Artikkeli käänteisessä järjestyksessä - uusin kirje ylimpänä.

Artikkelin kirjoittaja Maija Asunta-Johnstonin (FM) uusin kirja on Verkkorakkautta varttuneille, WSOY 2009. Aiemmat kirjat: Punainen jääkaappi, WSOY 2006; Naiset eivät syö retiisejä, WSOY 2004; Onnellisen naisen vuosi, WSOY 2002; Punapukuisen naisen talo, WSOY 2000 <ET kuva smallarticle /> Lue lisää kirjoittajasta ja hänen kirjoistaan.

Swakopmund, Veronika B&B, 7.2.2010 klo 16.50

Täsmälleen puoli kahdeksalta olimme tänä aamuna Susannan oven takana. Portti oli auki, ovi selkoselällään, ja kun huutelin huomeneni, Susanna ilmestyi ovelle alushameisillaan, hän ei ollut vielä valmis, mutta kohta, kohta…

Aamu oli lämmin, vaikkakin pilvinen. Hikoilin jo alkumatkasta bleiserissäni, eikä matkakumppanikaan pikkutakkia viileyden vuoksi päälleen pannut, vaan siksi, että muisti miesten pukeutuvan kirkkoon muodollisesti. Varttitunnin päästä pääsimme matkaan.

Ensin kävelimme Vinetan kaupunginosan läpi ja sen talon ohi, jossa muistelen asuneeni 39 vuotta sitten. Silloin tontilla oli vain autotalli, johon oli rakennettu pieni asunto, nykyään sen täyttää iso omakotitalo. Kadut ja ympäristö ovat muuttuneet, niin etten ole varma, katselenko nostalgisena oikeaa taloa.

Ylitämme valtakadun, joka vie Tamariskan ja Mondesan kaupunginosiin; ne ovat Swakopmundin Katutura, mittakaavaltaan vain pienempiä.

Ohitamme vedenpuhdistuslaitoksen, josta viheralueitten kasteluvesi ilmeisesti johdetaan kasteluverkkoon, sitten kaupunginsairaalan (Cottage Clinic), Tamariskan peruskoulun, rakenteilla olevan ostoskeskuksen. Alueelle nousee uusia rakennuksia, mutta tyhjää joutomaata riittää vielä yllin kyllin.

Matkan pituus yllättää minut, vaikka kävimmekin viime vuonna samassa kirkossa. En muista kirkon ulkonäköä, ilahdun jokaisesta näköpiiriin putkahtavasta kirkkorakennuksesta, ja niitä on paljon, koska jokaisella kieli- ja etnoryhmällä on oma kirkkonsa.

Olemmeko kohta perillä? kysyn toiveikkaana. Susanna nauraa, hän on reipas kävelijä ja taittaa matkan monta kertaa viikossa: hän kuuluu nuorisokuoroon, joka kokoontuu pari kertaa viikossa, ja sunnuntainen kirkkomatka kuuluu itsestään selvästi hänen viikko-ohjelmaansa.

Ei ole muita paikkoja, joihin voisi mennä, miksei hän siis osallistuisi seurakunnan tilaisuuksiin. Matkalla juttelemme siitä, että Johannes, joka ennen hoiti Suomalaisen koulun puutarhaa, on saanut ajokortin ja työpaikan taksikuskina.

Susanna vakuuttaa, että Johannes tulisi kirkkoon, ja minä päätän, että nappaamme hänet kirkonmenojen jälkeen ja pyydämme tuomaan meidät takaisin majapaikkaan.

Kun saavumme kirkon luo, on kirkonmenojen alkuun vielä puoli tuntia; vaikka afrikkalaisilla on afrikkalainen ajantaju, niin kirkkoon tullaan ajoissa.
Tervehdimme Susannan tuttavia ja istahdamme viileään kirkkosaliin, joka täyttyy vähitellen ääriään myöten.

Lapset ja nuoret istuvat etupenkeissä, se on tapana; jokainen on pukeutunut parhaimpiinsa: liian isoon aikuismaiseen liituraitapukuun ja kravattiin tai valkoiseen hörhömekkoon.

Penkkiimme tunkee yhä uusia ihmisiä, kunnes olemme olka olassa kiinni. Ahtaus käy hankalaksi siinä vaiheessa, kun pitää polvistua penkkirivien väliin katumusrukoukseen ja pysyä siellä ainakin kymmenen minuuttia.

Ennen virallista aloitusta harjoitellaan virrenveisuuta, avataan ääniä. Ambokavangolainen kirkkokansa laulaa virret neliäänisesti, säestystä ei ole, mutta jokainen tietää äänensä ja osaa melodiat.

Veisuun pauhu – ja se on todella sytyttävää ja saa joka kerta silmäni kostumaan! – syntyy siitä, että on laulettava varmalla äänellä ja kovaa, jotta pysyisi omassa äänessä eikä alkaisi laulaa vieressä istuvan stemmaa.

Pappi astuu sisään tasan klo 9, tervehtii väkeä, joka vastaa tervehdykseen. Kirkonmenojen kieli on oshiwambo, niin ettemme ymmärrä juuri mitään, mutta pappi tuntuu toivottavan kaikki tervetulleiksi ja kysyy sitten kirkkokansalta jotakin.

Susanna vieressäni nousee, viittaa meihin ja vastaa kysymykseen, ja kun tiedustelen häneltä kuiskaten, mistä on kyse, hän selittää papin kysyneen, tarvitaanko englanninkielistä tulkintaa, ja hän ilmoitti meidän olevan ummikoita.

Niinpä saarna on hauska sekoitus oshiwamboa ja englantia, ja se pitää meidät hereillä, sillä pappi kyselee välillä seurakunnalta kysymyksiä, emmekä voi olla varmoja siitä, joudummeko mekin vuorollamme tenttiin.

Päivän teksti on kylväjä-vertaus, ja pappi selittää konkreettisesti, mistä siinä hänen mielestään on kyse; hän elää tekstiä, hän jättää puhujanpöntön ja demonstroi, miten siementä kylvetään, hän kommunikoi seurakunnan kanssa.

Hauska sanaleikki syntyy englanninkielisessä tulkkauksessa siitä, että sanat ´wheat´ (vehnä) ja ´weed´ (rikkaruoho) ovat ääniasultaan varsin lähellä toisiaan; papin saarnakonseptin mukaan me ihmiset olemme kylvömaa, ja meidän on huolehdittava siitä, että maa on otollinen siemenen kasvaa emmekä saa päästää rikkaruohoa valloittamaan peltoamme.

Edessä istuva nuori mies nostaa kätensä, mutta kun pappi ei sitä huomaa, hän nousee seisomaan ja kysyy jotain. Susanna selittää hänen kysymyksensä koskeneen juuri näitä englanninkielisiä sanoja, ilmeisesti ´rikkaruoho´ ei kuulu hänen sanavarastoonsa.

Kolehti on tärkeä osa jumalanpalvelusta, tänään alttarilla on kolme koria: yksi seurakunnan työhön, toinen kirkon rakennushanketta varten ja kolmas Haitin maanjäristyksen uhreille. Virrenveisuun aikana väki nousee riveittäin, kävelee keskikäytävää pitkin alttarille ja antaa lahjansa.

Jokainen lapsikin pudottaa koriin muutamia lantteja; jotkut ovat muistaneet seurakuntaa kirjekuoreen sujautetulla setelillä, jonka ovat antaneet papille etukäteen, niistä hän kiittää saarnansa lopussa. Ehdimme veisata kahdeksan virttä, ennen kuin kaikki ovat saaneet viedyksi roponsa alttarille.

Seuraan Susannan liturgiavihkosesta jumalanpalveluksen edistymistä. Liturgiassa on mukana Pekka Simojoen säveltämä lauluosuus, huomaan ja muistan Pekan poikasena luokassani Swakopin koulussa, vuosi oli 1971. Pojan muusisuutta en siltä ajalta muista, mutta sen kyllä, että hän oli hyvä piirtämään.

Pari tuntia kuluu, jumalanpalvelus on lopussa, pääsimme vähällä tällä kertaa. Seurakunnan tiedotukset kerrotaan alttarilta, ja jos jollakulla on jotain sydämellään, hän voi sanoa sen. Arvokas herrasmies kävelee eteen ja kuiskaa jotain papille, joka nyökyttelee.

Arvaan, että asia koskee meitä: tästä kirkosta ei vieras pääse lähtemään esittäytymättä. “Susanna, toit mukanasi vieraita. Ovatko he suomalaisia?”

Suomalaisia ovat, Susanna myöntelee, ja minä nousen kertomaan, kuka olen: olen meme Kirsti Asunnan veljentytär – meme Kirstin muistavat vanhimmat seurakuntalaiset, hän teki elämäntyönsä Swakopissa Suomalaisen koulukodin johtajana. Matkakumppani esittäytyy hänkin, ja meidät toivotetaan lämpimästi tervetulleiksi toistekin kirkkoon.

Kirkonpihalla tulevat monet tervehtimään, varsinkin ne, jotka muistavat tätini, mutta myös nuoret. Johanneksesta sen sijaan ei näy varjoakaan, hän on ilmeisesti saanut kyytitilauksen ja lähtenyt heti.

Siis jalan takaisin! Vilpas tuuli tekee matkan siedettäväksi, oikaisemme jokaisen rakentamattoman tontin halki. Pienten nokosten jälkeen olemme valmiit lähtemään rantaan kirjan kanssa.

Swakopmund, Veronika B&B, 6.2.2010 klo 19.06

Apropos reppuretkeläiset: kävimme tänään kyselemässä, paljonko yöpyminen maksaa "Reiniläisessä"  ja millaisia majoitustiloja siellä on käytettävissä.

Ystävällinen afrikkalainen johtaja esitteli meille yhden yksikön: pieni huone, keskellä kaksoissänky, huoneen nurkassa keittomahdollisuus, tiskiallas ja astiakaappi, kylpyhuone; huone oli ns. riisuttua mallia, hinta noin 27 euroa per yö.

Keskellä rakennuskompleksia oli kirkko, sen ikkunoiden takana oli patjoja, se toimii ilmeisesti varastona. Piha oli hoidettu, kukat kukkivat, kaikki oli siistiä.
Täällä Veronikassa maksamme yöpymisestä enemmän, vaikkei täällä ole keittomahdollisuutta eikä mitään luksusta, ei radiota, televisiota, ei jääkaappia.

Säästäisimme melkoisesti, jos asuisimme pari viimeistä viikkoa Reiniläisessä, mietimme kävellessämme kaupungille. Mutta… Meille tosin selitettiin, että jotkin Reiniläisen yksiköistä olivat tilavampia, joskaan niitä ei voitu näyttää, koska niissä oli asukkaita.

Johtaja kertoi kuin rohkaisuksi, että suurimmassa asunnossa majaili juuri eräs saksalainen pariskunta. Punnitsimme asiaa, mutta päätimme, ettemme sittenkään varaa huonetta Reiniläisestä, pelkään saavani ahtaan paikan kammon.

Pari yötä, miksei… Mutta pari viikkoa! Woermanhausin tornin galleriassa on melko kattava namibialaisen taiteen näyttely, tutkimme sen perusteellisesti. Gallerian vastuuhenkilö kertoi, että kolme vuotta sitten siellä oli ollut suomalainen näyttely, ja aikansa kakisteltuaan hän sai sanotuksi taiteilijan nimen: Kirsti Löytty. Akvarelleja, kahden kulttuurin – namibialaisen ja suomalaisen – reflektointia.

Ja mangomehu maistui tänään yhtä hyvältä kuin muinakin päivinä! Paikan kokki on afrikkalainen nuori mies, ja hänelle on tyypillistä se, että vaikka tilaisimme vain mangomehua, hän tarjoilee sen arvokkaasti ja kirjoittaa laskun perään "Have a nice day!".

Keskikaupungilla kuulimme musiikkia ja menimme uteliaina lähemmäs. Art Afrika -gallerian kulman takana soitti marimba-ryhmä, nuoria muusikoita. Muistin, että kuuntelimme viime vuonna vähän suurempaa marimba-yhtyettä, nuoria hekin, ja kuulimme silloin, että kyse oli Walvis Bayn musiikkikoulun oppilaista.

Kävi ilmi, että puoli tusinaa juuri näitä samoja nuoria oli perustanut oman yhtyeen ja musisoi nyt yhdessä. Onnea heille! Ostimme heiltä CD:n.
Juuri ennen auringonlaskua päätimme mennä kävelylle, ja päästyämme ulos näimme rantakadun tukevien palmujen takana valtavan punaisen pallon.

Kamerani unohtui huoneeseen, matkakumppani kääntyi jo kannoillaan hakeakseen sen, mutta sitten muistimme, että aurinko vaipuu mereen niin nopeasti, ettemme tänä iltana ennättäisi sitä ikuistaa. Ja tosiaan: parin minuutin kuluttua pallo oli hävinnyt. Ilta viilenee nopeasti, teimme pienen lenkin, mutta palasimme pian sisälle.

Huomenna on aikainen nousu: menemme kirkkoon Mondesan kaupunginosaan Susannan, Suomalaisen koulun “talonmiehen” kanssa, ja Susanna haluaa lähteä taipalelle jo puoli kahdeksalta.

Emme mene kirkkoon niinkään sen takia, ettemme voisi olla yhtä sunnuntaita ilman kirkossakäyntiä, vaan siksi, että Mondesan ambokavangolaiset kirkonmenot ovat elämys, jonka haluamme kokea tälläkin matkalla kerran pari.

Swakopmund, Veronika B&B, 5.2.2010 klo 20.24

Jos jatkamme samaan tahtiin kuin tähän asti, meistä tulee maratonkävelijöitä! Tänään kävimme keskikaupungilla, kävelimme läpi kaupungin Bismark-kadun päähän pällistelemään muutama kuukausi sitten avattua uutta luksushotellia – Swakopund Boutique Hotel, vieressä uusi hieno ravintola.

Namibia tuntuu yhä enemmän suuntautuvan luksusmatkailuun, kenties se ottaa mallia naapurimaasta Botswanasta; reppuretkeläisten on kohta vaikea löytää edullista majapaikkaa, ja B&B- ja lodgemainoksissa esitellään seinätelevisioita ja muita ylellisyyksiä, yöpymishinnasta mieluummin vaietaan, se ilmoitetaan vasta erikseen kyselijälle.

Toivottavasti matkailun kehittämisessä – sillä se on tällä hetkellä yksi Namibian tärkeimmistä tulonläheistä ja siihen investoidaan – pysytään kohtuudessa tai noudatetaan periaatetta "jokaiselle jotakin“.

Uuden hotellin luota kävelimme Jettille, kaupungin muinaiselle laivalaiturille, jonka päähän on kuulemma rakenteilla simpukkabaari, ja sitten rantaa pitkin takaisin majapaikkaan.

Voisin seurata laiturilla murtuvia tyrskyjä vaikka kuinka kauan, ne ovat minulle, sisämaan kasvatille aina yhtä kiehtovia. Valtavat leväkasvit kietoutuvat laiturin vankkoihin kannatinpaaluihin, ja vaikka aallot niitä kuinka vellovat ja riuhtovat, ne eivät irtaudu veden vietäviksi.

Illansuussa kävelimme pohjoisen suuntaan Vinetan ostoskeskukseen ostamaan hedelmiä, muistimme, että siellä oli vihannes- ja hedelmäkauppa. Tuore mango ja ananas sekä quavamehupullo repussa palasimme takaisin.

Kävelimme rantaa pitkin, ja yhtäkkiä oli yläpuolellamme pienoislentokone, joka teki ensin kaarroksia ja antoi sitten meille oikean taitolentonäytöksen: se lensi silmukoita ja ties mitä mutkia. Niskat kenossa seurasimme sitä, kunnes se häipyi horisonttiin, kentän suuntaan.

Samanlaisella koneella teimme viime vuonna muutaman tunnin kierroksen etelään, yli dyynien ja erämaan ja Kuiseb-kanjonin, paluumatkalla lento noudatteli rannikkoviivaa, niin että näimme haaksirikkoutuneita, hiekkaan hautautuneita laivanrunkoja ja hylättyjä timanttiboomin aikaisia kyliä.

Pelkäsin koneessa kuollakseni: mielestäni se röhisi ja rutisi niin arveluttavasti, että olin varma siitä, että joutuisimme tekemään pakkolaskun erämaahan, tiettömien taipaleitten taa. Onneksi, niin ajattelin, minulla oli mukana riemunkirjava silkkihuivi, aboriginien käsityötä, olisin levittänyt sen hiekalle, ja meidät olisi ollut helppo huomata ilmasta, kun – tai jos – meitä etsittäisi.

Kone ei tippunut alas eikä tehnyt hätälaskua, ja maisemat allamme olivat niin henkeäsalpaavan kauniita, että olisin koska tahansa valmis uudestaan vastaavalle lennolle.

Kolmatta kertaa emme tänään lähteneet kaupungille, vaan söimme majapaikassa voileipiä ja pähkinöitä. Ja hedelmiä! Kirjoja meillä on tarpeeksi, niitten kanssa on aina mukava nostaa jalat pystyyn, vetää tyyny pää alle ja vain lukea. Rauhallinen, aurinkoinen päivä siis. Ostimme aurinkovoidetta.

Swakop, 4.2.2010 klo 18.00

Tämän päivän omistimme hautausmaalle. Ensin tavanomainen piipahdus nettikahvilassa, sitten kävelimme kaupungin äärilaidalle, jossa hautausmaa sijaitsee. Ostin matkalla kukkakimpun viedäkseni sen ystäväni tädin Anni Melanderin haudalle.

Hän oli lähetyslääkäri, täsmälleen 40 vuotta minua vanhempi, luin jo viime vuonna hautakivestä, ja hän on kuoli 57-vuotiaana malariaan. "Autuaita ovat puhdassydämiset, sillä he näkevät Jumalan“, on kiveen kaiverrettu suomeksi. Kukkakaupasta saimme mukaan kurkkupurkin, kukat kestävät vedessä vähän kauemman.

Kiertelimme tutkimassa hautakiviä: pääasiassa saksalaisia, buureja ja englantilaisia, mutta muutama suomalainenkin on haudattu Swakopmundiin. Meillä oli vain hämärä mielikuva siitä, missä päin hautausmaata Anni Melanderin hauta oli, ja niinpä kävelimme systemaattisesti läpi keskiosan rivejä, kunnes se löytyi.

Matkakumppani haki vettä, asetin kukat kurkkupurkkiin ja pyyhin hautakivestä pahimmat linnunkakat. “Autuaita ovat puhdassydämiset.”

Monia tarinoita kertoo tämä hautausmaa, niin kuin kaikki hautausmaat. Kävelimme hiljakseen sen rivien läpi; löysimme yhden ainoan haudan, jonka paadessa oli afrikkalainen nimi.

Itsenäisyyden aikana voivat afrikkalaiset tietenkin haudata vainajansa samaan kalmistoon kuin eurooppalaiset, afrikkalaisten nimien puuttuminen selittyy luultavasti sillä, että perinteen mukaan vainaja haudataan hänen kotikyläänsä tai hänen isiensä kylään; toisaalta hautapaikka vanhalla saksalaisella hautausmaalla maksaa melkoisesti.

Päivä oli pilvinen, palmujen ja pensasaitojen keskellä oli viileää. Luimme nimiä, laskimme vainajien elinvuosia. Ihmiset elävät täällä yleensä vanhoiksi, olimme juuri todenneet hautausmaan vanhassa osassa, mutta uusimmat haudat olivat nuorten ja keski-ikäisten hautoja, ja se kertoi siitä vakavasta tosiasiasta, että AIDS on tällä hetkellä Namibian suurin terveysongelma .

Yhtäkkiä katseeni osui suomalaiseen nimeen: Leila Kyllikki Ojonen, os. Alava, 4.11.1899 - 17.8.1941. mikä mahtaa olla hänen tarinansa, missä hänen sukulaisensa? Vielä yhden suomalaisen haudan löysimme, pienen Markku Antero Marttusen, joka on kuollut kahden ja puolen kuukauden ikäisenä.

Tutkimme vielä juutalaisen osan hautausmaata ja katselemme kaukaa afrikkalaisten kumpuja ja ristejä, jotka törröttävät erämaassa varsinaisen hautausmaa-alueen ulkopuolella, mutta emme enää jaksa kävellä niitten luo. Muistan järkytykseni viime vuonna, kun näimme, miten karu ja anonyymi alue tämä afrikkalainen osa on: ei hautapaaseja, usein ei edes ristiä, vain hiekkakumpu ja sillä muutama luonnonkivi merkkaamassa haudan päätyä.

Majapaikkaan kävellessä jalat olivat painavat, nukahdin hetkeksi sängylle. Illalla päätimme kävellä vielä kerran kaupungille, mennä elokuviin: filmi oli Julie & Julia, pääosaa Meril Streep. Matkakumppanin kello lakkoili jo ennenkin, ja taas se teki meille tepposet: valitsimme kaikessa rauhassa naposteltavaa emmekä tajunneet, että filmi oli jo alkanut.

Matkakumppani on mieltynyt biltongiin (ilmakuivattuja ohuita lihasuikaleita), ja sitä saa elokuvateatterin aulasta. Mutta mikä pettymys: hän ei saanut vankkaa muovipussia auki pimeässä. Filmi oli hauska, Streep näyttelee erinomaisesti, ja minä seurasin myötätuntoisesti filmin toisen päähenkilön, nuoren naisen blogikirjoittelua…

Ilta on viileä, suorastaan kolea, ja ilmassa on ohutta tihkua. Marssimme hyvää vauhtia takaisin majapaikkaan. Meri haisee, tai kenties haju tulee viheralueitten kasteluvedestä, joka on viemärivettä, olen kuullut. Vähän varuillamme olemme iltaisin, kun palaamme jalan kaupungilta, mutta usein ovat kadut tyhjät – ja matkakumppanilla on taskussaan pippurisumutin!

Swakopmund, 3.2.2010 klo 20.20

Apua, emme voi jatkaa näin!

Tänään kävimme taas kaupungilla, pistäydyimme kirjakauppaan – toiseen kuin eilen –, ja astelimme sieltä ulos neljä uutta kirjaa kassissa. Jos jatkamme tätä menoa, meillä on kummallakin palatessa rutkasti ylipainoa.

Täkäläisissä kirjakaupoissa yksinkertaisesti on kirjoja, joita ei Euroopasta löydä. Tai kenties en osaa etsiä niitä, täällä sen sijaan suorastaan törmään niihin, kun silmäilen joko Afrikka- tai Namibia-teemaan keskittyneitä kirjapöytiä.

Mistä muualta löytäisin esim. kirjan, joka kertoo entiseen DDR:ään 70-luvun lopulta alkaen lähetetyistä namibialaisista lapsista, heitä oli yhteensä 430 ja heidät kotiutettiin yllättäen vuoden 1990 elokuussa, koska itsenäisen Namibian hallitus päätti huolehtia heistä.

Lapset olivat saaneet saksankielisen kasvatuksen eivätkä useinkaan pystyneet edes kommunikoimaan sukulaistensa kanssa, mutta Namibian eurooppalaiseen väestöön he eivät tietenkään voineet identifioitua, afrikkalaisia kun olivat.

Tänään on ollut kuuma päivä. Kaupungilla ensimmäinen tehtävämme oli kirjeitten postitus, uusi postitoimisto on matkan varrella. Siellä oli jonoa, mutta virkailijat pitivät huolta siitä, että asiakkaat pysyivät jonossa ja odottivat kiltisti vuoroaan – kunnes sisään marssi, tai paremmin sanottuna vyöryi valtavan lihava buurimies, joka puuskuttaen meni suoraan tiskille.

Kukaan ei uskaltanut sanoa mitään, kaikkein vähiten mustat virkailijat. Hämmästyksekseni matkakumppani irtosi jonosta, meni buurin taa, koputti tätä kevyesti olalle ja sanoi kohteliaasti: „Sir, jononloppupää on tuolla oven lähellä.“

Vahinko, etten hoksannut aloittaa aplodeja, muut olisivat varmaan yhtyneet niihin! Buurimies sen sijaan päästi suustaan sanaryöpyn, joka suomeksi varmaan sisältäisi kaikkea törkeää! Hän ei ollut tottunut jonottamaan eikä tehnyt sitä nytkään, vaan marssi ulos postitoimistosta.

Kaupungilla nuuhkimme vanhoja tuttuja paikkoja niin kuin kotiin palaavat koirat, kiipesimme jopa Woermann- torniin, mutta päivä oli niin tuulinen, että ylhäällä tornissa oli kylmä.

Ylhäältä katsottuna kaupunki näyttää yhtä saksalaiselta kuin ennenkin: vanhat talot ovat paikoillaan, uusia ei silmäämme pistänyt. Jettillä, historiallisella laivalaiturilla sen sijaan tapahtuu jotakin, siellä on rakennustelineitä.

Woermannhausin info-pisteen englantilainen rouva tervehti meitä kuin kotiin palaavia ainakin, ja tapamme mukaan tilasimme kokilta mangomehun, joka on kaupungin parasta, paksua ja makeaa. Istuskelimme pitkään idyllisellä sisäpihalla, joka on kaupungin paras levähdyspaikka. Info-lady valitteli kauden hiljaiseloa, mutta meille se tietenkin sopii, me emme etsi turistimassoja.

Jouluna on Swakopmundissa oikea hullunmylly, silloin kaupunkiin kokoontuu meluavaa ja juopottelevaa sakkia, nuoria, mutta myös vanhempia testosteroniongelmaisia miehiä, jotka kaasuttavat nelipyöräisiä quadbikejaan yli dyynien ja rantahiekan piittaamatta luonnonsuojelualueitten rajoista.

Ongelma on se, etteivät jäljet häviä erämaasta, vaan ne säilyvät siellä vuosikymmeniä. Poliisin on mahdotonta saada näitä rellestelijoita kiinni, ja jos joku heistä sakkolapun saakin, niin hän maksaa sen naureskellen ja jatkaa menoaan.

Illansuussa kävelimme First Avenuelle ja Suomalaiselle koululle. (Lähetysseuran omistaman talon ovenkarmissa on vieläkin kyltti The Finnish School, vaikkei suomalaista koulua ole enää vuosiin Swakopissa ollut.) Ketään ei näkynyt, mutta autotallirakennuksen sivuovi oli auki, huhuilin siihen suuntaan.

Susanna ryntäsi riemastuneena ulos halaamaan minua: “Meme Asunta and tatekulu Hans, wellcome!“ Rantatalossa ei ole vuokralaisia, ei myöskään päätalossa, kuulimme hämmästyneinä, saamamme tiedon mukaan kaikkien kolmen yksikön piti olla varattuja. Jossakin on informaatiokatkos, mutta missä?

Palatessa poikkesimme Seagall-taloon, jonka autotalliin juuri ajoi auto. Vanharouva oli entisensä, hän jopa muisti meidät. Ei hän lue meilejä, hän ei siis tiennyt mitään huonetiedustelustamme, mutta heti paikalla saisimme talon kauneimman huoneen, jos tulisimme. Varauksemme tässä talossa on kuitenkin sitova, emme voi noin vain muuttaa kulman taa.

Swakopmund, Veronika B&B, 2.2.2010 klo 19.02

Atlantin valtameri pauhaa siihen malliin, että kohta tulee sade; ikkuna on vielä auki, vaikka ilta on jo viilentynyt. Olemme jo unohtaneet, että Swakopmund on öisin ja aamuisin viileä kaupunki, siinä, kuten monessa muussakin suhteessa se ei tunnu ollenkaan olevan afrikkalainen kaupunki.

Tulimme tänne eilen illansuussa, ja paikan isäntä – saksalainen, sen huomasi heti – otti meidät ylitsevuotavan ystävällisesti vastaan. Olin aivan kiusaantunut hänen hösertämisestään ympärillämme, mutta aamiaisella asia sai selityksen: talon omistajapariskunta on melko uusi itsenäisen yrittämisen alalla, silloin puuttuva ammattikokemus korvautuu automaattisesti liioittelevana kohteliaisuutena.

Oikeastaan etsimme paikallista majapaikkaa, jossa olisimme voineet jutella maan menneisyydestä ja kysellä nykytilanteesta; tärkeää meille oli se, että talo olisi lähellä merta ja ettei yöpyminen olisi turhan kallista.

Viime vuodesta tuttu Seagall-talo on aivan naapurissa, mutta sähköviesteihimme se ei reagoinut. Kuulimme aamiaisella, että sen omistaja, englantilainen vanharouva, on haurastunut ja menettämässä otteen elämästä. Poikkeamme ehkä huomenna häntä tervehtimään.

Tutustuimme hauskalla tavalla tähän englantilaiseen vanhaan rouvaan: Viime vuonna Swakopissa oleskellessamme kävelimme lähes päivittäin majapaikastamme ”suomalaiselta koululta” kaupungin pohjoisosassa, Vinetan kaupunginosassa keskikaupungille, matkaa on kolmisen kilometriä ja reitti kulkee merenrantaa pitkin.

Useimmiten käytimme rantahiekan kävelypolkua, joskus valitsimme Strandstrassen. Kerran viereemme pysähtyi Landrower, ja kuljettaja, jo ikääntynyt nainen, kysyi brittiaksentilla, halusimmeko kyydin kaupunkiin.

Kiipesimme autoon, rouva sanoi olevansa menossa kasinolle, hänellä oli tapana pelata säännöllisesti, mutta hän pani aina itselleen katoksi sata (Namibian) dollaria. Hän kertoi pitävänsä B&B -majataloa Strandstrassella, ja kehotti meitä koputtamaan ovelle milloin tahansa, erityisesti, jos halusimme kyydin kaupunkiin.

Emme koputelleet, paitsi myöhemmin, kun etsimme yöpymispaikkaa. Vuokrasimme hänen talostaan ison huoneen, ja kaupan päälle saimme kukkia pursuavan sisäpihan, jonka jaoimme kolmen suuren kilpikonnan kanssa. Ne olivat muuten rauhallisia naapureita, paitsi että niitten seksielämä oli juuri silloin varsin aktiivista ja – äänekästä!

Vanharouva kertoili lapsuudestaan vanhempiensa farmilla Namibian keskiosissa ja kouluvuosistaan Swakopissa; hän oli eronnut lääkärimiehestään, "koska muutkin naiset pitivät hänestä ja hän heistä“, mutta kontaktin hän silti säilytti exäänsä, jollei muun niin yhteisten aikuisten lasten takia. Kerran hän houkutteli minut spontaanisti mukaansa vierailulle entisen miehensä luo, joka asui samalla kadulla.

Televisiossa oli juuri meneillään tärkeä rugby-ottelu, niin ettei seurustelu vieraitten kanssa ollut mahdollista, sen sijaan vanharouva jutteli vilkkaasti seuraajansa kanssa ja hykerteli paluumatkalla tyytyväisenä huomanneensa, että tämä oli hänelle mustasukkainen.

Matkakumppani lukee paraikaa paikallista päivälehteä, The Namibian, ja puhkeaa nauramaan: päivän tärkeitä uutisia tuntuu olevan se, että Baltianmerellä on koira pelastettu jäälautalta ohikulkevaan laivaan.

Joku palomies oli nähnyt sen lähellä rantaa, muttei voinut tehdä mitään, ja niin koira oli kulkeutunut 120 kilometrin matkan Puolasta avomerelle, ennen kuin se pelastettiin.

Nyt etsittiin sen omistajaa, ja jo neljä ehdokasta oli ilmoittautunut, mutta koska koira ei osoittanut tuntemisen merkkejä eikä heiluttanut häntäänsä jälleennäkemisen riemusta, ei sitä luovutettu kenellekään heistä.

Toisessa, saksankielisessä paikallislehdessä kerrotaan tänään kuvan kera, että Suomen opetusministeri Henna Virkkunen vierailee juuri Namibiassa ja on tavannut namibialaisen kollegansa; kuva kertoo rouvien pukeutumiskoodien eroavan toisistaan maitten kulttuuria vastaavalla tavalla.

Suomalainen rouva ministeri on pukeutunut asialliseen ja koristelemattomaan ruskeaan housupukuun, namibialainen emäntä auringonkeltaiseen runsain koristeompelein kirjottuun afrikkalaistyyliseen asuun. Maassa maan tavalla.

Aamupäivän suunnittelimme viikon päästä alkavaa matkaamme maan pohjoisosiin ja keräsimme sitä varten infoa keskikaupungin tiedotuskeskuksesta, jossa on hyvä ja ystävällinen palvelu.

Valitettavasti emme voi käydä Tsumebin lähellä olevalla farmilla, jonka omistaja Reinhard Friederich tekee yhteistyötä san -väestön kanssa ja tutustuttaa turisteja heidän kulttuuriinsa. Farmilla tehdään remonttia; turistikausi on ohi, ohjelmaa ei kannata meidän kahden takia käynnistää. Vahinko!

Kaupunkimatkalla poikkesimme kirjakaupassa, ja mukaamme tarttui kaksi mielenkiintoista kirjaa. Namibiassa on ollut ruotsalaissiirtolaisia jo 1800-luvun puolimaissa, kuuluisin heistä liikemies ja tutkija Axel Wilhelm Eriksson (1846 - 1901), jonka elämästä on saatavissa kaksi eri teosta. Hankimme viime vuonna toisen, tänään ostin sen täydennykseksi Ione & Jalmar Rudnerin laatiman elämäkerta- ja kirjeenvaihtoteoksen.

Matkakumppani osti kirjan, joka sisältää nama -kansan johtajan Hendrik Witbooin jälkeensä jättämät kirjeet ja dokumentit. Witbooi (1830 - 1905) oli aikaansa edellä siinä, että hän tajusi afrikkalaisten etnisten ryhmien yhteistyön merkityksen ainoana vastauksena saksalaisille, jotka 1800-luvun jälkipuoliskolla valtasivat maan pala palalta.

Hän kirjasi kokoukset kauniilla käsialalla afrikaansiksi ja teki päiväkirjamerkintöjä(!), hän jätti myös jälkeensä runsaasti kirjeitä, jotka todistavat sivistyneisyyden ja lukeneisuuden lisäksi tyylitajusta.

Näitten tekstien lukija yllättyy väistämättä, sellainenkin lukija, jonka mielikuva Afrikasta ei perustu vain kliseisiin televisio-ohjelmiin tai uutisten raportoimiin konfliktikuvauksiin. Iloitsen jo etukäteen tästä kirjasta! Muistelen vielä Düsternbrook -farmia ja eilistä matkaamme sisämaasta rannikolle.

Sunnuntai-iltana juuri kun olimme asettumassa illallispöytään huomasi joku puolihämärässä liikettä lattialla: skorpioni! Taskulampun valokiilassa talon isäntä sai vangittua sen juomalasin alle ja hivutti sitten lasin lautasliinalle: skorpioni oli ansassa. Hän heitti sen kauas verannalta, ja me asetuimme pöytään ja unohdimme välikohtauksen.

Illan keskustelu oli mielenkiintoinen. Taloon oli saapunut sveitsiläinen pariskunta, mies oli kirurgi. Hän oli myös kirjallisuuden tuntija ja mieltynyt eksoottisiin lomamatkoihin: hän oli mm. ajanut polkupyörällä Hampurista Nordkupiin, matka oli taittunut viidessä viikossa. – Keskustelimme myös suomalaisesta lähetystyöstä Namibiassa, isäntämme kyseli, onko sitä kirjallisesti dokumentoitu.

Mainitsin muutamia tuntemiani teoksia, mm. Olle Erikssonin toimittaman teoksen, johon on koottu suomalaisten lähetystyöntekijöitten kirjaamia muistikuvia Swaposta ja Heikki Tervolan erityisesti lähetystyön historiaa muistelevan matkakirjan.

Isäntämme oli sitä mieltä, että nämä tekstit olisi käännettävä ja julkaistava englanniksi, että ainakin Namibiassa olisi niille paljon kiinnostuneita lukijoita.

Matkan farmilta Swakopmundiin taitoimme kahdessa erässä: farmin pick-up vei meidät ensin valtatien varteen, ja sieltä meidät poimi kuljetusfirma Town-hoppers, joka ajaa pikkubussilla tietyt reitit tilauksen mukaan, poimivat asiakkaat kotiportilta ja vie heidät heidän antamaansa osoitteeseen. Kyse on tietynlaisesta keräilytaksista; systeemi toimii moitteettomasti.

Farmilla ei lähtöhetkenämme ollut henkilöautoa, joten kiipesin kuljettajan viereen, matkakumppani avolavalle matkatavaroitten sekaan, ja matka alkoi. Kuljettajaa en ollut vielä farmilla tavannut, jututin siis häntä.

Hän ei ollut enää nuori mies, ja yllätyksekseni hän puhui saksaa. Kysyin, missä hän oli oppinut sitä. "Saksankielisiltä vierailta, on vain kuunneltava tarkasti, sveitsiläiset puhuivat aivan toisenlaista saksaa kuin oikeat saksalaiset.“ oli hänen havaintonsa.

Hän oli syntynyt farmilla "viisikymmentä yksi vuotta sitten“, eikä hänen lapsuudessaan ollut koulunkäyntimahdollisuutta, mutta tarvittavat vieraat kielet (damara oli hänen äidinkielensä), englannin ja saksan, hän oli oppinut farmilla. Nykyään hänen tehtäviinsä kuului karjan ja villiriistan aitojen kunnossapitäminen, vieraitten autonkuljettajana toimiminen ja yleiset talonmiehen tehtävät.

Ajoimme hyvää vauhtia; tarkistin välillä ohjaamon takaikkunasta, oliko matkakumppani vielä menossa mukana: niin kauan kuin näin siniset lahkeet pystyasennossa, ei ollut huolta.

En tohtinut pyytää kuljettajaa hiljentämään vauhtia, hän olisi voinut käsittää sen epäluottamuslauseeksi, sillä ajaa hän osasi, siitä minulla ei ollut epäilystäkään. Sen sijaan siitä kyllä, oliko hänellä ajokorttia, mutta pienillä sivuteillä ei sellaisella ole merkitystä Namibiassa.

Tienristeykseen saavuttuamme meillä oli puoli tuntia aikaa, hakeuduimme varjoon ainoan puun alle. Mitä, ellei Town-hoppers tulekaan? Kuljettajamme ei muistanut farmin puhelinnumeroa, mutta autossa oli radiopuhelin ja tilan toimistonhoitaja antoi numeron.

Miehellä oli kuitenkin vaikeuksia kirjoittaa se muistiin, ja yhtäkkiä tajusin, että hän oli luku- ja kirjoitustaidoton. Pelastaakseni hänet pulasta otin puhelimen omaan käteeni ja kirjoitin numeron muistiin.

Farmin omistajan esitteessä kertomat perusperiaatteet, joihin kuului vastuu farmin alueella asuvasta paikallisväestöstä, eivät siis olleet vain korulauseita, vaan todella käytäntöä: farmi työllistää myös lukutaidottomat, eiväthän käden taidot edellytä kirjasivistystä eivätkä ne kulje käsi kädessä.

Lopulta Town-hoppers ajoin paikalle ja pelasti meidät auringonpistokselta. Auton radiosta raikui "I just call to say, I love you…" Olemme Afrikassa!

Düsternbrook farmi 1.2.2010 klo 11.40

Illallisella oli juuri farmille tullut sveitsiläinen pariskunta, ja mies kertoi niin riemastuttavasti mukanaolostaan gepardikävelyllä, että matkakumppani sanoi aamulla heti noustuaan päättäneensä sittenkin lähteä mukaan aamukävelylle gepardin kanssa.

Olin itse mielessäni tehnyt saman päätöksen, ja niinpä kiiruhdimme aamiaisella ollaksemme valmiit klo 9, täällä ollaan täsmällisiä aikatauluissa.

Gepardin kävelyttäjällä oli mukana sen aamiaisannos, mutta sitä ei annettu heti, ensin avattiin portti, kissa tuli heti ulos. se nuuhki meidät, mutta tuntui hyväksyvän seuramme.

Merkillistä kyllä, minua ei pelottanut, gepardi käyttäytyi kuin kissa: se tuli jalkoihin, painautui maahan ja kerjäsi silittelyä. Kun se alkoi järsiä sandaaliani, jouduin kieltämään sitä. Ulkoiluttaja tiesi, miten houkutella eläin pois kengistäni, äkkiä se ampaisi juoksuun kuin pikataipalelle lähetetty kilpajuoksija.

Välillä sitä tuntui kiinnostavan jokin eläin ruohikossa, mutta silloin oli parasta houkutella se jatkamaan matkaa, metsästäjäksi siitä ei ollut, se hengästyi helposti. Kävellessä saimme pienen luennon gepardeista ja niitten elinkaaresta, ja lopulta olin todella tyytyväinen, että lähdin mukaan.

Aamu oli viileä, maassa oli kastetta pitkään, mutta keskipäivään mennessä helle taas ottaa maiseman haltuunsa. Istumme mahtavien palmujen varjossa uima-altaan äärellä ja kuuntelemme farmin työntekijöitten saksantuntia, luokkahuone on illalliskatoksen alla, opettajana on wieniläinen näyttelijätär, joka työskentelee farmilla ns. vapaaehtoistyöntekijänä.

Afrikkalaisille tuntuu yy-kirjain olevan erityisen vaikea: opettaja sanoo "fünf“, oppilaat toistavat kuorossa "funf“, opettaja "meine Füsse“, oppilaat "meine Fuuse“. Tässä koulussa raikuu nauru, virheitä ei kukaan tee vaan toistaa sanaa aina uudestaan ja yrittää painaa sen mieleensä. Kun se onnistuu, opettaja riemuitsee, bravo, bravo!

Artikkelin kirjoittaja Maija Asunta-Johnstonin (FM) uusin kirja on Verkkorakkautta varttuneille, WSOY 2009. Aiemmat kirjat: Punainen jääkaappi, WSOY 2006; Naiset eivät syö retiisejä, WSOY 2004; Onnellisen naisen vuosi, WSOY 2002; Punapukuisen naisen talo, WSOY 2000 <ET kuva smallarticle /> Lue lisää kirjoittajasta ja hänen kirjoistaan.

Sinikka Saastamoisen lapset puolisoineen ja lapsineen vuokraavat joka jouluksi mökin, johon mahtuu koko heimo.

1960-luvulla pohjoiskarjalainen Sinikka Saastamoinen jäi leskeksi neljän alle 10-vuotiaan lapsen kanssa. Lisäksi hän odotti viidettä.

– Perhe hitsautui yhteen niin tiukasti, että aikuiset lapset perheineen haluavat vieläkin viettää joulut yhdessä, kertoo Maija-Liisa Punta-Saastamoinen, Sinikan ainoan pojan Maurin vaimo.

Miniä ja vävyt ovat sopeutuneet perinteeseen.

– Aiemmin menimme kaikki – puolisot, lapset ja lastenlapset – anopin luo, mutta nyt haluamme, että hän saa helpon joulun. Kahdeksankymppisen mummon koko joulukuu ei saa mennä keittiössä.

Kuvassa vasemmalla Pirjo, etualalla Elmeri. Suvetar ja Kaisa koristelevat kuusta.
Kuvassa vasemmalla Pirjo, etualalla Elmeri. Suvetar ja Kaisa koristelevat kuusta.

Pinja koristelee kuusta.
Pinja koristelee kuusta.

Joka jouluksi suku vuokraa mökin, yleensä eri paikasta. Viime vuonna valinta oli Simpelejärvi, jonka rannalla olevaan mökkiin mahtui koko 20 hengen seurue.

Joulunviettoon tulevat Maurin ja Maija-Liisan lisäksi heidän lapsensa Jesperi, 27, ja Suvetar, 22, sekä Maurin sisarukset lapsineen. Maurin sisar Pirjo ja hänen miehensä Pentti Sahlman ajavat vuokramökille Vantaalta. Sinikan esikoistytär Eija ja hänen puolisonsa Pauli Purmonen tulevat Joensuusta, samoin tytär Tarja ja Heino Hämäläinen poikansa Severin kanssa. Tytär Heli tulee joulunviettoon Tampereelta miehensä Keijo Karjulan ja lastensa Jonnen, Pinjan ja Elmerin kanssa.

– Parasta on yhdessäolo. Tuntuu hyvältä päivittää kuulumiset ilman kiirettä. Jokainen tuo jotain jouluruokaa. Esimerkiksi Mauri tekee sinapin, minä jälkiruuan. Tarja on koristelemisen mestari, hän tuo kukat, viimeksi upeat jouluruusut, Maija-Liisa sanoo.

Pirjo ottaa rennosti.
Pirjo ottaa rennosti.

Kodassa paistetaan makkaraa.
Kodassa paistetaan makkaraa.

Näkymä Parikkalan mökin ikkunasta pysäytti.

– Istuin sohvalla ja vain katselin, järvi tuli kuin syliin. Jää oli kaunista, vaikka sen päällä oli muutama sentti vettä. Kastelimme siinä varpaat saunan jälkeen, Maija-Liisa kertoo.

Suvun ohjelmaan kuuluu jouluna herkuttelu, saunominen, ulkoilu ja Trivial Pursuit -peli. Viimeksi sitkeimmät pelasivat aamuneljään.

– Sen jälkeen nukuimme hyvin.

Sinikka viettää joulua lapsenlapsensa Kaisan kanssa.
Sinikka viettää joulua lapsenlapsensa Kaisan kanssa.

Jouluaamuna mummo heräsi keittämään puuron, ja puolen päivän jälkeen koko seurue lähti ulos.

– Oli ihana nähdä, kun mummo käveli nuorten kanssa käsikoukkua ja nautti siitä, että kaikki ovat koolla.

Huvila.net > Loikonsaari 3


Mukana joulunvietossa oli myös Uniikki-kissa. Perhe tuo vuokramökille mukanaan myös piparkakkutalon.
Mukana joulunvietossa oli myös Uniikki-kissa. Perhe tuo vuokramökille mukanaan myös piparkakkutalon.

Ruotsin Lapista ei löydä joulupukkia, mutta hurjia rinteitä senkin edestä. Keltanokka lähti testaamaan, miten pääsee alas Riksgränseniä ja Björklideniä.

Opashan on hullu!

Olen saapunut vasta tunti sitten Ruotsin Lappiin, marssinut saman tien suksivuokraamoon, ährännyt vaivalloisesti massiiviset laskettelumonot jalkaan ja kuunnellut huolestuneena miniluentoa lumivyöryn vaaroista. Ja nyt pitäisi seurata lasketteluopasta vielä kilometri ylämäkeen kohti tunturin huippua.

Olen näännyksissä, hikinorot valuvat poskilla. Ihan kuin noutajan kalsa kosketus tuntuisi olkapäillä.

Björklidenin laelta näkyy Norjaan saakka.
Björklidenin laelta näkyy Norjaan saakka.

Matkaa on tehty jo puoli tuntia, ylämäkeen luonnollisesti. Björklidenin laskettelukeskus näkyy alhaalla pienenä. Horisontissa siintävät Norjan tunturit ja jossain niiden takana Atlantti. Jalassani on karvapohjaiset sukset. Ne eivät lipsu senttiäkään. Eivätkä kyllä luistakaan. Niillä vain tampataan matkaa ylämäkeen.

– Mika, sinä pystyt tähän. Ajattele, miten hienot maisemat ylhäällä odottavat. Sitten laskettelemme pitkin neitseellisiä lumia alas laaksoon. Det är kul! tsemppaa opas Kim Bergsten.

Mihin olen joutunut?

Opas Kim Bergsten vei meidät huipulle.
Opas Kim Bergsten vei meidät huipulle.

Sisulla huipulle

Kokeilin laskettelua ensimmäisen kerran 15-vuotiaana Jyväskylän Laajavuoressa. Alku oli vauhdikas, syöksyin pipo silmillä rinteen suoraan alas. En osannut oudoilla suksilla kurvata, kun en tullut keneltäkään kysyneeksi, miten se tapahtuu. Vauhdin sain pysähtymään juuri ennen parkkipaikkaa.

Sen jälkeen eksyin mäkeen satunnaisesti, keskimäärin kerran vuosikymmenessä. Rinteessä oli joka kerta kivaa, mutta laskettelupuremaa en koskaan saanut. Ehkä Suomen rinteet olivat liian vaatimattomia tällaiselle Laajavuoren veteraanille.

Sitten ystäväni houkutteli testaamaan "vähän kovempaa kamaa", Ruotsin Lapin tuntureita. Ruotsihan on suomalaiselle kuin Amerikka. Siellä kaikki on hienompaa ja suurempaa, niin tunturitkin. Ruotsin Åre tunnetaan pikku-Alppeina, sillä sen korkein huippu Åreskutan yltää yli 1400 metriin. Rinteet ovat kilometrien pituisia. Suomen laskettelukeskuksissa moisista lukemista vain unelmoidaan.

Luonnonrinteissä lasketaan kuin pumpulissa.
Luonnonrinteissä lasketaan kuin pumpulissa.

Vierekkäin sijaitsevissa Björklidenissä ja Riksgränsenissa tunturit kohoavat reiluun kilometriin. Niiden luonnonrinteet sopivat monipuoliseen lasketteluun kuin valetut.

Bergsten on päässyt tunturin laelle ja jatkaa tsemppaamista. Ammattilaiselle kapuaminen on niin helppoa. Määränpää häämöttää, tamppaan karvapohjasuksiani rinnettä vimmaisesti ylös suomalaisella sisulla.

Det är kul! Det måste vara kul!

Lopulta pääsen perille. Viisikymppisen kunto voisi olla kovempikin, mutta olen yhä elossa.

Hiihtopummin tunnustukset

Bergsten auttaa irrottamaan karvapohjat suksista. Vedän keuhkot täyteen tunturi-ilmaa ja annan katseeni nuolla horisonttia. Olen kilometrin lähempänä taivasta kuin tunti sitten suksivuokraamossa. Olo on juhlallinen. Alan ymmärtää, miksi joskus pitää kärsiä, että voi nauttia.

Bergsten kaataa kuksaan kahvia.

– Olen ollut neljä vuotta Björklidenissä ja Riksgränsenissä lasketteluoppaana. Nuorena elin hiihtopummina Ranskan Chamonix'ssa. Siellä aloin myös vuorikiipeillä, ja se on suurin intohimoni. Laskettelu tulee kakkosena. Nytkin jatkaisin mieluiten matkaa aina vain ylöspäin, Bergsten tarinoi kahvitauollamme.

Täällä vartioin minä!
Täällä vartioin minä!

Näkemykseni vain vahvistuu: mieshän on umpihullu.

Huipulla tuulee. Kahvin lämmittävä vaikutus hupenee. On aika miettiä paluuta alas. Bergstenilla on suunnitelma. Seuraamme mestaria jyrkän rinteen reunaan. Rinne ei ole pitkä, mutta korkeusero nostaa hikikarpalot taas pintaan.

– Tässä on paljon pehmeää lunta, kuin höyhenillä laskisi. Seuraa vain minua, tee pitkiä nautinnollisia kaarroksia, nauti joka hetkestä, Bergsten sanoo ja lähtee.

Hiihtohissit lähtevät aivan Riksgränsenin keskustasta.
Hiihtohissit lähtevät aivan Riksgränsenin keskustasta.

Kuperkeikkoja pumpulissa

Bergsten pöllyttää tyylikkäästi lunta kaarrellessaan. Pian hän on rinteen alaosassa odottamassa meitä muita.

Olen ryhmämme keltanokka, muut ovat kokeneita laskettelijoita ja laskevat perässä leikitellen, kaiketi nautiskellen. Lähden liikkeelle. Luonnonrinteessä, vasta sataneessa pumpulilumessa laskeminen tuntuu erikoiselta. Lumi upottaa, vauhti kiihtyy hitaasti. Mutta se kiihtyy.

Tulee kaarroksen aika. Sukset eivät tahdo totella. Käännyn puolittain ja heitän kuperkeikan. Rämmin pystyyn. Sama toistuu seuraavassa mutkassa. Ja sitä seuraavassa.

Alas ehtineet hymyilevät hyväntahtoisesti. Onneksi rinteessä on niin paljon lunta, että kuperkeikkailu ei vammauta, mitä nyt vähän henkisesti.

– Onnittelut, Mika, selvisit. Se oli päivän haastavin osuus. Nyt pidetään hauskaa, Bergsten lupaa.

Puuterilumirinteet houkuttelevat rinnehait näyttäviin temppuihin.
Puuterilumirinteet houkuttelevat rinnehait näyttäviin temppuihin.

Rinne jatkuu loivahkona, ja löydän oman tapani kääntyä upottavassa lumessa. Tuuli suhisee korvissa, laakso lähenee ja talot muuttuvat näkökentässä isommiksi. Mäkeä riittää. Laskettelu kysyy reisilihaksia.

Pidän välillä taukoja ja ihailen arktisen luonnon kauneutta. Olen jo hyljännyt ajatuksen pysyä muiden matkassa. Hiljaa hyvä tulee, alas pääsee kaikilla nopeuksilla.

Lasken hotelli Fjälletin pihaan suksitelineen luo. Pian istun hotellin aulassa, ja takkatuli loimottaa. Kylmä huurteinen tuoksuu edessäni.

Reidet tutisevat, mutta nautin maisemasta Lapporteniin, Lapin porttiin. Näyttää kuin kuu olisi aikojen alkuhämärässä hipaissut Maata ja vienyt puolipallon muotoisen palan tuntureita mennessään.

Björklidenin Fjället tarjoaa huoneiden lisäksi mökkejä.
Björklidenin Fjället tarjoaa huoneiden lisäksi mökkejä.

Vihdoin vohvelia

Hotellin edessä odottaa hytillinen telavaunu. Se täyttyy matkustajista ja lähtee Låktatjåkkon tunturiasemalle 1228 metrin korkeuteen.

Alhaalla aurinko paistaa, mutta perillä odottaa vaakasuoraan viuhuva hyytävä tuuli ja lumimyräkkä. Lapin luonto luo Ruotsissakin outoa taikaa.

Puikahdan kohti mustaseinäistä hirsitaloa. Sisällä odottaa maailman pohjoisin vohvelikahvila. Käyn pirttipöytään, riisun toppatakkini ja tartun vohveliin.

Olen laskettelu-urani huipulla, kukkulan kuningas. Mietin jo tulevaa Åren-retkeä. Pohjoismaiden pisimmät rinteet vain naurattavat Björklidenin veteraania.

Rapea vohveli palkitsee laskettelijan.
Rapea vohveli palkitsee laskettelijan.

Låktatjåkkon vohvelikahvila on maailman korkeatasoisin sananmukaisesti.
Låktatjåkkon vohvelikahvila on maailman korkeatasoisin sananmukaisesti.

Artikkeli on julkaistu ET Matkaopas -lehden numerossa 6/2016.

Laskettelukeskukset

  • Riksgränsenin ja Björklidenin laskettelukeskukset sijaitsevat vierekkäin Kiirunasta kaakkoon lähellä Norjan rajaa, Napapiiriltä 200 kilometriä pohjoiseen. Molemmat tunnetaan hyvistä off-piste-laskuista eli vapaalaskuista rakentamattomilla luonnonlumisilla rinteillä.
  • Björklidenissä on 23 rinnettä ja viisi hissiä. Kittelsdalsin hissi vie korkeimmalle, 1100 metriin. Riksgränsenissä löytyy 15 rinnettä, 6 hissiä ja liki rajattomasti vapaalaskurinteitä. 

Näin pääset perille

  • Helsingistä Tukholman kautta lento Kiirunaan, mistä matkaa perille valtatietä E10 on noin 130 kilometriä. Lentoaika Helsinki-Kiiruna 2,5 tuntia. Kentältä on bussiyhteys laskettelukeskuksiin, 30 e/suunta. Bussi kulkee usein myös Björklidenin ja Riksgränsenin välillä.
  • Kiirettömille sopii juna Tukholmasta Riksgränseniin, matka-aika 18 tuntia.
  • Norjan Narvikin lentokentälle on Riksgränsenistä vain 40 kilometriä, mutta bussiyhteyttä kentältä Ruotsin puolelle ei ole. Ruotsin ja Norjan välinen tie on joskus lumimyrskyn takia päiviä poikki. Oulusta maantietä pitkin Riksgänseniin on 620 kilometriä.
  • Helikopterilla? Arctic Elementsin järjestämillä räätälöidyillä 1-7 päivän Heliski-retkillä kokeneet laskettelijat viedään helikopterilla laskemaan neitseellisille puuterilumille vuoristoon, kuten yli 2 000-metriselle, jyrkkärinteiselle Kebnekaiselle. 

SOS

  • Merkitsemättömillä luonnonrinteillä on lumivyöryvaara. Suksivuokraamoista saa pakollisena lisävarusteena repun, jossa on muun muassa lähetin ja lumilapio. Suksivuokraamojen henkilökunta ja laskettelunopettajat opastavat, miten toimia lumivyöryssä.
  • Laskettelussa voi loukkaantua kaatuessaan. Kannattaa varmistaa ennen matkaa, että vakuutukset ovat voimassa. Kypärä on tärkeä turvavaruste.
  • Ruotsin hätänumero on 112.

Sää

  • Talvisesonki alkaa helmikuussa, kun keli muuttuu epävarmasta aurinkoiseksi. Rinteissä riittää lunta toukokuun puoliväliin. Silloin päivälämpötilat ovat reilusti plussalla, mutta yöt edelleen kylmiä. Säätilan vaihtelut ovat tuntureilla nopeita, mikä kannattaa ottaa huomioon varustevalinnoissa.

Majoitus

  • Riksgränsenissä laskettelukeskuksen sydän on suuri Hotell Riksgränsen, jonka huonevalikoima on laaja himolaskettelijan koppero hyteistä perhesviitteihin. Perhehotelli Meteorologen Ski Lodge tarjoaa personnallista luksusmajoitusta.
  • Björklidenissa majoitustilaa tarjoaa hotelli Fjället 1-4 hengen huoneissa ja lomamökeissä. Todellista huippumajoitusta tarjoaa pieni Låktatjåkkan tunturihotelli 1228 metyrin korkeudessa.