettävä kiirettä, jos aikoo ehtiä pääkokin paikalle. Syömme usein yhdessä, niin kaupungissa kuin mökilläkin.

Kun pari vuotta sitten kesämökille suunniteltiin uutta keittiötä, tila piti saada niin isoksi, että kaikki mahtuvat sinne yhtä aikaa.

Minulla on hidas lähtöno­peus, joten olen yleensä startissa viimeinen. Jäänkin sohvalle lastenlasten, Idan ja Ellan kanssa Aku Ankkaa lukemaan.

Mutta jo viime kesänä 5- ja 3-vuotiaat halusivat ihan oikei­­siin ruoanlaittopuuhiin, joten taidan jäädä yksin katsomon puolelle Mummo Ankan leipomuksia ihailemaan.

Nuorten mieltymykset ovat kokoelma makuja ja valmistustapoja maailmalta ja raaka-aineita lähitienoilta.

Tosin täytyy myöntää, että kirjolohi ja vävyn kalastamat lohi ja muut kotoiset kalat ovat edelleenkin ylivoimaisesti käytetyimmät pääraaka-aineet.

Kalat tarjotaan nyt raakana sushina, sashimina tai vain kevyesti paistettuina, viinissä haudutettuina tai savustettuna. Ennenhän oli tapana läpikypsentää kala kuin kala.

Muut tarjottavat ovat kiinni siitä, onko kukaan pesueesta tai useampikin käynyt ostoksilla Hakaniemen torilla ja hallissa ja sen läheisissä etnisissä kaupoissa. Mökkipaikan lähitienoon kaupoissa ja maatilamyymälöissä on tarjolla paikallisia bravuureita.

Jokaisella on oma lempiraaka-aineensa: lohi, mustekala, simpukat, lampaanliha, mozzarella, munakoiso, chili, ja mieluisin tapansa valmistaa se. Siitä kiire kokiksi. Hitaammat hyväksyvät.

Tuttuja kaloja ja lihoja kuluu ihan entiseen malliin, mutta sukupolvenvaihdos keittiössä merkitsee erilaista valmistus- ja maustamistapaa.

Itse himoitsen ruisjauhoissa kieräytettyjä, paistettuja tai halstrattuja silakoita. Nuoret syövät niitä kohteliaasti, mutta eivät juuri hihku innosta. Sen sijaan cevichen tapaan sitruskypsytettyinä ne luiskahtavat suihin muita mutkitta.