Maija Asunta matkustaa tammikuusta huhtikuuhun Namibiassa, jossa hän työskenteli jo vuonna 1971 Suomen Lähetysseuran opettajana. Seuraa Maijan matkaa - lue uusimmat kuulumiset! Huom. Uusin matkakirje on aina ylimpänä.

Artikkelin kirjoittaja Maija Asunta-Johnstonin (FM) uusin kirja on Verkkorakkautta varttuneille, WSOY 2009. Aiemmat kirjat: Punainen jääkaappi, WSOY 2006; Naiset eivät syö retiisejä, WSOY 2004; Onnellisen naisen vuosi, WSOY 2002; Punapukuisen naisen talo, WSOY 2000 

Lue lisää kirjoittajasta ja hänen kirjoistaan.

J´burg, City Lodge 17.4.

Illan mittaan CNN:n uutisia seuratessamme katastrofin laajuus vähitellen valkenee meille. Mitään ei ole tehtävissä. Menemme lentokentälle etsimään lentolaukkujamme.

Jono British Airlinesin tiskin takana oli pitkä ja kasvoi yhä meidän siinä seistessämme. En kadehdi tiskin takana istuvia naisia: heillä ei ollut mitään yleiskuvaa tilanteesta, he pystyivät vain käyttämään tietokonetta ja varaamaan uuden, korvaavan lennon, ja sen aikaisintaan 27.4.

Meillä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin hyväksyä tarjous. Tiedämme, että riippuu Euroopan tilanteesta ja siitä, onko Lontoon Heathrow silloin jo käytössä, pääsemmekö lähtemään edes silloin.

Jonossa juttelimme englantilaisen pariskunnan kanssa, joka oli älynnyt tilata uudet lentoliput jo eilisiltana. Heidän ongelmansa oli se, että heidän piti olla kotona järjestämässä miehen 50-vuotisjuhlia: kakut oli tilattu, vieraat kutsuttu.

Nyt oli yritettävä tavoittaa kutsutut ja peruuttaa catering. Monta muuta tarinaa kuulimme, kuka oli menossa tyttären häihin, kuka hautajaisiin. Mutta mikään ei auttanut, ei muu kuin odotus.

Entä eteläisen Euroopan kentät, Rooma tuntuu olevan avoin. Etsimme ensin Alitalian tiskiä, mutta sellaisesta lentolinjasta ei kukaan ollut koskaan kuullutkaan. South-African Airlines lentää sekin Roomaan, menimme sen lipunmyyntipisteen. Jono oli pitkä ja sekava, ja sen hajotti lopulta virkailija, joka kertoi, ettei ollut mitään toivoa saada lentopaikkaa.

Oli aika etsiä Etelä-Afrikan turistiopas, kymmenen päivää hotellin seinien sisällä olisi sentään liikaa. Mitä mahdollisuuksia meillä olisi? Kruger-Park?

Laukut löytyivät helposti, kaikki eilisten lentojen laukut oli kasattu yhteen pisteeseen tulohallissa. Etsimme hotellimme bussin ja palasimme City Lodgeen.

Yritän etsiä valopilkkuja tilanteesta. Olen onnellinen, että pystymme maksamaan hotellin ja että meillä on luottokortit mukana. Entä, jos olisimme kielitaidottomia? Entä, jos mukana olisi pieniä lapsia? Entä, jos olisin työmatkalla ja lapset odottaisivat kotona malttamattomana äidin paluuta?

Huoneemme on muuten kelvollinen, mutta pienet muurahaiset valtasivat yöllä kylpyhuoneen! Aamiainen oli erinomainen: sellaista valikoimaa tuoreita hedelmiä kuin tämänaamuisessa aamiaispöydässä olen tuskin nähnyt! Tarjoilijat ovat ystävällisiä…

Saa nähdä, kauanko täällä viivymme, Jo´burg ei ole kaupunki, jonka vapaaehtoisesti valitsisimme lomakohteeksemme, ei tosiaankaan. Eteläisen Afrikan rikollisuudesta puhutaan paljon, ja se on nimenomaan keskittynyt tänne.

Emme aio etsiä illalla ravintolaa kaupungilta, vaan syömme jotain pientä täällä hotellin kahvilassa.

Windhoek, Hotel Pension Uhland 16.4. klo 9.50

Taksi lentokentälle on tilattu, laukut odottavat valmiina.

Nukuin taas huonosti. Viereisestä huoneesta kuului naapurin kuorsaus, ja huoneen oma jääkaappi piti sellaista melua, että irrotin sen yöllä virrasta. Sitten vinkaisi matkakumppanin kännykkä yhä uudelleen akun virran vähenemistä…

Aamiaiselle mennessä tervehdimme talon suomalaisvieraita suomeksi, ja he näyttivät vähän hölmistyneiltä. Maailmalla matkatessa on hyvä muistaa, että suomen kieli ei anna missään takuuvarmaa intimiteettisuojaa, että aina voi olla lähellä joku, joka ymmärtää.

Kerran työmatkalla istuin Bangkokin lentokentällä koneenvaihtoa odottamassa ja kuulin vanhan amerikkalaispariskunnan juttelun takanani: Suomi on pieni maa ja siellä on vain kourallinen ihmisiä, mutta silti niitä tapaa joka puolella maailmaa… Olin liian väsynyt hihkaistakseni: täällä yksi!

Matkalla lentokentälle oli tietöitä. Namibian tiet ovat suhteellisen hyviä, ja niitä kunnostetaan jatkuvasti. Swakopmundin ja Windhoekin välillä oli kymmenien kilometrien matka, jota asfaltoitiin, niin että vain puolet tiestä oli käytössä.

Tietyömaat ovat ällistyttävän pitkiä. Euroopassa teitä kunnostetaan muutaman kilometrin pätkä kerrallaan, täällä työmaat ovat jopa 50 kilometrin pituisia.

Illalla:
Taisin joskus heittää kevytmielisesti, että seikkailu kuuluu matkantekoomme. Aivan sellaista seikkailua en tarkoittanut kuin tämä, mihin olemme joutuneet, mutta tämä ei toki ole meidän aiheuttamamme.

Olemme loukussa Johannesburgissa, ja Luoja yksin tietää, kuinka kauan. Jatkolento Lontooseen on peruutettu, samoin muut lennot Eurooppaan.

Eilen illalla olimme helpottuneita, kuin onnistuimme saamaan hotellihuoneen emmekä joutuneet yöpymään kentällä. Entä jos olisimme kielitaidottomia tai emme osaisi etsiä itsellemme yöpymispaikkaa?

Lentokentällä ei ollut mitään organisoitua neuvontaa eikä tilanteen koordinointia, meitä – kuten varmaan monia muitakin – palloteltiin paikasta toiseen.

Meillä on British Airlinesin liput, joten yritimme etsiä BA:n edustajaa, mutta turhaan. Kukaan ei pystynyt kertomaan, miten toimia, ei edes listoja hotelleista ollut käytettävissä.

Laukkuja edestakaisin raahaten harhailimme kentällä löytääksemme edes sieltä ulos, olimme transit-osastolla. Jo´burgin lentokenttä on elegantti, organisoitu, mutta se ei ole pikkukenttä, ei totisesti!

Lentokenttähotelli oli täynnä, samoin sen kyljessä sijaitseva toinen hotelli. Sieltä saimme oppaaksemme pikkolopojan, joka vei meidät shuttlebussiin, ja se puolestaan toi meidät tähän hotelliin.

Millainen mahtaa olla kaaos eurooppalaisilla kentillä, kun jo Jo´burgin kentällä oli varsin sekavaa. Illansuussa katselimme CNN-uutisia, pahalta näyttää!

Windhoek, Hotel Pension Uhland 15.4. klo 18.12

Nukuin huonosti viime yönä. Kenties Windhoekin asema korkealla meren pinnasta aiheuttaa minulle ongelmia, kävellessä ainakin hengästyn helposti.

Minulla on hassu korkeusmittari, keksin sen sattumalta: kasvovoidetuubi on joka kerta Windhoekissa pullea ja purkaa sisältönsä melkein raivoisasti, kun sen avaan! Sitä on vaikea saada talttumaan, kiukuttelen, kun hyvää voidetta menee hukkaan.

Minulla oli toinenkin syy huonoon uneeni. Keskustelimme taas eilen siitä, onko kerjäävälle ihmiselle annettava rahaa vai pitäisikö hänet ohittaa.

Mieleeni tulee tilanne, jonka todistajaksi sattumalta jouduin eilen Café Schneiderissa. Vanha räsyinen mies koputti symbolisesti kahvilan muoviseinään ja lähestyi nöyrästi myyntitiskiä.

Sanaakaan ei vaihdettu, mies odotti hetken ja poistui sitten suuri hampurilaissämpylä kourassaan. Ehkä hän oli kanta-asiakas…

Meitäkin lähestyi eilen vanha mies, tunnisti meidät kenties turisteiksi. Hän tarvitsi matkarahat kotiin, selitti olleensa lääkärissä. Matkakumppani ei usko sellaisia tarinoita, pitää minua sinisilmäisenä, kun minusta tarina hyvinkin voi olla tosi.

Toisaalta minusta on yksi ja sama, oli se tosi vai ei, annan mieluummin pyydetyt rahat, koska näen, että ne ovat tarpeen. Mutta matkakumppanille kysymys on periaatteellinen, häntä ei isketä linssiin…

Tänään on viimeinen päivämme Windhoekissa, menemme katsomaan, minne ratsastajapatsas on siirretty. Siitä ja sen sijaintipaikasta on pidetty suurta melua, se on yksi Windhoekin maamerkeistä, ja nyt sen paikalle rakennetaan suurta museorakennusta. Pohjoiskorealaiset ovat saaneet rakennusprojektin, joka varjostaa pahasti kaupungin toista maamerkkiä, kirkkoa.

Samalla käymme vielä kerran Vanhassa Linnoituksessa ja museossa, luemme sen kuvaukset eri heimopäälliköistä ja muista tärkeistä nabialaisista henkilöistä.

Vapaustaistelijat ja Robbin Islandin vangit ovat saaneet oman huoneensa, heidän työtään kunnioitetaan itsenäisessä Namibiassa, luojanliitos.

Illansuussa, kun turvonneet jalat ylös nostettuina luen Ellenin kirjaa, soi hotellihuoneen puhelin: joku odottaa meitä respassa. Aavistan jo: se on Ellen!

Hänellä on vain vähän aikaa käytettävissä – mies odottaa töissä kyytiä kotiin ja tytär on haettava ystävättären luota, normaaleja virkaäidin illansuupuuhia – mutta ennätämme jutella ja vaihtaa vähän kuulumisia. Kaikki on hyvin hänen elämässään, vanhin lapsista valmistuu kohta, arki sujuu.

Windhoek, Hotel Pension Uhland 14.4. klo 20.26

Aamulla vähän seitsemän jälkeen seisoi Townhoppers-bussi portilla, matka Windhoekiin alkoi. Bussinkuljettaja oli saksankielinen valkoinen namibialainen nainen, ja ylenpalttisen puhelias; me olimme bussin ainoat matkustajat, joten hän saattoi rauhassa kertoa elämäntarinansa.

Matkakumppani kannusti häntä puhumaan kyselemällä kaikenlaista, minua sen sijaan nukutti, vaikka kyllä kuuntelin keskustelua ja ynähtelin välillä kiinnostuksen osoitukseksi.

Keskustelu pyöri Namibian koululaitoksen ja jatko-opintojen ympärillä, koska kuljettajan kaksi poikaa olivat opiskelijoita ja hän itse juuri valmistumassa aikuiskoulutustietä opettajaksi.

Saimme vahvistuksen mielikuvalle, ettei maan koululaitos ole hyvällä tolalla, itse asiassa se tuntuu olevan retuperällä.

Koulutuspolitiikasta puhe kääntyi kuin itsestään palkkapolitiikkaan, koska opettajien alhainen palkkataso saattaa olla yksi syy siihen, että heiltä – yleisesti ottaen – tuntuu puuttuvan työmotivaatio.

Palkkataso on Namibiassa alhainen, minimipalkka 1500 NAD, mikä nykykurssin mukaan on vähän yli 150 euroa. Kuljettajamme mainitsi, että hän saa freelancerina päivän ajomatkasta Windhoekiin ja takaisin (työaika klo 7-20.30) 450 NAD, josta hän maksaa verot ja sosiaalimaksut.

Perillä Windhoekissa majoituimme Pension Uhlandiin. Huoneessa on TV ja ilmastointilaite, joka meluaa kuin puimakone, muuten se on karu ja huonosti suunniteltu: WC:n ovi tuskin mahtuu aukeamaan, enkä ymmärrä, miten tukeva ihminen ollenkaan voi käyttää kyseistä kylpyhuonetta! Minkäänlaista tuuletusta siinä ei ole… Mutta mitäpä siitä, viivymme täällä vain pari yötä.

Kaupungilla suuntasimme kirjakauppaan ja ostimme Ellen Namhilan viimeisen kirjan Tears of Courage (Rohkeuden kyyneleet). Tutustuin Elleniin muutama vuosi sitten Kärsämäen kirjoittajaseminaarissa, söimme viime vuonna yhdessä illallisen, mutta tällä viikolla hän on kiireinen yliopiston graduation-seremonian takia. Saa nähdä, löytääkö hän edes puolituntista, jotta voisimme tavata kaupungilla.

Terassilla hotellin sisäpihalla istuu meluisa ryhmä, puhe ja nauru kuuluvat kiusallisen hyvin huoneeseen. Alan kuulostella heitä, äänissä on tuttu sävy, ja eikös vain, suomalaisia!

Taas kerran suomalaiset maailmalla uskovat, ettei heitä kukaan ymmärrä. Hllitsen itseni, etten mene pyytämään heitä vaimentamaan volyymiä.

Swakopmund, The Finnish School, 13.4. klo 9.15

Helleaalto on ottanut Namibian, tai ainakin Swakopmundin kouriinsa, heti aamusta on niin kuuma, ettei ulkona tee mieli liikkua. Olemme lähdössä, aikaisin huomenaamulla tulee Townhoppers-bussi meitä hakemaan.

Eilen kaupungille kävellessämme istuimme kauan kivellä meren rannalla ja katselimme aaltoja. Oli yksi niistä harvinaisista päivistä, joina horisontti on kirkas, niin että meren sini ja taivaan sini kohtaavat kaukaisuudessa. Meri oli levoton, aallot kuohuivat raskaina rantaan. Niitten liike on kiehtova, sitä jaksaa katsella lähes loputtomasti.

Kaupassa teki mieli ostaa sellaisia hedelmiä, joita ei Euroopassa saa tai jotka ovat siellä kalliita ja – mauttomia. Vaikka periaatepäätöksemme on ollut se, ettei sunnuntain jälkeen osteta mitään uutta ruokaa, vaan tyhjennetään kaappeja, niin papaijaa ja quavoja en kaupassa voinut vastustaa.

Ostimme yli kilon painoisen kypsän papaijan ja avasimme sen aamulla. Sen siemenet muistuttavat sammakon kutua, kaavin ne pois; hedelmäliha on pehmeää ja keltaista ja maistuu auringolta, sillä se on kypsynyt auringossa eikä hedelmätukkuliikkeen viileässä pimeässä varastossa.

Quavoista en koskaan saa tarpeekseni, niitä ei tuoreena Euroopassa saa, ja täälläkin niitten tarjonta on kausiluontoista. Kun ne ovat kypsiä, ne ovat jo niin pehmeitä, että pilaantuvat helposti kaupan hedelmätiskille. Mutta nyt tuntuu olevan quava-aika, enkä malta olla käyttämättä sitä hyväkseni. Ja eilen söimme suuren mangon.

Aamiaispöydässä katsoi matkakumppani minua viekkaasti: - Hauska tus-tus-tua! – Ei, ei se nyt ihan oikein mennyt. Muistatko eteläafrikkalaisen kuuluisan piispan? – Desmond Tutu! Aivan oikein: tutustua! Hauska tutustua! Muistin tueksi on otettava – muistitukia! Aasinsiltojen käyttäminen on myös sallittua, jos ne auttavat muistamaan uusia sanoja.

Iltapäivällä laukut on pakattu, niitä on punnittu, on mietitty, mitä voisi jättää pois. Mielestäni matkakumppani voisi luopua muutamasta vanhasta t-paidasta, hän taas väittää kirjoja olevan liikaa. Kirjoista en ainakaan luovu, huudahdan kauhistuneena, mieluummin farkuista.

Pakkaaminen sinänsä ei ole uutta, siinä meillä on rutiinia. Laskimme kerran, että olemme matkan aikana yöpyneet yhdeksässätoista huoneessa. Uutta on nyt se, että on huolehdittava painorajoituksista ja siitä, että lentolaukussa ei ole mitään terävää eikä nestemäistä.

Tilasimme illaksi pöydän Grapewine-ravintolasta. Se on viehättävä paikka päättää Namibian matka.

Aika matelee; luen pari vanhaa naistenlehteä. Luultavasti olen lukenut samat lehdet jo viime vuonna, mutta kun en juuri tunne suomalaisia julkkiksia, voin hyvin kiinnostua heistä toisenkin kerran. Ratkoin pari ristisanatehtävää.

Swakopmund, The Finnish School, 12.4. klo 10.20

Matkalla olon vaikeimpia päiviä ovat päivät, jolloin lähdön ajatusta ei enää saa työnnettyä mielestä, mutta pakkaamisen aloittaminen on liian aikaista.

Tällä kertaa vaikeutta lisää se, että sää on tänäänkin aurinkoinen, päivä kesäinen – olisi helpompaa jättää hyvästit, jos olisi ja sumuista ja koleaa kuten Swakopissa tavallisesti tähän vuodenaikaan. Mutta kenties me vielä palaamme…

– Meme Maija, tatekulu Hans, te teette historiaa, sanoi Susanna aamulla viikatessani lakanoita hänen kanssaan. Miten niin? ihmettelin, ja hän selitti tarkoittavansa eilistä iltaa. Se oli hauska ilta, siitä jää muistoja.
   
Myöhässä, kuten asiaan Afrikassa kuuluu, keittiön ovelta kuului koputus; Janssonit olivat hautuneet uunissa kohta kaksi tuntia. Sisään tuli iloinen joukko: meme Leena toi mukanaan kaksi sukulaispoikaa ja nuoren naisen, niin oli kuoro kokonaisuudessaan paikalla, hän selitti.

Susanna seurasi joukkoa, Monika oli tullut jo aikaisemmin harjoittelemaan matkakumppanin kanssa saksan kieltä.

Tuliaisten vastaanottamisseremonia piti valokuvata. Kassi oli painava, sen pohjalla oli juomapulloja, meme Leena muisti joukkonsa janon viime vierailulla ja toi omia juomia.

Varsinaiset tuliaiset meme Maijalle ja tatekulu Hansille oli kääritty pari kertaa käytettyyn joulupaperiin. Minun paketissani oli ambomekko ja huivikangas, tatekulu sai punavalkoraitaisen paidan.

Se on muotia, koska Namibian entinen presidentti ja itsenäistymistaistelija Sam Nujoma käytti sellaisia paitoja. Nujomasta on tullut suoranainen kulttihahmo Namibiassa. Puin ambomekon päälleni, ateria saattoi alkaa.

Janssonin kiusaukset eivät pahastuneet odotuksesta, ja vaikka joku vieraista tarkasteli lautaselleen ladattua annosta ensin vähän epäillen, ruoka maistui.

Erehdyin, kun kuvittelin, että kahdesta isosta uunivuoallisesta jäisi jotain yli, ne kaavittiin viimeistä liuskaa myöten, ja salaatti selätettiin samaan tahtiin. Jälkiruoan kohdalla jo vähän ähkyttiin. Ja sitten alkoi laulu.

Kuoron nousi oikein seisomaan laulaessa, vatsa oli kuulemma niin täynnä, ettei laulu käynyt istualta. Meme Leenalla oli mukana pieni nauhuri, jolla hän äänitti laulun, ja illan päätteeksi saimme sen muistoksi. Kauniisti ajateltu.

Kello yhdeksitoista tuli taksi ja vei vieraat kotiin. Auto oli ahdas neljälle hyvinsyöneelle asiakkaalle, mutta kun kuljettaja kävi pamauttamassa sen oven ulkoapäin kiinni, se pysyi kiinni. Näkemiin ja hyvää yötä, huuteli Leena.

Artikkelin kirjoittaja Maija Asunta-Johnstonin (FM) uusin kirja on Verkkorakkautta varttuneille, WSOY 2009. Aiemmat kirjat: Punainen jääkaappi, WSOY 2006; Naiset eivät syö retiisejä, WSOY 2004; Onnellisen naisen vuosi, WSOY 2002; Punapukuisen naisen talo, WSOY 2000

Lue lisää kirjoittajasta ja hänen kirjoistaan.

Sirpa ja Reijo Lyytikäinen viihtyvät Pärnussa. Kesäisin he nauttivat kaupungin vehreydestä, talvisin hiljaisuudesta.
Sirpa ja Reijo Lyytikäinen viihtyvät Pärnussa. Kesäisin he nauttivat kaupungin vehreydestä, talvisin hiljaisuudesta.

Sirpa ja Reijo Lyytikäinen muuttivat merenrantakaupunkiin, vaikkeivät ole uimareita. Pärnussa heitä viehättävät kodikkuus, näppäryys ja puistot.

Iltapäivän viisto valo kirkastaa värit. Se läikehtii Pärnun Koidula-puiston kukissa ja saa Sirpa Lyytikäisen oranssin hameen suorastaan hohtamaan.

Pärnussa kahdeksan vuotta asuneet Sirpa ja Reijo Lyytikäinen kävelevät päivittäin kaupungin puistoihin siitä yksinkertaisesta syystä, että ne ovat heistä niin tavattoman kauniita. Ja ne ovat. Puistojen kukkatulva suorastaan hengästyttää.

– Ajattele, tämänkin väriloiston tilalla oli joskus kaatopaikka! Sirpa sanoo.

Pärnu on ollut alun perin linnake, ja Tallinnan portiksi kutsuttu kaariportti on ainoa 1600-luvulta säilynyt balttialainen portti.
Pärnu on ollut alun perin linnake, ja Tallinnan portiksi kutsuttu kaariportti on ainoa 1600-luvulta säilynyt balttialainen portti.

Kävely voittaa porealtaat

Pärnun 800-vuotinen historia ei ole pelkkää kukkaloistoa. Kun Sirpa ensi kerran 1980-luvulla kävi Pärnussa, kaupunki oli apean oloinen. Matkalta ei jäänyt mieleen yksikään puisto.

Vasta kymmenen vuotta myöhemmin Pärnu alkoi kiinnostaa Virossa viihtyvää pariskuntaa.

– Pikkukaupungin tiivis tunnelma veti meitä puoleensa. Täällä on samanlaista kuin meidän kotikulmillamme Porvoossa, vain leppeämpi ilma.

Itävaltalaistyylisessä ravintola Edelweississa on hyvä hinta-laatusuhde.
Itävaltalaistyylisessä ravintola Edelweississa on hyvä hinta-laatusuhde.

Kesäisin kaupunki tulvehtii turisteja, pitkällä rannalla saattaa lekotella kerralla kuusituhatta ihmistä. Hiekkaranta ja kylpylät, joita kaupungissa on ollut parisataa vuotta, ovat Pärnun vetonaulat.

– Me emme käy niissä koskaan, ne eivät ole meidän juttumme, Reijo nauraa.

Lyytikäiset eivät myöskään pulikoi kotikaupunkinsa kuuluisan matalassa rantavedessä.

– Mutta me kävelemme rannalla. Yli kahden kilometrin pituinen aallonmurtaja on mukava etappi, Reijo kertoo.

Aallonmurtaja on vaativa päivälenkkikohde.
Aallonmurtaja on vaativa päivälenkkikohde.

Koti kerrostalossa

Lyytikäiset ostivat nykyisen kerrostalohuoneistonsa, kun he jäivät Suomessa eläkkeelle. Jo sitä ennen he olivat monena vuonna lomiensa ajaksi vuokranneet kaupungista asunnon. He tutustuivat kaupunkiin lukemalla sen historiaa, opiskelemalla kielen ja tietysti kävelemällä.

– Elämä on huoletonta, kun kaikki on kävelyetäisyydellä, meri, puistot, kaupat, tori ja kahvilat.

Jos Lyytikäisille tulee vieraita, he esittelevät heille ensimmäiseksi puistot. Sitten kävellään merenrantaan, tarkastetaan vanha kaupunginportti ja istahdetaan yhteen Pärnun monista kahviloista.

– Kahvilat ovat todella viehättäviä, vaikka palvelukulttuurissa on vieläkin vähän parannettavaa, Sirpa toteaa.

Kevät on mukavinta ottaa vastaan Virossa. Se saapuu sinne hieman aikaisemmin kuin lahden yli Suomeen.

Virolaisten ystävien luona kyläillessä Sirpa on huomannut eroavuuksia niin kahvittelu- kuin keskustelutavoissa. Virossa emäntä esimerkiksi lohkoo aina tarjottavan valmiiksi.

– Kahvipöytäkeskustelussa virolainen lopettaa lauseen niin-sanaan. Kesti kauan ennen kuin tajusin, että se on eräänlainen piste, ei uuden keskustelun aloitus.

Rantaniityltä on mukava aloittaa lenkki.
Rantaniityltä on mukava aloittaa lenkki.

Huhtikuu tuo valkovuokot

Lyytikäiset viihtyvät Pärnussa läpi vuoden. Hiljaisen talven jälkeen kevät ja alkukesä koittavat Pärnuun aavistuksen aikaisemmin kuin Suomeen. Ensin saapuvat linnut, sitten turistit.

Sellaisia Lyytikäisetkin osaavat olla. Pärnusta on lyhyt matka naapuriin, Latviaan ja Liettuaan.

– Kun suomalaiset tulevat halvemman ruuan ja juoman perässä Viroon, täältä lähdetään samalla ajatuksella Liettuaan ja Latviaan, Reijo hymähtää.

Pärnun hiekkaranta on pitkä ja hienohiekkainen.
Pärnun hiekkaranta on pitkä ja hienohiekkainen.

Halpojen hintojen sijaan Lyytikäiset reissaavat elämysten ja eri kulttuurien perässä.

– Alle tunnissa Pärnusta pääsee matkustamaan Keski-Euroopan täysin katoliseen maailmaan.

Mutta kevät on Lyytikäisistä mukava ottaa vastaan Pärnussa. Katsella, kuinka se nousee maasta valkovuokkomattoina ja levittää värit taas ympäri kaupunkia.

Seikkaile Pärnussa!

Kahvilat

  • Pagaripoisid on ihana runsaudensarvi. Puhavaimu 11.
  • Kylpyläalueen klassikkopaikasta Rannakohvikista avautuu upea merinäköala. Ranna puiestee 3.
  • Luomukahviloita on useita. Mahedikissa kaikki tarjottavat valmistetaan itse. Puhavaimu 20.

Kahviloita Pärnussa riittää. Porkkanakakku on luomukahvila Mahedikista.
Kahviloita Pärnussa riittää. Porkkanakakku on luomukahvila Mahedikista.

Puistot

  • Kansallisrunoilija Lydia Koidulan mukaan nimetyssä puistossa solisee ja kukkii. Kuninga 25.
  • Lastenpuisto on vilkas. Sen paikalla oli ennen tori. Ruutlin ja Veekadin kulma.
  • Rantaniityltä lähtee kävelyreitti siltoineen. Upeat näkymät. Ranna puiestee 9.

Nähtävyydet

  • Pärnu Muuseum Rakkaus 1900-luvun alun taiteessa on teemana taidenäyttelyssä, joka on avoinna 31.5. asti. Pärnu Muuseum, Aida 3. parnumuuseum.ee
  • Viron ensimmäinen nykytaiteen museo perustettiin 1990-luvulla juuri Pärnuun. Uue kunsti muuseum, Esplanaadi 10. chaplin.ee
  • Barokkityylinen Tallinnan portti sijaitsee rannassa. Pärnu oli alun perin linnake ja tämä kaariportti on ainoa 1600-luvulta säilynyt balttilainen portti. Sen läpi kulki postitie Tallinnaan, siitä nimi. Kuninga tänav 1.
  • Pärnun rannasta löytyvät kaikki kylpylät. Kaunis Mudaravila, nykyisin Hedon Spa, on kaupungin vanhin kylpylä. Rakennuksen suunnittelukilpaan osallistui myös nuori Alvar Aalto, muttei voittanut. Ranna 1.

Kävelykadut ovat kivoja. Matkailu-infon osoite on Uus tänav 4.
Kävelykadut ovat kivoja. Matkailu-infon osoite on Uus tänav 4.

Ostokset

  • Huhtikuun alussa remontin jälkeen avautunut tori on eläväinen ostosparatiisi. Vihannekset, marjat ja hedelmät ovat tuoreita ja hinnat huokeat. Torilla myydään mitä eksoottisimpia maataloustuotteita, joten matkailija voi tehdä löytöjä. Vana Turg, Suur-Sepa 18.
  • Suosituin ostoskatu on kävely- ja ostoskatu Ruutli. Se pursuaa matkamuisto- ja käsityömyymälöitä.

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 8/2017.

Upeasti uudistuneen Matkaoppaan numero 2/2018 saa matkailuhullun menojalan vipattamaan.

Matkaopas 2/2018 on värikäs lehti täynnä mielenkiintoista asiaa matkustamisesta. Lehdestä löydät artikkeleita muun muassa näistä matkakohteista ja -aiheista:

  • Itä-Euroopan helmet. Vertailimme Krakovan, Kiovan, Prahan, Ljubljanan, Zagrebin, Vilnan, Belgradin ja Budapestin matkakohteina. Kenelle mikäkin sopii? Mitä kaupungeissa kannattaa tehdä?
  • Gambiaan sijoittuva matkareportaasi paljastaa, että pieni maa on loistava valinta ensimmäiseksi Afrikan-kohteeksi. 
  • Julkkiskokkien ravintolat ovat nyt supersuosittuja Tukholmassa. Testasimme Pohjoismaiden parhaan ja neljä muuta.
  • Toimittaja matkusti Ranskan Bordeaux'n ja kurkisti alueen viinitarhoihin.
  • Millainen on Formula 1 -matka? Sellaisen 31 kertaa tehnyt reissaaja kertoo vinkkinsä.
  • Miten joku uskaltaa nousta vieraan auton kyytiin? Missä kannattaa liftata ja missä ei? Peukalokyydin ekspertti paljastaa niksinsä.
  • Eläinsafarit ovat nousussa lähellä ja kaukana. Valitsimme kuusi ihaninta.
  • Millainen reissaaja on maailman korkeimmalle vuorelle ensimmäisenä suomalaisena naisena noussut Carina Räihä?
  • 11-sivuinen Dublin-kaupunkiopas kertoo kaiken oleellisen iloisesta Irlannin pääkaupungista. 

Hae oma lukupakettisi! Matkaopas 2/2018 lehtipisteissä 14.3.