Huom! Uusin matkakirje aina ylimpänä.

Artikkelin kirjoittaja Maija Asunta-Johnstonin (FM) uusin kirja on Verkkorakkautta varttuneille, WSOY 2009. Aiemmat kirjat: Punainen jääkaappi, WSOY 2006; Naiset eivät syö retiisejä, WSOY 2004; Onnellisen naisen vuosi, WSOY 2002; Punapukuisen naisen talo, WSOY 2000 <ET kuva smallarticle /> Lue lisää kirjoittajasta ja hänen kirjoistaan.

Swakopmund, rantatalo 28.2.2010 klo 19.40

Tänään on ollut harvinaisen kuuma päivä. Aamulla ei ollut sumua, eikä pilviä koko päivänä kerääntynyt taivaalle. Iltapäivällä tuuli tyyntyi; talon veranta oli kuin pätsi, ja kun ruoanlaitosta vielä kertyi keittiöön lämpöä, olimme syödessä hiestä märkiä. Ruokalepo tuntui ainoalta oikealta vaihtoehdolta, silläkin uhalla, että elokuviin meno illalla jäisi.

Aurinko laski tasan klo 19.30 mereen suoraan ikkunoittemme edessä. Se aivan kuin ottaa vauhtia, parissa minuutissa se on näkymättömissä, mutta ohuet pilvet taivaanrannalla sen kajo purppuroi, ja värileikki taivaalla kestää kauan. “Taas meni merehen päivä…”

Meri on syvän turkoosin sininen, sen pauhu on lakkaamaton taustaääni.

Swakopmund, rantatalo 28.2.2010 klo 11.30

Aurinko paistoi täydeltä terältä jo herätessä, mikä päivä! Mutta se tietää myös hellettä, ja niinpä laistoimme kirkkoon menosta, vaikka on sunnuntai.

Nautin yhteislaulusta Mondesan kirkossa, mutta monen kilometrin edestakainen matka paahtavassa auringonpaisteessa yli erämaan ja läpi pölyisten päällystämättömien katujen ja kolmituntinen jumalanpalvelus ovat minulle tänään liikaa. Nukuin huonosti, milloin kolotti lonkka, milloin olkapää… Ikä muistuttaa itsestään.

Aamupalan syömme verannalla, joka on vielä yön jäljiltä viileä. Viime vuonna katsoin tarkkaan ruokaostoksia tehdessäni, mistä maasta tuotteet olivat peräisin ja suosin namibialaisia.

Huomaan löysänneeni kriteerejäni: Actimel-jogurtti maistuu paremmalta kuin mikään muu, ainakin, kun valikoimassa ei ole Virroilla tuotettua Ahon jogurttia, jota ostan kesällä Ruovedellä. Ostin jopa Finncrispejä, joita voi napostella yllin kyllin kotona, ja avaamatta pakkaus onkin, jonkinlainen pahan-päivän-vara.

Kauppojen tuotevalikoimaan on tullut uusi mysli, joka on juuri niin rapeaa kuin toivon, se auttaa päivän alkuun. Matkakumppani kieltäytyy juomasta paikallista kahvia, jonka valitsin sen takia, että se on pakattu rasiaan – hän pitäytyy omassa murukahvissaan, jota hän juo matkoillakin ja sekoittaa sen kylmään veteen, ellei kiehuvaa ole saatavilla.

Päätämme omistaa päivän lukemiselle ja korttien kirjoittamiselle – en ole vielä lähettänyt ainuttakaan. En ole kortti-ihminen; mitä voisi välittää kaikista matkan elämyksistä yhdessä kortissa! Viikon päästä alkaa toinen matkamme, silloin on keskityttävä siihen.

Swakopmund, rantatalo 27.2.2010 klo 18.50

Meri kuohui tänään tavallista hurjemmin, kun palasimme kaupungilta rantatietä pitkin. Jäin katsomaan lainelautailijoita, matkakumppani kiirehti kotiin – päivä on helteinen, istahdimme välillä mehulle ja samalla kuuntelemaan nuoren marimba-ryhmän soittoa.

Olemme jo ostaneet heidän kaikki äänitteensä, heitä on hauska kuunnella. Ryhmän pari nuorta tyttöä ovat vielä tiukkailmeisiä, kunhan he oppivat luontevan esiintymistavan, ryhmä on hyvä. Soitto opettaa.

Sain juuri luetuksi Lucia Engomben kirjan Kind Nr.95, Meine deutsch-afrikanische Odyssee. Hän on niitä nuoria, jotka viettivät suurimman osan lapsuuttaan silloisessa DDR:ssä ja kävivät koulua siellä, mutta joutuivat keskeyttämään sen, kun heidät yhtäkkiä kotiutettiin Namibian itsenäistyttyä.

Monilla oli sopeutumisvaikeuksia, eikä lukija ihmettele sitä ollenkaan. He olivat kasvaneet Euroopassa, ja yhtäkkiä heidän odotettiin olevan afrikkalaisia. Jopa äidinkielensä he olivat unohtaneet siinä määrin, että heidän puhuessaan sitä (oshivamboa) heille naureskeltiin.

He olivat ulkomaalaisia, mutta muuta kotimaata heillä ei ollut kuin Namibia.
Engombe kirjoittaa sujuvasti, ja hänen tarinansa on mukaansatempaava senkin takia, että se on aito ja koskettava.

Vaikka jonkin verran tunnen afrikkalaista ajattelutapaa, minusta on outoa, että äiti saattaa yksinkertaisesti lähteä ja jättää lapsensa luottaen siihen, että joku kyllä heistä huolehtii. Lähtöön on kenties pätevä syy, opiskelu tai elannon hankkiminen, mutta lapsi ei sitä ymmärrä vaan kokee itsensä hylätyksi.

Kirjan suljettuani jäin miettimään, mikä on hajottanut ambolaisen perheen. Onko syy se, että monet miehet joutuivat hankkimaan perheen elannon siirtotyöläisinä kaivoksilla tai kaukaisilla farmeilla ja pääsivät kotiin vain kerran vuodessa.

Lapset etääntyivät isästään, vaimo koki kantavansa yksin vastuun lapsista. Heidät lähetettiin usein jonkun sukulaisen huostaan, heistä oli apua karjan paimentamisessa, vedenkannossa ja polttopuitten keruussa.

Engomben äidistään hahmottama kuva on ristiriitainen, mutta se ei ole kirjoittajan vika, syy on se, ettei hän itsekään ymmärtänyt äitiään. Ja sitten äiti kuoli vieden mukanaan salaisuutensa ja ne sanat, joita ei koskaan lausuttu ääneen.

Eikö meillä monella ole sama tuntu? Asiaa ei muuta se, että äiti on ehkä kuollut vasta myöhäisellä iällä. Yksi elämän vaikeista asioista on saada sanotuksi oikeat sanat oikeaan aikaan. Se ongelma ei tunnu olevan yhtään helpompi Afrikassa kuin Euroopassakaan.

Swakopmund, rantatalo 26.2.2010 klo 19.43

Viileä päivä, oli miellyttävä kävellä!

Kävimme klinikalla, juttelin meme Leenan kanssa, kutsuimme hänet syömään jonakin iltana, jona hänelle sopii. Pyydämme Susannan mukaan, he tuntevat toisensa seurakunnasta.

Naiset ovat naisia kaikilla maailmankolkilla: sisar Leena kysyi tuike silmäkulmassaan monta kertaa, miten olen tutustunut matkakumppaniin. Hän on utelias, hän haluaisi kuulla tarinamme…

Meri on merkillinen. Olen sisämaan kasvatti enkä totu siihen, se kiehtoo minua. Toisinaan sen pauhu tuntuu yltyvän: mitä, tuleeko se ylös altaastaan? Välillä se rauhoittuu ja velloo vettään tyynesti, muttei se ihan hiljaa ole koskaan.

Swakopmund, rantatalo 25.2.2010 klo 20.15

Eilen illalla kuulin keittiöstä merkillistä jupinaa; siellä on hyvä valo, matkakumppani linnoittautui sinne lukemaan. Menin tutkimaan asiaa tarkemmin.

– Nyt haluan opia suomea, hän ilmoitti minulle päättäväisesti. Hänen edessään oli avattuna "Yksi, kaksi, kolme, Finnisch für Ausländer", hän tavasi sen ensimmäistä kappaletta. – Minkamaalainen olet?

Jo viime vuonna olivat oppikirjat mukana, mutta niille ei jäänyt aikaa, luimme matkatauoillamme Namibia-kirjallisuutta. Matkakumppani on nopea lukija, hän on jo lukenut lähes kaikki ostamamme kirjat, ja kirjakauppoihin tuskin enää uskallamme astua, muuten emme selviä matkalaukkujen punnituksesta paluumatkalla.

Sisar Leena oli kuulemma kysynyt häneltä eilen klinikalla, osasiko hän suomea ja nuhdellut häntä, kun hänen oli ollut pakko myöntää, ettei osannut. Siis "Yksi, kaksi, kolme" esille! Aamulla ensimmäinen kysymys kuuluu: - Kuka sinä olet? Minä olen Hans ja olen itavaltalainen…

Tänään on ollut aurinkoista aamusta lähtien. Kävelimme kaupungille ja teetimme valokuvaliikkeessä sata paperikopiota valokuvista, jotka matkalla otimme.

Turistit napsivat kuvia himbakylissä, mutta koskaan eivät himbat itse saa niitä nähdä, kuulimme. Nyt saavat: lähetämme ison nipun kuvia Elialle, hän vie ne kylään kun seuraavan kerran sinne menee. Meme Ulla saa omat kuvansa, tämä rautainen pieni nainen.

Kaupungista palatessa poikkeamme supermarketissa. Syömme kotona, kun kerran meillä on keittiö, mutta gourmet-aterioita ei täällä voi valmistaa, puuttuu maustevalikoima ja moni muu perustarvike. Löydän chilillä ja valkosipulilla maustettua couscousta, palanpainikkeeksi oliivi- ja tomaattipestoa, alkuruokana salaattia, siinä ateria tänään. Hedelmiä välipalaksi.

Pihveistä saamme tarpeeksemme lodgeissa yöpyessämme, eikä asiaa muuta se, että ne ovat milloin kudu-, milloin oryxpihvejä. Matkakumppani napsii välipaloikseen biltongia, ilmakuivattua lihaa, jota myydään täällä jopa elokuvateattereitten aulassa. Siinä missä Suomessa on nakkikioskeja, täällä on biltong-kauppoja.

Swakopmund, Vineta, rantatalo 24.2.2010 klo 10.27

Hyvää huomenta, Swakopmund! Riemullista nukkua yö heräämättä kertaakaan hikisenä! Aamu valkenee, mutta täällä ei urinko meitä herätä vaan valo; täällä aamut ovat usein viileitä, ja sumu saattaa kattaa kaupungin ja rannan puolillepäivin.

Istuimme eilen pitkään verannalla, tuijotimme auringonlaskua, söimme salaattia ja huuhdoimme matkapölyt kurkusta oluella, Windhoek Lagerilla. Matkakumppani hyrisi tyytyväisyyttään siitä, että olimme palanneet kotiin. Ihan totta, kotiin, siltä meistä tuntui!

Rantatalo (Suomen Lähetysseuran omistama kiinteistö Swakopmundin pohjoisosassa, Vinetan kaupunginosassa, joka on ennen ollut Suomalaisen koulun opettajaperheen asunto) on meille tuttu viime vuodesta, sen sopukat, sen moninkertaiset lukot ja ristikot ovilla ja ikkunoissa, hälytyslaitteet, jotka ovat turhia: kuka viitsisi murtautua taloon, josta näkee, ettei siellä ole mitään varastettavaa.

Mutta talossa on vanhahtava 60-luvun sharmi. (Matkakumppani tosin leukailee, että verannan tuolit ovat Martti Rautasen ajoilta, kun käsinoja jää käteen hänen sitä siirtäessään.) Minä muistan talon "Olanterien talon" siltä ajalta, kun asuin Swakopmundissa ja opetin suomalaisessa koulussa. Paljon on vettä virrannut Tonavassa sen jälkeen, kuten itävaltalaiset sanovat, niin Namibian kuin meidän kaikkien elämässä.

Apropos pölyt: olen unohtanut, mitä Afrikan pöly on! Muistan, että ennen lähdettäessä autolla sisämaahan suljettiin matkalaukut ja kassit ylimääräiseen kangaspussiin. Ihmettelin silloin, mikä niitten tarkoitus oli, mutta myöhemmin sen ymmärsin.

Eilen kotiin tultuamme tiesin, että kangas- tai muovipussit olisivat olleet tarpeen: matkatavarat olivat sellaisen pölykerroksen peitossa, että ne oli harjattava huolellisesti, ennen kuin niitä saattoi tuoda sisälle. Jopa auton metalliseen kylmälaatikkoon oli pöly löytänyt tiensä!

Matkakumppani lähti heti aamupalan jälkeen paikalliselle klinikalle, jossa toivottavasti poistetaan tikit hänen otsastaan. Ensin ajattelin meneväni mukaan, mutta muutin mieleni: saisin muutaman rauhallisen tunnin kirjoittamiselle.

Istuin ajatuksissani verannan vaappuvan pöydän äärellä ja katselin merta. Koko ajan minusta tuntui, että talon ympärillä liikuttiin, että puutarhassa oli joku. Kadulta pääsee sisään huomaamatta, puuportin linkku on yksinkertainen, rannanpuoleisessa portissa ei ole lukkoa lainkaan. Lopulta menin katsomaan.

Monika, Susannan ystävä, jonka muistan viime vuodelta, lakaisi tontin hiekkaosioita, talon toisella puolella ripusti Susanna pyykkiä narulle. Mukana oli Monikan sisar Maria puolivuotiaan lapsensa kanssa. He olivat tulleet keräämään kuivat kukat ja haravoimaan hiekan, haravakuvioitu hiekka on täällä hoidetun puutarhan merkki.

Tervehtimisseremonioitten jälkeen neuvoin "puutarhureita" karsimaan maksaruohojen kuivat oksat ja heittämään ne kompostikasaan sen sijaan, että sulloisivat ne mustiin jätesäkkeihin. Puutarha on kipeästi uudistuksen tarpeessa, mutta Johannes on nyt taksikuski eikä Susannalla ole vihreää peukaloa. Jo viime vuonna haikailin, että molempien talojen puutarhat kaipaisivat sisareni Liisan kättä, miksi ihmeessä hän ei tule tänne!

Leikimme lapsen, Talenin kanssa ja ihailimme hänen ryömimistaitojaan kuten naiset kaikkialla maailmassa. Kun puutarhatyöt oli tehty, tarjosin nuorille naisille quava-mehua. Istuimme verannalla, näytin kartasta matkareittimme ja totesimme, että olimme ajaneet heidän kotikyliensä läpi. Maria on työssä täällä Swakopissa yksityisperheessä, aviomies Windhoekissa, hän kertoi. Tavallinen namibialainen perhetarina, jossa puolisot asuvat työn takia kaukana toisistaan.

Aurinko näyttäytyi puolenpäivän jälkeen, samaan aikaan palasi matkakumppani klinikalta tuoden terveiset sisar Leenalta, joka oli poistanut ompeleet hänen otsastaan. Sisar Leena on tuntenut Kirsti-tätini, joka teki elämäntyönsä Swakopissa suomalaisen koulun asuntolaemäntänä, lasten varaäitinä. He olivat jutelleet kuin vanhat tutut: yhteiset ystävät yhdistävät! Haavan jälkitarkastus on pakollinen jo senkin takia, että silloin on minun tultava mukaan klinikalle.

Yhtäkkiä muistan viime vuodelta kohtaamisen Mondesan kirkon luona jumalanpalveluksen jälkeen. Eräs namibialaisrouva tuli tervehtimään ja kertoi olevansa pastori Gerson Maxin sisar ja tunteneensa Kirstin. Meme Leena! Siitä on kuva, matkakumppani kaivaa sen esiin koneensa sisuksista: juuri tämä rouva oli klinikalla, olin hänen potilaansa! Seuraavalla kaupunkimatkalla teemme kuvasta paperikopion, sisar Leena saa sen jälkitarkastuksen yhteydessä.

Khorixas, Country lodge 23.2. klo 21.50

Ei kai tämä olisi meidän matka, ellei mukana olisi seikkailua. Toisinaan se tulee etsimättä, välistä aivan haemme sitä. Kuten tänään.

Katsoimme karttaa: koko päivä aikaa, matkaa Swakopiin 300 kilometriä, tie leveä soratie. Uis on seuraava etappimme, mitä jos ajaisimme osan matkaa pienempää tietä, se ei lisäisi kilometrejä. Käännyimme tielle D2319; kylällä, jonka läpi se menee, on hauska nimi Sorris Sorris. Sinne.

Erinomainen tie. Siitä innostuneina pysäytimme auton vanhan naisen kohdalle, ja tarjosimme kyytiä, mutta hän ei halunnut mukaan, hän ei ollut menossa lähikaupunkiin kuten oletimme.

Muutaman kilometrin päässä meitä vastaan tuli kaksi eteläafrikkalaisissa rekistereissä olevaa autoa, jotka pysäyttivät meidät. Meneekö tämä tie varmasti takaisin päätielle, he kysyivät. Menee, eksymisvaaraa ei ole, vastasimme. Tässä kohtaa olisi varoitusvalon pitänyt syttyä aivoissamme, me nimittäin eksyimme, ja eksyksissä olivat ilmeisesti olleet vastaantulijatkin!

Näimme viitan vasemmalle: klinikka. Vasemmalle menevä tie näytti minusta päätieltä, mutta matkakumppani oli toista mieltä. Hänestä oli selvääkin selvempää, että meidän oli ajettava suoraan eteenpäin, vaikka tie kutistuikin huomattavasti. Kartan mukaan mitään käännöstä ei ollut, siis suoraan eteenpäin. Hyvä, että mukana oli ihminen, jolla on suuntavaistoa, minulla ei ole!

Mutta miksi tie kutistui karjapoluksi? Lopulta tulimme kyläntapaiseen, matkakumppani nousi autosta kysymään sen nimeä – kylttejä ei ole, ja kylätkin ovat usein kyläpahaisia. Soris Soris, oikea tie, hän riemuitsi, minähän sanoin, että suunta on oikea!

Kiipesimme yli kallion, laskeuduimme joen kuivaan uomaan, ylitimme sen, merkillinen D2319! Sitten toinen, leveämpi joen uoma, aivan oikein, kartan mukaan ylitämme joen. Mutta tie häipyi lähes olemattomiin, pahus sentään, olimme eksyksissä. Meidän piti pyrkiä etelään, auringon aseman mukaan vasemmalle. Mutta kompassi näytti, että etelä oli oikealla!? Olemme eteläisellä pallonpuoliskolla, tosiaan!

Ei auttanut muu kuin ajaa eteenpäin, niin kauan kuin tie oli ajokelpoinen. Ja yhtäkkiä se liittyy isompaan tiehen, mutta mikä se oli, mihin meni? Kartta ei vastannut, mahdollisuuksia oli ainakin kaksi. Eteenpäin, polttoaine riittäisi.

Tulimme T-risteykseen ja näimme, että Uis oli oikealla. Loppumatkan olimme siis olleet tiellä D2319. Hiljaisuus. Hm, minun logiikkani mukaan ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin se, että klinikalle menevä tie oli sittenkin D2319, sanoin vaisusti. Siltä se vähän näyttää, vastasi matkakumppani.

Uisissa tankkasimme ja suuntasimme kohti rannikkoa. Taival oli suora, tie leveä, kilometri toisensa jälkeen jäi auton pyörien alle. Yhtään asumusta, yhtään elävää olentoa ei ollut näkyvissä, vain erämaata. Vasemmalla puolella oli rivi sähköpylväitä, se näytti häipyvän veteen. Kangastus, ei meri vielä ollut lähellä.

114 kilometriä, olimme rannikolla, Henties Bayssä. Meillä oli aikaa, ajoimme kylään, joka on harrastajakalastajien ja golffareitten kylä. Sen keskellä on hoidettu golfkenttä. Siinä missä Swakopmund on saksalainen kaupunki, Henties Bay tuntuu olevan buurikylä: talojen nimet ovat lähes poikkeuksetta afrikaansin kielisiä. Suurin osa niistä oli tyhjillään, lomakausi on ohi.

Matkalla poikkesimme vielä Wlotskasbaakenissa, joka on merkillinen kirjava asemakaavaton rykelmä loma-asuntoja, toiset talon näköisiä, toiset barakkeja tai yhteen liitettyjä junavaunuja. Katuja ei ole, ei viemäriverkkoa, vain hiekkaa talojen välillä. Kylä tuntui olevan aivan tyhjä, ei ristinsielua missään.

Ja sitten tulemme Swakopmundiin. Ajoimme toiselle Avenuelle Vinetaan ja pysähdyimme Suomalaisen koulun eteen. Susanna halasi meitä lämpimästi, haimme laukut varastosta ja purimme lastimme rantatalon edessä. Kotona!

Khorixas, Country lodge 23.2.2010 klo 8.45

Heräämme aamun valoon, huone kylpee auringossa, vaikka kaikki säleverhot ovat alhaalla. Keitämme vettä, juomme murukahvit ja menemme aamiaiselle. Se yllättää: mehu on oikeaa quavamehua eikä kemiaa, leipä kokojyväleipää eikä valkoista höttöä, paistettu muna, pekoni sen päällä rapea. Vain kahvi, hm, se on kuin värjättyä vettä… Mutta mehän joimme jo huoneessa kahvit!

Auto on pakattu, nokka kohti Swakopmundia. Sylvesterille lähetimme illalla tekstiviestin: auto ja me ok, palaamme illalla.

Khorixas, Country lodge 22.2.2010 klo 21.15

Takana on 400 kilometriä, mutta millaisia kilometrejä! Kun alun rallitaipaleesta oli selvitty – upottavaa lentohiekkaa, tiukkaa aaltopeltitietä, kalliolouhosta, sepeliä… –, olivat maisemat hetken tasaisia, puistomaisia, mutta sitten alkoi vuoristorata, vain notkojen vesiesteet puuttuivat tänä vuonna. (Viime vuonna juutuimme niihin lukemattomia kertoja.)

Ajoin ensimmäisen taipaleen Purroksesta Sesfonteiniin, minulle on ajo helpompaa kuin vieressä istuminen, jos tie on vaikea. Ja se oli! 114 kilometrin matkaan tarvitsimme neljä tuntia.

Hävisin vedon, jonka itseni kanssa löin: veikkasin, ettei matkalla tule vastaan yhtään autoa, mutta pahimmassa louhikossa tuli. Onneksi sillä tiellä on jokaisen pakko ajaa varovasti, törmäysvaaraa ei juuri ole.

Näimme taas tuoreita leijonan jälkiä, mutta emme leijonaa; seepralaumoja oli tiellä, eivätkä ne olleet tottuneet autoihin kuten Etosan luonnonpuiston seeprat, ne pakenivat kauemmas. Yksi ryhmä jäi kumpareen taa meitä tuijottamaan, vain korvat olivat näkyvissä.

Ennen Sesfonteiniä otimme kyytiin pari nuorta poikaa, toisella oli virtaviivaiset aurinkolasit, joista hän oli ylpeä. He jäivät autosta kylän bensa-aseman luona, mutta bensaa siellä ei ollut. Laskimme pääsevämme seuraavalle huoltoasemalle Palmwagiin.

Entä, jos senkin varastot ovat tyhjät! Silloin ei auttaisi muu kuin yöpyä Palmwagissa ja odottaa tankkiautoa, ellei joku myisi omaa varakanisterillistansa. Meilläkin on niitä kaksi, mutta ne tyhjennettiin tänä aamuna tankkiin, joka taas ajettiin eilen tyhjäksi norsu- ja leijonasafareilla.

Suunnittelimme yöpyvämme Xaragu lodgessa kuten viime vuonna, mutta otimme kyytiin koulutytön, joka oli menossa Khorixaan lääkäriin, hänellä oli lähete koulun terveydenhoitajalta. Emme voineet jättää häntä keskelle tietä paahtavassa helteessä, tyttö näytti huonovointiselta, mikä häntä sitten vaivasikin.

Kesken matkan hän koputti olalleni ja sanoi, että olemme tulossa hänen kotinsa kohdalle, hän halusi poiketa siellä. Ajoimme talon“ pihaan. (Lainausmerkit siksi, että talo oli pressulla peitetty kyhäelmä eikä oikea talo ainakaan eurooppalaisittain ajateltuna.) Tyttö meni sisälle ja tuli takaisin kertomaan, että sisko veisi hänet myöhemmin sairaalaan. Thank you very much! hän kiitteli.

Ajoimme sen seudun läpi, jossa on kivettyneitä puita (patrified forest). Kävimme viime vuonna ihmettelemässä niitä ensin virallisessa kohteessa, jossa koulutettu opas esitteli niitä. Vähän päästä auton pysäytti pari nuorta poikaa. He halusivat näyttää meille “vielä parempia kivettyneitä puita”.

Virallisia oppaita he eivät voineet olla, niin räsyisiä he olivat, mutta ajoimme heidän ohjaaminaan parkkipaikalle. Toinen pojista puhui englantia, hän siis kävi koulua. Hän osasi asiansa, hän näytti näitä hämmästyttäviä paksuja, katkeilleita puunrunkoja, jotka ovat täyttä kiveä. Siellä täällä niitten välissä kasvoi Welwitschia-kasvi, Namibian erikoisuus, joka saattaa olla iältään satoja vuosia vanha.

Juttelin pojan kanssa, tarina on tavallinen namibialainen tarina: isä kuollut (AIDS?), äiti elättää perhettä, kouluttaa lapsia, poika on sisäoppilaitoksessa Khorixassa, ja hänen on itse ansaittava viikonloppuisin koulurahat, pieni lukukausimaksu ja bussilippu. Vaatteitakin tarvitaan; hän katsoi lenkkitossujani ja kysyi, oliko minulla toista samanlaista paria.

Ei ollut, mutta päädyimme kompromissiin: lahjoitin hänelle uudet tukevat perussandaalit, jotka painoivat pikkuvarvastani, hän kokeili niitä, sopivat. Ostin häneltä kaulaketjun ja pienen puisen gepardin, ne minulla on vieläkin. Rohkaisin poikaa opiskelemaan, kenties hän voi aikuisena suuntautua turismiin, siihen hänellä tuntui olevan taipumuksia.

Tänään ajoimme Khorixaan asti. Näimme ennen kaupunkia lodge-viitan ja päätimme katsoa, millainen se on. Siisti pieni mökki, kylpyhuone, käsisuihku, jääkaappi, vedenkeitin, astianpesuallas…Olemme paikan ainoat vieraat.

Ruokaa saimme illalla, vihannekset tosin oli keitetty muusiksi ja pihvi oli kuiva kuin kengänpohja, niin että jaksoin tuskin pureskella sen loppuun, mutta mitä siitä. Ilmastointi pelaa!

Artikkelin kirjoittaja Maija Asunta-Johnstonin (FM) uusin kirja on Verkkorakkautta varttuneille, WSOY 2009. Aiemmat kirjat: Punainen jääkaappi, WSOY 2006; Naiset eivät syö retiisejä, WSOY 2004; Onnellisen naisen vuosi, WSOY 2002; Punapukuisen naisen talo, WSOY 2000 <ET kuva smallarticle /> Lue lisää kirjoittajasta ja hänen kirjoistaan.

Sinikka Saastamoisen lapset puolisoineen ja lapsineen vuokraavat joka jouluksi mökin, johon mahtuu koko heimo.

1960-luvulla pohjoiskarjalainen Sinikka Saastamoinen jäi leskeksi neljän alle 10-vuotiaan lapsen kanssa. Lisäksi hän odotti viidettä.

– Perhe hitsautui yhteen niin tiukasti, että aikuiset lapset perheineen haluavat vieläkin viettää joulut yhdessä, kertoo Maija-Liisa Punta-Saastamoinen, Sinikan ainoan pojan Maurin vaimo.

Miniä ja vävyt ovat sopeutuneet perinteeseen.

– Aiemmin menimme kaikki – puolisot, lapset ja lastenlapset – anopin luo, mutta nyt haluamme, että hän saa helpon joulun. Kahdeksankymppisen mummon koko joulukuu ei saa mennä keittiössä.

Kuvassa vasemmalla Pirjo, etualalla Elmeri. Suvetar ja Kaisa koristelevat kuusta.
Kuvassa vasemmalla Pirjo, etualalla Elmeri. Suvetar ja Kaisa koristelevat kuusta.

Pinja koristelee kuusta.
Pinja koristelee kuusta.

Joka jouluksi suku vuokraa mökin, yleensä eri paikasta. Viime vuonna valinta oli Simpelejärvi, jonka rannalla olevaan mökkiin mahtui koko 20 hengen seurue.

Joulunviettoon tulevat Maurin ja Maija-Liisan lisäksi heidän lapsensa Jesperi, 27, ja Suvetar, 22, sekä Maurin sisarukset lapsineen. Maurin sisar Pirjo ja hänen miehensä Pentti Sahlman ajavat vuokramökille Vantaalta. Sinikan esikoistytär Eija ja hänen puolisonsa Pauli Purmonen tulevat Joensuusta, samoin tytär Tarja ja Heino Hämäläinen poikansa Severin kanssa. Tytär Heli tulee joulunviettoon Tampereelta miehensä Keijo Karjulan ja lastensa Jonnen, Pinjan ja Elmerin kanssa.

– Parasta on yhdessäolo. Tuntuu hyvältä päivittää kuulumiset ilman kiirettä. Jokainen tuo jotain jouluruokaa. Esimerkiksi Mauri tekee sinapin, minä jälkiruuan. Tarja on koristelemisen mestari, hän tuo kukat, viimeksi upeat jouluruusut, Maija-Liisa sanoo.

Pirjo ottaa rennosti.
Pirjo ottaa rennosti.

Kodassa paistetaan makkaraa.
Kodassa paistetaan makkaraa.

Näkymä Parikkalan mökin ikkunasta pysäytti.

– Istuin sohvalla ja vain katselin, järvi tuli kuin syliin. Jää oli kaunista, vaikka sen päällä oli muutama sentti vettä. Kastelimme siinä varpaat saunan jälkeen, Maija-Liisa kertoo.

Suvun ohjelmaan kuuluu jouluna herkuttelu, saunominen, ulkoilu ja Trivial Pursuit -peli. Viimeksi sitkeimmät pelasivat aamuneljään.

– Sen jälkeen nukuimme hyvin.

Sinikka viettää joulua lapsenlapsensa Kaisan kanssa.
Sinikka viettää joulua lapsenlapsensa Kaisan kanssa.

Jouluaamuna mummo heräsi keittämään puuron, ja puolen päivän jälkeen koko seurue lähti ulos.

– Oli ihana nähdä, kun mummo käveli nuorten kanssa käsikoukkua ja nautti siitä, että kaikki ovat koolla.

Huvila.net > Loikonsaari 3


Mukana joulunvietossa oli myös Uniikki-kissa. Perhe tuo vuokramökille mukanaan myös piparkakkutalon.
Mukana joulunvietossa oli myös Uniikki-kissa. Perhe tuo vuokramökille mukanaan myös piparkakkutalon.

Ruotsin Lapista ei löydä joulupukkia, mutta hurjia rinteitä senkin edestä. Keltanokka lähti testaamaan, miten pääsee alas Riksgränseniä ja Björklideniä.

Opashan on hullu!

Olen saapunut vasta tunti sitten Ruotsin Lappiin, marssinut saman tien suksivuokraamoon, ährännyt vaivalloisesti massiiviset laskettelumonot jalkaan ja kuunnellut huolestuneena miniluentoa lumivyöryn vaaroista. Ja nyt pitäisi seurata lasketteluopasta vielä kilometri ylämäkeen kohti tunturin huippua.

Olen näännyksissä, hikinorot valuvat poskilla. Ihan kuin noutajan kalsa kosketus tuntuisi olkapäillä.

Björklidenin laelta näkyy Norjaan saakka.
Björklidenin laelta näkyy Norjaan saakka.

Matkaa on tehty jo puoli tuntia, ylämäkeen luonnollisesti. Björklidenin laskettelukeskus näkyy alhaalla pienenä. Horisontissa siintävät Norjan tunturit ja jossain niiden takana Atlantti. Jalassani on karvapohjaiset sukset. Ne eivät lipsu senttiäkään. Eivätkä kyllä luistakaan. Niillä vain tampataan matkaa ylämäkeen.

– Mika, sinä pystyt tähän. Ajattele, miten hienot maisemat ylhäällä odottavat. Sitten laskettelemme pitkin neitseellisiä lumia alas laaksoon. Det är kul! tsemppaa opas Kim Bergsten.

Mihin olen joutunut?

Opas Kim Bergsten vei meidät huipulle.
Opas Kim Bergsten vei meidät huipulle.

Sisulla huipulle

Kokeilin laskettelua ensimmäisen kerran 15-vuotiaana Jyväskylän Laajavuoressa. Alku oli vauhdikas, syöksyin pipo silmillä rinteen suoraan alas. En osannut oudoilla suksilla kurvata, kun en tullut keneltäkään kysyneeksi, miten se tapahtuu. Vauhdin sain pysähtymään juuri ennen parkkipaikkaa.

Sen jälkeen eksyin mäkeen satunnaisesti, keskimäärin kerran vuosikymmenessä. Rinteessä oli joka kerta kivaa, mutta laskettelupuremaa en koskaan saanut. Ehkä Suomen rinteet olivat liian vaatimattomia tällaiselle Laajavuoren veteraanille.

Sitten ystäväni houkutteli testaamaan "vähän kovempaa kamaa", Ruotsin Lapin tuntureita. Ruotsihan on suomalaiselle kuin Amerikka. Siellä kaikki on hienompaa ja suurempaa, niin tunturitkin. Ruotsin Åre tunnetaan pikku-Alppeina, sillä sen korkein huippu Åreskutan yltää yli 1400 metriin. Rinteet ovat kilometrien pituisia. Suomen laskettelukeskuksissa moisista lukemista vain unelmoidaan.

Luonnonrinteissä lasketaan kuin pumpulissa.
Luonnonrinteissä lasketaan kuin pumpulissa.

Vierekkäin sijaitsevissa Björklidenissä ja Riksgränsenissa tunturit kohoavat reiluun kilometriin. Niiden luonnonrinteet sopivat monipuoliseen lasketteluun kuin valetut.

Bergsten on päässyt tunturin laelle ja jatkaa tsemppaamista. Ammattilaiselle kapuaminen on niin helppoa. Määränpää häämöttää, tamppaan karvapohjasuksiani rinnettä vimmaisesti ylös suomalaisella sisulla.

Det är kul! Det måste vara kul!

Lopulta pääsen perille. Viisikymppisen kunto voisi olla kovempikin, mutta olen yhä elossa.

Hiihtopummin tunnustukset

Bergsten auttaa irrottamaan karvapohjat suksista. Vedän keuhkot täyteen tunturi-ilmaa ja annan katseeni nuolla horisonttia. Olen kilometrin lähempänä taivasta kuin tunti sitten suksivuokraamossa. Olo on juhlallinen. Alan ymmärtää, miksi joskus pitää kärsiä, että voi nauttia.

Bergsten kaataa kuksaan kahvia.

– Olen ollut neljä vuotta Björklidenissä ja Riksgränsenissä lasketteluoppaana. Nuorena elin hiihtopummina Ranskan Chamonix'ssa. Siellä aloin myös vuorikiipeillä, ja se on suurin intohimoni. Laskettelu tulee kakkosena. Nytkin jatkaisin mieluiten matkaa aina vain ylöspäin, Bergsten tarinoi kahvitauollamme.

Täällä vartioin minä!
Täällä vartioin minä!

Näkemykseni vain vahvistuu: mieshän on umpihullu.

Huipulla tuulee. Kahvin lämmittävä vaikutus hupenee. On aika miettiä paluuta alas. Bergstenilla on suunnitelma. Seuraamme mestaria jyrkän rinteen reunaan. Rinne ei ole pitkä, mutta korkeusero nostaa hikikarpalot taas pintaan.

– Tässä on paljon pehmeää lunta, kuin höyhenillä laskisi. Seuraa vain minua, tee pitkiä nautinnollisia kaarroksia, nauti joka hetkestä, Bergsten sanoo ja lähtee.

Hiihtohissit lähtevät aivan Riksgränsenin keskustasta.
Hiihtohissit lähtevät aivan Riksgränsenin keskustasta.

Kuperkeikkoja pumpulissa

Bergsten pöllyttää tyylikkäästi lunta kaarrellessaan. Pian hän on rinteen alaosassa odottamassa meitä muita.

Olen ryhmämme keltanokka, muut ovat kokeneita laskettelijoita ja laskevat perässä leikitellen, kaiketi nautiskellen. Lähden liikkeelle. Luonnonrinteessä, vasta sataneessa pumpulilumessa laskeminen tuntuu erikoiselta. Lumi upottaa, vauhti kiihtyy hitaasti. Mutta se kiihtyy.

Tulee kaarroksen aika. Sukset eivät tahdo totella. Käännyn puolittain ja heitän kuperkeikan. Rämmin pystyyn. Sama toistuu seuraavassa mutkassa. Ja sitä seuraavassa.

Alas ehtineet hymyilevät hyväntahtoisesti. Onneksi rinteessä on niin paljon lunta, että kuperkeikkailu ei vammauta, mitä nyt vähän henkisesti.

– Onnittelut, Mika, selvisit. Se oli päivän haastavin osuus. Nyt pidetään hauskaa, Bergsten lupaa.

Puuterilumirinteet houkuttelevat rinnehait näyttäviin temppuihin.
Puuterilumirinteet houkuttelevat rinnehait näyttäviin temppuihin.

Rinne jatkuu loivahkona, ja löydän oman tapani kääntyä upottavassa lumessa. Tuuli suhisee korvissa, laakso lähenee ja talot muuttuvat näkökentässä isommiksi. Mäkeä riittää. Laskettelu kysyy reisilihaksia.

Pidän välillä taukoja ja ihailen arktisen luonnon kauneutta. Olen jo hyljännyt ajatuksen pysyä muiden matkassa. Hiljaa hyvä tulee, alas pääsee kaikilla nopeuksilla.

Lasken hotelli Fjälletin pihaan suksitelineen luo. Pian istun hotellin aulassa, ja takkatuli loimottaa. Kylmä huurteinen tuoksuu edessäni.

Reidet tutisevat, mutta nautin maisemasta Lapporteniin, Lapin porttiin. Näyttää kuin kuu olisi aikojen alkuhämärässä hipaissut Maata ja vienyt puolipallon muotoisen palan tuntureita mennessään.

Björklidenin Fjället tarjoaa huoneiden lisäksi mökkejä.
Björklidenin Fjället tarjoaa huoneiden lisäksi mökkejä.

Vihdoin vohvelia

Hotellin edessä odottaa hytillinen telavaunu. Se täyttyy matkustajista ja lähtee Låktatjåkkon tunturiasemalle 1228 metrin korkeuteen.

Alhaalla aurinko paistaa, mutta perillä odottaa vaakasuoraan viuhuva hyytävä tuuli ja lumimyräkkä. Lapin luonto luo Ruotsissakin outoa taikaa.

Puikahdan kohti mustaseinäistä hirsitaloa. Sisällä odottaa maailman pohjoisin vohvelikahvila. Käyn pirttipöytään, riisun toppatakkini ja tartun vohveliin.

Olen laskettelu-urani huipulla, kukkulan kuningas. Mietin jo tulevaa Åren-retkeä. Pohjoismaiden pisimmät rinteet vain naurattavat Björklidenin veteraania.

Rapea vohveli palkitsee laskettelijan.
Rapea vohveli palkitsee laskettelijan.

Låktatjåkkon vohvelikahvila on maailman korkeatasoisin sananmukaisesti.
Låktatjåkkon vohvelikahvila on maailman korkeatasoisin sananmukaisesti.

Artikkeli on julkaistu ET Matkaopas -lehden numerossa 6/2016.

Laskettelukeskukset

  • Riksgränsenin ja Björklidenin laskettelukeskukset sijaitsevat vierekkäin Kiirunasta kaakkoon lähellä Norjan rajaa, Napapiiriltä 200 kilometriä pohjoiseen. Molemmat tunnetaan hyvistä off-piste-laskuista eli vapaalaskuista rakentamattomilla luonnonlumisilla rinteillä.
  • Björklidenissä on 23 rinnettä ja viisi hissiä. Kittelsdalsin hissi vie korkeimmalle, 1100 metriin. Riksgränsenissä löytyy 15 rinnettä, 6 hissiä ja liki rajattomasti vapaalaskurinteitä. 

Näin pääset perille

  • Helsingistä Tukholman kautta lento Kiirunaan, mistä matkaa perille valtatietä E10 on noin 130 kilometriä. Lentoaika Helsinki-Kiiruna 2,5 tuntia. Kentältä on bussiyhteys laskettelukeskuksiin, 30 e/suunta. Bussi kulkee usein myös Björklidenin ja Riksgränsenin välillä.
  • Kiirettömille sopii juna Tukholmasta Riksgränseniin, matka-aika 18 tuntia.
  • Norjan Narvikin lentokentälle on Riksgränsenistä vain 40 kilometriä, mutta bussiyhteyttä kentältä Ruotsin puolelle ei ole. Ruotsin ja Norjan välinen tie on joskus lumimyrskyn takia päiviä poikki. Oulusta maantietä pitkin Riksgänseniin on 620 kilometriä.
  • Helikopterilla? Arctic Elementsin järjestämillä räätälöidyillä 1-7 päivän Heliski-retkillä kokeneet laskettelijat viedään helikopterilla laskemaan neitseellisille puuterilumille vuoristoon, kuten yli 2 000-metriselle, jyrkkärinteiselle Kebnekaiselle. 

SOS

  • Merkitsemättömillä luonnonrinteillä on lumivyöryvaara. Suksivuokraamoista saa pakollisena lisävarusteena repun, jossa on muun muassa lähetin ja lumilapio. Suksivuokraamojen henkilökunta ja laskettelunopettajat opastavat, miten toimia lumivyöryssä.
  • Laskettelussa voi loukkaantua kaatuessaan. Kannattaa varmistaa ennen matkaa, että vakuutukset ovat voimassa. Kypärä on tärkeä turvavaruste.
  • Ruotsin hätänumero on 112.

Sää

  • Talvisesonki alkaa helmikuussa, kun keli muuttuu epävarmasta aurinkoiseksi. Rinteissä riittää lunta toukokuun puoliväliin. Silloin päivälämpötilat ovat reilusti plussalla, mutta yöt edelleen kylmiä. Säätilan vaihtelut ovat tuntureilla nopeita, mikä kannattaa ottaa huomioon varustevalinnoissa.

Majoitus

  • Riksgränsenissä laskettelukeskuksen sydän on suuri Hotell Riksgränsen, jonka huonevalikoima on laaja himolaskettelijan koppero hyteistä perhesviitteihin. Perhehotelli Meteorologen Ski Lodge tarjoaa personnallista luksusmajoitusta.
  • Björklidenissa majoitustilaa tarjoaa hotelli Fjället 1-4 hengen huoneissa ja lomamökeissä. Todellista huippumajoitusta tarjoaa pieni Låktatjåkkan tunturihotelli 1228 metyrin korkeudessa.