Huom. Uusin matkakirje on aina ylimpänä.

Artikkelin kirjoittaja Maija Asunta-Johnstonin (FM) uusin kirja on Verkkorakkautta varttuneille, WSOY 2009. Aiemmat kirjat: Punainen jääkaappi, WSOY 2006; Naiset eivät syö retiisejä, WSOY 2004; Onnellisen naisen vuosi, WSOY 2002; Punapukuisen naisen talo, WSOY 2000.

Lue lisää kirjoittajasta ja hänen kirjoistaan.

Fish River kanjoni, Canion Roadhouse, 11.3.2010 klo 18.07

Lahjomaton kuumuus ulkona auringonpaisteessa, varmaan yli 40 astetta, kun paikoitimme auton varjottomalle parkkipaikalle ja marssimme kysymään, olisiko tässä lodgessa vapaata huonetta.

Totta kai oli, tähän vuodenaikaan on täällä vain kourallinen turisteja liikkeellä, he voivat yöpyä missä haluavat. Valitsimme lodgen siksi, että Fischriver-kanjonin majoituspaikoista tämä on yksi edullisimmista (110 euroa kahdelta hengeltä).

Majatalon omistaja on ilmeisesti autonarri: sekä pihan että yleisten tilojen – respa, ravintola, baari – koristeena on autoromuja, niissä ja niistä kasvaa kaktuksia ja puita. Huone on tilava, siisti, ilmastoitu ja sähköistetty, mitä muuta voimme toivoa pariksi yöksi.

Huomisen päivän olemme kokonaisuudessaan varanneet kanjonille. Suuria vaelluksia ei kuumuudessa voi tehdä, alas kanjoniin on kiellettyä mennä, siellä voi saada lämpöhalvauksen, mutta ylhäällä näköalapaikoilla voi vaeltaa, mikäli jaksaa.

Matkakumppani mielii lähteä lähes 50 kilometrin rallitielle, joka vaatii nelivetoisen auton. Se meillä on, mutta epäilen, ettei meillä ole riittävästi ajokokemusta enkä ole innokas vapaaehtoisesti keräämään kokemuksia vaikeista teistä.

Aamupäivällä kävimme Keetmanshoopin vanhassa kirkossa, johon on kerätty pieni museo, koska kirkko ei ole enää käytössä. Sieltä jatkoimme kaupungin ulkopuolelle “jättiläisten leikkikentälle” ja kvever-puitten puistoon.

Niitten lähellä on telttailu- ja yöpymispaikka, jota eilen harkitsimme mutta totesimme molemmat tänään nähtyämme sen, ettei paikka ollut meitä varten: yöpymisyksiköt olivat uskomattoman rumia pyöreitä muovikapseleita, mistään hinnasta en olisi halunnut sellaisessa nukkua.

Hotellihuone, johon eilen majoituimme, oli pieni mutta siisti ja viihtyisä, eikä kallis (50 euroa). Untani häiritsi vähän se, että näin illalla ison hämähäkin tapaisen elukan vilahtavan avoimen laukkuni vaiheilla enkä myöhemmin sitä löytänyt, se siis oli yhä huoneessa – ja voisi tulla yöllä sänkyyn, niin kuvittelin.

Mutta lodgeissa ja hotellihuoneissa on täällä usein kaikenlaisia vaarattomiksi luokiteltuja pikkuelukoita, yökiitäjiä, koppakuoriaisia, hämähäkkejä ja hyttysiä, on yritettävä olla välittämättä niistä.

Jättiläisten leikkipaikalla oli merkitty polku, sen käveleminen kestäisi viitisentoista minuuttia. Lähdimme talsimaan aamupäivän helteessä, meillä oli hatut suojana auringolta. Polkumerkkejä oli harvakseltaan, reitti oli sokkeloinen, alue yhtä kivimerta, rykelmä toisensa perään, loppumattomiin.

Monissa kohdin ei reittimerkintää näkynyt, saimme arvailla, mihin suuntaan kääntyä, toisinaan nuolten suunta ei ollut yksiselitteinen. Rupesin huolestumaan – huolestun nopeasti, jos pelkään olevani eksyksissä. –

Monikohan turisti näihin sokkeloihin eksyy? kysyin matkakumppanilta. – Ne kerätään vuosittain pois, hän vastasi, tai kenties niistä tehdään biltongia, ruumiit kuivuvat tässä paahteessa nopeasti.

Heitimme herjaa, vaelsimme eteenpäin, mitä muutakaan. Janotti, vettä oli autossa, mutta missä auto! Lopulta minua alkoi kiukuttaa: on vastuutonta lähettää turisti tällaiseen labyrinttiin antamatta hänelle selkeitä reittimerkintöjä! Lopulta auto löytyi, muuten en istuisi tässä koneeni ääressä…

Keetsmanshoop, Birds Mansion Hotel, 10.3.2010 klo 19.29

Viime yön farmi oli minusta malliesimerkki hyvästä vierasfarmista: talon emäntä tuli juttelemaan kanssamme illallisen aikana, aamiaisen taas tarjoili isäntä aputytön kanssa. Näin saimme mahdollisuuden keskustella teemoista, jotka meitä kiinnostavat eikä farmi jäänyt meille vain etäiseksi yöpymispaikaksi, yhdeksi monista.

Nyt istun uudessa yöpaikassa, pienessä hotellihuoneessa, jossa on televisio, ja olen saanut selville, miltä kanavalta eteläafrikkalainen Selviytyjän-ohjelma – se, jossa Hanna Grobler on mukana – tulee.

Löysin kanavan, ja muutaman sekunnin ajan ruutu oli selkeä, mutta sitten kuva hämärtyi eikä enää suostu selkiytymään. Niin jää ohjelma katsomatta, ja minulla on sellainen tunne, kuin istuisin janoisena kädessä vesipullo, jota en saa auki. Menemme syömään.

Toissapäivän lehdestä luin Pohjois-Namibian ongelmasta, elefanteista. Jos ne haluavat tulla pellollesi, niin ne tulevat, ei niitä mikään aita pidätä. Niitten lukumäärä on nyt kartoitettu, ja tämän toimituksen maksaa Suomen valtio, luin lehdestä. Sen jälkeen tehdään päätös, onko aiheellista siirtää muutamia yksilöitä jonnekin luonnonsuojelualueelle, esimerkiksi Etosalle.

Muistan viimevuotisen vierailumme Phillips luolilla ja Ameib-farmilla. Siellä oli elefanttia esittäviä kalliomaalauksia, mikä sai minut kysymään, onko seudulla yhä elefantteja. Vastaus: Oli meillä, mutta lahjoitimme sen Etosalle.

Tänään olemme tutustuneet kahteen kylään, Helmeringshauseniin ja Bethanieen. Helmeringshausen oli vain läpikulkupaikka. Tankkasimme ja kävimme paikallisessa kaupassa. Mikä kauppa! Siellä oli tavaraa jos minkä sorttista: vaatteita, kosmetiikkaa, astioita, taloustavaraa, mutta pääasiassa elintarvikkeita, se on ainoa kauppa satojen kilometrien säteellä.

Näin siellä hauskan emalisen teekannun ja ostin sen. Ostoksemme: viisi isoa pulloa vettä, pumpulia ja emalinen kukkakoristeinen teekannu. Merkillisiä turisteja!

Bethaniassa tutustuimme lähetyshistoriaan, kun vierailimme Schmelen-talossa. Se ei ole hänen rakentamansa, koska alkuperäisen talon tuhosi tuli, mutta se on samalla paikalla ja sinne on koottu tietoa (Reiniläisen) lähetystyön alkuajoista.

Kävimme myös Joseph Frederichin talossa, joka yhä toimii kylän keskustoimistona. Tämä orlan-nama -ryhmän johtaja myi 1.5.1883 Lüderitzin lähettämälle neuvottelijalle Friedrich Nachtigalille Angra Pequana -lahden, jonne sittemmin perustettiin Lüderitz-niminen kaupunki.

Näin hän tietämättään tuli avanneeksi saksalaisille tien Namibiaan, teko, jota hän myöhemmin joutui katkerasti katumaan. Sitä paitsi häntä petettiin kaupoissa, niin että alue oli paljon suurempi kuin se alue, josta hän olisi ollut valmis luopumaan.

Kadulla kysellessämme, missä talo oli, tapasimme nuoren amerikkalaisen naisen, joka oli pestautunut kylään kahdeksi vuodeksi vapaaehtoistyöntekijäksi ja opetti paikallisessa peruskoulussa. Idealismi ei ole maailmasta kuollut!

Päivä kokonaisuudessaan oli hyvä ajopäivä: taivas oli lähes kokonaan pilvien peitossa, niin että vaikka oli kuuma, se ei tuntunut tukahduttavalta. Maisemat ovat vaihtuneet tasaisesta yksitoikkoisesta savannista vuoristoisiksi ja vaihteleviksi. On hauska tutkia, miten erilaisia vuorten profiilit voivat olla: toiset ovat lautamaisen tasaisia, toiset huipistuvat teräviksi. Geologille Namibia on uskoakseni mielenkiintoinen maa.

Duwisib vierasfarmi, 9.3.2010 klo 19.02

Olisin mielelläni jäänyt vielä toiseksikin yöksi Oanob-järven rannalle, mutta olemme vasta matkan alussa, ja matkakumppani on tehnyt selkeän suunnitelman matkaa varten.

Vaikka se ei ole tiukkaan napitettu, en halunnut heti sotkea sitä, niin etten edes ehdottanut toiseksi yöksi jäämistä. Annan arvoa sille, että joku osaa suunnitella, en halua pilata sitä omalla spontaaniudellani.

Tänä iltana olemme Duwisibin vierastalossa ja puolen tunnin päästä menemme iltapalalle, olen jo nälkäinen kuin leijona. Saa nähdä, mitä tämä pieni farmi tarjoaa yllätysvieraille, jotka tulla tupsahtivat pihaan puoli kuuden maissa illalla ja halusivat yösijan ja iltaruokaa.

Tänään olemme tutustuneet yhteen Namibian erikoisista kansanryhmistä, Rehoboth-bastardeihin sekä kiehtovaan viime vuosisadan alun rakkaustarinaan.

1600-luvun puolessavälissä Hollannista tuli laivalasteittain siirtolaisia eteläiseen Afrikkaan. Joukko oli miesvaltaista, vain harva nainen uskalsi lähteä mukaan aivan outoon maailmaan ja seikkailuun. Niinpä halutessaan perustaa perheen miesten oli pakko ottaa vaimokseen paikallinen nainen, khoi-san (heistä käytettiin ennen nimityksiä busmanni tai hottentotti).

Jos syntyneet lapset olivat riittävän vaaleaihoisia, heidät hyväksyttiin valkoisten yhteisöön, muussa tapauksessa heidät luokiteltiin „värillisiksi“. Nämä perustivat omia siirtokuntia kauas valkoisten asumista alueista.

1800-luvun puolessavälissä tämä värillisten ryhmä käsitti noin 5000 henkeä ja eli karjafarmeillaan Etelä-Afrikassa. Siihen aikaan valkoiset siirtolaiset laajensivat aluevaatimuksiaan ja muuttivat yhä pohjoisemmas.

Silloin noin 90 perhettä käsittävä värillisten ryhmä lähti vaeltamaan kohti pohjoista, ylitti Oranjae-joen ja tuli nykyisen Namibian alueelle. Heidän päällikkönsä, jota he nimittivät kapteeniksi, oli Hermanus van Wyk. He neuvottelivat nykyisen Rehobothin alueella asuvan nama-heimon kanssa ja perustivat 1870 sinne siirtokuntansa.

Rehoboth on siitä lähtien pyrkinyt itsenäiseksi valtioksi valtiossa, sillä Rehoboth-bastardit sopivat jo vuonna 1869 omasta lainsäädännöstään. Vasta 1997 he luopuivat lopullisesti itsenäisyysvaatimuksista. Syy oli se, ettei heillä ollut varaa tehdä valitusta Kansainvälisessä tuomioistuimessa Haagissa.

Meillä suomalaisilla on yllättävä yhtymäkohta Rehobothiin: suomalaisen lähetystyön uranuurtajan Martti Rautasen vaimo Frida oli sieltä kotoisin, hän oli Rehobothissa vaikuttavan saksalaisen lähetyssaarnaaja Kleinschmithin tytär. Siitä ei Rehobothin museossa, johon tutustuimme, tietenkään ollut mainintaa.

Opas esitteli meille sekä kansansa historiaa että omaa henkilöhistoriaansa. Hänen äitinsä on kansanedustaja, hän kertoi, ja hän itse on naimaton, itsellinen nainen.

– Mihin muuhun minä miestä tarvitsisin kuin lasten tekoon, ja niitä minä en halua, siispä en halua miestäkään, on hänen vakaa ohjenuoransa elämässä. Eikä hän jää sanattomaksi missään tilanteessa, siitä hän kertoi meille esimerkkejä.

Säikähdimme vähän, kun otimme museon pihassa esille kameran kuvatakseni idyllistä miljöötä ja taloa, joka on ennen toiminut postitoimistona, ja meille huudettiin napakasti, ettei kuvia saanut ottaa ennen kuin oli maksanut museon sisäänpääsymaksun ja tutustunut siihen.

Aikomuksemme oli toki siihen tutustua; myöhemmin juttelimme pitkään neiti museonjohtajan kanssa!

Romanttinen rakkaustarina, johon viittasin, sai alkunsa, kun paroni Hansheinrich von Wolf osallistui vapaaehtoisena saksalaisten suojajoukkojen nama-heimoa vastaan käymään sotaan vuosina 1904–07. Monen saksalaisen upseerin tavoin hän perusti sodan päätyttyä maahan farmin.

Muutama vuosi myöhemmin hän tutustui rikkaaseen amerikkalaiseen naiseen ja meni tämän kanssa naimisiin. He rakennuttivat farmin alueelle linnan, jonka rakentaminen kesti kaksi vuotta. Rakennus on pysynyt pystyssä, vaikka von Wolf kaatui 1. maailmansodassa eikä hänen vaimonsa koskaan palannut yksin Afrikkaan. Nykyään linna on ainakin osittain valtion omistuksessa ja avoin turisteille.

Lake Oanob Resort, 8.3.2010 klo 20.34

– Ei me nyt ravintolaan autolla lähdetä, reippaat ihmiset, matkakumppani sanoo lähes pöyristyneenä, ja niin otamme taskulamput – pienet tuikut – mukaan ja kävelemme ensin puolisen kilometriä lodgen respaan.

– Anteeksi, missä on ravintola? Ja saako sieltä ruokaa, vaikkei ole varannut pöytää?

Ravintola on auki joka ilta, ja se on puolen kilometrin päässä respasta, rakennettu suoraan Oanob-järven rannalle, niin että terassi on veden päällä.

Järvi on keinotekoinen vuosina 1986–1990 toteutettu patoallas, suuri ja kirkasvetinen, ja sen rannalle on noussut valtava turistikeskus, romanttisia bungaloweja joka niemen nokassa ja lahden poukamassa. Huoneemme yhdessä niistä.

Saamme pöydän terassilta, olemme alkuillasta paikan ainoat vieraat, myöhemmin sisään tulee kaksi muutakin pariskuntaa. Tarjoilijamme on nuori nainen, paikallinen ulkonäöstä päätellen, ja ruoka tulee nopeasti pöytään. Saan grillatun kalafileeni, matkakumppani kudupihvinsä juuri sopivan mediumina.

Syödessämme pimenee, mutta meillähän on taskulamput! Matkakumppani rehvastelee alkumatkasta takaisin majapaikkaan suunnatessamme, että silmä kyllä tottuu pimeyteen, löytäisimme takaisin vaikka ilman taskulamppuja. Miten olisi mahtanut käydä, meillä on vaikeuksia löytää tie jopa lamppujen kanssa!

– Ei se nyt ainakaan sinne vasemmalle mene! Mutta juuri sinne se meni, ja kilometrin verran pimeässä harhailtuamme löydämme kuin löydämmekin mökkimme. Se on olkikattoinen niin kuin lähes kaikki lomamökit Namibiassa, ja siinä on järvelle antava terassi. Idyllinen paikka!

Olemme lähellä Rehobothia (90 km Windhoekista etelään). Se on pieni kaupunki, jonka on vuonna 1870 perustanut ryhmä etelästä tulleitten buurien ja heidän khoi-san -vaimojensa jälkeläisiä. He nimittivät itse itseään bastardeiksi ja pitävät yhä ylpeinä kiinni siitä nimestä eivätkä koe sitä diskriminoivaksi, kuten eurooppalainen saattaa ajatella.

Pääsimme lähtemään aamupäivällä kymmenen jälkeen ja päätimme ajaa Walvis Bayn kautta Windhoekiin vievälle tielle, joka ylittää sekä Kuiseb-joen kanjonin että Gamsberg-vuoren. Kartan mukaan tie on soratie, mutta se on silti yksi pääteistä, ongelmia ei sen kanssa pitäisi olla. Kartta on oikeassa, ongelmia ei ollut, tie vain on perin mutkitteleva ja täynnä nousuja ja laskuja.

Kuisebin kanjoni on meille teoriassa tuttu viime vuonna lukemastamme Henno Martinin kirjasta Wenn es Krieg gibt, gehen wir in die Wüste. Se kertoo hänen ja hänen geologiystävänsä Herman Kornin pakoilusta sodan aikana näissä mutkikkaissa, monipolvisissa kanjoneissa.

Namibia oli Etelä-Afrikan territorio, saksalaiset vihollisia, ja niin ollen maassa olleet saksalaiset miehet internoitiin vankileireille Etelä-Afrikkaan. Välttyäkseen siltä kohtalolta nämä maassa jo muutaman vuoden geologisissa tehtävissä olleet miehet päättivät käyttää paikallistuntemustaan ja leiriytyä Guisebin kanjoniin.

He oleskelivat siellä kaksi ja puoli vuotta, kunnes Herman Korn sairastui vakavasti vitamiinien puutokseen, niin että hänen oli päästävä Windhoekiin sairaalaan.

Oli mielenkiintoista nähdä edes pieni väläys siitä, millaisissa sokkeloissa, missä karussa maastossa heidän piilopaikkansa oli.

Gamsberg on 2450 metriä korkea vuori, ja sen ylittäminen oli oma lukunsa. Tie kiemurtelee vuoren rinnettä yhä ylemmäs, kiertää sen reunamaa terassinuomaisesti, siirtyy pienen välisolan kautta toisen rinteen terassille.

Näköalat ovat huikeat. Alastulo ei ole yhtä dramaattista kuin nousu, tie viipyilee kauan ylätasangolla. Siellä täällä on viitta, joka opastaa farmille, toiset niistä tarjoavat majoitusta turisteille. Emme anna niitten houkutella, etsimme Oanob-järveä.

Ja yllättäen, ennen kuin olemme lähelläkään Rehobothia, näemme opastuksen sinne. Se sattuu olemaan valitsemamme reitin varrella, mikä onni! Matka nimittäin kesti huomattavasti kauemmin kuin olimme ennakolta laskeneet, rupesin jo huolestumaan, kun alkoi tulla ilta. Mutta reitin valinta oli silti oikea.

Swakopmund, rantatalo 7.3.2010 klo 10.34

Vieraitten oli määrä saapua noin kello viisi, ja silloin oli ateria valmis, paitsi spagetti, jonka keittäisin nopeasti vasta kun he olisivat paikalla.

Olohuone oli raivattu, pöytä katettu, lasit tarjottimella, juomat viileässä, kaikki valmiina, mutta vieraita ei kuulunut. Olemme Afrikassa, naurahdimme, mutta lopulta aloimme hermostua: ei kai kutsua ole unohdettu! Kävin portilla tiedusteluretkellä, mutta katu oli autio…

Lopulta alkoi portilta kuulua hälinää, ja sieltä tuli suuri joukko: meme Leena oli ottanut mukaansa kaksi nuorta miestä, „perheeni“, kuten hän heidät esitteli, käsittääkseni veljenpoikia. (Mielessäni oli jo käynytkin huoli siitä, miten hän yksin kävelisi pimeässä takaisin kotiinsa Mondesan kaupunginosaan.) Äkkiä pari lisälautasta pöytään ja riisipaketin jämät liedelle hautumaan!

Spagetin ja riisin kypsyessä matkakumppani näytti laptopistaan muutaman kuvan: “kuku Kirsti kesällä veljentyttäriensä rinnalla“. Hän on 82-vuotias mutta nuorekkaan näköinen, totesimme. Meme Leenan veljenpoika katsoi minua ja kysyi, "and how old are you (kuinka vanha sinä olet)?

Minua nauratti: ei nuori mies oikeastaan saisi kysyä vanhemmalta naiselta hänen ikäänsä, selitin, mutta kun tiedän, että ikää pidetään täällä kunnia-asiana, kerroin, kuinka vanha olen.

Selitin vieraille, että tarjoaisin täysin eurooppalaisen aterian, mutta toivoin sen maistuvan. Ruokailun aikana kävi ilmi, että huoli oli turha: kaikki häipyi lähes viimeisiä riisinmuruja myöten, ne jäivät kulhoon siitä syystä, että kastike loppui!

Vieraskoreutta ei ruoan painuminen suinkaan ollut, se näkyi siinä, että yksi lappoi salaatista oliivit naapurinsa lautaselle, ja Monika taas kaiveli siitä tarkkaan erilleen kurpitsansiemenet, ja kun sanoin niitten olevan terveellisiä, hän lisäsi, „mutta kamalan näköisiä!“ (Kenties ne muistuttivat häntä torakoista…)

Meme Leena hallitsi keskustelua, joka pyöri suomalaisen lähetystyön historiassa. Matkakumppanilla oli vaikeuksia pysyä mukana, hänelle sellaiset nimet kuin Laukkanen, Kalliokoski jne. ovat tuntemattomia.

Oman vaikeutensa ymmärtämiseen toi se, että meme Leenan englanti on oshivambo-englantia ja että hänellä on aiheesta toiseen hyppelevä tapa puhua. Meme piti nykysuuntaa vääränä: työn historiaa ei kunnioiteta, vaan pannaan pääpaino taloudellisille näkökohdille ja annetaan niitten painaa vaa´assa.

Johdon siirtyminen Oniipasta Windhoekiin oli hänen mielestään suuri virhe, ja osansa sai moni, jota en edes nimeltä tunne. Muutenkaan en halunnut kommentoida terävää kritiikkiä, annoin memen purkaa sydäntään, ehkä se häntä vähän helpotti.

Ruokailun jälkeen veljenpoika otti esille mukanaan tuomansa vanhan aikakauslehden ja sen sisältä käsin kirjoitettuja arkkeja, laulujen sanoja, oli laulun vuoro. Meme Leena ja veljenpojat ovat harjaantunut trio, heidän laulunsa sointui niin kauniisti, että harmittelin äänityslaitteitten puutetta.

Yhteisiäkin lauluja löysimme: muistin, että viime vuonna käydessämme ensimmäisen kerran Mondesan kirkossa jumalanpalvelus alkoi suvivirren mahtavalla moniäänisellä pauhulla, mikä nostatti kyyneleet silmiini. Ja Mozartin kehtolaulun osaamme kaikki, niin itävaltalaiset, suomalaiset kuin ambolaisetkin.

Juomienkin suhteen oli huolemme täysin turha. Meme Leena selitti, etteivät naiset perinteisesti juo alkoholijuomia, viiniä joisivat siis vain miehet. Susanna ilmoitti juovansa mielellään Savannaa, joka on kevyttä siideriä, meme Leena pitäytyi vedessä.

Mutta niin kauan kuin viinipänikässä (Drosthy-Hof, extra light dry white, 2 litres) jotain oli jäljellä, jatkui laulukin, ja Susanna omi Savannat niin, että nappasi viimeisen korkkaamattoman pullon mukaansa kotimatkalle. – Kenties odotamme vielä, kunnes kynttilätkin ovat palaneet loppuun, nauroi toinen veljenpojista. Vierailusta on otettava irti kaikki, mikä siitä lähtee!

Valokuvia napsittiin silloin tällöin, on tärkeä ikuistaa muistorikkaat hetket kuviin. Ennen kotiinlähtöä oli ryhmäkuvien aika: koko ryhmä, naisten ryhmä ja miehet, samoin meme Leena ojentamassa tuliaislahjaa meme Maijalle, kaikki on dokumentoitu digikameran sirulle!

Jossain vaiheessa mene Leena huokaisi, että illallisen oli niitä iltoja, jotka tulevat säilymään muistoissa. Meille isännille jäi lämmin tunne: jollemme muuten voikaan auttaa, niin ainakin olemme antaneet vieraillemme ruumiin ravintoa ja muistoja. Ja hyvät muistot ovat tärkeitä, niitä pitää vaalia.

Swakopmund, rantatalo l6.3.2010 klo 14.15

Tänä iltana saamme vieraita: meme Leena Max, sairaanhoitaja, joka poisti tikit matkakumppanin otsasta sekä nuoret memet Susanna ja Monika A-talosta tulevat syömään. Ateria on olosuhteiden pakosta yksinkertainen, mutta toivon, että se maistuu heille.

Keitän ison kattilallisen spagettia, siihen jauhelihakastike, alkuruoaksi salaattia, jälkiruoaksi hedelmäsalaattia ja mangomehulla maustettua jogurttia, siinä menu. Juomista olemme epävarmoja: emme tiedä, maistuuko vieraillemme lasi viiniä vai ovatko he „mehutyttöjä“. Mutta se selviää kysymällä.

Lähdemme maanantaiaamuna ajamaan kohti etelää emmekä sen vuoksi voi hankkia ylimääräisiä elintarvikkeita. Mutta eiköhän illallisesta selvitä. Matkakumppani on jo asettanut korkeat kynttilänjalat ruokapöydälle, siis candlelight dinner eli kynttiläillallinen!

Olimme eilen illansuussa kaupungilla. Netti ei toiminut, linjat olivat aivan tukossa, valokuvausliike oli kiinni… Kaiken kukkuraksi matkakumppani ei saanut biltongiaan, koska sekin kioski oli kiinni.

Mennään elokuviin, tuli yhtäkkiä mieleeni. Ainoa vaihtoehto oli romanttinen Rebound, jossa näyttelee Catherine Zeta-Jones, no, sitten se. Hyvä näyttelijä ja kevyt, lämmin filmi, totesimme, kun poistuimme elokuvateatterista ja kävelimme pimeässä illassa rantakatua kotiin.

Swakopmund, rantatalo 5.3.2010 klo 09.25

Matkakumppani sanoo nukkuneensa huonosti, suomalaiset luvut yksi, kaksi, kolme, neljä… olivat kummitelleet hänen mielessään unessa, hän oli toistanut niitä yhä uudestaan onnellisena siitä, että oli selvinnyt kymmeneen. Herättyä se ei onnistunut: - Kadeksan, hydeksän, kymenen?

Aamiaisen jälkeen avoimelle verannan ovelle ilmestyy musta nuori mies, joka maahan katsoen kysyy englanniksi, olisiko talossa työtä. Hänellä on siistit mustat prässihousut ja uudet tennistossut, hän ei näytä kerjäläiseltä. Sen takia puhutan häntä: Hän on päättänyt koulunsa, mutta työtä ei ole löytynyt.

Vanhemmat ovat Ovambolandissa – jos elävät –, kaupungissa hän ei tunne ketään, joka voisi auttaa ahdingossa. Ja hänellä on nälkä. Neuvon häntä etsimään keskikaupungilta työnvälitystoimiston, täytyyhän täällä sellainen olla, ja annan hänelle vähän rahaa leivänostoon. Muuta en voi tehdä.

Juuri eilen luin lehdestä, että uuden tilaston mukaan työttömyysprosentti on Namibiassa 51.8. Se on armottoman korkea luku, miten tahansa sitä tarkasteleekin. Uhreja ovat usein juuri nuoret.

Heitä kannustetaan käymään koulunsa, mutta ammattikoulutusta ei ole organisoitu. Jos nuorella ei ole ketään aikuista tukena, hän ei löydä paikkaansa koulun jälkeen. Ei ihme, että rikollisuus – erityisesti murrot tyhjillään oleviin taloihin – lisääntyy!

Saatan olla naiivi, mutta mielessäni on usein ollut ajatus siitä, että nuoriso voitaisiin työllistää keräämään oluttölkit ja -pullot sekä muovi- ja muut roskat.

Pientä korvausta vastaan moni olisi varmaan valmis työpalvelukseen sen sijaan että kuljeskelee joutilaana ympäriinsä. Kierrätys ja roskien erottelu on täällä uutta: vasta tällä viikolla on ostoskeskuksiin asennettu keräilypisteitä, joihin voi viedä erikseen paperi-, lasi-, metalli- ja muovitavaraa.

Mutta niin kauan kuin keräilypisteitä on vain muutama, ei roskien erottelu voi toimia tehokkaasti.

Matkakumppani palaa paikallisesta ostoskeskuksesta, jossa hän kävi parturissa. Maksu oli 35 ND (3.5 e), paitsi ”jos olette yli 60-vuotias, siinä tapauksessa maksatte vain 25 ND.”

 Luemme joka päivä sanomalehtiä, englanninkielisen The Namibian ja saksankielisen Die Zeitung. Perjantain lehdet ovat viikonlopun lehtiä, niissä on paljon luettavaa.

Päivän suurin uutinen on se, että oppositiopuolueitten syyte viime marraskuun eduskuntavaalien vaalilautakuntaa vastaan on hylätty "muodollisista syistä“: syytekirjelmä jätettiin oikeudelle 90 minuuttia valitusajan päättymisen jälkeen, myöhästymistä perusteltiin sillä, että materiaali oli niin laaja, ettei syyte valmistunut ajoissa. Oppositio miettii, viekö se asia ylimpään oikeuteen. Se on pöyristynyt oikeuden päätöksestä, että valittajien on maksettava itse oikeuskulut.

Lehden (The Namibian) toinen teema on maan roskaisuus, sen olemme matkoilla itsekin todenneet. Meme Ulla oli sitä mieltä, että ennätys olisi Opuwon kaupungilla, mene tiedä. Hyvä kilpailija se roskaisuudessa ainakin oli!

Sitten törmäsin lehdessä artikkeliin, joka muilta lukijoilta ehkä olisi jäänyt huomaamatta, minulta ei: artikkeli selosti Etelä-Afrikan television Selviytyjät-sarjaa, jossa Hanna Grobler – vaikka oli päässyt neljännelle sijalle atleettisilla suorituksillaan, hän on korkeushypyn moninkertainen Suomen-mestari – joutui siirtymään joukosta tuomarinpallille.

Kiinnitin huomioni artikkeliin siksi, että Hanna on serkkuni tytär; Etelä-Afrikan television-ohjelmaan hän taas osallistuu (eteläafrikkalaisena!) siksi, että on naimisissa eteläafrikkalaisen urheilijan kanssa. Leikkasin artikkelin irti ja postitan sen hänen sukulaisilleen Ruovedellä!

Minua huvitti, kun tajusin oman patrioottisuuteni juttua lukiessani: mainitsisi nyt jossain yhteydessä olevansa suomalainen! Mutta hänellä tuskin on mahdollisuutta tehdä kotipaikkakuntaansa Ruovettä tunnetuksi Etelä-Afrikan televisiossa…

Swakopmund, rantatalo 4.3.2010 klo 13.42

Rauhallisia, kiireettömiä päiviä, ja se on hyvä; vasta tänään tunnen olevani aivan kunnossa. Matkalla ei ole mukava potea edes lievää flunssaa, sellaiselta oloni nimittäin tuntui: jäsenten kolottelua, energian puutetta…
 
Susanna tulee joka päivä juttelemaan, ilmeisesti hän uskoo, että jotenkin voisin auttaa häntä eteenpäin. Kunpa voisinkin! Tänään hän tuo mukanaan vanhan Anna-lehden, ja kun en ole viikkokausiin vilkaissutkaan suomalaisia sanoma- tai aikakauslehtiä, luen sen tarkkaan. Saan valmiiksi jopa kinkkisen ristisanatehtävän, jossa jokainen numero vastaa yhtä kirjainta! Hurraa!

Eniten nautin Arno Kotron kolumnista Kielipoliisi pamputtaa: hän puhuu kuin suoraan minun suullani! Hänen teemansa on äidinkielemme ruostuminen, tai kenties on vain kyse sen huolimattomasta käytöstä.

Välistä kyllä epäilen, että tietämättömyys on osa ongelmaa, että kielisäännöt ovat hämärtyneet tai että niitä opetetaan kouluissa tarmottomasti.

Mutta helppo minun on epäillä leväperäistä opetusta, kun en enää vuosikymmeniin ole itse seissyt luokassa! On kuitenkin lohdullista, että joku toinenkin on huomannut saman kuin minä: kieli sammaloituu, tehkää jotain, kielityöläiset!

Eilen illalla teimme lenkin rannalle ja seisoimme kauan katsomassa aaltojen murtumista hietikolle tai kivilouhikkoon. Joka neljästoista on suuri aalto, se on vanha sääntö, joka tuntuu pitävän paikkansa.

Illansuussa kävelimme vielä kaupunkiin. Oli tuulista, aallot pärskyivät villisti rantaan. Villatakki oli repussa, mutta sitä ei tarvittu, oli sopivan viileä kävellä.

Aioimme mennä elokuviin, mutta emme ostaneet lippuja, koska tiedämme liian vähän tarjolla olevista filmeistä.

Iltapäivällä kävin tarkkaan läpi olohuoneen kirjahyllyn, kokonaista kaksi riviä rispaantuneita, moneen kertaan luettuja kirjoja. Useimmat ovat jonkun lähetin taloon jättämiä, kuten Canthin kirjeet.

Eilinen löytö oli Leena Kaartisen Lääkärinä Afganistanissa, elävästi kirjoitettuja väläyksiä lääkärin työstä maaseudulla ja vuoristossa, jossa ei pienistä auta kitistä, ei siitä, että hiiri pudota töpsähtää tyynylle aamuyöstä eikä siitäkään, että sudet ulvovat ympärillä tohtorin rientäessä iltapimeässä kotiin sairaskäynniltä.

Matkakumppanille löysin kannettoman Maigret´n ensimmäisen tapauksen, englanniksi, hän olisi tietenkin lukenut sen mieluummin alkukielellä ranskaksi, mutta täällä ei ole valinnan varaa.

Swakopmund, rantatalo 3.3.2010 klo 09.30

Joka aamu tarkkailemme merta, tutkimme, mikä on sen ilme. Tänä aamuna se on tyyni ja levollinen, huokailee vain rauhallisesti.

Aamu on pilvinen; eilen ei pilviverho rakoillut juuri ollenkaan, odotin jo sadetta yöksi, mutta sitä ei tullut.

Matkakumppani lähti kirjastoon, jäin kotiin, en ole vieläkään kunnossa. Todella sairas en ole, puuttuu vain energia, joka saa ihmisen miettimään, miten parhaiten käyttäisi päivän: tänään minulle riittää, että on kirjoja lueskella.

Monika, Susannan ystävätär tuli aikaisin aamulla haravoimaan pihaa. Hän on työssä jossain perheessä kaupungilla, mutta jakaa Susannan kanssa tämän pienen huoneen.

Mietin nuorten mahdollisuuksia päästä eteenpäin. Ei ole kyse mistään uran luomisesta, he haluaisivat vain saada ammattikoulutuksen ja sitä kautta työpaikan. Susanna toivoo pääsevänsä vanhushoitajakoulutukseen, mutta mistä rahat?

Perheestä ei ole apua: veljet elättävät itseään satunnaistöillä, sisar, jolla on kaksi lasta, on sairauden takia työkyvytön. Jokainen, jolla on vähänkin ylimääräistä tuloa, jakaa sen perheen kanssa. Mutta palkat ovat uskomattoman alhaiset, elintarvikkeitten hinnat taas lähes eurooppalaista tasoa.

Ihmettelen, miten nämä nuoret selviävät edes itse viikosta toiseen.
Monika on urheilija, juoksee 20 kilometriä ja harjoittelee maratonia varten. Hän käy tietokonekurssia, mutta antaako se hänelle mahdollisuuksia johonkin muuhunkin kuin sellaiseen työpaikkaan, joka nipin napin elättää. En tiedä.

Luin verannalla kirjahyllystä löytämääni Minna Canthin kirjekokoelmaa, Lahja Lehtoselle omistettua kirjaa, jonka joku on tuonut hänelle Hong Kongiin vuonna 1974, painava kuin tiiliskivi. Silloin sain vieraita.

A-talossa on ryhmä nuoria, jotka ruoppaavat sen puutarhaa ja remontoivat taloa aamupäivällä, iltapäivällä tehdään retkiä ympäristöön, Rössingille, Walvis Bayhin, dyyneille. Savitaipale on kotipaikka, kuulen, matkan organisoi Nuorison Tuki ry., rahoitus saadaan opetusministeriöltä.

Windhoekin Katuturassa nuoret tapaavat paikallisen Joint Junior Products -ryhmän, joka samaan tapaan aktivoi Katuturan nuoria: milloin kirjoitetaan näytelmiä, milloin ommellaan tai tehdään koruja. Uskon, että suomalaisten nuorten on terveellistä nähdä, millaisissa oloissa täkäläiset nuoret elävät ja asuvat.

Swakopmund, rantatalo 1.3.2010 klo 20.45

Tänään ei ole minun päiväni!

– Pitäisi vielä kirjoittaa, edes muutama rivi, huokaisen matkakumppanille.
– No, se on helppo ja lyhyt tehtävä, eihän tänään ole tapahtunut mitään, hän vastaa. – Mistä oikein keksit joka päivä kirjoittamista?

Ei tosiaankaan ole tapahtunut mitään, mutta ei kirjoittamisessa ole siitä kysymys. Pikemminkin siitä, mielestäni, että antaa elämän pienille asioille merkityksen kirjoittamisen kautta. Silloin lukija voi samaistua niihin ja kokea, että joku toinenkin on tuntenut samoin kuin hän.

Merkillistä, mutta sellainen ilahduttaa ihmistä. (Namibian-matkan kokemuksiin tosin ei moni voi samaistua, mutta kenties niistä on juuri sen takia mielenkiintoista lukea…)

Jo aamuvarhaisesta oli helle. Olimme lopulta saaneet kirjoitetuksi nipun kortteja ja meidän oli mentävä postiin, postimerkkejä saa vain sieltä. Postissa oli jonoa, mutta ainahan siellä jonoa on, siis jonon päähän. Puoleen tuntiin se ei liikahtanutkaan.

Neljä tiskiä, kahdessa virkailija, ja kumpikin tuntui olevan niin ylivoimaisen tehtävän edessä, ettei se ratkennut. Jono piteni. Ihmiset ovat kärsivällisiä; jotkut kyllä poistuivat turhautuneina, mutta kukaan ei protestoinut tai murissut. Paitsi minä, aivan hiljaa matkakumppanille. Tunti kului, tuli vuoromme: viivyimme tiskin luona tasan minuutin.

Sitten nettikahvilaan. Siellä oli vain pari ihmistä, systeemi reagoi nopeasti. Paluumatkalla ruokaostoksille ja rantaa pitkin takaisin rantataloon.

Mutta ennen kuin lenkki oli tehty – matkaa kaupunkiin on yli kolme kilometriä – olin hiestä märkä ja aivan näännyksissä. Kuppi kahvia auttaa, ja hedelmä piristää. Kuorin ylikypsän mangon ja palastelin sen kahdelle lautaselle.

Vaikea sanoa, oliko syynä mango vai kahvi vai helle, mutta vatsa reagoi kiukkuisesti eikä ole vieläkään rauhoittunut. En voinut syödä muuta kuin hapankorppuja; join teetä, joka nosti hien aina uudelleen pintaan, mutta juotava on.

Saa nähdä, jaksanko lähteä huomenaamuna tieteelliseen kirjastoon, jonne aiomme mennä. Se on kaupungin äärilaidalla, viiden kävelykilometrin päässä.

Yritän lukea. Kirja (Uwe Timm: Morenga) on dokumentteihin tukeutuva romaani (tekstissä on tarkat lähdeviitat, joita en tietenkään voi tarkistaa) namojen ja hererojen saksalaisten kanssa käymistä yhteenotoista 1904–07.

Se on järkyttävää luettavaa. Saksalaiskenraali von Trothan sanat "Olen sitä mieltä, että koko kansa (hererot) on tuhottava.“ on suora lainaus arkistoista. Silloisesta 80 000 hengen hererokansasta selviytyi näistä vuosista hengissä 15 130.

Sodasta vaiettiin pitkään, samoin siitä, että vangit – suurimmaksi osaksi naisia ja lapsia – näännytettiin nälkään keskitysleireillä. Leirejä oli ainakin Windhoekissa ja Swakopmundissa. Namibian historia on järkyttävä. Mitä paremmin siihen tutustun, sitä kauhistuneempi olen.

Artikkelin kirjoittaja Maija Asunta-Johnstonin (FM) uusin kirja on Verkkorakkautta varttuneille, WSOY 2009. Aiemmat kirjat: Punainen jääkaappi, WSOY 2006; Naiset eivät syö retiisejä, WSOY 2004; Onnellisen naisen vuosi, WSOY 2002; Punapukuisen naisen talo, WSOY 2000

Lue lisää kirjoittajasta ja hänen kirjoistaan.

Sinikka Saastamoisen lapset puolisoineen ja lapsineen vuokraavat joka jouluksi mökin, johon mahtuu koko heimo.

1960-luvulla pohjoiskarjalainen Sinikka Saastamoinen jäi leskeksi neljän alle 10-vuotiaan lapsen kanssa. Lisäksi hän odotti viidettä.

– Perhe hitsautui yhteen niin tiukasti, että aikuiset lapset perheineen haluavat vieläkin viettää joulut yhdessä, kertoo Maija-Liisa Punta-Saastamoinen, Sinikan ainoan pojan Maurin vaimo.

Miniä ja vävyt ovat sopeutuneet perinteeseen.

– Aiemmin menimme kaikki – puolisot, lapset ja lastenlapset – anopin luo, mutta nyt haluamme, että hän saa helpon joulun. Kahdeksankymppisen mummon koko joulukuu ei saa mennä keittiössä.

Kuvassa vasemmalla Pirjo, etualalla Elmeri. Suvetar ja Kaisa koristelevat kuusta.
Kuvassa vasemmalla Pirjo, etualalla Elmeri. Suvetar ja Kaisa koristelevat kuusta.

Pinja koristelee kuusta.
Pinja koristelee kuusta.

Joka jouluksi suku vuokraa mökin, yleensä eri paikasta. Viime vuonna valinta oli Simpelejärvi, jonka rannalla olevaan mökkiin mahtui koko 20 hengen seurue.

Joulunviettoon tulevat Maurin ja Maija-Liisan lisäksi heidän lapsensa Jesperi, 27, ja Suvetar, 22, sekä Maurin sisarukset lapsineen. Maurin sisar Pirjo ja hänen miehensä Pentti Sahlman ajavat vuokramökille Vantaalta. Sinikan esikoistytär Eija ja hänen puolisonsa Pauli Purmonen tulevat Joensuusta, samoin tytär Tarja ja Heino Hämäläinen poikansa Severin kanssa. Tytär Heli tulee joulunviettoon Tampereelta miehensä Keijo Karjulan ja lastensa Jonnen, Pinjan ja Elmerin kanssa.

– Parasta on yhdessäolo. Tuntuu hyvältä päivittää kuulumiset ilman kiirettä. Jokainen tuo jotain jouluruokaa. Esimerkiksi Mauri tekee sinapin, minä jälkiruuan. Tarja on koristelemisen mestari, hän tuo kukat, viimeksi upeat jouluruusut, Maija-Liisa sanoo.

Pirjo ottaa rennosti.
Pirjo ottaa rennosti.

Kodassa paistetaan makkaraa.
Kodassa paistetaan makkaraa.

Näkymä Parikkalan mökin ikkunasta pysäytti.

– Istuin sohvalla ja vain katselin, järvi tuli kuin syliin. Jää oli kaunista, vaikka sen päällä oli muutama sentti vettä. Kastelimme siinä varpaat saunan jälkeen, Maija-Liisa kertoo.

Suvun ohjelmaan kuuluu jouluna herkuttelu, saunominen, ulkoilu ja Trivial Pursuit -peli. Viimeksi sitkeimmät pelasivat aamuneljään.

– Sen jälkeen nukuimme hyvin.

Sinikka viettää joulua lapsenlapsensa Kaisan kanssa.
Sinikka viettää joulua lapsenlapsensa Kaisan kanssa.

Jouluaamuna mummo heräsi keittämään puuron, ja puolen päivän jälkeen koko seurue lähti ulos.

– Oli ihana nähdä, kun mummo käveli nuorten kanssa käsikoukkua ja nautti siitä, että kaikki ovat koolla.

Huvila.net > Loikonsaari 3


Mukana joulunvietossa oli myös Uniikki-kissa. Perhe tuo vuokramökille mukanaan myös piparkakkutalon.
Mukana joulunvietossa oli myös Uniikki-kissa. Perhe tuo vuokramökille mukanaan myös piparkakkutalon.

Ruotsin Lapista ei löydä joulupukkia, mutta hurjia rinteitä senkin edestä. Keltanokka lähti testaamaan, miten pääsee alas Riksgränseniä ja Björklideniä.

Opashan on hullu!

Olen saapunut vasta tunti sitten Ruotsin Lappiin, marssinut saman tien suksivuokraamoon, ährännyt vaivalloisesti massiiviset laskettelumonot jalkaan ja kuunnellut huolestuneena miniluentoa lumivyöryn vaaroista. Ja nyt pitäisi seurata lasketteluopasta vielä kilometri ylämäkeen kohti tunturin huippua.

Olen näännyksissä, hikinorot valuvat poskilla. Ihan kuin noutajan kalsa kosketus tuntuisi olkapäillä.

Björklidenin laelta näkyy Norjaan saakka.
Björklidenin laelta näkyy Norjaan saakka.

Matkaa on tehty jo puoli tuntia, ylämäkeen luonnollisesti. Björklidenin laskettelukeskus näkyy alhaalla pienenä. Horisontissa siintävät Norjan tunturit ja jossain niiden takana Atlantti. Jalassani on karvapohjaiset sukset. Ne eivät lipsu senttiäkään. Eivätkä kyllä luistakaan. Niillä vain tampataan matkaa ylämäkeen.

– Mika, sinä pystyt tähän. Ajattele, miten hienot maisemat ylhäällä odottavat. Sitten laskettelemme pitkin neitseellisiä lumia alas laaksoon. Det är kul! tsemppaa opas Kim Bergsten.

Mihin olen joutunut?

Opas Kim Bergsten vei meidät huipulle.
Opas Kim Bergsten vei meidät huipulle.

Sisulla huipulle

Kokeilin laskettelua ensimmäisen kerran 15-vuotiaana Jyväskylän Laajavuoressa. Alku oli vauhdikas, syöksyin pipo silmillä rinteen suoraan alas. En osannut oudoilla suksilla kurvata, kun en tullut keneltäkään kysyneeksi, miten se tapahtuu. Vauhdin sain pysähtymään juuri ennen parkkipaikkaa.

Sen jälkeen eksyin mäkeen satunnaisesti, keskimäärin kerran vuosikymmenessä. Rinteessä oli joka kerta kivaa, mutta laskettelupuremaa en koskaan saanut. Ehkä Suomen rinteet olivat liian vaatimattomia tällaiselle Laajavuoren veteraanille.

Sitten ystäväni houkutteli testaamaan "vähän kovempaa kamaa", Ruotsin Lapin tuntureita. Ruotsihan on suomalaiselle kuin Amerikka. Siellä kaikki on hienompaa ja suurempaa, niin tunturitkin. Ruotsin Åre tunnetaan pikku-Alppeina, sillä sen korkein huippu Åreskutan yltää yli 1400 metriin. Rinteet ovat kilometrien pituisia. Suomen laskettelukeskuksissa moisista lukemista vain unelmoidaan.

Luonnonrinteissä lasketaan kuin pumpulissa.
Luonnonrinteissä lasketaan kuin pumpulissa.

Vierekkäin sijaitsevissa Björklidenissä ja Riksgränsenissa tunturit kohoavat reiluun kilometriin. Niiden luonnonrinteet sopivat monipuoliseen lasketteluun kuin valetut.

Bergsten on päässyt tunturin laelle ja jatkaa tsemppaamista. Ammattilaiselle kapuaminen on niin helppoa. Määränpää häämöttää, tamppaan karvapohjasuksiani rinnettä vimmaisesti ylös suomalaisella sisulla.

Det är kul! Det måste vara kul!

Lopulta pääsen perille. Viisikymppisen kunto voisi olla kovempikin, mutta olen yhä elossa.

Hiihtopummin tunnustukset

Bergsten auttaa irrottamaan karvapohjat suksista. Vedän keuhkot täyteen tunturi-ilmaa ja annan katseeni nuolla horisonttia. Olen kilometrin lähempänä taivasta kuin tunti sitten suksivuokraamossa. Olo on juhlallinen. Alan ymmärtää, miksi joskus pitää kärsiä, että voi nauttia.

Bergsten kaataa kuksaan kahvia.

– Olen ollut neljä vuotta Björklidenissä ja Riksgränsenissä lasketteluoppaana. Nuorena elin hiihtopummina Ranskan Chamonix'ssa. Siellä aloin myös vuorikiipeillä, ja se on suurin intohimoni. Laskettelu tulee kakkosena. Nytkin jatkaisin mieluiten matkaa aina vain ylöspäin, Bergsten tarinoi kahvitauollamme.

Täällä vartioin minä!
Täällä vartioin minä!

Näkemykseni vain vahvistuu: mieshän on umpihullu.

Huipulla tuulee. Kahvin lämmittävä vaikutus hupenee. On aika miettiä paluuta alas. Bergstenilla on suunnitelma. Seuraamme mestaria jyrkän rinteen reunaan. Rinne ei ole pitkä, mutta korkeusero nostaa hikikarpalot taas pintaan.

– Tässä on paljon pehmeää lunta, kuin höyhenillä laskisi. Seuraa vain minua, tee pitkiä nautinnollisia kaarroksia, nauti joka hetkestä, Bergsten sanoo ja lähtee.

Hiihtohissit lähtevät aivan Riksgränsenin keskustasta.
Hiihtohissit lähtevät aivan Riksgränsenin keskustasta.

Kuperkeikkoja pumpulissa

Bergsten pöllyttää tyylikkäästi lunta kaarrellessaan. Pian hän on rinteen alaosassa odottamassa meitä muita.

Olen ryhmämme keltanokka, muut ovat kokeneita laskettelijoita ja laskevat perässä leikitellen, kaiketi nautiskellen. Lähden liikkeelle. Luonnonrinteessä, vasta sataneessa pumpulilumessa laskeminen tuntuu erikoiselta. Lumi upottaa, vauhti kiihtyy hitaasti. Mutta se kiihtyy.

Tulee kaarroksen aika. Sukset eivät tahdo totella. Käännyn puolittain ja heitän kuperkeikan. Rämmin pystyyn. Sama toistuu seuraavassa mutkassa. Ja sitä seuraavassa.

Alas ehtineet hymyilevät hyväntahtoisesti. Onneksi rinteessä on niin paljon lunta, että kuperkeikkailu ei vammauta, mitä nyt vähän henkisesti.

– Onnittelut, Mika, selvisit. Se oli päivän haastavin osuus. Nyt pidetään hauskaa, Bergsten lupaa.

Puuterilumirinteet houkuttelevat rinnehait näyttäviin temppuihin.
Puuterilumirinteet houkuttelevat rinnehait näyttäviin temppuihin.

Rinne jatkuu loivahkona, ja löydän oman tapani kääntyä upottavassa lumessa. Tuuli suhisee korvissa, laakso lähenee ja talot muuttuvat näkökentässä isommiksi. Mäkeä riittää. Laskettelu kysyy reisilihaksia.

Pidän välillä taukoja ja ihailen arktisen luonnon kauneutta. Olen jo hyljännyt ajatuksen pysyä muiden matkassa. Hiljaa hyvä tulee, alas pääsee kaikilla nopeuksilla.

Lasken hotelli Fjälletin pihaan suksitelineen luo. Pian istun hotellin aulassa, ja takkatuli loimottaa. Kylmä huurteinen tuoksuu edessäni.

Reidet tutisevat, mutta nautin maisemasta Lapporteniin, Lapin porttiin. Näyttää kuin kuu olisi aikojen alkuhämärässä hipaissut Maata ja vienyt puolipallon muotoisen palan tuntureita mennessään.

Björklidenin Fjället tarjoaa huoneiden lisäksi mökkejä.
Björklidenin Fjället tarjoaa huoneiden lisäksi mökkejä.

Vihdoin vohvelia

Hotellin edessä odottaa hytillinen telavaunu. Se täyttyy matkustajista ja lähtee Låktatjåkkon tunturiasemalle 1228 metrin korkeuteen.

Alhaalla aurinko paistaa, mutta perillä odottaa vaakasuoraan viuhuva hyytävä tuuli ja lumimyräkkä. Lapin luonto luo Ruotsissakin outoa taikaa.

Puikahdan kohti mustaseinäistä hirsitaloa. Sisällä odottaa maailman pohjoisin vohvelikahvila. Käyn pirttipöytään, riisun toppatakkini ja tartun vohveliin.

Olen laskettelu-urani huipulla, kukkulan kuningas. Mietin jo tulevaa Åren-retkeä. Pohjoismaiden pisimmät rinteet vain naurattavat Björklidenin veteraania.

Rapea vohveli palkitsee laskettelijan.
Rapea vohveli palkitsee laskettelijan.

Låktatjåkkon vohvelikahvila on maailman korkeatasoisin sananmukaisesti.
Låktatjåkkon vohvelikahvila on maailman korkeatasoisin sananmukaisesti.

Artikkeli on julkaistu ET Matkaopas -lehden numerossa 6/2016.

Laskettelukeskukset

  • Riksgränsenin ja Björklidenin laskettelukeskukset sijaitsevat vierekkäin Kiirunasta kaakkoon lähellä Norjan rajaa, Napapiiriltä 200 kilometriä pohjoiseen. Molemmat tunnetaan hyvistä off-piste-laskuista eli vapaalaskuista rakentamattomilla luonnonlumisilla rinteillä.
  • Björklidenissä on 23 rinnettä ja viisi hissiä. Kittelsdalsin hissi vie korkeimmalle, 1100 metriin. Riksgränsenissä löytyy 15 rinnettä, 6 hissiä ja liki rajattomasti vapaalaskurinteitä. 

Näin pääset perille

  • Helsingistä Tukholman kautta lento Kiirunaan, mistä matkaa perille valtatietä E10 on noin 130 kilometriä. Lentoaika Helsinki-Kiiruna 2,5 tuntia. Kentältä on bussiyhteys laskettelukeskuksiin, 30 e/suunta. Bussi kulkee usein myös Björklidenin ja Riksgränsenin välillä.
  • Kiirettömille sopii juna Tukholmasta Riksgränseniin, matka-aika 18 tuntia.
  • Norjan Narvikin lentokentälle on Riksgränsenistä vain 40 kilometriä, mutta bussiyhteyttä kentältä Ruotsin puolelle ei ole. Ruotsin ja Norjan välinen tie on joskus lumimyrskyn takia päiviä poikki. Oulusta maantietä pitkin Riksgänseniin on 620 kilometriä.
  • Helikopterilla? Arctic Elementsin järjestämillä räätälöidyillä 1-7 päivän Heliski-retkillä kokeneet laskettelijat viedään helikopterilla laskemaan neitseellisille puuterilumille vuoristoon, kuten yli 2 000-metriselle, jyrkkärinteiselle Kebnekaiselle. 

SOS

  • Merkitsemättömillä luonnonrinteillä on lumivyöryvaara. Suksivuokraamoista saa pakollisena lisävarusteena repun, jossa on muun muassa lähetin ja lumilapio. Suksivuokraamojen henkilökunta ja laskettelunopettajat opastavat, miten toimia lumivyöryssä.
  • Laskettelussa voi loukkaantua kaatuessaan. Kannattaa varmistaa ennen matkaa, että vakuutukset ovat voimassa. Kypärä on tärkeä turvavaruste.
  • Ruotsin hätänumero on 112.

Sää

  • Talvisesonki alkaa helmikuussa, kun keli muuttuu epävarmasta aurinkoiseksi. Rinteissä riittää lunta toukokuun puoliväliin. Silloin päivälämpötilat ovat reilusti plussalla, mutta yöt edelleen kylmiä. Säätilan vaihtelut ovat tuntureilla nopeita, mikä kannattaa ottaa huomioon varustevalinnoissa.

Majoitus

  • Riksgränsenissä laskettelukeskuksen sydän on suuri Hotell Riksgränsen, jonka huonevalikoima on laaja himolaskettelijan koppero hyteistä perhesviitteihin. Perhehotelli Meteorologen Ski Lodge tarjoaa personnallista luksusmajoitusta.
  • Björklidenissa majoitustilaa tarjoaa hotelli Fjället 1-4 hengen huoneissa ja lomamökeissä. Todellista huippumajoitusta tarjoaa pieni Låktatjåkkan tunturihotelli 1228 metyrin korkeudessa.