Kullalla ja jalokivillä silattu 2500-vuotias Shwedagon on maan tärkein uskonnollinen rakennus. Hilpeä  lakaisupartio kerää meriittiä seuraavaan elämään.
Kullalla ja jalokivillä silattu 2500-vuotias Shwedagon on maan tärkein uskonnollinen rakennus. Hilpeä lakaisupartio kerää meriittiä seuraavaan elämään.

Burma availee aarteitaan ulkomaailmalle. Temppeleissä ja rannoissa on hohtoa, mutta hienointa ovat burmalaiset itse.

Seison tyrmistyneenä Swedagonin pagodin edessä  ja yritän hahmottaa sitä. Mahdotonta, niin iso se on. Silti se näyttää melkein leijuvan ilmassa. Yhtä tyrmistyttävä on tieto, kuinka paljon kalleuksia rakennukseen on upotettu.

Jo kärjen levikkeessä on 500 kiloa kultaa sekä 83 850 jalokiveä. Nuppiin on kiinnitetty yli 4 000 timanttia.

Kalleimmat aarteet ovat silti pagodan sisällä: siellä säilytetään kahdeksaa Gautama Buddhan hiusta sekä kolmen muun valaistuneen Buddhan pyhäinjäännöksiä.

Kukkulan laella Yangonissa sijaitsevalle alueelle johtaa hengästyttävän korkea ja leveä pylväsportaikko kaikista pääilmansuunnista.

Kaikilla sisäänkäynneillä on myös hissi tai liukuportaat. Kengät riisutaan jo alhaalla.

Munkiksi ja nunnaksi ryhtyminen on lasten perheille juhlapäivä, jolloin pukeuadutaan silkkiin ja satiiniin.
Munkiksi ja nunnaksi ryhtyminen on lasten perheille juhlapäivä, jolloin pukeuadutaan silkkiin ja satiiniin.

Ylätasanteella kaiken pyhyyden keskellä töröttää irtonainen ATM-automaatti. Koko Burmassa raha-automaatit ovat kiven alla, ja kortilla maksaminenkin on vierasta.

Toisaalta juuri Swedagonissa sielunsa autuutta ajatteleva ihminen, myös kaukaa tullut turisti, saattaa kipeästi tarvita käteistä.

Seteleillä voi hankkia itselleen bonuspisteitä  seuraavaa jälleensyntymää varten.

Theravada-buddhalaisuuden mukaan ihminen on pitkällä tähtäimellä oman onnensa seppä. Kurja elämä johtuu aiempien elämien synneistä. Parempaa onnea seuraavalla kerralla edesauttavat laupiaat teot ja ajatukset kaikkea elollista kohtaan.

Hyvää karmaa lisäävät myös lahjoitukset temppelille ja munkeille.

Pyhiinvaeltajat lakaisevat marmoripihaa leveänä rivistönä – myös se on tapa ansaita meriittiä. Perheet istuvat sivutemppelien lattioilla syömässä eväitään. Ihmiset rukoilevat tai rupattelevat. Buddhan patsaille tuodaan lahjoja. Kuuden hehtaarin kokoisella temppelialueella on paljon väkeä, mutta hälinä puuttuu. Tunnen turvaa ja sopusointua.

Kultaisen pagodin helmoissa on helppo unohtaa, että sotilasjunttien pitkään orjuuttama maa on maailman köyhimpiä, ja että pommit räjähtelevät toisinaan sen
kapinoivilla heimoalueilla ja jopa Yangonissa.

Sikaripajoissa työskennellään urakka- palkalla. Päiväansio  on 500–1 000 kyatia, noin 40–75 senttiä.
Sikaripajoissa työskennellään urakka- palkalla. Päiväansio on 500–1 000 kyatia, noin 40–75 senttiä.

Nainen kauppaa ohikulkijoille meloninviipaleita. Kimeä-ääninen myyntipuhe hukkuu rälläkän ujellukseen: parin metrin päässä työmies hioo portinpieltä kulmahiomakoneella, niin että kipinät sinkoilevat. Jalkakäytävän toisella reunalla neljän sukupolven suurperhe syö lounasta lasten muovijakkaroilla istuen.

Kanavartaat tirisevät, korianteri ja valkosipuli tuoksuvat.

Yangonin ränsistyneistä, homeen täplittämistä siirtomaapalatseista tulee mieleen Havanna. Siellä täällä on hoidettuja, kauniiden puutarhojen ympäröimiä taloja. Rakennustelineet talojen kyljessä näyttävät huterilta kuin riisipuikot. Niiden päällä miehet kuitenkin taiteilevat. Kaikki tehdään käsityönä, elementtirakentaminen on Burmassa vielä outoa.

Burmassa voi yhä kohdata Kaakkois-Aasian sellaisena kuin se oli siirtomaaisäntien lähtiessä 1950-luvulla.

Lava-autoon on ahtautunut yli 30 ihmistä nyytteineen ja nyssyköineen. Koko konkkaronkka vilkuttaa meille. Länsimainen matkailija on vielä nähtävyys jopa maan suurimmassa kaupungissa Yangonissa.

Kurkkaamme brittien siirtomaakaudella rakennettuun The Strand -luksushotelliin.

Iltapäivätee nautitaan täällä yhä brittiläiseen tyyliin. Puupaneelit luovat suureen aulaan arvokkuutta. Vanhat korituolit natisevat.

Sanotaan, että Burmassa voi yhä kohdata Kaakkois-Aasian sellaisena kuin se oli siirtomaaisäntien lähtiessä 1950-luvulla. Ylikansallisia kauppaketjuja ei näy katukuvassa, eikä matkailijan kännykkä toimi. Lähes kaikki miehet pukeutuvat perinteiseen tapaan pitkään longyi-hameeseen. Naiset meikkaavat yhä poskensa valkoisella thanaka-voiteella, joka varjelee ihoa ruskettumiselta.

Baganin kuninkaalliset rakennuttivat suurelle tasangolle yli  4 000 temppeliä ja pagodia.
Baganin kuninkaalliset rakennuttivat suurelle tasangolle yli 4 000 temppeliä ja pagodia.

Kissa nukkuu tuolin päällä selällään, tassut ojossa. Bagan House -tehtaan työntekijätkään eivät näytä juuri häiriintyvän vieraista. Käsi ei saa täristä, kun piirtää ohuella siveltimellä norsurivistöä tarjottimen reunaan. Kauniisti koristellun kiiltävän lakkarasian teko vaatii kaksikymmentä työvaihetta. 

Työpajan seinällä on työntekijöiden ryhmäkuva. Joukon keskellä hymyilee tutun näköinen nainen: Aung San Suu Kyi – Our Lady, kuten hänen kannattajansa häntä kutsuvat.

Aung San Suu Kyin kuva on kunniapaikalla myös lakkatehtaan myymälässä. Sotilasjuntta sulki suositun oppositiojohtajan kotiarestiin vuonna 1988. Vapaaksi hän pääsi vasta vuonna 2010, ikään kuin orastavan demokratiakehityksen lähtölaukauksena. Aiemmin hänen kuviensa hallussapidosta rangaistiin.

Vierailun jälkeen kävelen Baganin kylänraitilla. Paita liimaantuu selkään.  Iltapäivän hehkuvassa kuumuudessa pienikokoiset naiset kantavat päänsä päällä rakennustyömaalle soraa suurissa saaveissa.

Kankaasta  pyöräytettävä  tötterö pitää  isonkin vadin  paikoillaan.
Kankaasta pyöräytettävä tötterö pitää isonkin vadin paikoillaan.

Baganin kuninkaat rakensivat tasangolle Irrawaddy-joen kupeeseen yli 4 000 temppeliä ja pagodia. Vimmattu rakentaminen alkoi vuonna 1057 ja jatkui vuoteen 1287. Eikö vähemmällä saatu ansaittua kylliksi meriittejä seuraavaan elämään?

Kuningaskunnan kohtaloksi koituivat maanjäristykset ja Kublai-kaanin johtamat mongolit. Edelleen Baganin tasangolla on pystyssä yli 2 000 temppeliä ja pagodia.
Auringonlasku Baganissa on taianomainen – siitä huolimatta, että saman temppelin tasanteille ovat kiivenneet kai kaikki Baganiin saapuneet matkailijat.

Seuraavana aamuna on kyllin rauhallista suomalaisille: olemme Thitsawaddy-temppelin ainoat vieraat. Ylimmälle tasolle johtava portaikko on kapea ja jyrkkä. Auringon noustua hiljaisuus vaihtuu lintujen sirkutukseen. Roosanvärisellä taivaalla leijuu kuumailmapalloja.

Irrawaddy-joen vastarannalla Saelanin kylässä kaikki talot on rakennettu tolppien varaan. Se antaa pelivaraa sadekaudella ja pitää haittaeläimet loitolla. Talon alle jäävä ilmatila myös viilentää huoneita.

Emäntä Yae Mi kaataa valkoisen härän ruokintakaukaloon vettä ja ilta-apetta. Pavut ja chilit kuivuvat pihalla pressujen päällä.

Kun härkävaljakko karauttaa paikalle, kylänraitti pölisee niin ettei eteensä näe.

Miehet kuskaavat maapähkinäkuormia pelloilta kotiin. Kärryt ovat renkaita myöten puusepän tekoa.

Burmalla on paljon luonnonrikkauksia, mutta suurin osa väestöstä ansaitsee yhä leipänsä maataloudesta. Maapähkinäkilosta viljelijä saa 600 kyatia, noin 45 senttiä.

Kahden tunnin kierros Yangonin kehäradalla on kurkistus burmalaiseen arkeen. Ihmisiin on helppo tutustua.
Kahden tunnin kierros Yangonin kehäradalla on kurkistus burmalaiseen arkeen. Ihmisiin on helppo tutustua.

Inlejärven paalukylät tunnetaan yhdellä jalalla soutavista kalastajistaan, kelluvista puutarhoistaan ja laadukkaista silkkikutomoistaan. Puusillat johtavat kortteleita erottavien kanavien yli. Järvellä on myös majapaikkoja luksushotelleista lähtien – ja tietysti kultaisia pagodeja ja luostareita.

Nuoret naiset paukuttavat kangaspuita Inn Paw Konin kylän silkkitehtaassa, mutta puolaamossa lankoja käsittelevät hauraat harmaapäiset isoisoäidit.

– Uusia kutojia ei ole helppo löytää. Nuoria kiinnostavat enemmän tietokonepelit, internet ja kaupunkiin muuttaminen, kertoo
tehdasta johtava rouva Nang Mya.

"Nuoria kiinnostavat enemmän tietokonepelit, internet ja kaupunkiin muuttaminen."

Silkkihuivin saa tehtaalta 8 eurolla, silkkikangas maksaa 20–25 euroa metri. Italialaisten muotisuunnittelijoiden suosiman ylellisen lootussilkin metrihinta on 200 euroa.

Ngapalissa eivät pörrää vesiskootterit. Kilometrien pituisella rannalla on aina tilaa.
Ngapalissa eivät pörrää vesiskootterit. Kilometrien pituisella rannalla on aina tilaa.

Thandwen lentokentällä stuertit kantavat koneeseen isoja termoskannuja. Lentomatkustajien kahveja ei täällä tilata hienosta catering-palvelusta, vaan juoma
keitetään avotulella puiden siimeksessä.

Ngapalin kylänraitilla nuorten miesten autoissa raikaa korealainen popmusiikki. Pöly peittää tienoot, ja kilometrien pituisella tietyömaalla heiluvat lapiot ja hakut.

Sadan metrin päässä ei ole tietoakaan pölystä ja kaaoksesta. Puutarhan ympäröimän Sandoway-hotellin luksusvilloissa on omat aurinkoterassit ja yläkerrassa meditaatiotilat. Ero tavallisten burmalaisten elämään ei voisi olla jyrkempi.

Iltayhdeksältä Ngapalin kylällä on jo hiljaista ja pimeää. Yhdeksän jälkeen painan itsekin pään tyynyyn. Ihanan illallisen jäljiltä tunnen kielelläni chilin ja sitruunaruohon aromit. Muistan Paganin temppelit ja kaikkialla hymyilevät Buddhat, mutta vielä paremmin muistan ihmisten hymyt.

Ajattelen rannalla tapaamaani hedelmäkauppiasta, joka ei suostunut ottamaan vastaan tarjoamaani isompaa seteliä,  vaan latoi käteeni lisää banaaneja, jotta olimme sujut. Monessa muussa maassa hän olisi iloinnut saadessaan ylimääräistä.

Suljen silmäni ja näen sorasaaveja kantavat naiset, härkävankkurit ja vaaleanpunaisiin kaapuihin pukeutuneet pikku nunnat, jotka soivat minulle tilaisuuden ansaita meriittiä seuraavaan elämääni – näin almua pyytävien munkkien toiminta Burmassa tulkitaan.

Kaikkien kohtaamieni ihmisten takia toivon, että ulkomaailmalle avautuvaan Burmaan saapuisi vain mukavia matkailijoita – esimerkiksi sisua arvostavia suomalaisia, jotka osaavat katsoa myös pinnan  alle.

Ruotsin Lapista ei löydä joulupukkia, mutta hurjia rinteitä senkin edestä. Keltanokka lähti testaamaan, miten pääsee alas Riksgränseniä ja Björklideniä.

Opashan on hullu!

Olen saapunut vasta tunti sitten Ruotsin Lappiin, marssinut saman tien suksivuokraamoon, ährännyt vaivalloisesti massiiviset laskettelumonot jalkaan ja kuunnellut huolestuneena miniluentoa lumivyöryn vaaroista. Ja nyt pitäisi seurata lasketteluopasta vielä kilometri ylämäkeen kohti tunturin huippua.

Olen näännyksissä, hikinorot valuvat poskilla. Ihan kuin noutajan kalsa kosketus tuntuisi olkapäillä.

Björklidenin laelta näkyy Norjaan saakka.
Björklidenin laelta näkyy Norjaan saakka.

Matkaa on tehty jo puoli tuntia, ylämäkeen luonnollisesti. Björklidenin laskettelukeskus näkyy alhaalla pienenä. Horisontissa siintävät Norjan tunturit ja jossain niiden takana Atlantti. Jalassani on karvapohjaiset sukset. Ne eivät lipsu senttiäkään. Eivätkä kyllä luistakaan. Niillä vain tampataan matkaa ylämäkeen.

– Mika, sinä pystyt tähän. Ajattele, miten hienot maisemat ylhäällä odottavat. Sitten laskettelemme pitkin neitseellisiä lumia alas laaksoon. Det är kul! tsemppaa opas Kim Bergsten.

Mihin olen joutunut?

Opas Kim Bergsten vei meidät huipulle.
Opas Kim Bergsten vei meidät huipulle.

Sisulla huipulle

Kokeilin laskettelua ensimmäisen kerran 15-vuotiaana Jyväskylän Laajavuoressa. Alku oli vauhdikas, syöksyin pipo silmillä rinteen suoraan alas. En osannut oudoilla suksilla kurvata, kun en tullut keneltäkään kysyneeksi, miten se tapahtuu. Vauhdin sain pysähtymään juuri ennen parkkipaikkaa.

Sen jälkeen eksyin mäkeen satunnaisesti, keskimäärin kerran vuosikymmenessä. Rinteessä oli joka kerta kivaa, mutta laskettelupuremaa en koskaan saanut. Ehkä Suomen rinteet olivat liian vaatimattomia tällaiselle Laajavuoren veteraanille.

Sitten ystäväni houkutteli testaamaan "vähän kovempaa kamaa", Ruotsin Lapin tuntureita. Ruotsihan on suomalaiselle kuin Amerikka. Siellä kaikki on hienompaa ja suurempaa, niin tunturitkin. Ruotsin Åre tunnetaan pikku-Alppeina, sillä sen korkein huippu Åreskutan yltää yli 1400 metriin. Rinteet ovat kilometrien pituisia. Suomen laskettelukeskuksissa moisista lukemista vain unelmoidaan.

Luonnonrinteissä lasketaan kuin pumpulissa.
Luonnonrinteissä lasketaan kuin pumpulissa.

Vierekkäin sijaitsevissa Björklidenissä ja Riksgränsenissa tunturit kohoavat reiluun kilometriin. Niiden luonnonrinteet sopivat monipuoliseen lasketteluun kuin valetut.

Bergsten on päässyt tunturin laelle ja jatkaa tsemppaamista. Ammattilaiselle kapuaminen on niin helppoa. Määränpää häämöttää, tamppaan karvapohjasuksiani rinnettä vimmaisesti ylös suomalaisella sisulla.

Det är kul! Det måste vara kul!

Lopulta pääsen perille. Viisikymppisen kunto voisi olla kovempikin, mutta olen yhä elossa.

Hiihtopummin tunnustukset

Bergsten auttaa irrottamaan karvapohjat suksista. Vedän keuhkot täyteen tunturi-ilmaa ja annan katseeni nuolla horisonttia. Olen kilometrin lähempänä taivasta kuin tunti sitten suksivuokraamossa. Olo on juhlallinen. Alan ymmärtää, miksi joskus pitää kärsiä, että voi nauttia.

Bergsten kaataa kuksaan kahvia.

– Olen ollut neljä vuotta Björklidenissä ja Riksgränsenissä lasketteluoppaana. Nuorena elin hiihtopummina Ranskan Chamonix'ssa. Siellä aloin myös vuorikiipeillä, ja se on suurin intohimoni. Laskettelu tulee kakkosena. Nytkin jatkaisin mieluiten matkaa aina vain ylöspäin, Bergsten tarinoi kahvitauollamme.

Täällä vartioin minä!
Täällä vartioin minä!

Näkemykseni vain vahvistuu: mieshän on umpihullu.

Huipulla tuulee. Kahvin lämmittävä vaikutus hupenee. On aika miettiä paluuta alas. Bergstenilla on suunnitelma. Seuraamme mestaria jyrkän rinteen reunaan. Rinne ei ole pitkä, mutta korkeusero nostaa hikikarpalot taas pintaan.

– Tässä on paljon pehmeää lunta, kuin höyhenillä laskisi. Seuraa vain minua, tee pitkiä nautinnollisia kaarroksia, nauti joka hetkestä, Bergsten sanoo ja lähtee.

Hiihtohissit lähtevät aivan Riksgränsenin keskustasta.
Hiihtohissit lähtevät aivan Riksgränsenin keskustasta.

Kuperkeikkoja pumpulissa

Bergsten pöllyttää tyylikkäästi lunta kaarrellessaan. Pian hän on rinteen alaosassa odottamassa meitä muita.

Olen ryhmämme keltanokka, muut ovat kokeneita laskettelijoita ja laskevat perässä leikitellen, kaiketi nautiskellen. Lähden liikkeelle. Luonnonrinteessä, vasta sataneessa pumpulilumessa laskeminen tuntuu erikoiselta. Lumi upottaa, vauhti kiihtyy hitaasti. Mutta se kiihtyy.

Tulee kaarroksen aika. Sukset eivät tahdo totella. Käännyn puolittain ja heitän kuperkeikan. Rämmin pystyyn. Sama toistuu seuraavassa mutkassa. Ja sitä seuraavassa.

Alas ehtineet hymyilevät hyväntahtoisesti. Onneksi rinteessä on niin paljon lunta, että kuperkeikkailu ei vammauta, mitä nyt vähän henkisesti.

– Onnittelut, Mika, selvisit. Se oli päivän haastavin osuus. Nyt pidetään hauskaa, Bergsten lupaa.

Puuterilumirinteet houkuttelevat rinnehait näyttäviin temppuihin.
Puuterilumirinteet houkuttelevat rinnehait näyttäviin temppuihin.

Rinne jatkuu loivahkona, ja löydän oman tapani kääntyä upottavassa lumessa. Tuuli suhisee korvissa, laakso lähenee ja talot muuttuvat näkökentässä isommiksi. Mäkeä riittää. Laskettelu kysyy reisilihaksia.

Pidän välillä taukoja ja ihailen arktisen luonnon kauneutta. Olen jo hyljännyt ajatuksen pysyä muiden matkassa. Hiljaa hyvä tulee, alas pääsee kaikilla nopeuksilla.

Lasken hotelli Fjälletin pihaan suksitelineen luo. Pian istun hotellin aulassa, ja takkatuli loimottaa. Kylmä huurteinen tuoksuu edessäni.

Reidet tutisevat, mutta nautin maisemasta Lapporteniin, Lapin porttiin. Näyttää kuin kuu olisi aikojen alkuhämärässä hipaissut Maata ja vienyt puolipallon muotoisen palan tuntureita mennessään.

Björklidenin Fjället tarjoaa huoneiden lisäksi mökkejä.
Björklidenin Fjället tarjoaa huoneiden lisäksi mökkejä.

Vihdoin vohvelia

Hotellin edessä odottaa hytillinen telavaunu. Se täyttyy matkustajista ja lähtee Låktatjåkkon tunturiasemalle 1228 metrin korkeuteen.

Alhaalla aurinko paistaa, mutta perillä odottaa vaakasuoraan viuhuva hyytävä tuuli ja lumimyräkkä. Lapin luonto luo Ruotsissakin outoa taikaa.

Puikahdan kohti mustaseinäistä hirsitaloa. Sisällä odottaa maailman pohjoisin vohvelikahvila. Käyn pirttipöytään, riisun toppatakkini ja tartun vohveliin.

Olen laskettelu-urani huipulla, kukkulan kuningas. Mietin jo tulevaa Åren-retkeä. Pohjoismaiden pisimmät rinteet vain naurattavat Björklidenin veteraania.

Rapea vohveli palkitsee laskettelijan.
Rapea vohveli palkitsee laskettelijan.

Låktatjåkkon vohvelikahvila on maailman korkeatasoisin sananmukaisesti.
Låktatjåkkon vohvelikahvila on maailman korkeatasoisin sananmukaisesti.

Artikkeli on julkaistu ET Matkaopas -lehden numerossa 6/2016.

Riksgränsen & Björkliden

Laskettelukeskukset

  • Riksgränsenin ja Björklidenin laskettelukeskukset sijaitsevat vierekkäin Kiirunasta kaakkoon lähellä Norjan rajaa, Napapiiriltä 200 kilometriä pohjoiseen. Molemmat tunnetaan hyvistä off-piste-laskuista eli vapaalaskuista rakentamattomilla luonnonlumisilla rinteillä.
  • Björklidenissä on 23 rinnettä ja viisi hissiä. Kittelsdalsin hissi vie korkeimmalle, 1100 metriin. Riksgränsenissä löytyy 15 rinnettä, 6 hissiä ja liki rajattomasti vapaalaskurinteitä. 

Näin pääset perille

  • Helsingistä Tukholman kautta lento Kiirunaan, mistä matkaa perille valtatietä E10 on noin 130 kilometriä. Lentoaika Helsinki-Kiiruna 2,5 tuntia. Kentältä on bussiyhteys laskettelukeskuksiin, 30 e/suunta. Bussi kulkee usein myös Björklidenin ja Riksgränsenin välillä.
  • Kiirettömille sopii juna Tukholmasta Riksgränseniin, matka-aika 18 tuntia.
  • Norjan Narvikin lentokentälle on Riksgränsenistä vain 40 kilometriä, mutta bussiyhteyttä kentältä Ruotsin puolelle ei ole. Ruotsin ja Norjan välinen tie on joskus lumimyrskyn takia päiviä poikki. Oulusta maantietä pitkin Riksgänseniin on 620 kilometriä.
  • Helikopterilla? Arctic Elementsin järjestämillä räätälöidyillä 1-7 päivän Heliski-retkillä kokeneet laskettelijat viedään helikopterilla laskemaan neitseellisille puuterilumille vuoristoon, kuten yli 2 000-metriselle, jyrkkärinteiselle Kebnekaiselle. 

SOS

  • Merkitsemättömillä luonnonrinteillä on lumivyöryvaara. Suksivuokraamoista saa pakollisena lisävarusteena repun, jossa on muun muassa lähetin ja lumilapio. Suksivuokraamojen henkilökunta ja laskettelunopettajat opastavat, miten toimia lumivyöryssä.
  • Laskettelussa voi loukkaantua kaatuessaan. Kannattaa varmistaa ennen matkaa, että vakuutukset ovat voimassa. Kypärä on tärkeä turvavaruste.
  • Ruotsin hätänumero on 112.

Sää

  • Talvisesonki alkaa helmikuussa, kun keli muuttuu epävarmasta aurinkoiseksi. Rinteissä riittää lunta toukokuun puoliväliin. Silloin päivälämpötilat ovat reilusti plussalla, mutta yöt edelleen kylmiä. Säätilan vaihtelut ovat tuntureilla nopeita, mikä kannattaa ottaa huomioon varustevalinnoissa.

Majoitus

  • Riksgränsenissä laskettelukeskuksen sydän on suuri Hotell Riksgränsen, jonka huonevalikoima on laaja himolaskettelijan koppero hyteistä perhesviitteihin. Perhehotelli Meteorologen Ski Lodge tarjoaa personnallista luksusmajoitusta.
  • Björklidenissa majoitustilaa tarjoaa hotelli Fjället 1-4 hengen huoneissa ja lomamökeissä. Todellista huippumajoitusta tarjoaa pieni Låktatjåkkan tunturihotelli 1228 metyrin korkeudessa. 

Bussimatka Itä-Karjalaan vie Väinö Linnan romaanin ja viime sotien tantereille. Historia muuttuu eläväksi aidoilla tapahtumapaikoilla.

Seisomme Jänisjoen törmällä Läskelän kylässä Venäjän Karjalassa.

Varkautelainen yrittäjä Timo Männikkö alkaa kertoa isänsä Onnin sotatarinaa.

– Kerran hän ajoi venäläisen pikakiväärin väijytykseen. Takarengas räjähti, ja isä kellisti pyöränsä ojaan.

Vihollinen luuli miehen kuolleen, mutta tämä yllätti ampujat takaapäin.

– Isältä pääsi itku, kun hän löysi yhden surmaamansa miehen lompakosta kahden pikkulapsen valokuvat.

Onni Männikkö oli moottoripyörälähetti Ruben Laguksen panssaridivisioonassa. Se kulki rinnan kirjailija Väinö Linnan rykmentin kanssa.

Norjasta saapunut Helena Harle Mehus näyttää käsin kirjoitettua paperia, jonka löysi isänsä Niilon jäämistöstä. Siihen isä oli kirjannut joukko-osastonsa liikkeitä sen lähdettyä vetäytymään Syväriltä kesäkuussa 1944.

– En halunnut lapsena kuunnella isän sotajuttuja. Nyt tulin tänne paikkaamaan aukkoja tiedoissani, Helena Harle Mehus sanoo.

Osuma onnensoturiin

Bussi kuljettaa 40 hengen ryhmäämme Tuntemattoman sotilaan maisemissa. Reitti seuraa sotatapahtumia Itä-Karjalassa.

Läskelän kylä sijaitsee Laatokan pohjoispäässä puolen tunnin ajomatkan päässä Sortavalasta. Kylään liittyy hurja tarina, jollaisia retken vetäjä everstiluutnantti Ilmari Hakala tietää monia.

– Heinäkuussa 1941 täällä vaikutti onnensoturiksi kutsuttu talvisodan veteraani, luutnantti Allan Gummerus.

Suomalaiset olivat motittaneet venäläiset joen länsirannalle. Onneensa luottanut Gummerus lähti pioneerivänrikin kanssa tukimaan vaurioitunutta siltaa, vaikka se oli venäläisten tarkka-ampujien tähtäimessä.

– Huonostihan siinä kävi. Pioneerivänrikki kaatui kahteen luotiin. Gummerus sai naarmun kaulaansa, mikä järkytti häntä syvästi. Hän tunsi kohtalonsa kääntyneen.

Kun Gummerus seuraavana päivänä piti käskynjakoa joentörmällä, hän sai luodin rintaansa ja ehti vain todeta: ”Pojat, nyt taisi sattua. Menikö sydämeen? Eikö sydän ole tällä puolella?”

Linnan romaanissa sotamies Asumaniemi sanoo viime sanoikseen: ”Se on vasemmalla puolella… Sydän on vasemmalla puolella…”

Esimerkki kuvaa Linnan tapaa rakentaa teostaan. Hän sijoitti yksittäiset tositapaukset haluamaansa kohtaan fiktiota.

Siksi Tuntematonta sotilasta ei voi pitää historiankirjoituksena tai johtamistaidon oppaana. Se on romaani.

Motissa Lemetissä

Hiekkatie muuttuu huonoksi. Tienvarren kylissä työttömyys vallitsee ja vodka virtaa. Kahden puolen tietä näkyy tiheää pusikkoa. Suomalaisten raivaamat pellot on päästetty pajukoksi.

– Neuvostoliiton johtaja Nikita Hruštšov innostui maissinkasvatuksesta ja kielsi muun viljelyn. Maissi ei kuitenkaan menestynyt. Vasta nyt viljanviljelyä on alettu elvyttää osin suomalaisten opeilla, Hakala kertoo.

Lemetin tienhaarassa käytiin talvisodan rajuimmat mottitaistelut. Venäläisillä oli valtava ylivoima, mutta pieni Suomen armeija onnistui saartamaan heidät ankarissa olosuhteissa.

”Ja tuhosi…i…it tankkeja?” Niin alokas Hauhia kyselee luutnantti Koskelalta tämän sankariteoista Tuntematon sotilas -romaanissa.

”Pari maahan kaivettua Lemetissä”, Koskelan vastaus kuuluu.

– Tuossa näkyy yksi panssarimonttu, Hakala sanoo ja osoittaa sammaloitunutta kuoppaa.

Historia herää eloon aidoilla tapahtumapaikoilla. Sen koemme monta kertaa neljän päivän reissulla, joka venyy yli 3000 kilometrin mittaiseksi.

Kiinnostuitko tästä matkasta? Lähde mukaan ET-lehden lukijamatkalle – katso lisää tästä 

Pää matalalla

Väinö Linnan joukko-osaston sota päättyi nelisen kilometriä Loimolan kylästä. Poikkeamme bussilla rauhantulon maisemiin kesken matkan, ettei tietä tarvitse ajaa takaisinpäin.

Korpitien metsäisellä harjanteella erottuu juoksuhautojen ja romahtaneiden bunkkereiden verkosto. Katkenneen oksan päässä roikkuu ruostunut ämpäri, kenties jatkosodan ajalta.

Juuri tämän suon laidalla oikean Jalkaväkirykmentti 8:n ensimmäinen pataljoona kävi viimeiset taistelunsa ennen rauhaa. Ilmari Hakala vie meidät alarinnettä seurailevan kaivannon reunalle.

– Tämä on panssarieste. Sitä oli vaikea havaita vaunusta, joka tuli harjanteen yli. Kaivannosta vaunu ei enää päässyt pois. Kaikkea suomalaiset keksivätkin vihollisen pään menoksi.

Ilmari Hakalan vaimo Leena, retken huoltopäällikkö, soittaa meille äänityksen, jonka Yleisradio teki 4. syyskuuta 1944 kello 8.05, kun rauhan piti jo olla voimassa.

Ääni rätisee. Toimittaja kysyy juoksuhaudassa suojautuvilta miehiltä, mitä he ajattelevat rauhantulosta.

”Oudoltahan se tuntuu monen sotavuoden jälkeen. Ensin en tahtonut uskoa, piti soittaa takaisin pataljoonaan. Itse olemme hiljaa, mutta naapuri ei näytä lakkaavan”, kertoo luutnantti Virtanen. Taustalta kuuluu jalkaväen aseiden laukauksia.

– Nuoret miehet puhuvat tosi kypsästi ja rauhallisesti. Sota oli heille jo arkipäivää. Piti vain pitää pää alhaalla, Helena Harle Mehus huokaa.

Tappiomieliala ei välity sotilaiden puheista. Linna pani romaanissaan Vanhalan sanomaan asian tällä tavoin: ”Hyvänä kakkosena tuli maaliin pieni sisukas Suomi.”

– Se kertoo torjuntavoitosta. Jatkosodan tavoite oli itsenäisyyden säilyttäminen, ja se toteutui, sotahistorian tutkija Hakala toteaa.

Kollaa kesti

Kymmenisen kilometriä Loimolasta sijaitsee legendaarinen Kollaanmäki. Sen kenttähautausmaalle on haudattu 104 talvisodassa kaatunutta. Hautausmaalla Leena Hakala lukee ääneen Helvi Hämäläisen runot Suomalaiselle tuntemattomalle sotilaalle ja Hevosille jotka kuolivat sodassa.

Kollaalla taisteli Sortavalassa syntynyt luutnantti ja entinen muukalaislegioonalainen Aarne Juutilainen, ”Marokon kauhu”. Hän tuli tunnetuksi rohkeutensa ja omaperäisen johtamistapansa vuoksi.

Yleisradion tallenteessa Juutilainen kuvailee karskiin tapaan miestensä tekoja:

”Ovat kyselleet, milloin ylimääräiset kertausharjoitukset loppuvat ja milloin se sota alkaa. Olen syntisiin tyytyväinen. Lungia poikia.”

Juutilainen kertoilee, miten ”ryssät ovat antaneet” suomalaisille tykkejä, konekivääreitä ja muuta ”pienempää törkyä”. Hän on haavoittunut jalkaan, mutta vähättelee tapahtunutta ja kehaisee istuvansa vaikka kiikkustuolissa sihtailemassa vihollista kiikarikiväärillä.

Juutilaisen yksikössä oli mukana myös Simo Häyhä, jota pidetään yhtenä kaikkien aikojen tehokkaimmista tarkka-ampujista.

Uusi Tuntematon

Yksi suomalaisten päämäärä kesällä 1941 käynnistyneessä jatkosodassa oli Karjalan tasavallan nykyinen pääkaupunki Petroskoi.

”Hei karjut! Petrosavoski täällä loistelee isänmaan aamunkoitossa.”

Näin kallion laelta tähyilevä sotamies Viirilä hihkaisee romaanissa, kun pataljoona lähestyy kaupunkia. Valtauksen jälkeen syksyllä 1941 kaupungin nimi muutettiin Äänislinnaksi.

Nykyisin Petroskoi on varteenotettavan kokoinen, asukkaita on noin 260 000. Muuttoliike tosin vie monia Venäjän suuriin keskuksiin.

Ensi lokakuussa tulee ensi-iltaan Aku Louhimiehen ohjaama uusi Tuntematon sotilas -elokuva. Siinä on kohtaus Äänislinnan voitonparaatista, jonka Väinö Linna ohittaa romaanissaan lyhyellä maininnalla.

– Isäukko oli mukana polkupyörällä. Minulla on siitä kuviakin. Paraatista ei sodan jälkeen kauheasti haluttu puhua, Timo Männikkö kertoo.

Petroskoita halkoo jylhän rautatieaseman edestä lähtevä viivasuora valtaväylä, Lenininkatu. Sen toisessa päässä välkehtivät Äänisen aallot.

Rantapuistikossa järvelle tähyilee poliitikko Otto Wille Kuusisen patsas. Jykevää hahmoa kutsutaan leikillisesti kalastuksenvalvojaksi.

Vasili saunoo

Sammatuksen kylän mäellä käytiin kesällä 1944 isot taistelut. Alueelta on löydetty sotilaiden jäännöksiä. Pari vainajaa on tunnistettu suomalaisiksi tuntolevystä ja puukosta.

– Tältä mäeltä Mannerheim-ristin ritari Toivo Ilomäki tuhosi useita venäläisiä panssarivaunuja. Hänellä oli tarkka sihti, Hakala kertoo.

Laskeudumme mäeltä kylän raitin varrella sijaitsevalle talolle. 85-vuotias Vasili Tarasov, Hakaloiden tuttu vuosien takaa, tulee ulos punaisesta tuvastaan ja ottaa heti yleisönsä.

Hän osaa suomea, koska kävi välirauhan aikana suomalaisten perustamaa koulua.

– Mies lähti metsään tatteja keräämään. Ei kuulunut takaisin. Ei ole löydetty. Metsä on iso. Karhujakin on paljon ja susia. Viime syksynä sudet söivät ketjussa olevan koirani. Yksi susi ammuttiin, Vasili kertoo kylänsä elämänmenosta.

Kun Vasili käväisi Aunuksessa lääkärissä, talossa kävi varkaita. Tarina saa meidät keräämään pienen avustuksen naapurimaan kansalaiselle. Ilmari Hakala toimittaa rahat perille vaivihkaa, ettei miehen ylpeys saisi tarpeetonta kolausta.

– Minulla on pullo vodkaa. Ilman vodkaa ei saa elää, mutta paljon ei saa juoda, vähän, tervaskanto veistelee ja kumoaa ryypyn hitaasti pohjaan asti.

Sammatuksen kylätien toisella puolella savuaa sauna, koska Vasililla on kylypäiv, saunapäivä.

Isän perässä

Jatkosodan kirjeenvaihtajat Martti Haavio ja Olavi Paavolainen ihastuivat Kuujärven idylliseen Paloniemen kylään. Haavio kirjoitti paikasta päiväkirjassaan Me marssimme Aunuksen teitä.

Sadevesi on syönyt jyrkkää hiekkatietä, joka vie järven rantaan. Ilta-auringossa kylpee unelias karjalaiskylä puutaloineen.

– Isäni istuskeli komentajansa kanssa laiturilla kuuta katsellen. Komentaja oli, kenties hieman liikuttuneessa tilassa, luvannut isälle sata hehtaaria maata järven rannalta. Kyllä sotaan mahtuu mukaviakin muistoja, Timo Männikkö kertoo.

Kotimatka alkaa. Laajojen rehupeltojen keskellä sijaitsee valtava karjakombinaatti. Laatokka vilahtelee silloin tällöin näkyviin.

Tuuloksen kenttähautausmaalle on haudattu 57 suomalaista. Hakala kertoo kesän 1944 rajuista vetäytymistaisteluista.

Viimeiseksi pysähdymme Salmissa, josta on lähtöisin Helena Harle Mehuksen isän suku.

– Tämä reissu on ollut minulle vaellusta hänen kanssaan, Harle Mehus summaa.

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 4/2017.

Lähde mukaan ET-lehden lukijamatkalle Tuntemattoman sotilaan jäljille! Katso tarkemmat tiedot täältä.