Maija Asunta matkusti tammikuusta huhtikuuhun Namibiassa. Tässä artikkelissa on matkan viimeiset päiväkirjeet! Huom. Uusin on aina ylimpänä.

Artikkelin kirjoittaja Maija Asunta-Johnstonin (FM) uusin kirja on Verkkorakkautta varttuneille, WSOY 2009. Aiemmat kirjat: Punainen jääkaappi, WSOY 2006; Naiset eivät syö retiisejä, WSOY 2004; Onnellisen naisen vuosi, WSOY 2002; Punapukuisen naisen talo, WSOY 2000 

Lue lisää kirjoittajasta ja hänen kirjoistaan.

Kotona Várbalogissa toukokuun alussa

Mikä suunnaton helpotus päästä kotiin, olla kotona!

Olin jo viime kesänä sopinut ystäväpariskunnan kanssa heidän käynnistään Unkarin kodissani Várbalogissa kohta paluumme jälkeen. He olivat varanneet lauttapaikan Tallinnaan ja tehneet matkasuunnitelman.

Kun tuli tieto, ettemme päässeetkään palaamaan suunniteltuna päivänä, he päättivät silti pitää kiinni omasta matka-aikataulustaan ja saapuivat Unkariin viikkoa ennen meitä.

– Avain on naapurissa, olkaa kuin kotonanne, viestitin heille.
Oli kaunis lämmin kevätsää, mikäpä heidän olisi lomailla tyhjässä talossani, ajattelin.

Mikä yllätys, kun itse lopulta palasimme: talo oli siivottu, patio lakaistu, ruoho leikattu! Sellaisesta kotiinpaluusta voi pitkän matkan jälkeen vain uneksia.

Vietimme vielä monta päivää ystävien kanssa, jotka ovat toimeliaita ja aikaansaavia ihmisiä. Varastohuone sai hyllyt, risukasa poltettiin, ruohoa leikattiin, sen kasvu on tontillani keväisin armottoman nopea, ja saunapuita sain varmaan kokonaiseksi vuodeksi…

Muistelimme ja kertailimme matkaa ja sen käänteitä, varsinkin loppuvaihetta, joka ei mennyt suunnitelmien mukaan. Vähitellen myös mieli palasi matkalta, on aika siirtyä kotimökin arkeen Várbalogissa.

On myös aika sanoa lukijoille näkemiin ja kiitos seurasta!

On ollut hauska kirjata matkan vaiheita ja arkea vieraalla maalla. Välillä rauhallisen hetken löytäminen kirjoittamiselle on ollut vaikeaa, ja toisinaan matkakumppani oli vähän mustasukkainen pienelle sievälle tietokoneelleni, joka iltaisin varasti aikaani…

Mutta huomaan, että vielä vaikeampaa ajan löytäminen kirjoittamiseen on kotona, jossa kevättyöt odottavat. Kotini on vanha pieni talo Unkarin rajaseudulla, paikka, joka ei koskaan ole valmis. Mutta en välitä siitä, en anna sen häiritä: emmehän me itsekään ole koskaan valmiita, olemme aina matkalla eteenpäin.

Toivon, että lukijani ovat saaneet teksteistäni virikkeitä ja kannustusta lähteä itsekin matkalle. Ei matkan välttämättä tarvitse kestää kolmea kuukautta kuten meidän matkamme, eikä sen tarvitse suuntautua niin kauan kuin me menimme.

Mutta on avartavaa nähdä ja tutustua – edes pintapuolisesti – aivan vieraaseen kulttuuriin; siinä samalla matkalainen tutustuu itseensä ja matkakumppaniinsa. Ja tietenkin voi matkan tehdä myös kotisohvalla maaten…

Apropos matkakumppani: matkaseura kannattaa valita huolellisesti, sillä väärä matkaseura saattaa pilata matkan.

Jos joku lukijoista suunnittelee matkaa Namibiaan, kerron mielelläni omista kokemuksistani ja annan vinkkejä (majoitus, kuljetus yms.), s-osoitteeni on m.asunta-johnston@chello.at

Kiitos seurasta! Ja kiitos +-merkeistä tekstin lopussa: ilahduin jokaisesta kuin lapsi pienestä lahjasta! Näkemiin!

Joburg, Country lodge 27., Etelä-Afrikan kansallispäivä

Aamupäiväksi tilasimme käynnin Apartheid-museossa. Joburg on niin iso kaupunki, että pelkästään museokäyntiin tarvitaan matkan organisoija, joka hakee asiakkaan hotellista ja tuo hänet sinne takaisin. Julkisia kulkuneuvoja tuskin on, ryhmätaksit ja pikkubussit hoitavat asian.

Museo on vaikuttava ja hyvin organisoitu ja omistaa paljon tilaa Nelson Mandelalle. Kolme tuntia kielleltyämme – luettuamme informaatiota ja katseltuamme valokuvia, dokumentteja ja haastettuluja – alkoi sietokykyni olla täysi.

On hyvä lukea ja kuulla faktoja Etelä-Afrikan synkästä menneisyydestä, mutta jos museonkävijä todella paneutuu näkemäänsä ja kuulemaansa, hänen on lopulta myönnettävä, ettei jaksa nähdä enää yhtään lisää.

Näin ainakin minulle kävi, tulin ulos labyrinttimäisestä talosta nenääni niistäen ja kyyneleet silmissä. Olimme ulkona ajoissa, hakijan piti tulla kymmenen minuutin kuluttua.

Eilen oli viileää, tähän on kylmä. Sade lisää koleuden tuntua. Seisoimme museon ulkopuolella ja odotimme, mitään katosta tai istumapaikkaa ei rakennuksen edessä ole. Seisoimme, odotimme…

Kun oli kulunut tunti, soitin hotellin respaan, ja sieltä luvattiin ottaa yhteyttä matkan organisoijaan. Mitään ei tapahtunut, ketään ei tullut. Uusi soitto. Kysyimme lähellä odottavalta taksilta, paljonko hän velottaisi matkasta hotelliin. 300 randia, kohtuuhinta, mutta tuntui hullulta maksaa taksi, kun jo kerran olimme matkan maksaneet.

Kun jo päätimme hypätä taksiin, tuli hakija ja mutisi jotain poliisisulusta tiellä. En usko sanaakaan, mutta pääasia, että pääsimme hotelliin. Tavarat vieressämme odotamme lähtöä lentokentälle.

Joburg, Country lodge 26.4.

Palasimme eilen Joburgiin, palautimme auton lentokentälle ja menimme heti British Airlinesin tiskille varmistamaan tiistain lentomme. Kaikki tuntuu olevan kunnossa, mikä helpotus!

On ontto tunne killua jossakin Etelä-Afrikassa – maassa, joka tosin on kiinnostava, mutta jonne ei ole koskaan aikonut matkustaa – tietämättä, milloin pääsee sieltä kotiin.

Eilen jännityksen lauettua iski päänsärky enkä jaksanut edes kirjoittaa. Tänään olisi koko iltapäivä vapaa, ajattelin, avasin television ja katsoin tylsänä uutisten jälkeen vanhaa Shirley McLane-filmiä.

Ajomatka takaisin Joburgiin oli sumun takia hankala. Jo aamu oli harmaa, eikä sumu hälvennyt koko päivän aikana. Sen takia emme valinneet suorinta tietä Sabien kautta, joka menee korkean vuoren yli: sen tien sumuisuudesta meillä jo on kokemusta. Tie on leveä, mutta pilvessä ei silti ole hauska ajaa.

Tänään teimme turistikierroksen Joburgin keskustaan ja Sowetoon. Olimme varanneet puolipäiväkierroksen, mutta kun muu ryhmä jatkoi matkaa Pretoriaan, päätimme liittyä seuraan ja jatkaa kierrosta.

Kaiken kaikkiaan saimme yleiskuvan Joburgin uskomattomasta laajuudesta ja Sowetosta, joka ei ole samanlainen slummialue kuin Katutura, sekä Pretorian hallinnollisesta keskustasta.

Sowetossa pysähdyimme eräälle kadulle, joka oli vaatimatonta asuinaluetta. Lapsia vilisi joka puolella, tänään ei ole koulua, koska huomenna on maan kansallispäivä. Opas valmisteli meidät jo siihen, että kun astumme ulos autosta, lapset takertuvat meihin, vetävät meitä kädestä, koskettelevat meitä ja tukkaamme, kiipeävät syliin.

Otimme kuvia lapsista, ja heistä oli suunnattoman hauskaa nähdä itsensä kameran ruudulta. Vierailun päätteeksi sai jokainen kouraansa perunalastupussin, mikä herkkupala!

Joburgin rikollisuudesta puhutaan paljon, mutta opas selitti, että Soweto on turvallinen siitä syystä, että siellä vallitsee kadun laki: jokaisella on pilli, ja jos lähettyviltä kuuluu sen vihellys, kaikki ryntäävät kadulle ja ottavat kiinni varkaan tai murtautujan tai väkivallantekijän, ja sen jälkeen hänellä ei totisesti ole hauskaa…

Mielenkiintoinen oli vierailu "apteekkiin", luontaistuotteita ja lääkkeitä myyvään kauppaan. Valtava hyllykkö oli täynnä kuivattuja juuria ja yrttejä, ja vain asiansa läpikotaisin tunteva parantaja osaa sekoittaa ja valmistaa kullekin potilaalle juuri hänen tarvitsemansa rohdon.

Ero eurooppalaiseen lääketieteeseen on siinä, että luonnonparantaja kertoo potilaalle, mikä tätä vaivaa eikä päinvastoin, kuten me olemme tottuneet.

Entä kenestä tulee parantaja? Siitä henkilöstä, joka saa sisäisen kutsun: kutsun saatuaan hän alkaa opiskella parantajan ammattia. Hän voi olla lapsi tai aikuinen, nuori tai vanha, mutta kutsun tultua hänen on paneuduttava asiaan, sillä jos hän ei sitä tee, hän kuolee.

Sen kaupan omistaja, jossa vierailimme, oli oppaan mukaan perinteisen lääkärinkoulutuksen saanut mies, joka myöhemmin oli opiskellut luonnonparantamisen taidon.

Graskop, The Graskop Hotel, 24.4.

Olemme palanneet Kruger Parkista Graskopiin yhdeksi yöksi. Huomenna ajamme Joburgiin ja palautamme auton illansuussa lentokentälle. Kaikki on tähän asti mennyt hyvin. Tänään näimme etupäässä elefantteja ja hippoja.

Tien vieressä sammutti janoaan iso yksinäinen elefantti: yhä uudelleen se veti kärsänsä täyteen, vei sen suuhunsa ja joi, mutta koskaan ei koko lasti mennyt perille, vaan loppuhuikat se roiskautti nurmelle.

Meistä se ei ollut moksiskaan, vaan jatkoi juomistaan, ja kun se päivässä tarvitsee noin160 litraa vettä, niin onhan siinä imemistä!

Myöhemmin näimme tien lähellä kolme elefanttia, yksi niistä oli lapsi, ja vielä kerran yksinäisen harhailijan.

Leeupan lammikon rannalla oli tiedotustaulu, jossa kerrottiin, että hipot saastuttavat lammen, vedessä on liikaa tiettyjä bakteereja, jotka ovat vaarallisia sarvikuonoille. Sen takia järven pintaa lasketaan välillä, välillä poltetaan ympäröivä ruohikko. Metodit auttavat hetkellisesti, mutta hipot lisääntyvät.

Kun menimme järvenrannan näköalapaikalla, saatoimme itse todeta, että vesi suorastaan kuhisi hippoja. Joskus oli vain eläimen pää ja silmät näkyvillä, joskus selkä; usein istui lintu hipon päällä ja nokki siitä parasiitteja. Huomasin keskellä vettä kiven, ja silläkin istui lintu. Mutta sitten kivi alkoi liikkua…

Iltapäivällä alkoi sataa tihuuttaa, koko päivä on ollut pilvinen. Garskopiin tulotie oli osittain sumussa, ja niin on Graskop itsekin.

Menemme hotelliin illalliselle. Minulla on tilaisuus syödä neljännen kerran paistettua kirjolohta, jos haluan! Se on erinomaisen hyvää, mutta pieni vaihtelu ei tekisi pahaa. Toinen vaihtoehto on lammasragout, ehkä otan sen.

Huomenna meidän pitäisi saada varmistus siitä, pääsemmekö lähtemään tiistaina. Alustava lentovaraus meillä on…

Kruger Park, 23.4.

Istumme autossa Shimangwaneni patojärven rannalla ja tarkkailemme kahdeksan naarasleijonan ryhmää, joka makaa rauhallisena ruohikossa.

Ne ovat niin kaukana meistä, että valokuvan ottaminen on hyödytöntä. Tietysti silti teen sen, ja matkakumppani huomauttaa kuivasti, että leijonat näyttävät kuvassa ryhmältä kanttarelleja pensaikossa. Sama se, ryhmä on dokumentoitu.

Ajellessamme rauhallisesti aamukahdeksan jälkeen luonnonsuojelualueen teitä meitä vastaan tullut auto pysähtyi kohdallemme ja saimme kuulla leijonahavainnosta. Järvelle tultuamme emme nähneet leijonia missään, sen sijaa keskellä patojärveä oli hippo, joka nosti välillä päätään sen verran, että pystyi hengittämään, ja painui taas veteen, niin että vain silmät ja korvat näkyivät.

Leijonat ovat lähteneet, päättelimme, ja ajoimme parin kilometrin päässä olevaan levähdyspaikkaan, Muzandzeniin, jossa kartan mukaan piti olla kahvila. Emme olleet saaneet aamukahviamme, koska meillä ei ole sitä mukana.

Lepopaikassa ei ollut muuta kuin muutama pöytä suurten puitten varjossa ja WC. Rakennuksen nurkalla hörppi valvoja aamukahviaan, niinpä kysyin häneltä, saisimmeko mekin kupillisen. Hänellä oli murukahvia ja kuumaa vettä ja hän teki meille höyryävän kuumat kahvimukilliset.

Juuri kun olimme lähdössä, paikalle ajoi pari autoa, joista meille taas kerrottiin leijonaryhmästä, ne majailevat yhä lammella. Missä siellä? Meille neuvottiin tietty ruohikkoalue, ja me ajoimme takaisin paikalle, ja etsiskelyn jälkeen löysimme ryhmän.

Ensin leijonia oli kuusi, sitten mukaan tuli kaksi uutta yksilöä. Ne näyttävät hyvin rauhallisilta, ehkä ne tietävät, että aamupäivän kuluessa lammelle tulee vesipuhveleita, ja niin on toivoa kunnon ateriasta.

Mitään ei tapahdu, leijonat makoilevat, me istumme autossa. Lähdemme ajamaan…

Leijonien kohtaamisen jälkeen totesimme, että päivän elämyskiintiö oli jo täynnä ja että kaikki, mitä vielä näkisimme, olisi ylimääräistä bonusta. Mutta meihin iski Oliver-syndrooma, tiedättehän Oliver Twistin, joka oli röyhkeä ja tahtoi lisää keittoa? “And Oliver asked for more!“

Niinpä matkakumppani hätisteli minua lähtöön seuraavassa lepopaikassa, jossa joimme kahvit ja hankimme ruokaa illaksi ja huomenaamuksi. Minusta aikaa oli ruhtinaallisesti, päivä vasta puolessa, mutta matkakumppani oli tapansa mukaan tehnyt tarkan ajosuunnitelman ja laskenut lenkin vaatiman ajan.

Jos minulta nyt kysyttäisi päivän kohokohtaa, en tietäisi, mitä vastata! Koimme vielä monta sykähdyttävää ja jännittävää hetkeä. Listalla on tietenkin "tavanomaiset" luonnonpuiston asukkaat: seepra- ja impalalaumat, joita näimme sekä tiellä että tien vieressä, sillä on lukuisat kirahvit ja muutama harvinainen lintu, kuten kirjavanokkainen satulahaikara ja afrikkalainen kalahaukka.

Mutta aivan erityinen hetki oli se, kun bongasin sarvikuonon tien läheltä. Se oli massiivinen yksilö, söi tyynesti ruohoa tien läheisyydessä. Toinen elämys olivat hipot joessa: rannan lähellä kylpi valtava musta uros, kolme naarasta – vaaleampia väriltään – uivat keskellä jokea.

Heti kahvittelupaikalta lähdettyä ohitimme tien vieressä seisovan suuren tumman uroskirahvin. Täytetty, ilmiselvästi! oli ensireaktioni, kirahvi poseerasi kuin mannekiini toinen takajalka vähän toisen edessä, liikkumatta.

Mutta sen leuat liikkuivat! Ahaa, mekaaninen lelu! Sitten liikkuivat korvat. Ja häntä. Ei, kyllä sen täytyy olla oikea, elävä. Puhuttelin sitä kaikilla tuntemillani kielillä, se ei liikahtanutkaan, märehti vain. Mutta se oli elävä kirahvi!

Pari kertaa säikähdimme, kun käärme mateli tien yli aivan auton edestä. Ei kumpikaan mikään käsivarren paksuinen mamba ollut, mutta käärme on aina käärme. Toinen oli erikoinen, väriltään heleän vihreä, toinen tavallisen ruskea.

- Nyt ei puutu mikään muu eläin kuin elefantti, sanoin leikilläni matkan loppuvaiheessa. - Ei pidä olla ahne, ei niitä voi noin vain tilata tien varrelle, vastasi matkakumppani. Ei voi, sen tiedän.

Kello 18 oli määrä olla majapaikan porttien sisällä, illalla ja yöllä ei ole lupa ajella puistossa. Aloin hätääntyä, ehdimmekö! Ajoimme kartta kourassa, mutta etsimäämme tienviittaa ei kuulunut. Sitten pysähdyimme laskemaan kilometrejä: itse asiassa olimme juuri etsimässämme risteyksessä, vaikka tie, jolle meidän oli määrä kääntyä, näyttikin kaidalta. Sinne, ja nopeinta sallittua vauhtia majapaikkaan!

Tien mutkan takana seisoi safartiauto ja kirjaimellisesti parin metrin päässä sen vieressä elefantti. Pysähdyimme, otin valokuvan, jossa molemmat, auto ja elefantti, ovat kauniisti rinnakkain.

Elefantti ei ollut yhtä iso kuin eilen näkemämme, se oli nuori naaras, mutta siinä se oli.

Toinen auto lähti liikkeelle, matkakumppani otti kuvia elefantista. Yhtäkkiä se lähti korviaan heiluttaen tulemaan meitä kohti, matkakumppani etsi kaikessa rauhassa kuvakulmaa…

Silloin minä repesin: tempasin kameran miehen kädestä ja huusin: "Paina kaasua!" Vuokra-automme on pieni, sen olisi nuorikin elefantti voinut kaataa milloin tahansa. (Korvien heiluttaminen on elefantin varoitusmerkki.)

Loppumatkan, kun lodgen vieressä olevan lammikon kirkas kohdevalo jo näkyi horisontissa, ajoimme hitaasti. Oli hämärä, emme enää edes erottaneet kunnolla, oliko tien lähellä eläimiä vai ei. Päivä oli ollut niin täynnä elämyksiä, ettei lisää enää kaivattu.

Kruger ´Parkin teitä kierrellessämme tein ilahdutavan huomion: ihmiset käyttäytyvät aivan raamatullisesti siinä, että he noudattavat lausetta „Mitä tahdot toisten teille teille tekevän, tehkää te myös samoin heille.“

Emme olisi itse löytäneet suurta leijonaryhmää, ellei meille olisi kerrottu siitä ja selitetty tarkkaan niitten makuupaikkaa. Itse kerroimme havainnnosta – ja myöhemmin sarvikuonosta ja hipoista – kaikille, jotka vähänkin hiljensivät vauhtia ohittaessa, niin että vinkin antaminen oli mahdollista.

Kerran matkakumppani viittoi innokkaasti pienelle autolle, vaikkei auto ollut pysähtymisaikeissa. Syykin selvisi: ihmiset siinä eivät ymmärtäneet englantia. - Italiano? kysyi matkakumppani, koska ajaja oli kuin Adriano Celetanon nuori kopio.

- Si, si! vastasi mies ilahtuneena, ja niin matkakumppani kaiveli muistinsa lokeroista italian kielen sanoja ja selitti italiaksi, että leijonia oli nähtävissä muutaman kilometrin päässä. Iloisesti vilkuttaen nuoret jatkoivat matkaansa.

Kotona paistoin ostamamme silavansiivut ja paahdoin leipää, otin esille fetajuuston ja oliiveja, avasimme viinipullon ja istuimme verannalle nauttimaan yksinkertaista ateriaamme. Ja kyllä se maistui!

Kruger Park, Talamani Wildlodge 22.4.

Pitkästä aikaa aurinkoinen ja lämmin päivä. Pääsimme lähtemään heti aamusta, puoliltapäivin olimme jo Kruger Parkissa. Varauksemme on onnistunut, meillä on kahdeksi yöksi yöpaikka.

Yllätys oli meille se, että tämä paikka on ns. Winderness lodge, eikä täällä ole ravintolaa, ei siis iltaruokaa, ei aamiaista! Ennen raahasimme mukanamme teetä ja kahvia, nyt meillä ei ole mitään. Ostimme portilta pari pakettia keksejä ja vettä, tomaatteja, biltongia ja suklaata. Iltapäivällä keksejä ja tomaatteja, illalla keksejä ja biltongia…

Toinen yllätys oli se, ettei tätä Ntomeni-nimistä taloa voi lukita ulkoa. Päivän ajan, kun olemme liikkeellä autolla, ovi suljetaan pienellä tapilla, jonka kuka tahansa voi vetää paikoiltaan ja avata oven. Tappi on pantava paikoilleen paviaanien takia, ne ovat kuulemma oppineet avaamaan liukuovia.

Illansuussa lähdimme opastetulle safarille. Oppalla oli tutkasilmät, hän oli kuin Lapin poroisäntä, hän näki pienimmänkin eläimen, jos se vain oli näköpiirissä.

Pimeässä hän bongasi pari puussa yöpyvää pientä käärmettä ja pikkuruisen pöllön, jota me muut emme tahtoneet erottaa, vaikka hän osoitti sitä lampulla.

Tien laitaa käveli vastaamme leijona. Se oli naaras, selitti opas, ja sen paisuneista nivelistä näki, että se sairasti tuberkuloosia. Vähän myöhemmin seisoimme elefantin vieressä. Kun illan pimetessä palasimme kohti lodgea, tiellä makasi kaksi suurta urosleijonaa. Kirahveja ja antilooppeja näimme yllin kyllin jo tulomatkalla.

Tänä aamuna kiukuttelin tukkaani! Kotioloissa jokainen tietää, miten käsitellä tukkaansa ja mitä se tarvitsee. Entä kun tilanne on kaukana kotioloista?

Jätin Windhoekin hotelliin shampoon, hoitoaineen, muotovaahdon ja hiuskiinnitteen. Ne olivat hyviksi koettuja hiustenhoitoaineita, mutta painavat ja vievät matkalaukussa tilaa ja niistä on lentokenttien turvatarkastuksissa riesaa. Lentomatkalla en niitä tarvitsisi. En tiennyt, mitä oli edessä!

Hätätilassa on pakko tulla tukkansa kanssa toimeen ilman kemiaa, on tultu ennenkin! Joburgin hotellissa oli shampoota, pesin tukkani. Aamulla se oli sähköinen ja huiteli joka puolelle, mutta puhdas se oli, se oli pääasia.

Iltapäivällä tukka oli jo litteästi päätä myöten, ja seuraavana päivänä näytin tarhapöllöltä, kuten äiti olisi sanonut. Pakko ostaa muotovaahtoa ja hiuskiinnitettä.

Ostin pienimmän löytämäni pakkauksen kumpaakin, jossain pitää säästää. Eilen illalla pesin tukkani, ja tukankuivaajan puutteessa käärin sen rullille yöksi. Aamulla otin rullat pois, ja tukka oli kostean tuntuista, kuin saippualla liistattua massaa, harja tuskin pääsi sen läpi. Ei lennellyt tukka, ei! Pelkään muistuttavani linnunpelätintä.

The Graskop Hotel 20.4.

Koko illan on satanut taukoamatta, aivan kuin eilen illallakin. Tuntuu kuin olisi Suomen syksyssä: on viileää, kosteaa, pimeää. Mikä onni, että sade alkoi vasta illansuussa, kun olimme jo palanneet hotelliin!

Kiertelimme koko päivän katsellen lähiympäristön nähtävyyksiä. Kartalta on vaikea arvioida matkan pituuksia, se ei anna etäisyyksiä: pieni puolen sentin pätkä osoittautuu 30 kilometrin pituiseksi.

Sumu ylätti meidät, tai oikeasti se oli matalalla riippuva pilvi, jonka sisään ajoimme, niin ettemme nähneet ollenkaan eteemme. Huomasin, että autot käyttivät vilkkuvia hätävaloja, ne auttoivat toisia huomaamaan sekä edessä ajavan että vastaan tulevan.

Matkanteko pilvessä oli hidasta, ja sitten tuli pimeä. Olin väsynyt mutta helpottunut päästyämme lopulta takaisin hotelliin, välillä jo luulin, että meidän on yövyttävä jossain matkalla.

Tänään tutustuimme jylhiin maisemiin. Etelä-Afrikassa on joissa ja pienissäkin puroissa kirkasta, puhdasta vettä. Berlin Falls on pieni putous, ja vettä oli nähtävissä myös Bourke´s Potholesissa.

Veden voima on uskomaton, se on kaivertanut pehmeään kallioon hiidenkirnumaisia koloja ja onkaloita, joissa vesi pyörii ja rynnii päästäkseen eteenpäin. Muistelimme Namibian kuivia joenuomia ja Fishriver Canyonin kuravelliltä näyttävää uomaa.

Matkan varrella oli viitta kaikuluoliin, poikkesimme tieltä nähdäksemme, mistä oli kyse. Kuljimme oppaan kanssa pitkään maanalaisessa luolaverkossa, välillä pää hartioitten välissä, välillä suoraselkäisinä.

Luolissa on ennen asunut ihmisiä, niissä on oma keittopaikkansa ja makuuhuoneensa samoin kuin paikka, minne kuolleet on viety. Luut on korjattu pois, ennen kuin luola on avattu turisteille „eikä niissä ole enää aaveita eikä kummituksia“, selitti opas.

Muutaman kilometrin päässä oli toinen luola, johon oli pystytetty The Museum of Mankind eli Ihmiskunnan museo. Se oli vaatimaton ja pölyinen kokoelma bushmannien elintavoista ja kulttuurista kertovaa aineistoa.

Museoitten ongelma täällä näyttää olevan se, että ne pysyvät staattisina perustamisensa jälkeen: esineet pölyttyvät, valokuvat haalistuvat, tekstit rispaantuvat, kukaan ei huolehdi niitten päivittämisestä tai restauroimisesta.

Museon vieressä oli ateljee, jossa oli raamattuaiheisia veistoksia, tutustuimme siihenkin. Merkillinen paikka! Taiteilija itse oli ennen asunut siinä ja muotoillut ateljeensa lähikallioihin Raamatun kertomuksia.

Eivätkä ne patsaat suinkaan olleet diletantin töitä, ne olivat täysipainoisia taideteoksia. Niitten tekijä oli myöhemmin luopunut paikasta ja muuttanut päätien varrelle, jonne hän oli rakentanut oman talon, kertoi paikan nykyinen asukas ja vuokraaja, joka oli syvästi uskova mies ja uskoi paikan ylläpitämisen olevan Luojan hänelle antama tehtävä, koska hän sitä esitellessään saattoi julistaa hyvää sanomaa.

Kuullostaa teatraaliselta, mutta mies oli aito, jopa matkakumppani uskoi hänen vilpittömyyteensä.

Illallisella oli naapuripöydässä ranskalainen ryhmä, ja matkakumppanin toivotettua heille ranskaksi hyvää, kuten asiaan kuuluu, he innostuivat kertomaan, että olivat tulleet Pariisista Madridiin junalla ja saaneet sieltä lennon Joburgiin, muuten ei matka olisi onnistunut.

Toisaalta kuulimme, että hotelliin piti tulla ryhmä Pariisista, mutta peruuntuneitten lentojen takia he eivät päässeet tulemaan.

Kaikenlaisia tarinoita kuulee. Huomaan, että ystävät kotona kuvittelevat, että heti kun kentät avautuvat, voimme palata.

Valitettavasti niin ei ole, olemme jonossa odottamassa pääsyä niille vapaille paikoille, joita vuorokoneissa sattuu olemaan, ylimääräisiä lentoja ei meidän rantautuneitten takia ole käytettävissä.

Kärsivällisyyttä ja kohtalon huomaan heittäytymiskykyä tässä tarvitaan!

Tiedostan, että olemme onnekkaita, kun meillä on mahdollisuus tehdä odotuspäivistä lomapäiviä ja kerätä uusia kokemuksia. Kaikki eivät siihen pysty joko taloudellisista syistä tai kielitaidon puuttumisen takia tai siksi, etteivät voi tai uskalla yksin lähteä minnekään Joburgista.

Ostimme täkäläisen päivälehden, ja siinä kerrotaan tilanteesta lentokentällä: toiset asuvat siellä, mitä muuta voivat tehdä ne, joilla ei ole rahaa hotellihuoneeseen! Joku käy päivittäin lipputiskin takana kyselemässä lippuja, mutta vastaus on aina sama.

Tyly oli senkin ryhmän kohtalo, jolla jo oli kädessään boarding-lippu South-African Airlinesin Frankfurtin koneeseen, kun heille kerrottiin, että lento olikin peruutettu. Moni on menettämässä hermonsa; toisilla on vaakalaudalla työpaikka tai firman pystyssäpysyminen.

Ei ihme, että lentokentällä norkuilevat ihmiset ovat omien sanojensa mukaan „Pissed off!“, mikä suomeksi tarkoittaa kutakuinkin sitä, että heitä v---ttaa saa----sti!“

The Graskop Hotel keskiviikkona 20.4.

Sataa, koko eilisen illan satoi. Ja me pidennämme päivä päivältä oleskeluamme tässä hotellissa.

Suunnittelimme lähtevämme aamulla kohti Kruger-Parkia, mutta info-pisteessä kuulimme, että tuleva viikonloppu on Etelä-Afrikassa ns. pitkä viikonloppu, majoituspaikat Krugerissa saattavat olla täynnä, meitä varoitettiin.

Varataan majapaikka, lähdetään vasta sitten, ajattelimme, mutta se ei ollut helppoa. Puhelimitse se ei onnistunut, „täyttä“, oli tyly vastaus matkakumppanin tiedusteluun.

Pääsimme nettiin, rekisteröidyin varaussysteemiin ja ehdin nähdä, että Talamati-lodgessa, johon alun perin yritimme saada paikkaa, oli yksi huone vapaana huomenillaksi, sitten systeemi jumiutui. Uusi soitto, lisää meilejä… Nyt näyttää siltä, että meillä on huone jopa kahdeksi yöksi, odotamme varmistusta.

Käytimme päivän Pilgrim´s Rest´iin tutustumiseen. Graskopista sinne vie kapea, yli vuorten polveileva tie. Kaupunki on kullanhuuhtojien ja -kaivajien museokaupunki, pieni yhdyskunta, joka elää kokonaan turismista.

Halusimme tutustua kullanhuuhdonnan ulkoilmamuseoon, jossa kerrottiin kaupungin tarina ja näytettiin, miten kultaa huuhdotaan. En malttanut olla kertomatta, että metodi oli sama kuin Suomen Lapissa, ja oppaamme kertoi iloisena käyneensä Lapissa kullanhuuhdonnan maailmanmestaruuskilpailuissa.

Kierroksen jälkeen juttelimme hetken oppaan kanssa. Hän tiesi, että kaupungissa piti pubia ja ravintolaa mies nimeltä Johnny Rendeer, joka on suuri Suomen-ystävä. Hänen suomalaiset ystävänsä nimittävät häntä Poroksi. (Rendeer-nimi on afrikaansia, nimen äänneasu muistuttaa englantilaista sanaa poro.) Meidän pitäisi ehdottomasti poiketa jututtamassa Johnnya.

Teimme sen. Mies oli vanheneva buuri, lupsakka baarinpitäjä. Hän oli käynyt monta kertaa Lapissa ja voittanut palkintoja kullanhuuhdonnassa. Se on hänen ja hänen vaimonsa intohimoinen harrastus, ja harrastuksen vuoksi he olivat käyneet Itävallassakin.

Heidän maailmansa näytti jakautuvan paikkoihin, joissa huuhdotaan kultaa ja niihin, jotka eivät olleet kiinnostavia, koska niissä ei kultaa huuhdottu.

Johnny kertoi, että kullanhuuhtojayhteisö pitää yhtä ja tukee jäseniään. Tuskinpa oppaan omat rahat olisivat riittäneet maksamaan lentoa Suomeen, ilmeisesti klubi lähettää edustajansa puolustamaan mainettaan kullanhuuhtojana.

Kävimme vielä kaupungin vanhalla hautausmaalla; hautausmaat kertovat aina jotain yhteisönsä kulttuurista. Hautausmaa oli hoitamaton, rappeutuva. Hautakiviin, mikäli sellainen oli haudalla, oli kaiverrettu myös suremaan jääneitten nimi ja joitakin korulauseita. Surullinen alue.

The Graskop Hotel 19.4.

Päätimme jo illalla jäädä hotelliin toiseksikin yöksi. Yritämme muistaa, että alkuperäinen tarkoituksemme oli päästä pois Joburgista, ei meidän siis tarvitse tunkea ylimääräisiä lomapäiviämme ohjelmaa täyteen. Katselemme tänään lähiympäristöä ja lähdemme huomenna heti aamusta ajamaan Kruger-Parkiin.

Aamupäivällä lähdimme pohjoiseen tarkoituksenamme ajaa Blyde River Canyoniin, arviolta 65 kilometrin matka. Heti alkumatkasta alkoi sataa. Hyvä on, ajamme vain lähimmälle näköalapaikalle Gods Window´hin (Jumalan ikkuna), loppupäivän käytämme kaupungin pikku ateljeitten tutkimiseen. Täällä on oma silkkikutomo, joka käyttää sekä mopane- että mulperisilkkiä. Siihen haluan myös ehdottomasti tutustua.

Onneksi meillä oli mukana anorakit. Sade ei lakannut, mutta urhoollisesti talsimme näköalapaikan korkeimmalle kohdalle, Rain Forest´iin, nimensä mukaiseen vihreään viidakkoon. Tunnistin kasveista monta sellaista, joita kotona kasvatetaan huonekasveina. Jumalan ikkunan takana oli sumua, mutta silti saattoi kuvitella näköalojen jylhyyden.

Auton luo päästyämme alkoi sataa rankasti. Ukkonen jyrähteli silloin tällöin, me pelastauduimme pieneen kuivaan koteloomme, jonka ilmanvaihtoa piti puhalluttaa pitkään, ennen kuin sen ikkunat kirkastuivat, niin että pääsimme liikkeelle.

Palasimme hotelliin, jonka lähes 36 huoneesta vain muutama on varattu, muitten ovet olivat auki, niin että niihin saattoi kurkistaa. Jokainen on uniikki sekä sisustukseltaan että väritykseltään ja tunnelmaltaan. Huoneet on nimetty eri taiteilijoitten mukaan, ilmeisesti he ovat suunnitelleet huoneen sisustuksen.

Periaatteena on ollut mukavuus ja toimivuus, muuta rajaa ei taiteilijoitten mielikuvitukselle ole pantu. Yhden huoneen kattoon on ripustettu jousipatjan runko, jonka sisään on vedetty lamppuja, se toimii valaisimena, toisessa huoneessa on puutarhaletku kiepillä seinällä, taideteos sekin.

Huoneet on sävytetty niitä hallitsevan taideteoksen mukaan; kaikissa on leveät sängyt, valkoiset lakanat ja kylpyhuoneosasto, ja kaikki näyttivät houkuttelevilta. Sadunomainen vihertävä valo oli huoneissa, joitten ikkunan edessä kasvoi suuri vaahtera. Mikä hotelli, sanon vielä kerran!

Iltapäivällä kiertelin kaupungilla, ja se on vaarallista! Matkalaukut ovat täynnä, mitään en saisi ostaa, mutta löysin yksinkertaisesti leikatun mustan mopanesilkkipuseron enkä malttanut vastustaa kiusausta. Ben saa tuliaisiksi Mandela-paidan.

Kysyin häneltä tekstiviestitse, käyttäisikö hän sellaista: se on mustapohjainen paita, jossa on suuria ruskea-beigejä kaloja; Mandela käytti sitä valmistautuessaan vannomaan virkavalaansa, sen jälkeen kun hänet oli valittu Etelä-Afrikan presidentiksi. Paidalla on täällä kulttiarvo.

Kävimme illansuussa syömässä pannukakkuja Harrie´s Pancake-bistrossa. Pannukakku on harhaanjohtava nimitys näille crepesille, kotoisesti ne ehkä ovat “täytettyjä ohukaisia”. Hyviä olivat!

Kokonaiset turistibussit ajavat tänne niitten takia. Ilmeisesti koko kaupunki elää turismista. Mutta yllättävän monen talon edessä on “myytävänä”-kyltti. Yleismaailmallinen lama kaventaa kenties turismituloja, niin että työpaikkoja menetetään ja kaupunki tyhjenee. Vahinko.

Graskop, The Graskop Hotel 18.4.

Uskomaton hotelli! Halli, ruokasali, oleskeluhuone, terassi, tietokonehuone, kaikki tilat ovat täynnä afrikkalaista modernia taidetta: puuveistoksia, koreja, tauluja. Huone on yksinkertainen mutta toimiva, aito maalaus seinällä.

Toiseen kerrokseen johtavat vanhanaikaiset puuportaat, oven lukossa ei ole mitään konstailua, vaan kunnon vanhanaikainen iso avain avaa ja lukitsee oven. Lattia kaunista vaaleaa puuta, seinät paneloidut valkeaksi maalatulla puulla.

Ja tämä pienessä Graskopin vuoristokylässä Kruger Parkin länsipuolella.

Kysyin illallisella ystävälliseltä tarjoilijalta, kuka on keränyt talon kaikki taideteokset, ja hän vastasi hymyillen: - Hotellin omistaja. - Entä kuka on omistaja? - Hän on se pannukakkumies, Harrie´s.

Pannukakuillakin siis voi ansaita omaisuuksia, toteuttaa haaveensa ja kerätä taidetta! En tunne pannukakkumaailmaa enkä kansainvälisten firmojen kenttää tarpeeksi tietääkseni, onko kyseessä ketju, mutta eilen illalla hotellia etsiessämme ja ajaessamme edestakaisin tämän pikkukaupungin katuja näin pannukakkuravintolan. Ehkä koko kaupunki kuuluu pannukakkumiehelle.

Lentokentältä ostamamme turistiopas suositteli tätä hotellia. Rakennus on harmaa ja kolkon näköinen, mutta kun pysähdyimme sen eteen, tuli vanha suuri musta mies hotellin virka-asussa kysymään, halusimmeko huoneen.

- Yes, yes, minne voimme paikoittaa auton?
- Hetkinen! Yksi asia kerrallaan. Ensin täytätte sisäänkirjoittautumislomakkeen, sitten kannamme laukut huoneeseen ja vasta sitten on auton aika. Kaikki ajallaan, hyvä rouva! opasti virkailija minua.

Mutta aletaanpa alusta. Joburgissa emme halunneet viettää niitä kymmentä päivää, jotka odotamme lentoa Eurooppaan. Voisimme ajaa vaikkapa Kruger-Parkiin. Varasimme siis eilen illalla puhelimitse lentokentän autovuokraamosta auton. Hinta oli uskomattoman edullinen, sitä parempi, ajattelimme.

Kun menimme hakemaan autoa, näimme, että se oli niin pieni, etteivät kaksi laukkuamme mahtuneet tavarasäilöön. Purimme sopimuksen ja teimme uuden, saimme vähän isomman auton. Hintakin oli suurempi, selvä se.

Lentokentältä hotelliin oli suhteellisen lyhyt matka, sen selvitimme kartan avulla. Entä ulos kaupungista? Joburg ei tosiaankaan ole pikkukaupunki! Kysyimme ohjeita hotellin respasta ja meitä neuvottiin ajamaan Pretorian kautta, mutta niin, ettemme menisi kaupunkiin vaan ajaisimme sen yli siltoja pitkin.

Jotakin meni vinoon, löysimme itsemme keskeltä Pretoriaa, ja sieltä taas emme löytäneet ulos! Kartta esille. Paikallistimme itsemme, sen jälkeen oli helppo tehdä ajosuunnitelma.

Kruger Parkiin ei kannata ajaa illansuussa. Tälle päivälle olimme panneet ajotavoitteeksi tämän pienen kaupungin ja sen hotellin. Mutta loppumatkasta tiet olivat yhtä mutkaisia kuin alpeilla, ja niissä oli syviä kuoppia.

Jarrutin mukana matkakumppanin ajaessa ja maanittelin häntä vähentämään vauhtia, häntä taas huolestutti hämärän lankeaminen. Kartalla matkat näyttävät lyhyiltä ja, mutta Etelä-Afrikka on laaja maa.

Se on myöskin maisemiltaan aivan toisenlainen maa kuin Namibia, olemme tulleet uuteen Afrikkaan. Tien varrella oli etenkin karjatiloja, ja eläimille riittää laidunmaata, kaikki viheriöi. Maasto oli kumpuilevaa, mutta mäet eivät olleet pikku nyppylöitä, vaan tunturien tapaisia laaja-alaisia vuoria. Välillä oli metsiä, mutta ne olivat selvästi istutusmetsiä.

Artikkelin kirjoittaja Maija Asunta-Johnstonin (FM) uusin kirja on Verkkorakkautta varttuneille, WSOY 2009. Aiemmat kirjat: Punainen jääkaappi, WSOY 2006; Naiset eivät syö retiisejä, WSOY 2004; Onnellisen naisen vuosi, WSOY 2002; Punapukuisen naisen talo, WSOY 2000

Lue lisää kirjoittajasta ja hänen kirjoistaan.

Sinikka Saastamoisen lapset puolisoineen ja lapsineen vuokraavat joka jouluksi mökin, johon mahtuu koko heimo.

1960-luvulla pohjoiskarjalainen Sinikka Saastamoinen jäi leskeksi neljän alle 10-vuotiaan lapsen kanssa. Lisäksi hän odotti viidettä.

– Perhe hitsautui yhteen niin tiukasti, että aikuiset lapset perheineen haluavat vieläkin viettää joulut yhdessä, kertoo Maija-Liisa Punta-Saastamoinen, Sinikan ainoan pojan Maurin vaimo.

Miniä ja vävyt ovat sopeutuneet perinteeseen.

– Aiemmin menimme kaikki – puolisot, lapset ja lastenlapset – anopin luo, mutta nyt haluamme, että hän saa helpon joulun. Kahdeksankymppisen mummon koko joulukuu ei saa mennä keittiössä.

Kuvassa vasemmalla Pirjo, etualalla Elmeri. Suvetar ja Kaisa koristelevat kuusta.
Kuvassa vasemmalla Pirjo, etualalla Elmeri. Suvetar ja Kaisa koristelevat kuusta.

Pinja koristelee kuusta.
Pinja koristelee kuusta.

Joka jouluksi suku vuokraa mökin, yleensä eri paikasta. Viime vuonna valinta oli Simpelejärvi, jonka rannalla olevaan mökkiin mahtui koko 20 hengen seurue.

Joulunviettoon tulevat Maurin ja Maija-Liisan lisäksi heidän lapsensa Jesperi, 27, ja Suvetar, 22, sekä Maurin sisarukset lapsineen. Maurin sisar Pirjo ja hänen miehensä Pentti Sahlman ajavat vuokramökille Vantaalta. Sinikan esikoistytär Eija ja hänen puolisonsa Pauli Purmonen tulevat Joensuusta, samoin tytär Tarja ja Heino Hämäläinen poikansa Severin kanssa. Tytär Heli tulee joulunviettoon Tampereelta miehensä Keijo Karjulan ja lastensa Jonnen, Pinjan ja Elmerin kanssa.

– Parasta on yhdessäolo. Tuntuu hyvältä päivittää kuulumiset ilman kiirettä. Jokainen tuo jotain jouluruokaa. Esimerkiksi Mauri tekee sinapin, minä jälkiruuan. Tarja on koristelemisen mestari, hän tuo kukat, viimeksi upeat jouluruusut, Maija-Liisa sanoo.

Pirjo ottaa rennosti.
Pirjo ottaa rennosti.

Kodassa paistetaan makkaraa.
Kodassa paistetaan makkaraa.

Näkymä Parikkalan mökin ikkunasta pysäytti.

– Istuin sohvalla ja vain katselin, järvi tuli kuin syliin. Jää oli kaunista, vaikka sen päällä oli muutama sentti vettä. Kastelimme siinä varpaat saunan jälkeen, Maija-Liisa kertoo.

Suvun ohjelmaan kuuluu jouluna herkuttelu, saunominen, ulkoilu ja Trivial Pursuit -peli. Viimeksi sitkeimmät pelasivat aamuneljään.

– Sen jälkeen nukuimme hyvin.

Sinikka viettää joulua lapsenlapsensa Kaisan kanssa.
Sinikka viettää joulua lapsenlapsensa Kaisan kanssa.

Jouluaamuna mummo heräsi keittämään puuron, ja puolen päivän jälkeen koko seurue lähti ulos.

– Oli ihana nähdä, kun mummo käveli nuorten kanssa käsikoukkua ja nautti siitä, että kaikki ovat koolla.

Huvila.net > Loikonsaari 3


Mukana joulunvietossa oli myös Uniikki-kissa. Perhe tuo vuokramökille mukanaan myös piparkakkutalon.
Mukana joulunvietossa oli myös Uniikki-kissa. Perhe tuo vuokramökille mukanaan myös piparkakkutalon.

Ruotsin Lapista ei löydä joulupukkia, mutta hurjia rinteitä senkin edestä. Keltanokka lähti testaamaan, miten pääsee alas Riksgränseniä ja Björklideniä.

Opashan on hullu!

Olen saapunut vasta tunti sitten Ruotsin Lappiin, marssinut saman tien suksivuokraamoon, ährännyt vaivalloisesti massiiviset laskettelumonot jalkaan ja kuunnellut huolestuneena miniluentoa lumivyöryn vaaroista. Ja nyt pitäisi seurata lasketteluopasta vielä kilometri ylämäkeen kohti tunturin huippua.

Olen näännyksissä, hikinorot valuvat poskilla. Ihan kuin noutajan kalsa kosketus tuntuisi olkapäillä.

Björklidenin laelta näkyy Norjaan saakka.
Björklidenin laelta näkyy Norjaan saakka.

Matkaa on tehty jo puoli tuntia, ylämäkeen luonnollisesti. Björklidenin laskettelukeskus näkyy alhaalla pienenä. Horisontissa siintävät Norjan tunturit ja jossain niiden takana Atlantti. Jalassani on karvapohjaiset sukset. Ne eivät lipsu senttiäkään. Eivätkä kyllä luistakaan. Niillä vain tampataan matkaa ylämäkeen.

– Mika, sinä pystyt tähän. Ajattele, miten hienot maisemat ylhäällä odottavat. Sitten laskettelemme pitkin neitseellisiä lumia alas laaksoon. Det är kul! tsemppaa opas Kim Bergsten.

Mihin olen joutunut?

Opas Kim Bergsten vei meidät huipulle.
Opas Kim Bergsten vei meidät huipulle.

Sisulla huipulle

Kokeilin laskettelua ensimmäisen kerran 15-vuotiaana Jyväskylän Laajavuoressa. Alku oli vauhdikas, syöksyin pipo silmillä rinteen suoraan alas. En osannut oudoilla suksilla kurvata, kun en tullut keneltäkään kysyneeksi, miten se tapahtuu. Vauhdin sain pysähtymään juuri ennen parkkipaikkaa.

Sen jälkeen eksyin mäkeen satunnaisesti, keskimäärin kerran vuosikymmenessä. Rinteessä oli joka kerta kivaa, mutta laskettelupuremaa en koskaan saanut. Ehkä Suomen rinteet olivat liian vaatimattomia tällaiselle Laajavuoren veteraanille.

Sitten ystäväni houkutteli testaamaan "vähän kovempaa kamaa", Ruotsin Lapin tuntureita. Ruotsihan on suomalaiselle kuin Amerikka. Siellä kaikki on hienompaa ja suurempaa, niin tunturitkin. Ruotsin Åre tunnetaan pikku-Alppeina, sillä sen korkein huippu Åreskutan yltää yli 1400 metriin. Rinteet ovat kilometrien pituisia. Suomen laskettelukeskuksissa moisista lukemista vain unelmoidaan.

Luonnonrinteissä lasketaan kuin pumpulissa.
Luonnonrinteissä lasketaan kuin pumpulissa.

Vierekkäin sijaitsevissa Björklidenissä ja Riksgränsenissa tunturit kohoavat reiluun kilometriin. Niiden luonnonrinteet sopivat monipuoliseen lasketteluun kuin valetut.

Bergsten on päässyt tunturin laelle ja jatkaa tsemppaamista. Ammattilaiselle kapuaminen on niin helppoa. Määränpää häämöttää, tamppaan karvapohjasuksiani rinnettä vimmaisesti ylös suomalaisella sisulla.

Det är kul! Det måste vara kul!

Lopulta pääsen perille. Viisikymppisen kunto voisi olla kovempikin, mutta olen yhä elossa.

Hiihtopummin tunnustukset

Bergsten auttaa irrottamaan karvapohjat suksista. Vedän keuhkot täyteen tunturi-ilmaa ja annan katseeni nuolla horisonttia. Olen kilometrin lähempänä taivasta kuin tunti sitten suksivuokraamossa. Olo on juhlallinen. Alan ymmärtää, miksi joskus pitää kärsiä, että voi nauttia.

Bergsten kaataa kuksaan kahvia.

– Olen ollut neljä vuotta Björklidenissä ja Riksgränsenissä lasketteluoppaana. Nuorena elin hiihtopummina Ranskan Chamonix'ssa. Siellä aloin myös vuorikiipeillä, ja se on suurin intohimoni. Laskettelu tulee kakkosena. Nytkin jatkaisin mieluiten matkaa aina vain ylöspäin, Bergsten tarinoi kahvitauollamme.

Täällä vartioin minä!
Täällä vartioin minä!

Näkemykseni vain vahvistuu: mieshän on umpihullu.

Huipulla tuulee. Kahvin lämmittävä vaikutus hupenee. On aika miettiä paluuta alas. Bergstenilla on suunnitelma. Seuraamme mestaria jyrkän rinteen reunaan. Rinne ei ole pitkä, mutta korkeusero nostaa hikikarpalot taas pintaan.

– Tässä on paljon pehmeää lunta, kuin höyhenillä laskisi. Seuraa vain minua, tee pitkiä nautinnollisia kaarroksia, nauti joka hetkestä, Bergsten sanoo ja lähtee.

Hiihtohissit lähtevät aivan Riksgränsenin keskustasta.
Hiihtohissit lähtevät aivan Riksgränsenin keskustasta.

Kuperkeikkoja pumpulissa

Bergsten pöllyttää tyylikkäästi lunta kaarrellessaan. Pian hän on rinteen alaosassa odottamassa meitä muita.

Olen ryhmämme keltanokka, muut ovat kokeneita laskettelijoita ja laskevat perässä leikitellen, kaiketi nautiskellen. Lähden liikkeelle. Luonnonrinteessä, vasta sataneessa pumpulilumessa laskeminen tuntuu erikoiselta. Lumi upottaa, vauhti kiihtyy hitaasti. Mutta se kiihtyy.

Tulee kaarroksen aika. Sukset eivät tahdo totella. Käännyn puolittain ja heitän kuperkeikan. Rämmin pystyyn. Sama toistuu seuraavassa mutkassa. Ja sitä seuraavassa.

Alas ehtineet hymyilevät hyväntahtoisesti. Onneksi rinteessä on niin paljon lunta, että kuperkeikkailu ei vammauta, mitä nyt vähän henkisesti.

– Onnittelut, Mika, selvisit. Se oli päivän haastavin osuus. Nyt pidetään hauskaa, Bergsten lupaa.

Puuterilumirinteet houkuttelevat rinnehait näyttäviin temppuihin.
Puuterilumirinteet houkuttelevat rinnehait näyttäviin temppuihin.

Rinne jatkuu loivahkona, ja löydän oman tapani kääntyä upottavassa lumessa. Tuuli suhisee korvissa, laakso lähenee ja talot muuttuvat näkökentässä isommiksi. Mäkeä riittää. Laskettelu kysyy reisilihaksia.

Pidän välillä taukoja ja ihailen arktisen luonnon kauneutta. Olen jo hyljännyt ajatuksen pysyä muiden matkassa. Hiljaa hyvä tulee, alas pääsee kaikilla nopeuksilla.

Lasken hotelli Fjälletin pihaan suksitelineen luo. Pian istun hotellin aulassa, ja takkatuli loimottaa. Kylmä huurteinen tuoksuu edessäni.

Reidet tutisevat, mutta nautin maisemasta Lapporteniin, Lapin porttiin. Näyttää kuin kuu olisi aikojen alkuhämärässä hipaissut Maata ja vienyt puolipallon muotoisen palan tuntureita mennessään.

Björklidenin Fjället tarjoaa huoneiden lisäksi mökkejä.
Björklidenin Fjället tarjoaa huoneiden lisäksi mökkejä.

Vihdoin vohvelia

Hotellin edessä odottaa hytillinen telavaunu. Se täyttyy matkustajista ja lähtee Låktatjåkkon tunturiasemalle 1228 metrin korkeuteen.

Alhaalla aurinko paistaa, mutta perillä odottaa vaakasuoraan viuhuva hyytävä tuuli ja lumimyräkkä. Lapin luonto luo Ruotsissakin outoa taikaa.

Puikahdan kohti mustaseinäistä hirsitaloa. Sisällä odottaa maailman pohjoisin vohvelikahvila. Käyn pirttipöytään, riisun toppatakkini ja tartun vohveliin.

Olen laskettelu-urani huipulla, kukkulan kuningas. Mietin jo tulevaa Åren-retkeä. Pohjoismaiden pisimmät rinteet vain naurattavat Björklidenin veteraania.

Rapea vohveli palkitsee laskettelijan.
Rapea vohveli palkitsee laskettelijan.

Låktatjåkkon vohvelikahvila on maailman korkeatasoisin sananmukaisesti.
Låktatjåkkon vohvelikahvila on maailman korkeatasoisin sananmukaisesti.

Artikkeli on julkaistu ET Matkaopas -lehden numerossa 6/2016.

Laskettelukeskukset

  • Riksgränsenin ja Björklidenin laskettelukeskukset sijaitsevat vierekkäin Kiirunasta kaakkoon lähellä Norjan rajaa, Napapiiriltä 200 kilometriä pohjoiseen. Molemmat tunnetaan hyvistä off-piste-laskuista eli vapaalaskuista rakentamattomilla luonnonlumisilla rinteillä.
  • Björklidenissä on 23 rinnettä ja viisi hissiä. Kittelsdalsin hissi vie korkeimmalle, 1100 metriin. Riksgränsenissä löytyy 15 rinnettä, 6 hissiä ja liki rajattomasti vapaalaskurinteitä. 

Näin pääset perille

  • Helsingistä Tukholman kautta lento Kiirunaan, mistä matkaa perille valtatietä E10 on noin 130 kilometriä. Lentoaika Helsinki-Kiiruna 2,5 tuntia. Kentältä on bussiyhteys laskettelukeskuksiin, 30 e/suunta. Bussi kulkee usein myös Björklidenin ja Riksgränsenin välillä.
  • Kiirettömille sopii juna Tukholmasta Riksgränseniin, matka-aika 18 tuntia.
  • Norjan Narvikin lentokentälle on Riksgränsenistä vain 40 kilometriä, mutta bussiyhteyttä kentältä Ruotsin puolelle ei ole. Ruotsin ja Norjan välinen tie on joskus lumimyrskyn takia päiviä poikki. Oulusta maantietä pitkin Riksgänseniin on 620 kilometriä.
  • Helikopterilla? Arctic Elementsin järjestämillä räätälöidyillä 1-7 päivän Heliski-retkillä kokeneet laskettelijat viedään helikopterilla laskemaan neitseellisille puuterilumille vuoristoon, kuten yli 2 000-metriselle, jyrkkärinteiselle Kebnekaiselle. 

SOS

  • Merkitsemättömillä luonnonrinteillä on lumivyöryvaara. Suksivuokraamoista saa pakollisena lisävarusteena repun, jossa on muun muassa lähetin ja lumilapio. Suksivuokraamojen henkilökunta ja laskettelunopettajat opastavat, miten toimia lumivyöryssä.
  • Laskettelussa voi loukkaantua kaatuessaan. Kannattaa varmistaa ennen matkaa, että vakuutukset ovat voimassa. Kypärä on tärkeä turvavaruste.
  • Ruotsin hätänumero on 112.

Sää

  • Talvisesonki alkaa helmikuussa, kun keli muuttuu epävarmasta aurinkoiseksi. Rinteissä riittää lunta toukokuun puoliväliin. Silloin päivälämpötilat ovat reilusti plussalla, mutta yöt edelleen kylmiä. Säätilan vaihtelut ovat tuntureilla nopeita, mikä kannattaa ottaa huomioon varustevalinnoissa.

Majoitus

  • Riksgränsenissä laskettelukeskuksen sydän on suuri Hotell Riksgränsen, jonka huonevalikoima on laaja himolaskettelijan koppero hyteistä perhesviitteihin. Perhehotelli Meteorologen Ski Lodge tarjoaa personnallista luksusmajoitusta.
  • Björklidenissa majoitustilaa tarjoaa hotelli Fjället 1-4 hengen huoneissa ja lomamökeissä. Todellista huippumajoitusta tarjoaa pieni Låktatjåkkan tunturihotelli 1228 metyrin korkeudessa.