Huom. Artikkelit käänteisessä järjestyksessä - uusin ylinnä.

Artikkelin kirjoittaja Maija Asunta-Johnstonin (FM) uusin kirja on Verkkorakkautta varttuneille, WSOY 2009. Aiemmat kirjat: Punainen jääkaappi, WSOY 2006; Naiset eivät syö retiisejä, WSOY 2004; Onnellisen naisen vuosi, WSOY 2002; Punapukuisen naisen talo, WSOY 2000 <ET kuva smallarticle /> Lue lisää kirjoittajasta ja hänen kirjoistaan.

Purros, community lodge 21.2.2010 klo 20.30

Tuoreita jälkiä, viimeöisiä, tämänpäiväisiä… Mutta missä on leijona? Risteilimme joen uomassa, ilta-aurinko valaisi maagisesti jylhät vuoret ympärillämme, jo ne yksin riittivät kamerasaaliiksi, ajattelin.

Ohitimme elefantin ruhon, ja opas selitti, että sen oli ampunut joku salametsästäjä ja saanut isot rahat sairailta rikkailta turisteilta, jotka olivat hekin ampuneet oman laukauksensa ja valokuvauttaneet sitten itsensä ruhon vieressä. Tapauksesta oli ilmoitettu ministeriöön, ja sieltä oli tullut virkamies hakemaan elefantin torahampaat, jotka ovat arvokkaat.

Aloin huolestua, pääsisimmekö takaisin ennen pimeää. Aurinko oli jo painunut horisontin taa ja punasi viimeisiä vuorenhuippuja. Silloin! Minä sen ensimmäisenä näin!

Se oli töyräällä puskassa aivan reittimme lähellä, ja minulta pääsi kiljaisu: tuolla, hei, tuolla! Leijona huomasi meidät ja jäi kuulostelemaan, se tuskin näkyi pensaan takana. Sitten se paneutui laiskasti makuulle.

Ajoimme varovasti muutaman metrin, niin että kamera sai hyvän hollin. Rauhallisesti leijona nousi seisaalleen, astui muutaman askeleen ja harkitsi, mitä tehdä. Automme toisella puolella oli pieni dik-dik, ja leijona valpastui. Kovin nälkäinen se ei ollut, koska peura ei sitä tuntunut kiinnostavan.

Liian pieni saalis? Leijona harkitsi vielä tovin ja lähti lopulta löntystelemään peuran suuntaan, aivan ohi automme nokan. Merkillisen vähän läsnäolomme sitä häiritsi, vaikka se meidät oli tietenkin huomannut.

Varttitunnin seurasimme leijonaa, joka vähin äänin häipyi puskaan. Ja sitten suorinta tietä majapaikkaan. Ilta hämärtyi, retki oli kestänyt lähes kolme tuntia, mutta me saimme leijonamme!

Huomenaamuna lähdemme kotimatkalle, ts. palaamme tukikohtaan, Swakopmundiin. Vielä yksi yö jossakin matkalla, sitten asetumme pariksi viikoksi aloillemme, sulattelemaan matkavaikutelmia.

Hyvästi elefantti ja leijona, ja se pieni vikkelä elukka (rock dassie), jonka huomasin kallion kupeella ja joka vilisti eteenpäin kuin orava. Ei tiedä, vaikka vielä tavattaisi!

Purros, community lodge 21.2.2010 klo 12.59

Nukuimme hyvin. Huoneemme on puolikas savimajaa, jossa on korkea telttamainen olkikatto. Ilmastointia ei ole, mutta ikkunoissa on verkot, niin että ne voi jättää yöksi auki.

Olemme ylätasangolla, yöt ovat päiviä viileämpiä. Yöpymishinta on täällä edullinen senkin vuoksi, ettei talo voi tarjota mitään, ei edes aamiaista.

Kuumaa vettä saamme termoskannussa, niin että voimme juoda aamukahvimme ja tehdä teetä milloin tahansa. Evästä ostimme tarpeeksi Opuvosta, koska tiesimme, ettemme pääsisi kauppoihin muutamaan päivään.

Sieltä löysin saksalaista tiiviiseen tyhjiöpakkaukseen pakattua kokojyväleipää, joka maistui taivaalliselta sinihomejuuston ja rooibos-teen kanssa. Emme olleet syöneet koko päivänä, ei ollut ihme, että ruoka illan pimetessä maittoi.

Meillä on aina autossa mukana rautaisannos, kaiken varalta: tonnikalaa, sardiineja, murukahvia, maitojauhetta, teetä, sekä kuivattuja että tuoreita hedelmiä, pähkinöitä, keksejä. Levitimme pöydälle astiapyyhkeen liinaksi ja katoimme sille herkkuaterian, ja hetki oli ruhtinaallinen.

Majat ovat uusia. Yritys, joka on kylän yhteishanke, on pyörinyt vasta vuoden verran. Jos se tuottaa voittoa, sillä hankitaan kylän himbayhteisön käyttöön sähköpumppu, ymmärsin. Toimitusjohtaja näyttää olevan matalan profiilin mies: hän tervehti meitä illalla risaisessa t-paidassa, ja sama paita hänellä oli päällään tänä aamuna.

Laskimme puhtaitten t-paitojemme lukumäärän ja päätimme, että hän saisi lähtiessä yhden matkakumppanin punaisista t-paidoista, niitä hän käyttää vain safareilla, ei koskaan kaupunkioloissa. (Myöhemmin harkitsimme vielä asiaa ja luovuimme ajatuksesta: toimituspäällikkö on aina toimituspäällikkö!)

Purroksessa on pari muutakin yöpymispaikkaa. Okahirongo Elephant Lodge on ehkä korkeatasoisempi majatalo, mutta niin ovat sen hinnatkin: yö maksaa 300 euroa hengeltä, hintaan tosin sisältyy aamiainen, kenties illallinenkin, se on täällä tavallista, koska muita ruokapaikkoja ei ole sadan kilometrin säteellä.

Kolmas lodge tarjoaa luksusteltan niille, jotka laskeutuvat omalla lentokoneella vieressä olevalle kiitoradalle eli tasaiselle pensaattomalle kentälle, eikä sillä ole oikeutta antaa yösijaa autolla kylään tuleville turisteille.

Päätimme olla täällä toisenkin yön. Olimme sopineet elefanttisafarille lähdöstä aamuseitsemältä, mukaan piti tulla opas. Mutta kun tätä ei kuulunut, paikan isäntä tarjoutui lähtemään oppaaksi. Aamun valo oli aran lempeä, kun lähdimme matkaan.

Matkakumppani antoi oppaalle auton avaimet, luojankiitos, sillä vaikka hän vasiten kävi kotona moottoriklubin nelivetokurssin, ei hän mitenkään voi väittää olevansa kokenut off-road-ajaja. Täällä taas jokainen autoa ajava mies on tottunut ajamaan puskassa.

Ja tämä mies ajoi niin hyvin, ettei minua pelottanut ollenkaan. (Yritin varovasti suositella matkakumppanille samantapaista lempeää ajotapaa, saa nähdä...) Opas tuntee tienoot kuin omat taskunsa, hän etsi leijonan ja elefanttien jälkiä, ja hän löysi niitä.

Oli juhlallinen hetki nähdä iso uroselefantti, jollei nyt aivan lähellä, niin kuvausetäisyydellä. Katselimme sitä hetken, sitten opas käänsi auton ja ajoi paikkaan, jossa olisimme valmiina odottamassa, kun se löntystelisi vuoren juurta polullaan. Ja sieltä se tuli suoraan autoa kohti, mutta pysähtyi eikä tullut aivan lähelle. Kuvia tallentui kameran sirulle!

Maisemat ovat jylhän juhlallisia. Eilen illalla olin niin huolissani siitä, ennättäisimmekö perille ennen pimeän tuloa, etten pystynyt niistä nauttimaan. Purros on jokilaaksossa, itse joki on leveä ja useimmiten kuiva.

Sen uomaa pitkin voi ajaa, mutta ei pidä uskoa, että se olisi turvallinen paikka telttailla. Opas kertoi turisteista, jotka olivat sadeaikana pystyttäneet leirinsä joenuomaan, ja yöllä oli joki yhtäkkiä alkanut virrata, ja kun täkäläiset joet saavat vettä, se on raju tapahtuma.

Vesi oli vienyt turisteilta teltat, auton, kaiken, he olivat pelastaneet nipin napin oman nahkansa. Vaivalloisesti he olivat talsineet lähimpään himbakylään, josta heidät oli ohjattu tähän lodgeen, täällä sentään puhutaan englantia, jota himbat eivät ymmärrä.

Muistan, miten viimevuotisella matkallamme yövyimme Xaragu-lodgessa telttamajassa kuivan joen törmällä. Illalla generaattorin jo sammuttua alkoi kuulua kohinaa, joka muistutti lähestyvän junan ääntä. Rataa ei ollut lähimainkaan, sen tiesin, mutta kohina voimistui aivan kuin meitä kohti olisi tullut monta junaa.

Taskulampun kanssa kömmimme ulos, mutta emme pimeässä nähneet mitään, sen sijaan haistoimme kostean mudan tuoksun. Keskustelusta ei tullut mitään, pauhu oli korviahuumaava. Mutta mistä se tuli? Lopulta lodgen isäntä tuli paikalle kirkkaan lampun kanssa ja selitti, että joki oli alkanut virrata, sen yläjuoksulta tuli vettä sellaisella voimalla, että se oli pelottavaa.

Ja tiesimmehän me sen, olimme viettäneet puolet edellistä yötä autossa vuolaasti virtaavan joen äärellä, sillä vaikka auto oli korkea ja voimakas sarafiauto, ei sekään voinut ylittää jokea, joka yhtäkkiä oli saanut vettä ja alkanut tulvia.
 
Joenuomasta nousimme kuivalle tasangolle, ja vaikka maa oli kivinen kuin sepelikenttä, ajoimme varovasti yhä ylemmäs. Lopulta kiipesimme kukkulalle, sieltä toiselle, yhä ylemmäs. Loppumatkan kävelimme.

Olimme näköalapaikalla, alhaalla oli palmulaakso, hiekkatasankoa, ja horisontissa häämötti himbakylä, kaiken ympärillä kaukana horisontissa vuoret, “nuo villit asuinsijat mörköjen”, kuten jossain muumitarinassa kerrotaan.

Jouduin myöntämään minäkin, että Purrokseen kannatti tulla, olisi kannattanut, vaikkemme olisi nähneet yhtäkään elefanttia! Maisemat ovat henkeäsalpaavat!
 
Leijonia emme nähneet, mutta illansuussa klo 17 teemme vielä pienen lenkin sinne, missä aamulla näimme niitten jälkiä. Jos meillä on onnea, saan kameraani vielä leijonankin. Ellei ole, ei sekään haittaa.

Purros, community lodge 20.2.2010 klo 21.45

Tänä iltana majapaikkaan päästyämme eivät vain polveni vapisseet, vaan koko ruumis oli hervoton kuin hyytelöannos! Takana oli matka Opuvosta Sesfonteiniin (minä ajoin) ja ilman taukoa Sesfonteinista Purrokseen, siis juuri sellainen matkapäivä, jonka ohjelma ja aikataulu on vastoin kaikkia viisaita neuvoja.

Matkakumppani oli fiksaantunut ajatukseen, että meidän olisi päästävä päivän aikana Purrokseen ja yövyttävä vasta täällä, minä olisin mieluummin luopunut koko Purroksen lenkistä, koska tiesin, että ajo (110 km) olisi hankala.

Ja se oli: joko ajoimme sepelipohjaista tietä pahimpia kivenmurikoita vältellen, tai sitten tie oli joenpohjaa ja hienoa syvää lentohiekkaa, joka toisin paikoin oli niin tiukoilla nimismiehenkiharoilla, että hampaat kalisivat suussa ajettaessa.

Purros on kuuluisa vuorielefanteistaan. Kuulimme Opuvossa, että niitä tapaisi jo tulotiellä ja saimme käyttäytymisohjeita sellaisen kohtaamisen varalle: auton moottoria ei saisi sammuttaa, elefantilla on hyvä kuuloaisti ja se huomaisi eron äänikulississa ja voisi ärsyyntyä, oli vain odotettava tyynesti sen reaktiota ja ajettava ohi, kun se kääntyisi lähtemään. Elefantteja matkakumppani halusi tulla bongaamaan, mutta matkalla emme nähneet edes niitten jätöksiä tiellä!

Olimme laskeneet pääsevämme Sesfonteiniin klo 14, mutta olimme siellä vasta klo 15.20. Alkumatkasta oli voitettava kalliosola, sen jälkeen tie oli aika hyvä, kunnes lopputaipaleella oli kaksi jyrkkää nousua ja laskua. Ja kun sanon ´jyrkkää´, tarkoitan sitä! Tie tuntui nousevan suoraan taivaaseen, ja sinne vain piti mennä!

Ensimmäisessä mäessä auton moottori sammui vaihtaessani ykköselle, siis neliveto päälle. Ongelma oli se, ettei auton käsijarru pidä. Mäkilähdössä oli varovasti nostettava jalkaa jarrupolkimelta ja painettava samalla jalalla kaasua ja irrotettava vasemmalla kädellä käsijarrua, joka jumiutui.

Lähtö oli kinkkinen, mutta onnistui. Keskellä mäkeä oli pienellä levennyksellä iso auto, ja mäessä käveli hermostuneena musta nainen. Häneltä ei mäkilähtö ollut onnistunut, auto oli joka yrityksellä liukunut taaksepäin eikä hän enää uskalla yrittää, muuten auto olisi rotkossa.

Lupasimme viedä tiedon hänen hätätilastaan kylään, hänen miehensä oli kuulemma siellä tunnettu valtion virkamies; kännykällä ei ollut kenttää. Toivon hartaasti, että naisparka on päässyt pälkähästä!

Tie toiselle "taivaskukkulalle" oli asfaltoitu, muuten ajo varmaan olisi ollut ylivoimainen mille tahansa autolle. Sen selvitin ongelmitta, vaikkakin vatsanpohjaa kurmaisi sekä ylös mennessä että alas tullessa!

Loppumatkan Sesfonteinista Purrokseen ajoi matkakumppani. En muista, montako kertaa säikähdin, että päädymme kuoppaan tai rotkoon, mutta tässäpä ollaan, ehjinä. Mutta sellainen jännittäminen vain käy voimille, olen aivan kuitti.

Opuvo, Ohakane Lodge 18.2.2010 klo 22.00

Alamme vähitellen toipua eilisten tapahtumien aiheuttamasta sokista. Matkakumppani kuorsaa jo, ja ilomielin suon hänelle sen ilon, että voi nukahtaa vääntelemättä hikisenä kyljeltä toiselle – huoneessa on ilmastointi!

Väsynyt olen minäkin, ajoin koko matkan Epupalta tänne Opuvoon. Tie on hyvässä kunnossa, mutta kapealla hiekkatiellä ajaessa on aina oltava varuillaan.

Eilinen? Olimme iltapäivällä etsimässä paikkaa, josta näkisimme Epupan putoukset ja kosket, kapusimme kivistä ja kallioista polkua edellämme nuori poika, joka ilmeisesti paloi halusta toimia oppaanamme.

Yhtäkkiä näin laakealle kivelle verenpunaisella tuoreella värillä kirjoitetun tekstin ja tuijotin sitä, näytti siltä, kuin väri olisi ollut verta. Ilmeisesti matkakumppani teki samoin eikä katsonut eteensä, seuraus oli se, että hän kaatui päistikkaa ja rojahti päin terävää kallionkulmaa!

Näin, mitä tapahtui, ja kauhistuin: matka – erityisesti hänen matkansa! – oli lopussa. Autoin hänet ylös louhikosta ja näin hänen otsassaan ruhjeen, josta alkoi tulla verta. Painoin sen päälle puhtaan nenäliinan, toisen, kolmannen.

Onneksi repussa oli ensiapupakkaus ja sidetarpeita. Huusin tapahtumaa kauempana seuranneelle pojalle, että hän juoksisi hakemaan apua. Toimin rauhallisesti, harkitusti, mutta mielessäni oli epätoivo: näinkö meidän Namibian matka ja yhteinen taipale nyt päättyy!

Paikalle ilmestyi kaksi nuorta miestä, joitten avulla saimme potilaan tien varteen. Juoksin hakemaan auton lodgen parkkipaikalta ja ajoimme lähellä olevalle klinikalle.

Juuri muuta siellä ei ollut kuin lääkäri, mutta hän toimi: hän puhdisti ja ompeli haavan ja vakuutti, ettei se suinkaan ollut kuolemaksi. Kun toimenpiteet oli suoritettu ja potilas vielä paikallispuudutuksesta turta, meillä oli aikaa jutella Namibiasta ja sen nykytilanteesta.

Aluksi puhuimme lääkärin näköaloista yhdellä maan syrjäisimmistä kolkista; aiheeseen johdatteli minut luontevasti kirjoituspöydällä lojuva puinen penis. "Opastatteko potilaita kondomien käytössä?“ kysyin ja sain myöntävän vastauksen.

Muuta en odottanutkaan maassa, jossa HIV- ja Aids-prosentti on yli 20 %. Kondomeja kuulemma on aina saatavilla, mutta ne täytyy hakea klinikalta, ei lääkäri voi niitä kylillä kulkea jakelemassa. Keskustelu laajeni politiikkaan, kuinkas muuten.

Olisin mielelläni ottanut kuvan miellyttävästä tohtorista ja potilaasta pää paketissa, mutta siihen ei ollut lupa. Lääkäri (tai kenties terveydenhoitaja?) oli virka-asussa, valkoisessa takissa, jossa oli siniset poletit, hän ei saanut poseerata kameralle. Klinikan vieressä oli poliisitelttoja, kieltoa ei kannattanut uhmata.

Yö meni hyvin, ei edes särkylääkettä tarvittu – illalla olimme molemmat lopen uupuneita päivän sokista! Aamulla uudistin siteen, pakkasimme tavarat autoon ja starttasimme kohti Opuvoa. Ajo oli kokonaan vastuullani, mutta tottapa me siitä selviäisimme.

Epupan ulkopuolella muutaman kilometrin päässä oli pienkoneitten kiitorata, huomasimme sen jo tulomatkalla. Eilen sinne oli juuri laskeutunut hyttysen kokoinen kone, lodgesta oli tultu vieraita vastaan, he olivat kiivenneet pick-upin lavalle ja auto oli juuri lähdössä. Paikalle oli kuin tyhjästä ilmestynyt pari himbatyttöä konetta tuijottamaan; sain ohi ajaessani heistä kuvan, jossa vanha perinnekulttuuri ja nykyaika ovat kirjaimellisesti rinnakkain.

Kerran pysähdyimme pienen hautausmaan luo. Himbaperinteen mukaan sellaiselle tärkeälle vainajalle kuin heimopäällikölle teurastetaan härkä jokaisena kuoleman vuosipäivänä, ja teurastetun härän sarvet tuodaan haudalle.

Hautakivet olivat eurooppalaisittain hiottuja paaseja, joihin oli kaiverrettu vainajan nimi ja syntymä- ja kuolinaika, mutta kiven takana oli korkea riuku, johon härkien sarvet oli ripustettu päällekkäin. Vertasimme niitten lukumäärää kuolinvuoteen ja totesimme, että perinnettä oli noudatettu kirjaimellisesti.

Yllätyksen koimme matkalla, kun tiellä yhtäkkiä seisoi kameli. En ollut uskoa silmiäni, pysäytin auton: kameli! Lähellä puskassa oli toinen. En tiennyt, että Afrikan mantereella on näin etelässä kameleita. Matkakumppani muisteli, että niitä tuotiin maahan hererosodan aikana, koska ne ovat sitkeämpiä juhtia kuin aasit ja selviävät kauan juomatta. Kanta on varmaan säilynyt.

Minua nauratti, kun matkakumppani juoksi kameran kanssa niitten perässä ja näin selvästi, että kamelit olivat nopeampia. Näinköhän nyt häipyvät puskaan sekä mies että joululahjakamerani? Mutta eläimet armahtivat häntä ja pysähtyivät, niin että hän sai kuvansa.

Tämän Ohakane lodgen monista lipputangoista vain yhdessä liehuu lippu: Suomen lippu! Juhlallista! Aulassa on Martti Ahtisaaren potretti, ja illalla huomasimme, että asumme – Marthi Athisari streetilla! (Huomaa kirjoitustapa, kadun nimi dokumentoitu kuvaan.)

Huoneessa vilkaisin matkakumppania tarkemmin: hups, silmä mustana! Kylässä on sairaana, siis sinne.

Sairaalan piha oli täynnä potilaita ja heidän omaisiaan, se oli riemunkirjava joukko yläosattomia punaisesta ihorasvasta kiiltäviä himbavaimoja koruissaan ja heidän ympärillään kieppuvia pikkulapsia, maahan asti ulottuvissa värikkäissä tyrnyyrihameissa ja häränsarvia muistuttavassa päähineessä ylväästi liikkuvia hereronaisia ja tiukkoihin paljettifarkkuihin pukeutuneita nuoria naisia, kenties ovamboja, ja miehiä, joko yläruumis paljaana tai t-paidassa tai pikkutakissa ja hatussa.

Kaikki odottivat vuoroaan kuten mekin. Haava sidottiin uudelleen, käsi ja käsivarsi, joita oli alkanut särkeä, kuvattiin, mutta murtumaa ei ollut, ja mukaan saimme salvaa ja hyviä neuvoja. Kiitos taas lääkäreille!

Illansuussa tapasimme paikallisen suomalaisen, meme Ulla Nenosen ja kutsuimme hänet lodgeen illalliselle. Hänen tarinansa on yksi suomalaisten lähetystyöntekijöitten tarinoista: hänen päästessään eläkkeelle oli paikallisen kirkon piispa sitä mieltä, että hän oli liian nuori viettämään eläkemuorin luppopäiviä.

Hän voisi olla avuksi Raamatun kääntämisessä dhimba-kielelle. Pohjustavaa työtä – kahden evankeliumin käännöksen – oli jo 60-luvulla tehnyt Toivo Tirronen erään paikallisen pastorin avustuksella, mutta käännöksen kieli oli vanhentunut ja sen rakenteesta kuulsi ambokielen vaikutteita. Rahaa työhön ei paikallisella kirkolla ollut eikä välineitä, lukuun ottamatta lyijykynää ja lehtiötä, mutta usko työn tarpeellisuuteen oli vankkumaton.

Entä mitä teki meme Ulla? Hän organisoi Suomessa tukijärjestön, jonka lahjoitusten turvin päästiin työn alkuun ja joka on koko ajan tukenut sitä. Kun amerikkalainen Bibelsociety kuuli hankkeesta, se otti sen sydämelleen, ja niin ovat työn tulokset – dhimbankielinen Uusi Testamentti – pian dhimbojen käsissä.

Tai ainakin niin pitäisi kaiken järjen mukaan olla, vaikka tilanne on tällä hetkellä se, että kirjat seikkailevat jossakin tuntemattomassa postitoimistossa matkallaan painopaikastaan Koreassa Namibiaan. Ovat seikkailleet jo kauan…

Muitakin kirjoja tai pikku kirjasia työryhmä on saanut aikaan, niin että dhimbankielinen kirjasto täyttää jo kokonaisen Ouma-rusks-pakkauksen.  Siinä on kirjasia aikuisille lukutaitoa opetteleville, ja siinä taidossa jo varttuneet voivat lukea vihkosta, jossa on sekä maatalouteen että terveyteen liittyvää opastusta.

On eläinsatuja, ja hauska kirjanen "Tule nauramaan kanssamme“, jossa kirjoituskurssilaiset kertovat jonkin kokemansa hauskan tapahtuman. (Erinomainen idea myös suomalaisille kirjoituskursseille!) Katekismus on tietenkin mukana ja moni muu opus.

Meme Ullan luona tapasimme pastori Tolun ja tämän pojan Elian, jonka kanssa sovimme huomisesta vierailusta sekä himba- että dhimbakylään.

Opuvo, Ohakane Lodge 18.2.2010 klo 21.50

Aikainen aamiainen, himbat odottivat! Toivottavasti eivät säikähtäisi nähdessään valkoisen miehen, jonka otsa on siteen peitossa ja oikea silmä sinisenmusta ja turvonnut, ajattelin aamulla.

Ajoimme pitkään pohjoista kohti, ja sitten yhtäkkiä käännyimme tieltä puskaan. Mitään tietä en erottanut, mutta maa on kuivaa pensassavannia, niin että suurimpia puskia vältellen pääsi eteenpäin.

Puolen kilometrin päässä tiestä oli valtava, risuaidan ympäröimä alue, jonka sisällä oli lukemattomia majoja. Portilla odotteli ryhmä iloisia lapsia, jotka ojensivat kätensä tervehdykseen moro, moro!

Kerjääviä käsiä olin tottunut näkemään, mutta nämä lapset tervehtivät. Jokaista piti kätellä, ja Elia joutui selittämään heille, mitä tatelle (matkakumppanille) oli sattunut.

Päällikkö istui huteralla jakkaralla varjossa ison puun alla ja odotti, meille oli etukäteen varattu audienssi. (Jokaisella aikuisella miehellä on täällä kännykkä, nimenomaan Nokia, ja useimmiten yhteys toimii!) Tervehdimme, Elia esittelee meidät. Seremonia kesti ja kesti.

Seuraamme liittyi pari nuorta miestä, otettiin kuvia. Kauempana seurasivat vaimot ja lapset uteliaina vieraita. Miehellä on neljä vaimoa, jokaisella oma majansa. Vaimojen lukumäärä on himbakulttuurissa varallisuuden mittari: mitä rikkaampi mies, sitä useampi vaimo.

Lopulta yksi vaimoista viittoi minut luokseen ja kysyi jotakin. Montako lasta minulla on? tulkkasi Elia. – Kaksi. – Miksi vain kaksi? Aiotko synnyttää lisää? Oletko vielä synnytysiässä? – En ole, mutta… Miten voisi tällaisen asian selittää himbanaiselle, niin että hän sen ymmärtäisi? Mahdotonta.

Sitten seurasimme päivän puuhia: pari naista heilutti rytmisesti kalebassia, jossa oli maitoa saadakseen sen rasvan erottumaan voiksi. Työ kesti tuntikausia, mutta aikahan heillä oli.

Himbat elävät naudoista, maitoa tai piimää juodaan aamuin illoin, lihaa syödään harvoin, ja maissijauhosta, jota toimme lahjaksi, tehdään puuroa, ja se on herkkua. Lisäksi meillä oli ruokaöljyä ja muutama pussikeitto, josta himbat valmistavat kastiketta puuron kanssa syötäväksi.

Naudat ja koko karja elävät samassa kraalissa ihmisten kanssa, niillä on vain oma aitauksensa. Sen takia koko kenttä majojen välillä oli täynnä lantakasoja, oli aina katsottava jalkoihinsa, ettei astuisi sellaiseen. Kuivunut lanta murenee maahan ja estää tantereen pölyämisen.

Jokaisen himban kampauksesta näkee, mikä on hänen statuksensa: tytöllä on pari paksua lettiä, jotka riippuvat hänen otsansa yli silmille, pojalla yksi letti takana. Naimisissa olevat naiset palmikoivat tukkansa taaksepäin riippuville pienille leteille, vahvistavat ne punavärisekoituksella ja koristelevat helmin, nahkasuikalein ja irtohiuksin, joita nykyään saa kaupasta.

Pään päällä heillä on nahasta valmistettu kruunumainen ruusuke. Naimisissa olevat miehet peittävät aina päänsä. Naiset rasvaavat ihonsa punavärirasvalla, se suojaa auringolta ja hoitaa ihoa. Miehetkin käyttävät ihovoidetta, mutta se ei ole yhtä punaista.

Lopuksi eteemme levitettiin helmistä ja siemenistä punottuja koruja ja puutöitä ja meidän toivottiin tietenkin ostavan niitä. Valitsin pari, paremminkin kohteliaisuudesta kuin siksi, että olisin halunnut ostaa niitä, ne eivät olleet huolellisesti tehtyjä.

Hintaneuvotteluja, maksoin, olimme valmiit lähtöön. Vasta vierailun lopuksi otettiin tuliaiset esille, ja pari nuorta miestä kantoi ne riemusaatossa portilta päällikölle. Lapset hyvästelivät taas kädestä ja jäivät vilkuttamaan autolle.

Paluumatkalla Elia avasi auton radion, josta tulvi musiikkia. – Kuulostaa Jakarandalta, hän sanoi ja kysyi, tunsimmeko Jakarandan. – Anteeksi, minkä?

Emme olleet, sorry, selvillä sen kummemmin Jakarandasta kuin muistakaan kokoonpanoista. Elia muisteli Jakarandan vierailua Namibiassa, hän oli toiminut sen oppaana pohjoisessa, ja sain sen käsityksen, että se oli ollut hauskaa aikaa.

Iltapäivällä kuulin ovelta koputuksen. Siellä oli nuori poika, joka esitteli itsensä Antonioksi, Elian kollegaksi, ja hän kertoi, että tämä on yllättäen saanut kutsun johonkin kokoukseen eikä voisi viedä meitä dhimba-kylään, kuten oli sovittu. Antonio toimisi sijaisena. Mikäpä siinä, menimme kylään Antonion kanssa.

Matkalla keskustelimme Antonio-nimestä, portugalilainen nimi. Pojan isoisä oli Angolasta, siitä nimi. Mutta Antonio-nimisiä ihmisiä oli Opuvossa paljon, hän kertoi, koska siellä oli rikas mies, jolla oli paljon vaimoja ja yli sata lasta. Sillä lailla!

Tulomme oli kylässä yllätys. Suurin osa naisia oli karjan kanssa kylän ulkopuolella, miehet olivat kotona päällikköä lukuun ottamatta, joka oli kyläilemässä naapurikylässä ja saattaisi viipyä siellä yli yön. – Vanhat miehet juovat siellä olutta ja muistelevat menneitä, sellaisia isoja tapauksia kuin käyntiä kaupungissa, selitti Antonio.

Juttelimme miesten kanssa, ja erityisesti eräs vanha mies oli hauska ja huumorintajuinen. Kun hän kuuli, että olen suomalainen mutta matkakumppani itävaltalainen, hän kysyi, miten on mahdollista, että olemme yhdessä. Toinen Suomessa, toinen Itävallassa? Sellainen mahdollisuus, että joku olisi muuttanut asumaan toiseen maahan, ei pälkähtänyt hänen päähänsä, mihinkäpä hän omasta kylästään muuttaisi.

Erään majan varjossa istui puolimakuulla nainen, joka oli sairas, kenties malariassa. Kävimme tervehtimässä häntä, ja hän kysyi, oliko meillä mukana lääkettä. Valitettavasti ei ollut, lodgessa oli kyllä malarialääkkeitä, mutta se oli liian kaukana. Lääkäriin meno tuntui hänestä ilmeisesti ylivoimaiselta, se olisi ollut kaupunkimatka, eikä sinne mennä, ellei ole aivan pakko.

Vähitellen tuli muita naisia paikalle, otimme kuvia ja lupasimme tehdä niistä paperikopioita, jotka Elia toisi joskus matkallaan kylään. Kun näytin niitä kamerasta heille, ei riemulla ollut rajoja. Vanha mies valitti olevansa kuvassa liian ruma, mutta sitten sain hänestä nauravan kuvan, johon hän oli tyytyväinen. Ja vierailun lopuksi jaettiin tuliaiset kuten aamupäivällä.

Kun jälkeenpäin muistelen näitä käyntejä himba- ja dhimba-kylissä, ne tuntuvat tarunomaisilta, uskomattomilta. Miten ihmiset voivat nykyaikana elää sellaista elämää!

Ei sen elämän laadussa varmaan ole heillä mitään valittamista, uskomatonta on se, että he pysyvät hengissä, saavat elantonsa niin karuissa olosuhteissa. Mutta siihen heillä on tukenaan vuosisatojen perinne, johon he turvaavat ja joka antaa heidän elämälleen suuntaviivat.

Epupa, Omarunga Camp, 17.2.2010 klo 14.28

Aamiaisen jälkeen olimme sopineet kävelylenkistä oppaan kanssa. En odottanut lenkiltä mitään erikoista: krokotiilejä ei korkean veden aikana näe, lintuja voisimme tarkkailla, muita eläimiä ei asutulla alueella ole. Sitäkin suurempi oli positiivinen yllätykseni: lenkki oli opettavainen ja antoisa.

Bermudasortseihin ja t-paitaan pukeutunut opas esittäytyi: Raida, ja me kerroimme nimemme: Maija ja Hans. (Kierroksen päätyttyä sain tarkennuksen: Steikon Ruider on hänen nimensä.)

Nuori mies kertoi olevansa freelancer-opas ja himba, mutta hän oli saanut mahdollisuuden käydä koulua: himbat lähettävät jonkun lapsista kouluun, tytöt saavat harvoin siihen mahdollisuuden.

Oppaamme vanhemmat eivät osaa lukea eivätkä kirjoittaa, heidän maailmassaan kaukaisin paikka on Windhoek, he uskovat lodgen kaikkien valkoisten vieraitten tulevan sieltä.

Hän on naimisissa himban kanssa, kuten perinne vaatii, ja hänellä on kahdeksanvuotias tytär; jos hän olisi aikoinaan esitellyt vanhemmille ambotytön, nämä eivät olisi siitä ilahtuneet, mutta olisivat hyväksyneet hänen valintansa, kuulimme.

Krokotiileista saimme taas varoituksia, niitä on Kunene-joessa: kolme viikkoa sitten on krokotiili napannut vedenhakijan kitaansa, mutta mies oli päässyt pyristelemään irti ja makaa nyt sairaalassa. Ne ovat salakavalia, ne hyökkäävät salamannopeasti vedestä maalle, kun vaistoavat saaliin. Uskomme!

Retken lopulla poikkeamme paikalliseen kauppaan ja ostamme kylmää juomaa. Kaupan edessä istuu vanha himbamies ja paasaa jotain paatoksellista.

Saamme tulkinnan: hallitusta mies moittii, se sijoittaa varattomia siirtolaisia pohjoiseen, ja himbojen on luovutettava näille nautoja, jotta he pääsisivät elämän alkuun. Naudat ovat himboille elintärkeitä, varallisuuden merkki, ei niistä hevin luovuta.

Epupa, Omarunga Camp, tiistaina 16.2.2010 klo 17.10

Kalliimmassa teltassa en ole koskaan asunut: tämänpäiväisen “kotimme” seinät ovat vihreää paksua telttakangasta, ikkunat kangasverkkoa, mutta ruohokatto ja kylpyhuone antavat mökille tietyn arvokkuuden leiman. (Hinta n. 90 euroa hengeltä, aamiainen ja illallinen kuuluvat hintaan.)

Maja on Kunene-joen äyräällä, ja Epupa-kosken kohina on lakkaamaton taustaääni. Idyllinen paikka, kenties vietämme täällä toisenkin yön, edullisempaa yöpymismahdollisuutta ei näillä seuduilla ole, ellei mukana ole omaa telttaa.

Olemme kirjaimellisesti maan äärissä, pohjoisessa Namibian äärilaidalla, missä rajajoki Kunene virtaa Namibian ja Angolan välillä. Asutusta täällä on harvakseltaan; toisaalta on mahdotonta sanoa, montako asumusta pensaissa on piilossa, tielle niitä ei näy.

Mutta kun automme tuulilasissa oli yhtäkkiä pieni lisko ja pysähdyimme auttamaan sitä turvallisempaan paikkaan, ilmestyi tien viereen pari himba-tyttöä, rintojen koosta päätellen murrosikäisiä. He eivät osanneet englantia, mikä on merkki siitä, että he eivät käy koulua, opetuskieli on Namibiassa englanti.

Maassa on yleinen oppivelvollisuus, mutta perintesesti elävät himbat on kuulemma käytännössä vapautettu siitä. Tytöt tulevat varovasti lähemmäs autoa, mutta eivät kerjää avoimesti, kuten ambolapset. Pyydämme lupaa saada ottaa kuvia ja annan lapsille keksipaketin. Karkkeja? Ei, keksejä.

Juttelimme aamulla lodgen respassa paikallisten lasten kerjäämisestä. Parasta on, kuulimme, ettei lapsille anneta mitään. Kyläneuvostoissa istuvat turistiyrittäjät yrittävät selittää vanhemmille ja opettajille, etteivät lapset saa kerjätä, mutta ainakaan vielä ei viesti ole mennyt perille.

Kylän Ehomba-koululla on ollut enemmän onnea kuin monella muulla Namibian kyläkoululla: Uuden Seelannin entinen opetusministeri Jenny Shipley oli 2007 vierailulla maassa ja vietti muutaman päivän Kunene River lodgessa.

Hän halusi tutustua johonkin kouluun, ja hänelle esiteltiin Ehomba-koulu, jossa ei ollut sähköä, ei opetusvälineitä, ei muuta kuin koulurakennus, siihen liittyvä asuntola sekä puolisentoistasataa lasta ja muutama opettaja.

Palattuaan kotiin tämä tarmokas nainen kertoi asiasta tuttavapiirissään ja järjesti keräyksiä palatakseen parin vuoden päästä kouluun mukanaan sekä aurinkokennoja että opetus- ja urheiluvälineitä alkaen tieto- ja monistuskoneista aina 5000 (!) lyijykynään, joihin oli painettu nimi "Ehomba School".

Oppilaitten riemulla ei ollut rajoja, ja rouva ministeri varmisti Windhoekissa opetusministeriössä, että laitteista huolehdittaisiin ja että niitä varten olisi saatavilla esimerkiksi paperia – yksinkertaisten tarpeitten puute saattaa olla täällä syrjäseutukoulujen ongelma.

Käyn joskus periaatekeskustelua matkakumppanin kanssa siitä, otetaanko mukaan liftareita vai ei. Tässä maassa ei ole organisoituja yleisiä kulkuneuvoja, selitän, niin että on tapana antaa pyytävälle kyyti; matkakumppani taas vetoaa siihen, että vakuutus ei kata vierasta henkilöä ja että onnettomuuden sattuessa hän voisi – teoreettisesti – joutua korvaamaan hoitokulut, ja kenties elättämään koko klaanin, jos sen perheenpää jää työkyvyttömäksi.

Teoriassa, painotan, teoriassa! Käytännössä on jokainen aina valmis auttamaan meitä, jos juutumme liejuun tai hiekkaan, entä miten me palautamme tämän avun? kysyn.

Tänään seisoi tiellä himbamies, joka viittoili villisti nähdessään automme lähestyvän. Otammeko kyytiin? kysyi matkakumppani. Sinä päätät, vastasin, ja ihme ja kumma: hän pysähtyi. Himbamiehellä oli perinteinen lannevaate, mutta se oli upouusi, puhdas. Opuvoon? hän tiedusteli.

Ei, Epupalle, mutta vähän matkaa hän voisi istua autossa, risteyksessä tiemme eroaisivat. Mies kampeutui pienen reppunsa ja kävelykeppinsä kanssa auton takapenkille.

Auton täytti pistävä haju: se ei ollut hien eikä lian haju, se oli miehen ihovoiteen tuoksu, hän oli hoidetun näköinen, ja himbat voitelevat ihonsa tietyillä rasvoilla. Yritin keskustella miehen kanssa: Miksi hän oli menossa kaupunkiin? Mitä hän tekisi siellä? Yritykset kilpistyivät nauruun: mies ei ymmärtänyt englantia.

Kun mies nousi autosta, tilalle oli heti tulossa toinen mies, joka halusi Epupalle, mutta häntä emme ottaneet mukaan, yhteinen matka olisi kestänyt liian kauan. Me pysähtelemme, otamme kuvia, juomme vettä ja massutamme keksejä… Vieras mies koko ajan takapenkillä mukana? Mieluummin ei.

Yhtäkkiä nousee myrsky. Istumme mökkimme edessä telttatuoleilla, mutta ensimmäiset suuret sadepisarat ajavat meidät sisälle. Ukkonen jyrisee jylhästi, joen pauhu tuntuu olevan äänekkäämpää kuin aikaisemmin.

Olemme lähellä vedenrajaa, etsin itselleni merkin, josta tiedän, nouseeko vesi vai ei. Jo matkalla seurasimme ukkosrintamaa ja näimme suoraan edessä taivaan halkovia salamoita, mutta sadealue jäi vasemmalle puolellemme emmekä joutuneet pitämään myrskytaukoa. Onnea taas kerran!

Kunene River Lodge 15.2.2010 klo 21.30

Mikä matka! Tai ei matka kokonaisuudessaan, vaan sen viimeiset 46 kilometriä, ne eivät tuntuneet loppuvan koskaan!

Oniipan vierastalon pihaan ilmestyi aamulla vanha ambomies kauniitten punoskorien kanssa, juuri kun matkakumppani pakkasi laukkuja autoon. Hän huuteli minua ulos – matkamuistojen ja tuliaisten hankkiminen on minun vastuullani.

Olin juuri järjestämässä eväskoria enkä heti paikalla voinut ilmestyä pihalle, ja matkakumppani moitti minua siitä: “Annat vanhan miehen odottaa!” Minua huvitti: hän ei ole vielä sisäistänyt afrikkalaista kulttuuria, hänen kellonsa käy Euroopan aikaa.

Ostin korin ja jäin hetkeksi juttelemaan miehen kanssa: kerroin, että ostin samanlaisen korin nelisenkymmentä vuotta sitten ja se on kestänyt näihin päiviin asti, toivon siis tämän uuden kestävän yhtä kauan. (En sanonut, etten silloin enää ole näkemässä, kestikö kori vai ei.)

Kuulin auton jo starttaavan, matkakumppani odotti kärsimättömänä ja hoputti minua lähtöön. Eurooppalaisilla on kellot, afrikkalaisilla aikaa, niin se on.

Tämänpäiväinen kohteemme oli Ruacanan putoukset Kunene-joessa Angolan rajalla maan pohjoisosassa. Matka ei ollut pitkä, ennätimme poiketa matkan varrella Uutapin kylässä ja sen torilla – ostin muutaman quavan ja kolme pientä mangoa – ja ennen kaikkea tutustua kylän nähtävyyteen, valtavaan baobab-puuhun.

Se on noin 800 vuotta vanha, 27 metrin korkuinen, ja tarvitaan 25 miestä syleilemään sitä. Puun sisällä on pieni kappeli, aiemmin se on ollut postitoimisto ja paikallisen väestön piilopaikka sekä tähystys- ja ampumatorni vihollisen uhatessa.

Ennen joutui kiipeämään puuhun ja laskeutumaan ylhäältä sen sisään, nykyään siihen voi mennä kapuamalla vankan juurakon yli, puuhun on avattu “ovi”, ja sisällä on muutama penkki. Puu elää ja kasvaa, onkalo kuroutuu yhä pienemmäksi.

Vapaustaistelun aikana Etelä-Afrikan joukot omivat puun, ja sen ympärille rakennettiin sotilastukikohta, jonka rauniot pilaavat pahoin ympäristön. Ehkä ne saadaan joskus raivatuksi pois.

Ennen putouksille ajoa oli auto tankattava ja täytettävä varakanisterit, pohjoisessa ei enää olisi bensa-asemaa. Ostimme Ruacanan kylästä vettäkin varastoon, sitä on juotava paljon. Näköalapaikkaa oli vaikea löytää, osuimme ensin voimalaitoksen pihaan, ja sieltä tuli ystävällinen insinööri näyttämään meille paikan, josta putous näkyi.

Sitten ajoimme pienelle raja-asemalle – pato, patoallas ja itse putoukset ovat Angolan puolella, mutta niitä voi yhtä hyvin tarkastella Namibiasta, ja Nampower, namibialainen voimala muuntaa vesivoiman sähköenergiaksi. Saimme luvan ajaa Angolan puolelle nähdäksemme vesimassat lähempää.

Suuria muodollisuuksia ei rajanylitykseen tarvittu, mutta meitä varoiteltiin krokotiileista, jotka väijyisivät putouksen rantamilla. Vähän varovasti kävelin maastossa, mutta taisi puhe olla pelkkää huulenheittoa! Itse putoukset olivat läheltä vaikuttava näky. Toisinaan avataan kaikki portit veden tulla, ja silloin voi Ruacanaa hyvällä syyllä verrata Viktorian putouksiin.

Kuulimme Oniipassa, ettei Ruacanassa ole yöpymispaikkaa, lähin lodge on 45 kilometrin päässä. Se ei ole matka eikä mikään, lähdimme putouksilta klo 16.30 ja laskimme olevamme majapaikassa hyvinkin tunnin päästä. Hiekkatie oli kapea mutta kelvollinen, aluksi.

Pian se muuttui varsinaiseksi rallitaipaleeksi. Näki, että sen läpi oli hiljattain ajanut raskas tiekone, joka oli avannut maastoon auton mentävän uran, leveämmänkin, mutta kun maaperä on kivistä ja kallioista ja kun Kunene-joki on tulvinut ja sateet olleet rajuja, ylimääräinen maa on huuhtoutunut pois, toisin paikoin taas on liejua kasautunut tien notkopaikkoihin.

Ei hätää, neliveto päälle, sanoi matkakumppani ja nousi kääntämään renkaitten pultit oikeaan asentoon – automme ei ole uusinta mallia. Siinä vaiheessa hänet piiritti muutama lapsi käsi ojossa: karkkia! Sitä emme jakele, mutta kyniä meni matkan aikana muutama. Pari tyttöä kyseli kirjoja, mutta ei minulla ole mukana mitään sellaista kirjaa, joka häntä kiinnostaisi.

Tuskin on alle 50 kilometrin matka koskaan tuntunut minusta pitemmältä! Välillä luulimme eksyneemme, tietä ei juuri erota kuivuneesta joenuomasta, ja kallion yli kiivetessä ei jää jälkiä. Helpotus oli suuri, kun tienposkessa oli viitta: Kunene River Lodge 20km. Olemme ainakin oikealla tiellä!

Maisemat olivat kieltämättä kauniita ajaessamme mäenrinteen reunaa Kunene-joki toisella puolellamme, mutta virheliikkeisiin ohjauksessa ei ollut varaa.

Vapisevin polvin astuin lopulta autosta lodgen edessä, mutta illallinen joen partaalla – olemme eläneet kuivilla kekseillä ja spagetilla muutaman päivän –, auringonlasku ja yön eksoottiset äänet korvaavat kaiken.

Huoneessa on ilmastointi, ainakin niin kauan kuin generaattori on käynnissä, ja tässä lodgessa on ymmärretty luopua höyhentäkeistä! Merkillistä nimittäin on, että useimmissa yöpymispaikoissa on paksut peitteet, aivan kuin olisimme Lapissa emmekä Afrikassa.

Artikkelin kirjoittaja Maija Asunta-Johnstonin (FM) uusin kirja on Verkkorakkautta varttuneille, WSOY 2009. Aiemmat kirjat: Punainen jääkaappi, WSOY 2006; Naiset eivät syö retiisejä, WSOY 2004; Onnellisen naisen vuosi, WSOY 2002; Punapukuisen naisen talo, WSOY 2000 <ET kuva smallarticle /> Lue lisää kirjoittajasta ja hänen kirjoistaan.

Ruotsin Lapista ei löydä joulupukkia, mutta hurjia rinteitä senkin edestä. Keltanokka lähti testaamaan, miten pääsee alas Riksgränseniä ja Björklideniä.

Opashan on hullu!

Olen saapunut vasta tunti sitten Ruotsin Lappiin, marssinut saman tien suksivuokraamoon, ährännyt vaivalloisesti massiiviset laskettelumonot jalkaan ja kuunnellut huolestuneena miniluentoa lumivyöryn vaaroista. Ja nyt pitäisi seurata lasketteluopasta vielä kilometri ylämäkeen kohti tunturin huippua.

Olen näännyksissä, hikinorot valuvat poskilla. Ihan kuin noutajan kalsa kosketus tuntuisi olkapäillä.

Björklidenin laelta näkyy Norjaan saakka.
Björklidenin laelta näkyy Norjaan saakka.

Matkaa on tehty jo puoli tuntia, ylämäkeen luonnollisesti. Björklidenin laskettelukeskus näkyy alhaalla pienenä. Horisontissa siintävät Norjan tunturit ja jossain niiden takana Atlantti. Jalassani on karvapohjaiset sukset. Ne eivät lipsu senttiäkään. Eivätkä kyllä luistakaan. Niillä vain tampataan matkaa ylämäkeen.

– Mika, sinä pystyt tähän. Ajattele, miten hienot maisemat ylhäällä odottavat. Sitten laskettelemme pitkin neitseellisiä lumia alas laaksoon. Det är kul! tsemppaa opas Kim Bergsten.

Mihin olen joutunut?

Opas Kim Bergsten vei meidät huipulle.
Opas Kim Bergsten vei meidät huipulle.

Sisulla huipulle

Kokeilin laskettelua ensimmäisen kerran 15-vuotiaana Jyväskylän Laajavuoressa. Alku oli vauhdikas, syöksyin pipo silmillä rinteen suoraan alas. En osannut oudoilla suksilla kurvata, kun en tullut keneltäkään kysyneeksi, miten se tapahtuu. Vauhdin sain pysähtymään juuri ennen parkkipaikkaa.

Sen jälkeen eksyin mäkeen satunnaisesti, keskimäärin kerran vuosikymmenessä. Rinteessä oli joka kerta kivaa, mutta laskettelupuremaa en koskaan saanut. Ehkä Suomen rinteet olivat liian vaatimattomia tällaiselle Laajavuoren veteraanille.

Sitten ystäväni houkutteli testaamaan "vähän kovempaa kamaa", Ruotsin Lapin tuntureita. Ruotsihan on suomalaiselle kuin Amerikka. Siellä kaikki on hienompaa ja suurempaa, niin tunturitkin. Ruotsin Åre tunnetaan pikku-Alppeina, sillä sen korkein huippu Åreskutan yltää yli 1400 metriin. Rinteet ovat kilometrien pituisia. Suomen laskettelukeskuksissa moisista lukemista vain unelmoidaan.

Luonnonrinteissä lasketaan kuin pumpulissa.
Luonnonrinteissä lasketaan kuin pumpulissa.

Vierekkäin sijaitsevissa Björklidenissä ja Riksgränsenissa tunturit kohoavat reiluun kilometriin. Niiden luonnonrinteet sopivat monipuoliseen lasketteluun kuin valetut.

Bergsten on päässyt tunturin laelle ja jatkaa tsemppaamista. Ammattilaiselle kapuaminen on niin helppoa. Määränpää häämöttää, tamppaan karvapohjasuksiani rinnettä vimmaisesti ylös suomalaisella sisulla.

Det är kul! Det måste vara kul!

Lopulta pääsen perille. Viisikymppisen kunto voisi olla kovempikin, mutta olen yhä elossa.

Hiihtopummin tunnustukset

Bergsten auttaa irrottamaan karvapohjat suksista. Vedän keuhkot täyteen tunturi-ilmaa ja annan katseeni nuolla horisonttia. Olen kilometrin lähempänä taivasta kuin tunti sitten suksivuokraamossa. Olo on juhlallinen. Alan ymmärtää, miksi joskus pitää kärsiä, että voi nauttia.

Bergsten kaataa kuksaan kahvia.

– Olen ollut neljä vuotta Björklidenissä ja Riksgränsenissä lasketteluoppaana. Nuorena elin hiihtopummina Ranskan Chamonix'ssa. Siellä aloin myös vuorikiipeillä, ja se on suurin intohimoni. Laskettelu tulee kakkosena. Nytkin jatkaisin mieluiten matkaa aina vain ylöspäin, Bergsten tarinoi kahvitauollamme.

Täällä vartioin minä!
Täällä vartioin minä!

Näkemykseni vain vahvistuu: mieshän on umpihullu.

Huipulla tuulee. Kahvin lämmittävä vaikutus hupenee. On aika miettiä paluuta alas. Bergstenilla on suunnitelma. Seuraamme mestaria jyrkän rinteen reunaan. Rinne ei ole pitkä, mutta korkeusero nostaa hikikarpalot taas pintaan.

– Tässä on paljon pehmeää lunta, kuin höyhenillä laskisi. Seuraa vain minua, tee pitkiä nautinnollisia kaarroksia, nauti joka hetkestä, Bergsten sanoo ja lähtee.

Hiihtohissit lähtevät aivan Riksgränsenin keskustasta.
Hiihtohissit lähtevät aivan Riksgränsenin keskustasta.

Kuperkeikkoja pumpulissa

Bergsten pöllyttää tyylikkäästi lunta kaarrellessaan. Pian hän on rinteen alaosassa odottamassa meitä muita.

Olen ryhmämme keltanokka, muut ovat kokeneita laskettelijoita ja laskevat perässä leikitellen, kaiketi nautiskellen. Lähden liikkeelle. Luonnonrinteessä, vasta sataneessa pumpulilumessa laskeminen tuntuu erikoiselta. Lumi upottaa, vauhti kiihtyy hitaasti. Mutta se kiihtyy.

Tulee kaarroksen aika. Sukset eivät tahdo totella. Käännyn puolittain ja heitän kuperkeikan. Rämmin pystyyn. Sama toistuu seuraavassa mutkassa. Ja sitä seuraavassa.

Alas ehtineet hymyilevät hyväntahtoisesti. Onneksi rinteessä on niin paljon lunta, että kuperkeikkailu ei vammauta, mitä nyt vähän henkisesti.

– Onnittelut, Mika, selvisit. Se oli päivän haastavin osuus. Nyt pidetään hauskaa, Bergsten lupaa.

Puuterilumirinteet houkuttelevat rinnehait näyttäviin temppuihin.
Puuterilumirinteet houkuttelevat rinnehait näyttäviin temppuihin.

Rinne jatkuu loivahkona, ja löydän oman tapani kääntyä upottavassa lumessa. Tuuli suhisee korvissa, laakso lähenee ja talot muuttuvat näkökentässä isommiksi. Mäkeä riittää. Laskettelu kysyy reisilihaksia.

Pidän välillä taukoja ja ihailen arktisen luonnon kauneutta. Olen jo hyljännyt ajatuksen pysyä muiden matkassa. Hiljaa hyvä tulee, alas pääsee kaikilla nopeuksilla.

Lasken hotelli Fjälletin pihaan suksitelineen luo. Pian istun hotellin aulassa, ja takkatuli loimottaa. Kylmä huurteinen tuoksuu edessäni.

Reidet tutisevat, mutta nautin maisemasta Lapporteniin, Lapin porttiin. Näyttää kuin kuu olisi aikojen alkuhämärässä hipaissut Maata ja vienyt puolipallon muotoisen palan tuntureita mennessään.

Björklidenin Fjället tarjoaa huoneiden lisäksi mökkejä.
Björklidenin Fjället tarjoaa huoneiden lisäksi mökkejä.

Vihdoin vohvelia

Hotellin edessä odottaa hytillinen telavaunu. Se täyttyy matkustajista ja lähtee Låktatjåkkon tunturiasemalle 1228 metrin korkeuteen.

Alhaalla aurinko paistaa, mutta perillä odottaa vaakasuoraan viuhuva hyytävä tuuli ja lumimyräkkä. Lapin luonto luo Ruotsissakin outoa taikaa.

Puikahdan kohti mustaseinäistä hirsitaloa. Sisällä odottaa maailman pohjoisin vohvelikahvila. Käyn pirttipöytään, riisun toppatakkini ja tartun vohveliin.

Olen laskettelu-urani huipulla, kukkulan kuningas. Mietin jo tulevaa Åren-retkeä. Pohjoismaiden pisimmät rinteet vain naurattavat Björklidenin veteraania.

Rapea vohveli palkitsee laskettelijan.
Rapea vohveli palkitsee laskettelijan.

Låktatjåkkon vohvelikahvila on maailman korkeatasoisin sananmukaisesti.
Låktatjåkkon vohvelikahvila on maailman korkeatasoisin sananmukaisesti.

Artikkeli on julkaistu ET Matkaopas -lehden numerossa 6/2016.

Riksgränsen &amp; Björkliden

Laskettelukeskukset

  • Riksgränsenin ja Björklidenin laskettelukeskukset sijaitsevat vierekkäin Kiirunasta kaakkoon lähellä Norjan rajaa, Napapiiriltä 200 kilometriä pohjoiseen. Molemmat tunnetaan hyvistä off-piste-laskuista eli vapaalaskuista rakentamattomilla luonnonlumisilla rinteillä.
  • Björklidenissä on 23 rinnettä ja viisi hissiä. Kittelsdalsin hissi vie korkeimmalle, 1100 metriin. Riksgränsenissä löytyy 15 rinnettä, 6 hissiä ja liki rajattomasti vapaalaskurinteitä. 

Näin pääset perille

  • Helsingistä Tukholman kautta lento Kiirunaan, mistä matkaa perille valtatietä E10 on noin 130 kilometriä. Lentoaika Helsinki-Kiiruna 2,5 tuntia. Kentältä on bussiyhteys laskettelukeskuksiin, 30 e/suunta. Bussi kulkee usein myös Björklidenin ja Riksgränsenin välillä.
  • Kiirettömille sopii juna Tukholmasta Riksgränseniin, matka-aika 18 tuntia.
  • Norjan Narvikin lentokentälle on Riksgränsenistä vain 40 kilometriä, mutta bussiyhteyttä kentältä Ruotsin puolelle ei ole. Ruotsin ja Norjan välinen tie on joskus lumimyrskyn takia päiviä poikki. Oulusta maantietä pitkin Riksgänseniin on 620 kilometriä.
  • Helikopterilla? Arctic Elementsin järjestämillä räätälöidyillä 1-7 päivän Heliski-retkillä kokeneet laskettelijat viedään helikopterilla laskemaan neitseellisille puuterilumille vuoristoon, kuten yli 2 000-metriselle, jyrkkärinteiselle Kebnekaiselle. 

SOS

  • Merkitsemättömillä luonnonrinteillä on lumivyöryvaara. Suksivuokraamoista saa pakollisena lisävarusteena repun, jossa on muun muassa lähetin ja lumilapio. Suksivuokraamojen henkilökunta ja laskettelunopettajat opastavat, miten toimia lumivyöryssä.
  • Laskettelussa voi loukkaantua kaatuessaan. Kannattaa varmistaa ennen matkaa, että vakuutukset ovat voimassa. Kypärä on tärkeä turvavaruste.
  • Ruotsin hätänumero on 112.

Sää

  • Talvisesonki alkaa helmikuussa, kun keli muuttuu epävarmasta aurinkoiseksi. Rinteissä riittää lunta toukokuun puoliväliin. Silloin päivälämpötilat ovat reilusti plussalla, mutta yöt edelleen kylmiä. Säätilan vaihtelut ovat tuntureilla nopeita, mikä kannattaa ottaa huomioon varustevalinnoissa.

Majoitus

  • Riksgränsenissä laskettelukeskuksen sydän on suuri Hotell Riksgränsen, jonka huonevalikoima on laaja himolaskettelijan koppero hyteistä perhesviitteihin. Perhehotelli Meteorologen Ski Lodge tarjoaa personnallista luksusmajoitusta.
  • Björklidenissa majoitustilaa tarjoaa hotelli Fjället 1-4 hengen huoneissa ja lomamökeissä. Todellista huippumajoitusta tarjoaa pieni Låktatjåkkan tunturihotelli 1228 metyrin korkeudessa. 

Bussimatka Itä-Karjalaan vie Väinö Linnan romaanin ja viime sotien tantereille. Historia muuttuu eläväksi aidoilla tapahtumapaikoilla.

Seisomme Jänisjoen törmällä Läskelän kylässä Venäjän Karjalassa.

Varkautelainen yrittäjä Timo Männikkö alkaa kertoa isänsä Onnin sotatarinaa.

– Kerran hän ajoi venäläisen pikakiväärin väijytykseen. Takarengas räjähti, ja isä kellisti pyöränsä ojaan.

Vihollinen luuli miehen kuolleen, mutta tämä yllätti ampujat takaapäin.

– Isältä pääsi itku, kun hän löysi yhden surmaamansa miehen lompakosta kahden pikkulapsen valokuvat.

Onni Männikkö oli moottoripyörälähetti Ruben Laguksen panssaridivisioonassa. Se kulki rinnan kirjailija Väinö Linnan rykmentin kanssa.

Norjasta saapunut Helena Harle Mehus näyttää käsin kirjoitettua paperia, jonka löysi isänsä Niilon jäämistöstä. Siihen isä oli kirjannut joukko-osastonsa liikkeitä sen lähdettyä vetäytymään Syväriltä kesäkuussa 1944.

– En halunnut lapsena kuunnella isän sotajuttuja. Nyt tulin tänne paikkaamaan aukkoja tiedoissani, Helena Harle Mehus sanoo.

Osuma onnensoturiin

Bussi kuljettaa 40 hengen ryhmäämme Tuntemattoman sotilaan maisemissa. Reitti seuraa sotatapahtumia Itä-Karjalassa.

Läskelän kylä sijaitsee Laatokan pohjoispäässä puolen tunnin ajomatkan päässä Sortavalasta. Kylään liittyy hurja tarina, jollaisia retken vetäjä everstiluutnantti Ilmari Hakala tietää monia.

– Heinäkuussa 1941 täällä vaikutti onnensoturiksi kutsuttu talvisodan veteraani, luutnantti Allan Gummerus.

Suomalaiset olivat motittaneet venäläiset joen länsirannalle. Onneensa luottanut Gummerus lähti pioneerivänrikin kanssa tukimaan vaurioitunutta siltaa, vaikka se oli venäläisten tarkka-ampujien tähtäimessä.

– Huonostihan siinä kävi. Pioneerivänrikki kaatui kahteen luotiin. Gummerus sai naarmun kaulaansa, mikä järkytti häntä syvästi. Hän tunsi kohtalonsa kääntyneen.

Kun Gummerus seuraavana päivänä piti käskynjakoa joentörmällä, hän sai luodin rintaansa ja ehti vain todeta: ”Pojat, nyt taisi sattua. Menikö sydämeen? Eikö sydän ole tällä puolella?”

Linnan romaanissa sotamies Asumaniemi sanoo viime sanoikseen: ”Se on vasemmalla puolella… Sydän on vasemmalla puolella…”

Esimerkki kuvaa Linnan tapaa rakentaa teostaan. Hän sijoitti yksittäiset tositapaukset haluamaansa kohtaan fiktiota.

Siksi Tuntematonta sotilasta ei voi pitää historiankirjoituksena tai johtamistaidon oppaana. Se on romaani.

Motissa Lemetissä

Hiekkatie muuttuu huonoksi. Tienvarren kylissä työttömyys vallitsee ja vodka virtaa. Kahden puolen tietä näkyy tiheää pusikkoa. Suomalaisten raivaamat pellot on päästetty pajukoksi.

– Neuvostoliiton johtaja Nikita Hruštšov innostui maissinkasvatuksesta ja kielsi muun viljelyn. Maissi ei kuitenkaan menestynyt. Vasta nyt viljanviljelyä on alettu elvyttää osin suomalaisten opeilla, Hakala kertoo.

Lemetin tienhaarassa käytiin talvisodan rajuimmat mottitaistelut. Venäläisillä oli valtava ylivoima, mutta pieni Suomen armeija onnistui saartamaan heidät ankarissa olosuhteissa.

”Ja tuhosi…i…it tankkeja?” Niin alokas Hauhia kyselee luutnantti Koskelalta tämän sankariteoista Tuntematon sotilas -romaanissa.

”Pari maahan kaivettua Lemetissä”, Koskelan vastaus kuuluu.

– Tuossa näkyy yksi panssarimonttu, Hakala sanoo ja osoittaa sammaloitunutta kuoppaa.

Historia herää eloon aidoilla tapahtumapaikoilla. Sen koemme monta kertaa neljän päivän reissulla, joka venyy yli 3000 kilometrin mittaiseksi.

Kiinnostuitko tästä matkasta? Lähde mukaan ET-lehden lukijamatkalle – katso lisää tästä 

Pää matalalla

Väinö Linnan joukko-osaston sota päättyi nelisen kilometriä Loimolan kylästä. Poikkeamme bussilla rauhantulon maisemiin kesken matkan, ettei tietä tarvitse ajaa takaisinpäin.

Korpitien metsäisellä harjanteella erottuu juoksuhautojen ja romahtaneiden bunkkereiden verkosto. Katkenneen oksan päässä roikkuu ruostunut ämpäri, kenties jatkosodan ajalta.

Juuri tämän suon laidalla oikean Jalkaväkirykmentti 8:n ensimmäinen pataljoona kävi viimeiset taistelunsa ennen rauhaa. Ilmari Hakala vie meidät alarinnettä seurailevan kaivannon reunalle.

– Tämä on panssarieste. Sitä oli vaikea havaita vaunusta, joka tuli harjanteen yli. Kaivannosta vaunu ei enää päässyt pois. Kaikkea suomalaiset keksivätkin vihollisen pään menoksi.

Ilmari Hakalan vaimo Leena, retken huoltopäällikkö, soittaa meille äänityksen, jonka Yleisradio teki 4. syyskuuta 1944 kello 8.05, kun rauhan piti jo olla voimassa.

Ääni rätisee. Toimittaja kysyy juoksuhaudassa suojautuvilta miehiltä, mitä he ajattelevat rauhantulosta.

”Oudoltahan se tuntuu monen sotavuoden jälkeen. Ensin en tahtonut uskoa, piti soittaa takaisin pataljoonaan. Itse olemme hiljaa, mutta naapuri ei näytä lakkaavan”, kertoo luutnantti Virtanen. Taustalta kuuluu jalkaväen aseiden laukauksia.

– Nuoret miehet puhuvat tosi kypsästi ja rauhallisesti. Sota oli heille jo arkipäivää. Piti vain pitää pää alhaalla, Helena Harle Mehus huokaa.

Tappiomieliala ei välity sotilaiden puheista. Linna pani romaanissaan Vanhalan sanomaan asian tällä tavoin: ”Hyvänä kakkosena tuli maaliin pieni sisukas Suomi.”

– Se kertoo torjuntavoitosta. Jatkosodan tavoite oli itsenäisyyden säilyttäminen, ja se toteutui, sotahistorian tutkija Hakala toteaa.

Kollaa kesti

Kymmenisen kilometriä Loimolasta sijaitsee legendaarinen Kollaanmäki. Sen kenttähautausmaalle on haudattu 104 talvisodassa kaatunutta. Hautausmaalla Leena Hakala lukee ääneen Helvi Hämäläisen runot Suomalaiselle tuntemattomalle sotilaalle ja Hevosille jotka kuolivat sodassa.

Kollaalla taisteli Sortavalassa syntynyt luutnantti ja entinen muukalaislegioonalainen Aarne Juutilainen, ”Marokon kauhu”. Hän tuli tunnetuksi rohkeutensa ja omaperäisen johtamistapansa vuoksi.

Yleisradion tallenteessa Juutilainen kuvailee karskiin tapaan miestensä tekoja:

”Ovat kyselleet, milloin ylimääräiset kertausharjoitukset loppuvat ja milloin se sota alkaa. Olen syntisiin tyytyväinen. Lungia poikia.”

Juutilainen kertoilee, miten ”ryssät ovat antaneet” suomalaisille tykkejä, konekivääreitä ja muuta ”pienempää törkyä”. Hän on haavoittunut jalkaan, mutta vähättelee tapahtunutta ja kehaisee istuvansa vaikka kiikkustuolissa sihtailemassa vihollista kiikarikiväärillä.

Juutilaisen yksikössä oli mukana myös Simo Häyhä, jota pidetään yhtenä kaikkien aikojen tehokkaimmista tarkka-ampujista.

Uusi Tuntematon

Yksi suomalaisten päämäärä kesällä 1941 käynnistyneessä jatkosodassa oli Karjalan tasavallan nykyinen pääkaupunki Petroskoi.

”Hei karjut! Petrosavoski täällä loistelee isänmaan aamunkoitossa.”

Näin kallion laelta tähyilevä sotamies Viirilä hihkaisee romaanissa, kun pataljoona lähestyy kaupunkia. Valtauksen jälkeen syksyllä 1941 kaupungin nimi muutettiin Äänislinnaksi.

Nykyisin Petroskoi on varteenotettavan kokoinen, asukkaita on noin 260 000. Muuttoliike tosin vie monia Venäjän suuriin keskuksiin.

Ensi lokakuussa tulee ensi-iltaan Aku Louhimiehen ohjaama uusi Tuntematon sotilas -elokuva. Siinä on kohtaus Äänislinnan voitonparaatista, jonka Väinö Linna ohittaa romaanissaan lyhyellä maininnalla.

– Isäukko oli mukana polkupyörällä. Minulla on siitä kuviakin. Paraatista ei sodan jälkeen kauheasti haluttu puhua, Timo Männikkö kertoo.

Petroskoita halkoo jylhän rautatieaseman edestä lähtevä viivasuora valtaväylä, Lenininkatu. Sen toisessa päässä välkehtivät Äänisen aallot.

Rantapuistikossa järvelle tähyilee poliitikko Otto Wille Kuusisen patsas. Jykevää hahmoa kutsutaan leikillisesti kalastuksenvalvojaksi.

Vasili saunoo

Sammatuksen kylän mäellä käytiin kesällä 1944 isot taistelut. Alueelta on löydetty sotilaiden jäännöksiä. Pari vainajaa on tunnistettu suomalaisiksi tuntolevystä ja puukosta.

– Tältä mäeltä Mannerheim-ristin ritari Toivo Ilomäki tuhosi useita venäläisiä panssarivaunuja. Hänellä oli tarkka sihti, Hakala kertoo.

Laskeudumme mäeltä kylän raitin varrella sijaitsevalle talolle. 85-vuotias Vasili Tarasov, Hakaloiden tuttu vuosien takaa, tulee ulos punaisesta tuvastaan ja ottaa heti yleisönsä.

Hän osaa suomea, koska kävi välirauhan aikana suomalaisten perustamaa koulua.

– Mies lähti metsään tatteja keräämään. Ei kuulunut takaisin. Ei ole löydetty. Metsä on iso. Karhujakin on paljon ja susia. Viime syksynä sudet söivät ketjussa olevan koirani. Yksi susi ammuttiin, Vasili kertoo kylänsä elämänmenosta.

Kun Vasili käväisi Aunuksessa lääkärissä, talossa kävi varkaita. Tarina saa meidät keräämään pienen avustuksen naapurimaan kansalaiselle. Ilmari Hakala toimittaa rahat perille vaivihkaa, ettei miehen ylpeys saisi tarpeetonta kolausta.

– Minulla on pullo vodkaa. Ilman vodkaa ei saa elää, mutta paljon ei saa juoda, vähän, tervaskanto veistelee ja kumoaa ryypyn hitaasti pohjaan asti.

Sammatuksen kylätien toisella puolella savuaa sauna, koska Vasililla on kylypäiv, saunapäivä.

Isän perässä

Jatkosodan kirjeenvaihtajat Martti Haavio ja Olavi Paavolainen ihastuivat Kuujärven idylliseen Paloniemen kylään. Haavio kirjoitti paikasta päiväkirjassaan Me marssimme Aunuksen teitä.

Sadevesi on syönyt jyrkkää hiekkatietä, joka vie järven rantaan. Ilta-auringossa kylpee unelias karjalaiskylä puutaloineen.

– Isäni istuskeli komentajansa kanssa laiturilla kuuta katsellen. Komentaja oli, kenties hieman liikuttuneessa tilassa, luvannut isälle sata hehtaaria maata järven rannalta. Kyllä sotaan mahtuu mukaviakin muistoja, Timo Männikkö kertoo.

Kotimatka alkaa. Laajojen rehupeltojen keskellä sijaitsee valtava karjakombinaatti. Laatokka vilahtelee silloin tällöin näkyviin.

Tuuloksen kenttähautausmaalle on haudattu 57 suomalaista. Hakala kertoo kesän 1944 rajuista vetäytymistaisteluista.

Viimeiseksi pysähdymme Salmissa, josta on lähtöisin Helena Harle Mehuksen isän suku.

– Tämä reissu on ollut minulle vaellusta hänen kanssaan, Harle Mehus summaa.

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 4/2017.

Lähde mukaan ET-lehden lukijamatkalle Tuntemattoman sotilaan jäljille! Katso tarkemmat tiedot täältä.