Huom! Uusin matkakirje aina ylimpänä.

Artikkelin kirjoittaja Maija Asunta-Johnstonin (FM) uusin kirja on Verkkorakkautta varttuneille, WSOY 2009. Aiemmat kirjat: Punainen jääkaappi, WSOY 2006; Naiset eivät syö retiisejä, WSOY 2004; Onnellisen naisen vuosi, WSOY 2002; Punapukuisen naisen talo, WSOY 2000 

Lue lisää kirjoittajasta ja hänen kirjoistaan.

Veronika B&B 28.3. klo 16.53

"Mongolit ovat pääsääntöisesti uimataidottomia…" luen The Finnish Schoolista lainaamastani kirjasta, mutta en usko väitettä, niin painettua tekstiä kuin se onkin: en usko, että Mongoliassa on mitään pääsääntöä uimataidottomuudesta – yhtä vähän kuin siellä ilmeisesti on edes sivusääntöä siitä!

Luen nykyään usein näistä ”pääsääntöisistä” asioista ja ihmettelen, missä vaiheessa alettiin kielessämme viljellä ”pääsääntöjä” jos jostakin asiasta, sen sijaan että käytettäisi sanoja ”tavallisesti” tai ”useimmiten”, sitähän tällä uudissanalla “pääsääntöisesti” tarkoitetaan.

Milloin kieli alkoi mutkistua, milloin tuli muotiin sanoa asia komplisoidusti? Miksei kirjoiteta: ”Useimmat mongolit ovat uimataidottomia.”? (Ovatko he muuten "mongoleja" vai "mongolialaisia"?)

Opiskellessani suomen kieltä Jyväskylän yliopistossa minulla oli tyyliopin opettajana lehtori Vihonen, joka oli säälimättömän ankara oikeakielisyyden esitaistelija.

Läpäistäkseen hänen tenttinsä piti olla kieli keskellä suuta; hän pani opiskelijat analysoimaan kielikuvia ja miettimään, mistä ne olivat lähtöisin. Hän edellytti lähes ehdotonta kielikorvaa, mutta kieli korvassa ei kukaan hänen luennoillaan voinut olla, kyllä sen suussa piti pysyä.

Mutta mitäpä pääsäännöistä, aikaisemmin luin samasta kirjasta kuvauksen naisesta, jonka ”hieman kulmikkaiden kasvojen reunustamat mustat hiukset oli leikattu lyhyiksi ja kiharrettu päistä kevyesti laineille.

Tai: ”Potilaat hoidetaan (sairaalassa) ilmaiseksi, eikä sisään päästäkseen tarvitse esittää todistusta sairausvakuutusmaksujen maksamisesta tai lääkärin lähetettä, mikä muissa sairaaloissa saattaa estää pääsyn potilaaksi.” Vai estää lääkärin lähetteen esittäminen sairaalaan pääsyn!

Suomessa julkaistaan paljon ja kirjoitetaan vielä enemmän, ja siitä on vain hyvää sanottavaa. Omakustanteet lisääntyvät, sekin on positiivinen asia: totta kai jokainen saa iloita nähdessään oman tekstinsä kansien välissä, se on juhlallinen hetki.

Mutta miksi kirjoittajat eivät pyydä kielitaitoisen editoijan apua tekstin viimeistelyssä, ennen kuin jättävät käsikirjoituksen painoon? Suurimmat – ja usein tahattomasti hauskimmat – lapsukset pistäisivät varmaan maallikonkin silmään. Mikseivät kirjoittajat pyydä edes muutamaa ystäväänsä lukemaan tekstiään ennen sen julkaisemista?

Onko kirjoittaminen vieläkin jonkinlaista puolisalaista peräkamaripuuhaa, josta ei voi puhua ääneen ennen kuin on liian myöhä: teksti virheineen on kansissa! Ups!

Vai onko kyse kansallisesta ylpeydestä ja siitä vankasta uskosta, että jokainen, joka osaa kirjoittaa, osaa myös kirjoittaa virheettömästi?

Tähän asenteeseen olen usein törmännyt, aivan kuin tekstin – oli sitten kyse artikkelista tai kokonaisesta kirjasta – viimeistelyavun pyytäminen olisi hävettävää oman huonouden tunnustamista.

Kyllä täältä pesee! Yrittänyttä ei laiteta! Me suomalaiset taidamme olla uhoajakansaa: kyllä minä osaan, mitä apua minä tarvitsisin!

Tästä tuli huomaamatta kielisaarna! On palmusunnuntain iltapäivä, istun aurinkoisella Veronika B&B-talon sisäpihalla ja mietin suomalaisten perusominaisuuksia, aivan kuin lukemani kirjan – se on muuten erittäin kiinnostava kuvaus lähetystyöstä Mongoliassa! – kirjoittajat miettivät mongolialaisten ominaisuuksia ja vertailevat heitä suomalaisiin.

Ulkona käy tuuli, palmut huojuvat, meri kohisee taustalla… Palmusunnuntai.

Illalla klo 21.04

Saunailta! Saunassa mietin retkeämme Henties Bayhin ja toivuin puhetulvasta, jonka meme Leena päivän mittaan ylitsemme päästi.

Hänen englantiaan on vaikea ymmärtää, ja lisäksi hänellä on tapana hypellä asiasta toiseen, mikä tekee kommunikoimisen entistä vaikeammaksi. Mutta me selvisimme!

Ajoimme ensin Cape Crossiin katsomaan hylkeitä, joita majailee siellä tuhansittain. Tuuli kävi mereltä mantereelle, niin että niitten haju oli lähes sietämätön. Ne paistattavat päivää rantakallioilla ja pulahtavat välillä mereen nappaamaan kalan tai kaksi; meri kuhisee niistä.

Siitä pelosta, että ne lisääntyvät liikaa ja kalastavat rannikon tyhjiin, suljetaan alue kerran viikossa turisteilta ja hyljekantaa harvennetaan. Miten se tapahtuu, sitä en tiedä, enkä haluakaan tietää.

Henties Bayssä poikkesimme ensin syömään. Paikka oli golfklubin ruokala – kaupungissa on golfkenttä –, ja matkakumppani kävi varmistamassa, että se oli yleisölle avoin.

Tunsimme niskassamme golfinpelaajien katseet, kun marssimme sisään, kaksi ambolaista (meme Leena ja veljenpoika Simon) ja me. Kukaan ei sanonut mitään, kukaan ei tohdi sanoa mitään, mutta ajatukset oli melkein luettavissa valkoisten golfinpelaajamiesten otsilta. Mutta mitäpä me heidän ajatuksistaan!

Retken varsinainen tarkoitus oli vierailla Henties Bayn ambokirkossa, joka on hiljattain valmistunut suomalaisen tukiryhmän avustusten turvin.

Idea kirkon rakentamisesta on kuulemma alun perin tätini Kirsti Asunnan, sen takia meme Leena oli sitä mieltä, että minun oli Swakopmundissa ollessani käytävä katsomassa kirkkoa voidakseni raportoida tädilleni, missä vaiheessa hanke on.

Löysimme kirkon, se oli maalattu oranssinpunaiseksi. Kirkon perällä istui ryhmä naisia odottamassa meitä, tieto tulostamme oli sittenkin kiirinyt seurakuntaan.

Rakennus on valmis, sisätila kalustettu vaalein puupenkein, jotka on tehty hiomattomasta puusta. Alttariseinällä on yksinkertainen puuristi, alttari on kevyt puinen karsina, jonka sisällä on vanha keittiökaappia muistuttava huonekalu.

Siinä säilytetään ehtoollisvälineitä ja kynttilöitä, sakaristoa tai toimistoa ei kirkolla ole. Virsitaulun virkaa toimittaa vanha koulun liitutaulu, saarnastuoli on puinen laatikko, jossa on korotettu seisomapaikka saarnaajalle.

Seurakunnan ongelma on se, ettei sillä ole pappia. Säännöllisesti ei jumalanpalveluksia voi pitää siitä syystä, että kukaan pappi ei suostu ajamaan Henties Bayhin asti (72 km Swakopmundista), ellei hänelle makseta matkakuluja. ”Lainapapit” pyytävät seurakuntalaisia maksamaan ne, mutta se on mahdotonta, seurakuntalaisten tulot riittävät tuskin omaan elämiseen.

Ongelmia on paljon, kuuntelimme niitä ja lupasimme viedä viestin eteenpäin. Kenties jostakin löytyy korva, joka kuulee ambolaisten itkun Henties Bayssä.

Saadakseni vierailulle hyvän päätepisteen – meme Leena olisi jatkanut puhetulvaansa vaikka koko illan! – pyysin seurakuntaa laulamaan. Naisia oli kuusi, seitsemän, mutta laulaa he osasivat! Jossain vaiheessa mukaan tuli tenori, nuori mies, jonka korvassa soi popmusiikki jopa hänen laulaessaan yksin omaa äänialaansa.

Yhtäkkiä naiset ilmeisesti muistivat, että olen suomalainen, ja niin kajahti ilmoille ”On kesän kirkas huomen/ ja suvi sunnuntain…”. Saatoin yhtyä lauluun: oshivambo ja suomi, jokainen lauloi omalla kielellään.

On riemullista laulaa jossain Henties Bayn puolityhjässä kirkossa pidäkkeittä On kesän kirkas huomen ja suvi sunnuntain, joka on yksi isäni lempilauluista. Keskityin lauluun, muuten olisivat kyyneleet saaneet vallan…

Kirkon ulkopuolella samalla tontilla on aaltopeltinen hökkeli, jonka katolla on risti, huomasin sen tullessamme kirkon luo. Vanhakirkko, meille selitettiin, ja jostain löytyi avain, jolla saatiin oven munalukko auki, pääsimme katsomaan ”kirkkoa”.

Maalattia, muutamia yksinkertaisia raheja, vanhoja kaatopaikkahuonekaluja. Ne on joku pastori tuonut, ne olisivat toimistohuoneen kalusteita, jos sellainen saataisi rakennettua kirkon yhteyteen. Naiset tuhahtelivat näyttäessään huonekaluja: nämäkö toimistoon!

Olin samaa mieltä: huonekalut olivat palvelleet aikansa, ne saattoi polttaa, muuhun ne eivät enää kelvanneet.

Lopulta riistäydyimme lähtöön, laulu olisi jatkunut ja jatkunut. Päivä oli täynnä elämyksiä, uutta, jota sulattelin saunan lauteilla.

Swakopmund, The Finnish School, 27.3. klo 8.31

Kello 9 illalla Susanna koputti oveemme, ateria odotti. Menimme pihan yli hänen puolelleen, riisuimme kengät ovensuuhun ja astuimme ”keittiöön” (adaptoitu autotalli).

Pöydällä oli vain pyyhe ja pieni muovinen pesuvati, siinä vettä; panin merkille matkakumppanin hämmästyneen ilmeen, kun meitä kehotettiin pesemään kätemme. Sitten kannettiin puurovati pöytään, samoin kastike, ateria saattoi alkaa.

Jokainen otti kädellään möykyn puuroa, kastoi sen kastikkeeseen, ja sitten suuhun. Mahangupap eli puuro oli maukasta, kastike hyvää. Minua häiritsi vähän se, että silloin tällöin tunsin hampaissani hiekanmurun, mutta siitä ei saanut välittää.

Matkakumppanille ruoka maistui, kun hän ensin pääsi säikähdyksestäkään käsin syömisen suhteen.

Puurovati vajeni, kastike väheni, viimeiset rippeet kaapi Monika. Sitten katselimme Susannan valokuva-albumin läpi: kuvia perheestä ja ystävistä Susannan vierellä, kuvia veljestä, joka on kuollut vuonna 2007.

Kysymykseni, mitä hänelle tapahtui, Susanna kuittasi lyhyesti sanomalla, että hän oli sairas eikä kestänyt sitä, ettei häntä hyväksytty. Saimme itse täydentää mielessämme tarinan, enkä usko, että arvauksemme on väärä.

Näitä tarinoita voi jokainen perhe kertoa, sillä 20 % (HIV) on viidesosa väestöstä!

Kun valokuvat oli katsottu, oli aika kiitellä. Monika oli jo puuhakkaana tiskaamassa astioita, kun hyvästelimme Susannan.

- Älkää unohtako halata Monikaa, tämä huudahti tiskipaljunsa äärestä ja ryntäsi halaamaan matkakumppania, tate Hansia. Hyvää yötä, kiitos puurosta!

Swakopmund, The Finnish School, 26.3. klo 20.30

Elämämme on muuttunut sosiaaliseksi! Eilen meillä oli illallisvieraina Marja ja Jussi Hankela poikansa kanssa, he asuvat viereisessä loma-asunnossa tässä talossa, tänään menemme meme Susannan pieneen asuntoon aterialle.

Kutsu oli alun perin klo 17, mutta se siirtyi, koska Susannan ja Monikan oli mentävä laulamaan jonkun seurakuntalaisen muistotilaisuuteen.

Juuri äsken luonamme poikkesi meme Leena varmistamaan, että huomiseksi suunniteltu retki Henties Bayhin tosiaan toteutuu. Lähetin hänelle tekstiviestinä varmistuksen, mutta ehkei hänen kännykkänsä ole aktiivinen.

Retki toteutuu, Sylvester tuo aamulla auton ja lähdemme heti matkaan.

Swakopmund, The Finnish School, 24.3. klo 11.14

Eilen ostimme kaupungilla sanomalehden, Allgemeine Zeitung; The Namibian oli loppuunmyyty. Lehti selostaa itsenäisyyspäivän juhlallisuuksia, joihin myös presidentti Martti Ahtisaari osallistui.

Hän näkyy lehden keskiaukeaman kuvissa kaksi kertaa ja hänestä on erillinen artikkeli, hän on antanut lehdistöhaastattelun vierailtuaan nimeään kantavassa peruskoulussa Katuturassa.

”Ahtisaari kiittää Namibiaa”, otsikoi lehti ja nimittää häntä – kuten täällä usein tehdään – Namibian itsenäisyyden kätilöksi.

Ahtisaari selittää olevansa positiivisesti yllättynyt Namibian kehityksestä ja jatkaa: "Muihin (Afrikan) maihin verrattuna on Namibia edistynyt 20 vuodessa suurenmoisesti, ja sitä pidetään Etelä-Afrikan jälkeen mantereen parhaiten organisoituna maana."

Ahtisaaren mielestä suurimpia haasteita ovat tällä hetkellä työttömyys, suuret tuloerot ja HIV-ongelma. Hän lupaa seuraavan kerran vierailla maassa vaimonsa ja poikansa kanssa.

Lehden pääkirjoituksessa (vt. päätoimittaja Eberhard Hofmann) kiitetään sekä presidentti Hifikepunye Pohambaa että eduskunnan puheenjohtaja Theo-Ben Gurirabia siitä, että he kumpikaan eivät juhlapuheissaan sortuneet pateettiseen retoriikkaan vaan keskittyivät korostamaan yhteisyyttä, joka kattaa eri poliittiset ryhmittymät samoin kuin eri kansanryhmät.

Lehden mukaan oli merkillepantavaa, että Pohamba luopui erityisesti Swapon käyttämistä kliseistä kuten kolonialismin syyttelystä maan ongelmien alkujuurena.

Theo-Ben Gurirab kehotti kansakuntaa itsekritiikkiin. Syyllisten etsinnän sijasta on pyrittävä oppimaan aikaisemmista virheistä ja toteuttamaan perustuslaissa määriteltyä visiota kansallisesta yhtenäisyydestä, sovinnonteosta, demokratian, oikeudellisuuden sekä taloudellisen riippumattomuuden toteutumisesta maassa.

Sattumalta osui eilen käteeni Flamingon, hyvin toimitetun (samaa ei voi sanoa päivälehdistä!) Namibian lentoyhtiön Air Namibian ilmaisjakelulehden kesäkuun 2009 numero, jossa on artikkeli suomalaisen lähetystyön historiaa esittelevästä Nakambale-museosta ja vanhasta Ambomaan Olukonda-kirkosta.

Museo ja kirkko entisöitiin ja avattiin yleisölle vuonna 1992, ja myöhemmin sen yhteyteen perustettiin kyläyhteisön omistama leirintäalue ja yöpymispaikka.

Museon ja majapaikan johtaja on meme Magdalena Kaanante. Museo keskittyy pääasiassa Martti Rautasen elämäntyön esittelyyn ja on kiinnostava erityisesti suomalaiselle kävijälle.

Swakopmund, The Finnish School, 23.3. klo 18.13

Tänään olemme kävelleet. Aamupäivä oli pilvinen ja viileä, iltapäivällä tuli aurinko esiin, mutta viileys säilyi, kun mereltä tuli kylmä viima.

Poikkesimme Woermanhausin matkamuistoshopissa ostamassa kortteja ja joimme sisäpihalla mangomehut – sieltä saa kaupungin parhaan mangomehun, iso lasillinen maksaa puolitoista euroa – ja söimme salaatin.

Kauppaa pitää englantilainen lady, hänellä on apunaan ambokokki, joka tarjoilee mehulasinkin arvokkaasti ja kauniisti eikä koskaan unohda toivottaa "have a nice day!"

Hänen virka-asuunsa kuuluu pitkä tummansininen kokkiesiliina, eikä hän voi lähestyä pöytää, ilman että sitoo sen lonkilleen. Hänen työskentelyään katsellessani tajuan, että jokainen työ on arvokas, jos sen tekijä antaa työlleen arvoa.

Susanna kertoo saaneensa kotoa Ambomaalta paketin tuttavansa mukana ja rientää hakemaan sitä. Siinä on varmaan puurojauhoja, mahangua, jonain päivänä hän tekisi puuroa ja kutsuisi meidät syömään.

Pettyneenä hän palaa paketin kanssa: siinä ei ollut jauhoja vaan mopaneja, kuivattuja matoja, ne ovat yksi Ambomaan perinneruoista. Liikuttavaa, että äiti Ambomaalta lähettää tyttärelleen kaupunkiin mopaneja!

Swakopmund, The Finnish School, 22.3. klo 13.30

Matkalla mietin usein, onko Namibialla juhlimisen aihetta itsenäisyytensä 20-vuotispäivänä. Työttömyys on korkea (yli 50 %), samoin HIV-infektion saaneitten määrä, sosiaaliturva heikko, ammattikoulutus organisoimaton, koululaitosta kritisoidaan. Luetteloa voi jatkaa.

Juhlimisen aihe on siinä, että maa on pystynyt vakauttamaan demokratian ja säilyttämään kansalaissovinnon, mikä ei ole itsestään selvää maassa, jossa elää ainakin tusina eri kansanryhmää ja joka oli sotatilassa ennen itsenäisyyden saavuttamista. Se on sinänsä ihailtava saavutus, jolle on nostettava hattua.

Apropos HIV: eilen illalla oli televisiossa parhaana katseluaikana lyhyt valistus- ja kampanjavideo. Sen idea oli, että naisella on oikeus ja velvollisuus kieltäytyä seksistä, jos hänen partnerillaan on muitakin kumppaneita.

Valistusta ja kampanjoita on, tietoa levitetään, etenkin koulujen ulkoseinään on usein maalattu punainen rusetti-symboli, mutta tilanne on maassa hälyttävä.

Tänään ovat kaupat kiinni, sanomalehdet eivät ilmesty, on yleinen lomapäivä, koska itsenäisyyspäivä sattui sunnuntaiksi.

Eilen Vinetan ruokakauppa oli auki. Ostimme vettä ja peruselintarvikkeita koko viikoksi, myöhemmin meillä ei ole autoa. Näin hyllyllä anjovispurkin ja nappasin sen ostoskärryyn: Janssonin kiusaus on uunissa. Mietin, kutsunko nuoret ystävämme Susannan ja Monikan syömään kanssamme.

Matkakumppani väittää, että ruokalaji on heille liian eksoottinen, mutta kenties he haluavat edes maistaa. Spagetti heille kyllä maittoi sinä iltana, jona kutsuin kaikki täkäläiset ystävämme rantataloon illalliselle.

Mietin kiusauksen kaloreja! Löysin aamulla vaa´an, joka kertoi karun totuuden: olen lihonut matkalla! Tiesin sen, koska farkut kiristivät. Miten se on mahdollista, kyselen, vaikka tiedän vastauksen: napostelin ajomatkoilla keksejä, kuivattuja hedelmiä ja pähkinöitä, ja nehän lisäävät painoa kaksinkertaisesti oman painonsa!

Ilta-ateriat on karsittava loppuviikoiksi, se tepsii. Kävely kaupunkiin on yli kuuden kilometrin lenkki. Liikuntaa, liikuntaa… Tänä iltana on tiedossa sauna, iloitsen siitä jo etukäteen.

Swakopmund, The Finnish School, 21.3. klo 19.30

Onnellisesti perillä Swakopmundissa! Viimeisen kerran tankkasimme Solitaire-nimisessä paikassa, joka on merkitty kartalle pikkukaupunkina.

Olimme ajaa sen ohi, kun emme hoksanneet, ettei ole mitään kaupunkia tai edes kylää, on vain lodge, bensa-asema, kauppa ja leipomo. Mutta mikä leipomo!

Sain tumman ruisleivän ja sorruin ostamaan pari kahvileipää, ne näyttivät niin houkuttelevilta. Ja kauppa kävi: jokainen ohiajava turisti ja paikallinen osti evästä tai leivät tulevaa viikkoa varten.

Kauppa oli juuri sellainen kuin Suomen kyläkaupat lapsuudessani: tiskin takana myyjä, hänen selkänsä takana hylly, jossa monenkirjavaa tavaraa, lisänä pari kylmäkaappia ja pakastearkkua.

Olutta ei myyty, oli sunnuntai. Namibian alkoholipolitiikka kieltää alkoholin myynnin lauantain (klo 12) ja maanantain välillä, ravintolat ja kahvilat saavat tarjoilla sitä, mutta mukaan sitä ei voi ottaa.

Matkalla pysähdyimme pari kertaa Kuiseb-joen kanjonissa ja otimme kuvia. Muistelimme taas Henno Martinia ja hänen toveriaan ja ihmettelimme, miten joku voi säilyä hengissä ja elää niissä rotkoissa ja luolissa lähes kolme vuotta.

Siihen aikaan ei ollut teitä, ei kanjonissa eikä sen poikki, joten ajoväylän löytyminen kuorma-autolle on sekin hämmästyttävää.

Loppumatka rannikolle oli karua erämaata. Tunnemme jo ilmiön, mutta yhä uudelleen se yllättää meidät:

– Hei, tuolla on vettä! Joko me tullaan rannikolle? Ei, se on sadan kilsan päässä, vesi on vain kangastusta, fata morgana!
Näemme molemmat saman, mutta tiedämme, että se, mitä silmä kertoo, ei ole totta.

Tänään on Namibian itsenäisyyden 20-vuotispäivä, juhlapäivä. Avasin television – talossa on sellainen! – ja katselen toisella silmällä sen raporttia.

Uudelle virkakaudelle valittu presidentti Hifikepunye Pohamba vannoo valansa ja lukee uuden ministerilistan.

Se ei juuri poikkea vanhasta, paitsi että muutama ministeri – mm. varapääministeri Dr. Libertine Amathila, joka ajoi erityisesti san-kansan asiaa ja on lääkäri koulutukseltaan – jää eläkkeelle, ja tilalle on valittu nuorempia.

Myös naisten edustusta ministeristössä on pyritty lisäämään.

Eilen illalla Weltevrede farmilla juttelimme nuorenemännän kanssa. Hän oli apea, hän oli saanut negatiivista palautetta pariskunnalta, joka oli lähtenyt suunniteltua aikaisemmin ja jättänyt pitkän luettelon puutteista, joita löysivät majoituksesta.

– Turistit haluavat tutustua Afrikkaan ja nähdä, millaista on elämä farmilla, mutta kuumuutta he eivät siedä. Huoneessa on oltava ilmastointilaitteet ja verkot ikkunoissa, taulutelevisio, stereot ja ties mitä!

Vaikeimpia asiakkaita hänen mukaansa ovat eteläafrikkalaiset ja namibialaiset: he matkustavat vähän, mutta koettavat osoittaa olevansa laatutietoisia asiakkaita. Tunsin pienen piston: minäkin nukun mieluummin ilmastoidussa huoneessa yksinkertaisesti siksi, että haluan nukkua yöllä.

Mietin usein, millaista on elämä farmeilla, jotka ovat kaukana toisistaan jo senkin takia, että niitten pinta-ala on meidän mittakaavassa valtava: kannattavan farmin vähimmäiskoko on arviolta n. 12 000 hehtaaria.

Lähikauppaan on usein yli 100 kilometriä, naapuria ei näköpiirissä ole, lähellä ovat vain oman perheen jäsenet ja farmin työntekijät.

Viimeisenä aamuna tarkkailimme lintuja, jotka tulivat juomaan huoneen takana olevalle pikku lätäkölle. Niitten englanninkielinen nimi on Namaqua sandgrouse.

Minulla on vaikeuksia suomenkielisten eläintennimien kanssa, kun käytettävissä on vain englannin- ja saksankielisiä hakuteoksia.

Lintuja oli satoja, ellei tuhansia, ja ne olivat äänekkäitä! Ne lensivät parvissa paikalle; ensin tuli muutama parvi, sitten yhä uusia ja uusia.

Niitten melu täytti ilman, ne laskeutuivat lätäkön lähelle ja lähestyivät rintamana vettä, kastoivat siihen höyhenensä ja pyrähtivät sitten ryhmänä lentoon.

Näytti siltä, että samat linnut palasivat muutaman kerran veden ääreen, ennen kuin ne lopullisesti lensivät poikastensa luo. Ne keräävät vettä rintahöyheniinsä, josta poikaset sitä nokkivat.

Koko näytelmä kesti puolisen tuntia, sitten palasi hiljaisuus.

Artikkelin kirjoittaja Maija Asunta-Johnstonin (FM) uusin kirja on Verkkorakkautta varttuneille, WSOY 2009. Aiemmat kirjat: Punainen jääkaappi, WSOY 2006; Naiset eivät syö retiisejä, WSOY 2004; Onnellisen naisen vuosi, WSOY 2002; Punapukuisen naisen talo, WSOY 2000

Lue lisää kirjoittajasta ja hänen kirjoistaan.

Ruotsin Lapista ei löydä joulupukkia, mutta hurjia rinteitä senkin edestä. Keltanokka lähti testaamaan, miten pääsee alas Riksgränseniä ja Björklideniä.

Opashan on hullu!

Olen saapunut vasta tunti sitten Ruotsin Lappiin, marssinut saman tien suksivuokraamoon, ährännyt vaivalloisesti massiiviset laskettelumonot jalkaan ja kuunnellut huolestuneena miniluentoa lumivyöryn vaaroista. Ja nyt pitäisi seurata lasketteluopasta vielä kilometri ylämäkeen kohti tunturin huippua.

Olen näännyksissä, hikinorot valuvat poskilla. Ihan kuin noutajan kalsa kosketus tuntuisi olkapäillä.

Björklidenin laelta näkyy Norjaan saakka.
Björklidenin laelta näkyy Norjaan saakka.

Matkaa on tehty jo puoli tuntia, ylämäkeen luonnollisesti. Björklidenin laskettelukeskus näkyy alhaalla pienenä. Horisontissa siintävät Norjan tunturit ja jossain niiden takana Atlantti. Jalassani on karvapohjaiset sukset. Ne eivät lipsu senttiäkään. Eivätkä kyllä luistakaan. Niillä vain tampataan matkaa ylämäkeen.

– Mika, sinä pystyt tähän. Ajattele, miten hienot maisemat ylhäällä odottavat. Sitten laskettelemme pitkin neitseellisiä lumia alas laaksoon. Det är kul! tsemppaa opas Kim Bergsten.

Mihin olen joutunut?

Opas Kim Bergsten vei meidät huipulle.
Opas Kim Bergsten vei meidät huipulle.

Sisulla huipulle

Kokeilin laskettelua ensimmäisen kerran 15-vuotiaana Jyväskylän Laajavuoressa. Alku oli vauhdikas, syöksyin pipo silmillä rinteen suoraan alas. En osannut oudoilla suksilla kurvata, kun en tullut keneltäkään kysyneeksi, miten se tapahtuu. Vauhdin sain pysähtymään juuri ennen parkkipaikkaa.

Sen jälkeen eksyin mäkeen satunnaisesti, keskimäärin kerran vuosikymmenessä. Rinteessä oli joka kerta kivaa, mutta laskettelupuremaa en koskaan saanut. Ehkä Suomen rinteet olivat liian vaatimattomia tällaiselle Laajavuoren veteraanille.

Sitten ystäväni houkutteli testaamaan "vähän kovempaa kamaa", Ruotsin Lapin tuntureita. Ruotsihan on suomalaiselle kuin Amerikka. Siellä kaikki on hienompaa ja suurempaa, niin tunturitkin. Ruotsin Åre tunnetaan pikku-Alppeina, sillä sen korkein huippu Åreskutan yltää yli 1400 metriin. Rinteet ovat kilometrien pituisia. Suomen laskettelukeskuksissa moisista lukemista vain unelmoidaan.

Luonnonrinteissä lasketaan kuin pumpulissa.
Luonnonrinteissä lasketaan kuin pumpulissa.

Vierekkäin sijaitsevissa Björklidenissä ja Riksgränsenissa tunturit kohoavat reiluun kilometriin. Niiden luonnonrinteet sopivat monipuoliseen lasketteluun kuin valetut.

Bergsten on päässyt tunturin laelle ja jatkaa tsemppaamista. Ammattilaiselle kapuaminen on niin helppoa. Määränpää häämöttää, tamppaan karvapohjasuksiani rinnettä vimmaisesti ylös suomalaisella sisulla.

Det är kul! Det måste vara kul!

Lopulta pääsen perille. Viisikymppisen kunto voisi olla kovempikin, mutta olen yhä elossa.

Hiihtopummin tunnustukset

Bergsten auttaa irrottamaan karvapohjat suksista. Vedän keuhkot täyteen tunturi-ilmaa ja annan katseeni nuolla horisonttia. Olen kilometrin lähempänä taivasta kuin tunti sitten suksivuokraamossa. Olo on juhlallinen. Alan ymmärtää, miksi joskus pitää kärsiä, että voi nauttia.

Bergsten kaataa kuksaan kahvia.

– Olen ollut neljä vuotta Björklidenissä ja Riksgränsenissä lasketteluoppaana. Nuorena elin hiihtopummina Ranskan Chamonix'ssa. Siellä aloin myös vuorikiipeillä, ja se on suurin intohimoni. Laskettelu tulee kakkosena. Nytkin jatkaisin mieluiten matkaa aina vain ylöspäin, Bergsten tarinoi kahvitauollamme.

Täällä vartioin minä!
Täällä vartioin minä!

Näkemykseni vain vahvistuu: mieshän on umpihullu.

Huipulla tuulee. Kahvin lämmittävä vaikutus hupenee. On aika miettiä paluuta alas. Bergstenilla on suunnitelma. Seuraamme mestaria jyrkän rinteen reunaan. Rinne ei ole pitkä, mutta korkeusero nostaa hikikarpalot taas pintaan.

– Tässä on paljon pehmeää lunta, kuin höyhenillä laskisi. Seuraa vain minua, tee pitkiä nautinnollisia kaarroksia, nauti joka hetkestä, Bergsten sanoo ja lähtee.

Hiihtohissit lähtevät aivan Riksgränsenin keskustasta.
Hiihtohissit lähtevät aivan Riksgränsenin keskustasta.

Kuperkeikkoja pumpulissa

Bergsten pöllyttää tyylikkäästi lunta kaarrellessaan. Pian hän on rinteen alaosassa odottamassa meitä muita.

Olen ryhmämme keltanokka, muut ovat kokeneita laskettelijoita ja laskevat perässä leikitellen, kaiketi nautiskellen. Lähden liikkeelle. Luonnonrinteessä, vasta sataneessa pumpulilumessa laskeminen tuntuu erikoiselta. Lumi upottaa, vauhti kiihtyy hitaasti. Mutta se kiihtyy.

Tulee kaarroksen aika. Sukset eivät tahdo totella. Käännyn puolittain ja heitän kuperkeikan. Rämmin pystyyn. Sama toistuu seuraavassa mutkassa. Ja sitä seuraavassa.

Alas ehtineet hymyilevät hyväntahtoisesti. Onneksi rinteessä on niin paljon lunta, että kuperkeikkailu ei vammauta, mitä nyt vähän henkisesti.

– Onnittelut, Mika, selvisit. Se oli päivän haastavin osuus. Nyt pidetään hauskaa, Bergsten lupaa.

Puuterilumirinteet houkuttelevat rinnehait näyttäviin temppuihin.
Puuterilumirinteet houkuttelevat rinnehait näyttäviin temppuihin.

Rinne jatkuu loivahkona, ja löydän oman tapani kääntyä upottavassa lumessa. Tuuli suhisee korvissa, laakso lähenee ja talot muuttuvat näkökentässä isommiksi. Mäkeä riittää. Laskettelu kysyy reisilihaksia.

Pidän välillä taukoja ja ihailen arktisen luonnon kauneutta. Olen jo hyljännyt ajatuksen pysyä muiden matkassa. Hiljaa hyvä tulee, alas pääsee kaikilla nopeuksilla.

Lasken hotelli Fjälletin pihaan suksitelineen luo. Pian istun hotellin aulassa, ja takkatuli loimottaa. Kylmä huurteinen tuoksuu edessäni.

Reidet tutisevat, mutta nautin maisemasta Lapporteniin, Lapin porttiin. Näyttää kuin kuu olisi aikojen alkuhämärässä hipaissut Maata ja vienyt puolipallon muotoisen palan tuntureita mennessään.

Björklidenin Fjället tarjoaa huoneiden lisäksi mökkejä.
Björklidenin Fjället tarjoaa huoneiden lisäksi mökkejä.

Vihdoin vohvelia

Hotellin edessä odottaa hytillinen telavaunu. Se täyttyy matkustajista ja lähtee Låktatjåkkon tunturiasemalle 1228 metrin korkeuteen.

Alhaalla aurinko paistaa, mutta perillä odottaa vaakasuoraan viuhuva hyytävä tuuli ja lumimyräkkä. Lapin luonto luo Ruotsissakin outoa taikaa.

Puikahdan kohti mustaseinäistä hirsitaloa. Sisällä odottaa maailman pohjoisin vohvelikahvila. Käyn pirttipöytään, riisun toppatakkini ja tartun vohveliin.

Olen laskettelu-urani huipulla, kukkulan kuningas. Mietin jo tulevaa Åren-retkeä. Pohjoismaiden pisimmät rinteet vain naurattavat Björklidenin veteraania.

Rapea vohveli palkitsee laskettelijan.
Rapea vohveli palkitsee laskettelijan.

Låktatjåkkon vohvelikahvila on maailman korkeatasoisin sananmukaisesti.
Låktatjåkkon vohvelikahvila on maailman korkeatasoisin sananmukaisesti.

Artikkeli on julkaistu ET Matkaopas -lehden numerossa 6/2016.

Riksgränsen & Björkliden

Laskettelukeskukset

  • Riksgränsenin ja Björklidenin laskettelukeskukset sijaitsevat vierekkäin Kiirunasta kaakkoon lähellä Norjan rajaa, Napapiiriltä 200 kilometriä pohjoiseen. Molemmat tunnetaan hyvistä off-piste-laskuista eli vapaalaskuista rakentamattomilla luonnonlumisilla rinteillä.
  • Björklidenissä on 23 rinnettä ja viisi hissiä. Kittelsdalsin hissi vie korkeimmalle, 1100 metriin. Riksgränsenissä löytyy 15 rinnettä, 6 hissiä ja liki rajattomasti vapaalaskurinteitä. 

Näin pääset perille

  • Helsingistä Tukholman kautta lento Kiirunaan, mistä matkaa perille valtatietä E10 on noin 130 kilometriä. Lentoaika Helsinki-Kiiruna 2,5 tuntia. Kentältä on bussiyhteys laskettelukeskuksiin, 30 e/suunta. Bussi kulkee usein myös Björklidenin ja Riksgränsenin välillä.
  • Kiirettömille sopii juna Tukholmasta Riksgränseniin, matka-aika 18 tuntia.
  • Norjan Narvikin lentokentälle on Riksgränsenistä vain 40 kilometriä, mutta bussiyhteyttä kentältä Ruotsin puolelle ei ole. Ruotsin ja Norjan välinen tie on joskus lumimyrskyn takia päiviä poikki. Oulusta maantietä pitkin Riksgänseniin on 620 kilometriä.
  • Helikopterilla? Arctic Elementsin järjestämillä räätälöidyillä 1-7 päivän Heliski-retkillä kokeneet laskettelijat viedään helikopterilla laskemaan neitseellisille puuterilumille vuoristoon, kuten yli 2 000-metriselle, jyrkkärinteiselle Kebnekaiselle. 

SOS

  • Merkitsemättömillä luonnonrinteillä on lumivyöryvaara. Suksivuokraamoista saa pakollisena lisävarusteena repun, jossa on muun muassa lähetin ja lumilapio. Suksivuokraamojen henkilökunta ja laskettelunopettajat opastavat, miten toimia lumivyöryssä.
  • Laskettelussa voi loukkaantua kaatuessaan. Kannattaa varmistaa ennen matkaa, että vakuutukset ovat voimassa. Kypärä on tärkeä turvavaruste.
  • Ruotsin hätänumero on 112.

Sää

  • Talvisesonki alkaa helmikuussa, kun keli muuttuu epävarmasta aurinkoiseksi. Rinteissä riittää lunta toukokuun puoliväliin. Silloin päivälämpötilat ovat reilusti plussalla, mutta yöt edelleen kylmiä. Säätilan vaihtelut ovat tuntureilla nopeita, mikä kannattaa ottaa huomioon varustevalinnoissa.

Majoitus

  • Riksgränsenissä laskettelukeskuksen sydän on suuri Hotell Riksgränsen, jonka huonevalikoima on laaja himolaskettelijan koppero hyteistä perhesviitteihin. Perhehotelli Meteorologen Ski Lodge tarjoaa personnallista luksusmajoitusta.
  • Björklidenissa majoitustilaa tarjoaa hotelli Fjället 1-4 hengen huoneissa ja lomamökeissä. Todellista huippumajoitusta tarjoaa pieni Låktatjåkkan tunturihotelli 1228 metyrin korkeudessa. 

Bussimatka Itä-Karjalaan vie Väinö Linnan romaanin ja viime sotien tantereille. Historia muuttuu eläväksi aidoilla tapahtumapaikoilla.

Seisomme Jänisjoen törmällä Läskelän kylässä Venäjän Karjalassa.

Varkautelainen yrittäjä Timo Männikkö alkaa kertoa isänsä Onnin sotatarinaa.

– Kerran hän ajoi venäläisen pikakiväärin väijytykseen. Takarengas räjähti, ja isä kellisti pyöränsä ojaan.

Vihollinen luuli miehen kuolleen, mutta tämä yllätti ampujat takaapäin.

– Isältä pääsi itku, kun hän löysi yhden surmaamansa miehen lompakosta kahden pikkulapsen valokuvat.

Onni Männikkö oli moottoripyörälähetti Ruben Laguksen panssaridivisioonassa. Se kulki rinnan kirjailija Väinö Linnan rykmentin kanssa.

Norjasta saapunut Helena Harle Mehus näyttää käsin kirjoitettua paperia, jonka löysi isänsä Niilon jäämistöstä. Siihen isä oli kirjannut joukko-osastonsa liikkeitä sen lähdettyä vetäytymään Syväriltä kesäkuussa 1944.

– En halunnut lapsena kuunnella isän sotajuttuja. Nyt tulin tänne paikkaamaan aukkoja tiedoissani, Helena Harle Mehus sanoo.

Osuma onnensoturiin

Bussi kuljettaa 40 hengen ryhmäämme Tuntemattoman sotilaan maisemissa. Reitti seuraa sotatapahtumia Itä-Karjalassa.

Läskelän kylä sijaitsee Laatokan pohjoispäässä puolen tunnin ajomatkan päässä Sortavalasta. Kylään liittyy hurja tarina, jollaisia retken vetäjä everstiluutnantti Ilmari Hakala tietää monia.

– Heinäkuussa 1941 täällä vaikutti onnensoturiksi kutsuttu talvisodan veteraani, luutnantti Allan Gummerus.

Suomalaiset olivat motittaneet venäläiset joen länsirannalle. Onneensa luottanut Gummerus lähti pioneerivänrikin kanssa tukimaan vaurioitunutta siltaa, vaikka se oli venäläisten tarkka-ampujien tähtäimessä.

– Huonostihan siinä kävi. Pioneerivänrikki kaatui kahteen luotiin. Gummerus sai naarmun kaulaansa, mikä järkytti häntä syvästi. Hän tunsi kohtalonsa kääntyneen.

Kun Gummerus seuraavana päivänä piti käskynjakoa joentörmällä, hän sai luodin rintaansa ja ehti vain todeta: ”Pojat, nyt taisi sattua. Menikö sydämeen? Eikö sydän ole tällä puolella?”

Linnan romaanissa sotamies Asumaniemi sanoo viime sanoikseen: ”Se on vasemmalla puolella… Sydän on vasemmalla puolella…”

Esimerkki kuvaa Linnan tapaa rakentaa teostaan. Hän sijoitti yksittäiset tositapaukset haluamaansa kohtaan fiktiota.

Siksi Tuntematonta sotilasta ei voi pitää historiankirjoituksena tai johtamistaidon oppaana. Se on romaani.

Motissa Lemetissä

Hiekkatie muuttuu huonoksi. Tienvarren kylissä työttömyys vallitsee ja vodka virtaa. Kahden puolen tietä näkyy tiheää pusikkoa. Suomalaisten raivaamat pellot on päästetty pajukoksi.

– Neuvostoliiton johtaja Nikita Hruštšov innostui maissinkasvatuksesta ja kielsi muun viljelyn. Maissi ei kuitenkaan menestynyt. Vasta nyt viljanviljelyä on alettu elvyttää osin suomalaisten opeilla, Hakala kertoo.

Lemetin tienhaarassa käytiin talvisodan rajuimmat mottitaistelut. Venäläisillä oli valtava ylivoima, mutta pieni Suomen armeija onnistui saartamaan heidät ankarissa olosuhteissa.

”Ja tuhosi…i…it tankkeja?” Niin alokas Hauhia kyselee luutnantti Koskelalta tämän sankariteoista Tuntematon sotilas -romaanissa.

”Pari maahan kaivettua Lemetissä”, Koskelan vastaus kuuluu.

– Tuossa näkyy yksi panssarimonttu, Hakala sanoo ja osoittaa sammaloitunutta kuoppaa.

Historia herää eloon aidoilla tapahtumapaikoilla. Sen koemme monta kertaa neljän päivän reissulla, joka venyy yli 3000 kilometrin mittaiseksi.

Kiinnostuitko tästä matkasta? Lähde mukaan ET-lehden lukijamatkalle – katso lisää tästä 

Pää matalalla

Väinö Linnan joukko-osaston sota päättyi nelisen kilometriä Loimolan kylästä. Poikkeamme bussilla rauhantulon maisemiin kesken matkan, ettei tietä tarvitse ajaa takaisinpäin.

Korpitien metsäisellä harjanteella erottuu juoksuhautojen ja romahtaneiden bunkkereiden verkosto. Katkenneen oksan päässä roikkuu ruostunut ämpäri, kenties jatkosodan ajalta.

Juuri tämän suon laidalla oikean Jalkaväkirykmentti 8:n ensimmäinen pataljoona kävi viimeiset taistelunsa ennen rauhaa. Ilmari Hakala vie meidät alarinnettä seurailevan kaivannon reunalle.

– Tämä on panssarieste. Sitä oli vaikea havaita vaunusta, joka tuli harjanteen yli. Kaivannosta vaunu ei enää päässyt pois. Kaikkea suomalaiset keksivätkin vihollisen pään menoksi.

Ilmari Hakalan vaimo Leena, retken huoltopäällikkö, soittaa meille äänityksen, jonka Yleisradio teki 4. syyskuuta 1944 kello 8.05, kun rauhan piti jo olla voimassa.

Ääni rätisee. Toimittaja kysyy juoksuhaudassa suojautuvilta miehiltä, mitä he ajattelevat rauhantulosta.

”Oudoltahan se tuntuu monen sotavuoden jälkeen. Ensin en tahtonut uskoa, piti soittaa takaisin pataljoonaan. Itse olemme hiljaa, mutta naapuri ei näytä lakkaavan”, kertoo luutnantti Virtanen. Taustalta kuuluu jalkaväen aseiden laukauksia.

– Nuoret miehet puhuvat tosi kypsästi ja rauhallisesti. Sota oli heille jo arkipäivää. Piti vain pitää pää alhaalla, Helena Harle Mehus huokaa.

Tappiomieliala ei välity sotilaiden puheista. Linna pani romaanissaan Vanhalan sanomaan asian tällä tavoin: ”Hyvänä kakkosena tuli maaliin pieni sisukas Suomi.”

– Se kertoo torjuntavoitosta. Jatkosodan tavoite oli itsenäisyyden säilyttäminen, ja se toteutui, sotahistorian tutkija Hakala toteaa.

Kollaa kesti

Kymmenisen kilometriä Loimolasta sijaitsee legendaarinen Kollaanmäki. Sen kenttähautausmaalle on haudattu 104 talvisodassa kaatunutta. Hautausmaalla Leena Hakala lukee ääneen Helvi Hämäläisen runot Suomalaiselle tuntemattomalle sotilaalle ja Hevosille jotka kuolivat sodassa.

Kollaalla taisteli Sortavalassa syntynyt luutnantti ja entinen muukalaislegioonalainen Aarne Juutilainen, ”Marokon kauhu”. Hän tuli tunnetuksi rohkeutensa ja omaperäisen johtamistapansa vuoksi.

Yleisradion tallenteessa Juutilainen kuvailee karskiin tapaan miestensä tekoja:

”Ovat kyselleet, milloin ylimääräiset kertausharjoitukset loppuvat ja milloin se sota alkaa. Olen syntisiin tyytyväinen. Lungia poikia.”

Juutilainen kertoilee, miten ”ryssät ovat antaneet” suomalaisille tykkejä, konekivääreitä ja muuta ”pienempää törkyä”. Hän on haavoittunut jalkaan, mutta vähättelee tapahtunutta ja kehaisee istuvansa vaikka kiikkustuolissa sihtailemassa vihollista kiikarikiväärillä.

Juutilaisen yksikössä oli mukana myös Simo Häyhä, jota pidetään yhtenä kaikkien aikojen tehokkaimmista tarkka-ampujista.

Uusi Tuntematon

Yksi suomalaisten päämäärä kesällä 1941 käynnistyneessä jatkosodassa oli Karjalan tasavallan nykyinen pääkaupunki Petroskoi.

”Hei karjut! Petrosavoski täällä loistelee isänmaan aamunkoitossa.”

Näin kallion laelta tähyilevä sotamies Viirilä hihkaisee romaanissa, kun pataljoona lähestyy kaupunkia. Valtauksen jälkeen syksyllä 1941 kaupungin nimi muutettiin Äänislinnaksi.

Nykyisin Petroskoi on varteenotettavan kokoinen, asukkaita on noin 260 000. Muuttoliike tosin vie monia Venäjän suuriin keskuksiin.

Ensi lokakuussa tulee ensi-iltaan Aku Louhimiehen ohjaama uusi Tuntematon sotilas -elokuva. Siinä on kohtaus Äänislinnan voitonparaatista, jonka Väinö Linna ohittaa romaanissaan lyhyellä maininnalla.

– Isäukko oli mukana polkupyörällä. Minulla on siitä kuviakin. Paraatista ei sodan jälkeen kauheasti haluttu puhua, Timo Männikkö kertoo.

Petroskoita halkoo jylhän rautatieaseman edestä lähtevä viivasuora valtaväylä, Lenininkatu. Sen toisessa päässä välkehtivät Äänisen aallot.

Rantapuistikossa järvelle tähyilee poliitikko Otto Wille Kuusisen patsas. Jykevää hahmoa kutsutaan leikillisesti kalastuksenvalvojaksi.

Vasili saunoo

Sammatuksen kylän mäellä käytiin kesällä 1944 isot taistelut. Alueelta on löydetty sotilaiden jäännöksiä. Pari vainajaa on tunnistettu suomalaisiksi tuntolevystä ja puukosta.

– Tältä mäeltä Mannerheim-ristin ritari Toivo Ilomäki tuhosi useita venäläisiä panssarivaunuja. Hänellä oli tarkka sihti, Hakala kertoo.

Laskeudumme mäeltä kylän raitin varrella sijaitsevalle talolle. 85-vuotias Vasili Tarasov, Hakaloiden tuttu vuosien takaa, tulee ulos punaisesta tuvastaan ja ottaa heti yleisönsä.

Hän osaa suomea, koska kävi välirauhan aikana suomalaisten perustamaa koulua.

– Mies lähti metsään tatteja keräämään. Ei kuulunut takaisin. Ei ole löydetty. Metsä on iso. Karhujakin on paljon ja susia. Viime syksynä sudet söivät ketjussa olevan koirani. Yksi susi ammuttiin, Vasili kertoo kylänsä elämänmenosta.

Kun Vasili käväisi Aunuksessa lääkärissä, talossa kävi varkaita. Tarina saa meidät keräämään pienen avustuksen naapurimaan kansalaiselle. Ilmari Hakala toimittaa rahat perille vaivihkaa, ettei miehen ylpeys saisi tarpeetonta kolausta.

– Minulla on pullo vodkaa. Ilman vodkaa ei saa elää, mutta paljon ei saa juoda, vähän, tervaskanto veistelee ja kumoaa ryypyn hitaasti pohjaan asti.

Sammatuksen kylätien toisella puolella savuaa sauna, koska Vasililla on kylypäiv, saunapäivä.

Isän perässä

Jatkosodan kirjeenvaihtajat Martti Haavio ja Olavi Paavolainen ihastuivat Kuujärven idylliseen Paloniemen kylään. Haavio kirjoitti paikasta päiväkirjassaan Me marssimme Aunuksen teitä.

Sadevesi on syönyt jyrkkää hiekkatietä, joka vie järven rantaan. Ilta-auringossa kylpee unelias karjalaiskylä puutaloineen.

– Isäni istuskeli komentajansa kanssa laiturilla kuuta katsellen. Komentaja oli, kenties hieman liikuttuneessa tilassa, luvannut isälle sata hehtaaria maata järven rannalta. Kyllä sotaan mahtuu mukaviakin muistoja, Timo Männikkö kertoo.

Kotimatka alkaa. Laajojen rehupeltojen keskellä sijaitsee valtava karjakombinaatti. Laatokka vilahtelee silloin tällöin näkyviin.

Tuuloksen kenttähautausmaalle on haudattu 57 suomalaista. Hakala kertoo kesän 1944 rajuista vetäytymistaisteluista.

Viimeiseksi pysähdymme Salmissa, josta on lähtöisin Helena Harle Mehuksen isän suku.

– Tämä reissu on ollut minulle vaellusta hänen kanssaan, Harle Mehus summaa.

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 4/2017.

Lähde mukaan ET-lehden lukijamatkalle Tuntemattoman sotilaan jäljille! Katso tarkemmat tiedot täältä.