Huom. Uusin matkakirje on aina ylimpänä.

Artikkelin kirjoittaja Maija Asunta-Johnstonin (FM) uusin kirja on Verkkorakkautta varttuneille, WSOY 2009. Aiemmat kirjat: Punainen jääkaappi, WSOY 2006; Naiset eivät syö retiisejä, WSOY 2004; Onnellisen naisen vuosi, WSOY 2002; Punapukuisen naisen talo, WSOY 2000 

Lue lisää kirjoittajasta ja hänen kirjoistaan.

Weltevrede Guestfarm 20.3. klo 17.45

Sossusvlei on nyt nähty, ja se oli nähtävyys! Ja taas oli päivä pieni seikkailu, toivottavasti viimeinen tällä matkalla.

Nousimme ennen viittä, koska kuulimme illallisella, että alueen – se on luonnonsuojelukohde – portit avautuisivat jo kuudelta.

Pääsimme matkaan pilkkopimeässä klo 5.40 mukanamme talon valmiiksi pakattu aamiaisreppu, ja puoli seitsemältä olimme portin takana – joka oli tiukasti kiinni.

Olimme kolmas auto jonossa, peräämme ilmestyi jatkuvasti lisää kulkuneuvoja. Rauhallisesti valmistautuivat paikalliset virkailijat uuteen päivään: yksi kävi pesemässä hampaansa sisäänajokopin takana, toinen haukotteli portin takana…

Vähän seitsemän jälkeen portti avautui, ostimme läpikulkuluvan ja pääsimme 60 kilometrin asfaltoidulle tielle, joka vie Sossusvleihin. Aurinko oli juuri nousemassa takanamme, se loi teräviä varjoja dyyneihin, joita meidän oli pakko pysähdellä kuvaamassa, ne olivat yksinkertaisesti sanoinkuvaamattoman kauniita. Kaksi ilmapalloa oli jo matkalla yli dyynien, niitten korissa on helppo tarkastella ja valokuvata maisemia.

Viimeiset neljä kilometriä olivat pehmeää lentohiekkaa, ja harkitsimme juuri menoa turistibussiin, kun pari sympaattista nuorta miestä pysäytti meidät ja pyysi kyytiä – heidän autonsa oli ikivanha Mersu, ja heistä bussimaksu oli liian korkea. (Jutellessa kävi ilmi, että he olivat nuoria saksalaisia juristeja, jotka olivat erikoistumassa Kapkaupungin yliopistossa, matkabudjetti sen mukainen.)

Niinpä lähdimme matkaan autollamme – ja juutuimme ensimmäiseen hietikkoon! Työntäjiä oli omasta takaa, ja lisää tuli ohiajavasta bussista, ja matka pääsi jatkumaan.

Ajoimme letkassa bussin perässä, joka löysi parhaan väylän, ja pääsimme perille. Nuorten miesten kanssa sovimme, että he pääsisivät mukaamme takaisinkin, mikäli sattuisimme olemaan vielä parkkipaikalla, kun he olivat lähtövalmiit.

Emme lähteneet nousemaan suurelle dyynille, koska tiedämme, kuinka vaivalloista se on – kaksi askelta eteenpäin, yksi taaksepäin, paahtava aurinko pään päällä – vaan kiertelimme kuivassa joenuomassa ja tutkimme ympäristöä.

Kun palasimme auton luo, istuivat saksalaiset kaverit jo odottamassa. Päätimme jakaa aamiaisrepun sisällön kristillisesti heidän kanssaan, omia keksipakettien jämiäkin oli mukana, ja etsimme ison puun, jonka varjoon leiriydyimme.

Olimme juuri päättämässä ateriaa, kun ponteva virkailija tuli luoksemme: olimme ajaneet auton paikkaan, jossa ei ollut entisiä ajojälkiä, siitä meidän olisi pitänyt tietää, että olimme laittomasti puun alla. Pahoittelimme tyhmyyttämme ja saimme sen anteeksi, pääsimme siis sakoitta, mutta omat jälkemme meidän oli lakaistava umpeen, etteivät muut seuraisi niitä.

Neliveto päälle, matkaan. Mutta mihin suuntaan? Selkeitä viittoja ei ollut, ja kolme eri kertaa tulimme takaisin lähtöpisteeseen. Hiekkaerämaassa näyttää jokainen nyppylä samanlaiselta, puut ovat toistensa kaltaisia, eikä kukaan meistä osannut varmaan sanoa, mihin ajaa.

Absurdia: luulimme joka kerta ajavamme suoraan eteenpäin, mutta palasimmekin lähtöpisteeseen! Lopulta löysimme turistiryhmän, jonka johtaja neuvoi meille suunnan.

Sitten kenkkuili auto: kakkosvaihde ei mennyt päälle, kolmonen ei vetänyt, moottori sammui. Vaivalloista. Monta kertaa oli noustava työntämään, mikä onni, että oli nuoria työntäjiä. Neljä kilometriä voi olla pitkä matka!

Onnea matkaan, hyvästelimme pojat sen päätyttyä, ja he starttasivat viininpunaisen Mersunsa. Joimme aimo annoksen vettä ja starttasimme – vaihteet eivät pelanneet, vaihdetanko oli hervoton. Paikallisia bussikuskeja oli istumassa puun alla, matkakumppani meni neuvonpitoon heidän kanssaan, pari heistä tuli tutkimaan tilannetta.

Täkäläiset automiehet tuntuvat ymmärtävän jotakin autoista, kai siksi, että autot eivät täällä suinkaan ole viime vuoden mallia. Aikansa vaihdetankoa raplattuaan mies totesi leveästi hymyillen, että kunnossa on, ja totta tosiaan, vaihteet toimivat. Voimme vain toivoa, että toimivat huomenna!

Huvittavaa, että näimme saksalaiset nuoret miehet vielä parikin kertaa Sessriemissä, ja viimeksi he huristivat ohitsemme, kun olimme kääntymässä farmille johtavalle tielle. Pojat olivat matkalla Windhoekiin, me palaamme Swakopiin. Huomenna – jos Luoja suo – on reissumme tehty.

Weltevrede Guestfarm 19.3. klo 18.27

Tänä aamuna minulla oli tunne, kuin olisin jäänyt jyrän alle!
Yö oli levoton. Mökkimme ikkunassa ei ollut verkkoa, ikkunaa ei siis voinut pitää auki, ulkona oli hyttysiä, yökiitäjiä, kymmensenttisiä heinäsirkkoja ja muita ötököitä, jotka tekivät jo tunkeilevaa tuttavuutta kanssamme verannalla istuessamme. Huone oli pieni, siellä oli hautova ilma.

Mutta jos heitti peiton päältään, olivat hyttyset heti kimpussa, jostain ne vain pääsivät sisään. Hiestä likomärkänä havahduin monta kertaa yön aikana.

Sitä paitsi illansuussa ajoi paikalle nautalasti. Näimme lastausauton jo matkalla, siinä oli pitkä peräkärry. Elävä rahti oli ehkä matkalla teurastamoon, joka tapauksessa se yöpyi samalla leirintäpaikalla kuin me. Ja naudat mölisivät lähes koko yön, kenties ne aavistivat kohtalonsa.

Mutta matkaan oli aamulla lähdettävä. Jotain aamiaisen tapaista saimme vatsaamme, ja kahvia, jota en kahviksi olisi tuntenut, ellei olisi sanottu sen sitä olevan.

Sossusvlei on viimeinen matkakohteemme, sen tulenpunaiset dyynit ja Sesriem-kanjoni ovat Namibian kuuluisin turistinähtävyys. Sessriem on pieni rykelmä turisteille rakennettuja lodgeja dyynien kupeella, lisänä bensa-asema, ja sen mukaiset ovat hinnat. Näimme parikin pientä lentokenttää.

Sinne tulevat nekin turistit, jotka eivät halua istua vaivalloisen kauan autossa, vaan lentävät joko yksityisellä tai pienellä turbopropellikoneella ja ovat valmiit maksamaan yöstä dyyneillä – sanotaan vaikkapa 700–1000 euroa.

Me emme ole, ja sen takia meidän oli ajettava Sessriemin ohi ja etsittävä edullisempi yöpaikka. Löysimme tämän vierasfarmin, vietämme täällä matkan viimeiset kaksi yötä.

Lüderitz, Hansa Haus 18.3. klo 8.54

Uusi käänne matkassa: eilen illansuussa meidät pysäytti kadulla rastatukkainen nuori mies, jonka muistan nähneeni autokorjaamolla. Hän kertoi, että autossa on toinenkin vika, yhdellä jarrulevyistä on öljyä. On epävarmaa, milloin auto on haettavissa, varaosa piti tilata Windhoekista.

Kävelimme illalla autokorjaamolle, se oli kiinni. Tänä aamuna jo ennen aamiaista olimme taas siellä: auto oli pukeilla, näimme ongelman omin silmin, korjaamon omistaja oli aamuteellä, mekaanikot pyörivät toimettomina auton ympärillä, varaosa ei ollut tullut. Tuleeko se tänään? Kuka sen tietäisi…

Aluksi pitkitimme oloamme Lüderitzissä, koska talo on viehättävä ja edullinen. Meillä on jo pari päivää ollut hallussamme koko yläkerta, huoneet ovat korkeat ja avarat, ikkunoista näkyy meri, keittiö on kodikas, parveke aurinkoinen.

Tämä muumitalo on yksinkertaisesti paikka, jossa tekee mieli viipyä, jopa asua. Nyt oleskelu venyy auton prakaamisen takia. Lüderitzissä olemme jo nähneet kaiken nähtävän. Onneksi meillä on uusia kirjoja, päivä kuluu niitten parissa.

Aamut ovat usein pilvisiä, mutta taivas kirkastuu myöhemmin. Tänään on sumuista ja viileää, villatakki on ehdottomasti tarpeen.

Eilen kävimme syömässä ikään kuin jäähyväisillallisen ravintolassa, jota talon emäntä meille suositteli. Paikka tuntuu olevan paikallisten kohtauspaikka. Se oli luolamaisen pimeä, mutta ruoka oli hyvää.

Matkakumppani tilasi alkupaloiksi ostereita, ne maksoivat euron kappaleelta, ne on nostettu suoraan merestä Lüderitzin lahdella ja olivat takuulla tuoreita. Ne kuulemma maistuivat erinomaisilta. Osterien ystävät, Lüderitziin!

klo 19.58 Betta Camping, matkalla Sossusvleille

Taivaanrannan rusko on hiipumassa, vuorten profiili piirtyy horisontissa tummana ja terävänä. Kuun terävä sirppi on noussut taivaalle ja ensimmäiset tähdet ilmestyvät sen seuraksi. Istun ulkona ja yritän nähdä näppäimistön…

Tänään sattui ensimmäisen kerran kaikkien Namibian retkiemme (tämä on niistä neljäs) aikana, että majapaikka, jonka olimme illansuussa valinneet, olikin täynnä. Se oli farmi sopivasti matkan varrella, 12 kilometriä tieltä, näimme viitan ja päätimme mennä sinne.

Ajoimme ilta-auringon kultaamien vuorten välitse ja hopeisten niittyjen halki kapeaa hiekkatietä pihaan, ja meitä tervehti ystävällinen omistaja ja pahoitteli, että talon kaikki neljä vierashuonetta olivat täynnä. Hän neuvoi meitä ajamaan eteenpäin Bettaan, siellä olisi toinen farmi ja varmasti yöpymistilaa. Ja täällä nyt olemme.

Pääsimme lähtemään Lüderitzin majapaikasta klo 13, saimme siis auton verstaalta. Jarrulevyt oli puhdistettu ja korjattu, mutta käsijarru ei vieläkään toimi, Windhoekista lähetetty varaosa oli väärä, uutta lähetystä emme voineet jäädä odottamaan.

Otimme mukaan ison kivenmurikan siltä varalta, että joutuisimme paikoittamaan auton viettävälle tasolle. Muuten on vain katsottava, minne voi pysähtyä… Tankkaus, varatankit täyteen, vedenosto, sitten matkaan.

Ausista käännyimme pohjoiseen. Tie D707 on kaunis, se kiemurtelee vuorten välitse, ja vuorten rinteet ovat vihreät. Näillä seuduilla kasvaa kaunista ruohoa, alhaalta vihreää, tupsustaan hopeoitua. Kun tuuli käy niittyjen yli, ne ovat lumoavan kauniita, kuin hopeoituja.

Näillä seuduilla on paljon strutseja. Ne ovat tunnetusti tyhmiä lintuja, ja niinpä kerran ajaessani näin strutsin juoksevan tiellä samaan suuntaan kuin me ajoimme. Sen sijaan että olisi hypännyt tien sivuun se painoi kaasua ja juoksi kuin henkensä edestä.

Pelkäsin, että se saa sydänhalvauksen, sen vauhti oli lähes 70km/h, mittasin auton nopeusmittarista. Juoksimme pitkään rinnakkain, auto ja strutsi, ennen kuin se älysi poiketa tieltä sivuun, eläinparka.

Varjot olivat jo pitkät, kun lopulta pääsimme tänne. Yksinkertainen leirintäpaikka, jossa on kivestä rakennettuja mökkejä: huone ja kylpyhuone. Iltapalaa ei tarjottu, kaivoimme esille leipää ja olutta. Leivän päälle ei meillä ollut muuta kuin marmeladia, mutta maistui sekin. Pääasia, että löysimme yösijan!

Lüderitz, Hansa Haus 17.3. klo 17.30

Leppoisa aamu. Aamiaisen jälkeen postiin, pankkiin ja infopisteeseen, koska siellä oli hyvä valikoima Namibia-kirjallisuutta. Nippu kirjoja kainalossa palasimme majapaikkaan, matkakumppani parkkeerasi auton, kuten aina, talon jyrkästi viettävälle parkkipaikalle ja nykäisi käsijarrun päälle. Kenties liian rajusti, sillä jarruvaijeri katkesi, käsijarru oli viraton. Entä nyt? Vieras kaupunki - kotimatka pitkä!

Soitto autonvuokraajalle, joka ehdotti paluuta ilman käsijarrua, mutta sitä ei matkakumppani halua, hän on turvahakuinen mies, autossa on kaiken oltava kunnossa. Siis korjauspajalle, saamme auton huomenna, meille luvattiin.

Museo ja Goerke-Haus oli kaupungissa vielä näkemättä. Museo on pieni, sen voi tutkia tarkkaan. Kiinnostavimpia ovat vanhat valokuvat. Muuten esillepano on pölyinen ja sekava: valikoima historiallista, luonnontieteellistä ja etnistä tietoa, mineraaleja ja kiviä, kansatietoa.

Goerke-Hausin on rakennuttanut luutnantti Hans Goerke, joka palveli saksalaisissa suojajoukoissa, myöhemmin timanttiyhtiön johtajana. Se on kaunis jugend-talo ja sijaitsee yhdellä kaupungin parhaimmista tonteista. Mutta vaimo ei viihtynyt Lüderitzissä, joka oli vuonna1910 vaatimaton kyläpahanen, vaan halusi palata Saksaan, ja talo jäi vuonna 1912 tyhjäksi.

Se oli timanttiyhtiön johtajan asuintalo ja välillä se toimi maistraattina, kunnes se vuonna 1983 myytiin symbolisesta 10 randistä Namdeb timanttiyhtiölle. Kauppaehtona oli sen entisöiminen, joka on onnistunut erinomaisesti. Nykyään se on yleisölle avoin, ja vain silloin kun Lüderitzissä vierailee presidentti tai joku muu "very important person", se toimii vierastalona.

Lüderitz, Hansa Haus 16.3. klo 20.07

Mikä päivä! Teimme koko päivän kestävän retken Suurelle Kaarelle (Grosse Bogen) Namibian rannikolla Lüderitzistä etelään ja poikkesimme matkalla autioissa timanttikylissä. Elämyspäivä! Silti olen alakuloinen, ja siihen on syy.

Illansuussa palattuamme kaupunkiin poikkesimme nettikahvilassa ja kävelimme sitten läheiselle satamalaiturille. Siellä matkakumppania puhutteli afrikaansiksi nuori poika, mutta kävelimme eteenpäin, emme muka ymmärtäneet häntä. Poika oli laiha ja ojensi aran anovasti kättään meitä kohti – ele oli selkeä, hän halusi muutaman lantin, siinä kaikki.

Juuri tänään oli matkalla puhetta siitä, että Lüderitzin työttömyysprosentti on 80! (Kaupungissa on arviolta 25 000 asukasta, heistä noin 800 valkoista.) Se on armoton luku, kun ottaa huomioon, että maassa ei ole sosiaaliturvaa.

Täällä ei yksinkertaisesti ole työpaikkoja, mutta siitä huolimatta tänne muuttaa jatkuvasti uusia ihmisiä siinä toivossa, että satama ja kalastusteollisuus tarjoaisivat työtä. Ne, joilla ei ole ketään sukulaista tai tuttavaa, näkevät nälkää.

Emme voi muuttaa tilannetta, emme ruokkia kaupungin nälkäisiä, mutta olisimme voineet antaa yhdelle lapselle toivoa ja täyden vatsan edes yhtenä iltana. Sen sijaan me kävelimme ohi, ja minun on paha olla. Oma iltapalamme oli vaatimaton – teetä, leipää ja juustoa – mutta nekin palat tahtoivat tarttua kurkkuun.

Apropos nettikahvila: minun on korjattava aiempi virhetiedotukseni. Sain mailin serkuiltani, joka kertoi, että Etelä-Afrikassa on toinenkin Hanna Grobler, joka on ilmeisesti näillä leveysasteilla kuuluisampi kuin "meidän Hanna", tämä toinen Hanna on nimittäin mannekiini ja TV-julkkis.

Selviytyjät -ohjelmaan osallistunut Hanna onkin tämä mannekiini-Hanna eikä korkeushypyn Suomenmestari-Hanna. Pyydän tuhannesti anteeksi!

Tämänpäiväinen retkemme alkoi kello 9 aamulla. Matkaan lähti kaksi autoa, kuusi turistia ja kaksi opasta. Odotellessani liikkeellelähtöä tarkkailin toista retkeläisryhmää, jonka määränpää oli Walvis Bay. Sinne on noin 600 kilometriä, ja matkaan oli varattu kuusi päivää, koska sinne ei ole tietä, vaan autot ajavat saattueessa erämaan halki ja miehistö yöpyy teltoissa.

Kovin kirjavaa joukkoa, ajattelin; ainoa joukkoa yhdistävä tekijä tuntui olevan se, että kaikki puhuivat afrikaansia. Kaikilla oli yllään safarin organisoijan t-paita, muuta yhdistävää ei tuntunut olevan: eräs rouva oli pannut kaulaansa valkoiset helmet, toinen oli sievissä kaupunkisandaaleissa…

Päivän aikana saimme aimo annoksen tietoa timanttiteollisuudesta ja sen historiasta Namibiassa. Merkillistä, ettei mikään niistä perheistä, jotka alun perin rikastuivat timanttilöytöjen takia, pystynyt pitämään vaurauttaan.

August Stauch, ensimmäisen timantin löytäjän esimies, omi ajan tavan mukaan löydön itselleen; hän ymmärsi sen merkityksen ja käytti tilaisuutta hyväkseen saadakseen etulyöntiotteen alueeseen. Myöhemmin hän sijoitti omaisuutensa eri liikeyrityksiin, jotka eivät menestyneet, ja kuoli köyhänä ja yksinäisenä kotimaassaan Saksassa.

Ajoimme pölyistä hiekka- ja sepeliuomaa – sana ”tie” olisi liioittelua siitä puhuttaessa. Joissakin kohdin uralle oli kasautunut dyyni, me kiepahdimme sen yli tai kiersimme sen. Yksi dyyneistä oli korkea, ensimmäinen autoista ei heti päässyt sen laelle, vaan kääntyi alas ja otti uudestaan vauhtia ja onnistui, me pääsimme ylös ensimmäisellä yrityksellä. Ja sitten alas.

Kun näin pudotuksen, pystysuoran seinämän, kauhistuin: ei, en voi istua autossa siinä pudotuksessa, en kerta kaikkiaan voi! Matkakumppani rauhoitti ja neuvoi panemaan silmät kiinni, ja niin tein: sittenpä olisivat valmiiksi kiinni viime hetkellä, ajattelin, ja puristin silmäni niin tiukasti kiinni kuin voin.

En vieläkään ymmärrä, miten oli mahdollista, ettei auto kierinyt alas! Ehkä siksi, että pyörät painuivat syvälle hiekkaan ja valuttivat sitä mukanaan, ja se toimi jarruna. Vasta alhaalla uskalsin avata silmät ja kiittää Luojaa pelastuksesta!

Pomona on aavekaupunki, jossa on jäljellä muutamia rakennuksia ja hautausmaa. Se on aikaisemmin ollut kokonainen kylä kouluineen, sairaaloineen ja muine tarpeellisine instituutioineen, siellä on toiminut mieskuoro, sanalla sanoen siellä on eletty. Nyt sen rakennuksen hajoavat, kun hiekkatuuli tuivertaa niitten nurkissa.

Parhaiten ovat, merkillistä kyllä, säilyneet puiset rakennukset. Muuratut tai sementtiset talot hajoavat nopeasti siitä syystä, että sementtiin sekoitettiin rakennusvaiheessa merivettä. Vesi oli kallista, sitä oli säästettävä, koska jokainen tippa piti tuoda aluksi muuli- tai härkävankkureilla, myöhemmin kapeita rautatiekiskoja myöten kylään.

Pomonasta ajoimme lounaan jälkeen eteenpäin Suurelle Kaarelle, joka on vaikuttava, paljon suurempi, kuin kuvat antavat ymmärtää. Kaaren toinen pää on vedessä, ja jalan ympärillä kuohuu Atlantin valtameri kauniin sinivihreänä. Kapusimme jonkin matkaa alaspäin ja saimme kameraan kuvan, jossa poseeraamme yhdessä kaaren edustalla. Muistoja, muistoja…

Takaisin meidän ei, luojankiitos, tarvinnut palata samaa tietä, vaan ajoimme reipasta vauhtia leveää hiekkatietä. Se on virallinen tie Oranjemundiin, ja sitä käyttävät vielä toiminnassa olevan Elisabeth Bayn timanttihuuhtomon työntekijät.

Lüderitz, Hansa Haus 15.3. klo 20.15

Näyttää siltä, että viivymme Lüderitzissä suunniteltua pidemmäksi, saimme huomiseksi paikat päiväretkelle, jolle kovin toivoimme pääsevämme. Se ei ole halpa, se suuntautuu ns. Sperrgebietille eli alueelle, jonne tarvitaan erikoislupa, mutta Namibian luonnonsuojeluviranomaiset osaavat laskea: käyntilupia myönnetään, mutta niistä on maksettava sievoisesti.

Aika ei ole kulunut hukkaan täälläkään, tutustuimme aamupäivällä Keetsmanshopiin, joka on autio timanttienetsijöitten kylä. Osallistuimme opastetulle kierrolle ja kuulimme kylän historian ja saatoimme sen jälkeen itse kuljeskella alueella ja sen taloissa.

Tarina on dramaattinen. Saksalaiset rakensivat Lüderitziin radan, jota oli jatkuvasti raivattava lentohiekasta, muuten se olisi kohta hautautunut dyynien alle.

Vuoden 1908 huhtikuussa löysi musta ratakiskojen raivaaja merkillisen kiven ja vei sen ratamestarille, joka oli kiinnostunut paikallisista mineraaleista ja erikoisista kivistä. Hän raapaisi kivellä taskukellonsa lasia, joka naarmuuntui. Kivi jäi ehjäksi, se oli raakatimantti, kovin kaikista kivistä.

Pian huomattiin, että samanlaisia kiviä oli alueella vaikka kuinka, ja ratamestari August Strauch anoi itselleen alueen hallintaoikeuden. Siitä sai alkunsa timanttikuume, ja rakennustyöt Kolmanskopissa aloitettiin.

Alkuvuosina ennen maailmansotaa alueelta löydettiin yhteensä 1000 kiloa timantteja, lue tonni! Etsintämetodi oli alussa yksinkertainen: etsijät makasivat mahallaan hiekassa ja tutkivat jokaisen kiven, ja se kannatti, joka neliömetrillä niitä oli, ne piti vain poimia.

Entä ensimmäisen timantin löytäjä, tuliko hänestä rikas? Kenties, jos ajattelee asiaa suhteellisesti: hänen esimiehensä osti hänelle hevosen ja hatun. Mutta moni muu rikastui, ja alueelle syntyi kukoistava moderni kylä, jossa oli sairaala, koulu, leipomo, teurastamo, jäätelötehdas, keilarata, urheiluhalli, samppanjabaari, kirjasto…

Talojen välille rakennettiin raiteet, joita pitkin kulki pieni juna. Se kuljetti taloihin vettä ja elintarvikkeita, ja hienot naiset saivat hekin istua omiin vaunuihinsa, niin ettei heidän tarvinnut kulkea pitkissä hameissaan hiekkaa laahaten.

1956 muutti viimeinen asukas kylästä, se autioitui, koska alueen timantit olivat loppuneet. Nykyään niitä etsitään merestä, jopa 200 metrin syvyydestä. Talojen ikkunat käytettiin Lüderitzissä rakennettaviin taloihin, sieltä käytiin hakemassa huonekaluja ja kiskot revittiin rautaromuksi.

Myöhemmin yhä useammat ihmiset kävivät kummastelemassa autiota kylää, ja silloin tajuttiin sen turistiarvo. Sen ympärille rakennettiin aita, niin ettei sieltä saanut enää viedä mitään pois. Sinne perustettiin museo, ja juhlasali ja keilarata restauroitiin entiselleen. Nykyään siellä käy päivittäin bussilasteittain turisteja – yöllä autiotaloissa saattaa majailla hyeenoja.

Rakennuskompleksin keskeinen rakennus, jossa oli juhlasali ja ruokala, on entisöity, ja siinä toimii nykyään ravintola ja matkamuistoliike, joista voi ostaa timantteja.

Keilarata kuuluu rakennukseen, urheiluhallissa on jäljellä rekit ja pukit. Sen takahuoneeseen on kerätty salakuljetushistoriaa. Nerokkailla ja mitä mielikuvituksellisimmilla tavoilla yritettiin timantteja salakuljettaa, ja tietenkin siinä onnistuttiinkin.

Vain paljastuneista menetelmistä voimme lukea, muut jäävät ikuiseksi salaisuudeksi. Timantteja piilotettiin vaatteisiin ja kenkiin, samoin eri ruumiinosiin, niitä kannettiin alueelta salkun kahvassa tai kahvipurkin kaksoispohjan alla, nauhurissa tai sen nauhaan liimattuina.

Taitavat nuoltenampujat kätkivät niitä nuoliin ja ampuivat ne alueen ulkopuolelle, josta myöhemmin ne etsivät. Mielikuvitus näyttää olevan rajaton, kun on kyse rikastumismahdollisuudesta!

Lüderitz, Hansa Haus 14.3. klo 19.40

Romanttisempaa, kauniimpaa paikkaa kirjoittaa en voi kuvitella kuin tämä muumitalomme terassi. Ilta pimenee, kohta en näe näppäimiä, mutta hetken voin vielä istua täällä, edessäni kaupunki ja sen katot ja satama valoineen, erityisesti oranssein ja sinisin lampuin valaistu timanttiporauslaiva. Päivä on ollut tuulinen ja ilta on viileä, villatakki harteilla on ehdottomasti tarpeen.

Eilen illalla kuvittelin päivän ajosta väsyneenä, että viettäisimme rauhallisen sunnuntain kierrellen kaupungilla ja istuskellen terassilla. Mitä vielä! Matkakumppani oli pannut herätyskellon soimaan klo 7 ja hoputti minut ylös: matkaoppaan mukaan info-piste avattiin sunnuntaina klo 8, hän halusi olla heti sen oven takana.

Vähän kahdeksan jälkeen olimme siellä ja kuulimme, että “pingviiniristeilijä” oli lähtenyt laiturista jo klo 8, myöhemmin olisi meri liian levoton. Matka kuuluisalle Bogenfelsille olisi pitänyt tilata jo etukäteen, ja sinne voi mennä vain opastetussa ryhmässä.

Mutta jos löytyisi pari muuta lähtijää, matka saattaisi onnistua tiistaina. Sitten info-lady tarttui puhelimeen: - Oletko merellä? Täällä on kaksi turistia, jotka haluaisivat lähteä, sopiiko se vielä vai onko tuuli jo liian navakka? Se sopi.

Pikaisesti majapaikkaan hakemaan anorakit ja sitten satamaan, laiva lähtisi puoli kymmeneltä laiturista.

Mukaamme katamaran-veneeseen ilmestyi myös kaksi sveitsiläistä nuorta turistia. Veneen omistaja Heiko oli ruorissa, mukana oli hänen poikansa ja ambolainen laivapoika. Tuuli oli navakka, meri velloi vimmaisena, katamaraani nousi välillä aivan kuin mäen päälle ja liukui sitten alas notkelmaan, aina uudestaan, ylös alas.

Olisin varmaan pelännyt henkeni menetystä, ellei kapteeni olisi kertonut viettäneensä 11 vuotta merellä ja purjehtineensa maailman ympäri, nuorempi hänen lapsistaan oli syntynyt matkalla Trinidadissa.

Ajoimme majakan ohi Lüderitzin niemen kärkeen, jonka edustalla on Halifax-saari. Maihin emme voineet mennä, saari on rauhoitettu pingviineille, mutta viivyimme pitkään tyynessä lahdenpoukamassa pingviinejä tarkkaillen. Ne ovat uteliaita, ne lähestyivät venettä leveänä rintamana uiden, mutta yhtäkkiä ne pujahtivat veden alle aivan kuin merkin saaneina: ei, nyt riittää!

Kauempana seisoi pari flamingoa vikkeliä pingviinejä jaloissaan, yhteiselo näytti sujuvan. Lokkeja, komaraneja, myöhemmin nopea delfiinin selän vilahdus aalloilla – meri ja rannat ovat täynnä elämää.

Paluumatka oli rauhallisempi. Tuuli ei tosin ollut tyyntynyt, mutta luovimme rantoja noudatellen, niin että saatoimme istua katamaraanin etukannella. Silloin tällöin pärskähti vähän suolavettä veneeseen, mutta anorakki pitää vettä. Keskityin menoon enkä tullut merisairaaksi kuten pelkäsin. Laiturille päästyäni polvet olivat hervottomat. Meri on mahtava majesteetti!

Jos olin kuvitellut, että lepäisimme loppupäivän sulatellen merellistä elämystä, niin erehdyin. Heti kun olin vähän toipunut ja saanut tasapainoaistini takaisin, lähdimme autolla niihin poukamiin, joita olimme veneessä mereltä nähneet: Radford Bay, Second Lagoone, jossa kasvatetaan ostereita, Griffifh Bay, Sturmvogelbucht, jossa on vielä jäljellä norjalaisen valaanpyyntiaseman rakennus, punamullalla maalattu hirsitalo.

Jokaisella poukamalla on oma tarinansa. Radford Bay on saanut nimensä David Radfordin, rannikon ensimmäisen valkoisen siirtolaisen mukaan. Hän rakensi asumuksensa ajopuista ja kävi ohipurjehtivien laivojen miehistön kanssa vaihtokauppaa, tarjosi heille strutsinsulkia ja kuivattua kalaa ja sai juomavettä.

Koska laivat kulkivat vain kerran kuukaudessa, se ei riittänyt, mutta lähellä asuvat nama-heimon naiset toivat myös hänelle vettä strutsinmunankuorissa ja nahkapusseissa.

Griffifh oli amerikkalainen ja rantautui laivastaan Amerikan sisällissodan aikana tähän Angra Pequena poukamaan, mutta kun seuraava amerikkalaislaiva ankkuroitui poukamaan, hänet ammuttiin maanpetturina. Paikallinen asukas David Radford hautasi hänen ruumiinsa.

Diaz Pointin korkeimmalla huipulla seisoo portugalilaisen merenkävijän Bartolomeo Diazin pystyttämän ristin kopio. Se asennettiin paikoilleen 500 vuotta sen jälkeen, kun Diaz ankkuroi laivansa tähän niemeen.

Tutkijat eivät tosin ole yksimielisiä siitä, oliko kyseessä juuri tämä niemi vai jokin toinen; kenties hän ankkuroi laivansa Oranje-joen suulle. Mutta sillä ei ole merkitystä, risti seisoo tuulisen kallion huipulla, ja tuuli oli iltapäivällä niin kova, ettemme voineet nousta portaita ristin luo, se olisi heittänyt meidät mereen, jos olisimme yrittäneet.

Tyydyimme katselemaan merileijonia kallion juurella autossa istuen, ulkona seisominenkin oli vaikeaa.

Pysähtelimme monta kertaa lenkillämme, milloin flamingoja katsellen, milloin hurjia tyrskyjä ihaillen ja valokuvaten. Muuten on niemimaa karuakin karumpi, juuri mikään ei siellä luonnostaan kasva. Kuunmaisema!

Lüderitz, Hansa Haus 13.3. klo 22.05

Kuinkahan monta kertaa on matkalla jo sattunut, etten ole odottanut mitään erikoista kohteelta, joka on ollut vuorossa matkasuunnitelmissamme – ja yllättynyt sitten positiivisesta. Taas tänään se tapahtui

Lähestyimme Lüderitziä illansuussa. Olimme kuvanneet matkalla päättömästi poukkoilevia strutseja, jotka käyttivät rautatiekiskoja kulkureittinään – myöhemmin tajusin, ettei rata ollut käytössä, olimme pysähtyneet katsomaan villihevosia, joitten alkuperää yhä pohditaan, ei Afrikassa ole missään alun perin ollut villejä hevosia, seeproja kyllä.

Sitten näimme liikennemerkin, joka varoitti hyeenoista – uusi lisä varoitusmerkkien sarjaan, jossa jo oli taulut elefanteista, lapsista, oryxeista, naudoista, villisioista, strutseista ja hevosista. Hyeenoja ei näkynyt. Tuulet kinostivat hiekkaa tielle, joskus – luimme matkaoppaasta – saattaa joutua odottamaan apua aivan kuin kotona lumessa.

Lähestyimme Lüderitziä, ja maisemat kävivät ei vain karuiksi, vaan jopa kolkoiksi, luotaantyöntäviksi. Ei ihme, että paikallinen päällikkö myi vuonna 1883 Lüderitzille maata, ei näistä tienoista ole laidunmaaksi: louhikkoa, kivikkoa, välissä ravan tapaista maata, ei vihreää missään, kuunmaisemat!

Sitten alkaa tulla nenään meren tuoksu ja esille putkahtaa kaupunki, joka on merkillinen sekoitus rappeutuvaa siirtolaisarkkitehtuuria ja runollista norjalaistyyliä. Etsimme oppaan ehdottaman majapaikan, Hansa Hausin, ja tunnemme tulleemme muumitaloon.

Se on sininen, nurkat ja ikkunanpielet ovat valkoiset kuten asiaan kuuluu, ikkunoista näkyy meri ja satama. Täällä olemme päättäneet asua pari kolme yötä.

Fish River kanjoni, Canon Roadhouse, 12.3. klo 21.07

Leppeä tuulenvire, lämmin pimenevä ilta, kynttilänvalo, kaskaitten melu, hiljainen country-musiikki (Johnny Cash, arvelen, aivan kuin tietäisin jotain country-musiikista!), kaikki sopi tänä iltana tunnelmaan. Söimme ravintolan tarjoaman aterian – eilen verotimme omia eväitä, täytyy nekin saada kulumaan.

Fish River kanjoni on elämys, se on sanoinkuvaamattoman vaikuttava siitä huolimatta, että kaukana alhaalla virtaava vesi ei ole kirkasta vaan kuranruskeaa. Mittasuhteet, alueen silmänkantamaton laajuus mykistävät.

Ajoimme kolmelle eri näköalapaikalle, kävelimme jyrkänteen reunalle ja tiirailimme alas sekä kamera että kiikari apunamme. Kanjonin sisällä on monta eri tasoa, seisomme niistä ylimmällä.

Jalan ei ole lupa laskeutua alemmas, eikä alas tehnyt mieli, siellä on kuumaa kuin pätsissä – olisi hauska tietää, montako astetta! Ylhäällä oli vilpas tuuli, se teki kävelyn siedettäväksi. Näköpiirissä ei ollut yhtään eläintä, ei asutusta, ei liikettä. Vain turisteja, samaa rotua kuin me.

Iltapäivällä matkakumppani halusi lähteä 45 kilometrin erikoistaipaleelle luonnonsuojelualueen läpi Canon Lodgeen, reitti, joka vaatii nelivetoisen auton ja josta on maksettava ja jolle lähdöstä oli ilmoitettava majapaikassa. Matkan varrella ei ole mitään erityistä nähtävää, kenties muutama kauris, jos on onnea.

Miksi sellaisen matkan ajaisimme? Siksi, että olisi mielenkiintoista nähdä, miten siitä selviäisimme. Entä jos emme? Silloin lähtisi majapaikasta pelastuspartio ja hakisi meidät, me maksaisimme kulut. Ei, sellaiselle retkelle en lähde, en!

Ilonpilaaja! Ratkaisimme kiistan sillä, että ajoimme Canon Lodgeen tavallista tietä ja joimme siellä lasin quavamehua ja näimme, millainen se on. Siellä törmäsimme taas uuteen tarinaan: lodge on alun perin ollut farmi, jonka ovat perustaneet saksalaiset veljekset Alfons ja Stephan Sandler.

Heidät on ensimmäisen maailmansodan jälkeen karkotettu maasta antamatta koskaan selitystä, miksi. Ostimme pienen kirjan, joka kertoo heidän tarinansa.

Canon Lodgessa kuulimme, että jokin Oranje-joen silta on vaurioitunut tulvissa niin pahoin, että koko tie on suljettu. Juuri sitä tietä aioimme huomenna ajaa Lüderitziin! Uusi suunnitelma: menemme kaupunkiin pohjoisen kautta.

Koska emme huomenna ajakaan etelään vaan pohjoiseen, menimme tänään Ai-Aisiin, kanjonin eteläpuolella sijaitsevaan kylpylään, joka on rakennettu kuumien lähteitten äärelle. Se oli pettymys, ei siellä ole kaupunkia eikä paikallista asutusta, vain kylpylä, joka on rakennettu Fish-joen partaalle. Maisemat ennen sinne tuloa ovat kuin muun maisemia: kiveä, kiveä, kiveä…

Ai-Aisista palatessa näimme viiden seepran lauman, joka jäi turvalliselle etäisyydelle tarkastelemaan meitä, me niitä. Springbock ja pari strutsia lodgen lähellä, siinä täällä tapaamamme eläimet.

Artikkelin kirjoittaja Maija Asunta-Johnstonin (FM) uusin kirja on Verkkorakkautta varttuneille, WSOY 2009. Aiemmat kirjat: Punainen jääkaappi, WSOY 2006; Naiset eivät syö retiisejä, WSOY 2004; Onnellisen naisen vuosi, WSOY 2002; Punapukuisen naisen talo, WSOY 2000 

Lue lisää kirjoittajasta ja hänen kirjoistaan.

Sinikka Saastamoisen lapset puolisoineen ja lapsineen vuokraavat joka jouluksi mökin, johon mahtuu koko heimo.

1960-luvulla pohjoiskarjalainen Sinikka Saastamoinen jäi leskeksi neljän alle 10-vuotiaan lapsen kanssa. Lisäksi hän odotti viidettä.

– Perhe hitsautui yhteen niin tiukasti, että aikuiset lapset perheineen haluavat vieläkin viettää joulut yhdessä, kertoo Maija-Liisa Punta-Saastamoinen, Sinikan ainoan pojan Maurin vaimo.

Miniä ja vävyt ovat sopeutuneet perinteeseen.

– Aiemmin menimme kaikki – puolisot, lapset ja lastenlapset – anopin luo, mutta nyt haluamme, että hän saa helpon joulun. Kahdeksankymppisen mummon koko joulukuu ei saa mennä keittiössä.

Kuvassa vasemmalla Pirjo, etualalla Elmeri. Suvetar ja Kaisa koristelevat kuusta.
Kuvassa vasemmalla Pirjo, etualalla Elmeri. Suvetar ja Kaisa koristelevat kuusta.

Pinja koristelee kuusta.
Pinja koristelee kuusta.

Joka jouluksi suku vuokraa mökin, yleensä eri paikasta. Viime vuonna valinta oli Simpelejärvi, jonka rannalla olevaan mökkiin mahtui koko 20 hengen seurue.

Joulunviettoon tulevat Maurin ja Maija-Liisan lisäksi heidän lapsensa Jesperi, 27, ja Suvetar, 22, sekä Maurin sisarukset lapsineen. Maurin sisar Pirjo ja hänen miehensä Pentti Sahlman ajavat vuokramökille Vantaalta. Sinikan esikoistytär Eija ja hänen puolisonsa Pauli Purmonen tulevat Joensuusta, samoin tytär Tarja ja Heino Hämäläinen poikansa Severin kanssa. Tytär Heli tulee joulunviettoon Tampereelta miehensä Keijo Karjulan ja lastensa Jonnen, Pinjan ja Elmerin kanssa.

– Parasta on yhdessäolo. Tuntuu hyvältä päivittää kuulumiset ilman kiirettä. Jokainen tuo jotain jouluruokaa. Esimerkiksi Mauri tekee sinapin, minä jälkiruuan. Tarja on koristelemisen mestari, hän tuo kukat, viimeksi upeat jouluruusut, Maija-Liisa sanoo.

Pirjo ottaa rennosti.
Pirjo ottaa rennosti.

Kodassa paistetaan makkaraa.
Kodassa paistetaan makkaraa.

Näkymä Parikkalan mökin ikkunasta pysäytti.

– Istuin sohvalla ja vain katselin, järvi tuli kuin syliin. Jää oli kaunista, vaikka sen päällä oli muutama sentti vettä. Kastelimme siinä varpaat saunan jälkeen, Maija-Liisa kertoo.

Suvun ohjelmaan kuuluu jouluna herkuttelu, saunominen, ulkoilu ja Trivial Pursuit -peli. Viimeksi sitkeimmät pelasivat aamuneljään.

– Sen jälkeen nukuimme hyvin.

Sinikka viettää joulua lapsenlapsensa Kaisan kanssa.
Sinikka viettää joulua lapsenlapsensa Kaisan kanssa.

Jouluaamuna mummo heräsi keittämään puuron, ja puolen päivän jälkeen koko seurue lähti ulos.

– Oli ihana nähdä, kun mummo käveli nuorten kanssa käsikoukkua ja nautti siitä, että kaikki ovat koolla.

Huvila.net > Loikonsaari 3


Mukana joulunvietossa oli myös Uniikki-kissa. Perhe tuo vuokramökille mukanaan myös piparkakkutalon.
Mukana joulunvietossa oli myös Uniikki-kissa. Perhe tuo vuokramökille mukanaan myös piparkakkutalon.

Ruotsin Lapista ei löydä joulupukkia, mutta hurjia rinteitä senkin edestä. Keltanokka lähti testaamaan, miten pääsee alas Riksgränseniä ja Björklideniä.

Opashan on hullu!

Olen saapunut vasta tunti sitten Ruotsin Lappiin, marssinut saman tien suksivuokraamoon, ährännyt vaivalloisesti massiiviset laskettelumonot jalkaan ja kuunnellut huolestuneena miniluentoa lumivyöryn vaaroista. Ja nyt pitäisi seurata lasketteluopasta vielä kilometri ylämäkeen kohti tunturin huippua.

Olen näännyksissä, hikinorot valuvat poskilla. Ihan kuin noutajan kalsa kosketus tuntuisi olkapäillä.

Björklidenin laelta näkyy Norjaan saakka.
Björklidenin laelta näkyy Norjaan saakka.

Matkaa on tehty jo puoli tuntia, ylämäkeen luonnollisesti. Björklidenin laskettelukeskus näkyy alhaalla pienenä. Horisontissa siintävät Norjan tunturit ja jossain niiden takana Atlantti. Jalassani on karvapohjaiset sukset. Ne eivät lipsu senttiäkään. Eivätkä kyllä luistakaan. Niillä vain tampataan matkaa ylämäkeen.

– Mika, sinä pystyt tähän. Ajattele, miten hienot maisemat ylhäällä odottavat. Sitten laskettelemme pitkin neitseellisiä lumia alas laaksoon. Det är kul! tsemppaa opas Kim Bergsten.

Mihin olen joutunut?

Opas Kim Bergsten vei meidät huipulle.
Opas Kim Bergsten vei meidät huipulle.

Sisulla huipulle

Kokeilin laskettelua ensimmäisen kerran 15-vuotiaana Jyväskylän Laajavuoressa. Alku oli vauhdikas, syöksyin pipo silmillä rinteen suoraan alas. En osannut oudoilla suksilla kurvata, kun en tullut keneltäkään kysyneeksi, miten se tapahtuu. Vauhdin sain pysähtymään juuri ennen parkkipaikkaa.

Sen jälkeen eksyin mäkeen satunnaisesti, keskimäärin kerran vuosikymmenessä. Rinteessä oli joka kerta kivaa, mutta laskettelupuremaa en koskaan saanut. Ehkä Suomen rinteet olivat liian vaatimattomia tällaiselle Laajavuoren veteraanille.

Sitten ystäväni houkutteli testaamaan "vähän kovempaa kamaa", Ruotsin Lapin tuntureita. Ruotsihan on suomalaiselle kuin Amerikka. Siellä kaikki on hienompaa ja suurempaa, niin tunturitkin. Ruotsin Åre tunnetaan pikku-Alppeina, sillä sen korkein huippu Åreskutan yltää yli 1400 metriin. Rinteet ovat kilometrien pituisia. Suomen laskettelukeskuksissa moisista lukemista vain unelmoidaan.

Luonnonrinteissä lasketaan kuin pumpulissa.
Luonnonrinteissä lasketaan kuin pumpulissa.

Vierekkäin sijaitsevissa Björklidenissä ja Riksgränsenissa tunturit kohoavat reiluun kilometriin. Niiden luonnonrinteet sopivat monipuoliseen lasketteluun kuin valetut.

Bergsten on päässyt tunturin laelle ja jatkaa tsemppaamista. Ammattilaiselle kapuaminen on niin helppoa. Määränpää häämöttää, tamppaan karvapohjasuksiani rinnettä vimmaisesti ylös suomalaisella sisulla.

Det är kul! Det måste vara kul!

Lopulta pääsen perille. Viisikymppisen kunto voisi olla kovempikin, mutta olen yhä elossa.

Hiihtopummin tunnustukset

Bergsten auttaa irrottamaan karvapohjat suksista. Vedän keuhkot täyteen tunturi-ilmaa ja annan katseeni nuolla horisonttia. Olen kilometrin lähempänä taivasta kuin tunti sitten suksivuokraamossa. Olo on juhlallinen. Alan ymmärtää, miksi joskus pitää kärsiä, että voi nauttia.

Bergsten kaataa kuksaan kahvia.

– Olen ollut neljä vuotta Björklidenissä ja Riksgränsenissä lasketteluoppaana. Nuorena elin hiihtopummina Ranskan Chamonix'ssa. Siellä aloin myös vuorikiipeillä, ja se on suurin intohimoni. Laskettelu tulee kakkosena. Nytkin jatkaisin mieluiten matkaa aina vain ylöspäin, Bergsten tarinoi kahvitauollamme.

Täällä vartioin minä!
Täällä vartioin minä!

Näkemykseni vain vahvistuu: mieshän on umpihullu.

Huipulla tuulee. Kahvin lämmittävä vaikutus hupenee. On aika miettiä paluuta alas. Bergstenilla on suunnitelma. Seuraamme mestaria jyrkän rinteen reunaan. Rinne ei ole pitkä, mutta korkeusero nostaa hikikarpalot taas pintaan.

– Tässä on paljon pehmeää lunta, kuin höyhenillä laskisi. Seuraa vain minua, tee pitkiä nautinnollisia kaarroksia, nauti joka hetkestä, Bergsten sanoo ja lähtee.

Hiihtohissit lähtevät aivan Riksgränsenin keskustasta.
Hiihtohissit lähtevät aivan Riksgränsenin keskustasta.

Kuperkeikkoja pumpulissa

Bergsten pöllyttää tyylikkäästi lunta kaarrellessaan. Pian hän on rinteen alaosassa odottamassa meitä muita.

Olen ryhmämme keltanokka, muut ovat kokeneita laskettelijoita ja laskevat perässä leikitellen, kaiketi nautiskellen. Lähden liikkeelle. Luonnonrinteessä, vasta sataneessa pumpulilumessa laskeminen tuntuu erikoiselta. Lumi upottaa, vauhti kiihtyy hitaasti. Mutta se kiihtyy.

Tulee kaarroksen aika. Sukset eivät tahdo totella. Käännyn puolittain ja heitän kuperkeikan. Rämmin pystyyn. Sama toistuu seuraavassa mutkassa. Ja sitä seuraavassa.

Alas ehtineet hymyilevät hyväntahtoisesti. Onneksi rinteessä on niin paljon lunta, että kuperkeikkailu ei vammauta, mitä nyt vähän henkisesti.

– Onnittelut, Mika, selvisit. Se oli päivän haastavin osuus. Nyt pidetään hauskaa, Bergsten lupaa.

Puuterilumirinteet houkuttelevat rinnehait näyttäviin temppuihin.
Puuterilumirinteet houkuttelevat rinnehait näyttäviin temppuihin.

Rinne jatkuu loivahkona, ja löydän oman tapani kääntyä upottavassa lumessa. Tuuli suhisee korvissa, laakso lähenee ja talot muuttuvat näkökentässä isommiksi. Mäkeä riittää. Laskettelu kysyy reisilihaksia.

Pidän välillä taukoja ja ihailen arktisen luonnon kauneutta. Olen jo hyljännyt ajatuksen pysyä muiden matkassa. Hiljaa hyvä tulee, alas pääsee kaikilla nopeuksilla.

Lasken hotelli Fjälletin pihaan suksitelineen luo. Pian istun hotellin aulassa, ja takkatuli loimottaa. Kylmä huurteinen tuoksuu edessäni.

Reidet tutisevat, mutta nautin maisemasta Lapporteniin, Lapin porttiin. Näyttää kuin kuu olisi aikojen alkuhämärässä hipaissut Maata ja vienyt puolipallon muotoisen palan tuntureita mennessään.

Björklidenin Fjället tarjoaa huoneiden lisäksi mökkejä.
Björklidenin Fjället tarjoaa huoneiden lisäksi mökkejä.

Vihdoin vohvelia

Hotellin edessä odottaa hytillinen telavaunu. Se täyttyy matkustajista ja lähtee Låktatjåkkon tunturiasemalle 1228 metrin korkeuteen.

Alhaalla aurinko paistaa, mutta perillä odottaa vaakasuoraan viuhuva hyytävä tuuli ja lumimyräkkä. Lapin luonto luo Ruotsissakin outoa taikaa.

Puikahdan kohti mustaseinäistä hirsitaloa. Sisällä odottaa maailman pohjoisin vohvelikahvila. Käyn pirttipöytään, riisun toppatakkini ja tartun vohveliin.

Olen laskettelu-urani huipulla, kukkulan kuningas. Mietin jo tulevaa Åren-retkeä. Pohjoismaiden pisimmät rinteet vain naurattavat Björklidenin veteraania.

Rapea vohveli palkitsee laskettelijan.
Rapea vohveli palkitsee laskettelijan.

Låktatjåkkon vohvelikahvila on maailman korkeatasoisin sananmukaisesti.
Låktatjåkkon vohvelikahvila on maailman korkeatasoisin sananmukaisesti.

Artikkeli on julkaistu ET Matkaopas -lehden numerossa 6/2016.

Laskettelukeskukset

  • Riksgränsenin ja Björklidenin laskettelukeskukset sijaitsevat vierekkäin Kiirunasta kaakkoon lähellä Norjan rajaa, Napapiiriltä 200 kilometriä pohjoiseen. Molemmat tunnetaan hyvistä off-piste-laskuista eli vapaalaskuista rakentamattomilla luonnonlumisilla rinteillä.
  • Björklidenissä on 23 rinnettä ja viisi hissiä. Kittelsdalsin hissi vie korkeimmalle, 1100 metriin. Riksgränsenissä löytyy 15 rinnettä, 6 hissiä ja liki rajattomasti vapaalaskurinteitä. 

Näin pääset perille

  • Helsingistä Tukholman kautta lento Kiirunaan, mistä matkaa perille valtatietä E10 on noin 130 kilometriä. Lentoaika Helsinki-Kiiruna 2,5 tuntia. Kentältä on bussiyhteys laskettelukeskuksiin, 30 e/suunta. Bussi kulkee usein myös Björklidenin ja Riksgränsenin välillä.
  • Kiirettömille sopii juna Tukholmasta Riksgränseniin, matka-aika 18 tuntia.
  • Norjan Narvikin lentokentälle on Riksgränsenistä vain 40 kilometriä, mutta bussiyhteyttä kentältä Ruotsin puolelle ei ole. Ruotsin ja Norjan välinen tie on joskus lumimyrskyn takia päiviä poikki. Oulusta maantietä pitkin Riksgänseniin on 620 kilometriä.
  • Helikopterilla? Arctic Elementsin järjestämillä räätälöidyillä 1-7 päivän Heliski-retkillä kokeneet laskettelijat viedään helikopterilla laskemaan neitseellisille puuterilumille vuoristoon, kuten yli 2 000-metriselle, jyrkkärinteiselle Kebnekaiselle. 

SOS

  • Merkitsemättömillä luonnonrinteillä on lumivyöryvaara. Suksivuokraamoista saa pakollisena lisävarusteena repun, jossa on muun muassa lähetin ja lumilapio. Suksivuokraamojen henkilökunta ja laskettelunopettajat opastavat, miten toimia lumivyöryssä.
  • Laskettelussa voi loukkaantua kaatuessaan. Kannattaa varmistaa ennen matkaa, että vakuutukset ovat voimassa. Kypärä on tärkeä turvavaruste.
  • Ruotsin hätänumero on 112.

Sää

  • Talvisesonki alkaa helmikuussa, kun keli muuttuu epävarmasta aurinkoiseksi. Rinteissä riittää lunta toukokuun puoliväliin. Silloin päivälämpötilat ovat reilusti plussalla, mutta yöt edelleen kylmiä. Säätilan vaihtelut ovat tuntureilla nopeita, mikä kannattaa ottaa huomioon varustevalinnoissa.

Majoitus

  • Riksgränsenissä laskettelukeskuksen sydän on suuri Hotell Riksgränsen, jonka huonevalikoima on laaja himolaskettelijan koppero hyteistä perhesviitteihin. Perhehotelli Meteorologen Ski Lodge tarjoaa personnallista luksusmajoitusta.
  • Björklidenissa majoitustilaa tarjoaa hotelli Fjället 1-4 hengen huoneissa ja lomamökeissä. Todellista huippumajoitusta tarjoaa pieni Låktatjåkkan tunturihotelli 1228 metyrin korkeudessa.