Maija Asunta matkustaa tammikuusta huhtikuuhun Namibiassa, jossa hän työskenteli jo vuonna 1971 Suomen Lähetysseuran opettajana. Seuraa Maijan matkaa - lue uusimmat kuulumiset! Huom. Uusin matkakirje on aina ylimpänä.

Artikkelin kirjoittaja Maija Asunta-Johnstonin (FM) uusin kirja on Verkkorakkautta varttuneille, WSOY 2009. Aiemmat kirjat: Punainen jääkaappi, WSOY 2006; Naiset eivät syö retiisejä, WSOY 2004; Onnellisen naisen vuosi, WSOY 2002; Punapukuisen naisen talo, WSOY 2000 

Lue lisää kirjoittajasta ja hänen kirjoistaan.

Swakopmund, The Finnish School, 5.4. klo 14.50

Olemme palanneet suomalaiseen kouluun, samaan asuntoon, josta viikko sitten lähdimme. On suorastaan huvittavaa, miten nopeasti ihminen mieltää kodiksi tutun ympäristön, oli se sitten missä tahansa. Panemme tavarat paikoilleen, juttelemme Susannan ja Monikan kanssa ja tunnemme olevamme kotona.

Suunnittelemme tulevaa viikkoa, tarkistamme elokuvateatterin ohjelman, mietimme, milloin menemme taas kirjastoon. Elämä palaa uomiinsa. Vielä pari viikkoa Swakopissa…

Veronika B&B, 4.4. klo 19.20

Päivä on pilvinen, ilmassa on märkää sumua, lähes tihkua, joka ei ole noussut eikä laskeutunut koko päivän aikana, niin että uumoilin jo oikeaa sadetta. Mutta sade on Swakopmundissa harvinaista, sitä ei ole tullut.

Wegen unsrem Seelenheilen, muss man heute tüchtig leiden…, riimitteli matkakumppani aamulla, kun jo ennen puolta kahdeksaa kävelimme reippaasti kohti Suomalaista koulua toisella Avenuella. Olimme sopineet Susannan kanssa pääsiäiskirkkoon menosta, ja jos aikoi saada istumapaikan, oli sinne mentävä ajoissa.

On pääsiäinen, mutta majapaikassamme ei ole siitä pienintäkään merkkiä, ei musiikkia, ei koristeita, ei pääsiäismunia, ei hyvän pääsiäisen toivotuksia. Isäntäväkemme on ehkä ateistisesti suuntautunut eikä noteeraa pääsiäistä muuten kuin kiireisenä viikonloppuna, jona talo on täynnä. Eniten kaipaan tänä pääsiäisenä juuri musiikkia

Mondesan kaupunginosan ambokirkkoon on monen kilometrin matka. Susannan nuorisokuoro esiintyi tänään, meidän oli senkin takia oltava paikalla ajoissa. Olimme taas ainoat valkoiset täpötäydessä kirkossa, mutta meidät tunnetaan, erityistä esittäytymisseremoniaa ei enää tarvittu. 

Odottaessaan jumalanpalveluksen alkamista seurakunta harjoitteli virsitaulun viimeistä virttä, joka laulettiin kauniina vuorolauluna. Jo muutama minuutti ennen alkamisaikaa saapui pappi paikalle, ja seurakunta toivotti laulaen hänet tervetulleeksi.

Kirkkosaliin kannettiin lisää penkkejä ja tuoleja, viime tipassa paikalle tulleita ohjattiin istumaan alttarinsivun kunniavieraspaikoille, kirkko täyttyi ääriään myöten.

Emme ymmärtäneet kirkonmenoista paljoakaan, mutta lauloimme muitten mukana, saimme Susannalta virsikirjan lainaksi. Osa liturgiasta oli tuttu, lauloin mukana suomeksi, eikä se haitannut, koska kirkkokansa veisasi voimakkaasti. "Yhteyshenkilö tulla saamme/tuolla puolen Jordanin…" – vanhan laulun melodia ja sanat muistuivat mieleeni lapsuudesta, ja silmäni kostuvat laulaessa väkisinkin.

Saarnaansa pappi sekoitti muutamia englanninkielisiä lauseita tai sanoja, ja muutenkin oli oltava tarkkana, hän saattoi kysäistä välistä jotakin, meiltäkin. Hän on hyvä näyttelijä: hän demonstroi elävästi, miten Pietari hiilivalkealla kuorsasi, vaikka oli vannonut valvovansa – niin ainakin tulkitsin pienen shown saarnastuolissa.

Saarna kesti puoli tuntia, sen jälkeen oli ilmoituksia ja tiedotuksia. Lopuksi pappi luetteli nimiä, ja kyseiset henkilöt nousivat hetkeksi seisomaan, jos olivat paikalla.

Kotimatkalla kysyin Susannalta selitystä tähän luetteloon, ja hän kertoi, että kyse oli kuudennen käskyn rikkoneista ihmisistä, jotka olivat tunnustaneet tekonsa ja pyysivät sitä anteeksi seurakunnan ja Jumalan edessä.

Jumalanpalvelus kesti kolme tuntia, mutta erehdyimme, jos luulimme pääsevämme heti lähtemään kotimatkalle. Pääsiäisen kunniaksi esiintyivät seurakunnan kuorot: rippikoululaiset, keski-ikäisten kvintetti, nuorisokuoro, ja lopuksi iso kirkkokuoro, yksi toisensa perään. Lopuksi pappi tiedusteli, oliko jollakulla vielä jotain sydämellään, ja yksi jos toinenkin käytti puheenvuoron.

Paluumatkalla pysähtelimme tervehtimään Susannan tuttuja, mutta kiirettä ei ollut ja aurinko oli pilvessä, oli miellyttävää kävellä. Tunsin pääsiäissanoman läsnäolon, vaikken papin puhetta ymmärtänytkään, ja olin saanut laulaa sydämeni pohjasta ja kuulla laulua, se toi pääsiäistunnelman.

Veronika B&B 3.4. klo 9.10

Jos joskus käytte Swakopmundissa, poiketkaa ihmeessä syömässä Grapevine-ravintolassa Libertina Amathila -kadulla, olimme siellä eilen. Mutta tilatkaa pöytä, sillä paikka on niin pieni, että ainakin vilkkaampina aikoina on se on aina täynnä.

Talo on pieni ja vanha, sen näkee jo ulkoa, ja sen takia ravintolan ainoassa huoneessa on hyvä tunnelma. Seinälle nostettuun vanhaan radioon on piilotettu kovaääninen, ja siitä kuuluu vaimeaa tunnelmallista New Orleans -jatsia.

Tarjoilijat ovat miellyttäviä, ruoka varmaan parasta Swakopmundissa saamaani. Tilasin fetajuustolla kuorrutettua uunikalaa, matkakumppani pihvin. Erityisesti suosittelen jälkiruokia Ivory and Ebony (valkoista ja tummaa suklaamoussea) sekä Crème brulé, nam, vieläkin tunnen niitten pehmeän maun kielelläni. Ei, en syönyt kahta jälkiruokaa, vaan puolet kummastakin!

Paikan erikoisuus on se, että siellä ei ole viinilistaa, vaan asiakkaat maistelevan baarissa isännän suosittelemia viinejä ja valitsevat ruokaviininsä sen perusteella. Idea on erinomainen, vaikkakin toteuttamiskelpoinen vain pienessä ravintolassa.

Ilta oli kylmä, pyysimme ravintolaa tilaamaan meille taksin. Paikalle ilmestyi aivan tavallinen auto, kuljettaja oli nainen. Kyllä, olen taksinne, hän vakuutti, ja me kiipesimme kyytiin.

Jo viime vuonna huomasimme, että täällä on kahdentyyppisiä takseja: niitä, jotka kiertelevät kaduilla ja joissa on taksikyltti katolla, ja ns. yksityisiä takseja, joita ravintolat suosivat. Jututin tämäniltaista taksikuskiamme, ja hän kertoi, että taksinajoluvan voi ostaa kuka vain, kunhan läpäisee vaadittavat testit.

Yksityinen taksi odottaa rauhassa kotona ja lähtee liikkeelle vasta tilauksen saatuaan. Ravintolat tuntevat heidät ja tietävät, kenet tilaavat viemään asiakkaan kotiin, ja mikäli palvelu ei vastaa odotuksia, tämä voi ottaa yhteyttä ravintolaan. Systeemi tuntuu toimivan hyvin.

Illalla klo 19.22

Iltapäivällä poikkesimme kirjakaupassa ja ostimme neljä kirjaa. Matkakumppani näkee jo painajaisia siitä, ettemme saa matkantavaroita mahtumaan sallittuun kilomäärään, vaan joudumme paluumatkalla maksamaan ylipainosta – kalliita kiloja.

Mutta löysimme taas kiinnostavaa luettavaa. Yksi kirjoista on nuoren naisen elämäntarina. Hänen äitinsä on haavoittunut Cassingan pommituksissa vuoden 1979 toukokuussa häntä odottaessaan, ja se aiheutti sikiölle vaurioita.

Äiti ei olisi selvinnyt hengissä, ellei häntä olisi lähetetty silloiseen Itä-Saksaan, joka otti ryhmän pahasti silpoutuneita Cassingan uhreja ja lähetti heidät takaisin vasta kun he olivat kuntoutuneet. Tarina vaikuttaa niin mukaansatempaavalta, että aloitin sen lukemisen jo kotimatkalla, kun istahdimme penkille meren ääreen.

Veronika B&B 2.4. klo 18.35

Eilen kirjastosta palatessamme pohdimme namibialaista elämänmenoa ja sen verkkaista rytmiä.

Kirjastovirkailijat, kolme eläkeikää lähestyvää naista, eivät totisesti ole kiireisiä virkanaisia! Yksi heistä – hänen tehtävänsä on etsiä hyllyistä asiakkaille heidän pyytämänsä materiaali – saapui muina miehinä paikalle vasta kymmenen jälkeen, varmaan siksi, että kirjastossa on niin harvoin asiakkaita, että hänellä ei ole juuri mitään tekemistä.

Toiset joivat aamuteetä takahuoneessa, ja aamupäivän merkittävin puheenaihe oli se, että pyytämämme lehtien vuosikerrat olivat yli yön teekärryssä, koska sanoimme tarvitsevamme niitä uudestaan, ja niin ollen teenjuonti oli organisoitava toisin kuin tavallisesti.

Yhtään kiireisempiä kuin kirjaston naiset eivät ole majapaikkamme omistajat, suhteellisen nuori pariskunta. He ovat muutama vuosi sitten muuttaneet Saksasta Namibiaan ja avanneet tämän aamiaismajatalon ja kertovat olevansa ratkaisuun erittäin tyytyväisiä.

Ilmeisesti he pärjäävät taloudellisesti; talo on ainakin osittain varattu niinäkin viikkoina, jotka eivät ole sesonkiaikaa, ja se taas johtuu talon hyvästä hinta-laatu-suhteesta: huoneet ovat tilavia ja valoisia, luksusta niissä ei ole – ei radiota, televisiota – mutta ilmapiiri on kodikas ja yöpymishinta edullinen.

Mutta mitä elämää! Aamulla hyörii keittiössä ambonainen auttamassa aamiaisen tarjoilussa, myöhemmin tulee taloon toinen nuori tyttö siivoamaan huoneet; puutarhapoika kastelee puutarhan ja lakaisee käytävät, korjaa kuivat lehdet ja nyppii rikkaruohon sieltä täältä. En ole koskaan nähnyt talon emäntää puutarhatöissä, se varmaan loukkaisi puutarhapojan itsetuntoa.

Isäntäkin häärii aamiaispöydän ympärillä, mutta vetäytyy sitten lukemaan päivän lehteä; hänellä on sopimus lehdenmyyjän kanssa siitä, että tämä polkee pyörällä parin kilometrin matkan aamupäivisin ja tuo päivän lehdet. Postin kotienkantoa ei Namibiassa tunneta, jokaisella talolla on postissa oma lokeronsa, josta posti käydään hakemassa.

Isäntäväkemme ei käy työssä talon ulkopuolella. Aika menee jutellessa vieraitten kanssa; säännöllinen juoksulenkki rannalla kuuluu aamupäivän ohjelmaan, ja tietysti on huolehdittava kiinteistöstä. Illalla on sitten aika istahtaa viinilasin ääreen tai kenties sytyttää grillitulet…

Maistuisiko tällainen elämä? Houkuttelevaa? Jos siltä tuntuu, niin ei muuta kuin käymään Namibiaan ja ottamaan selvää mahdollisuuksista. Luin juuri lehdestä, että Swakopundissa on myytävänä parikin valmista Bed&Breakfast-taloa.

Vakavasti puhuen, namibialainen leppoisa elämänrytmi – vaikkei sitä tietenkään voi yleistää kattamaan kaikkia elämänaloja täälläkään – sopii kyllä hyvin meille eläkeläisille, mutta koko elämän sisällöksi se ei minulle riittäisi.

Kunpa voisi risteyttää nyky-Euroopan hektisyyden ja Afrikan take-it-easy-tyylin, kaksi elämänrytmiä, jotka tuntuvat olevan toistensa vastakohtia! Jos joku elämäntaidon guru tai ajankäytön konsultti keksii siihen ongelmaan ratkaisun, hän varmaan saisi luentokutsuja ympäri maailman ja joutuisi sellaiseen pyöritykseen, että sairastuisi vatsahaavaan…

Veronika B&B 1.4. klo 19.40

Tänään minusta tuntui kirjastossa, että löysin vastauksia kysymyksiin, jotka olivat mielessäni; palat loksahtavat paikoilleen ja kokonaiskuva siitä, mitä tapahtui Namibian pohjoisosassa 1. huhtikuuta 1989 ja sen päivän jälkeisinä viikkoina, alkaa hahmottua.

Tiesin, että Ahtisaaren kuva Namibiassa ei ole särötön, että häntä ja hänen menettelyään itsenäistymisprosessissa YK:n erikoislähettiläänä on arvosteltu ankarastikin, mutta en pystynyt hahmottamaan, mikä oli syynä kritiikkiin. Eilen se selvisi minulle kirjastossa lehtien äärellä istuessani.

Jälkiviisaus on helppoa ja halpaa, päätökset on joskus tehtävä nopeasti. Ahtisaari oli juuri saapunut maahan, kun tuli tieto swapolaisten rajanylityksestä. Yhdessä Untag-joukkojen johtajan, intialaisen kenraali Prem Chandin kanssa Ahtisaari päätti pyytää apua Etelä-Afrikan armeijalta.

Myöhemmin päätös osoittautui kaikkea muuta kuin onnekkaaksi: eteläafrikkalaiset sotilaat ampuivat kaikkea, mikä liikkui puskassa, ja maan pohjoisosan siviiliväki joutui paniikin valtaan. On muistettava, että taustalla oli vuosikymmenien trauma ja muistot Etelä-Afrikan armeijan piinaavasta läsnäolosta samoilla seuduilla.

Kenties olen naiivi ja puolueellinen, kun ajattelen, että Swapon miehet yksinkertaisesti palasivat kotiin huhtikuun 1. päivänä pitkäaikaisen pakolaisajan jälkeen. Etelä-Afrikan joukkojen oli määrä vetäytyä, ei ollut mitään pelättävää. Aseensa he ottivat mukaan, kaiken varalta, ja se oli virhe.

Entä, jos he olisivat tulleet aseettomina? Olisivatko eteläafrikkalaiset sotilaat tervehtineet heitä ystävällisesti ja rauhanomaisesti? Jättivätkö nämä sotilaat ennen aseettomat siviilit rauhaan? Eivät suinkaan, he kiduttivat, vangitsivat, raiskasivat myös siviilejä niin kuin sodassa on tapana tehdä.

Miksi swapolaiset sitten ylipäänsä tulivat rajan yli? Vastaukseni on yhä: he palasivat kotiin. Olen puolueellinen, sen myönnän, vaikkakin kriittinen myös Swapon suhteen.

Veronika B&B 30.3. klo 18.35

Eilen sattui ensimmäisen kerran, että vaikka netti oli aukesi, en saanut yhteyttä sähköpostiosoitteeseeni. Olin varannut puoli tuntia käyttöaikaa, ja turhautuneena käytin ajan muitten blogien selailuun. Äkkiä takaani kuului suomenkielistä puhetta: siellä oli ryhmä nuoria, jotka olivat tulleet lukemaan meilejään hekin.

Lähtiessä tervehdin heitä ja kysyin, olivatko he ehkä häävieraita, tiesin, että tällä viikolla oli kaupungissa suomalaiset perhehäät, juuri niitten takia jouduimme muuttamaan majaa. Arvaus osui oikeaan, toivotin hyviä häitä!

Oli illansuu, päätimme mennä syömään. Maanantaina on moni ravintola kiinni, kolkutimme turhaan paria ovea, ja lopulta päädyimme Kuki´s Bar´iin. Viime viikolla oli kaupungilla tulipalo, joka tuhosi saksalaisturistien suosiman Brauhaus-ravintolan täysin. Se kuormittaa tietysti muita ruokapaikkoja, mutta oli vasta alkuilta, ja saimme Kuki´lta pöydän.

Odotimme juuri ruoka-annostamme, kun sama nuorisojoukko, jonka tapasimme nettikahvilassa, marssi ravintolan yläkertaan. Vähitellen yläkerta tuntui täyttyvän, sinne kiipesi nuorta ja vanhempaakin väkeä, joukossa kolme varttunutta ambolaisnaista, mikä oli minulle merkki siitä, että hääseurue illasti samassa ravintolassa kuin me, kyse oli nimittäin lähetystyön ystävistä.

Itse hääparin tunsin vain nimeltä, mutta sulhasen isä – Olle Eriksson – auttoi meitä viimevuotisen Namibian-matkamme järjestelyissä, ja lisäksi minulla oli hämärä aavistus, että vierailin ammoin heidän kodissaan Kavangolla sinä vuonna, jonka asuin Swakoppissa nelisenkymmentä vuotta sitten. Niinpä päätimme käväistä lyhyesti tervehtimässä “yläkerran suomalaisia”, ongelma oli vain se, ettemme tienneet, ketä siellä tervehtiä…

Ongelma ratkesi, mutta lyhyt tervehdystenvaihto venähti pitemmäksi kuin arvasimme. Ambolainen meme Selma muisti tavanneensa minut nuorena, meme Lempi taas kertoi olleensa sekä Penttien, Simojokien että Erikssonien perheessä apulaisena, molemmat tunsivat ja muistivat tätini Kirsti Asunnan, joka teki elämäntyönsä Swakopissa.

On liikuttavaa, miten sydämellisesti ambolaiset tervehtivät meitä suomalaisia, jos löytyy pienikin yhdysside tai yhteinen ystävä.

Tänään istuimme Sam Cohenin tieteellisessä kirjastossa tutkimassa päivälehtien vanhoja vuosikertoja. Matkakumppani etsi mediareaktiota Angolan rajan tuntumassa sijainneen Cassingan pakolaisleirin pommitukseen toukokuun 4. päivänä vuonna 1978 ja tämän järkyttävän draaman yhteyksiä Etelä-Afrikan poliittisiin johtajiin.

Pääministeri Vorster tiedotti parlamentille 25.4. hyväksyvänsä YK:n turvallisuusneuvoston Namibiaa koskevan päätöksen (res.435) vaalien ja itsenäistymisprosessin aikataulusta.

Ajallinen yhteys puolustusministeri P.W. Bothan antamalle Cassingan pommituskäskylle (4.5.) on ilmeinen; pääministeri Vorster erosi virastaan, hänen seuraajansa pääministerinä oli P.W. Botha, mikä merkitsi sitä, että Namibian itsenäistymisprosessi pysähtyi ja pääsi jatkumaan vasta kymmenen vuotta myöhemmin.

Minä taas tutkin juuri sitä aikaa, erityisesti vuotta 1989, jolloin alettiin valmistella YK:n valvomia vaaleja, joihin kaikki namibialaiset saivat osallistua. Prosessin viralliseksi alkamispäiväksi oli valittu 1. huhtikuuta, johon mennessä Etelä-Afrikan joukkojen oli määrä poistua maasta ja YK:n turvajoukkojen ottaa valvontavastuu.

Mutta mitä oikein tapahtui huhtikuun 1. päivänä? Noin 1600 swapolaista marssi Angolan sotilastukikohdistaan rajan yli Namibiaan. Miksi heitä vastaan avattiin tuli? Miksi Etelä-Afrikan joukkoja sittenkin oli Namibiassa?

Historia on siitä merkillinen tutkimusala ja juuri siksi kiinnostava, että tapahtumien suuret linjat ja yhteydet piirtyvät esiin vasta myöhemmin, kun käytettävissä on tiettyä tilannetta koskeva aineisto kokonaisuudessaan.

Ennen kaikkea olen kiinnostunut Martti Ahtisaaren osuudesta huhtikuun 1. päivän tapahtumissa, ja vähitellen se alkaa hahmottua, kunhan jaksan lukea riittävän monen eri päivälehden tiedotuksia.

Swakopmund, Veronika B&B 29.3. klo 16.53

Saimme eilen kauniin ja tilavan huoneen tässä B&B talossa. Suuri lasiovi aukeaa sisäpihalle, jossa kasvaa palmuja ja kaktuksia.

Viime kerralla täällä asuessamme – silloin meillä oli pienempi takapihan huone – tarkastelimme viikunapensasta ikkunan takana ja arvailimme, milloin sen hedelmät olisivat kypsiä. Tänään niitä oli aamiaispöydässä, ja kylläpä olivat makeita!

Seinustalla huoneessamme on pitkä rivi kaapinovia ja niitten takana paljon säilytystilaa. Yllätys, yllätys: yksi ovista aukeaa kylpyhuoneeseen! Toiset tulevat kaapista, me menemme sinne silloin tällöin…

Kylpyhuone on avara ja siinä on ikkuna. Meillä ei ole mitään valittamista majapaikan suhteen. Siitä huolimatta palaamme kipin kapin takaisin suomalaistaloon pääsiäismaanantaina, koska siellä on keittiö. Ja sauna!

Artikkelin kirjoittaja Maija Asunta-Johnstonin (FM) uusin kirja on Verkkorakkautta varttuneille, WSOY 2009. Aiemmat kirjat: Punainen jääkaappi, WSOY 2006; Naiset eivät syö retiisejä, WSOY 2004; Onnellisen naisen vuosi, WSOY 2002; Punapukuisen naisen talo, WSOY 2000

Lue lisää kirjoittajasta ja hänen kirjoistaan.