Kurikkalainen Eija Pöyry oppi paljon virolaisesta perinnekäsityöstä opiskellessaan Viljandin kultturiakatemiassa. Eikä ikäkään ollut lopulta este.

Eija Pöyry, 60, opetti vuosia Kankaanpään opistossa psykologiaa, ohjaamista ja myös kädentaitoaineita. Sitten hän opiskeli työn ohessa muotoilijaksi Seinäjoen ammattikorkeakoulussa. Kunnes syntyi halu päästä vuodeksi opiskelijavaihtoon ulkomaille.

– Se tuntui hauskalta seikkailulta, ja mies lähti mukaan. Lähdin opiskelemaan Tarton yliopiston alaiseen Viljandin kulttuuriakatemiaan kansallista käsityötä. Se on eestiläiseen kansaperinteeseen nojautuva tutkinto, Eija sanoo.

– Vaihto sovittiin oppilaitosten kesken, Eija lisää.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Virallisen tutkinnon kädentaidoista halunnut Eija kuuli jälkeen päin, että koulussa oli pitkään pohdittu, voiko yli 50-vuotiasta enää ottaa opiskelemaan.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

– Ja minä kun haaveilen vieläkin opinnoista! Ei mitään tutkintoon tähtäävää, vaan jotain kivaa, missä voisi oppia uutta. Tartossa on taidekoulu, jota olen vähän miettinyt.

Alkuun Eija puhui englantia, kunnes hän oppi viroa sen verran, että pärjäsi sillä. Yksi samassa ryhmässä opiskeleva tyttö osasi jonkin verran suomea, ja auttoi Eijaa tehtävissä. Muut ryhmän kahdeksasta opiskelijasta olivat virolaisia. He opiskelivat neljä vuotta kansallista käsityötä, ja monet jatkoivat Tallinnan yliopistoon maisteritutkintoon.

– Opin nopeasti käsityökielen, sillä siinä on paljon samoja sanoja kuin suomessa. Käsitöö on käsityö, kutuminen on kutominen.

Käsityöperinteet kunniaan  

Virolaisessa käsityön opiskelussa kaikki perustuu vanhaan perinteeseen. Eija opiskeli kirjontaa, neulomista, kangaspuilla kutomista, virkkaamista ja taideaineita.

– Virkkaamisessa ei harjoiteltu silmukkaa, vaan esimerkiksi Setumaan kansallispuvun virkattuja kuvioita. Lähdimme aina tutkimaan malleja museosta, koko ajan oli mukana ulottuvuus menneisyyteen ja perinteeseen. Piirrettiin museon kirjoneulemalli silmukka silmukalta, jäljennettiin millimetripaperille kuvio, ja vielä maalattiin kuvat kintaista akvarelliväreillä. Ja sitten neulottiin kinnas!

– Räiskyvään kokeiluun ei rohkaistu. Ensin mietin, että mihin olen tullut, kun olen nimenomaan kokeilija. Aluksi vierastin säntillistä museotyön kopioimista. Mutta vuoden kuluessa totesin, että se oli hirveän terveellistä minulle.

Ensimmäinen ja toinen opiskeluvuosi on tiukkaa museomallien kopioimista, mutta kolmantena ja neljäntenä vuonna rohkaistaan luomaan uutta.
Eija pääsi jo opiskeluvuotensa puolivälissä luomaan uutta. Tehtävänä oli suunnitella tuotteeksi tekstiili, joka perustuu seutuperinteeseen, mutta on uudenlainen. Sen piti olla melko helppo tehdä tuotteeksi ja myydä. Toinen tehtävä oli suurempitöinen uniikkituote seutuperinteeseen nojaten.

– Suomalainen ja virolainen käsityökoulutus eroaa perustasolla siinä, että lapsiltakin vaaditaan enemmän kuin Suomessa. Pitää tehdä oikein, siistiä ja hyvää tekniikkaa. Opettajat uskaltaa antaa palautetta, että tässä on virhe. Suomessa usein annetaan anteeksi, ja hyväksytään, että ”tuli oman näköinen tuote”, Eija mainitsee.

Kun Eija meni kouluun, hänelle esiteltiin kangaspuiden museoluokka. Tai niin hän luuli.

– Muutaman viikon kuluttua minulle selvisi, että se oli käytössä oleva kudontaluokka. Kangaspuut olivat ikiaikaisia. Suomessa ei näe missään sellaisia, Eija toteaa.

Kutominen on niillä työläämpää, ja uusi kokemus Eijalle.
Uudempiin ei ollut varaa. Mutta kun Seinäjoen ammattikorkeakoulu tuli apuun. Kun sieltä vähennettiin hyviä kangaspuita, myytiin muutamat edullisesti Viljandiin.

– Käsitöillä ja laulamisella eestiläiset ovat ylläpitäneet omaa identiteettiään neukkuaikana. Kansallispukuja käytetään, ja kansanperinteeseen pohjautuvia malleja on uusissakin vaatteissa, Eija toteaa.

Eija koko tarina on julkaistu ET-lehdessä 11/2014.

Katso myös lumoavat kuvat Viljandista täältä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla