Huom! Uusin matkakirje aina ylimpänä.

Artikkelin kirjoittaja Maija Asunta-Johnstonin (FM) uusin kirja on Verkkorakkautta varttuneille, WSOY 2009. Aiemmat kirjat: Punainen jääkaappi, WSOY 2006; Naiset eivät syö retiisejä, WSOY 2004; Onnellisen naisen vuosi, WSOY 2002; Punapukuisen naisen talo, WSOY 2000 

Lue lisää kirjoittajasta ja hänen kirjoistaan.

Veronika B&B 28.3. klo 16.53

"Mongolit ovat pääsääntöisesti uimataidottomia…" luen The Finnish Schoolista lainaamastani kirjasta, mutta en usko väitettä, niin painettua tekstiä kuin se onkin: en usko, että Mongoliassa on mitään pääsääntöä uimataidottomuudesta – yhtä vähän kuin siellä ilmeisesti on edes sivusääntöä siitä!

Luen nykyään usein näistä ”pääsääntöisistä” asioista ja ihmettelen, missä vaiheessa alettiin kielessämme viljellä ”pääsääntöjä” jos jostakin asiasta, sen sijaan että käytettäisi sanoja ”tavallisesti” tai ”useimmiten”, sitähän tällä uudissanalla “pääsääntöisesti” tarkoitetaan.

Milloin kieli alkoi mutkistua, milloin tuli muotiin sanoa asia komplisoidusti? Miksei kirjoiteta: ”Useimmat mongolit ovat uimataidottomia.”? (Ovatko he muuten "mongoleja" vai "mongolialaisia"?)

Opiskellessani suomen kieltä Jyväskylän yliopistossa minulla oli tyyliopin opettajana lehtori Vihonen, joka oli säälimättömän ankara oikeakielisyyden esitaistelija.

Läpäistäkseen hänen tenttinsä piti olla kieli keskellä suuta; hän pani opiskelijat analysoimaan kielikuvia ja miettimään, mistä ne olivat lähtöisin. Hän edellytti lähes ehdotonta kielikorvaa, mutta kieli korvassa ei kukaan hänen luennoillaan voinut olla, kyllä sen suussa piti pysyä.

Mutta mitäpä pääsäännöistä, aikaisemmin luin samasta kirjasta kuvauksen naisesta, jonka ”hieman kulmikkaiden kasvojen reunustamat mustat hiukset oli leikattu lyhyiksi ja kiharrettu päistä kevyesti laineille.

Tai: ”Potilaat hoidetaan (sairaalassa) ilmaiseksi, eikä sisään päästäkseen tarvitse esittää todistusta sairausvakuutusmaksujen maksamisesta tai lääkärin lähetettä, mikä muissa sairaaloissa saattaa estää pääsyn potilaaksi.” Vai estää lääkärin lähetteen esittäminen sairaalaan pääsyn!

Suomessa julkaistaan paljon ja kirjoitetaan vielä enemmän, ja siitä on vain hyvää sanottavaa. Omakustanteet lisääntyvät, sekin on positiivinen asia: totta kai jokainen saa iloita nähdessään oman tekstinsä kansien välissä, se on juhlallinen hetki.

Mutta miksi kirjoittajat eivät pyydä kielitaitoisen editoijan apua tekstin viimeistelyssä, ennen kuin jättävät käsikirjoituksen painoon? Suurimmat – ja usein tahattomasti hauskimmat – lapsukset pistäisivät varmaan maallikonkin silmään. Mikseivät kirjoittajat pyydä edes muutamaa ystäväänsä lukemaan tekstiään ennen sen julkaisemista?

Onko kirjoittaminen vieläkin jonkinlaista puolisalaista peräkamaripuuhaa, josta ei voi puhua ääneen ennen kuin on liian myöhä: teksti virheineen on kansissa! Ups!

Vai onko kyse kansallisesta ylpeydestä ja siitä vankasta uskosta, että jokainen, joka osaa kirjoittaa, osaa myös kirjoittaa virheettömästi?

Tähän asenteeseen olen usein törmännyt, aivan kuin tekstin – oli sitten kyse artikkelista tai kokonaisesta kirjasta – viimeistelyavun pyytäminen olisi hävettävää oman huonouden tunnustamista.

Kyllä täältä pesee! Yrittänyttä ei laiteta! Me suomalaiset taidamme olla uhoajakansaa: kyllä minä osaan, mitä apua minä tarvitsisin!

Tästä tuli huomaamatta kielisaarna! On palmusunnuntain iltapäivä, istun aurinkoisella Veronika B&B-talon sisäpihalla ja mietin suomalaisten perusominaisuuksia, aivan kuin lukemani kirjan – se on muuten erittäin kiinnostava kuvaus lähetystyöstä Mongoliassa! – kirjoittajat miettivät mongolialaisten ominaisuuksia ja vertailevat heitä suomalaisiin.

Ulkona käy tuuli, palmut huojuvat, meri kohisee taustalla… Palmusunnuntai.

Illalla klo 21.04

Saunailta! Saunassa mietin retkeämme Henties Bayhin ja toivuin puhetulvasta, jonka meme Leena päivän mittaan ylitsemme päästi.

Hänen englantiaan on vaikea ymmärtää, ja lisäksi hänellä on tapana hypellä asiasta toiseen, mikä tekee kommunikoimisen entistä vaikeammaksi. Mutta me selvisimme!

Ajoimme ensin Cape Crossiin katsomaan hylkeitä, joita majailee siellä tuhansittain. Tuuli kävi mereltä mantereelle, niin että niitten haju oli lähes sietämätön. Ne paistattavat päivää rantakallioilla ja pulahtavat välillä mereen nappaamaan kalan tai kaksi; meri kuhisee niistä.

Siitä pelosta, että ne lisääntyvät liikaa ja kalastavat rannikon tyhjiin, suljetaan alue kerran viikossa turisteilta ja hyljekantaa harvennetaan. Miten se tapahtuu, sitä en tiedä, enkä haluakaan tietää.

Henties Bayssä poikkesimme ensin syömään. Paikka oli golfklubin ruokala – kaupungissa on golfkenttä –, ja matkakumppani kävi varmistamassa, että se oli yleisölle avoin.

Tunsimme niskassamme golfinpelaajien katseet, kun marssimme sisään, kaksi ambolaista (meme Leena ja veljenpoika Simon) ja me. Kukaan ei sanonut mitään, kukaan ei tohdi sanoa mitään, mutta ajatukset oli melkein luettavissa valkoisten golfinpelaajamiesten otsilta. Mutta mitäpä me heidän ajatuksistaan!

Retken varsinainen tarkoitus oli vierailla Henties Bayn ambokirkossa, joka on hiljattain valmistunut suomalaisen tukiryhmän avustusten turvin.

Idea kirkon rakentamisesta on kuulemma alun perin tätini Kirsti Asunnan, sen takia meme Leena oli sitä mieltä, että minun oli Swakopmundissa ollessani käytävä katsomassa kirkkoa voidakseni raportoida tädilleni, missä vaiheessa hanke on.

Löysimme kirkon, se oli maalattu oranssinpunaiseksi. Kirkon perällä istui ryhmä naisia odottamassa meitä, tieto tulostamme oli sittenkin kiirinyt seurakuntaan.

Rakennus on valmis, sisätila kalustettu vaalein puupenkein, jotka on tehty hiomattomasta puusta. Alttariseinällä on yksinkertainen puuristi, alttari on kevyt puinen karsina, jonka sisällä on vanha keittiökaappia muistuttava huonekalu.

Siinä säilytetään ehtoollisvälineitä ja kynttilöitä, sakaristoa tai toimistoa ei kirkolla ole. Virsitaulun virkaa toimittaa vanha koulun liitutaulu, saarnastuoli on puinen laatikko, jossa on korotettu seisomapaikka saarnaajalle.

Seurakunnan ongelma on se, ettei sillä ole pappia. Säännöllisesti ei jumalanpalveluksia voi pitää siitä syystä, että kukaan pappi ei suostu ajamaan Henties Bayhin asti (72 km Swakopmundista), ellei hänelle makseta matkakuluja. ”Lainapapit” pyytävät seurakuntalaisia maksamaan ne, mutta se on mahdotonta, seurakuntalaisten tulot riittävät tuskin omaan elämiseen.

Ongelmia on paljon, kuuntelimme niitä ja lupasimme viedä viestin eteenpäin. Kenties jostakin löytyy korva, joka kuulee ambolaisten itkun Henties Bayssä.

Saadakseni vierailulle hyvän päätepisteen – meme Leena olisi jatkanut puhetulvaansa vaikka koko illan! – pyysin seurakuntaa laulamaan. Naisia oli kuusi, seitsemän, mutta laulaa he osasivat! Jossain vaiheessa mukaan tuli tenori, nuori mies, jonka korvassa soi popmusiikki jopa hänen laulaessaan yksin omaa äänialaansa.

Yhtäkkiä naiset ilmeisesti muistivat, että olen suomalainen, ja niin kajahti ilmoille ”On kesän kirkas huomen/ ja suvi sunnuntain…”. Saatoin yhtyä lauluun: oshivambo ja suomi, jokainen lauloi omalla kielellään.

On riemullista laulaa jossain Henties Bayn puolityhjässä kirkossa pidäkkeittä On kesän kirkas huomen ja suvi sunnuntain, joka on yksi isäni lempilauluista. Keskityin lauluun, muuten olisivat kyyneleet saaneet vallan…

Kirkon ulkopuolella samalla tontilla on aaltopeltinen hökkeli, jonka katolla on risti, huomasin sen tullessamme kirkon luo. Vanhakirkko, meille selitettiin, ja jostain löytyi avain, jolla saatiin oven munalukko auki, pääsimme katsomaan ”kirkkoa”.

Maalattia, muutamia yksinkertaisia raheja, vanhoja kaatopaikkahuonekaluja. Ne on joku pastori tuonut, ne olisivat toimistohuoneen kalusteita, jos sellainen saataisi rakennettua kirkon yhteyteen. Naiset tuhahtelivat näyttäessään huonekaluja: nämäkö toimistoon!

Olin samaa mieltä: huonekalut olivat palvelleet aikansa, ne saattoi polttaa, muuhun ne eivät enää kelvanneet.

Lopulta riistäydyimme lähtöön, laulu olisi jatkunut ja jatkunut. Päivä oli täynnä elämyksiä, uutta, jota sulattelin saunan lauteilla.

Swakopmund, The Finnish School, 27.3. klo 8.31

Kello 9 illalla Susanna koputti oveemme, ateria odotti. Menimme pihan yli hänen puolelleen, riisuimme kengät ovensuuhun ja astuimme ”keittiöön” (adaptoitu autotalli).

Pöydällä oli vain pyyhe ja pieni muovinen pesuvati, siinä vettä; panin merkille matkakumppanin hämmästyneen ilmeen, kun meitä kehotettiin pesemään kätemme. Sitten kannettiin puurovati pöytään, samoin kastike, ateria saattoi alkaa.

Jokainen otti kädellään möykyn puuroa, kastoi sen kastikkeeseen, ja sitten suuhun. Mahangupap eli puuro oli maukasta, kastike hyvää. Minua häiritsi vähän se, että silloin tällöin tunsin hampaissani hiekanmurun, mutta siitä ei saanut välittää.

Matkakumppanille ruoka maistui, kun hän ensin pääsi säikähdyksestäkään käsin syömisen suhteen.

Puurovati vajeni, kastike väheni, viimeiset rippeet kaapi Monika. Sitten katselimme Susannan valokuva-albumin läpi: kuvia perheestä ja ystävistä Susannan vierellä, kuvia veljestä, joka on kuollut vuonna 2007.

Kysymykseni, mitä hänelle tapahtui, Susanna kuittasi lyhyesti sanomalla, että hän oli sairas eikä kestänyt sitä, ettei häntä hyväksytty. Saimme itse täydentää mielessämme tarinan, enkä usko, että arvauksemme on väärä.

Näitä tarinoita voi jokainen perhe kertoa, sillä 20 % (HIV) on viidesosa väestöstä!

Kun valokuvat oli katsottu, oli aika kiitellä. Monika oli jo puuhakkaana tiskaamassa astioita, kun hyvästelimme Susannan.

- Älkää unohtako halata Monikaa, tämä huudahti tiskipaljunsa äärestä ja ryntäsi halaamaan matkakumppania, tate Hansia. Hyvää yötä, kiitos puurosta!

Swakopmund, The Finnish School, 26.3. klo 20.30

Elämämme on muuttunut sosiaaliseksi! Eilen meillä oli illallisvieraina Marja ja Jussi Hankela poikansa kanssa, he asuvat viereisessä loma-asunnossa tässä talossa, tänään menemme meme Susannan pieneen asuntoon aterialle.

Kutsu oli alun perin klo 17, mutta se siirtyi, koska Susannan ja Monikan oli mentävä laulamaan jonkun seurakuntalaisen muistotilaisuuteen.

Juuri äsken luonamme poikkesi meme Leena varmistamaan, että huomiseksi suunniteltu retki Henties Bayhin tosiaan toteutuu. Lähetin hänelle tekstiviestinä varmistuksen, mutta ehkei hänen kännykkänsä ole aktiivinen.

Retki toteutuu, Sylvester tuo aamulla auton ja lähdemme heti matkaan.

Swakopmund, The Finnish School, 24.3. klo 11.14

Eilen ostimme kaupungilla sanomalehden, Allgemeine Zeitung; The Namibian oli loppuunmyyty. Lehti selostaa itsenäisyyspäivän juhlallisuuksia, joihin myös presidentti Martti Ahtisaari osallistui.

Hän näkyy lehden keskiaukeaman kuvissa kaksi kertaa ja hänestä on erillinen artikkeli, hän on antanut lehdistöhaastattelun vierailtuaan nimeään kantavassa peruskoulussa Katuturassa.

”Ahtisaari kiittää Namibiaa”, otsikoi lehti ja nimittää häntä – kuten täällä usein tehdään – Namibian itsenäisyyden kätilöksi.

Ahtisaari selittää olevansa positiivisesti yllättynyt Namibian kehityksestä ja jatkaa: "Muihin (Afrikan) maihin verrattuna on Namibia edistynyt 20 vuodessa suurenmoisesti, ja sitä pidetään Etelä-Afrikan jälkeen mantereen parhaiten organisoituna maana."

Ahtisaaren mielestä suurimpia haasteita ovat tällä hetkellä työttömyys, suuret tuloerot ja HIV-ongelma. Hän lupaa seuraavan kerran vierailla maassa vaimonsa ja poikansa kanssa.

Lehden pääkirjoituksessa (vt. päätoimittaja Eberhard Hofmann) kiitetään sekä presidentti Hifikepunye Pohambaa että eduskunnan puheenjohtaja Theo-Ben Gurirabia siitä, että he kumpikaan eivät juhlapuheissaan sortuneet pateettiseen retoriikkaan vaan keskittyivät korostamaan yhteisyyttä, joka kattaa eri poliittiset ryhmittymät samoin kuin eri kansanryhmät.

Lehden mukaan oli merkillepantavaa, että Pohamba luopui erityisesti Swapon käyttämistä kliseistä kuten kolonialismin syyttelystä maan ongelmien alkujuurena.

Theo-Ben Gurirab kehotti kansakuntaa itsekritiikkiin. Syyllisten etsinnän sijasta on pyrittävä oppimaan aikaisemmista virheistä ja toteuttamaan perustuslaissa määriteltyä visiota kansallisesta yhtenäisyydestä, sovinnonteosta, demokratian, oikeudellisuuden sekä taloudellisen riippumattomuuden toteutumisesta maassa.

Sattumalta osui eilen käteeni Flamingon, hyvin toimitetun (samaa ei voi sanoa päivälehdistä!) Namibian lentoyhtiön Air Namibian ilmaisjakelulehden kesäkuun 2009 numero, jossa on artikkeli suomalaisen lähetystyön historiaa esittelevästä Nakambale-museosta ja vanhasta Ambomaan Olukonda-kirkosta.

Museo ja kirkko entisöitiin ja avattiin yleisölle vuonna 1992, ja myöhemmin sen yhteyteen perustettiin kyläyhteisön omistama leirintäalue ja yöpymispaikka.

Museon ja majapaikan johtaja on meme Magdalena Kaanante. Museo keskittyy pääasiassa Martti Rautasen elämäntyön esittelyyn ja on kiinnostava erityisesti suomalaiselle kävijälle.

Swakopmund, The Finnish School, 23.3. klo 18.13

Tänään olemme kävelleet. Aamupäivä oli pilvinen ja viileä, iltapäivällä tuli aurinko esiin, mutta viileys säilyi, kun mereltä tuli kylmä viima.

Poikkesimme Woermanhausin matkamuistoshopissa ostamassa kortteja ja joimme sisäpihalla mangomehut – sieltä saa kaupungin parhaan mangomehun, iso lasillinen maksaa puolitoista euroa – ja söimme salaatin.

Kauppaa pitää englantilainen lady, hänellä on apunaan ambokokki, joka tarjoilee mehulasinkin arvokkaasti ja kauniisti eikä koskaan unohda toivottaa "have a nice day!"

Hänen virka-asuunsa kuuluu pitkä tummansininen kokkiesiliina, eikä hän voi lähestyä pöytää, ilman että sitoo sen lonkilleen. Hänen työskentelyään katsellessani tajuan, että jokainen työ on arvokas, jos sen tekijä antaa työlleen arvoa.

Susanna kertoo saaneensa kotoa Ambomaalta paketin tuttavansa mukana ja rientää hakemaan sitä. Siinä on varmaan puurojauhoja, mahangua, jonain päivänä hän tekisi puuroa ja kutsuisi meidät syömään.

Pettyneenä hän palaa paketin kanssa: siinä ei ollut jauhoja vaan mopaneja, kuivattuja matoja, ne ovat yksi Ambomaan perinneruoista. Liikuttavaa, että äiti Ambomaalta lähettää tyttärelleen kaupunkiin mopaneja!

Swakopmund, The Finnish School, 22.3. klo 13.30

Matkalla mietin usein, onko Namibialla juhlimisen aihetta itsenäisyytensä 20-vuotispäivänä. Työttömyys on korkea (yli 50 %), samoin HIV-infektion saaneitten määrä, sosiaaliturva heikko, ammattikoulutus organisoimaton, koululaitosta kritisoidaan. Luetteloa voi jatkaa.

Juhlimisen aihe on siinä, että maa on pystynyt vakauttamaan demokratian ja säilyttämään kansalaissovinnon, mikä ei ole itsestään selvää maassa, jossa elää ainakin tusina eri kansanryhmää ja joka oli sotatilassa ennen itsenäisyyden saavuttamista. Se on sinänsä ihailtava saavutus, jolle on nostettava hattua.

Apropos HIV: eilen illalla oli televisiossa parhaana katseluaikana lyhyt valistus- ja kampanjavideo. Sen idea oli, että naisella on oikeus ja velvollisuus kieltäytyä seksistä, jos hänen partnerillaan on muitakin kumppaneita.

Valistusta ja kampanjoita on, tietoa levitetään, etenkin koulujen ulkoseinään on usein maalattu punainen rusetti-symboli, mutta tilanne on maassa hälyttävä.

Tänään ovat kaupat kiinni, sanomalehdet eivät ilmesty, on yleinen lomapäivä, koska itsenäisyyspäivä sattui sunnuntaiksi.

Eilen Vinetan ruokakauppa oli auki. Ostimme vettä ja peruselintarvikkeita koko viikoksi, myöhemmin meillä ei ole autoa. Näin hyllyllä anjovispurkin ja nappasin sen ostoskärryyn: Janssonin kiusaus on uunissa. Mietin, kutsunko nuoret ystävämme Susannan ja Monikan syömään kanssamme.

Matkakumppani väittää, että ruokalaji on heille liian eksoottinen, mutta kenties he haluavat edes maistaa. Spagetti heille kyllä maittoi sinä iltana, jona kutsuin kaikki täkäläiset ystävämme rantataloon illalliselle.

Mietin kiusauksen kaloreja! Löysin aamulla vaa´an, joka kertoi karun totuuden: olen lihonut matkalla! Tiesin sen, koska farkut kiristivät. Miten se on mahdollista, kyselen, vaikka tiedän vastauksen: napostelin ajomatkoilla keksejä, kuivattuja hedelmiä ja pähkinöitä, ja nehän lisäävät painoa kaksinkertaisesti oman painonsa!

Ilta-ateriat on karsittava loppuviikoiksi, se tepsii. Kävely kaupunkiin on yli kuuden kilometrin lenkki. Liikuntaa, liikuntaa… Tänä iltana on tiedossa sauna, iloitsen siitä jo etukäteen.

Swakopmund, The Finnish School, 21.3. klo 19.30

Onnellisesti perillä Swakopmundissa! Viimeisen kerran tankkasimme Solitaire-nimisessä paikassa, joka on merkitty kartalle pikkukaupunkina.

Olimme ajaa sen ohi, kun emme hoksanneet, ettei ole mitään kaupunkia tai edes kylää, on vain lodge, bensa-asema, kauppa ja leipomo. Mutta mikä leipomo!

Sain tumman ruisleivän ja sorruin ostamaan pari kahvileipää, ne näyttivät niin houkuttelevilta. Ja kauppa kävi: jokainen ohiajava turisti ja paikallinen osti evästä tai leivät tulevaa viikkoa varten.

Kauppa oli juuri sellainen kuin Suomen kyläkaupat lapsuudessani: tiskin takana myyjä, hänen selkänsä takana hylly, jossa monenkirjavaa tavaraa, lisänä pari kylmäkaappia ja pakastearkkua.

Olutta ei myyty, oli sunnuntai. Namibian alkoholipolitiikka kieltää alkoholin myynnin lauantain (klo 12) ja maanantain välillä, ravintolat ja kahvilat saavat tarjoilla sitä, mutta mukaan sitä ei voi ottaa.

Matkalla pysähdyimme pari kertaa Kuiseb-joen kanjonissa ja otimme kuvia. Muistelimme taas Henno Martinia ja hänen toveriaan ja ihmettelimme, miten joku voi säilyä hengissä ja elää niissä rotkoissa ja luolissa lähes kolme vuotta.

Siihen aikaan ei ollut teitä, ei kanjonissa eikä sen poikki, joten ajoväylän löytyminen kuorma-autolle on sekin hämmästyttävää.

Loppumatka rannikolle oli karua erämaata. Tunnemme jo ilmiön, mutta yhä uudelleen se yllättää meidät:

– Hei, tuolla on vettä! Joko me tullaan rannikolle? Ei, se on sadan kilsan päässä, vesi on vain kangastusta, fata morgana!
Näemme molemmat saman, mutta tiedämme, että se, mitä silmä kertoo, ei ole totta.

Tänään on Namibian itsenäisyyden 20-vuotispäivä, juhlapäivä. Avasin television – talossa on sellainen! – ja katselen toisella silmällä sen raporttia.

Uudelle virkakaudelle valittu presidentti Hifikepunye Pohamba vannoo valansa ja lukee uuden ministerilistan.

Se ei juuri poikkea vanhasta, paitsi että muutama ministeri – mm. varapääministeri Dr. Libertine Amathila, joka ajoi erityisesti san-kansan asiaa ja on lääkäri koulutukseltaan – jää eläkkeelle, ja tilalle on valittu nuorempia.

Myös naisten edustusta ministeristössä on pyritty lisäämään.

Eilen illalla Weltevrede farmilla juttelimme nuorenemännän kanssa. Hän oli apea, hän oli saanut negatiivista palautetta pariskunnalta, joka oli lähtenyt suunniteltua aikaisemmin ja jättänyt pitkän luettelon puutteista, joita löysivät majoituksesta.

– Turistit haluavat tutustua Afrikkaan ja nähdä, millaista on elämä farmilla, mutta kuumuutta he eivät siedä. Huoneessa on oltava ilmastointilaitteet ja verkot ikkunoissa, taulutelevisio, stereot ja ties mitä!

Vaikeimpia asiakkaita hänen mukaansa ovat eteläafrikkalaiset ja namibialaiset: he matkustavat vähän, mutta koettavat osoittaa olevansa laatutietoisia asiakkaita. Tunsin pienen piston: minäkin nukun mieluummin ilmastoidussa huoneessa yksinkertaisesti siksi, että haluan nukkua yöllä.

Mietin usein, millaista on elämä farmeilla, jotka ovat kaukana toisistaan jo senkin takia, että niitten pinta-ala on meidän mittakaavassa valtava: kannattavan farmin vähimmäiskoko on arviolta n. 12 000 hehtaaria.

Lähikauppaan on usein yli 100 kilometriä, naapuria ei näköpiirissä ole, lähellä ovat vain oman perheen jäsenet ja farmin työntekijät.

Viimeisenä aamuna tarkkailimme lintuja, jotka tulivat juomaan huoneen takana olevalle pikku lätäkölle. Niitten englanninkielinen nimi on Namaqua sandgrouse.

Minulla on vaikeuksia suomenkielisten eläintennimien kanssa, kun käytettävissä on vain englannin- ja saksankielisiä hakuteoksia.

Lintuja oli satoja, ellei tuhansia, ja ne olivat äänekkäitä! Ne lensivät parvissa paikalle; ensin tuli muutama parvi, sitten yhä uusia ja uusia.

Niitten melu täytti ilman, ne laskeutuivat lätäkön lähelle ja lähestyivät rintamana vettä, kastoivat siihen höyhenensä ja pyrähtivät sitten ryhmänä lentoon.

Näytti siltä, että samat linnut palasivat muutaman kerran veden ääreen, ennen kuin ne lopullisesti lensivät poikastensa luo. Ne keräävät vettä rintahöyheniinsä, josta poikaset sitä nokkivat.

Koko näytelmä kesti puolisen tuntia, sitten palasi hiljaisuus.

Artikkelin kirjoittaja Maija Asunta-Johnstonin (FM) uusin kirja on Verkkorakkautta varttuneille, WSOY 2009. Aiemmat kirjat: Punainen jääkaappi, WSOY 2006; Naiset eivät syö retiisejä, WSOY 2004; Onnellisen naisen vuosi, WSOY 2002; Punapukuisen naisen talo, WSOY 2000

Lue lisää kirjoittajasta ja hänen kirjoistaan.