Jarkko Kekki voitti tarinallaan ”Skutari” Rooman-matkan. Lomalinjan ja ET:n kirjoituskilpailuun saapui lähes 700 tekstiä. Lue upeat tarinat!

Matkalla-kirjoituskilpailun voitti Jarkko Kekki Jyväskylästä. Viime lokakuussa Helsingin Kirjamessuilla ja ET-lehdessä julkistettu kilpailu päättyi 28.2. ja sen tuomareina olivat kirjailija Timo Malmi, näyttelijä Ahti Jokinen ja ET-lehden toimittaja Sari Alho. Kilpailuun saapui kaikkiaan 688 tekstiä.

Jarkko Kekki voitti tarinallaan ”Skutari” pääpalkinnon, joka on Rooman matka Lomalinjan tämän vuoden tuotannosta.  Kilpailun voittaneesta tekstistä tuomaristo totesi seuraavasti:

”Jarkko Kekin teksti on sujuvaa ja elävää. Tapahtumat on kuvattu rehellisesti, ja silti tarinassa on paljon yllätyksellisyyttä. Kertomus palauttaa lukijan takaisin matkailun perusideaan: nähdä enemmän ja ymmärtää maailmaa. Kirjoittajalla on ollut mahdollisuus kokea seikkailu, joka tuo toisen kulttuurin lähelle. Ihmiset eivät enää olleet ulkomaalaisia, vaan kaikessa köyhyydessään rikkaita, vieraanvaraisia ystäviä, jotka tarjosivat matkailijalle kotinsa ja kulttuurinsa lähimmäisen rakkaudella. Mikä tärkeintä, matka jatkuu, kun sen kirjoittaa muistiin.”
 
Kilpailun erikoissarjan, Lomalinjan matkaan liittyvien tekstien parhaaksi tuomaristo valitsi toivakkalaisen Maire Jääskeläisen tarina ”Unohtumaton matka”.  Tuomaristo totesi, että  tekstiä lukiessa syntyi vahva ”siellä olon” -tunne.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Tuomaristo halusi nostaa tekstien joukosta kunniamaininnalla myös Kaisa Böökin (Helsinki), Mirja Hämäläisen (Riihimäki) ja Keijo Karhusen (Kuopio) kertomukset.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Tuomariston mukaan Kaisa Böökin tekstissä ”Shampanjaa Champs-Elysées´llä – ja lumpeita Givernyssä” Pariisi herää henkiin.  Tuomaristoa ilahdutti myös, että erittäin hauska ja yksityiskohtainen kertomus herättää henkiin myös savon murteen.

Mirja Hämäläisen tarina ”Hutong-kujalla” puolestaan oli tuomariston mukaan kuin elokuvan käsikirjoitus pienestä hetkestä. Tuomaristo kiitti erityisesti kertomuksen sujuvaa ja vivahteikasta kieltä.

Keijo Karhusen tarinaa ”Ensin pelotti, mutta ylhäältä näkyivät Kata Tjutat” tuomaristo kiitti aitoudesta: ”Tarinasta aisti tunteet, pelon ja innostuksen. Kirjoittaja on myös erinomainen ihmissuhteiden kuvaaja.”

Lisätietoja: Myyntijohtaja Sari Mäkinen, Lomalinja Oy, puh. 010 289 8111, 050 301 0354,

sari.makinen@lomalinja.fi, www.lomalinja.fi

Skutari

Saavuin linja-autolla Montenegrosta Skutarin pikkukaupunkiin, joka kylpi elokuun helteessä, vaikka kello olikin vasta 9 aamulla. Kommunismista hädin tuskin eroon päässyt ja ensimmäisiä askeleitaan kohti nyky-Eurooppaa ottava rutiköyhä Albania ei minua kiinnostanut, ja suuntasinkin saman tien luukulle ostamaan lippua seuraavaan Tiranaan lähtevään linja-autoon, josta jatkaisin matkaa laivalla Kreikkaan vielä samana päivänä. 

Luukulla tovin viittoiltuani ymmärsin albaniankielisen viestin läpi sen tärkeimmän sanoman, että päivän ainoa linja-auto oli lähtenyt jo kuuden aikaan aamulla, eikä minulla ollut muuta vaihtoehtoa kuin jäädä yöksi tuohon piskuiseen kaupunginpahaseen. Seuraavaksi siis pitäisi löytää yösija, joka Balkanilla on onneksi helppoa, sillä ihmiset vuokraavat yleisesti kodistaan huonetta, tosin etupäässä paikallisille matkaajille.

Asemalla olikin kaksi naista kylttien kanssa, joissa luki soba (huone). Ensinnä minua lähestyi noin 70-vuotias nainen, joka tarjosi minulle huonetta kahdeksalla eurolla ja jolle lupasin mennä. Samantien toinen kylttiä kannatellut noin 20-vuotias nainen tuli viereen ja hän nosti vain viisi sormea pystyyn. Olin vähällä lähteä mukaan, mutta minua kävi vanhempi nainen sääliksi, ja sitä paitsi olin jo antanut ymmärtää, että vuokraan heiltä huoneen. Lähdin hänen mukaansa, ja onneksi niin, sillä hänen perheensä tulisi muuttamaan näkemykseni Albaniasta ja albanialaisista. 

Matkalla perheen talolle nainen puhui minulle ilmeisesti perheestään ja talostaan, ja rikkonaisella saksalla hän sanoi, että hänen tyttärensä puhuu englantia; sen minä ymmärsin vain ruotsintaitojeni ansiosta. Vartin käveltyämme ja albaniaksi ja suomeksi jutusteltuamme saavuimme omakotitalolle, jonka pihatietä peitti kypsiä rypäleitä täynnä olevan viiniköynnöksen painosta notkuva puuristikko, josta majoittajani kehotti minua poimimaan muutaman rypäleen. Ne olivat suussa sulavan hyviä.  Talossa minua odotti yllätys: avarassa keittiö-olohuoneessa istui ja makasi kymmenkunta naista vauvoineen. Naisista vanhin paljastui minut taloon saattaneen naisen äidiksi. Huoneeseen haettiin myös tytär – joka paljastui tyttärentyttäreksi – joka pian selitti minulle tilanteen. Talossa asui neljä sukupolvea: tätejä, setiä, serkkuja, lapsenlapsia ja isoisovanhempia, ja kuten lähes kaikki albanialaiset, hekin olivat muslimeja, ja ramadan oli juuri meneillään.

Minulta kysyttiin, olinko syönyt mitään, johon vastasin rehellisesti, että en mitään koko päivänä. Pian naislauma passitti minut aamusuihkuun, näyttäen minulle ensin huoneeni ja antaen minulle avaimen siihen, jotta voisin rauhassa käydä suihkussa pelkäämättä tavaroitteni puolesta. Tunsin oloni hieman vaivaantuneeksi kaiken huomion vuoksi, mutta mitäpä 20-vuotias pojankloppi muuta voi tehdä kuin niin kuin käsketään!

Suihkuteltuani ja puettuani palasin keittiöön, jossa minua odotti yllätys! Keittiön pöytä oli toinen toistaan paremmalta tuoksuvien ruokien peitossa, jotka he olivat valmistaneet minua varten – hehän eivät ramadanin takia voineet syödä. Ja ateria oli todellakin yksi parhaista elämässäni. Isoäiti oli silminnähtävästi otettu, kun pyysin saada parin ruokalajin reseptin itselleni. Lisäksi opin sen, että albaniassa vierailijasta tulee kirjaimellisesti talon tärkein henkilö ja ikään kuin perheenjäsen, joten tämä tarjoilu oli heille vain luonnollinen tapa reagoida minuun. 

Syötyäni he passittivat minut idyllisen Skutarijärven rannalle, jossa paistattelin auringossa jäätelöä syöden. Makoilun jälkeen lähdin tutkimaan kaupunkia, jolla tosin oli melko vähän tarjottavaa muissa kuin pienissä yksityiskohdissa: värikkäitä ikkunalautoja, teknomusiikkia, kebab-kojuja, helteessä nukkuvia koiria, tikittäviä kellokauppoja, metsikköisiä rinteitä ja vanhoja raunioita.  Palatessani illansuussa taloon näin ensimmäistä kertaa perheen miehiä: pikkupoika, joka huusi minulle kovaan ääneen englanniksi "Hello!", ja toi minulle sylikahmallisen pihalta keräämiään viinirypäleitä.

Talossa minut kestitettiin uudestaan ruualla, ja käskettiin mennä nukkumaan aikaisen herätyksen vuoksi. Vastustelin ensin kohteliaasti, mutta toisaalta ymmärsin, että nyt auringon laskettua he pääsisivät lopulta syömään ja tekemään mielensä mukaan, joten menin omaan huoneeseeni. 

Aamulla herätessäni ennen viittä oli minun vuoroni liikuttua. Koko talon väki – kaksi-kolmekymmentä perheenjäsentä aivan pienimpiä lapsia lukuun ottamatta nousi ylös kiittämään minua käynnistä, ja he painoivat vuorotellen molemmat kätensä minun käsieni ympärille. Sillä hetkellä päätin tutustua Albaniaan enemmän, sillä sen lumous oli vanginnut minut pysyvästi.

Jarkko Kekki

Lue muut palkitut tästä linkistä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla