Huom. Uusin matkakirje on aina ylimpänä.

Artikkelin kirjoittaja Maija Asunta-Johnstonin (FM) uusin kirja on Verkkorakkautta varttuneille, WSOY 2009. Aiemmat kirjat: Punainen jääkaappi, WSOY 2006; Naiset eivät syö retiisejä, WSOY 2004; Onnellisen naisen vuosi, WSOY 2002; Punapukuisen naisen talo, WSOY 2000 

Lue lisää kirjoittajasta ja hänen kirjoistaan.

Weltevrede Guestfarm 20.3. klo 17.45

Sossusvlei on nyt nähty, ja se oli nähtävyys! Ja taas oli päivä pieni seikkailu, toivottavasti viimeinen tällä matkalla.

Nousimme ennen viittä, koska kuulimme illallisella, että alueen – se on luonnonsuojelukohde – portit avautuisivat jo kuudelta.

Pääsimme matkaan pilkkopimeässä klo 5.40 mukanamme talon valmiiksi pakattu aamiaisreppu, ja puoli seitsemältä olimme portin takana – joka oli tiukasti kiinni.

Olimme kolmas auto jonossa, peräämme ilmestyi jatkuvasti lisää kulkuneuvoja. Rauhallisesti valmistautuivat paikalliset virkailijat uuteen päivään: yksi kävi pesemässä hampaansa sisäänajokopin takana, toinen haukotteli portin takana…

Vähän seitsemän jälkeen portti avautui, ostimme läpikulkuluvan ja pääsimme 60 kilometrin asfaltoidulle tielle, joka vie Sossusvleihin. Aurinko oli juuri nousemassa takanamme, se loi teräviä varjoja dyyneihin, joita meidän oli pakko pysähdellä kuvaamassa, ne olivat yksinkertaisesti sanoinkuvaamattoman kauniita. Kaksi ilmapalloa oli jo matkalla yli dyynien, niitten korissa on helppo tarkastella ja valokuvata maisemia.

Viimeiset neljä kilometriä olivat pehmeää lentohiekkaa, ja harkitsimme juuri menoa turistibussiin, kun pari sympaattista nuorta miestä pysäytti meidät ja pyysi kyytiä – heidän autonsa oli ikivanha Mersu, ja heistä bussimaksu oli liian korkea. (Jutellessa kävi ilmi, että he olivat nuoria saksalaisia juristeja, jotka olivat erikoistumassa Kapkaupungin yliopistossa, matkabudjetti sen mukainen.)

Niinpä lähdimme matkaan autollamme – ja juutuimme ensimmäiseen hietikkoon! Työntäjiä oli omasta takaa, ja lisää tuli ohiajavasta bussista, ja matka pääsi jatkumaan.

Ajoimme letkassa bussin perässä, joka löysi parhaan väylän, ja pääsimme perille. Nuorten miesten kanssa sovimme, että he pääsisivät mukaamme takaisinkin, mikäli sattuisimme olemaan vielä parkkipaikalla, kun he olivat lähtövalmiit.

Emme lähteneet nousemaan suurelle dyynille, koska tiedämme, kuinka vaivalloista se on – kaksi askelta eteenpäin, yksi taaksepäin, paahtava aurinko pään päällä – vaan kiertelimme kuivassa joenuomassa ja tutkimme ympäristöä.

Kun palasimme auton luo, istuivat saksalaiset kaverit jo odottamassa. Päätimme jakaa aamiaisrepun sisällön kristillisesti heidän kanssaan, omia keksipakettien jämiäkin oli mukana, ja etsimme ison puun, jonka varjoon leiriydyimme.

Olimme juuri päättämässä ateriaa, kun ponteva virkailija tuli luoksemme: olimme ajaneet auton paikkaan, jossa ei ollut entisiä ajojälkiä, siitä meidän olisi pitänyt tietää, että olimme laittomasti puun alla. Pahoittelimme tyhmyyttämme ja saimme sen anteeksi, pääsimme siis sakoitta, mutta omat jälkemme meidän oli lakaistava umpeen, etteivät muut seuraisi niitä.

Neliveto päälle, matkaan. Mutta mihin suuntaan? Selkeitä viittoja ei ollut, ja kolme eri kertaa tulimme takaisin lähtöpisteeseen. Hiekkaerämaassa näyttää jokainen nyppylä samanlaiselta, puut ovat toistensa kaltaisia, eikä kukaan meistä osannut varmaan sanoa, mihin ajaa.

Absurdia: luulimme joka kerta ajavamme suoraan eteenpäin, mutta palasimmekin lähtöpisteeseen! Lopulta löysimme turistiryhmän, jonka johtaja neuvoi meille suunnan.

Sitten kenkkuili auto: kakkosvaihde ei mennyt päälle, kolmonen ei vetänyt, moottori sammui. Vaivalloista. Monta kertaa oli noustava työntämään, mikä onni, että oli nuoria työntäjiä. Neljä kilometriä voi olla pitkä matka!

Onnea matkaan, hyvästelimme pojat sen päätyttyä, ja he starttasivat viininpunaisen Mersunsa. Joimme aimo annoksen vettä ja starttasimme – vaihteet eivät pelanneet, vaihdetanko oli hervoton. Paikallisia bussikuskeja oli istumassa puun alla, matkakumppani meni neuvonpitoon heidän kanssaan, pari heistä tuli tutkimaan tilannetta.

Täkäläiset automiehet tuntuvat ymmärtävän jotakin autoista, kai siksi, että autot eivät täällä suinkaan ole viime vuoden mallia. Aikansa vaihdetankoa raplattuaan mies totesi leveästi hymyillen, että kunnossa on, ja totta tosiaan, vaihteet toimivat. Voimme vain toivoa, että toimivat huomenna!

Huvittavaa, että näimme saksalaiset nuoret miehet vielä parikin kertaa Sessriemissä, ja viimeksi he huristivat ohitsemme, kun olimme kääntymässä farmille johtavalle tielle. Pojat olivat matkalla Windhoekiin, me palaamme Swakopiin. Huomenna – jos Luoja suo – on reissumme tehty.

Weltevrede Guestfarm 19.3. klo 18.27

Tänä aamuna minulla oli tunne, kuin olisin jäänyt jyrän alle!
Yö oli levoton. Mökkimme ikkunassa ei ollut verkkoa, ikkunaa ei siis voinut pitää auki, ulkona oli hyttysiä, yökiitäjiä, kymmensenttisiä heinäsirkkoja ja muita ötököitä, jotka tekivät jo tunkeilevaa tuttavuutta kanssamme verannalla istuessamme. Huone oli pieni, siellä oli hautova ilma.

Mutta jos heitti peiton päältään, olivat hyttyset heti kimpussa, jostain ne vain pääsivät sisään. Hiestä likomärkänä havahduin monta kertaa yön aikana.

Sitä paitsi illansuussa ajoi paikalle nautalasti. Näimme lastausauton jo matkalla, siinä oli pitkä peräkärry. Elävä rahti oli ehkä matkalla teurastamoon, joka tapauksessa se yöpyi samalla leirintäpaikalla kuin me. Ja naudat mölisivät lähes koko yön, kenties ne aavistivat kohtalonsa.

Mutta matkaan oli aamulla lähdettävä. Jotain aamiaisen tapaista saimme vatsaamme, ja kahvia, jota en kahviksi olisi tuntenut, ellei olisi sanottu sen sitä olevan.

Sossusvlei on viimeinen matkakohteemme, sen tulenpunaiset dyynit ja Sesriem-kanjoni ovat Namibian kuuluisin turistinähtävyys. Sessriem on pieni rykelmä turisteille rakennettuja lodgeja dyynien kupeella, lisänä bensa-asema, ja sen mukaiset ovat hinnat. Näimme parikin pientä lentokenttää.

Sinne tulevat nekin turistit, jotka eivät halua istua vaivalloisen kauan autossa, vaan lentävät joko yksityisellä tai pienellä turbopropellikoneella ja ovat valmiit maksamaan yöstä dyyneillä – sanotaan vaikkapa 700–1000 euroa.

Me emme ole, ja sen takia meidän oli ajettava Sessriemin ohi ja etsittävä edullisempi yöpaikka. Löysimme tämän vierasfarmin, vietämme täällä matkan viimeiset kaksi yötä.

Lüderitz, Hansa Haus 18.3. klo 8.54

Uusi käänne matkassa: eilen illansuussa meidät pysäytti kadulla rastatukkainen nuori mies, jonka muistan nähneeni autokorjaamolla. Hän kertoi, että autossa on toinenkin vika, yhdellä jarrulevyistä on öljyä. On epävarmaa, milloin auto on haettavissa, varaosa piti tilata Windhoekista.

Kävelimme illalla autokorjaamolle, se oli kiinni. Tänä aamuna jo ennen aamiaista olimme taas siellä: auto oli pukeilla, näimme ongelman omin silmin, korjaamon omistaja oli aamuteellä, mekaanikot pyörivät toimettomina auton ympärillä, varaosa ei ollut tullut. Tuleeko se tänään? Kuka sen tietäisi…

Aluksi pitkitimme oloamme Lüderitzissä, koska talo on viehättävä ja edullinen. Meillä on jo pari päivää ollut hallussamme koko yläkerta, huoneet ovat korkeat ja avarat, ikkunoista näkyy meri, keittiö on kodikas, parveke aurinkoinen.

Tämä muumitalo on yksinkertaisesti paikka, jossa tekee mieli viipyä, jopa asua. Nyt oleskelu venyy auton prakaamisen takia. Lüderitzissä olemme jo nähneet kaiken nähtävän. Onneksi meillä on uusia kirjoja, päivä kuluu niitten parissa.

Aamut ovat usein pilvisiä, mutta taivas kirkastuu myöhemmin. Tänään on sumuista ja viileää, villatakki on ehdottomasti tarpeen.

Eilen kävimme syömässä ikään kuin jäähyväisillallisen ravintolassa, jota talon emäntä meille suositteli. Paikka tuntuu olevan paikallisten kohtauspaikka. Se oli luolamaisen pimeä, mutta ruoka oli hyvää.

Matkakumppani tilasi alkupaloiksi ostereita, ne maksoivat euron kappaleelta, ne on nostettu suoraan merestä Lüderitzin lahdella ja olivat takuulla tuoreita. Ne kuulemma maistuivat erinomaisilta. Osterien ystävät, Lüderitziin!

klo 19.58 Betta Camping, matkalla Sossusvleille

Taivaanrannan rusko on hiipumassa, vuorten profiili piirtyy horisontissa tummana ja terävänä. Kuun terävä sirppi on noussut taivaalle ja ensimmäiset tähdet ilmestyvät sen seuraksi. Istun ulkona ja yritän nähdä näppäimistön…

Tänään sattui ensimmäisen kerran kaikkien Namibian retkiemme (tämä on niistä neljäs) aikana, että majapaikka, jonka olimme illansuussa valinneet, olikin täynnä. Se oli farmi sopivasti matkan varrella, 12 kilometriä tieltä, näimme viitan ja päätimme mennä sinne.

Ajoimme ilta-auringon kultaamien vuorten välitse ja hopeisten niittyjen halki kapeaa hiekkatietä pihaan, ja meitä tervehti ystävällinen omistaja ja pahoitteli, että talon kaikki neljä vierashuonetta olivat täynnä. Hän neuvoi meitä ajamaan eteenpäin Bettaan, siellä olisi toinen farmi ja varmasti yöpymistilaa. Ja täällä nyt olemme.

Pääsimme lähtemään Lüderitzin majapaikasta klo 13, saimme siis auton verstaalta. Jarrulevyt oli puhdistettu ja korjattu, mutta käsijarru ei vieläkään toimi, Windhoekista lähetetty varaosa oli väärä, uutta lähetystä emme voineet jäädä odottamaan.

Otimme mukaan ison kivenmurikan siltä varalta, että joutuisimme paikoittamaan auton viettävälle tasolle. Muuten on vain katsottava, minne voi pysähtyä… Tankkaus, varatankit täyteen, vedenosto, sitten matkaan.

Ausista käännyimme pohjoiseen. Tie D707 on kaunis, se kiemurtelee vuorten välitse, ja vuorten rinteet ovat vihreät. Näillä seuduilla kasvaa kaunista ruohoa, alhaalta vihreää, tupsustaan hopeoitua. Kun tuuli käy niittyjen yli, ne ovat lumoavan kauniita, kuin hopeoituja.

Näillä seuduilla on paljon strutseja. Ne ovat tunnetusti tyhmiä lintuja, ja niinpä kerran ajaessani näin strutsin juoksevan tiellä samaan suuntaan kuin me ajoimme. Sen sijaan että olisi hypännyt tien sivuun se painoi kaasua ja juoksi kuin henkensä edestä.

Pelkäsin, että se saa sydänhalvauksen, sen vauhti oli lähes 70km/h, mittasin auton nopeusmittarista. Juoksimme pitkään rinnakkain, auto ja strutsi, ennen kuin se älysi poiketa tieltä sivuun, eläinparka.

Varjot olivat jo pitkät, kun lopulta pääsimme tänne. Yksinkertainen leirintäpaikka, jossa on kivestä rakennettuja mökkejä: huone ja kylpyhuone. Iltapalaa ei tarjottu, kaivoimme esille leipää ja olutta. Leivän päälle ei meillä ollut muuta kuin marmeladia, mutta maistui sekin. Pääasia, että löysimme yösijan!

Lüderitz, Hansa Haus 17.3. klo 17.30

Leppoisa aamu. Aamiaisen jälkeen postiin, pankkiin ja infopisteeseen, koska siellä oli hyvä valikoima Namibia-kirjallisuutta. Nippu kirjoja kainalossa palasimme majapaikkaan, matkakumppani parkkeerasi auton, kuten aina, talon jyrkästi viettävälle parkkipaikalle ja nykäisi käsijarrun päälle. Kenties liian rajusti, sillä jarruvaijeri katkesi, käsijarru oli viraton. Entä nyt? Vieras kaupunki - kotimatka pitkä!

Soitto autonvuokraajalle, joka ehdotti paluuta ilman käsijarrua, mutta sitä ei matkakumppani halua, hän on turvahakuinen mies, autossa on kaiken oltava kunnossa. Siis korjauspajalle, saamme auton huomenna, meille luvattiin.

Museo ja Goerke-Haus oli kaupungissa vielä näkemättä. Museo on pieni, sen voi tutkia tarkkaan. Kiinnostavimpia ovat vanhat valokuvat. Muuten esillepano on pölyinen ja sekava: valikoima historiallista, luonnontieteellistä ja etnistä tietoa, mineraaleja ja kiviä, kansatietoa.

Goerke-Hausin on rakennuttanut luutnantti Hans Goerke, joka palveli saksalaisissa suojajoukoissa, myöhemmin timanttiyhtiön johtajana. Se on kaunis jugend-talo ja sijaitsee yhdellä kaupungin parhaimmista tonteista. Mutta vaimo ei viihtynyt Lüderitzissä, joka oli vuonna1910 vaatimaton kyläpahanen, vaan halusi palata Saksaan, ja talo jäi vuonna 1912 tyhjäksi.

Se oli timanttiyhtiön johtajan asuintalo ja välillä se toimi maistraattina, kunnes se vuonna 1983 myytiin symbolisesta 10 randistä Namdeb timanttiyhtiölle. Kauppaehtona oli sen entisöiminen, joka on onnistunut erinomaisesti. Nykyään se on yleisölle avoin, ja vain silloin kun Lüderitzissä vierailee presidentti tai joku muu "very important person", se toimii vierastalona.

Lüderitz, Hansa Haus 16.3. klo 20.07

Mikä päivä! Teimme koko päivän kestävän retken Suurelle Kaarelle (Grosse Bogen) Namibian rannikolla Lüderitzistä etelään ja poikkesimme matkalla autioissa timanttikylissä. Elämyspäivä! Silti olen alakuloinen, ja siihen on syy.

Illansuussa palattuamme kaupunkiin poikkesimme nettikahvilassa ja kävelimme sitten läheiselle satamalaiturille. Siellä matkakumppania puhutteli afrikaansiksi nuori poika, mutta kävelimme eteenpäin, emme muka ymmärtäneet häntä. Poika oli laiha ja ojensi aran anovasti kättään meitä kohti – ele oli selkeä, hän halusi muutaman lantin, siinä kaikki.

Juuri tänään oli matkalla puhetta siitä, että Lüderitzin työttömyysprosentti on 80! (Kaupungissa on arviolta 25 000 asukasta, heistä noin 800 valkoista.) Se on armoton luku, kun ottaa huomioon, että maassa ei ole sosiaaliturvaa.

Täällä ei yksinkertaisesti ole työpaikkoja, mutta siitä huolimatta tänne muuttaa jatkuvasti uusia ihmisiä siinä toivossa, että satama ja kalastusteollisuus tarjoaisivat työtä. Ne, joilla ei ole ketään sukulaista tai tuttavaa, näkevät nälkää.

Emme voi muuttaa tilannetta, emme ruokkia kaupungin nälkäisiä, mutta olisimme voineet antaa yhdelle lapselle toivoa ja täyden vatsan edes yhtenä iltana. Sen sijaan me kävelimme ohi, ja minun on paha olla. Oma iltapalamme oli vaatimaton – teetä, leipää ja juustoa – mutta nekin palat tahtoivat tarttua kurkkuun.

Apropos nettikahvila: minun on korjattava aiempi virhetiedotukseni. Sain mailin serkuiltani, joka kertoi, että Etelä-Afrikassa on toinenkin Hanna Grobler, joka on ilmeisesti näillä leveysasteilla kuuluisampi kuin "meidän Hanna", tämä toinen Hanna on nimittäin mannekiini ja TV-julkkis.

Selviytyjät -ohjelmaan osallistunut Hanna onkin tämä mannekiini-Hanna eikä korkeushypyn Suomenmestari-Hanna. Pyydän tuhannesti anteeksi!

Tämänpäiväinen retkemme alkoi kello 9 aamulla. Matkaan lähti kaksi autoa, kuusi turistia ja kaksi opasta. Odotellessani liikkeellelähtöä tarkkailin toista retkeläisryhmää, jonka määränpää oli Walvis Bay. Sinne on noin 600 kilometriä, ja matkaan oli varattu kuusi päivää, koska sinne ei ole tietä, vaan autot ajavat saattueessa erämaan halki ja miehistö yöpyy teltoissa.

Kovin kirjavaa joukkoa, ajattelin; ainoa joukkoa yhdistävä tekijä tuntui olevan se, että kaikki puhuivat afrikaansia. Kaikilla oli yllään safarin organisoijan t-paita, muuta yhdistävää ei tuntunut olevan: eräs rouva oli pannut kaulaansa valkoiset helmet, toinen oli sievissä kaupunkisandaaleissa…

Päivän aikana saimme aimo annoksen tietoa timanttiteollisuudesta ja sen historiasta Namibiassa. Merkillistä, ettei mikään niistä perheistä, jotka alun perin rikastuivat timanttilöytöjen takia, pystynyt pitämään vaurauttaan.

August Stauch, ensimmäisen timantin löytäjän esimies, omi ajan tavan mukaan löydön itselleen; hän ymmärsi sen merkityksen ja käytti tilaisuutta hyväkseen saadakseen etulyöntiotteen alueeseen. Myöhemmin hän sijoitti omaisuutensa eri liikeyrityksiin, jotka eivät menestyneet, ja kuoli köyhänä ja yksinäisenä kotimaassaan Saksassa.

Ajoimme pölyistä hiekka- ja sepeliuomaa – sana ”tie” olisi liioittelua siitä puhuttaessa. Joissakin kohdin uralle oli kasautunut dyyni, me kiepahdimme sen yli tai kiersimme sen. Yksi dyyneistä oli korkea, ensimmäinen autoista ei heti päässyt sen laelle, vaan kääntyi alas ja otti uudestaan vauhtia ja onnistui, me pääsimme ylös ensimmäisellä yrityksellä. Ja sitten alas.

Kun näin pudotuksen, pystysuoran seinämän, kauhistuin: ei, en voi istua autossa siinä pudotuksessa, en kerta kaikkiaan voi! Matkakumppani rauhoitti ja neuvoi panemaan silmät kiinni, ja niin tein: sittenpä olisivat valmiiksi kiinni viime hetkellä, ajattelin, ja puristin silmäni niin tiukasti kiinni kuin voin.

En vieläkään ymmärrä, miten oli mahdollista, ettei auto kierinyt alas! Ehkä siksi, että pyörät painuivat syvälle hiekkaan ja valuttivat sitä mukanaan, ja se toimi jarruna. Vasta alhaalla uskalsin avata silmät ja kiittää Luojaa pelastuksesta!

Pomona on aavekaupunki, jossa on jäljellä muutamia rakennuksia ja hautausmaa. Se on aikaisemmin ollut kokonainen kylä kouluineen, sairaaloineen ja muine tarpeellisine instituutioineen, siellä on toiminut mieskuoro, sanalla sanoen siellä on eletty. Nyt sen rakennuksen hajoavat, kun hiekkatuuli tuivertaa niitten nurkissa.

Parhaiten ovat, merkillistä kyllä, säilyneet puiset rakennukset. Muuratut tai sementtiset talot hajoavat nopeasti siitä syystä, että sementtiin sekoitettiin rakennusvaiheessa merivettä. Vesi oli kallista, sitä oli säästettävä, koska jokainen tippa piti tuoda aluksi muuli- tai härkävankkureilla, myöhemmin kapeita rautatiekiskoja myöten kylään.

Pomonasta ajoimme lounaan jälkeen eteenpäin Suurelle Kaarelle, joka on vaikuttava, paljon suurempi, kuin kuvat antavat ymmärtää. Kaaren toinen pää on vedessä, ja jalan ympärillä kuohuu Atlantin valtameri kauniin sinivihreänä. Kapusimme jonkin matkaa alaspäin ja saimme kameraan kuvan, jossa poseeraamme yhdessä kaaren edustalla. Muistoja, muistoja…

Takaisin meidän ei, luojankiitos, tarvinnut palata samaa tietä, vaan ajoimme reipasta vauhtia leveää hiekkatietä. Se on virallinen tie Oranjemundiin, ja sitä käyttävät vielä toiminnassa olevan Elisabeth Bayn timanttihuuhtomon työntekijät.

Lüderitz, Hansa Haus 15.3. klo 20.15

Näyttää siltä, että viivymme Lüderitzissä suunniteltua pidemmäksi, saimme huomiseksi paikat päiväretkelle, jolle kovin toivoimme pääsevämme. Se ei ole halpa, se suuntautuu ns. Sperrgebietille eli alueelle, jonne tarvitaan erikoislupa, mutta Namibian luonnonsuojeluviranomaiset osaavat laskea: käyntilupia myönnetään, mutta niistä on maksettava sievoisesti.

Aika ei ole kulunut hukkaan täälläkään, tutustuimme aamupäivällä Keetsmanshopiin, joka on autio timanttienetsijöitten kylä. Osallistuimme opastetulle kierrolle ja kuulimme kylän historian ja saatoimme sen jälkeen itse kuljeskella alueella ja sen taloissa.

Tarina on dramaattinen. Saksalaiset rakensivat Lüderitziin radan, jota oli jatkuvasti raivattava lentohiekasta, muuten se olisi kohta hautautunut dyynien alle.

Vuoden 1908 huhtikuussa löysi musta ratakiskojen raivaaja merkillisen kiven ja vei sen ratamestarille, joka oli kiinnostunut paikallisista mineraaleista ja erikoisista kivistä. Hän raapaisi kivellä taskukellonsa lasia, joka naarmuuntui. Kivi jäi ehjäksi, se oli raakatimantti, kovin kaikista kivistä.

Pian huomattiin, että samanlaisia kiviä oli alueella vaikka kuinka, ja ratamestari August Strauch anoi itselleen alueen hallintaoikeuden. Siitä sai alkunsa timanttikuume, ja rakennustyöt Kolmanskopissa aloitettiin.

Alkuvuosina ennen maailmansotaa alueelta löydettiin yhteensä 1000 kiloa timantteja, lue tonni! Etsintämetodi oli alussa yksinkertainen: etsijät makasivat mahallaan hiekassa ja tutkivat jokaisen kiven, ja se kannatti, joka neliömetrillä niitä oli, ne piti vain poimia.

Entä ensimmäisen timantin löytäjä, tuliko hänestä rikas? Kenties, jos ajattelee asiaa suhteellisesti: hänen esimiehensä osti hänelle hevosen ja hatun. Mutta moni muu rikastui, ja alueelle syntyi kukoistava moderni kylä, jossa oli sairaala, koulu, leipomo, teurastamo, jäätelötehdas, keilarata, urheiluhalli, samppanjabaari, kirjasto…

Talojen välille rakennettiin raiteet, joita pitkin kulki pieni juna. Se kuljetti taloihin vettä ja elintarvikkeita, ja hienot naiset saivat hekin istua omiin vaunuihinsa, niin ettei heidän tarvinnut kulkea pitkissä hameissaan hiekkaa laahaten.

1956 muutti viimeinen asukas kylästä, se autioitui, koska alueen timantit olivat loppuneet. Nykyään niitä etsitään merestä, jopa 200 metrin syvyydestä. Talojen ikkunat käytettiin Lüderitzissä rakennettaviin taloihin, sieltä käytiin hakemassa huonekaluja ja kiskot revittiin rautaromuksi.

Myöhemmin yhä useammat ihmiset kävivät kummastelemassa autiota kylää, ja silloin tajuttiin sen turistiarvo. Sen ympärille rakennettiin aita, niin ettei sieltä saanut enää viedä mitään pois. Sinne perustettiin museo, ja juhlasali ja keilarata restauroitiin entiselleen. Nykyään siellä käy päivittäin bussilasteittain turisteja – yöllä autiotaloissa saattaa majailla hyeenoja.

Rakennuskompleksin keskeinen rakennus, jossa oli juhlasali ja ruokala, on entisöity, ja siinä toimii nykyään ravintola ja matkamuistoliike, joista voi ostaa timantteja.

Keilarata kuuluu rakennukseen, urheiluhallissa on jäljellä rekit ja pukit. Sen takahuoneeseen on kerätty salakuljetushistoriaa. Nerokkailla ja mitä mielikuvituksellisimmilla tavoilla yritettiin timantteja salakuljettaa, ja tietenkin siinä onnistuttiinkin.

Vain paljastuneista menetelmistä voimme lukea, muut jäävät ikuiseksi salaisuudeksi. Timantteja piilotettiin vaatteisiin ja kenkiin, samoin eri ruumiinosiin, niitä kannettiin alueelta salkun kahvassa tai kahvipurkin kaksoispohjan alla, nauhurissa tai sen nauhaan liimattuina.

Taitavat nuoltenampujat kätkivät niitä nuoliin ja ampuivat ne alueen ulkopuolelle, josta myöhemmin ne etsivät. Mielikuvitus näyttää olevan rajaton, kun on kyse rikastumismahdollisuudesta!

Lüderitz, Hansa Haus 14.3. klo 19.40

Romanttisempaa, kauniimpaa paikkaa kirjoittaa en voi kuvitella kuin tämä muumitalomme terassi. Ilta pimenee, kohta en näe näppäimiä, mutta hetken voin vielä istua täällä, edessäni kaupunki ja sen katot ja satama valoineen, erityisesti oranssein ja sinisin lampuin valaistu timanttiporauslaiva. Päivä on ollut tuulinen ja ilta on viileä, villatakki harteilla on ehdottomasti tarpeen.

Eilen illalla kuvittelin päivän ajosta väsyneenä, että viettäisimme rauhallisen sunnuntain kierrellen kaupungilla ja istuskellen terassilla. Mitä vielä! Matkakumppani oli pannut herätyskellon soimaan klo 7 ja hoputti minut ylös: matkaoppaan mukaan info-piste avattiin sunnuntaina klo 8, hän halusi olla heti sen oven takana.

Vähän kahdeksan jälkeen olimme siellä ja kuulimme, että “pingviiniristeilijä” oli lähtenyt laiturista jo klo 8, myöhemmin olisi meri liian levoton. Matka kuuluisalle Bogenfelsille olisi pitänyt tilata jo etukäteen, ja sinne voi mennä vain opastetussa ryhmässä.

Mutta jos löytyisi pari muuta lähtijää, matka saattaisi onnistua tiistaina. Sitten info-lady tarttui puhelimeen: - Oletko merellä? Täällä on kaksi turistia, jotka haluaisivat lähteä, sopiiko se vielä vai onko tuuli jo liian navakka? Se sopi.

Pikaisesti majapaikkaan hakemaan anorakit ja sitten satamaan, laiva lähtisi puoli kymmeneltä laiturista.

Mukaamme katamaran-veneeseen ilmestyi myös kaksi sveitsiläistä nuorta turistia. Veneen omistaja Heiko oli ruorissa, mukana oli hänen poikansa ja ambolainen laivapoika. Tuuli oli navakka, meri velloi vimmaisena, katamaraani nousi välillä aivan kuin mäen päälle ja liukui sitten alas notkelmaan, aina uudestaan, ylös alas.

Olisin varmaan pelännyt henkeni menetystä, ellei kapteeni olisi kertonut viettäneensä 11 vuotta merellä ja purjehtineensa maailman ympäri, nuorempi hänen lapsistaan oli syntynyt matkalla Trinidadissa.

Ajoimme majakan ohi Lüderitzin niemen kärkeen, jonka edustalla on Halifax-saari. Maihin emme voineet mennä, saari on rauhoitettu pingviineille, mutta viivyimme pitkään tyynessä lahdenpoukamassa pingviinejä tarkkaillen. Ne ovat uteliaita, ne lähestyivät venettä leveänä rintamana uiden, mutta yhtäkkiä ne pujahtivat veden alle aivan kuin merkin saaneina: ei, nyt riittää!

Kauempana seisoi pari flamingoa vikkeliä pingviinejä jaloissaan, yhteiselo näytti sujuvan. Lokkeja, komaraneja, myöhemmin nopea delfiinin selän vilahdus aalloilla – meri ja rannat ovat täynnä elämää.

Paluumatka oli rauhallisempi. Tuuli ei tosin ollut tyyntynyt, mutta luovimme rantoja noudatellen, niin että saatoimme istua katamaraanin etukannella. Silloin tällöin pärskähti vähän suolavettä veneeseen, mutta anorakki pitää vettä. Keskityin menoon enkä tullut merisairaaksi kuten pelkäsin. Laiturille päästyäni polvet olivat hervottomat. Meri on mahtava majesteetti!

Jos olin kuvitellut, että lepäisimme loppupäivän sulatellen merellistä elämystä, niin erehdyin. Heti kun olin vähän toipunut ja saanut tasapainoaistini takaisin, lähdimme autolla niihin poukamiin, joita olimme veneessä mereltä nähneet: Radford Bay, Second Lagoone, jossa kasvatetaan ostereita, Griffifh Bay, Sturmvogelbucht, jossa on vielä jäljellä norjalaisen valaanpyyntiaseman rakennus, punamullalla maalattu hirsitalo.

Jokaisella poukamalla on oma tarinansa. Radford Bay on saanut nimensä David Radfordin, rannikon ensimmäisen valkoisen siirtolaisen mukaan. Hän rakensi asumuksensa ajopuista ja kävi ohipurjehtivien laivojen miehistön kanssa vaihtokauppaa, tarjosi heille strutsinsulkia ja kuivattua kalaa ja sai juomavettä.

Koska laivat kulkivat vain kerran kuukaudessa, se ei riittänyt, mutta lähellä asuvat nama-heimon naiset toivat myös hänelle vettä strutsinmunankuorissa ja nahkapusseissa.

Griffifh oli amerikkalainen ja rantautui laivastaan Amerikan sisällissodan aikana tähän Angra Pequena poukamaan, mutta kun seuraava amerikkalaislaiva ankkuroitui poukamaan, hänet ammuttiin maanpetturina. Paikallinen asukas David Radford hautasi hänen ruumiinsa.

Diaz Pointin korkeimmalla huipulla seisoo portugalilaisen merenkävijän Bartolomeo Diazin pystyttämän ristin kopio. Se asennettiin paikoilleen 500 vuotta sen jälkeen, kun Diaz ankkuroi laivansa tähän niemeen.

Tutkijat eivät tosin ole yksimielisiä siitä, oliko kyseessä juuri tämä niemi vai jokin toinen; kenties hän ankkuroi laivansa Oranje-joen suulle. Mutta sillä ei ole merkitystä, risti seisoo tuulisen kallion huipulla, ja tuuli oli iltapäivällä niin kova, ettemme voineet nousta portaita ristin luo, se olisi heittänyt meidät mereen, jos olisimme yrittäneet.

Tyydyimme katselemaan merileijonia kallion juurella autossa istuen, ulkona seisominenkin oli vaikeaa.

Pysähtelimme monta kertaa lenkillämme, milloin flamingoja katsellen, milloin hurjia tyrskyjä ihaillen ja valokuvaten. Muuten on niemimaa karuakin karumpi, juuri mikään ei siellä luonnostaan kasva. Kuunmaisema!

Lüderitz, Hansa Haus 13.3. klo 22.05

Kuinkahan monta kertaa on matkalla jo sattunut, etten ole odottanut mitään erikoista kohteelta, joka on ollut vuorossa matkasuunnitelmissamme – ja yllättynyt sitten positiivisesta. Taas tänään se tapahtui

Lähestyimme Lüderitziä illansuussa. Olimme kuvanneet matkalla päättömästi poukkoilevia strutseja, jotka käyttivät rautatiekiskoja kulkureittinään – myöhemmin tajusin, ettei rata ollut käytössä, olimme pysähtyneet katsomaan villihevosia, joitten alkuperää yhä pohditaan, ei Afrikassa ole missään alun perin ollut villejä hevosia, seeproja kyllä.

Sitten näimme liikennemerkin, joka varoitti hyeenoista – uusi lisä varoitusmerkkien sarjaan, jossa jo oli taulut elefanteista, lapsista, oryxeista, naudoista, villisioista, strutseista ja hevosista. Hyeenoja ei näkynyt. Tuulet kinostivat hiekkaa tielle, joskus – luimme matkaoppaasta – saattaa joutua odottamaan apua aivan kuin kotona lumessa.

Lähestyimme Lüderitziä, ja maisemat kävivät ei vain karuiksi, vaan jopa kolkoiksi, luotaantyöntäviksi. Ei ihme, että paikallinen päällikkö myi vuonna 1883 Lüderitzille maata, ei näistä tienoista ole laidunmaaksi: louhikkoa, kivikkoa, välissä ravan tapaista maata, ei vihreää missään, kuunmaisemat!

Sitten alkaa tulla nenään meren tuoksu ja esille putkahtaa kaupunki, joka on merkillinen sekoitus rappeutuvaa siirtolaisarkkitehtuuria ja runollista norjalaistyyliä. Etsimme oppaan ehdottaman majapaikan, Hansa Hausin, ja tunnemme tulleemme muumitaloon.

Se on sininen, nurkat ja ikkunanpielet ovat valkoiset kuten asiaan kuuluu, ikkunoista näkyy meri ja satama. Täällä olemme päättäneet asua pari kolme yötä.

Fish River kanjoni, Canon Roadhouse, 12.3. klo 21.07

Leppeä tuulenvire, lämmin pimenevä ilta, kynttilänvalo, kaskaitten melu, hiljainen country-musiikki (Johnny Cash, arvelen, aivan kuin tietäisin jotain country-musiikista!), kaikki sopi tänä iltana tunnelmaan. Söimme ravintolan tarjoaman aterian – eilen verotimme omia eväitä, täytyy nekin saada kulumaan.

Fish River kanjoni on elämys, se on sanoinkuvaamattoman vaikuttava siitä huolimatta, että kaukana alhaalla virtaava vesi ei ole kirkasta vaan kuranruskeaa. Mittasuhteet, alueen silmänkantamaton laajuus mykistävät.

Ajoimme kolmelle eri näköalapaikalle, kävelimme jyrkänteen reunalle ja tiirailimme alas sekä kamera että kiikari apunamme. Kanjonin sisällä on monta eri tasoa, seisomme niistä ylimmällä.

Jalan ei ole lupa laskeutua alemmas, eikä alas tehnyt mieli, siellä on kuumaa kuin pätsissä – olisi hauska tietää, montako astetta! Ylhäällä oli vilpas tuuli, se teki kävelyn siedettäväksi. Näköpiirissä ei ollut yhtään eläintä, ei asutusta, ei liikettä. Vain turisteja, samaa rotua kuin me.

Iltapäivällä matkakumppani halusi lähteä 45 kilometrin erikoistaipaleelle luonnonsuojelualueen läpi Canon Lodgeen, reitti, joka vaatii nelivetoisen auton ja josta on maksettava ja jolle lähdöstä oli ilmoitettava majapaikassa. Matkan varrella ei ole mitään erityistä nähtävää, kenties muutama kauris, jos on onnea.

Miksi sellaisen matkan ajaisimme? Siksi, että olisi mielenkiintoista nähdä, miten siitä selviäisimme. Entä jos emme? Silloin lähtisi majapaikasta pelastuspartio ja hakisi meidät, me maksaisimme kulut. Ei, sellaiselle retkelle en lähde, en!

Ilonpilaaja! Ratkaisimme kiistan sillä, että ajoimme Canon Lodgeen tavallista tietä ja joimme siellä lasin quavamehua ja näimme, millainen se on. Siellä törmäsimme taas uuteen tarinaan: lodge on alun perin ollut farmi, jonka ovat perustaneet saksalaiset veljekset Alfons ja Stephan Sandler.

Heidät on ensimmäisen maailmansodan jälkeen karkotettu maasta antamatta koskaan selitystä, miksi. Ostimme pienen kirjan, joka kertoo heidän tarinansa.

Canon Lodgessa kuulimme, että jokin Oranje-joen silta on vaurioitunut tulvissa niin pahoin, että koko tie on suljettu. Juuri sitä tietä aioimme huomenna ajaa Lüderitziin! Uusi suunnitelma: menemme kaupunkiin pohjoisen kautta.

Koska emme huomenna ajakaan etelään vaan pohjoiseen, menimme tänään Ai-Aisiin, kanjonin eteläpuolella sijaitsevaan kylpylään, joka on rakennettu kuumien lähteitten äärelle. Se oli pettymys, ei siellä ole kaupunkia eikä paikallista asutusta, vain kylpylä, joka on rakennettu Fish-joen partaalle. Maisemat ennen sinne tuloa ovat kuin muun maisemia: kiveä, kiveä, kiveä…

Ai-Aisista palatessa näimme viiden seepran lauman, joka jäi turvalliselle etäisyydelle tarkastelemaan meitä, me niitä. Springbock ja pari strutsia lodgen lähellä, siinä täällä tapaamamme eläimet.

Artikkelin kirjoittaja Maija Asunta-Johnstonin (FM) uusin kirja on Verkkorakkautta varttuneille, WSOY 2009. Aiemmat kirjat: Punainen jääkaappi, WSOY 2006; Naiset eivät syö retiisejä, WSOY 2004; Onnellisen naisen vuosi, WSOY 2002; Punapukuisen naisen talo, WSOY 2000 

Lue lisää kirjoittajasta ja hänen kirjoistaan.

Ahvenanmaan pääkaupungissa on kotoisia ravintoloita, kauniita maisemia ja hyvä tunnelma. Ja kaikki on lähellä!

Rakastuin Ahvenanmaahan laakista ja kävin siellä viime vuonna viisi kertaa. Halusin nähdä sen jokaisen vuodenajan.

Ihmiset mantereella (kuten ahvenanmaalaiset muita suomalaisia kutsuvat) eivät tiedä, kuinka viehättävä ja monipuolinen reilun 11 000 asukkaan Maarianhamina on. Se tuntuu kokoaan suuremmalta, ja pääkadulla on talvellakin arkisin mukavaa kuhinaa. Olo on vähän kuin ulkomailla olisi.

Torikadulla on kiva vaeltaa, piipahtaa puoteihin ja istahtaa kahville. Ulkomaisia turisteja on kesällä paljon. Ravintola Indigon viihtyisällä terassilla istuva Ben Falck, 25, on tullut Helsingistä Maarianhaminaan opiskelemaan hotellialaa.

– Ahvenanmaa oli minulle ennestään tuntematon, mutta nyt tykkään siitä kovasti. Meri on aina läsnä ja ulkoilumahdollisuuksia on paljon. Lilla Holmenin eli pienen saaren ranta kaupungin itäpuolella on yksi suosikkipaikoistani. Kesällä siellä käy porukkaa yöuinnilla.

Maarianhaminan kävelykadut ovat viihtyisiä.
Maarianhaminan kävelykadut ovat viihtyisiä.

Benin lempiravintolat ovat kotoisa Indigo sekä Kvarter5.

– Kvarter5:ssa ruokalistan teemat vaihtuvat kuukausittain: tapakset, äyriäiset, intialainen, streetfood. Hotelli Parkin baarissa on elävää musiikkia torstaista lauantaihin.

Ben kertoo paikallisten kutsuvan Ahvenanmaata nimellä Ön tai Holmen.

– Maarianhamina on parissa päivässä nähty. Autolla pääsee pidemmällekin. Varsinkin pohjoispuolen punaiset graniittikalliot ovat näkemisen arvoisia.

Ihania käsityökauppoja

Skarpansvägenillä on kiinnostava lankakauppa Therese Broderi o Garn. Kadulla olevia alekoreja penkova Hannele Ögård-Forsman nauraa, että se on vähän kuin luontaistuotekauppa.

– Täällä tulee niin hyvälle mielelle, että sen on pakko olla terveellistä.

Hannele paljastaa minulle muutkin mansikkapaikkansa. Emmauksessa ja Kierrätyskeskuksessa on usein hienoja raaka-aineita kierrätyskäsitöihin.

– Kesällä täällä on pihakirppiksiä ja kesätapahtumien aikaan paljon myyntikojuja. Ahvenanmaan meripäivät 19.-23.7. 2018 ja viikinkimarkkinat lähikunnassa Saltvikissa 26.-28.7.2018 tuovat tänne paljon pöhinää.

Meripäivillä riittää väkeä joka vuosi.
Meripäivillä riittää väkeä joka vuosi.

Hannelen neuvosta lähden käymään Merikorttelissa. Se on hieno paikka, kappale elävää merellistä historiaa. Ihailen kauniita venevajoja ja ranta-aittoja. Vanhojen rakennusten väliin rakennetaan uutta, mutta samoin kuin muuallakin Maarianhaminassa, uudet rakennukset ovat kauniita ja sulautuvat hienosti vanhojen joukkoon.

Vierasvenesataman 300 metrin pituinen laituri päättyy pikkuruiseen romattiseen Merenkulkukappeliin. Ei ihme, että se on suosittu vihkimispaikka.

Merikorttelissa oleva Salt-käsityöläistalo on täynnä upeita paikallisia design-käsitöitä. Myyntivuorossa oleva Ann Granlund esittelee yläkerrassa olevan työhuoneensa, jossa hän painaa kankaita. Huoneesta avautuu näköala merelle.

– Meillä on myynnissä 60 käsityöläisen töitä. Suosituimpia ovat käytännölliset tavarat, kuten leikkuulaudat, tekstiilit, keramiikka ja lasi, Ann kertoo.

Ostan miehelleni Maarianhamina-kalsarit. Se on sisäpiirivitsi, tuon näitä eri kaupungeista.

Salt-käsityöläistalon Ann Granlund työssään.
Salt-käsityöläistalon Ann Granlund työssään.

Hildan kauniit talot

Jos pitää kävelystä, Maarianhaminassa on monta mukavaa luontopolkua. Merikorttelista etelään voi kulkea rantaa pitkin Tullarns äng-puistoon. Pohjoiseen kävellessä pääsee Nabbenin venevaja-satamaan. Myös Länsirannalta laivaterminaalin luota lähtee patikkapolku, jolla on puisia siltoja ja rappusia helpottamassa liikkumista kallioisessa maastossa.

Tänään vuokraan kuitenkin pyörän ja lähden ajelemaan eteläiseen kaupunginosaan. Haluan nähdä Hilda Hongellin vuosina 1889-1912 suunnittelemia puutaloja. Niissä on kauniita puuleikkauksia ja koristeellinen sveitsiläistyyli. Taloja on säilynyt 44. Useimpia niistä voi ihailla Mariegatanin ja Södragatanin varrella.

Matkailutoimistossa työskentelevä Riitta-Lea Värelä suosittelee arkkitehtuurikierrosta ja kertoo, että Mathis Hallen -kaupan alakerrassa voi tutustua eläkeläisyhdistyksen rakentamaan kaupungin pienoismalliin.

Päätän iltani Länsisatamaan. Istahdan vuonna 1897 rakennetun paikallisen pursiseuran ÅSS Paviljongenin terassille nauttimaan ilta-auringosta, viinilasillisesta ja näkymästä nykyään museona toimivalle Pommern-purjelaivalle.

Ahvenanmaalla kannattaa hypätä pyörän selkään.
Ahvenanmaalla kannattaa hypätä pyörän selkään.

6 vinkkiä Ahvenanmaalle

1. Kävelykatu puoteineen

Pääkatu Torggatan pursuaa ihania pikkupuoteja ja kiinnostavia kahviloita. Puisia penkkejä onrunsaasti, ja niihin voi istahtaa vaikka jäätelölle ohikulkijoita katselemaan. Kesäisin voi ihailla niin viulunsoittajia kuin kullattuja eläviä patsaitakin. Maarianhaminalla on kesäisin pohjoismaiden aurinkonennätys.

  • Torggatan

2. Syö ja nauti

Pittoreskistä Bagarstuganista saa unelmaisia torttuja ja perinteistä Ahvenanmaan pannukakkua. Kahvikupit ovat suloisen erilaisia. Iwa-kahvila on ollut paikallaan 60-luvulta lähtien. Nauti herkullinen päivän kalakeitto tai maistuvia leivonnaisia.

Ahvenanmaan pannukakkua on pakko maistaa.
Ahvenanmaan pannukakkua on pakko maistaa.

3. Viktors crafts & design

Hienossa vanhassa puutalossa on ahvenanmaalaisten kädentaitajien hurmaavia töitä: uusvanhoja puulaatikoita, villasukkia, koruja ja vaatteita. Elintarvikkeitakin on myynnissä. Juo kuppi kahvia miellyttävässä ympäristössä!

  • Viktors crafts & design, Toggatan 16.

4. Piipahda museoissa

Merenkulkumuseossa saa aidon tuntuman siitä, millaisissa oloissa isoilla purjerahtialuksilla elettiin.

Ruby ja Meri -huoneessa voit liikkua merenpohjalla, jossa on haaksirikkoutunut laiva ja aarreluola. Uudistuneen taidemuseon taulut on ripustettu upeasti tiiviisiin ja erilaisia töitä sisältäviin ryhmiin.

Merenkulkumuseossa viihtyvät lapsetkin.
Merenkulkumuseossa viihtyvät lapsetkin.

5. Merikortteli

Itäsatamassa olevassa merikorttelissa voit tutustua veneenveistoon, raudantaontaan ja muihin käsityötaitoihin sekä katsella vierassatamaan ankkuroituneita perinteisiä purjealuksia ja puuveneitä. Korttelissa on lisäksi museo, kesäravintola ja käsityöläisliike Salt.

6. Pyöräile puutaloalueella

Romanttiset pitsihuvilat ovat Suomen ensimmäisen naisrakennusmestarin Hilda Hongellin suunnittelemia. Useimmat ovat Mariegatanin ja Södragatanin varrella.

Vuokraa pyörä kympillä päiväksi ja fillaroi kaupungin luonnonläheisillä pyöräteillä.

Pitsihuviloita kelpaa katsella.
Pitsihuviloita kelpaa katsella.

Lisää vinkkejä:

Polkupyörällä matkaaja liikkuu omaan tahtiin. Luonto on lähellä ja taukopaikoille on helppo pysähtyä. Leppoisa Saariston Rengastie on Suomen pyöräreiteistä tunnetuin.

Rengastie on Turun saaristossa kiertävä noin 250 kilometrin reitti ja omiaan kiireettömään pyöräilyyn. Se alkaa Turusta, ja jos lähdetään pohjoisen kautta, kuljetaan Naantalin, Iniön, Korppoon ja Paraisten kautta.

Tarjolla on myös noin sadan kilometrin Pieni Rengastie. Se oikaisee Rymättylästä Seilin saaren kautta Nauvoon. Tamperelainen Veli Karvinen, 55, aikoo tänä kesänä polkaista tielle uudestaan. Ensimmäisestä reissusta on toistakymmentä vuotta.

– Silloin oli elokuu, eikä autoja paljon näkynyt. Oli mukava polkea, Karvinen kertoo.

Karvinen on retkipyöräillyt parikymmentä vuotta. Hän kuuluu tamperelaiseen pyöräilyseuraan Kaupin Kanuunoihin.

Turun saaristoon Karvisen houkuttivat luonto ja vesielementti, jotka toivat Itä-Suomessa syntyneelle mieleen Saimaan seudut.

– Erityisen hieno elämys oli pyöräillä yöaikaan Houtskarin kirkolta Mossalaan odottamaan yhteysalusta.

Nauvon Köpmans on yksi Rengastien idyllisistä raukopaikoista.
Nauvon Köpmans on yksi Rengastien idyllisistä raukopaikoista.

Merivettä pullossa

Ensimmäisen Rengasretkensä viimeisenä päivänä Karvinen täytti vesipullon leirintäalueen vessassa ja lähti ajamaan. Juoma paljastui myöhemmin merivedeksi.

Palvelut ovat siitä parantuneet. Löytyy kauppoja ja myymälöitä sekä yöpymiseen leirintäalueita, majataloja, hotelleja ja mökkejä.

Reitin varrella on idyllisiä saaristokyliä, historiallisia nähtävyyksiä, luontopolkuja ja uimarantoja.

Ensi kesän reissulle Karvinen lähtee porukan kansa. Tarkoitus on kiertää Pieni Rengastie Naantalista lähtien pohjoisen kautta.

Reissussa ollaan kaksi täyttä ja kaksi vajaata päivää ja edetään 40–70 kilometrin etapein.

– Käymme ainakin Mannerheimin sukukartanossa Askaisissa. Toinen kiinnostava kohde on Seilin saari, jonne aikoinaan eristettiin spitaaliset ja jossa toimi mielisairaala vielä 60-luvun alussa, Karvinen kertoo.

Saariston Rengastiellä on liki 50 kilometriä vesistön ylityksiä.
Saariston Rengastiellä on liki 50 kilometriä vesistön ylityksiä.

Rymättylästä Nauvoon vievän yhteysaluksen aikataulu on tutkittu etukäteen, mutta muuten ryhmä liikkuu ex tempore -periaatteella. Mielenkiintoinen nähtävyys, ruokapaikka tai kahvitupa voi muuttaa suunnitelmia.

– Koska yövymme mökeissä, meidän ei tarvitse kuljettaa telttoja eikä makuupusseja.

Varakumi matkaan

Periaatteessa Rengastielle voi lähteä vaikka omalla työmatkapyörällään. Jos on hankkimassa uutta pyörää, Karvinen suosittelee cyclocrossia. Se muistuttaa siroa maantiekilpapyörää, mutta siinä on kiinnityspisteet välttämättömille lokasuojille ja tavaratelineille.

– Tärkeintä on sopivan kokoinen runko. Liian isolla tai pienellä pyörällä matkanteko käy rasittavaksi.

Kannattaa varmistaa myyjältä, että vanteet ovat laadukkaat, koska ne joutuvat kovalle rasitukselle. Pinnoja pitää olla riittävästi, 32-36. Valmistajat pyrkivät säästämään painoa tinkimällä pinnoista.

Paikkausvälineet ovat Karvisen mukaan paljolti historiaa. Mukaan pakataan pari varasisäkumia. Tien päällä on helpompi vaihtaa koko kumi kuin etsiä reikää.

Tienvarren viitta Iniössä kertoo etäisyyksistä, palveluista ja nähtävyyksistä.
Tienvarren viitta Iniössä kertoo etäisyyksistä, palveluista ja nähtävyyksistä.

Pumppu on tietysti välttämätön. Muut työkalut valitaan matkan pituuden mukaan.

Karvinen neuvoo tutkimaan, minkälaisia ruuveja ja pultteja pyörässä on, ja ottamaan mukaan pari kappaletta kutakin.

– Ajaessa pultit tuppaavat löystymään ja putoilemaan. On kätevää, jos on kiinnittää heti uusi tilalle. Ne eivät paljon paina.

Värikkäät vaatteet ja lippu

Karvisella on pyörässään polkimet, joihin ajokengät lukkiutuvat. Näin polkeminen tehostuu.

Ajoasuna ovat maantiepyöräilijän trikoot, joissa on irtohihat ja -lahkeet. Ne on helppo riisua, jos aurinko alkaa porottaa.

Saariston teillä on Karvisen mielestä turvallista ajaa, koska autoilijat ovat tottuneet kaksipyöräisiin. Hän ihmettelee pyöräilijöitä, jotka eivät huolehdi näkyvyydestään. Itse hän käyttää värikkäitä vaatteita ja huomioliiviä.

Iniössä on mukava pyöräillä, sillä liikennettä on vähän.
Iniössä on mukava pyöräillä, sillä liikennettä on vähän.

– Näkyvyyttä ei ole koskaan liikaa. Olen kiinnittänyt sivulaukkuun reilun kokoisen Suomen lipun. Autoilijoissa lippu herättää jonkinlaista alitajuista kunnioitusta, niin että he eivät tohdi pyyhkäistä liian läheltä.

Polkien maailmalle

Helsinkiläinen Kauko Isotalus, 65, pyöräili jo nuorena pitkin Suomea aina Lappia myöten. Vaikka vuosia tuli lisää, harrastus säilyi. Seuraavaksi retket suuntautuivat Pohjoismaihin ja Manner-Eurooppaan.

– Kolmekymppisenä tekemäni Pariisin-reissu kesti reilun kuukauden. Kilometrejä kertyi 4500.

Nyt eläkeläisenä Isotalus on alkanut kiertää kotimaata. Hän on käynyt kaikissa Suomen kunnissa. Isotalus on myös Helsingin Polkypyöräilijöiden jäsen.

Heinä tuoksuu huumaavasti pyöräilijän nenään kesäisessä saaristossa. Korppoon kirkonkylä on kuin postikortista.
Heinä tuoksuu huumaavasti pyöräilijän nenään kesäisessä saaristossa. Korppoon kirkonkylä on kuin postikortista.

Saariston Rengasreitti on tuttu. Etelä-Norjasta palatessaan hän tuli Tukholmasta laivalla Turkuun ja kävi sitten kääntymässä Houtskarissa.

– 1990-luvun alussa ajoin Korppoosta Ahvenanmaalle ja palatessa poikkesin Kustavin kautta Iniössä.

Isotalus muistaa, että siihen aikaan saaristossa oli paljon losseja ja lauttoja. Monet niistä on sittemmin korvattu sillalla, kuten Nauvon Lillandetin ja Storlandetin välisessä salmessa.

Omia reittejä

Viime vuosina Isotalus on tehnyt pyörämatkoja Helsingistä muun muassa syntymäkuntaansa Alavieskaan ja Joensuuhun, missä hänellä on sukulaisia.

– Toivottavasti kukaan ei nähnyt, että hesalainen saapuu vanhaan kotipitäjäänsä polkupyörällä, hän naurahtaa.

Hän ei suosi valmiita pyöräreittejä kuin osin, koska tykkää suunnitella omat. Hän ajelee aina yksin.

Borgbergin näköalatornilta Houtskarissa näkyy Ahvenanmaalle saakka. Lintuperspektiivistä saa hyvän kuvan saaristosta.
Borgbergin näköalatornilta Houtskarissa näkyy Ahvenanmaalle saakka. Lintuperspektiivistä saa hyvän kuvan saaristosta.

Kartat matkaan

Retkillään Isotalus yöpyy leirintäalueilla. Suojaa antavat samat teltta ja makuupussi, jotka kävivät pyörän tarakalla Pariisissa.

– Sivulaukut ovat välttämättömät pitkillä matkoilla. Niihin saa pakattua varavaatteet ja työkalut, joista sisäkumit ja ketjunkatkaisin ovat tärkeimmästä päästä.

Hän ei käytä navigaattoria, joten mukana pitää olla autoilijan tiekartta ja tarkempia kohdekarttoja.

– Yleisille uimarannoille ei tahdo olla viittoja, ja jos on, etäisyys puuttuu. Se voi olla monta kilometriä. Tienoita kannattaa tutkia netissä Maanmittauslaitoksen Karttapaikka-palvelussa ja tulostaa paperille.

Nauvosta löytyy yksi saariston parhaista uimapaikoista.
Nauvosta löytyy yksi saariston parhaista uimapaikoista.

Sopivalla vauhdilla

Pyöräilyssä Isotalusta viehättää ihmisen mittainen vauhti. Kävely on liian hidasta, autoilu liian nopeata.

– On mukavaa, kun voi säätää itselleen mallaavan tahdin ja pysähtyä tarvittaessa tien poskeen.

Isotalukselta ei riitä innostusta nykyiseen sähköpyörävillitykseen. Niiden lataus ei riitä, kun hänen tyypillinen päivämatkansa on yli sata kilometriä.

– Eikä minulle tulisi mieleenkään kuljettaa polkupyörää junassa saati lentokoneessa. Polkupyörä on pyöräilemistä varten, hän sanoo.

Polkaise myös näihin: 3 pyöräreittiä kesä-Suomessa

  1. Seututie Pietarsaaren ja Kokkolan välillä kulkee seitsemän sillan kautta kauniissa merimaisemissa. Bosundin kylästä puolimatkasta löytyy Vene-, kalastus- ja metsästysmuseo. Pietarsaari-Kokkola, 40 km.

  2. Kuninkaantietä kulkivat kruunupäät ja tsaarit saattueineen, ja historia on reitillä vahvasti läsnä. Piipahda Porvoon Taidetehtaassa ja Kotkan merikeskus Vellamossa. Helsinki-Lappeenranta, 330 km.

  3. Saimaan maisemissa riittää ihasteltavaa. Jos haluaa lyhentää reissua, oikaista voi Mikkelistä Puumalan kautta Imatralle. Kulttuurin ystävän kannattaa kuitenkin valita pitkä reitti ja olla Savonlinnassa oopperajuhlien aikaan 7.7.-4.8. Lappeenranta-Mikkeli-(Savonlinna- Punkaharju)-Ruokolahti-Imatra-Lappeenranta, 530 km.

Artikkeli on julkaistu ET Matkaopas -lehden numerossa 3/2017.

  • Saariston Rengastie koostuu yleisistä teistä sekä niihin liittyvistä yhteysalus- ja lossiyhteyksistä.
  • Rengastie on kokonaan avoinna 25.5.–26.8., jolloin m/s Antonia liikennöi Iniön ja Mossalan välillä. Muina aikoina reitin voi kulkea eteläkautta Houtskarin Mossalaan tai pohjoiskautta Iniön Daleniin asti. lautta.net
  • Pienen Rengastien liikennekausi on 18.5.–2.9., jolloin m/s Östern liikennöi Nauvon ja Rymättylän väliä. ostern.fi/aikataulu
  • Matkan suunnittelussa iso apu on vesiliikenteen aikataulupalvelu. lautta.net/rengastie
  • Karttakeskus myy Saariston Rengastien pyöräilyopasta. karttakauppa.fi
  • Paraisten matkailuneuvonnan sivuilla on karttoja ja tietoa Rengastien palveluista. Sivustolta voi myös tilata omatoimimatkailijan oppaan Rengastielle. saaristo.org
  • Tietoa pyörämatkailusta ja varusteista: pyoramatkailu.com