Artikkeli käänteisessä järjestyksessä - uusin kirje ylimpänä.

Artikkelin kirjoittaja Maija Asunta-Johnstonin (FM) uusin kirja on Verkkorakkautta varttuneille, WSOY 2009. Aiemmat kirjat: Punainen jääkaappi, WSOY 2006; Naiset eivät syö retiisejä, WSOY 2004; Onnellisen naisen vuosi, WSOY 2002; Punapukuisen naisen talo, WSOY 2000 <ET kuva smallarticle /> Lue lisää kirjoittajasta ja hänen kirjoistaan.

Düsternbrook farmi, 31.1.2010

Eilen illalla mokasimme: Valmistauduimme illalliselle käymällä suihkussa ja panemalla päällemme vähän safariasua parempaa – perinteisesti eteläisessä Afrikassa on aina pukeuduttu illalliselle. Odottelimme, aika tuntui suorastaan matelevan ja meillä oli nälkä, koska emme olleet juuri syönneet aamiaisen jälkeen.

Lopulta lähdimme kävelemään päätaloa kohti – matkakumppanin kellon mukaan varttia vaille kahdeksan. Meitä vastaan tuli nuori mies, joka selvästi oli lähetetty hakemaan meitä, viimeisiä pöydän ympärille kokoontujia. Kävi ilmi, että matkakumppanin kello kävi väärää aikaa, iltakahdeksan oli jo aikoja ohi!

Seurue oli sekalainen, nuoria ja vanhoja, kielet saksa ja englanti. Keskusteluunaiheet kieppuivat etupäässä matkailussa ja siinä, mikä on paras tapa organisoida matka. Turistiryhmä vai henkilökohtaisesti räätälöity matka?

Me kaikki pöydän äärellä istuvat olimme tietenkin individuaalituristeja, jotka kammosivat ryhmämatkoja... Totta se meidän kohdalla onkin: en mistään hinnasta lähtisi seuramatkalle, vaikken osaa selittää, mikä siinä minua kammottaa.

Seurueessa oli saksalainen nainen, jolla on oma matkatoimisto, hän hallitsi keskustelua. Myöhemmin siihen liittyi nuori australialainen pari, joka myös tuntui työskentelevän matkailualalla. Isäntämme selosti vierasfarmin johtamisfilosofiaansa ja sitä, mikä oli hänelle tärkeää jamiten hän markkinoi tuotettaan.

Farmi on ainutlaatuinen siinä, että sillä on pitkä historia, se pohjaa vankkaan perinteeseen ja villieläinten tuntemukseen. Se on rakennettu jylhälle mäennyppylälle aivan joentöyräälle, mutta niin, ettei joki tulviessaankaan pääse kastelemaan sen varpaita. Veranta ja koko talo ovat massiivisia rakennelmia, materiaalina on käytetty luonnonkiveä, josta tällä seudulla ei voi tulla puutetta.

Piha on kivin laatoitettu, ruokailu- ja baarikatos olkikattoinen. Vaikka Namibia on kuiva maa ja vedenkäytössä kehotetaan säästäväisyyteen, komeilee uima-allas keskellä pihaa, sitä ilman ei oikea lodge kerta kaikkiaan voi elää.

Aamulla heräsimme auringonnousun aikaan lähteäksemme vuoristosafarille.

Mikä matka! Pelkäsin niin, että puristin edessäni olevaa rautatankoa rystyset valkoisina, kun voimakas nelivetoauto kiipesi rinteitä ylös ja kapusi toisia alas; varsinaisista teistä ei puhettakaan, ajoimme veden kalvamia uria pitkin, ja toisinaan rankkasateet olivat huuhtoneet kaiken maan pois, niin että kalliopohja terävine muodostelmineen oli pyörien alla. Oppaamme on taitava ajaja, se kävi matkalla selväksi, mutta pelkoani se ei poistanut.

Maisemat kuitenkin korvasivat kaiken, ne ovat uskomattomat: vuorijono seuraa toista, kaikaisuudessa siintävät niitten siniset profiilit. Huipulla sovivassa paikassa pysähdyimme, ja opas tarjosi meille luksuskahvit: kuumaa vettä termoskannusta murukahvin ja maitojauheen päälle. Siinä maisemassa se maistui taivaalliselta!

Muuten päivä on ollut rauhallinen. Lepäilimme ja lueskelimme puolivarjossa uima-altaan lepotuoleissa, kunnes aurinko siirtyi palmujen ohi, niin että se paistoi meihin suoraan ja armottomasti. Vierastalomme edessäoleva pöytä on varjossa, sen äärellä on riittävän viileää. Tänään käy vilpas tuuli, se viilentää ilmaa.

Oppaamme Jan kävi juuri ylpeänä esittelemässä meille poikansa, vähän toisella vuodella olevan herttaisen Ronanldon. Lapsi on saanut nimensä kuuluisan jalkapalloilijan mukaan, lapsen isä kertoo toisen vanhempansa olevan namibialainen, toisen eteläafrikkalainen. Tavallisesti namibialaiset korostavat syntyperäänsä, juuriansa, mutta Janille se ei ole tärkeää.

Perheessä puhutaan afrikaansia, ja perheen vanhempi tytär käy farmin omassa Kindergartenissa, jossa hän oppii englantia ja myös vähän saksaa, isä kertoi. Lapsi, Ronaldo, on selvästi tottunut tapaamaan vieraita eurooppalaisia tätejä ja setiä, niin suvereenisti hän vilkutti meille hyvästinsä.

Lähtisimmekö gepardikävelylle, tiedusteli eräs farmin afrikkalainen työntekijä, kävelylle kolmijalkaisen farmin lemmikkieläimen kanssa lähdetään joka ilta klo 18 ja aamuisin klo 9.

Eläin on pienenä pentuna menettänyt toisen takajalkansa, mutta se on toipunut hyvin; invaliditeettinsä takia se ei kuitenkaan pysty itse metsästämään ruokaansa, joten se on täysin riippuvainen ihmisistä, joilta se saa pari kertaa päivässä joko kanaa tai punaista lihaa.

Se on puolikesy, mutta tietenkin sen kanssa on oltava varovainen; päälle olisi pantava pitkät housut, gepardi haluaa leikkiä ulkoiluttajiensa kanssa eikä se hallitse teräviä kynsiään, vaikka onkin kyse vain leikistä.

Aamulla kuulimme, että mukaan lähteneen turistifirman omistajanaisen oli täytynyt pyörtää kävelyltä takaisin: häntä oli pelottanut, ja sen eläin tietenkin oli heti vaistonnut ja hypellyt nimenomaan hänen jalkojensa ympärillä. En lähtenyt mukaan, eikä matkakumppanikaan innostunut asiasta.

Düsternbrook farmi 30.1.2010 klo 14.45

Istumme varjossa majapaikkamme patiolla, odottelemme iltapäiväsafarille, leopardin ja gepardien ruokintaan lähtöä. Düsternbrook-farmi on Namibian vanhin vierasfarmi, talon historiaa voi lukea huoneemme seinille ripustetuista valokuvista.

Yksi niistä on ensimmäisen omistajaparin suurennettu hääkuva: morsian seisoo siinä ryhdikkäänä valkeassa maahan asti ulottuvassa, levein pitsein somistetussa hääpuvussaan, valkea pitkä turkispuuhka harteilla, päässä valtava kukkahattu, sulhanen vakavana silinterissään, taustanaan heillä on meri, kuva on otettu Swakopmundissa.

Farmi on perustettu 1909, ja se on alunperin ollut karjafarmi; nykyisen omistajan vanhemmat ovat ostaneet sen vuonna 1942*), laajentaneet ja kunnostaneet sitä, ja he ovat olleet Namibiassa ensimmäisiä, jotka ovat majoittaneet farmillaan maksavia vieraita (vuodesta 1962 lähtien).

Nykyään se on tunnettu kissaeläimistään, gepardeista ja talon varsinaisesta julkkiksesta, leopardista. Farmin kokonaispinta-ala on 12 000 hehtaaria, sitä kokoa pidetään lähes miniminä, jotta farmi kannattaisi.

On päivän kuumin hetki: on kuuma! Ympärillämme luonnon äänet: linnut ja eläimet, joita emme tunnista; värikäs gekko viipottaa pation kiveyksellä, kurkistaa meitä uteliaana, mutta ei päästä lähelle kameran kanssa.

Kello kymmeneltä, kuten oli meileitse sovittu, odotimme Windhoekissa hotellissa hakijaa, mutta ketään ei kuulunut. Tunnin kuluttua matkakumppani pyysi respaa soittamaan farmille, jotta tietäisimme, onko kukaan lähtenyt sieltä meitä hakemaan vai ei. Farmilla kuulemma odoteltiin meiltä elonmerkkiä…

Viiden minuutin kuluttua oli hakija paikalla. Hän esittäytyi Fernandoksi, ja kun hän kuuli, että olemme Itävallasta, hän ilmoitti tuntevansa historian kuin viisi sormeaan, senkin, että Adolf Hitler oli itävaltalainen.

Puhuimme siis holocaustista ja niitten aikojen kauheuksista, mutta siirryimme kohta hänelle kotoisempiin aiheisiin, Namibiaan. "Namibia on hyvin organisoitu maa, kaikki toimii täällä hyvin!“

Yritin kääntää puheen Namibian historiaan: puhutaanko siitä, eikö siinäkin ole mustia tahroja, ei yksin Etelä-Afrikan apartheit-hallinnon aikana, vaan jo aikaisemiin, kun siirtomaaherrat – olivat ne sitten saksalaisia tai eteläafrikkalaisia – yrittivät aina saada eri etniset ryhmät kääntämään aseen toisiaan vastaan, jotta itse voisivat rauhassa vallata haltuunsa yhä uusia alueita tai esittää jopa riitojen sovittelijan roolia.

Mutta Fernando ei aiheeseen käestänyt, ja kävi ilmi, ettei hän ollut namibialainen vaan Mosambikista. "Nimihän sen jo sanoo“, hän nauroi; hän oli paennut maastaan sisällissodan aikana eikä ollut neljäänkymmeneen vuoteen palannut eikä tavannut kaksoisveljeään, joka asuu USA:ssa.

Suunnitteilla kuitenkin tuntui olevan perheen yhteen kokoontuminen, sillä "Kotimaa on aina kotimaa, ehee? Suomi on kylmä maa, te palelette siellä, mutta silti te rakastatte sitä kotimaana, eikö vain?“

Fernando oli innokas juttelija. Hän omisti pienen taksifirman, kaksi autoa, ei enempää, ja hän ajoi farmille johtavan tien loppuosan, joka oli karun kivinen, hyvin hitaasti, autoaan säästellen. Häntä huolestutti, pitkästyimmekö hitaaseen vauhtiin, "mutta sittenpä on aikaa jutella“, hän päätteli.

Mosambikissa ei koskaan ollut apartheit-systeemiä, hän kertoi, portugalilaiset siirtomaaherrat olivat innokkaita naimaan paikallisia tyttöjä, he menivät suoraan asiaan, siinä ei kauaa vitkasteltu.

Maassa on paljon näitten suhteitten hedelmiä, mutta mustat ja valkoiset, vaaleat ja tummat ihmiset elävät sovussa keskenään, ei portugalilainen tunne olevansa sen parempi kuin afrikkalainenkaan, hän selostaa.

Sisällissodan kauheudet ja muu epäoikeudenmukaisuus on annettava anteeksi ja elettävä eteenpäin, vaikkei niitä asioita unohtaa voi, se oli miehen elämänfilosofia.

Matkalla Fernandoa ärsyttivät lukuisat portit, jotka kuljettajan on avattava ja läpi ajettuaan taas suljettava. Ne ovat karja- ja villiriistaportteja, ja joissakin paikoissa ne on korvattu pyöreistä metallitangoista rakennetulla rallilla, jonka yli ei nautaeläin sorkkineen voi kulkea.

Talon suuri takorautaporttikin oli sekin kiinni, ja se harmitti Fernandoa erityisesti, sen hän jätti mielenosoituksellisesti auki takanaan. Moittikoot häntä jos haluavat, hän ei siitä välittäisi! Perillä taksikuskimme johdatteli meidät talon sisääntuloaulaan, hän tunsi paikat, ilmeisesti hän oli talon "luottokuski“.

Tervehtimään meitä tuli nuori nainen, joka sanoi nimekseen Zolastika. Hän näytti meille huoneen, sen hälytysjärjestelmän, selitti illallisajan (klo 20) ja safarien lähtöajat. Ilmottauduimme ensimmäiselle gepardien ja leopardin ruokintamatkalle.

Klo 16.40: Vaikka ulkona on kuuma, safariauton katoksen alla kävi tuuli auton ajaessa läpi piikkipensassavannin. Ensin oli gepardien vuoro saada päivittäinen liha-annoksensa. Ne odottelivat jo portin takana; oppaamme ja kuljettajamme Jan tuntui luottavan niihin ja siihen, etteivät ne käyttäisi tilaisuutta hyväkseen ja karkaisi portista, kun hän avasi sen ja ajoi sisään.

Ei, ne tunsivat ruokkijansa, ne seurasivat autoa savannin korkeimmalle kukkulalle, jossa ne olivat tottuneet saamaan ateriansa, emogepardi ja tämän neljä aikuista jälkeläistä, kaksi naarasta ja kaksi urosta.

Aluksi tuntui pelottavalta, kun ryhmä piiritti auton ja kärkkyi herkkupaloja. Ruokkija pitkitti niitten odotusta, pelkäsin jo, että jokin niistä hyppäisi avonaisen safariauton lavalle, niin kärsimättömiltä ne vaikuttivat.

Mutta tietenkin auton piirittäminen kuului vain niitten tapoihin, joita en tuntenut. Lopulta ne saivat ateriansa: Jan heitteli niille lihapaloja, jotka useimmiten napattiin suoraan ilmasta. Gepardit ovat kuulemma likinäköisiä eivätkä näe maassa lojuvaa lihapalaa, ne ovat tottuneet havaitsemaan liikkeen ja reagoimaan siihen.

Eläimet ovat kauniita, niitten liikkeet sulavia, joustavia, oli nautinto seurata niitten ruokailua. Vaikka niitten reviiri on monen hehtaarin laajuinen, niin luonnossa ei kuulemma ole niille riittävästi riistaa, sen takia farmi ruokkii niitä säännöllisesti – ja tietenkin senkin takia, että se siinä yhteydessä voi tarjota vierailleen ainutlaatuisen näytelmän.

Leopardin näyttäytymisestä ei kuulemma voi koskaan olla varma, selitti oppaamme; sillekin on varattuna iso naudanlihakimpale. Sen reviiritarha on tiukemmin aidattu kuin gepardien, ja porttia avatessaan oli opas huomattavasti varovaisempi kuin gepardien suhteen: hän tarkisti, ettei eläin ollut lähistöllä ennen kuin astui ulos autosta ja avasi portin.

Ajoimme ruokintapuun alle, opas kiipesi ketterästi puuhun ja kiinnitti lihakimpaleen kauas sen oksaan. Sitten peruutimme kauemmas ja jäimme odottamaan. Kohta alkoi ruohikko liikahdella, ja varovasti mutta ylväästi marssi näytelmän päähenkilö Rex estradille. Eläin pälyili ympärilleen, katsoi meitä kuin arvioiden, olisiko meissä maukkaampaa lihaa kuin puussa, mutta valitsi valmiin lihakimpaleen.

Se asteli verkkaisesti puun alle, odotti hetken ja kiipesi sitten vaivattomasti puuhun ja alkoi aterioida oksalla maaten. Lihakimpale oli suuri, sen järsiminen kesti aikansa, mutta vasta syötyään sen loppuun leopardi hypähti notkeasti alas puusta ja häipyi pitkään ruohikkoon, josta se näyttämölle ilmestyikin.

Näytös oli ohi, tai ei sittenkään: paluumatkalla näimme kuin näimmekin Rexin vielä kerran: se sulatteli ateriaansa portin lähellä olevan valtavan akaasian oksalla lojuen, lehvien varjossa. Kamerat räpsähtelivät, kohde oli mitä parhain kotona esiteltävien safarikuvien joukossa.

Meille teroitettiin ennen safarille lähtöä, että gepardit ja Rex ovat villieläimiä siitäkin huolimatta, että niillä on säännölliset ruoka-ajat ja että ne saavat ateriansa ihmisen kädestä. Vaikka ne ovat tottuneet ihmisiin ja paikalle ilmestyvään safariautoon, eivät ne silti suinkaan kesyjä ole.

Eteemme tuotiin allekirjoitettavaksi paperi, jossa vakuutamme lähtevämme mukaan ruokintaan omalla vastuullamme; jos eläin purisi meitä tai hyökkäisi kimppuumme, emme voisi viedä vierasfarmin omistajaa siitä vastuuseen. En kysynyt, onko joskus sattunut tapaturmia, parasta olla sellaisia kyselemättä, jos aikoo matkaan lähteä.

Klo 18.30: Ilma on kirkas, taivas kaareutuu pyöreänä sinisenä kupuna yllämme. Huomisen säästä ei ole varmuutta, sateita on tullut jo riittävän monena päivänä, mutta yhtä hyvin ne voivat jatkua.

Ilmottauduimme siis päivän viimeiselle retkelle, tällä kertaa kauemmas ympäristöön ulottuvaan, ja se kannatti: eläimet olivat oikein asettautuneet reittimme varrelle, kudut, orixit, gnut, elandit, gasellit,kirahvit, villisiat. Auto pysähteli, turistit ihastelivat.

“Villisian saparo on aina ylhäällä sen juostessa, jotta toiset voivat seurata perässä. Se on täkäläinen JPL, suunnistuslaite”, kertoi opas, ja vaikka olen jo huomannut, että täkäläisillä oppailla on varastossa sata pientä sutkausta, joista he valitsevat tilanteeseen sopivan viihdyttääkseen turisteja, niin minua nauratti: sikojen saparot tosiaan sojottivat pystyssä niin terhakasti, että se näytti humoristiselta.

Välillä meidän oli odotettava, kun helmikanojen parvi piipersi tien yli. Iso kilpikonna taaperteli edessämme, mutta sai jalat alleen ja pakeni vikkelästi ruohikkoon, kun huomasi auton. Sarvikuonojakin seudulla on, mutta niitten näkeminen on todella onnen kauppaa, ne eivät tänään meille esittäytyneet.

Ennen illallista haluan levähtää vähän, päivä on ollut täynnä elämyksiä.

Windhoek 29.1. klo 20.30

Tänään sen piti tapahtua, tänään!  Olimme jo oppineet sen, ettei yhteen päivään pitänyt yrittää tunkea liian paljon ohjelmaa, että riitti, kun tutustui pariinkin nähtävyyteen, välillä oli istahdettava juomaan vettä tai colaa ja vetämään henkeä. Windhoek on ylätasangolla, tuntuu, että siellä hengästyy helpommin kuin kotona.

Olimme juuri kierrelleet Kansallismuseossa (jonka kokoelmat ja niitten esillepano ovat, luvalla sanoen, vähän ajasta jäljessä) ja tutkineet tarkkaan sen uuden osaston, joka kertoo san-väestön historiasta ja nykypäivästä.

Mielenkiintoista oli, että tämän esillepanon taustalla on seminaari, johon oli kutsuttu kaikkien viiden san-ryhmän edustajat kertomaan, mitä he halusivat kertoa väestöryhmästään ja mitä esineitä heidän mielestään oli pantava näytteille.

Päätimme etsiä vielä taidegallerian, jonka olemassaolosta olen lukenut oppaasta, vaikkei minulla ollut siitä tarkempaa tietoa. Mutta ensin lasi vettä ja hengähdysrtauko.

Tarjoilijan tuotua tilauksemme matkakumppani hamuili esille kameralaukkunsa ja aukaisi sen. Se oli tyhjä! SE-OLI-TYHJÄ! Sillä hetkellä risteili päässäni tuhat ajatusta. Miten matkakumppanille voi tapahtua tällaista, hänelle, joka aina terottaa mieleeni varovaisuuden tarpeellisuutta ja moittii minua sinisilmäisyydestä, kun antaudun keskusteluun vieraitten ihmisten kanssa.

Miten varkaus on tapahtunut, missä vaiheessa joku on voinut huomaamatta avata kameralaukun, mehän kävelimme Independence Avenueta pitkin, emme poikenneet missään, tosin tungeksimme molemmilta puolin ohi rientävien ihmisten joukossa…

Siemaistuaan lasillisen cocacolaa matkakumppani päätti palata museoon, kenties hän oli unohtanut kameran sinne. Toivo osoittautui turhaksi, kamera oli ja pysyi poissa.

Paljonko Canon-kamerat maksavat Windhoekissa? Pääkadun kameraliikkessä ei ollut etsimäämme kameratyyppiä. Kävi ilmi, että Namibiassa myytävissä kameroissa on kaksi tavallista patteria, Euroopassa digikamerat taas useimmiten toimivat akun voimalla.

Myyjä ja minä rupesimme kehittelemään ideaa: koska kameralaukussa ei ollut mukana laturia, varkaan on ennemmin tai myöhemmin tultava erikoisliikkeeseen kyselemään uutta akkua.

Myyjä pani muistiin kameran tuntomerkit ja tarkat tekniset tiedot; akun ostajat ovat yleensä turisteja, jos siis joku paikallinen sellaista kysyy, hän voisi hyvinkin haluta tietää tarkkaan, millaisesta kamerasta oli kyse, hän tutkisi kameraa voidakseen valita oikean akun ja antaisi siinä sivussa esimiehelleen vinkin kutsua poliisi paikalle. Matkakumppani jätti liikkeeseen nimensä ja yhteystietonsa, kenties saisimme kameran takaisin.

Yhtä innostuneita ei oltu toisessa kameraliikkeessä, jossa myös kerroimme tarinamme ja esitin salapoliisisuunnitelmani. Sen omistaja oli afrikaansia puhuva keski-ikäinen nainen, hän tuskin kutsuisi liikkeeseensä poliisia, vaikka selvästi tajuaisi asiakkaan olevan etsimämme kameravaras.

Päivän epäonni – poliisille varkaudesta oli kuulemma turha mennä ilmoittamaan – masensi meitä sen verran, että päätimme ostaa ruokakaupasta illaksi jotain syötävää ja pysyä hotellissa sen sijaan, että olisimme etsineet ravintolan.

Ystäväni Ellenkään ei ole antanut kuulua itsestään, kenties hän on työmatkalla tai ajankohta ei muuten sovi hänelle. Marssisinko yliopiston kirjastoon ja etsisin hänet käsiini? Ei, sitä et tee, protestoi matkakumppani. Enkä tapaamme Ellenin paluumatkalla, ennen lentoamme

Windhoek 28.1.2010 klo 20.50

 
Illansuussa tuli valtava ukonilma. Sade alkoi kevyellä pisaroinnilla, mutta yltyi vähitellen todelliseksi rankkasateeksi. Onnittelimme itseämme, että olimme ostaneet evästä, niin ettei meidän tarvinnut etsiä ruokapaikkaa, hotelli tarjoaa vain aamiaisen.

Siitäkin saatoimme toisiamme onnitella, että Katutura-retkemme ajoitus osui iltapäiväksi eikä illaksi. Se Windhoekin-kävijä, joka ei ole nähnyt Katuturan kaupunginosaa, on nähnyt vain puolet kaupunkia, voi sanoa, eikä yksin sen takia, että siellä asuu noin puolet kaupungin väestöstä. Mutta sinne ei turistin pidä mennä yksin, hän luultavasti eksyisi siellä eikä löytäisi oikeita vierailukohteita, ja retki saattaisi hyvinkin koitua hänelle kohtalokkaaksi.

Meillä oli matkaan lähdön kanssa ongelmia. Olin sopinut ensin meileitse ja myöhemmin tekstiviestein, että opastettu kiertoajelumme Katuturassa alkaisi torstaina klo 12 ja että meidät haettaisi hotellista, se on täällä normaali käytäntö. Mutta opasta ei kuulunut, odottelimme.

Lopulta lähetin firmalle (Orupuka Tours & Car Rent) tekstiviestin ja ihmettelyni, ja lyhyen viestienvaihdon jälkeen paikalle ilmestyi opas, joka esittäytyi Nelsoniksi. Kysymyksessä oli sekaannus päivistä, opas oli ollut hakemassa meitä jo eilen, mutta sama se, matka alkoi.

Katutura sijaitsee n. 7 kilometriä pohjoiseen Windhoekista, ja kaupunginosan nimi tarkoittaa kirjaimellisesti “Paikka, jossa emme halua asua”.

Kaupunginosa perustettiin 60-luvulla Etelä-Afrikan Namibiaan tuoman apartheid-systeemin sovellutuksena: kaikkien mustien piti siirtyä asumaan Katuturan alueelle, kunkin etnisen ryhmän tiukasti sille varatulle lohkolle, protestit ja vastustelu johtivat vain aseellisiin yhteenottoihin eteläafrikkalaisen poliisin kanssa eivätkä tuottaneet toivottua tulosta.

Etelä-Afrikan hallitus rakennutti alueelle vuokrataloja, joissa ei alun perin ollut sähköä, ei juoksevaa vettä, ei saniteettitiloja. Itsenäisyyden aikana (21.3.1990 jälkeen), kun jokaisella on vapaus asua missä mielii, tai paremmin sanottuna talossa tai asunnossa, johon varallisuus riittää, on asuinalue osittain vaurastunut: on saatu sähköt ja juokseva vesi, ja tietyt – joskin varsin kapeat – alueet Katuturassa voi jo luokitella luksusasuntoalueiksi.

Suurin osa taloista on kuitenkin yhä vielä yksinkertaisia pikkumökkejä tai suoranaisia hökkeleitä, rappeutuneita, varojen puutteessa kunnostamattomia.

Katuturaan on vuosien myötä liitetty uusia maa-alueita ja niille kyhätty aaltopeltisiä hökkeleitä, silmienkantamattomiin. Näky on lohduton! Kadunkulmissa hengailee työttömiä, joutilaita miehiä, jotka huutelevat “Ei saa valokuvata!”, jos automme pysähtyy jonnekin.

Oppaamme, joka itse on herero, kertoo joutuneensa kerran tappeluun, kun hän puolusti kukkaroaan taskuvarkaan yrittäessä anastaa sen; ja siitä lähtien hän on kuulemma pitänyt autossaan puunuijaa, jonka ottaa tarvittaessa esille.

Hän itse on pitkä ja raavas mies, ei hänen kimppuunsa hevin heiveröinen mies uskalla käydä. Hän vei meidät torille, jossa juuri paloiteltiin ja paistettiin suurta nautaa: – Takuulla tuoretta lihaa, maistakaa, hän sanoi ja toi eteemme sanomalehden päälle ladatun kasan grillilihaa. Maistoimme, hyvää oli!

Avoimen torin laidalla oli monenlaista yrittäjää, oli kampaajaa, tekokynsien laatijaa (kynsien tekemiseen kuluisi tunti, työ maksaisi 100 ND eli noin 10 euroa), oli ompelijaa, lukkoseppää, kännykän tai television korjaajaa, ja tietokoneenkin lupasi vanha ambomies saada toimimaan, vaikkei hänellä voinut olla juuri tietoa siitä, mitä sellaisella voisi tehdä.

Toinen maistiaispaikka oli jo oikea “ravintola”: talon pihalla oli muuripata täynnä kypsennettyä vuohenlihaa, siitä valitsimme sopivat palat lautaselle ja sisällä keittiössä niille lisukkeet’: perunaa, kurpitsaa, riisiä… Talon takapihalla paloivat suuret grillitulet: siellä kypsennettiin joka päivä sata kokonaista vuohenpäätä, ja kaikki tekivät kauppansa, kertoi Nelson, kappalehinta 35 ND.                

Kauempana, pienen patojärven rannalla sijaitsee Pentuka-projekti, joka työllistää tällä hetkellä noin 45 naista ja seitsemän miestä. Nelson selittää sanan Pentuka tarkoittavan “Wake up, women, and do something” eli “Herätkää naiset ja tehkää jotakin”.

Kyse on erään hollantilaisen alullepanemasta projektista, jossa naiset oppivat jonkin käsityöammatin – he painavat kankaita, applikoivat ja kirjovat niitä, tekevät keramiikkaa, ompelevat, valmistavat koruja, avaimenperiä ja pehmoleluja, mitä tahansa, mikä kiinnostaa turisteja.

Projektin rakennukset ovat vartioituja, aidan ympäröimiä, ja niissä on majoitus-, seminaari- ja kokoustilat; siellä on jokaisella projektiin kuuluvalla naisella oma työpaikkansa sekä yhteinen kauppa, jossa tuotteita myydään.

                 On ilahduttavaa nähdä, että jotkut Katuturan naiset ovat onnistuneet saavuttamaan taloudellisesti riippumattoman aseman, niin että he pystyvät työllään elättämään itsensä ja perheensä, mutta tosiasia on, että tällainen projekti – niin positiivinen kuin se onkin – on vain pisara kuumilla kivillä.

Katuturan ongelmat kokonaisuudessaan odottavan ratkaisuaan, ja ne ongelmat ovat todella massiivisia. Niin ovat kenties Namibian ongelmat kokonaisuudessaankin, mutta Katutura tuntuu jollain lailla symbolisoivan niitä: se kaupunginosa on niin massiivinen lataus toivottomuutta, että se mykistää, sitä ei hevin unohda.

Windhoek 26.1.2010, aamiaishotelli Steiner klo 22.50

Tänä aamuna vähän ennen kahdeksaa meidät herätti arka koputus ovella-. Kesti hetken tajuta, että koputus todella tarkoitti meitä. Matkakumppani sai ensin housut jalkaansa ja huhuili ovella: What´s the matter? Onko jokin ongelma?

– Täällä on eilinen taksikuskinne. Toin teidät kentältä hotelliin ja löysin illalla auton takapenkiltä villatakin.

Toden totta, unohdin puuvillajakkuni taksiin, vielä en ennättänyt sitä edes kaivata. (Se jakku on oikea seikkailija: ostin sen Mosonmagyaróvárin Tescosta kymmenellä eurolla, kerran se unohtui Salzburgiin, josta ystävättäreni Gerlinde lähetti sen kirjeenä, nyt windhoekilaiseen taksiin…)

– Siinä näet, rehellinen ihminen! riemuitsin matkakumppanille, jonka kanssa silloin tällöin käyn keskustelua turvallisuusnäkökohdista ja varovaisuuden tarpeellisuudesta – hän on erittäin turvallisuushakuinen, lukitsee hotellihuoneen oven, jos poistuu metrinkin päähän siitä, ja moittii minua vaaraan antautumisesta, kun tervehdin kadunkulmissa opaspalveluitaan tarjoavia nuoria miehiä, hänen mielestään heitä ei pidä ollenkaan noteerata.

Aamupäivä kului pankki- ja raha-asioita hoitaessa. Matkakumppani sai muutama päivä ennen lähtöä kirjeen Namibiasta, kirjeessä shekki Windhoekin lentokentän verotoimistosta, jonne olimme viime vuoden huhtikuussa jättäneet Namibia-ostostemme laskut liikevaihtoveron palautusta varten.

Iloisina otimme shekin mukaan ja marssimme tänään pankkiin vaihtaaksemme sen rahaksi. Mutta ei, shekkiä ei voinut lunastaa käteisellä, se olisi pantava tilille. Tiliä hänellä ei Namibiassa ole, itävaltalaiselle pankkitilille rahat voisi panna, mutta huolintakulut ja vaihtokurssi söisivät sen perin pieneksi.

Sain idean: pyydämme pankkineitiä soittamaan verotoimistoon ja selittämään tilanteen. Sen hän teki, tulos: verovirkailija oli valmis kirjoittamaan uuden, vaihtokelpoisen shekin.

– Tiedättekö, missä verotoimisto on? Emme tienneet. – Hm. Lähden mukaanne, tapaamme pankin aulassa. Perille tultuamme tiesimme, miksi pankkineiti ei yksinkertaisesti antanut meille osoitetta: matka ei ollut pitkä mutta perin monimutkainen se oli.

Puolen tunnin odotuksen (ja verotoimiston työskentelyn tarkkailun) jälkeen kädessämme oli uusi shekki; siis uudestaan pankkiin ja rahat käteen. Suurkiitos! Tuskinpa kukaan eurooppalaisen pankin virkailija olisi yhtä joustavasti meitä auttanut, totesi matkakumppani.

Toisaalta: matkailun perusoivalluksia on se, ettei vertaile, että oppii ottamaan asiat niin kuin ne ovat, katselemaan, kuuntelemaan ja toteamaan: täällä eletään ja menetellään näin. Mutta positiivisten seikkojen kirjaamisen sallin itselleni, matkallakin.

Ennen kuin maltoin lähteä pankista, kysyin, saisinko ottaa valokuvan kieltotaulusta, joka riippui pankin sisääntulohallissa. Kiellettyjä asioita – oikeastaan esineitä – oli neljä: revolveri (sen käyttö?), kännykkä, tupakka ja kypärä. En saanut kuvauslupaa, vahinko!

Iltapäivän helteessä kävelimme kansallisgalleriaan ja tutkimme taas kerran John Muafangejon kaikki esillä olevat työt. Niitä oli kolme salillista, paljon enemmän kuin viime vuonna, ja me tutkimme jokaisen.

Ne ovat niin vilpittömän naivistisia ja niistä peilautuu saumaton Raamatun opetusten ja uskonelämän nivoutuminen arkeen, että niitten edessä jaksaa seisoa tuntikausia. Yhden kuvan nimi oli Artist falling down in snow in Finland eli Taitelilija liukastelee lumessa Suomessa!

En tiennyt, että Muafangejo on käynyt Suomessa, mutta siinäpä vain makasi mies pomppa päällä ja hattu päässä selällään, kintut taivasta kohti; sen kyllä tiedän, että jokaisella suomalaisella Namibian-lähetillä on Muafangejon kuvia, minullakin.

Ja että ne kuvat ovat nykyään arvokkaita! Muafangejo kuoli varsin varhain, alle 50-vuotiaana, eikä hänen taulujaan enää ole saatavilla.

Iltapäivän helle oli armoton, meidän oli välillä etsittävä varjoa ja nestettä. Aurinkohatun tarve tuli ilmeiseksi – matkakumppani väittää, että vuosia sitten ostamani kangashattu on vanhanaikainen ja sitä paitsi hollantilainen.

Miten niin hollantilainen? No sehän on aivan Orange-suvun värinen, oranssinkeltainen! Poikkesin suuren ostoskeskuksen muotiliikkeeseen kysymään hattuja, myyjä vei minut – taas henkilökohtaisesti – saman ostoskeskuksen toiseen liikkeeseen, joka näytti olevan intialainen ja täpötäynnä kaikenlaista tavaraa.

Liikkeen takaosassa oli hattuja: lippalakkeja, cowboy-hattuja, englantilaisia lerppulierisiä, erilaisia safarihattuja… Lerppulieriset pukivat minua, mutta matkakumppani ei niitä kelpuuttanut: liian englantilaisia! Lopulta löysin kangashatun, jossa oli valmiina nyörit sitoa leuan alle: dyynien laella on tuuli navakka.

Illalla päätimme mennä syömään opaskirjan suosittelemaan La Marmite-ravintolaan, jossa piti olla perusafrikkalainen keittiö – namibialaista on täällä turha etsiä.

Päivän kunniaksi – päivä on matkakumppanin pyöreä syntymäpäivä! – pyysimme hotellin porttivahtia tilaamaan saman firman taksin, joka toi meidät kentältä.

Odotusaika venyi ja venyi, ennätin jutella porttivahdin kanssa, mistäpä muusta kuin takseista ja niitten turvallisuudesta. On parasta käyttää tietyn firman taksia, ei pidä vinkata kadulta tuntematonta taksia, sillä vaikka autot on selkeästi numeroitu, ongelmien sattuessa ei silti tiedä, mihin ja kenelle valittaa.

Lopulta taksi tuli, vilkaisimme takapenkillä toisiamme: eikö ajaja ole sama kuin eilen?

– Yes, yes, toin teidät eilen kentältä! Olimme siis vanhoja tuttuja, Eric on nuoren ajajamme nimi, hän on syntynyt Windhoekissa ja saanut maan kansalaisuuden ns. syntymäoikeutena, vaikka hänen vanhempansa ovat eteläafrikkalaisia ja palanneet myöhemmin sinne asumaan.

Eric kertoi käyvänsä silloin tällöin heitä tapaamassa ja naurahti, että he varoittelevat häntä aina menemästä illalla ulos, heidän mielestään se on vaarallista. Hän taas on tottunut namibialaiseen turvallisuuteen ja siihen, että kadut ovat Windhoekissa öisin melkein autiot, yöelämä on keskittynyt klubeihin, kuten hän selitti.

Entä eurooppalaisten turistien turvallisuus iltaisin? Kysymys pyöri kielelläni, mutta en tehnyt sitä, Eric on afrikkalainen ja tämä on hänen maansa, turvallinen Namibia.

Vaihtorahaa Ericillä ei ollut – taksikuskeilla ei Namibiassa ole koskaan vaihtorahaa! – ja niin sovimme, että soitamme hänet hakemaan meidät, kunhan olemme aterioineet, maksamme palatessa edestakaisen matkan. Matka maksaa kaupunkialueella 50 Namibian dollaria (n.5 euroa), oli se sitten lyhyt tai pitkä.

La Marmiten ruokalista kertoi menun olevan kamerunilaisen. Valitsimme kanaa ja kudua, kamerunilaiseen tapaan, eikä kokki tuottanut meille pettymystä. Jälkiruokaa tosin ei voi nimittää kokin mestarinäytteeksi: omenan-, banaanin- ja meloninpalasten päällä oli pari vaniljajäätelöpalloa ja niitten päällä venyvää suklaakastiketta tuubista.

Istuimme ravintolan takaosan ulkoverannalla ruohokatoksen alla, kuulimme avoimesta ikkunasta keittiön äänet ja toisesta ikkunasta, hm, toiset äänet.

Talo ja veranta oli ilmeisesti suunniteltu pari kolme vuosikymmentä takaperin, ja se oli silloin ollut moderni: materiaalit luonnon puuta, koristeina mahtavia maskeja, valaistus himmeä, kynttilöitä, rustiikki tunnelma; sellaisena ravintola oli pysynyt kaikki vuodet, ja ajan hammas oli sitä melko lailla nakerrellut.

Tarjoilijamme oli tylyn ystävällinen nuori nainen, ei liikaa hössöttelyä. Kun myöhemmin pyysimme häntä soittamaan meille tutun taksin, hän palasi hetken päästä selitellen, että kyseisen taksin kanssa on muka ongelmia. Mitä ongelmia?

Me halusimme juuri sen taksin, emme hänen suosittelemaansa, jolta hän ilmeisesti sai pienen provision. Taksi tulikin sitten kohta, sama Eric, joka kertoi vieneensä juuri suuren ryhmän johonkin hotelliin, sen takia kiipesimme tällä kertaa pikkubussiin.

Hän olisi vienyt meidän pienelle Windhoek-by-night -kiertoajelulle, mutta halusimme mieluummin suoraan hotelliin, päivä oli kova, jalkani suorastaan polttivat paljosta kävelystä.

Windhoek 26.1.2010, aamiaishotelli Steiner klo 17.01

Mikä helpotus, hotellissa! Jo´burgissa aikaa koneen vaihtoon oli niukasti, ja jo koneessa lentovirkailija neuvoi kaikkia Windhoekiin jatkolennolle pyrkiviä kiirehtimään ja kysymään tietä kenttähenkilökunnalta.

Reitti oli selvä: ensin ulkomaan transit-alueelle, sieltä portille A34. Jo´burgin kenttä ei ole mikään pikkukenttä, juoksimme kuin aropuput, välillä kuulimme kuulutuksen, joka kehotti Windhoekiin lähtijöitä viipymättä siirtymään portille.

Viimeisten liukuportaitten alapäässä odotti virkailija ja hätisti eteenpäin, mutta pääsimme kuin pääsimmekin koneeseen. Laukut sen sijaan eivät, se kävi ilmi Windhoekissa: laukut tulisivat seuraavalla koneella, joko iltapäivällä tai huomenna.

Mutta virkailija, joka kirjasi niiden puuttumisen, ei tuntunut olevan tehtävänsä tasalla, tyttöparka. Kesti ainakin tunnin, ennen kuin hän sai tietokoneelle meidän kaikkien Jo´burgista tulleitten matkalaukut ja niitten tuntomerkit. Me olimme tietenkin viimeiset jonossa.

Majapaikkamme oli lähettänyt kentälle hakijan, hän odotti kärsivällisesti ja toi meidät turvallisesti kaupunkiin. Matkalla näin yhden gnun (?) ja lukuisia paviaaneja, maisemat olivat vihreitä, keltaiset kukat peittivät kumpuja, sade on kuulemma jatkunut joulukuun 31. päivästä lähtien, autonkuljettajamme kertoi. Merkillinen tunne valtasi minut autossa: tuntui kuin olisin tullut kotiin.

Hotelliin päästyä ei ollut puhettakaan muusta kuin päivänokosista, aloin olla kuitti. Yö koneessa oli levoton: istuin oli ahdas, vieressäni istuva nuori mies nukkui sikeästi ja levittäytyi unessa minunkin puolelleni, takanamme riideltiin, välillä itki mukana ollut vauva sydäntä särkevästi ja vessassa kävijät puhuivat suureen ääneen piittaamatta nukkujista.

Niska oli aamulla jäykkä, suussa paha maku, tukka harotti joka puolelle ja pää oli turta. Mutta aamiainen tarjoiltiin klo 6, oli herättävä horteesta, johon olin lopulta painunut.

Seuraavan aamiaisen söimme Windhoekin koneessa, munakasta molemmilla aterioilla. Kuka tietää, milloin syön seuraavan aterian, ajattelin ja pistelin kiltisti tarjotun aterian suuhuni.

Majapaikassa tiedustelimme, oliko kaupungissa afrikkalaista ravintolaa. Vastaanottotiskin lady ei tiennyt neuvoa; aikaisemmin Vanhassa linnassa oli Ravintola Afrika, mutta muistimme sen olleen jo viime vuonna kiinni.

Eivät eurooppalaiset turistit juuri etsi afrikkalaista ravintolaa, sen totesimme viime vuonna Swakopmundissa, jossa paikallinen erinomainen strutsiravintola oli puolityhjä, kun taas saksalaisiin ruokapaikkoihin oli ehdottomasti varattava pöytä; paikalliset afrikkalaiset – epäilen – kutsuvat vieraansa mieluummin kotiin syömään kuin tarjoavat heille ravintola-aterian.

Kävelimme siis illansuussa keskuspuiston kulmassa olevaan, meille jo ennestään tuttuun Zoo Park Bariin, jossa matkakumppanini sai villilihapihvinsä, minä pari palaa grillattua norjalaista lohta.

Hyvä ateria, mutta afrikkalaisesta perin kaukana. Viini sen sijaan oli paikallista eteläafrikkalaista, hyvää ja lisäksi hauskan nimistä: Goats do roam, suomeksi vaikkapa Vaeltelevat vuohet.

Niin hassulta tuntui lohen syöminen ensimmäisenä iltana Namibiassa, että päätimme ottaa selvää muista vaihtoehdoista huomisillaksi.

Lontoo, Heathrown kentällä 25.1. klo 16.11

"Don´t take the transport train untill you know your gate number!“, ohjeisti selkeä teksti meitä Lontoon Heathrown kentällä, mutta tietenkin me riensimme heti lounaan jälkeen – erinomaisen lounaan, se on sanottava paljon parjatun brittiläisen keittiötaidon kunnian pelastamiseksi; sitä paitsi viini oli hyvää ja rauhoitti minua! – junaan, joka vei meidät kansainväliselle transit-alueelle.

Täällä me istumme valotaulun alla ja odotamme, että lentoporttimme numero ilmaantuisi siihen; lento on vasta klo 17.45, aikaa viljalti. „Mitä teet, haluatko lukea jotakin lehteä?“ kysyy matkakumppani, mutta mikä en ole kiinnostunut englantilaisista lehdistä – luin koneessa Daily Mailistä tärkeimmät juorut, kuten sen, että Angelina Jolie ja Bratt Pitt ovat eroaikeissa, ainakin lehden mukaan.

Sitä paitsi istuinpaikkamme lähellä on kirjakauppa, poikkean sinne ja löydän heti sopivan kirjan matkakumppanille. Sen ensimmäinen lause kuuluu: „On hyödyllistä – ja tämä on yleisesti hyväksytty tosiasia – että vaimo nousee aamulla ennen miestä.“

Kirja on Alexander McCall Smithin "The Good husband of Zebra Drive". Kirjailijan riemullisia kuvauksia botswanalaisesta elämänmenosta on suomennettukin, ja ne löytävät yhä laajempia ihastuneita lukijapiirejä.

Kirjakauppakierroksen jälkeen otan esille pienen läppärini. „Haa, haluat vaikuttaa businessnaiselta!“ hän naureskelee. Niinpä niin, näitä läppäreita näppäileviä lentomatkustajia näkee joka puolella, ja mitä pienempi laite edessä pöydällä tai polvilla, kuten minulla nyt, sitä kadehdittavampaa.

Kuulun kadehdittavien joukkoon: lainasin tyttäreltä minipienen tyylikkään muistiinpanolaitteen, hän on jo kuukausia käyttänyt minun kevyttä kannettavaani.

Lontoon kentän tarkastuksia pelkäsimme etukäteen, ja ne olivatkin tiukat – kengät, vyö, korut, avaimet, metalliesineet, anorakki, tietokone…Kaikki oli ladattava erikseen liukuhihnan laatikkoon, ja portin läpi mennessäni laite vihelsi silti.

Sain selityksen: sen se tekee silloin tällöin pistokokeeksi, mutta naispuolinen virkailija tarkisti tunnollisesti, etten kanna asetta haaravälissäni enkä missään muuallakaan. En kanna, en takuulla!

Wienissä oli kylmä, kun lähdimme. Pureva tuuli ja muutama pakkasaste riittivät antamaan tunteen siitä, että talvi on ankara, vaikkei se suinkaan ole läheskään niin kova kuin Suomessa.

Mutta lentokoneen portaitten yläpäässä ohuessa anorakissa värjötellessä – talvitakit jätimme autoon ja pojalleni kotiin vietäviksi – tuntui siltä, että tukka lähtee päästä tuulen mukaan. Lontoossa ei ole lunta kuten Wienissä, mutta lämmintä ei täälläkään ole. Jo´burg? Windhoek? Hikoilenko pitkähihaisessa t-paidassa, tukisukkahousuissa? Varmaan.

Wienin lentokentällä 25.1.2010 klo 9.45

Koneen lähtöaika on 11.45, olemme jo saaneet boardingcardit: ensin Lontooseen, sitten Johannesburgiin (eli Jo´burgiin, kuten insiderit kaupunkia nimittävät), ja sieltä Namibian pääkaupunkiin Windhoekiin.

Matkakumppani ei ole hätäisten lähtöjen mies, hän laati meille aikataulun, jossa takuulla on varaa kaikille sattumuksille: sille, että lentokentälle johtava moottoritie olisi ruuhkainen tai jopa suljettu, kuten joskus sattuu, tai sille, että kentällä olisi maanantaiaamun tungosta.

Mutta kaikki sujui viivytyksittä: poikani jätti meidät terminaalin eteen, hyvästelimme, ja varttitunnin päästä istuimme terminaalin kahvilanurkkauksessa maitokahvin äärellä.

Olen ollut merkillisen levoton tämän matkan takia. Pakkasimme laukkumme kotona Várbalogissa ja Halbturnissa ja ajoimme jo lauantaina Wieniin ollaksemme mukana Nikin – tyttäreni ystävättären, ns. varalapseni – hääjuhlallisuuksissa, ja illallispöydässä lauantaina kuvittelin jo rauhoittuneeni.

Mutta yön nukuin levottomasti, näin unta, ettei herätyskello toimi, ja tytärtä hyvästellessä tuli lopulta itku. Ihmettelen, mikä minuun on mennyt: eläkkeelle jäätyäni haaveilin pitkistä eksoottisista matkoista, mutta kun en nauti yksin matkustamisesta eikä rohkeuteni – vaikka sitäkin on! – varmaan olisi riittänyt kolmen kuukauden Namibian-matkaan, unohdin haaveet vuosiksi.

Kun sitten tapasin ihmisen, joka matkusteli paljon ja oli sitä mieltä, että matkat olisi tehtävä viipymättä siitä syystä, ettemme kumpikaan enää ole nuoria, olin heti valmis. NAMIBIA oli isoin kirjaimin ensimmäisellä sijalla toivelistallani; se oli ensimmäinen yhteinen matkakohteemme viime vuonna. Ihastuimme molemmat maahan, minulle nuoruudestani tuttuun (olin vuoden 1971

Lähetysseuran palveluksessa opettajana Swakopmundissa), hänelle täysin uuteen kuten koko Afrikan manner hänelle on. Jo viimevuotisella matkalla tiesin, että haluaisin palata maahan. Entä matkakumppani? Hänkin innostui asiasta, varsinkin kun kerroin kirjoittamissuunnitelmistani. Ja nyt on matka alkamassa.

Artikkelin kirjoittaja Maija Asunta-Johnstonin (FM) uusin kirja on Verkkorakkautta varttuneille, WSOY 2009. Aiemmat kirjat: Punainen jääkaappi, WSOY 2006; Naiset eivät syö retiisejä, WSOY 2004; Onnellisen naisen vuosi, WSOY 2002; Punapukuisen naisen talo, WSOY 2000 <ET kuva smallarticle /> Lue lisää kirjoittajasta ja hänen kirjoistaan.

Ruotsin Lapista ei löydä joulupukkia, mutta hurjia rinteitä senkin edestä. Keltanokka lähti testaamaan, miten pääsee alas Riksgränseniä ja Björklideniä.

Opashan on hullu!

Olen saapunut vasta tunti sitten Ruotsin Lappiin, marssinut saman tien suksivuokraamoon, ährännyt vaivalloisesti massiiviset laskettelumonot jalkaan ja kuunnellut huolestuneena miniluentoa lumivyöryn vaaroista. Ja nyt pitäisi seurata lasketteluopasta vielä kilometri ylämäkeen kohti tunturin huippua.

Olen näännyksissä, hikinorot valuvat poskilla. Ihan kuin noutajan kalsa kosketus tuntuisi olkapäillä.

Björklidenin laelta näkyy Norjaan saakka.
Björklidenin laelta näkyy Norjaan saakka.

Matkaa on tehty jo puoli tuntia, ylämäkeen luonnollisesti. Björklidenin laskettelukeskus näkyy alhaalla pienenä. Horisontissa siintävät Norjan tunturit ja jossain niiden takana Atlantti. Jalassani on karvapohjaiset sukset. Ne eivät lipsu senttiäkään. Eivätkä kyllä luistakaan. Niillä vain tampataan matkaa ylämäkeen.

– Mika, sinä pystyt tähän. Ajattele, miten hienot maisemat ylhäällä odottavat. Sitten laskettelemme pitkin neitseellisiä lumia alas laaksoon. Det är kul! tsemppaa opas Kim Bergsten.

Mihin olen joutunut?

Opas Kim Bergsten vei meidät huipulle.
Opas Kim Bergsten vei meidät huipulle.

Sisulla huipulle

Kokeilin laskettelua ensimmäisen kerran 15-vuotiaana Jyväskylän Laajavuoressa. Alku oli vauhdikas, syöksyin pipo silmillä rinteen suoraan alas. En osannut oudoilla suksilla kurvata, kun en tullut keneltäkään kysyneeksi, miten se tapahtuu. Vauhdin sain pysähtymään juuri ennen parkkipaikkaa.

Sen jälkeen eksyin mäkeen satunnaisesti, keskimäärin kerran vuosikymmenessä. Rinteessä oli joka kerta kivaa, mutta laskettelupuremaa en koskaan saanut. Ehkä Suomen rinteet olivat liian vaatimattomia tällaiselle Laajavuoren veteraanille.

Sitten ystäväni houkutteli testaamaan "vähän kovempaa kamaa", Ruotsin Lapin tuntureita. Ruotsihan on suomalaiselle kuin Amerikka. Siellä kaikki on hienompaa ja suurempaa, niin tunturitkin. Ruotsin Åre tunnetaan pikku-Alppeina, sillä sen korkein huippu Åreskutan yltää yli 1400 metriin. Rinteet ovat kilometrien pituisia. Suomen laskettelukeskuksissa moisista lukemista vain unelmoidaan.

Luonnonrinteissä lasketaan kuin pumpulissa.
Luonnonrinteissä lasketaan kuin pumpulissa.

Vierekkäin sijaitsevissa Björklidenissä ja Riksgränsenissa tunturit kohoavat reiluun kilometriin. Niiden luonnonrinteet sopivat monipuoliseen lasketteluun kuin valetut.

Bergsten on päässyt tunturin laelle ja jatkaa tsemppaamista. Ammattilaiselle kapuaminen on niin helppoa. Määränpää häämöttää, tamppaan karvapohjasuksiani rinnettä vimmaisesti ylös suomalaisella sisulla.

Det är kul! Det måste vara kul!

Lopulta pääsen perille. Viisikymppisen kunto voisi olla kovempikin, mutta olen yhä elossa.

Hiihtopummin tunnustukset

Bergsten auttaa irrottamaan karvapohjat suksista. Vedän keuhkot täyteen tunturi-ilmaa ja annan katseeni nuolla horisonttia. Olen kilometrin lähempänä taivasta kuin tunti sitten suksivuokraamossa. Olo on juhlallinen. Alan ymmärtää, miksi joskus pitää kärsiä, että voi nauttia.

Bergsten kaataa kuksaan kahvia.

– Olen ollut neljä vuotta Björklidenissä ja Riksgränsenissä lasketteluoppaana. Nuorena elin hiihtopummina Ranskan Chamonix'ssa. Siellä aloin myös vuorikiipeillä, ja se on suurin intohimoni. Laskettelu tulee kakkosena. Nytkin jatkaisin mieluiten matkaa aina vain ylöspäin, Bergsten tarinoi kahvitauollamme.

Täällä vartioin minä!
Täällä vartioin minä!

Näkemykseni vain vahvistuu: mieshän on umpihullu.

Huipulla tuulee. Kahvin lämmittävä vaikutus hupenee. On aika miettiä paluuta alas. Bergstenilla on suunnitelma. Seuraamme mestaria jyrkän rinteen reunaan. Rinne ei ole pitkä, mutta korkeusero nostaa hikikarpalot taas pintaan.

– Tässä on paljon pehmeää lunta, kuin höyhenillä laskisi. Seuraa vain minua, tee pitkiä nautinnollisia kaarroksia, nauti joka hetkestä, Bergsten sanoo ja lähtee.

Hiihtohissit lähtevät aivan Riksgränsenin keskustasta.
Hiihtohissit lähtevät aivan Riksgränsenin keskustasta.

Kuperkeikkoja pumpulissa

Bergsten pöllyttää tyylikkäästi lunta kaarrellessaan. Pian hän on rinteen alaosassa odottamassa meitä muita.

Olen ryhmämme keltanokka, muut ovat kokeneita laskettelijoita ja laskevat perässä leikitellen, kaiketi nautiskellen. Lähden liikkeelle. Luonnonrinteessä, vasta sataneessa pumpulilumessa laskeminen tuntuu erikoiselta. Lumi upottaa, vauhti kiihtyy hitaasti. Mutta se kiihtyy.

Tulee kaarroksen aika. Sukset eivät tahdo totella. Käännyn puolittain ja heitän kuperkeikan. Rämmin pystyyn. Sama toistuu seuraavassa mutkassa. Ja sitä seuraavassa.

Alas ehtineet hymyilevät hyväntahtoisesti. Onneksi rinteessä on niin paljon lunta, että kuperkeikkailu ei vammauta, mitä nyt vähän henkisesti.

– Onnittelut, Mika, selvisit. Se oli päivän haastavin osuus. Nyt pidetään hauskaa, Bergsten lupaa.

Puuterilumirinteet houkuttelevat rinnehait näyttäviin temppuihin.
Puuterilumirinteet houkuttelevat rinnehait näyttäviin temppuihin.

Rinne jatkuu loivahkona, ja löydän oman tapani kääntyä upottavassa lumessa. Tuuli suhisee korvissa, laakso lähenee ja talot muuttuvat näkökentässä isommiksi. Mäkeä riittää. Laskettelu kysyy reisilihaksia.

Pidän välillä taukoja ja ihailen arktisen luonnon kauneutta. Olen jo hyljännyt ajatuksen pysyä muiden matkassa. Hiljaa hyvä tulee, alas pääsee kaikilla nopeuksilla.

Lasken hotelli Fjälletin pihaan suksitelineen luo. Pian istun hotellin aulassa, ja takkatuli loimottaa. Kylmä huurteinen tuoksuu edessäni.

Reidet tutisevat, mutta nautin maisemasta Lapporteniin, Lapin porttiin. Näyttää kuin kuu olisi aikojen alkuhämärässä hipaissut Maata ja vienyt puolipallon muotoisen palan tuntureita mennessään.

Björklidenin Fjället tarjoaa huoneiden lisäksi mökkejä.
Björklidenin Fjället tarjoaa huoneiden lisäksi mökkejä.

Vihdoin vohvelia

Hotellin edessä odottaa hytillinen telavaunu. Se täyttyy matkustajista ja lähtee Låktatjåkkon tunturiasemalle 1228 metrin korkeuteen.

Alhaalla aurinko paistaa, mutta perillä odottaa vaakasuoraan viuhuva hyytävä tuuli ja lumimyräkkä. Lapin luonto luo Ruotsissakin outoa taikaa.

Puikahdan kohti mustaseinäistä hirsitaloa. Sisällä odottaa maailman pohjoisin vohvelikahvila. Käyn pirttipöytään, riisun toppatakkini ja tartun vohveliin.

Olen laskettelu-urani huipulla, kukkulan kuningas. Mietin jo tulevaa Åren-retkeä. Pohjoismaiden pisimmät rinteet vain naurattavat Björklidenin veteraania.

Rapea vohveli palkitsee laskettelijan.
Rapea vohveli palkitsee laskettelijan.

Låktatjåkkon vohvelikahvila on maailman korkeatasoisin sananmukaisesti.
Låktatjåkkon vohvelikahvila on maailman korkeatasoisin sananmukaisesti.

Artikkeli on julkaistu ET Matkaopas -lehden numerossa 6/2016.

Riksgränsen &amp; Björkliden

Laskettelukeskukset

  • Riksgränsenin ja Björklidenin laskettelukeskukset sijaitsevat vierekkäin Kiirunasta kaakkoon lähellä Norjan rajaa, Napapiiriltä 200 kilometriä pohjoiseen. Molemmat tunnetaan hyvistä off-piste-laskuista eli vapaalaskuista rakentamattomilla luonnonlumisilla rinteillä.
  • Björklidenissä on 23 rinnettä ja viisi hissiä. Kittelsdalsin hissi vie korkeimmalle, 1100 metriin. Riksgränsenissä löytyy 15 rinnettä, 6 hissiä ja liki rajattomasti vapaalaskurinteitä. 

Näin pääset perille

  • Helsingistä Tukholman kautta lento Kiirunaan, mistä matkaa perille valtatietä E10 on noin 130 kilometriä. Lentoaika Helsinki-Kiiruna 2,5 tuntia. Kentältä on bussiyhteys laskettelukeskuksiin, 30 e/suunta. Bussi kulkee usein myös Björklidenin ja Riksgränsenin välillä.
  • Kiirettömille sopii juna Tukholmasta Riksgränseniin, matka-aika 18 tuntia.
  • Norjan Narvikin lentokentälle on Riksgränsenistä vain 40 kilometriä, mutta bussiyhteyttä kentältä Ruotsin puolelle ei ole. Ruotsin ja Norjan välinen tie on joskus lumimyrskyn takia päiviä poikki. Oulusta maantietä pitkin Riksgänseniin on 620 kilometriä.
  • Helikopterilla? Arctic Elementsin järjestämillä räätälöidyillä 1-7 päivän Heliski-retkillä kokeneet laskettelijat viedään helikopterilla laskemaan neitseellisille puuterilumille vuoristoon, kuten yli 2 000-metriselle, jyrkkärinteiselle Kebnekaiselle. 

SOS

  • Merkitsemättömillä luonnonrinteillä on lumivyöryvaara. Suksivuokraamoista saa pakollisena lisävarusteena repun, jossa on muun muassa lähetin ja lumilapio. Suksivuokraamojen henkilökunta ja laskettelunopettajat opastavat, miten toimia lumivyöryssä.
  • Laskettelussa voi loukkaantua kaatuessaan. Kannattaa varmistaa ennen matkaa, että vakuutukset ovat voimassa. Kypärä on tärkeä turvavaruste.
  • Ruotsin hätänumero on 112.

Sää

  • Talvisesonki alkaa helmikuussa, kun keli muuttuu epävarmasta aurinkoiseksi. Rinteissä riittää lunta toukokuun puoliväliin. Silloin päivälämpötilat ovat reilusti plussalla, mutta yöt edelleen kylmiä. Säätilan vaihtelut ovat tuntureilla nopeita, mikä kannattaa ottaa huomioon varustevalinnoissa.

Majoitus

  • Riksgränsenissä laskettelukeskuksen sydän on suuri Hotell Riksgränsen, jonka huonevalikoima on laaja himolaskettelijan koppero hyteistä perhesviitteihin. Perhehotelli Meteorologen Ski Lodge tarjoaa personnallista luksusmajoitusta.
  • Björklidenissa majoitustilaa tarjoaa hotelli Fjället 1-4 hengen huoneissa ja lomamökeissä. Todellista huippumajoitusta tarjoaa pieni Låktatjåkkan tunturihotelli 1228 metyrin korkeudessa. 

Bussimatka Itä-Karjalaan vie Väinö Linnan romaanin ja viime sotien tantereille. Historia muuttuu eläväksi aidoilla tapahtumapaikoilla.

Seisomme Jänisjoen törmällä Läskelän kylässä Venäjän Karjalassa.

Varkautelainen yrittäjä Timo Männikkö alkaa kertoa isänsä Onnin sotatarinaa.

– Kerran hän ajoi venäläisen pikakiväärin väijytykseen. Takarengas räjähti, ja isä kellisti pyöränsä ojaan.

Vihollinen luuli miehen kuolleen, mutta tämä yllätti ampujat takaapäin.

– Isältä pääsi itku, kun hän löysi yhden surmaamansa miehen lompakosta kahden pikkulapsen valokuvat.

Onni Männikkö oli moottoripyörälähetti Ruben Laguksen panssaridivisioonassa. Se kulki rinnan kirjailija Väinö Linnan rykmentin kanssa.

Norjasta saapunut Helena Harle Mehus näyttää käsin kirjoitettua paperia, jonka löysi isänsä Niilon jäämistöstä. Siihen isä oli kirjannut joukko-osastonsa liikkeitä sen lähdettyä vetäytymään Syväriltä kesäkuussa 1944.

– En halunnut lapsena kuunnella isän sotajuttuja. Nyt tulin tänne paikkaamaan aukkoja tiedoissani, Helena Harle Mehus sanoo.

Osuma onnensoturiin

Bussi kuljettaa 40 hengen ryhmäämme Tuntemattoman sotilaan maisemissa. Reitti seuraa sotatapahtumia Itä-Karjalassa.

Läskelän kylä sijaitsee Laatokan pohjoispäässä puolen tunnin ajomatkan päässä Sortavalasta. Kylään liittyy hurja tarina, jollaisia retken vetäjä everstiluutnantti Ilmari Hakala tietää monia.

– Heinäkuussa 1941 täällä vaikutti onnensoturiksi kutsuttu talvisodan veteraani, luutnantti Allan Gummerus.

Suomalaiset olivat motittaneet venäläiset joen länsirannalle. Onneensa luottanut Gummerus lähti pioneerivänrikin kanssa tukimaan vaurioitunutta siltaa, vaikka se oli venäläisten tarkka-ampujien tähtäimessä.

– Huonostihan siinä kävi. Pioneerivänrikki kaatui kahteen luotiin. Gummerus sai naarmun kaulaansa, mikä järkytti häntä syvästi. Hän tunsi kohtalonsa kääntyneen.

Kun Gummerus seuraavana päivänä piti käskynjakoa joentörmällä, hän sai luodin rintaansa ja ehti vain todeta: ”Pojat, nyt taisi sattua. Menikö sydämeen? Eikö sydän ole tällä puolella?”

Linnan romaanissa sotamies Asumaniemi sanoo viime sanoikseen: ”Se on vasemmalla puolella… Sydän on vasemmalla puolella…”

Esimerkki kuvaa Linnan tapaa rakentaa teostaan. Hän sijoitti yksittäiset tositapaukset haluamaansa kohtaan fiktiota.

Siksi Tuntematonta sotilasta ei voi pitää historiankirjoituksena tai johtamistaidon oppaana. Se on romaani.

Motissa Lemetissä

Hiekkatie muuttuu huonoksi. Tienvarren kylissä työttömyys vallitsee ja vodka virtaa. Kahden puolen tietä näkyy tiheää pusikkoa. Suomalaisten raivaamat pellot on päästetty pajukoksi.

– Neuvostoliiton johtaja Nikita Hruštšov innostui maissinkasvatuksesta ja kielsi muun viljelyn. Maissi ei kuitenkaan menestynyt. Vasta nyt viljanviljelyä on alettu elvyttää osin suomalaisten opeilla, Hakala kertoo.

Lemetin tienhaarassa käytiin talvisodan rajuimmat mottitaistelut. Venäläisillä oli valtava ylivoima, mutta pieni Suomen armeija onnistui saartamaan heidät ankarissa olosuhteissa.

”Ja tuhosi…i…it tankkeja?” Niin alokas Hauhia kyselee luutnantti Koskelalta tämän sankariteoista Tuntematon sotilas -romaanissa.

”Pari maahan kaivettua Lemetissä”, Koskelan vastaus kuuluu.

– Tuossa näkyy yksi panssarimonttu, Hakala sanoo ja osoittaa sammaloitunutta kuoppaa.

Historia herää eloon aidoilla tapahtumapaikoilla. Sen koemme monta kertaa neljän päivän reissulla, joka venyy yli 3000 kilometrin mittaiseksi.

Kiinnostuitko tästä matkasta? Lähde mukaan ET-lehden lukijamatkalle – katso lisää tästä 

Pää matalalla

Väinö Linnan joukko-osaston sota päättyi nelisen kilometriä Loimolan kylästä. Poikkeamme bussilla rauhantulon maisemiin kesken matkan, ettei tietä tarvitse ajaa takaisinpäin.

Korpitien metsäisellä harjanteella erottuu juoksuhautojen ja romahtaneiden bunkkereiden verkosto. Katkenneen oksan päässä roikkuu ruostunut ämpäri, kenties jatkosodan ajalta.

Juuri tämän suon laidalla oikean Jalkaväkirykmentti 8:n ensimmäinen pataljoona kävi viimeiset taistelunsa ennen rauhaa. Ilmari Hakala vie meidät alarinnettä seurailevan kaivannon reunalle.

– Tämä on panssarieste. Sitä oli vaikea havaita vaunusta, joka tuli harjanteen yli. Kaivannosta vaunu ei enää päässyt pois. Kaikkea suomalaiset keksivätkin vihollisen pään menoksi.

Ilmari Hakalan vaimo Leena, retken huoltopäällikkö, soittaa meille äänityksen, jonka Yleisradio teki 4. syyskuuta 1944 kello 8.05, kun rauhan piti jo olla voimassa.

Ääni rätisee. Toimittaja kysyy juoksuhaudassa suojautuvilta miehiltä, mitä he ajattelevat rauhantulosta.

”Oudoltahan se tuntuu monen sotavuoden jälkeen. Ensin en tahtonut uskoa, piti soittaa takaisin pataljoonaan. Itse olemme hiljaa, mutta naapuri ei näytä lakkaavan”, kertoo luutnantti Virtanen. Taustalta kuuluu jalkaväen aseiden laukauksia.

– Nuoret miehet puhuvat tosi kypsästi ja rauhallisesti. Sota oli heille jo arkipäivää. Piti vain pitää pää alhaalla, Helena Harle Mehus huokaa.

Tappiomieliala ei välity sotilaiden puheista. Linna pani romaanissaan Vanhalan sanomaan asian tällä tavoin: ”Hyvänä kakkosena tuli maaliin pieni sisukas Suomi.”

– Se kertoo torjuntavoitosta. Jatkosodan tavoite oli itsenäisyyden säilyttäminen, ja se toteutui, sotahistorian tutkija Hakala toteaa.

Kollaa kesti

Kymmenisen kilometriä Loimolasta sijaitsee legendaarinen Kollaanmäki. Sen kenttähautausmaalle on haudattu 104 talvisodassa kaatunutta. Hautausmaalla Leena Hakala lukee ääneen Helvi Hämäläisen runot Suomalaiselle tuntemattomalle sotilaalle ja Hevosille jotka kuolivat sodassa.

Kollaalla taisteli Sortavalassa syntynyt luutnantti ja entinen muukalaislegioonalainen Aarne Juutilainen, ”Marokon kauhu”. Hän tuli tunnetuksi rohkeutensa ja omaperäisen johtamistapansa vuoksi.

Yleisradion tallenteessa Juutilainen kuvailee karskiin tapaan miestensä tekoja:

”Ovat kyselleet, milloin ylimääräiset kertausharjoitukset loppuvat ja milloin se sota alkaa. Olen syntisiin tyytyväinen. Lungia poikia.”

Juutilainen kertoilee, miten ”ryssät ovat antaneet” suomalaisille tykkejä, konekivääreitä ja muuta ”pienempää törkyä”. Hän on haavoittunut jalkaan, mutta vähättelee tapahtunutta ja kehaisee istuvansa vaikka kiikkustuolissa sihtailemassa vihollista kiikarikiväärillä.

Juutilaisen yksikössä oli mukana myös Simo Häyhä, jota pidetään yhtenä kaikkien aikojen tehokkaimmista tarkka-ampujista.

Uusi Tuntematon

Yksi suomalaisten päämäärä kesällä 1941 käynnistyneessä jatkosodassa oli Karjalan tasavallan nykyinen pääkaupunki Petroskoi.

”Hei karjut! Petrosavoski täällä loistelee isänmaan aamunkoitossa.”

Näin kallion laelta tähyilevä sotamies Viirilä hihkaisee romaanissa, kun pataljoona lähestyy kaupunkia. Valtauksen jälkeen syksyllä 1941 kaupungin nimi muutettiin Äänislinnaksi.

Nykyisin Petroskoi on varteenotettavan kokoinen, asukkaita on noin 260 000. Muuttoliike tosin vie monia Venäjän suuriin keskuksiin.

Ensi lokakuussa tulee ensi-iltaan Aku Louhimiehen ohjaama uusi Tuntematon sotilas -elokuva. Siinä on kohtaus Äänislinnan voitonparaatista, jonka Väinö Linna ohittaa romaanissaan lyhyellä maininnalla.

– Isäukko oli mukana polkupyörällä. Minulla on siitä kuviakin. Paraatista ei sodan jälkeen kauheasti haluttu puhua, Timo Männikkö kertoo.

Petroskoita halkoo jylhän rautatieaseman edestä lähtevä viivasuora valtaväylä, Lenininkatu. Sen toisessa päässä välkehtivät Äänisen aallot.

Rantapuistikossa järvelle tähyilee poliitikko Otto Wille Kuusisen patsas. Jykevää hahmoa kutsutaan leikillisesti kalastuksenvalvojaksi.

Vasili saunoo

Sammatuksen kylän mäellä käytiin kesällä 1944 isot taistelut. Alueelta on löydetty sotilaiden jäännöksiä. Pari vainajaa on tunnistettu suomalaisiksi tuntolevystä ja puukosta.

– Tältä mäeltä Mannerheim-ristin ritari Toivo Ilomäki tuhosi useita venäläisiä panssarivaunuja. Hänellä oli tarkka sihti, Hakala kertoo.

Laskeudumme mäeltä kylän raitin varrella sijaitsevalle talolle. 85-vuotias Vasili Tarasov, Hakaloiden tuttu vuosien takaa, tulee ulos punaisesta tuvastaan ja ottaa heti yleisönsä.

Hän osaa suomea, koska kävi välirauhan aikana suomalaisten perustamaa koulua.

– Mies lähti metsään tatteja keräämään. Ei kuulunut takaisin. Ei ole löydetty. Metsä on iso. Karhujakin on paljon ja susia. Viime syksynä sudet söivät ketjussa olevan koirani. Yksi susi ammuttiin, Vasili kertoo kylänsä elämänmenosta.

Kun Vasili käväisi Aunuksessa lääkärissä, talossa kävi varkaita. Tarina saa meidät keräämään pienen avustuksen naapurimaan kansalaiselle. Ilmari Hakala toimittaa rahat perille vaivihkaa, ettei miehen ylpeys saisi tarpeetonta kolausta.

– Minulla on pullo vodkaa. Ilman vodkaa ei saa elää, mutta paljon ei saa juoda, vähän, tervaskanto veistelee ja kumoaa ryypyn hitaasti pohjaan asti.

Sammatuksen kylätien toisella puolella savuaa sauna, koska Vasililla on kylypäiv, saunapäivä.

Isän perässä

Jatkosodan kirjeenvaihtajat Martti Haavio ja Olavi Paavolainen ihastuivat Kuujärven idylliseen Paloniemen kylään. Haavio kirjoitti paikasta päiväkirjassaan Me marssimme Aunuksen teitä.

Sadevesi on syönyt jyrkkää hiekkatietä, joka vie järven rantaan. Ilta-auringossa kylpee unelias karjalaiskylä puutaloineen.

– Isäni istuskeli komentajansa kanssa laiturilla kuuta katsellen. Komentaja oli, kenties hieman liikuttuneessa tilassa, luvannut isälle sata hehtaaria maata järven rannalta. Kyllä sotaan mahtuu mukaviakin muistoja, Timo Männikkö kertoo.

Kotimatka alkaa. Laajojen rehupeltojen keskellä sijaitsee valtava karjakombinaatti. Laatokka vilahtelee silloin tällöin näkyviin.

Tuuloksen kenttähautausmaalle on haudattu 57 suomalaista. Hakala kertoo kesän 1944 rajuista vetäytymistaisteluista.

Viimeiseksi pysähdymme Salmissa, josta on lähtöisin Helena Harle Mehuksen isän suku.

– Tämä reissu on ollut minulle vaellusta hänen kanssaan, Harle Mehus summaa.

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 4/2017.

Lähde mukaan ET-lehden lukijamatkalle Tuntemattoman sotilaan jäljille! Katso tarkemmat tiedot täältä.