Ruokatoimittajamme Liisa Lindell on vaikuttanut suomalaisten kotikeittiöiden elämään ja makuihin lähes 40 vuoden ajan. Ennen eläkkeelle siirtymistään Liisa kokosi mielenkiintoiset muistonsa uransa varrelta.

Kosmosta kotiin 1970-

Lautanen oli kuin taulu keskellä näyteikkunaa. Tuskin Mona Lisa olisi herättänyt enempää huomiota 1960–70-lukujen taitteessa Helsingin Kallion taloustavarakaupan kivijalkamyymälän valikoimissa.

Näyteikkuna, joka samalla oli kaupan varasto, oli varpaiden tasolla ja ahdettu täpötäyteen kaikkea mitä taloudessa tarvittiin pesualtaan tulpista ja jatkojohdoista mantelimyllyihin ja kukkamaljakoihin.

Pakkohan siihen oli aina pysähtyä. Jos joku tavara oli ostettu, tilalle oli tullut toinen eikä taatusti samanlainen. Katselin ruokalautasta – raskasta materiaalia, mustia, ruskeita ja sammaleenvihreitä raitoja.

Olihan se erilainen kuin perinteiset Arabian astiat. Niihin olin kyllästynyt, mutta en pitänyt tästä uudestakaan. Siinä oli kaksi väriä, vihreä ja ruskea, jotka olin julistanut ehdottomasti pannaan omassa tulevassa kodissani.

Tuli Liisan päivä, vastapäisessä talossa asunut opiskelukaverini tuli kahville ja toi lahjan – lautasen kulmakaupan ikkunasta. Ruokalautanen, Kosmos, Arabia, suunnittelija Ulla Procopé, koriste Gunvor Olin-Grönqvist!

Tuli hääpäivä ja Kosmoksia, tupaantuliaiset ja Kosmoksia, syntymä- ja nimipäiviä ja lisää Kosmoksia. Itse astiastohan oli tullut markkinoille jo 1963, mutta matka tehtaalta Vanhastakaupungista Kallioon oli kestänyt.

Vähitellen totuimme ja kiinnyimme toisiimme, lopulta ostelin jo itsekin niitä lisää. Astiat palvelivat vuosia, vasta astianpesukoneen tullessa ne siirrettiin autotalliin.

Katkarapuja ja kirjolohta 1980–

Kunnostauduin voileipäkakkujen tekemisessä: aluksi aivan tavallisia, lopulta jopa puolentoista metrin mittaisia jättikakkuja, jotka kokosin leipäviipaleista, kuin tiiliaidan. Täytteet toivottavasti olivat laastia pehmoisempia…

Kotona oli puolitoistametrinen lauta juuri näitä rippi-, lakkiais- ja merkkipäiväjuhliin tarvittavia kakkuja varten. Täytteet vaihtelivat, mutta alimmaiseen kerrokseen levitin aina raejuustolla kevennettyä munavoita. Se oli sopivan tiivistä isonkin kakun jalustaksi.

Muihin väleihin tein tilanteen ja syöjien mukaan tonnikala-, savukala- ja kasvissalaattia. Sitten sivelin kakun kermavaahdolla pehmennetyllä majoneesilla ja ladoin päälle kekokaupalla katkarapuja tai graavikalaa.

Voileipäkakku kuului perhejuhliin siinä kuin täytekakku ja kahvikin. Sen olisi voinut myös tilata kaupasta, jolloin se olisi ollut jo sievästi leikattu parin sentin viipaleiksi.

Laskin kotoista voileipäkakkua vähintään 10 senttiä vierasta kohden, mutta se ei aina riittänyt. Tuttavapiirillä oli sen verran hyvä ruokahalu, että usein loppuillasta haettiin leivänkantit ja täytteiden rippeet esiin ja syötiin nekin.

Katkaravut olivat lapsuudessani harvinaista herkkua enkä muista maistaneeni niitä kuin muutaman kerran. Lasipurkista poimitut vaaleanpunaiset äyriäiset maistuivat suolaisilta, hyviltä kylläkin, mutta olivat kalliita.

Valintalo ryhtyi tuomaan maahan pakastettuja katkarapuja 70-luvulla ja niin ne valloittivat meidänkin keittiömme. Katkoja löytyi piirakoista, paahtoleipien päältä, salaateista, keitoista, kastikkeista.

Tuuppasin niitä uunikalan kupeeseen, kuumaan valkosipuliöljyyn, avokadojen puolikkaisiin, hyvä etten kaurapuuron silmäksi.

Kirjolohesta tuli toinen suosikkini. Sitä oli niin usein, että naureskelin lasteni saavan kohta evät selkäänsä. Radion viikonlopun ruokavihjeissäkin ehdotin niin usein kirjolohta, että muutama kuuntelija jo hermostui.

Vieläkin voisin vaikka unesta herätettynä ladella ulkomuistista: Osta kokonainen kirjolohi, saat kolme ateriaa. Leikkaa niskakohdasta poikittain pihvejä, paista ne yhdelle aterialle. Lopun kalan suositin graavattavaksi tai paistettavaksi ja ruodoista ja päästä piti tietysti keittää kunnon soppa.

Kalat myytiin perattuina mutta kokonaisina. Valmiista kalafileistä ei vielä kukaan uneksinutkaan. Niitä kävimme koko perheen voimin ihmettelemässä Tukholman halleissa – laiskoja nuo ruotsalaiset, kalat fileinä ja perunatkin valmiiksi pestyinä ja uudelleen turvetettuina

Kotileipurin kommelluksia 1990–

Tunnustettakoon, että en ole koskaan ollut mikään kovin innokas makeiden leivonnaisten leipoja. Kaksi hauskaa kommellusta on kuitenkin jäänyt vuosien varrelta mieleen.

Satunnaisen hulluuden puuskassa sain päähäni kokeilla struudelin tekemistä kotona. Aitoja olin maistanut Saksan ja Itävallan matkoilla ja maku oli jäänyt mukavana mieleen.

Valmiista filotaikinasta ei silloin vielä tiedetty mitään, joten etsin ohjeen, tein taikinan, peitin olohuoneen suuren ruokapöydän puhtaalla lakanalla, jauhotin sen huolellisesti ja kaulin taikinan pöydän kokoiseksi.

Sitten rupesin löyhyttelemään levyä vielä isommaksi. Ja sehän suureni samaa tahtia kuin intoni kasvoi. Kun liepeet viistivät lattiaa, mieheni varovasti kysyi, eikö mahtaisi jo riittää.

Täytteen levitin keskelle, jossa se oli orpona kuin ajopuu merellä. Kääröksi taittelemiseen tarvittiin avuksi vielä lastenkin kädet, mutta rullahan siitä lopulta tuli. Voitelin voisulalla ja paistoin. Hyvää oli, vaan ei ole toista kertaa tehty, jauhoja kun löytyi vielä viikkojen kuluttua olohuoneen nurkista.

Oli tulossa pojan lakkiaiset ja paljon vieraita. Ajattelin, että
yhdellä kakulla selviää, kun tekee tarpeeksi ison. Uunipellillä paistettu sokerikakkulevy lepäsi suurella puulevyllä. Reunoille panin laudat, tuin ne pystyyn tiiliskivillä ja sisäpuolelle painelin leivinpaperireunuksen.

Kaikki oli hyvin, kunnes tuli jättikokoisen täytteen tekemisen aika. Puoliksi sulaneet pakastemarjat sekoittuivat hyvin kermavaahtoon, mutta jäähdyttivät sen samalla, joten liivateliuos ehti kokkaroitua sekoittaessa.

Kummipoika ihmetteli, millä olin maustanut täytteen ja minä selittelemään, että marmeladinpalojahan siellä vain…

Olen aina pitänyt leipien ja sämpylöiden tekemisestä. Taikinaan on ollut hyvä vaivata kaikki mieltä kaihertavat ajatuksetkin. Ilmeisesti niiden määrä on vähentynyt, kun iän myötä olen tullut aina vain laiskemmaksi alustamisen suhteen.

Focaccian tyyppiset peltileivät ovat mainioita, kunhan vain jotenkin saa vähän sitkoa taikinaan. Siitä vain suoraan pellille kohoamaan ja sitten uuniin.

Kahta samanlaista ei ole vielä tullut, aineita kun on hauska heitellä sormituntumalla. Mutta kun se loistoresepti joskus löytyy, sen pistän muistiin tuleville polville.

Makuja läheltä ja kaukaa 2000–

Kävin muiden ruokatoimittajien mukana Kiinassa opintomatkalla 1980-luvun alussa ja innostuin kiinalaisesta ruoanlaitosta. Siitä sitten saivat nauttia ja kärsiä niin oma perhe, ystävät kuin tuttavatkin.

Perhe tietysti kyllästyi ensin. Vastapainoksi poika ihastui ensin meksikolaiseen, sitten japanilaiseen keittiöön, tytär pastaruokiin ja muihin italialaisiin ihanuuksiin.

Nyt kun lapset ovat jo aikuisia ja ovat löytäneet ruokaa rakastavat siipatkin itselleen, ruoka-ajan lähestyessä on pidettävä kiirettä, jos aikoo ehtiä pääkokin paikalle. Syömme usein yhdessä, niin kaupungissa kuin mökilläkin.

Kun pari vuotta sitten kesämökille suunniteltiin uutta keittiötä, tila piti saada niin isoksi, että kaikki mahtuvat sinne yhtä aikaa.

Minulla on hidas lähtöno­peus, joten olen yleensä startissa viimeinen. Jäänkin sohvalle lastenlasten, Idan ja Ellan kanssa Aku Ankkaa lukemaan.

Mutta jo viime kesänä 5- ja 3-vuotiaat halusivat ihan oikei­­siin ruoanlaittopuuhiin, joten taidan jäädä yksin katsomon puolelle Mummo Ankan leipomuksia ihailemaan.

Nuorten mieltymykset ovat kokoelma makuja ja valmistustapoja maailmalta ja raaka-aineita lähitienoilta.

Tosin täytyy myöntää, että kirjolohi ja vävyn kalastamat lohi ja muut kotoiset kalat ovat edelleenkin ylivoimaisesti käytetyimmät pääraaka-aineet.

Kalat tarjotaan nyt raakana sushina, sashimina tai vain kevyesti paistettuina, viinissä haudutettuina tai savustettuna. Ennenhän oli tapana läpikypsentää kala kuin kala.

Muut tarjottavat ovat kiinni siitä, onko kukaan pesueesta tai useampikin käynyt ostoksilla Hakaniemen torilla ja hallissa ja sen läheisissä etnisissä kaupoissa. Mökkipaikan lähitienoon kaupoissa ja maatilamyymälöissä on tarjolla paikallisia bravuureita.

Jokaisella on oma lempiraaka-aineensa: lohi, mustekala, simpukat, lampaanliha, mozzarella, munakoiso, chili, ja mieluisin tapansa valmistaa se. Siitä kiire kokiksi. Hitaammat hyväksyvät.

Tuttuja kaloja ja lihoja kuluu ihan entiseen malliin, mutta sukupolvenvaihdos keittiössä merkitsee erilaista valmistus- ja maustamistapaa.

Itse himoitsen ruisjauhoissa kieräytettyjä, paistettuja tai halstrattuja silakoita. Nuoret syövät niitä kohteliaasti, mutta eivät juuri hihku innosta. Sen sijaan cevichen tapaan sitruskypsytettyinä ne luiskahtavat suihin muita mutkitta.

Eläkeläisillä on monia pieniä iloja, joista he työelämässä ollessa vain unelmoivat. Voi valvoa myöhään, käydä päivällä elokuvissa tai pitää yöpaitapäivän, jolloin ei edes poistu kotoa. 

Ne pienimmät ilot ovat usein suurimmat.

Kysyimme eläkeläisiltä, mikä heidän elämässään on nyt parasta. Mikä näistä ilahduttaa tai ilahduttaisi sinua eniten?

  1. Saan nukkua niin myöhään kuin huvittaa ja lukea aamulla lehteä vaikka puoleenpäivään.
  2. Voin katsella yömyöhään Netflixistä elokuvia, jos siltä tuntuu. Aamulla ei tarvitse olla pirteänä työvalmiudessa! 
  3. Liikunnalle on enemmän aikaa kuin työelämässä. Päivällä on jumpissa ja uimahallissa väljää ja mukavaa.
  4. Voin nauttia kulttuuriannoksen jo päivällä. Monissa teattereissa ja elokuvateattereissa on päivänäytöksissä eläkeläishintoja.
  5. Kokeilen uusia lounaspaikkoja. Monista ravintoloista saa päivällä eläkeläisalennuksia.
  6. Elän ex tempore -elämää. Päätän vasta aamulla, mitä teen. Ostan vaikka halvan bussilipun lähikaupunkiin ja käyn siellä retkellä.
  7. Tunnen itseni tärkeäksi. Voin hoitaa sairastunutta lastenlasta tai vaikka naapurin lasta. Auttaminen tuo hyvää mieltä kaikille.

Plussaelämää lastenlasten kanssa

Helsinkiläinen Aira Väisänen, 66, kertoo alkukriisin jälkeen nauttineensa eläkkeelläolosta.

– Olen uutisnälkäinen, uppoudun aamuisin Helsingin Sanomiin ja seuraan monia nettisivuja. Käyn pari kertaa viikossa liikunnassa, saman verran muissa ryhmäharrastuksissa. Yllättäen olen muuttumassa kulttuurimummoksi, koska saan liput elokuviin ja teattereihin päivä- tai eläkeläishinnoin. Tuntuu ylelliseltä istua elokuvissa kello 12. Opiskeluaikaisen ystävättären kanssa kokeilemme kerran kuussa uutta ruokapaikkaa. Lounasaikaan monissa ravintoloissa saa eläkeläisalennuksen. 

Aira toteaa myös olevansa onnekas, kun voi ja saa olla mukana 7- ja 4-vuotiaiden tyttärenpoikien arjessa. Hän oli itse aikoinaan kahden tytön kiireinen yksinhuoltaja, ja muistaa, että säätämistä riitti.

– Tunnen, että minua tarvitaan. Voin olla pojille yhtenä lisävoimavarana toisten isovanhempien lisäksi. Pääsen taas leikkimään piilosta ja tutustumaan poikaenergiaan!

Vuorotyötä tekevien vanhempien päivät vaihtelevat ja venyvät. Airalle napsahtaa yleensä pari iltapäivää viikossa, joskus lauantai tai sunnuntai tai muutama sairaspäivä.

– Nämä eivät rasita minua yhtään. Läheisyys tuo iloa puolin ja toisin.

Aira on huomannut, että eläkkeelläkin pitää olla sovittuja aikatauluja, tapaamisia ja tapahtumia. Muuten viikoista tulee pelkkää löysää puuroa. Elämänlaatu on paljolti oman uteliaisuuden ja aktiivisuuden varassa.

– Varsinkin yksinasuvan on opeteltava sitkeästi itsensä johtajaksi, koska työpaikan pomo tai kukaan muukaan ei enää kerro, mitä tänään tai huomenna pitäisi tehdä. Ja silti parasta on arjen väljyys, mahdollisuus tarttua yllätyksiin, katsella rauhassa pihlajassa herkuttelevia tilhiä tai lukea kirjaa vielä silloinkin, kun työikäiset menevät nukkumaan.

Kuntoilua ja kirjoittamista

Järvenpääläinen Raili Ojala-Signell, 67, löysi kuntoilun vasta eläkkeellä, vaikka pyöräily ja kävely ovat aina olleet osa arkea.

– Menin kolmen kuukauden ohjattuun ryhmään, jossa opetettiin kädestä pitäen eri liikuntavaihtoehtoja. Liikkumisesta tuli osa arkeani. Nykyisin käyn ainakin kolmesti viikossa jumpissa tai kuntosalilla. Senioreiden ohjattu kuntosalitreeni on tuonut elämääni uusia ystäviä. Myös talviuinti on tärkeää. Loka-huhtikuussa käyn jumpan jälkeen avannossa, Raili kertoo.

Kirjoittajaryhmät ovat täynnä eläkeläisiä, joilla vihdoin on aikaa tutkia muistiinpanoja ja vanhoja valokuvia. Raili kirjoitti omakustanteena elämänkertansa vuonna 2014 ja ystävänsä Aunen elämänkerran vuonna 2016. Raili on kuurojen vanhempien kuuleva lapsi, ja työtäkin hän teki kuulovammaisten parissa.

– Olen skannannut sukulaisten ja tuttavien valokuva-albumeita lapsuuteni ja nuoruuteni Säynätsalon kuurojen yhteisöstä, retkistä, juhlista sekä vierailuista. Kuvia on noin 1500, ja aion tehdä niistä Ifolorin ohjelmalla valokuvakirjan. 

Raililla on etäavomies. Molemmat elävät omissa kodeissaan 40 kilometrin päässä toisistaan.

– Se on meille paras ratkaisu. Arkipäivät rauhoitamme omille jutuillemme. Viikonloput ovat yhteistä aikaa, jolloin harrastamme kulttuuria, ystävien tapaamista, mökkeilyä ja puutarhanhoitoa.

Uusi, hyvä elämänvaihe

Mikkeliläinen Heikki Kupiainen, 63, on ollut osatyökyvyttömyyseläkkeellä elokuusta 2015  lähtien.

– Sain osa-aikaeläkepäätöksen 60-vuotiaana. Se ei tullut yhtään liian aikaisin, Heikki toteaa, ja kertoo kokemusten kahdesta kevennetystä työvuodesta olleen pelkästään myönteisiä.

Työ, lepo ja palautuminen olivat oikeassa suhteessa. Työ ei vienyt kaikkea energiaa ja toimintatarmoa.

Heikki Kupiainen.
Heikki Kupiainen.

– Työskentelen lukion historian ja yhteiskunnallisten aineiden lehtorina ja jaksan nyt nauttia aiempaa paremmin työstäni. Työntekoon on palannut iloisuus, rentous ja letkeys - jopa tilannekomiikkakin saattaa toimia.

Ja mikä parasta: vapaa-ajalla Heikki jaksaa puuhastella ja harrastaa. Puuhaa riittää kotitarpeiksi omakotitalossa ja loma-asunnolla. 

– Kuntoilu raikkaassa ulkoilmassa on hyvä vastakohta siisteille sisätöille. Virtaa liikenee niin vanhoille kuin uusillekin harrastuksille. Päivänokoset ovat uusi ylellisyys – samoin kiireettömät aamut. Tästä mieluisasta elämänvaiheesta on hyvä siirtyä aikanaan täyseläkeläiseksi melko hyväkuntoisena, vireänä ja tyytyväisenä.

Joulutähti ja amaryllis pitävät pintansa, mutta viime vuosien aikana suosioon on noussut myös menneiltä vuosikymmeniltä tuttu joulukukka. 

Joulutähti on monille suomalaisille joulukukkien kruunaamaton kuningas, mutta tiesitkö, että muualla Euroopassa se ei kuulu jouluun lainkaan? 

– Keski-Euroopassa joulutähden nimi on tähtilatva ja se on suosittu äitienpäiväkukka, kertoo Kukkakauppa Bieder Ruoholahden floristi Tapio Komminaho.

Joulukukat voi hankkia jo hyvissä ajoin. Esimerkiksi joulutähti kestää hyvällä hoidolla ainakin kuukauden verran. Se viihtyy vedottomassa, valoisassa paikassa ja pitää tasaisesta kosteudesta. Mullan pinta saa kuivahtaa kasteluiden välissä, niin joulutähti ei varista alimpia lehtiään ja pysyy kauniina aattoon asti.

Joulutähti on edelleen erittäin suosittu joulukukka, mutta ei enää se ostetuin.

– Viime vuonna meillä myytiin eniten kotimaista amaryllista, Komminaho paljastaa.

Amaryllis on sipulikukka ja siten vaatimaton hoidon suhteen. Se ei tarvitse kuin tilkan vettä siinä vaiheessa, kun kukka alkaa avautua.

– Osa ei anna vettä silloinkaan, mutta itse annan hivenen, jotta kukka avautuu kauniisti eikä siihen jää ryppyjä avausvaiheessa, Komminaho vinkkaa.

Toinen suosittu joulun sipulikukka on hyasintti. Sekin on muualla Euroopassa kevään eikä joulun kukka: hyasintin keltaista versiota myydään esimerkiksi Tanskassa ja Hollannissa eniten pääsiäisen aikaan. 

– Hyasintti on klassikko, mutta tänä päivänä osa ihmisistä on aika tuoksuherkkiä, joten voimakkaan tuoksunsa vuoksi hyasinttia ei osteta enää niin paljon kuin ennen. 

Amaryllis ja hyasintti ovat Komminahon mukaan ehdottomasti helppohoitoisimmat joulukukat: niille riittää pari tilkkaa vettä koko niiden elinkaaren aikana.

– Joulutähti pitää yhä pintansa, sanoo Bieder Ruoholahti -kukkaliikkeen Tapio Komminaho.
– Joulutähti pitää yhä pintansa, sanoo Bieder Ruoholahti -kukkaliikkeen Tapio Komminaho.

Uudet tuulet

Vai kaipaisitko kotiin jotain raikkaampaa vaihtoehtoa joulukukalle? Jos joulutähti ja amaryllis tuntuvat tylsiltä valinnoilta, vaihtoehtoja on. Tällä hetkellä suurta suosiota nauttii vuosikymmenten takaa tuttu kaunotar.

– Jouluruusu teki paluun noin kymmenen vuotta sitten ja sitä esitellään nyt joka sisustuslehdessä tyylikkäänä, kauniina joulukukkavaihtoehtona.  Sitä oli paljon jo 1900-luvun alussa ja siitä aina 50-luvulle asti. Sen jälkeen meillä Suomessa alkoi olla lämpimämpää, ja joulutähdet ja kumppanit nousivat suosioon, koska ne tarkenivat jouluruusua paremmin, Komminaho kertoo. 

Toinen kaunis, ei-perinteinen joulukukka on valkoinen orkidea.

– Ne voidaan koristella kukkaliikkeessä vaikka kävyillä tai ruseteilla. 

Jouluruusua saapuu ostamaan myös huhtikuussa eläkkeelle jäänyt Aune-Marja Sinisalo, 63. 

– Pistäydyin hiljattain pikkusiskoni Seijan luona ja hänellä oli jouluruusu. Ihastelin sitä ja Seija sanoi, että muistaa jouluruususta aina Aura-Leenan, isosiskomme, joka kuoli tammikuussa. Aura-Leena osti usein meille siskoksille jouluruusut. Nyt saamme ostaa ne itse, Sinisalo kertoo. 

Komminaho neuvoo Sinisalolle, miten jouluruusun saa kukoistamaan.

– Laitoin näille liikkeen ruusuille aamulla lisää ja juuri katsoin, että kannattaa kohta lisätä. Nämä juovat paljon. 

Aune-Marja Sinisalo käy usein samassa kukkaliikkeessä. Joulukukat hän ostaa joka vuosi hyvissä ajoin ja saa niitä myös ystäviltään. 

– Suosikini on nyt tämä jouluruusu, mutta amaryllis on myös aivan ihana. Pidän punaisista ja valkoisista joulukukista. Ostan ne jo aikaisin ja toivon, että ne kuolevat pian joulun jälkeen – sitten jo riittää, hän nauraa. 

Lue kattava opas: Näin hoidat kaikkia joulukukkia oikein