Maija Asunta matkustaa tammikuusta huhtikuuhun Namibiassa, jossa hän työskenteli jo vuonna 1971 Suomen Lähetysseuran opettajana. Seuraa Maijan matkaa - lue uusimmat kuulumiset! Huom. Uusin matkakirje on aina ylimpänä.

Artikkelin kirjoittaja Maija Asunta-Johnstonin (FM) uusin kirja on Verkkorakkautta varttuneille, WSOY 2009. Aiemmat kirjat: Punainen jääkaappi, WSOY 2006; Naiset eivät syö retiisejä, WSOY 2004; Onnellisen naisen vuosi, WSOY 2002; Punapukuisen naisen talo, WSOY 2000 

Lue lisää kirjoittajasta ja hänen kirjoistaan.

Swakopmund, The Finnish School, 5.4. klo 14.50

Olemme palanneet suomalaiseen kouluun, samaan asuntoon, josta viikko sitten lähdimme. On suorastaan huvittavaa, miten nopeasti ihminen mieltää kodiksi tutun ympäristön, oli se sitten missä tahansa. Panemme tavarat paikoilleen, juttelemme Susannan ja Monikan kanssa ja tunnemme olevamme kotona.

Suunnittelemme tulevaa viikkoa, tarkistamme elokuvateatterin ohjelman, mietimme, milloin menemme taas kirjastoon. Elämä palaa uomiinsa. Vielä pari viikkoa Swakopissa…

Veronika B&B, 4.4. klo 19.20

Päivä on pilvinen, ilmassa on märkää sumua, lähes tihkua, joka ei ole noussut eikä laskeutunut koko päivän aikana, niin että uumoilin jo oikeaa sadetta. Mutta sade on Swakopmundissa harvinaista, sitä ei ole tullut.

Wegen unsrem Seelenheilen, muss man heute tüchtig leiden…, riimitteli matkakumppani aamulla, kun jo ennen puolta kahdeksaa kävelimme reippaasti kohti Suomalaista koulua toisella Avenuella. Olimme sopineet Susannan kanssa pääsiäiskirkkoon menosta, ja jos aikoi saada istumapaikan, oli sinne mentävä ajoissa.

On pääsiäinen, mutta majapaikassamme ei ole siitä pienintäkään merkkiä, ei musiikkia, ei koristeita, ei pääsiäismunia, ei hyvän pääsiäisen toivotuksia. Isäntäväkemme on ehkä ateistisesti suuntautunut eikä noteeraa pääsiäistä muuten kuin kiireisenä viikonloppuna, jona talo on täynnä. Eniten kaipaan tänä pääsiäisenä juuri musiikkia

Mondesan kaupunginosan ambokirkkoon on monen kilometrin matka. Susannan nuorisokuoro esiintyi tänään, meidän oli senkin takia oltava paikalla ajoissa. Olimme taas ainoat valkoiset täpötäydessä kirkossa, mutta meidät tunnetaan, erityistä esittäytymisseremoniaa ei enää tarvittu. 

Odottaessaan jumalanpalveluksen alkamista seurakunta harjoitteli virsitaulun viimeistä virttä, joka laulettiin kauniina vuorolauluna. Jo muutama minuutti ennen alkamisaikaa saapui pappi paikalle, ja seurakunta toivotti laulaen hänet tervetulleeksi.

Kirkkosaliin kannettiin lisää penkkejä ja tuoleja, viime tipassa paikalle tulleita ohjattiin istumaan alttarinsivun kunniavieraspaikoille, kirkko täyttyi ääriään myöten.

Emme ymmärtäneet kirkonmenoista paljoakaan, mutta lauloimme muitten mukana, saimme Susannalta virsikirjan lainaksi. Osa liturgiasta oli tuttu, lauloin mukana suomeksi, eikä se haitannut, koska kirkkokansa veisasi voimakkaasti. "Yhteyshenkilö tulla saamme/tuolla puolen Jordanin…" – vanhan laulun melodia ja sanat muistuivat mieleeni lapsuudesta, ja silmäni kostuvat laulaessa väkisinkin.

Saarnaansa pappi sekoitti muutamia englanninkielisiä lauseita tai sanoja, ja muutenkin oli oltava tarkkana, hän saattoi kysäistä välistä jotakin, meiltäkin. Hän on hyvä näyttelijä: hän demonstroi elävästi, miten Pietari hiilivalkealla kuorsasi, vaikka oli vannonut valvovansa – niin ainakin tulkitsin pienen shown saarnastuolissa.

Saarna kesti puoli tuntia, sen jälkeen oli ilmoituksia ja tiedotuksia. Lopuksi pappi luetteli nimiä, ja kyseiset henkilöt nousivat hetkeksi seisomaan, jos olivat paikalla.

Kotimatkalla kysyin Susannalta selitystä tähän luetteloon, ja hän kertoi, että kyse oli kuudennen käskyn rikkoneista ihmisistä, jotka olivat tunnustaneet tekonsa ja pyysivät sitä anteeksi seurakunnan ja Jumalan edessä.

Jumalanpalvelus kesti kolme tuntia, mutta erehdyimme, jos luulimme pääsevämme heti lähtemään kotimatkalle. Pääsiäisen kunniaksi esiintyivät seurakunnan kuorot: rippikoululaiset, keski-ikäisten kvintetti, nuorisokuoro, ja lopuksi iso kirkkokuoro, yksi toisensa perään. Lopuksi pappi tiedusteli, oliko jollakulla vielä jotain sydämellään, ja yksi jos toinenkin käytti puheenvuoron.

Paluumatkalla pysähtelimme tervehtimään Susannan tuttuja, mutta kiirettä ei ollut ja aurinko oli pilvessä, oli miellyttävää kävellä. Tunsin pääsiäissanoman läsnäolon, vaikken papin puhetta ymmärtänytkään, ja olin saanut laulaa sydämeni pohjasta ja kuulla laulua, se toi pääsiäistunnelman.

Veronika B&B 3.4. klo 9.10

Jos joskus käytte Swakopmundissa, poiketkaa ihmeessä syömässä Grapevine-ravintolassa Libertina Amathila -kadulla, olimme siellä eilen. Mutta tilatkaa pöytä, sillä paikka on niin pieni, että ainakin vilkkaampina aikoina on se on aina täynnä.

Talo on pieni ja vanha, sen näkee jo ulkoa, ja sen takia ravintolan ainoassa huoneessa on hyvä tunnelma. Seinälle nostettuun vanhaan radioon on piilotettu kovaääninen, ja siitä kuuluu vaimeaa tunnelmallista New Orleans -jatsia.

Tarjoilijat ovat miellyttäviä, ruoka varmaan parasta Swakopmundissa saamaani. Tilasin fetajuustolla kuorrutettua uunikalaa, matkakumppani pihvin. Erityisesti suosittelen jälkiruokia Ivory and Ebony (valkoista ja tummaa suklaamoussea) sekä Crème brulé, nam, vieläkin tunnen niitten pehmeän maun kielelläni. Ei, en syönyt kahta jälkiruokaa, vaan puolet kummastakin!

Paikan erikoisuus on se, että siellä ei ole viinilistaa, vaan asiakkaat maistelevan baarissa isännän suosittelemia viinejä ja valitsevat ruokaviininsä sen perusteella. Idea on erinomainen, vaikkakin toteuttamiskelpoinen vain pienessä ravintolassa.

Ilta oli kylmä, pyysimme ravintolaa tilaamaan meille taksin. Paikalle ilmestyi aivan tavallinen auto, kuljettaja oli nainen. Kyllä, olen taksinne, hän vakuutti, ja me kiipesimme kyytiin.

Jo viime vuonna huomasimme, että täällä on kahdentyyppisiä takseja: niitä, jotka kiertelevät kaduilla ja joissa on taksikyltti katolla, ja ns. yksityisiä takseja, joita ravintolat suosivat. Jututin tämäniltaista taksikuskiamme, ja hän kertoi, että taksinajoluvan voi ostaa kuka vain, kunhan läpäisee vaadittavat testit.

Yksityinen taksi odottaa rauhassa kotona ja lähtee liikkeelle vasta tilauksen saatuaan. Ravintolat tuntevat heidät ja tietävät, kenet tilaavat viemään asiakkaan kotiin, ja mikäli palvelu ei vastaa odotuksia, tämä voi ottaa yhteyttä ravintolaan. Systeemi tuntuu toimivan hyvin.

Illalla klo 19.22

Iltapäivällä poikkesimme kirjakaupassa ja ostimme neljä kirjaa. Matkakumppani näkee jo painajaisia siitä, ettemme saa matkantavaroita mahtumaan sallittuun kilomäärään, vaan joudumme paluumatkalla maksamaan ylipainosta – kalliita kiloja.

Mutta löysimme taas kiinnostavaa luettavaa. Yksi kirjoista on nuoren naisen elämäntarina. Hänen äitinsä on haavoittunut Cassingan pommituksissa vuoden 1979 toukokuussa häntä odottaessaan, ja se aiheutti sikiölle vaurioita.

Äiti ei olisi selvinnyt hengissä, ellei häntä olisi lähetetty silloiseen Itä-Saksaan, joka otti ryhmän pahasti silpoutuneita Cassingan uhreja ja lähetti heidät takaisin vasta kun he olivat kuntoutuneet. Tarina vaikuttaa niin mukaansatempaavalta, että aloitin sen lukemisen jo kotimatkalla, kun istahdimme penkille meren ääreen.

Veronika B&B 2.4. klo 18.35

Eilen kirjastosta palatessamme pohdimme namibialaista elämänmenoa ja sen verkkaista rytmiä.

Kirjastovirkailijat, kolme eläkeikää lähestyvää naista, eivät totisesti ole kiireisiä virkanaisia! Yksi heistä – hänen tehtävänsä on etsiä hyllyistä asiakkaille heidän pyytämänsä materiaali – saapui muina miehinä paikalle vasta kymmenen jälkeen, varmaan siksi, että kirjastossa on niin harvoin asiakkaita, että hänellä ei ole juuri mitään tekemistä.

Toiset joivat aamuteetä takahuoneessa, ja aamupäivän merkittävin puheenaihe oli se, että pyytämämme lehtien vuosikerrat olivat yli yön teekärryssä, koska sanoimme tarvitsevamme niitä uudestaan, ja niin ollen teenjuonti oli organisoitava toisin kuin tavallisesti.

Yhtään kiireisempiä kuin kirjaston naiset eivät ole majapaikkamme omistajat, suhteellisen nuori pariskunta. He ovat muutama vuosi sitten muuttaneet Saksasta Namibiaan ja avanneet tämän aamiaismajatalon ja kertovat olevansa ratkaisuun erittäin tyytyväisiä.

Ilmeisesti he pärjäävät taloudellisesti; talo on ainakin osittain varattu niinäkin viikkoina, jotka eivät ole sesonkiaikaa, ja se taas johtuu talon hyvästä hinta-laatu-suhteesta: huoneet ovat tilavia ja valoisia, luksusta niissä ei ole – ei radiota, televisiota – mutta ilmapiiri on kodikas ja yöpymishinta edullinen.

Mutta mitä elämää! Aamulla hyörii keittiössä ambonainen auttamassa aamiaisen tarjoilussa, myöhemmin tulee taloon toinen nuori tyttö siivoamaan huoneet; puutarhapoika kastelee puutarhan ja lakaisee käytävät, korjaa kuivat lehdet ja nyppii rikkaruohon sieltä täältä. En ole koskaan nähnyt talon emäntää puutarhatöissä, se varmaan loukkaisi puutarhapojan itsetuntoa.

Isäntäkin häärii aamiaispöydän ympärillä, mutta vetäytyy sitten lukemaan päivän lehteä; hänellä on sopimus lehdenmyyjän kanssa siitä, että tämä polkee pyörällä parin kilometrin matkan aamupäivisin ja tuo päivän lehdet. Postin kotienkantoa ei Namibiassa tunneta, jokaisella talolla on postissa oma lokeronsa, josta posti käydään hakemassa.

Isäntäväkemme ei käy työssä talon ulkopuolella. Aika menee jutellessa vieraitten kanssa; säännöllinen juoksulenkki rannalla kuuluu aamupäivän ohjelmaan, ja tietysti on huolehdittava kiinteistöstä. Illalla on sitten aika istahtaa viinilasin ääreen tai kenties sytyttää grillitulet…

Maistuisiko tällainen elämä? Houkuttelevaa? Jos siltä tuntuu, niin ei muuta kuin käymään Namibiaan ja ottamaan selvää mahdollisuuksista. Luin juuri lehdestä, että Swakopundissa on myytävänä parikin valmista Bed&Breakfast-taloa.

Vakavasti puhuen, namibialainen leppoisa elämänrytmi – vaikkei sitä tietenkään voi yleistää kattamaan kaikkia elämänaloja täälläkään – sopii kyllä hyvin meille eläkeläisille, mutta koko elämän sisällöksi se ei minulle riittäisi.

Kunpa voisi risteyttää nyky-Euroopan hektisyyden ja Afrikan take-it-easy-tyylin, kaksi elämänrytmiä, jotka tuntuvat olevan toistensa vastakohtia! Jos joku elämäntaidon guru tai ajankäytön konsultti keksii siihen ongelmaan ratkaisun, hän varmaan saisi luentokutsuja ympäri maailman ja joutuisi sellaiseen pyöritykseen, että sairastuisi vatsahaavaan…

Veronika B&B 1.4. klo 19.40

Tänään minusta tuntui kirjastossa, että löysin vastauksia kysymyksiin, jotka olivat mielessäni; palat loksahtavat paikoilleen ja kokonaiskuva siitä, mitä tapahtui Namibian pohjoisosassa 1. huhtikuuta 1989 ja sen päivän jälkeisinä viikkoina, alkaa hahmottua.

Tiesin, että Ahtisaaren kuva Namibiassa ei ole särötön, että häntä ja hänen menettelyään itsenäistymisprosessissa YK:n erikoislähettiläänä on arvosteltu ankarastikin, mutta en pystynyt hahmottamaan, mikä oli syynä kritiikkiin. Eilen se selvisi minulle kirjastossa lehtien äärellä istuessani.

Jälkiviisaus on helppoa ja halpaa, päätökset on joskus tehtävä nopeasti. Ahtisaari oli juuri saapunut maahan, kun tuli tieto swapolaisten rajanylityksestä. Yhdessä Untag-joukkojen johtajan, intialaisen kenraali Prem Chandin kanssa Ahtisaari päätti pyytää apua Etelä-Afrikan armeijalta.

Myöhemmin päätös osoittautui kaikkea muuta kuin onnekkaaksi: eteläafrikkalaiset sotilaat ampuivat kaikkea, mikä liikkui puskassa, ja maan pohjoisosan siviiliväki joutui paniikin valtaan. On muistettava, että taustalla oli vuosikymmenien trauma ja muistot Etelä-Afrikan armeijan piinaavasta läsnäolosta samoilla seuduilla.

Kenties olen naiivi ja puolueellinen, kun ajattelen, että Swapon miehet yksinkertaisesti palasivat kotiin huhtikuun 1. päivänä pitkäaikaisen pakolaisajan jälkeen. Etelä-Afrikan joukkojen oli määrä vetäytyä, ei ollut mitään pelättävää. Aseensa he ottivat mukaan, kaiken varalta, ja se oli virhe.

Entä, jos he olisivat tulleet aseettomina? Olisivatko eteläafrikkalaiset sotilaat tervehtineet heitä ystävällisesti ja rauhanomaisesti? Jättivätkö nämä sotilaat ennen aseettomat siviilit rauhaan? Eivät suinkaan, he kiduttivat, vangitsivat, raiskasivat myös siviilejä niin kuin sodassa on tapana tehdä.

Miksi swapolaiset sitten ylipäänsä tulivat rajan yli? Vastaukseni on yhä: he palasivat kotiin. Olen puolueellinen, sen myönnän, vaikkakin kriittinen myös Swapon suhteen.

Veronika B&B 30.3. klo 18.35

Eilen sattui ensimmäisen kerran, että vaikka netti oli aukesi, en saanut yhteyttä sähköpostiosoitteeseeni. Olin varannut puoli tuntia käyttöaikaa, ja turhautuneena käytin ajan muitten blogien selailuun. Äkkiä takaani kuului suomenkielistä puhetta: siellä oli ryhmä nuoria, jotka olivat tulleet lukemaan meilejään hekin.

Lähtiessä tervehdin heitä ja kysyin, olivatko he ehkä häävieraita, tiesin, että tällä viikolla oli kaupungissa suomalaiset perhehäät, juuri niitten takia jouduimme muuttamaan majaa. Arvaus osui oikeaan, toivotin hyviä häitä!

Oli illansuu, päätimme mennä syömään. Maanantaina on moni ravintola kiinni, kolkutimme turhaan paria ovea, ja lopulta päädyimme Kuki´s Bar´iin. Viime viikolla oli kaupungilla tulipalo, joka tuhosi saksalaisturistien suosiman Brauhaus-ravintolan täysin. Se kuormittaa tietysti muita ruokapaikkoja, mutta oli vasta alkuilta, ja saimme Kuki´lta pöydän.

Odotimme juuri ruoka-annostamme, kun sama nuorisojoukko, jonka tapasimme nettikahvilassa, marssi ravintolan yläkertaan. Vähitellen yläkerta tuntui täyttyvän, sinne kiipesi nuorta ja vanhempaakin väkeä, joukossa kolme varttunutta ambolaisnaista, mikä oli minulle merkki siitä, että hääseurue illasti samassa ravintolassa kuin me, kyse oli nimittäin lähetystyön ystävistä.

Itse hääparin tunsin vain nimeltä, mutta sulhasen isä – Olle Eriksson – auttoi meitä viimevuotisen Namibian-matkamme järjestelyissä, ja lisäksi minulla oli hämärä aavistus, että vierailin ammoin heidän kodissaan Kavangolla sinä vuonna, jonka asuin Swakoppissa nelisenkymmentä vuotta sitten. Niinpä päätimme käväistä lyhyesti tervehtimässä “yläkerran suomalaisia”, ongelma oli vain se, ettemme tienneet, ketä siellä tervehtiä…

Ongelma ratkesi, mutta lyhyt tervehdystenvaihto venähti pitemmäksi kuin arvasimme. Ambolainen meme Selma muisti tavanneensa minut nuorena, meme Lempi taas kertoi olleensa sekä Penttien, Simojokien että Erikssonien perheessä apulaisena, molemmat tunsivat ja muistivat tätini Kirsti Asunnan, joka teki elämäntyönsä Swakopissa.

On liikuttavaa, miten sydämellisesti ambolaiset tervehtivät meitä suomalaisia, jos löytyy pienikin yhdysside tai yhteinen ystävä.

Tänään istuimme Sam Cohenin tieteellisessä kirjastossa tutkimassa päivälehtien vanhoja vuosikertoja. Matkakumppani etsi mediareaktiota Angolan rajan tuntumassa sijainneen Cassingan pakolaisleirin pommitukseen toukokuun 4. päivänä vuonna 1978 ja tämän järkyttävän draaman yhteyksiä Etelä-Afrikan poliittisiin johtajiin.

Pääministeri Vorster tiedotti parlamentille 25.4. hyväksyvänsä YK:n turvallisuusneuvoston Namibiaa koskevan päätöksen (res.435) vaalien ja itsenäistymisprosessin aikataulusta.

Ajallinen yhteys puolustusministeri P.W. Bothan antamalle Cassingan pommituskäskylle (4.5.) on ilmeinen; pääministeri Vorster erosi virastaan, hänen seuraajansa pääministerinä oli P.W. Botha, mikä merkitsi sitä, että Namibian itsenäistymisprosessi pysähtyi ja pääsi jatkumaan vasta kymmenen vuotta myöhemmin.

Minä taas tutkin juuri sitä aikaa, erityisesti vuotta 1989, jolloin alettiin valmistella YK:n valvomia vaaleja, joihin kaikki namibialaiset saivat osallistua. Prosessin viralliseksi alkamispäiväksi oli valittu 1. huhtikuuta, johon mennessä Etelä-Afrikan joukkojen oli määrä poistua maasta ja YK:n turvajoukkojen ottaa valvontavastuu.

Mutta mitä oikein tapahtui huhtikuun 1. päivänä? Noin 1600 swapolaista marssi Angolan sotilastukikohdistaan rajan yli Namibiaan. Miksi heitä vastaan avattiin tuli? Miksi Etelä-Afrikan joukkoja sittenkin oli Namibiassa?

Historia on siitä merkillinen tutkimusala ja juuri siksi kiinnostava, että tapahtumien suuret linjat ja yhteydet piirtyvät esiin vasta myöhemmin, kun käytettävissä on tiettyä tilannetta koskeva aineisto kokonaisuudessaan.

Ennen kaikkea olen kiinnostunut Martti Ahtisaaren osuudesta huhtikuun 1. päivän tapahtumissa, ja vähitellen se alkaa hahmottua, kunhan jaksan lukea riittävän monen eri päivälehden tiedotuksia.

Swakopmund, Veronika B&B 29.3. klo 16.53

Saimme eilen kauniin ja tilavan huoneen tässä B&B talossa. Suuri lasiovi aukeaa sisäpihalle, jossa kasvaa palmuja ja kaktuksia.

Viime kerralla täällä asuessamme – silloin meillä oli pienempi takapihan huone – tarkastelimme viikunapensasta ikkunan takana ja arvailimme, milloin sen hedelmät olisivat kypsiä. Tänään niitä oli aamiaispöydässä, ja kylläpä olivat makeita!

Seinustalla huoneessamme on pitkä rivi kaapinovia ja niitten takana paljon säilytystilaa. Yllätys, yllätys: yksi ovista aukeaa kylpyhuoneeseen! Toiset tulevat kaapista, me menemme sinne silloin tällöin…

Kylpyhuone on avara ja siinä on ikkuna. Meillä ei ole mitään valittamista majapaikan suhteen. Siitä huolimatta palaamme kipin kapin takaisin suomalaistaloon pääsiäismaanantaina, koska siellä on keittiö. Ja sauna!

Artikkelin kirjoittaja Maija Asunta-Johnstonin (FM) uusin kirja on Verkkorakkautta varttuneille, WSOY 2009. Aiemmat kirjat: Punainen jääkaappi, WSOY 2006; Naiset eivät syö retiisejä, WSOY 2004; Onnellisen naisen vuosi, WSOY 2002; Punapukuisen naisen talo, WSOY 2000

Lue lisää kirjoittajasta ja hänen kirjoistaan.

Ruotsin Lapista ei löydä joulupukkia, mutta hurjia rinteitä senkin edestä. Keltanokka lähti testaamaan, miten pääsee alas Riksgränseniä ja Björklideniä.

Opashan on hullu!

Olen saapunut vasta tunti sitten Ruotsin Lappiin, marssinut saman tien suksivuokraamoon, ährännyt vaivalloisesti massiiviset laskettelumonot jalkaan ja kuunnellut huolestuneena miniluentoa lumivyöryn vaaroista. Ja nyt pitäisi seurata lasketteluopasta vielä kilometri ylämäkeen kohti tunturin huippua.

Olen näännyksissä, hikinorot valuvat poskilla. Ihan kuin noutajan kalsa kosketus tuntuisi olkapäillä.

Björklidenin laelta näkyy Norjaan saakka.
Björklidenin laelta näkyy Norjaan saakka.

Matkaa on tehty jo puoli tuntia, ylämäkeen luonnollisesti. Björklidenin laskettelukeskus näkyy alhaalla pienenä. Horisontissa siintävät Norjan tunturit ja jossain niiden takana Atlantti. Jalassani on karvapohjaiset sukset. Ne eivät lipsu senttiäkään. Eivätkä kyllä luistakaan. Niillä vain tampataan matkaa ylämäkeen.

– Mika, sinä pystyt tähän. Ajattele, miten hienot maisemat ylhäällä odottavat. Sitten laskettelemme pitkin neitseellisiä lumia alas laaksoon. Det är kul! tsemppaa opas Kim Bergsten.

Mihin olen joutunut?

Opas Kim Bergsten vei meidät huipulle.
Opas Kim Bergsten vei meidät huipulle.

Sisulla huipulle

Kokeilin laskettelua ensimmäisen kerran 15-vuotiaana Jyväskylän Laajavuoressa. Alku oli vauhdikas, syöksyin pipo silmillä rinteen suoraan alas. En osannut oudoilla suksilla kurvata, kun en tullut keneltäkään kysyneeksi, miten se tapahtuu. Vauhdin sain pysähtymään juuri ennen parkkipaikkaa.

Sen jälkeen eksyin mäkeen satunnaisesti, keskimäärin kerran vuosikymmenessä. Rinteessä oli joka kerta kivaa, mutta laskettelupuremaa en koskaan saanut. Ehkä Suomen rinteet olivat liian vaatimattomia tällaiselle Laajavuoren veteraanille.

Sitten ystäväni houkutteli testaamaan "vähän kovempaa kamaa", Ruotsin Lapin tuntureita. Ruotsihan on suomalaiselle kuin Amerikka. Siellä kaikki on hienompaa ja suurempaa, niin tunturitkin. Ruotsin Åre tunnetaan pikku-Alppeina, sillä sen korkein huippu Åreskutan yltää yli 1400 metriin. Rinteet ovat kilometrien pituisia. Suomen laskettelukeskuksissa moisista lukemista vain unelmoidaan.

Luonnonrinteissä lasketaan kuin pumpulissa.
Luonnonrinteissä lasketaan kuin pumpulissa.

Vierekkäin sijaitsevissa Björklidenissä ja Riksgränsenissa tunturit kohoavat reiluun kilometriin. Niiden luonnonrinteet sopivat monipuoliseen lasketteluun kuin valetut.

Bergsten on päässyt tunturin laelle ja jatkaa tsemppaamista. Ammattilaiselle kapuaminen on niin helppoa. Määränpää häämöttää, tamppaan karvapohjasuksiani rinnettä vimmaisesti ylös suomalaisella sisulla.

Det är kul! Det måste vara kul!

Lopulta pääsen perille. Viisikymppisen kunto voisi olla kovempikin, mutta olen yhä elossa.

Hiihtopummin tunnustukset

Bergsten auttaa irrottamaan karvapohjat suksista. Vedän keuhkot täyteen tunturi-ilmaa ja annan katseeni nuolla horisonttia. Olen kilometrin lähempänä taivasta kuin tunti sitten suksivuokraamossa. Olo on juhlallinen. Alan ymmärtää, miksi joskus pitää kärsiä, että voi nauttia.

Bergsten kaataa kuksaan kahvia.

– Olen ollut neljä vuotta Björklidenissä ja Riksgränsenissä lasketteluoppaana. Nuorena elin hiihtopummina Ranskan Chamonix'ssa. Siellä aloin myös vuorikiipeillä, ja se on suurin intohimoni. Laskettelu tulee kakkosena. Nytkin jatkaisin mieluiten matkaa aina vain ylöspäin, Bergsten tarinoi kahvitauollamme.

Täällä vartioin minä!
Täällä vartioin minä!

Näkemykseni vain vahvistuu: mieshän on umpihullu.

Huipulla tuulee. Kahvin lämmittävä vaikutus hupenee. On aika miettiä paluuta alas. Bergstenilla on suunnitelma. Seuraamme mestaria jyrkän rinteen reunaan. Rinne ei ole pitkä, mutta korkeusero nostaa hikikarpalot taas pintaan.

– Tässä on paljon pehmeää lunta, kuin höyhenillä laskisi. Seuraa vain minua, tee pitkiä nautinnollisia kaarroksia, nauti joka hetkestä, Bergsten sanoo ja lähtee.

Hiihtohissit lähtevät aivan Riksgränsenin keskustasta.
Hiihtohissit lähtevät aivan Riksgränsenin keskustasta.

Kuperkeikkoja pumpulissa

Bergsten pöllyttää tyylikkäästi lunta kaarrellessaan. Pian hän on rinteen alaosassa odottamassa meitä muita.

Olen ryhmämme keltanokka, muut ovat kokeneita laskettelijoita ja laskevat perässä leikitellen, kaiketi nautiskellen. Lähden liikkeelle. Luonnonrinteessä, vasta sataneessa pumpulilumessa laskeminen tuntuu erikoiselta. Lumi upottaa, vauhti kiihtyy hitaasti. Mutta se kiihtyy.

Tulee kaarroksen aika. Sukset eivät tahdo totella. Käännyn puolittain ja heitän kuperkeikan. Rämmin pystyyn. Sama toistuu seuraavassa mutkassa. Ja sitä seuraavassa.

Alas ehtineet hymyilevät hyväntahtoisesti. Onneksi rinteessä on niin paljon lunta, että kuperkeikkailu ei vammauta, mitä nyt vähän henkisesti.

– Onnittelut, Mika, selvisit. Se oli päivän haastavin osuus. Nyt pidetään hauskaa, Bergsten lupaa.

Puuterilumirinteet houkuttelevat rinnehait näyttäviin temppuihin.
Puuterilumirinteet houkuttelevat rinnehait näyttäviin temppuihin.

Rinne jatkuu loivahkona, ja löydän oman tapani kääntyä upottavassa lumessa. Tuuli suhisee korvissa, laakso lähenee ja talot muuttuvat näkökentässä isommiksi. Mäkeä riittää. Laskettelu kysyy reisilihaksia.

Pidän välillä taukoja ja ihailen arktisen luonnon kauneutta. Olen jo hyljännyt ajatuksen pysyä muiden matkassa. Hiljaa hyvä tulee, alas pääsee kaikilla nopeuksilla.

Lasken hotelli Fjälletin pihaan suksitelineen luo. Pian istun hotellin aulassa, ja takkatuli loimottaa. Kylmä huurteinen tuoksuu edessäni.

Reidet tutisevat, mutta nautin maisemasta Lapporteniin, Lapin porttiin. Näyttää kuin kuu olisi aikojen alkuhämärässä hipaissut Maata ja vienyt puolipallon muotoisen palan tuntureita mennessään.

Björklidenin Fjället tarjoaa huoneiden lisäksi mökkejä.
Björklidenin Fjället tarjoaa huoneiden lisäksi mökkejä.

Vihdoin vohvelia

Hotellin edessä odottaa hytillinen telavaunu. Se täyttyy matkustajista ja lähtee Låktatjåkkon tunturiasemalle 1228 metrin korkeuteen.

Alhaalla aurinko paistaa, mutta perillä odottaa vaakasuoraan viuhuva hyytävä tuuli ja lumimyräkkä. Lapin luonto luo Ruotsissakin outoa taikaa.

Puikahdan kohti mustaseinäistä hirsitaloa. Sisällä odottaa maailman pohjoisin vohvelikahvila. Käyn pirttipöytään, riisun toppatakkini ja tartun vohveliin.

Olen laskettelu-urani huipulla, kukkulan kuningas. Mietin jo tulevaa Åren-retkeä. Pohjoismaiden pisimmät rinteet vain naurattavat Björklidenin veteraania.

Rapea vohveli palkitsee laskettelijan.
Rapea vohveli palkitsee laskettelijan.

Låktatjåkkon vohvelikahvila on maailman korkeatasoisin sananmukaisesti.
Låktatjåkkon vohvelikahvila on maailman korkeatasoisin sananmukaisesti.

Artikkeli on julkaistu ET Matkaopas -lehden numerossa 6/2016.

Riksgränsen & Björkliden

Laskettelukeskukset

  • Riksgränsenin ja Björklidenin laskettelukeskukset sijaitsevat vierekkäin Kiirunasta kaakkoon lähellä Norjan rajaa, Napapiiriltä 200 kilometriä pohjoiseen. Molemmat tunnetaan hyvistä off-piste-laskuista eli vapaalaskuista rakentamattomilla luonnonlumisilla rinteillä.
  • Björklidenissä on 23 rinnettä ja viisi hissiä. Kittelsdalsin hissi vie korkeimmalle, 1100 metriin. Riksgränsenissä löytyy 15 rinnettä, 6 hissiä ja liki rajattomasti vapaalaskurinteitä. 

Näin pääset perille

  • Helsingistä Tukholman kautta lento Kiirunaan, mistä matkaa perille valtatietä E10 on noin 130 kilometriä. Lentoaika Helsinki-Kiiruna 2,5 tuntia. Kentältä on bussiyhteys laskettelukeskuksiin, 30 e/suunta. Bussi kulkee usein myös Björklidenin ja Riksgränsenin välillä.
  • Kiirettömille sopii juna Tukholmasta Riksgränseniin, matka-aika 18 tuntia.
  • Norjan Narvikin lentokentälle on Riksgränsenistä vain 40 kilometriä, mutta bussiyhteyttä kentältä Ruotsin puolelle ei ole. Ruotsin ja Norjan välinen tie on joskus lumimyrskyn takia päiviä poikki. Oulusta maantietä pitkin Riksgänseniin on 620 kilometriä.
  • Helikopterilla? Arctic Elementsin järjestämillä räätälöidyillä 1-7 päivän Heliski-retkillä kokeneet laskettelijat viedään helikopterilla laskemaan neitseellisille puuterilumille vuoristoon, kuten yli 2 000-metriselle, jyrkkärinteiselle Kebnekaiselle. 

SOS

  • Merkitsemättömillä luonnonrinteillä on lumivyöryvaara. Suksivuokraamoista saa pakollisena lisävarusteena repun, jossa on muun muassa lähetin ja lumilapio. Suksivuokraamojen henkilökunta ja laskettelunopettajat opastavat, miten toimia lumivyöryssä.
  • Laskettelussa voi loukkaantua kaatuessaan. Kannattaa varmistaa ennen matkaa, että vakuutukset ovat voimassa. Kypärä on tärkeä turvavaruste.
  • Ruotsin hätänumero on 112.

Sää

  • Talvisesonki alkaa helmikuussa, kun keli muuttuu epävarmasta aurinkoiseksi. Rinteissä riittää lunta toukokuun puoliväliin. Silloin päivälämpötilat ovat reilusti plussalla, mutta yöt edelleen kylmiä. Säätilan vaihtelut ovat tuntureilla nopeita, mikä kannattaa ottaa huomioon varustevalinnoissa.

Majoitus

  • Riksgränsenissä laskettelukeskuksen sydän on suuri Hotell Riksgränsen, jonka huonevalikoima on laaja himolaskettelijan koppero hyteistä perhesviitteihin. Perhehotelli Meteorologen Ski Lodge tarjoaa personnallista luksusmajoitusta.
  • Björklidenissa majoitustilaa tarjoaa hotelli Fjället 1-4 hengen huoneissa ja lomamökeissä. Todellista huippumajoitusta tarjoaa pieni Låktatjåkkan tunturihotelli 1228 metyrin korkeudessa. 

Bussimatka Itä-Karjalaan vie Väinö Linnan romaanin ja viime sotien tantereille. Historia muuttuu eläväksi aidoilla tapahtumapaikoilla.

Seisomme Jänisjoen törmällä Läskelän kylässä Venäjän Karjalassa.

Varkautelainen yrittäjä Timo Männikkö alkaa kertoa isänsä Onnin sotatarinaa.

– Kerran hän ajoi venäläisen pikakiväärin väijytykseen. Takarengas räjähti, ja isä kellisti pyöränsä ojaan.

Vihollinen luuli miehen kuolleen, mutta tämä yllätti ampujat takaapäin.

– Isältä pääsi itku, kun hän löysi yhden surmaamansa miehen lompakosta kahden pikkulapsen valokuvat.

Onni Männikkö oli moottoripyörälähetti Ruben Laguksen panssaridivisioonassa. Se kulki rinnan kirjailija Väinö Linnan rykmentin kanssa.

Norjasta saapunut Helena Harle Mehus näyttää käsin kirjoitettua paperia, jonka löysi isänsä Niilon jäämistöstä. Siihen isä oli kirjannut joukko-osastonsa liikkeitä sen lähdettyä vetäytymään Syväriltä kesäkuussa 1944.

– En halunnut lapsena kuunnella isän sotajuttuja. Nyt tulin tänne paikkaamaan aukkoja tiedoissani, Helena Harle Mehus sanoo.

Osuma onnensoturiin

Bussi kuljettaa 40 hengen ryhmäämme Tuntemattoman sotilaan maisemissa. Reitti seuraa sotatapahtumia Itä-Karjalassa.

Läskelän kylä sijaitsee Laatokan pohjoispäässä puolen tunnin ajomatkan päässä Sortavalasta. Kylään liittyy hurja tarina, jollaisia retken vetäjä everstiluutnantti Ilmari Hakala tietää monia.

– Heinäkuussa 1941 täällä vaikutti onnensoturiksi kutsuttu talvisodan veteraani, luutnantti Allan Gummerus.

Suomalaiset olivat motittaneet venäläiset joen länsirannalle. Onneensa luottanut Gummerus lähti pioneerivänrikin kanssa tukimaan vaurioitunutta siltaa, vaikka se oli venäläisten tarkka-ampujien tähtäimessä.

– Huonostihan siinä kävi. Pioneerivänrikki kaatui kahteen luotiin. Gummerus sai naarmun kaulaansa, mikä järkytti häntä syvästi. Hän tunsi kohtalonsa kääntyneen.

Kun Gummerus seuraavana päivänä piti käskynjakoa joentörmällä, hän sai luodin rintaansa ja ehti vain todeta: ”Pojat, nyt taisi sattua. Menikö sydämeen? Eikö sydän ole tällä puolella?”

Linnan romaanissa sotamies Asumaniemi sanoo viime sanoikseen: ”Se on vasemmalla puolella… Sydän on vasemmalla puolella…”

Esimerkki kuvaa Linnan tapaa rakentaa teostaan. Hän sijoitti yksittäiset tositapaukset haluamaansa kohtaan fiktiota.

Siksi Tuntematonta sotilasta ei voi pitää historiankirjoituksena tai johtamistaidon oppaana. Se on romaani.

Motissa Lemetissä

Hiekkatie muuttuu huonoksi. Tienvarren kylissä työttömyys vallitsee ja vodka virtaa. Kahden puolen tietä näkyy tiheää pusikkoa. Suomalaisten raivaamat pellot on päästetty pajukoksi.

– Neuvostoliiton johtaja Nikita Hruštšov innostui maissinkasvatuksesta ja kielsi muun viljelyn. Maissi ei kuitenkaan menestynyt. Vasta nyt viljanviljelyä on alettu elvyttää osin suomalaisten opeilla, Hakala kertoo.

Lemetin tienhaarassa käytiin talvisodan rajuimmat mottitaistelut. Venäläisillä oli valtava ylivoima, mutta pieni Suomen armeija onnistui saartamaan heidät ankarissa olosuhteissa.

”Ja tuhosi…i…it tankkeja?” Niin alokas Hauhia kyselee luutnantti Koskelalta tämän sankariteoista Tuntematon sotilas -romaanissa.

”Pari maahan kaivettua Lemetissä”, Koskelan vastaus kuuluu.

– Tuossa näkyy yksi panssarimonttu, Hakala sanoo ja osoittaa sammaloitunutta kuoppaa.

Historia herää eloon aidoilla tapahtumapaikoilla. Sen koemme monta kertaa neljän päivän reissulla, joka venyy yli 3000 kilometrin mittaiseksi.

Kiinnostuitko tästä matkasta? Lähde mukaan ET-lehden lukijamatkalle – katso lisää tästä 

Pää matalalla

Väinö Linnan joukko-osaston sota päättyi nelisen kilometriä Loimolan kylästä. Poikkeamme bussilla rauhantulon maisemiin kesken matkan, ettei tietä tarvitse ajaa takaisinpäin.

Korpitien metsäisellä harjanteella erottuu juoksuhautojen ja romahtaneiden bunkkereiden verkosto. Katkenneen oksan päässä roikkuu ruostunut ämpäri, kenties jatkosodan ajalta.

Juuri tämän suon laidalla oikean Jalkaväkirykmentti 8:n ensimmäinen pataljoona kävi viimeiset taistelunsa ennen rauhaa. Ilmari Hakala vie meidät alarinnettä seurailevan kaivannon reunalle.

– Tämä on panssarieste. Sitä oli vaikea havaita vaunusta, joka tuli harjanteen yli. Kaivannosta vaunu ei enää päässyt pois. Kaikkea suomalaiset keksivätkin vihollisen pään menoksi.

Ilmari Hakalan vaimo Leena, retken huoltopäällikkö, soittaa meille äänityksen, jonka Yleisradio teki 4. syyskuuta 1944 kello 8.05, kun rauhan piti jo olla voimassa.

Ääni rätisee. Toimittaja kysyy juoksuhaudassa suojautuvilta miehiltä, mitä he ajattelevat rauhantulosta.

”Oudoltahan se tuntuu monen sotavuoden jälkeen. Ensin en tahtonut uskoa, piti soittaa takaisin pataljoonaan. Itse olemme hiljaa, mutta naapuri ei näytä lakkaavan”, kertoo luutnantti Virtanen. Taustalta kuuluu jalkaväen aseiden laukauksia.

– Nuoret miehet puhuvat tosi kypsästi ja rauhallisesti. Sota oli heille jo arkipäivää. Piti vain pitää pää alhaalla, Helena Harle Mehus huokaa.

Tappiomieliala ei välity sotilaiden puheista. Linna pani romaanissaan Vanhalan sanomaan asian tällä tavoin: ”Hyvänä kakkosena tuli maaliin pieni sisukas Suomi.”

– Se kertoo torjuntavoitosta. Jatkosodan tavoite oli itsenäisyyden säilyttäminen, ja se toteutui, sotahistorian tutkija Hakala toteaa.

Kollaa kesti

Kymmenisen kilometriä Loimolasta sijaitsee legendaarinen Kollaanmäki. Sen kenttähautausmaalle on haudattu 104 talvisodassa kaatunutta. Hautausmaalla Leena Hakala lukee ääneen Helvi Hämäläisen runot Suomalaiselle tuntemattomalle sotilaalle ja Hevosille jotka kuolivat sodassa.

Kollaalla taisteli Sortavalassa syntynyt luutnantti ja entinen muukalaislegioonalainen Aarne Juutilainen, ”Marokon kauhu”. Hän tuli tunnetuksi rohkeutensa ja omaperäisen johtamistapansa vuoksi.

Yleisradion tallenteessa Juutilainen kuvailee karskiin tapaan miestensä tekoja:

”Ovat kyselleet, milloin ylimääräiset kertausharjoitukset loppuvat ja milloin se sota alkaa. Olen syntisiin tyytyväinen. Lungia poikia.”

Juutilainen kertoilee, miten ”ryssät ovat antaneet” suomalaisille tykkejä, konekivääreitä ja muuta ”pienempää törkyä”. Hän on haavoittunut jalkaan, mutta vähättelee tapahtunutta ja kehaisee istuvansa vaikka kiikkustuolissa sihtailemassa vihollista kiikarikiväärillä.

Juutilaisen yksikössä oli mukana myös Simo Häyhä, jota pidetään yhtenä kaikkien aikojen tehokkaimmista tarkka-ampujista.

Uusi Tuntematon

Yksi suomalaisten päämäärä kesällä 1941 käynnistyneessä jatkosodassa oli Karjalan tasavallan nykyinen pääkaupunki Petroskoi.

”Hei karjut! Petrosavoski täällä loistelee isänmaan aamunkoitossa.”

Näin kallion laelta tähyilevä sotamies Viirilä hihkaisee romaanissa, kun pataljoona lähestyy kaupunkia. Valtauksen jälkeen syksyllä 1941 kaupungin nimi muutettiin Äänislinnaksi.

Nykyisin Petroskoi on varteenotettavan kokoinen, asukkaita on noin 260 000. Muuttoliike tosin vie monia Venäjän suuriin keskuksiin.

Ensi lokakuussa tulee ensi-iltaan Aku Louhimiehen ohjaama uusi Tuntematon sotilas -elokuva. Siinä on kohtaus Äänislinnan voitonparaatista, jonka Väinö Linna ohittaa romaanissaan lyhyellä maininnalla.

– Isäukko oli mukana polkupyörällä. Minulla on siitä kuviakin. Paraatista ei sodan jälkeen kauheasti haluttu puhua, Timo Männikkö kertoo.

Petroskoita halkoo jylhän rautatieaseman edestä lähtevä viivasuora valtaväylä, Lenininkatu. Sen toisessa päässä välkehtivät Äänisen aallot.

Rantapuistikossa järvelle tähyilee poliitikko Otto Wille Kuusisen patsas. Jykevää hahmoa kutsutaan leikillisesti kalastuksenvalvojaksi.

Vasili saunoo

Sammatuksen kylän mäellä käytiin kesällä 1944 isot taistelut. Alueelta on löydetty sotilaiden jäännöksiä. Pari vainajaa on tunnistettu suomalaisiksi tuntolevystä ja puukosta.

– Tältä mäeltä Mannerheim-ristin ritari Toivo Ilomäki tuhosi useita venäläisiä panssarivaunuja. Hänellä oli tarkka sihti, Hakala kertoo.

Laskeudumme mäeltä kylän raitin varrella sijaitsevalle talolle. 85-vuotias Vasili Tarasov, Hakaloiden tuttu vuosien takaa, tulee ulos punaisesta tuvastaan ja ottaa heti yleisönsä.

Hän osaa suomea, koska kävi välirauhan aikana suomalaisten perustamaa koulua.

– Mies lähti metsään tatteja keräämään. Ei kuulunut takaisin. Ei ole löydetty. Metsä on iso. Karhujakin on paljon ja susia. Viime syksynä sudet söivät ketjussa olevan koirani. Yksi susi ammuttiin, Vasili kertoo kylänsä elämänmenosta.

Kun Vasili käväisi Aunuksessa lääkärissä, talossa kävi varkaita. Tarina saa meidät keräämään pienen avustuksen naapurimaan kansalaiselle. Ilmari Hakala toimittaa rahat perille vaivihkaa, ettei miehen ylpeys saisi tarpeetonta kolausta.

– Minulla on pullo vodkaa. Ilman vodkaa ei saa elää, mutta paljon ei saa juoda, vähän, tervaskanto veistelee ja kumoaa ryypyn hitaasti pohjaan asti.

Sammatuksen kylätien toisella puolella savuaa sauna, koska Vasililla on kylypäiv, saunapäivä.

Isän perässä

Jatkosodan kirjeenvaihtajat Martti Haavio ja Olavi Paavolainen ihastuivat Kuujärven idylliseen Paloniemen kylään. Haavio kirjoitti paikasta päiväkirjassaan Me marssimme Aunuksen teitä.

Sadevesi on syönyt jyrkkää hiekkatietä, joka vie järven rantaan. Ilta-auringossa kylpee unelias karjalaiskylä puutaloineen.

– Isäni istuskeli komentajansa kanssa laiturilla kuuta katsellen. Komentaja oli, kenties hieman liikuttuneessa tilassa, luvannut isälle sata hehtaaria maata järven rannalta. Kyllä sotaan mahtuu mukaviakin muistoja, Timo Männikkö kertoo.

Kotimatka alkaa. Laajojen rehupeltojen keskellä sijaitsee valtava karjakombinaatti. Laatokka vilahtelee silloin tällöin näkyviin.

Tuuloksen kenttähautausmaalle on haudattu 57 suomalaista. Hakala kertoo kesän 1944 rajuista vetäytymistaisteluista.

Viimeiseksi pysähdymme Salmissa, josta on lähtöisin Helena Harle Mehuksen isän suku.

– Tämä reissu on ollut minulle vaellusta hänen kanssaan, Harle Mehus summaa.

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 4/2017.

Lähde mukaan ET-lehden lukijamatkalle Tuntemattoman sotilaan jäljille! Katso tarkemmat tiedot täältä.